Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

ENOSTONEN KOLMEN RUNOILIJAN VUOSI Enostonen tämän vuoden runokirjoissa ihmetellään vanhemmuutta, vaelletaan Lapissa ja pohditaan rakkauden katoavaa olemusta. Teoksilla on yhtenäinen, hillityn kaunis ulkoasu, joiden motiiveina on käytetty Katri Niinikankaan maalauksia. Yhteistä niille on myös jälkisana-osuus, jossa tekijä kuvaa kirjoittamistaan ja sen yllykkeitä. Luonnehdinnat antavat kirjoille persoonallista väriä ja tuovat tekijän lähemmäksi lukijaa. Kirjailijoiden esittelyihin olisi sitä vastoin kannattanut kiinnittää hiukan enemmän huomiota. Kirjoissa ei anneta kirjailijoista teosluettelon lisäksi mitään muuta tietoa eikä sitä Enostonen kotisivuiltakaan kovin paljon löytynyt. Syntymäajat, koulutukset ja asuinpaikat jäivät tällä kertaa pitkälti arvailujen varaan. VUOSI IHMISEN ELÄMÄÄ Satu Haapalan Hengitämme samaa huonetta on hänen kolmas kirjansa. Runoja ja päiväkirjamerkintöjä sisältävä kokoelma kuvaa naisen kokemuksia ja tuntoja raskaudesta, synnytyksestä ja pienten lasten kanssa elämisestä. Kirja alkaa pikku Henrikin synnytystä edeltävästä ajasta ja päättyy hänen ollessaan hieman yli vuoden vanha. Perheen, ja varsinkin vanhemman veljen Helmerin, sopeutumista uuteen tulokkaaseen valotetaan aiheeseen sopivalla lämmöllä. Muille vanhemmille "vertaistueksi" sekä vielä lapsettomille opetukseksi kirjoitetun kirjan päähenkilöksi muodostuu äiti-kertoja, vaikka vauva onkin huomion keskipisteenä. Hämmennys ja huoli lapsista ja uudesta elämäntilanteesta korostuvat päiväkirjaosuudessa. Synnytyksenjälkeiseen masennukseenkin viitataan lyhyesti. Iloisempi ja vapaampi tunnelma näyttäytyy runoissa, joista komiikkakaan ei ole aina kaukana: "Menemme takaperin kaikki. / Sinä ryömit. / Minä huudan, hän huutaa. / Haistelen takapuoltasi, / pitääkö vaihtaa. / Mies nukkuu varasängyssä". Sympaattinen, pieni kirja onnistuu osoittamaan, että lasten kanssa eläminen on normaalia arkipäiväistä ahertamista, iloineen ja suruineen. Perheenjäsenten luonteiden ja reaktioiden kuvailuun olisin kuitenkin toivonut enemmän syvyyttä. Nyt Helmeri ja aviomies Kari jäävät statistien rooleihin. Vauvan vaikutusta parisuhteen dynamiikkaan olisi sitäkin ehkä voinut pohtia tarkemmin. LAPINKULKIJAN KAIPAUS Lapin lumoihin jääneet ilahtunevat Mikko Kankaisen esikoisrunoteoksesta Sinisen linnun siipi. Kankaisen romanttisissa kolmen neljän rivin runoissa tavoitellaan tunturien kuulasta tunnelmaa. Kulkijan sydän on levoton, kaipaa pohjoiseen, jossa ihmisten huolet ja riidat tuntuvat kaukaisilta, on tilaa hengittää: "Lähden täältä / tasapäiden tasangoilta, / ikävien itkumaasta, / menen aavoille merille, / pohjoistuulen tuntureille". Runojen yksinäisessä kulkijassa on myös aimo annos melankoliaa. Rakas, tai kenties rakkaus, on kadonnut lumiseen maisemaan. Levoton mieli kaipaa ystävän lähelle, mutta ymmärtää ettei voi hallita toisen elämää: "Katkennut on lento, / murtunut on siipi perhosen. / Pieni kysymys vain jää: / miten ihmisen voi omistaa". Kankaisen teksteissä kuulee kaikuja japanilaisesta haikurunoudesta. Luonto voi olla sekä jylhä että etäinen, mutta tulee yksityiskohdissaan lähelle. Ihminen näkee ikipuissa, Lapin eläimistössä ja kukissa oman mielensä heijastuman. Luontokokemus on parhaimmillaan keskustelua jonkin viattoman, ja siksi voimakkaan kanssa: "Valkoiset metsätähdet / hentoina nuokkuvat. / Hauras on kulkijan mieli". Sinisen linnun siipi -kokoelman runot ovat viimeistellyn oloisia. Turhat ainekset ovat karisseet pois. Jäljelle on jäänyt runon ydin, tässä tapauksessa kauneuden ja kaipauksen kokemus. Se ei ole vähän, mutta silti kokoelmasta jää yksioikoinen vaikutelma. Aihepiirin suppeus ja tyylivalikoiman rajallisuus kahlitsevat liiaksi. Maisemakuvat ovat postikortteja, kauniita mutta yllätyksettömiä. KYPSÄN RUNOILIJAN TAIDONNÄYTE Liisa Laukkarisen yhdestoista runokokoelma Tähdet lähempänä kuin hän on kypsän runoilijan taidokasta, hallittua tekstiä. Tiivistunnelmaiset runot onnistuvat olemaan samanaikaisesti sekä pohjattoman surullisia että toivoa ja iloa herättäviä. Kokoelma purkaa sanoiksi rakkauden kipeää paradoksia: kuinka pitää kiinni rakastetusta, joka on kaukana tai lähdössä pois. Laukkarisen rakkausrunot ovat täynnä kohtaamisia ja erontuskaa, valintoja. Kahden ihmisen jäähyväisiä on todistamassa koko luonto. Arkinen tapahtuma saa jylhän kauniit puitteet: "Yritän käpertyä tähän / pienen sinisen kukan / muiston puoleen / kivien välissä joen varrella / ilman, veden ja maan rajalla / asemalla josta on pakko lähteä / eri suuntiin". Uskon ja Jumalan kanssa kamppaileva ihminen on hänkin Laukkarisen maailmassa valintojen edessä. "Yksinkertaisen ylösnousemuksen" pitäisi riittää, mutta "huolet, vastoinkäymiset ja paha mieli" vetävät takaisin maanpinnalle. Paratiisimyyttiin viittaava runo muistuttaa siitä, että usein on helpompi piiloutua pimeään kuin kohdata totuuden valo. "Jumalan karvaiset sääret Paratiisin portailla" näkevä ihminen on koomisuudessaan traaginen: "Mieluummin vaikka miten monelle mutkalle / kunhan ei vain / kohti erämaata / kieltäytymistä / kipua / vapautta, uskoa / että valossa / ainoa oikea piilo". Nuoruuden ja rakkauden ilon keskelläkin kokoelmassa muistetaan kuolemaa. Loppu on väistämätön, mutta sille ei tule antaa periksi. Taistelijan prototyypiksi Laukkarinen nostaa hauen joka kuumalla kalliollakin "vetää leukoja vielä kerran / ponnahtaa / herjaa kohtaloa / näyttää nyrkkiä, keskisormea". Ja kun kala on perattu, sydän se vain jaksaa, "ponnahtaa ylös kiveltä / mihin veri jo kuivunut". Laukkarinen kirjoittaa värikästä, elävää suomenkieltä. Runojen maailma on harmoninen mutta liikkeessä. Vakavista asioista puhutaan vakavasti, huumoria unohtamatta. Pitkähkön julkaisutauon pitäneen runoilijan uusi kokoelma kuuluu ehdottomasti tämän vuoden parhaisiin runokirjoihin. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Satu Haapala: Hengitämme samaa huonetta. Enostone, 2005. Mikko Kankainen: Sinisen linnun siipi. Enostone, 2005. Liisa Laukkarinen: Tähdet lähempänä kuin hän. Enostone, 2005. Arvostelu Julkaistu Turun Sanomissa 7.8.2005