| Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
|
|
 Sirkka Selja: Mahdottomuuden ylistys |
Kirja-arvostelu -->
KOHTI RAJOITTAMATONTA Sirkka Selja: Mahdottomuuden ylistys. Wsoy, 2005. 58 s. Sirkka Seljan uusi runokokoelma Mahdottomuuden ylistys alkaa osiolla ”Lapsuusmuistoja”. Vuonna 1920 syntyneen, 17 runokirjaa julkaisseen, useita palkintoja teoksistaan niittäneen runoilijan teos on täynnä lapsenomaista viattomuutta, uskoa hyvyyteen. Satujen lumo, näennäisen mahdoton tunkeutuu arkielämän kohtuun. Kokoelma on raskaana hengestä, ylimaallisesta. Silti se on tietoinen kärsimyksestä, siitä että elämä on totta. Runossa ”Hyvä ihminen” lapsi on salakuljettamassa tavaroitaan köyhemmille, koska ”On tärkeää olla hyvä ihminen”. Lapsi tietää, että eettisyys on tekoja. Ja hän osaa salata aikeensa aikuisilta, järkeviltä ihmisiltä. Lapsi myös elää kahdessa maailmassa yhtä aikaa. Runossa ”Aukko taivaaseen” kuvataan tupa leivinuuneineen, ikkunalaudan ahkeraliisa; kerrotaan äidin pyörittävän ruisleipiä leivinpöydällä. Kaikki on kuten pitää. Paitsi että ”Pöydän yläpuolella katossa on näkymätön aukko josta / johtaa tikapuut taivaseen. Siitä enkelit kulkevat / edestakaisin, edestakaisin”. Lapsen äänellä puhuva runoilija kysyy: ”Olenko minä lapsista ainoa joka tiedän ne salaiset paikat?”. Nimensä mukaisesti kokoelma keskittyy ylistämään mahdotonta. Ensimmäisen osion jälkeen äänessä on aikuinen runominä, mutta senkin näkökulma on lapsen. Ihminen on suljettu aistiensa ja ennakkoasenteidensa kulisseihin, mutta kaipaus avarammille aloille ei katoa. Kaipauksen taustalla väikkyy ”ihmisen luontainen kaksijakoisuus”. Suunta on realiteeteista ja epäuskosta piittaamatta ”kohti rajoittamatonta”. Rajoittamattomaankin pääsee ovista. Ovet ja aukot ovat Seljan runouden toistuvia motiiveja. Unenomaista tunnelmaa huokuvat runot herättävät hämmästelemään mahdollisuutta kokea mahdoton todeksi, kenties osana omaakin elämää. Vieraista paikoista ja toisilta aikakausilta kotoisin olevat ihmiset ja esineet ilmestyvät keskelle härmäläistä maisemaa. Eripariset osat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Suomalainen todellisuus kiinnittyy ihmeeseen, on ihmetyksen arvoinen: ”Seisoimme pihamaalla. Minulla oli hänelle / lahjoja: korukiviä, lapis lazulia, ja vanha pienoisveistos, egyptiläinen jumala. Hän istutti patsaan kukkapenkkiin ja sanoi: – Katsohan miten hyvin se sopii näihin suomalaisiin juuriin”. Kokoelma puhuu myös luonnosta. Se on lohtu surun keskellä. ”Kauneus ja rakkaus” ovat kadonneet läheisen ihmisen mukana, kirjoittaminen on loppunut. Tarvitaan muistutus onnesta. ”Yksikin hyvä asia” riittää elämän jatkumiseen: ”Syksyn haalistuneet korret / joilla aurinko viipyy”. Lohdullista on sekin, että luonto ei ole vain suurten tunteiden tulkki. Runossa ”Puita matkan varrella” katajat ovat ihmisen kokoisia, leikkisiä kavereita. Nekään eivät yllä taivaaseen asti. Niitäkin on kaiken näköisiä ja muotoisia: ”tiheitä, pyöreitä, pulleita tai hoikkia”. Omaperäisimpiin runoilijoihimme lukeutuvan Seljan runot eivät kosketa ainoastaan esteettisellä tasolla. Kahden maailman rajalla häilyvät teräväpiirteiset sanat tuntuvat polttavan merkkinsä suoraan lukijan sieluun. Rajaton avautuu kauneudessa, ystävyydessä, rajallisuuden oivaltamisessa. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Artikkeli julkaistu Parnassossa 7/2005 |