Kirjailijakoulutukseen on Suomessa perinteisesti suhtauduttu nihkeästi. On ajateltu, ettei kirjoittamista voi opettaa, se täytyy oppia kantapään kautta tai sen on synnyttävä luontaisesta lahjakkuudesta. Toistelluin vastaväite opetukselle on Erno Paasilinnan kehotus elää elämä, josta syntyy kirjailija.
Elämänkokemus on toki edellytys hyvän kirjallisuuden kirjoittamiselle. Alkukarikoista pääsemistä voi silti helpottaa oppimalla kokeneempien kirjoittajien virheistä ja kuuntelemalla heidän vinkkejään. Amerikan Yhdysvalloissa kirjoittajakoulutus on institutionaalista. Sitä järjestetään lähes joka yliopistossa. Monille kirjailijoille ja runoilijoille opetustyö on elinkeino.
Suomessa koulutusta on saanut kansan- ja työväenopistoissa. Maineikkain opinahjo on ollut Orivedellä. Turun yliopistossa on muutaman viime vuoden ajan vedetty kirjoittamisen opintokokonaisuuksia. Maisteriksi asti täälläkään ei voi opiskella. Opiskelu tyssää jo perusopintoihin.
Aloittevan kirjailijan tärkeintä oppimateriaalia on kirjallisuus. Hänen on tunnettava perinne, jota jatkaa. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän voi saada oppia kirjoitusoppaista, joita myös kirjailijat, esimerkiksi Mika Waltari, Risto Ahti ja Markku Toivonen, ovat kirjoittaneet.
Kirjailija-muusikko-psykiatri Claes Anderssonin kirjoitusoppaassa Luova mieli paneudutaan kirjoittamisen tekniikan ohella kirjoittajan mielenmaisemaan. Andersson pohtii psykoanalyyttisesta näkökulmasta mm. muistin, unien ja lapsuuden merkitystä kirjoittamiselle. Hän kuvaa luomisvireestä syntyvää ekstaattista olotilaa sekä kirjailijan masennusta ja pelkoa sen menettämisestä. Kirjassa annetaan myös psykologinen selitys sille, miksi niin monet kirjailijat sortuvat alkoholismiin ja/tai tulevat hulluiksi.
Anderssonin kirjoittamisen nyrkkisäännöt ovat modernismin oppikirjasta. Hän varoittaa jaarittelemasta, käyttämästä turhia adjektiiveja, adverbeja tai huutomerkkejä. Asiaan on mentävä suoraan, kirjoittajan on vältettävä tärkeilyä ja oppineisuutensa esittelemistä.
Ohjeet ovat käyttökelpoisia, mutta kuten Anderssonkin huomauttaa, ne on tehty rikottaviksi. Itse toivoisin, että yhä useampi kirjailija ja runoilija rikkoisi pakkopaitana kuristavaa vähäeleisyyden sääntöä. Hyvin voi kirjoittaa myös pitkästi polveillen, värikkäästi, meheviä adjektiiveja viljellen! Lukekaa vaikka Proustia. Lukekaa Kerouacia.
Kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla. Kirjoittamisen oppimisen suuria paradokseja on, että ymmärrettyään ja sulatettuaan saamansa opin kirjoittajan on hylättävä tai ainakin kyseenalaistettava se. Kirjoittaminen on uutta luovaa pioneerityötä, josta ei iloa eikä tuskaakaan puutu.
Kirjallisuuden ja kirjoittamisen syvin merkitys on Anderssonin mukaan yhteys, joka sen avulla voidaan luoda toiseen ihmiseen ja omaan itseensä. Hän käy läpi parin runonsa syntyvaiheita, joiden taustalla on ollut kuolemaa tai pelkoa kuolemasta. Omat sanat ovat olleet lohtuna vaikeassa tilanteessa.
Aina sanoja ei kuitenkaan löydy. Kirjan päättää tragikoominen kuvaus kirjoittajan päivästä, jolloin inspiraatiota eikä halua kirjoittamiseen ole. Pelko tyhjän sivun edessä on niin valtava, että on helppo keksiä mitä tahansa tekemistä päästäkseen aloittamasta. Silloin on paras lopettaa.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Claes Andersson: Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus.
Kirjapaja, 2002.
160 s.