Markus Jääskeläinen: Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito

Pekka Kejonen:
Suruttoman
saattohoito

ITSEKUNNIOITUKSEN TUOLLA PUOLEN

Pekka Kejosen tämänvuotinen runokokoelma Suruttoman saattohoito alkaa lopusta ja päätyy alun ja nykyhetken jälkeen jälleen loppuun. Kuolema on kehys, joka vangitsee sisäänsä elämän ja siihen sisältyvän varsinaisen runouden aihion, sen "joka taipuu runoksi vain tosilla runoilijoilla". Kyse ei ole mistään vähemmästä kuin helvetistä "joka on nuoruuden ja eläkkeen välissä".

Kyse on myös varsin avoimesta omakehusta, joka Kejosen tapauksessa on mielestäni perusteltua, ja tätä nykyä myös osa hänen runoilijankuvaansa. Kejosen kynä on osoittanut pystyvänsä taltioimaan elävästi paitsi henkilökohtaista arkea myös ajan kulttuurielämää.

Uuden kokoelman Aikalaisia-osastossa kommentoidaan niinkin erilaisten hahmojen kuin Matti Nykäsen, John Vikströmin, Leena Krohnin, Teemu Mäen ja Pikku G:n sanomisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Lähestymistapa ajan ilmiöihin on tuttuun tapaan piikikkään ironinen.

Kejosen omintakeisen huumorin taustalla lymyävä vakavamielisyys näkyy kuitenkin tässä kokoelmassa selkeämmin kuin missään aiemmista. Runoilija on ryhtynyt lähestymään omaa loppuaan.

Kuolema tulee tietysti yhtä varmasti kuin länsimaiden perikato, mutta silti tuntuu että Kejosen itselleen kirjoittamat hautakirjoitukset ovat ennenaikaisia. Kirjan kannessa seisova vaippoihin sonnustautunut, tippatelineeseen nojaava ihminen katsoo kameraan itsevarman oloisesti. Ellen erehdy, hän on astumassa sisään Kustannusyhtiön ovesta salkussaan käsikirjoitus.

Walkman, minä se olen -kokoelmassa Kejonen heittää, ettei hänen itsekunnioituksensa "vielä kestä / aforismien kirjoittamista", ja siirtyy saman tien aforismimuotoon. Uudessa runoteoksessa aforismeja on suhteellisesti ja määrällisesti vieläkin enemmän kuin edellisessä.

Kenties aforismien aika on sittenkin tullut. Tai runoilija on vain lakannut piittaamasta omasta kuvastaan.

Oli miten oli, Suruttoman saattohoidon parhaat tekstit lukeutuvat aforismin kategoriaan. Kokoelman henki ja Kejosen elämänasenne tiivistyvät kahteen riviin: "Mitä käyttöä on iäisellä elämällä / kun tämänkertainen syksy on vielä kesken".

Runollisimmaksi Kejonen heittäytyy kirjoittaessaan itse runosta ja sen olemuksesta. "Sanallisesti sokeille" ja "kirjoituskouluissa reputtaneille" osoitettu runo antaa toivoa kirjoittajan vaikeasta ammatista haaveileville. Runous on jokaisen ulottuvilla, koska aidoimmillaan sillä ei ole mitään tekemistä sanojen ja paperin kanssa. Se on ihmisen sisin olemus, "joka on jo sinussa, / ollut jo syntymästäsi saakka / ja niin olet ollut jo runoilija koko aiemman ikäsi / ilman kansitettua korukirjontaa / tai lausunnallista loilotusta". Ei tarvitse kuin mennä "aukeaan rantaan ja anna maailman tulla, toisen mennä. / Keuhkosi kohisevat sinulle runouden".

Kansien välissä julkaistun runouden kohtaloa Kejonen vertaa "autioituneisiin asemataloihin" ja "hilseileväseinäisiin ulkorakennuksiin": "Ratamo kukkii rispaantuneen kivetyksen reunalla / ja opastimessa pesii haikara, / tosin vasta runossa / joka on tulossa kuten uusi kukoistus / uusine rappioineen".

Runouskin on osa elämän kiertokulkua, syntyy ja kuolee. Jos siitä jotakin jää, niin "hapertuvaan paperiin piirretty kuva".

MARKUS JÄÄSKELÄINEN

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito. WSOY 2005.

Julkaistu Turun Sanomissa 30.4.2005