Antti Koivumäki: Mukavat kaupunginosat
Antti Koivumäki: Mukavat kaupunginosat.
Tammi, 2003.
133 s.
Vuonna 1976 syntynyt Antti Koivumäki hukkui kesällä 2002. Hän oli kuollessaan 25-vuotias ja ehti elämänsä aikana julkaista yhden teoksen. Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2000. Toinen teos Mukavat kaupunginosat ilmestyi tänä vuonna postuumisti Tammen julkaisemassa kirjassa, johon on sisällytetty myös hänen ensimmäinen kokoelmansa.
Koivumäen esikoisteos toi runouteemme varmaäänisen kirjoittajan, joka on selvillä runouden tehokeinoista ja kaikesta päätellen tuntee sen historiaa kiitettävän monipuolisesti. Sen ja seuraavankin kokoelman kantavana voimana on niistä välittyvä kypsä maailmankuva, läsnäolo, jollaista ei usein tapaa tämän ikäisten runoilijoiden teksteissä. Se on huumorin valossa maailmaa etäältä tarkkailevan, mutta myös oman vastuunsa ja omat huolensa tuntevan persoonan ääni. Koivumäen kohdalla on jossakin aiemmassa kritiikissä puhuttu yhteiskunnallisen näkökulman yhdistymisestä henkilökohtaisen absurdeihin huomioihin elämän arjesta ja luonnonilmiöistä. Se todellisuus, jonka Koivumäen runoissa kohtaamme, muistuttaakin omaamme, mutta poikkeaa siitä juuri sen verran, että saa lukijassa aikaan levottomuutta: ”Tuossa talossa asuu ydinperhe. Kuusi kasvaa savupiipusta ulos. Variksen-/ nokkia sinkoilee, taivas kahtia. Sitten tyyntä taas. Mukavassa kaupunginosassa/ ikkunat antavat avariin huoneisiin,/ puistoihin, joissa ympäristösuunnittelu on tapahtunut täsmällisesti, eikä/ kehenkään törmää sattumalta. Tällaisena iltana, kun syksy pudottelee/ sommitelmiaan hyvin ajatelluille kävelyreiteille, on turha syyttää ketään siitä/ etteivät ystävämme tule toimeen keskenään./ Turha syyttää hiljaisuudesta rivien väliin jäänyttä valkoista, jota/ sosiaaliviranomaiset lukivat kirjaimellisesti; ei kenenkään kirjoittamaa,/ kenenkään lukemaa.// Mukava kaupunginosa: täällä ei asu kukaan”.
Koivumäen omin ilmaisutapa on pitkä, polveileva proosaruno. Teksti etenee ajatuksesta ja mielleyhtymästä toiseen, kiertyy itsensä ympärille, eksyy sivupoluille, mutta muodostaa lopulta eheän kokonaisuuden. Havainnollisten yksityiskohtien runsaus ja runojen tarinallisuus tekevät niistä aika ajoin sillä tavoin viihdyttäviä kuin proosa parhaimmillaan on. Esikoiskokoelman pisin, viisisivuinen runo tuo mieleeni tsekkiläisen humoristin Bohumil Hrabalin teoksen Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille, jonka lähes sata sivua pitkässä lauseessa päivitellään pikkukylän elämää, juoruillaan ja käydään läpi yhteistä historiaa.
Koivumäen runossa liikutaan unen ja valveen väliä. Matka alkaa maalta, ensimmäisellä rivillä ilmoitetaan että ”kaikki käy” ja seuraavaksi syödäänkin unessa ”lounaaksi veljeni reittä”. Aamulla noustaan ”alitajunnasta”, syödään puuroa, muistellaan koulun biologian tunteja, ajetaan ”hirven kyydissä etelään”, ”mennään lintsille ja maan alle, hautausmaalle”. Matka jatkuu kouvolaan ja ”kaikki Kouvolat käy”. Taas nukutaan, mennään ”nukkumaan nukkumaan sadaksi vuodeksi”, nähdään unta, että uitiin ”vaikka oli kova pakkanen, minä katsoin veden pohjaan ja siellä oli paleltuneita kaloja”. Herättyä sienimetsään, ”minä syön kaiken mitä näen, kaikki käy”. Käydään pusikossa kakalla, kirjoitetaan jäiseen muistikirjaan koulumuistoja, ”Sami Hämäläinen juoksee ulko-oven läpi kun ei ole lasia”. Ja mitä opetuksesta jää mieleen? ”Leipä tulee pellosta jota ihmiset viljelevät”, mutta ”ihminen on sama kuin apina mutta elää havumetsässä”. Turussa istutaan ”joen rannalla humalassa, pitelen tyttöä kädestä”, jatketaan taksilla yksiöön ”siinä toisessa kaupungissa joka nyt leijuu ilmassa”. Ja niin edelleen. Eikä juoni karkaa kertaakaan käsistä tai muutu tylsäksi.
Esitelty runo on äärimmäinen esimerkki tavasta, jolla proosarunon puitteissa voidaan kertoa tarina, mutta onnistua silti säilyttämään runoudelle tyypillinen kuvallisuus ja välittömyys. Tässä mielessä ne muistuttavat elokuvakäsikirjoituksia, toisin kuin esimerkiksi modernistiset runot, jotka perustuvat yksittäisten staattisten kuvien vastakkainasettelulle. Modernistisia runoja ei kokoelmissa liiemmin ole, mutta ne harvat, jotka niihin ovat eksyneet, osoittavat Koivumäen hallitsevan tämänkin tyylilajin: ”Iltojen hämärä/ ilta illalta kapeneva, huojuu, natisee hiljaisuus./ Yhä enemmän sitä kuuntelee kädet korvilla/ tulevat vuodet/ putoavat kirkuen kohti”.
Koivumäen runoissa puhutaan kuolemasta ja yhteiskunnallisista ongelmista, mutta niiden taustalta erottaa useimmiten poikamaisen naurun. Kirjoittaja tuntuu olevan kahden ikäkauden välissä, kertaa nuoruusaikaisia kokemuksia ja tähyää samalla tulevaisuuteen, joka on aina mielikuvituksen varassa: ”Elämä alkaa siitä/ että näkee pari elokuvaa puoliväliin ja kuvittelee loput”.
On turha kuvitella, mihin suuntaan Koivumäen runous olisi kehittynyt. En olisi kuitenkaan ihmetellyt, jos hän olisi vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen runouden yhtenä kärkinimenä. Sellaisen hänestä tekevät mielestäni jo nämä kaksi julkaistua kirjaa. Elinvoimaisen omaperäiset, mielikuvituksen voimasta kumpuavat runot viittavat tekijään, jolla oli sanottavaa ja joka kykeni sen sanomaan. Vieläpä hyvin.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN