NOVELLEJA IHMISENÄ OLEMISESTA

Eeva Tikka aloitti kirjailijantoimensa vuonna 1973 romaanilla Kuin vaahteranlehtiä iholla. Hänet on tultu tuntemaan havaintokykyisenä suomalaisen ihmisen tulkkina. Psykologisesti herkkäviritteisen kirjailijan vahvuuksia on kyky kuvata erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, yhtä eläytyen, yhtä ymmärryksellä.
   Teosten henkilöt ovat lähellä luontoa. Usein he asuvat maaseudulla, mutta kaupungissakin luonto on liki, sisäisenä kokemuksena tai kaipauksena. Tunnelma on aina jollakin tapaa hidas, vaikka asioita tapahtuukin, henkilöt elävät muutoksen keskellä. Väriä kerrontaan luo puhujien auliisti käyttämä savonmurre, joka liittää heidät osaksi suomalaista maisemaa ja historiaa.
   Tikka on monipuolinen kirjailija. Romaanien lisäksi hän on julkaissut novelleja, satuja ja runoja. Hän on saanut tuotannostaan useita palkintoja, mutta on niistä huolimatta pysytellyt henkilönä päivänjulkisuuden ulkopuolella.

YÖ- JA PÄIVÄPERHOSIA

Uusimmassa novellikokoelmassa Haapaperhonen on neljätoista novellia. Niitä yhdistäväksi teemaksi muodostuu kuolemaan valmistautuminen. Ensimmäisessä novellissa käydään läpi abortti. Tunneköyhyyteensä ja korkealentoisiin filosofioihinsa lukkiutunut Miki pakottaa tyttöystävänsä luopumaan lapsesta ja lopulta yhteisen elämän toivostakin. Viimeisen novellin kertoja on lapsuudesta asti ollut kiinnostunut perhosista ja kerännyt niitä, ensin yökkösiä ja sitten päiväperhosia.
   Päiväperhoset ovat askel lapsen ikiomasta jakamattomasta olemisesta aikuisten yhteiseen ja yhteisvastuulliseen maailmaan, jossa paitsi perhoset, myös unet ja näyt saavat väistyä käytännöllisempien asioiden tieltä. Vasta elämän lopulla perhoset tulevat uudestaan kuvaan. Kädelle laskeutuva haapaperhonen viestittää omalla tavallaan ihmisen rajallisuudesta. Sen ruokavalioon kuuluvat mätänevät raadot ja eläinten ulosteet. Kohtaaminen on kuitenkin valoisa, kuoleman aika ei ole vielä tullut, eikä ajatus kuolemasta tunnu enää pelottavalta.

KESKELLÄ ELÄMÄÄ

Alun ja lopun välissä ollaan keskellä elämää. Hunajaturkki-novellissaa Tikka esittelee aikuisten huomiotta jääneen nuoren tytön, joka saa itselleen isähahmon ja toverin naapurin eläinsuojelijapojasta. Ossianin kivi -nimisessä kertomuksessa isän hautakivi on kaadettu ja sen päällä ollut lintuveistos hävinnyt. Suruun ja hätään sekoittuu tarinassa ilkikurista huumoria, kun tihutyön tekijäksi ei osoittaudukaan rellestävä saatananpalvojajoukkio.
   Luonnonsuojelun symboliksi tietämättään noussut liito-orava yhdistää kaupunkilaista mökkeilijää ja naapurin isäntää novellissa Haavanlehtiblues. Arto pelkää harvinaisen eläimen puolesta ja haluaa ostaa naapurin mailla sijaitsevan pesäpuun. Kauppoja ei kuitenkaan tarvitse tehdä. Isännällä ei ole aikomustakaan kaataa puuta. Hyväntuulinen kertomus valaa uskoa erilaisten ihmisten mahdollisuuteen kohdata toisensa rakentavassa hengessä.
   Novellien henkilöiden halu ja kyky löytää ongelmilleen ratkaisuja tekee Haapaperhosesta elämänmyönteisen, onnellistuttavan kirjan. Tikka on syvällinen kirjailija sanan parhaassa merkityksessä. Kertomuksissa sukelletaan ihmisenä olemisen syvyyksiin, löydetään mitä on löydettävissä, ehkä hyväksytäänkin se. Lukijalle tulee tunne, että hän on oppinut jotain itsestään.

MARKUS JÄÄSKELÄINEN

***

Eeva Tikka: Haapaperhonen. Novelleja.
Gummerus, 2002.
172 s.