Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

MAANKIERTÄJÄN RUNOUS EI TARTU MIHINKÄÄN Viime vuonna ilmestynyt runovalikoimaa Luvassa elämä esittelee suomalaiselle yleisölle kuusi runokokoelmaa julkaisseen ranskalaisen Guy Goffetten. Pariisin kirjallisista piireistä mielellään erossa pysyttelevä runoilija on saanut työstään runsaasti tunnustusta, mm. Grand Prix de Poésie de l’Académie Française –palkinnon vuonna 2001. Goffetten elämäntarina on vaiherikas. Hän meni naimisiin, sai lapsia ja rakensi talon, mutta luopui entisestä elämästään ja omaisuudestaan ja ryhtyi kiertämään Eurooppaa. Tätä nykyä kiertolaisen elämä on kuitenkin ohi ja Goffette asettunut Pariisiin, jossa hän työskentelee Gallimard-kustantamon kustannustoimittajana. Kääntäjä Pentti Holappa sanoo esipuheessaan, että Goffetten runous on aistivoimaista ja ruumiillista verrattuna abstraktin akateemiseen ranskalaiseen nykyrunouteen. Ja totta: runoista löytää paljon konkreettisia, fyysisiäkin kuvia. Goffette kuvaa junassa nukkuvaa matkamiestä, joka ei tiedä miksi on lähtenyt, mihin on matkalla: ”Aamulla / herää ruumis, käsivarsi, sitten toinen / ranteessa aika, joka sykkii. / Sen mitä halusin, juna vie, / kaikki ikkunat valaisevat / toista matkustajaa minussa, / jonka torjun herätessäni”. Maanläheisistä kuvista huolimatta suomennoksesta välittyy kielellisen hapuilun tuntu. Lauseet lähestyvät kohdettaan, mutta eivät missään vaiheessa täysin tavoita sitä, kuin puhuttaisiin asian ympäriltä, mutta ei itse asiasta. Kenties epämääräisyys johtuu alkuperäisen tekstin pyrkimyksestä ajattomuuteen. Goffette käyttää usein aleksandriini-mittaa, jota ei suomennoksessa, aivan oikein, ole yritetty toistaa. Racinen ja Corneillen draamoissaan käyttämä runomitta tuonee runoon, suomennoksenakin, silti oman romanttisen vivahduksensa, jonka tasapainottamiseksi olisi puhuttava mahdollisimman selkeästi ja vähäeleisesti. Siihen Goffetten runous ei mielestäni kykene. Teemat ovat ikuisia: onnen etsiminen, väliaikaisuus, kuolema. Niistä on vaikea sanoa mitään tuoretta, kun lähtökohtana on paluu menneen ajan estetiikkaan. Koskettavimmillaan Luvassa elämä –kokoelmassa ollaan osastossa Odotus, jonka tulkitsen eroprosessin kuvaukseksi. Tässä yhteydessä romanttisväritteinen kuvasto korostaa runominälle asetettujen vaihtoehtojen konkreettisuutta: ”Älä puhu, ei ole mitään / sanottavaa. Päästä sade takaisin sateeksi ja tuuli / tuomaan nousuvesi kattotiilien alle, anna / koiran kiljua nimeään yössä, oven paukkua, / tuntemattoman mennä olemattomaan paikkaan, / missä minä kuolisin. Jää, jos tulet jäädäksesi”. MARKUS JÄÄSKELÄINEN *** Guy Goffette: Luvassa elämä. Suomentanut Pentti Holappa. Wsoy, 2004. Arvostelu julkaistu Turun Sanomissa 17.8.2005