| Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
|
|
|
Kirja-arvostelu -->
MITÄ ON VIISAUS? Viisauskirjallisuus ei ole helppo laji. On kirjoitettava asioista, jotka jokainen tuntee sisimmässään oikeiksi ja olemassaoleviksi. On saatava tuttu tuntumaan mullistavalta. On puhuttava sielulle sielun kieltä. Kahlil Gibranin, Mikhail Naimyn ja muiden jalanjäljissä kulkevalta kirjoittajalta vaaditaan harrasta mielenlaatua, mutta myös aimo annos uskallusta. Lauri Sallisella on näitä kumpaakin. Hänen ensimmäinen proosateoksensa Sundarananda nousee Himalajan korkuisten esikuviensa rinnalle. Tekstistä kumpuava sydämellinen viisaus viittaa elämää nähneeseen, vanhaan kirjoittajaan, joka viimeisenä työnään kirjoittaa ylös sen mitä on elämänsä aikana oppinut. Sallinen on kuitenkin vasta 25-vuotias. Hän on kouluttanut itsensä Yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja julkaissut ennen Sundaranandaa kolme aforismikokoelmaa. Silti hän puhuu auktoriteetillä, jollaista suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin jos koskaan näkee. Tämä kirja pysäyttää. Ja sen eteen on pysähdyttävä. Sitä on maisteltava hitaasti, jos mielii löytää siinä olevat aarteet. Kuten Jeesus, Sallisen jumalihminen Sundarananda viettää neljäkymmentä vuorokautta yksinäisyydessä. Palatessaan kotikyläänsä hän on täynnä surua ja sääliä ihmisiä – myös itseään – kohtaan. Matkalla takaisin hän kohtaa kyläläisiä, jotka kyselevät häneltä suuria kysymyksiä elämästä. He haluavat tietää, mitä on onni, rakkaus ja kärsimys, oikeus ja vääryys. Eri elämäntilanteissa olevien kyläläisten avulla Sundarananda valottaa ihmisenä olemisen eri puolia. Nuorelle miehelle hän puhuu puolison etsimisestä, vainajan sisaren kanssa kuolemasta, nuorten rakastavaisten kanssa rakkaudesta. Jokaista hänen sanansa tuntuvat koskettavat erikseen. Mutta ne vakuuttavat myös koko kylän, joka pian seisoo hänen ympärillään yhtenä miehenä ja naisena. VANHOJA VIISAUKSIA JA UUSIA OIVALLUKSIA Sundaranandan viisaus vakuuttaa myös lukijan. Sallisen teksti tulkitsee uudelleen vanhoja viisauksia, on täynnä uusia oivalluksia. Ajatus siitä, ettei pahaa saa rangaista hyvällä on ensilukemalta mieletön. Mutta jos käsittää ”hyvän” välinpitämättömyydeksi, liialliseksi sallivuudeksi, ajatus saa uuden merkityksen. Sallinen tuntuu sanovan, ettei rikoksentekijä voi puhdistua rikkomuksestaan, ellei häntä rangaista siitä. Itämaisen viisausperinteen hengessä Sundaranandakin kehottaa etsimään syytä maailman ongelmiin omasta itsestä. Jokainen on vastuussa kaikesta, mitä tapahtuu. Rikollinen tekee rikoksen, ”on toiselle paha”, koska ei ole itse tullut ymmärretyksi. Sundaranandan ajattelu perustuu paradokseihin ja vastakkainasettelujen purkamiseen. Hänen opetuksessaan röyhkeys on arkuutta ja liioittelu johtuu vähäpätöisyyden tunteesta. Jokaista ihmistä ja sukupolvea askarruttava kysymys pahuudesta on Salliselle ”vain ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää toista”. Sundaranandan mukaan itse elämäkin on paradoksi. Näin hän puhuu Uneksijalle: ”Ja kun elämä tuntuu kaukaiselta, se tulee lähelle. Mutta tullessaan lähelle se on kuin kaukainen ääni. Ja silloin kun siteet elämään ovat heikot, ne kuitenkin tuntee voimakkaimmin. Ja elämä on meille yhtä suuri salaisuus kuin elämä meissä on salaisuus”. KUNNIANOSOITUS GIBRANILLE Sallisen Sundarananda on toisinto Gibranin Profeetasta. Kirjan kieli on saanut Gibranilta vaikutteita. Sen lauseet kalskahtavat profeetallisilta, suuria sanoja ja käsitteitä ei kaihdeta. Sundaranandan perusasetelma on sama kuin Profeetan: viisas mies puhuu ”tavallisten” ihmisten kanssa, vastaa heidän kysymyksiinsä. Mutta siinä missä Gibranin profeetta oli lähdössä pois, Sallisen Sundarananda jää synnyinkyläänsä, osaksi yhteisöä. Kirjan tyyliä en koe niinkään pastissiksi kuin kunnianosoitukseksi Gibranille. Sundaranandan sisällön rikkaus ja monipuolisuus tekee siitä oman, itsenäisen teoksensa. Sallinen on kenties saanut vaikutteita, mutta hän on myös itse ymmärtänyt. Kysymykseen viisauden olemuksesta Sundarananda vastaa: ”Viisas ihminen antaa kauneuden ohjata kulkuaan. Jos vain seuraat kauneutta, on yhdentekevää, millaiseksi muut ihmiset sinua huulilla kutsuvat. Sillä näkymättömyydessä sinä olet heidän salainen ystävänsä. Kauneuden äärellä olevaa sielua ei näet voi vastustaa. Sillä tällainen ihminen ei ole halujensa orja, vaan elämällä itsellään on jano hänen rinnassaan”. Sundaranandassa kauneus yhtyy viisauteen. Arkipäiväisestä tulee jumalallista, jumalallisesta osa elämää. Lukija saa nähdä vilauksen omasta sielustaan. MARKUS JÄÄSKELÄINEN *** Lauri Sallinen: Sundarananda. Art House, 2005. Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 26.2.2006 |