Paavo Haavikko kertoo elämäkertansa viimeisimmässä osuudessa, Prospero - Muistelmat vuosilta 1967-1995, Paavo Haavikon jääneen julkisuuskuvansa vangiksi. Hänen lausuntoihinsa ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota, kun on päätetty niiden olevan käsittämättömiä. Selkeitä, symboleista riisuttuja runojakaan ei ole osattu lukea, ymmärtää oikein.
Monesti ymmärtäminen on tahtomisesta kiinni. Uusimmassa runoteoksessaan Prosperon runot, Haavikko on niin helppotajuinen kuin Haavikko voi olla. Kirjassa on neljäkymmentäviisi keskeislyyristä runoa vanhuudesta, kuolemasta, rakkaudesta. Sen elämänviisaus tiivistyy runossa, jossa ihminen vihdoin tajuaa polkevansa paikallaan, että ”tulevaisuus etääntyy,/ mennyt saavuttaa”. Se päättyy sanoihin: ”Säilytä rohkeasti kuvitelmasi./ Ne ovat harhaa”.
Elämän luonne on olla paradoksi, sen ymmärtäminen on kenties mahdotonta. Haavikon lauseet tuntuvat tässäkin kokoelmassa kuin kiveen hakatuilta, vaikka niissä on yllättävän paljon puheenomaisuutta. Lauseet ovat lyhyitä, niiden tärkein elementti on piste. Joka lopettaa lauseen, mutta ei ajatusta: ”Elät vielä. Koskaan ei kukaan/ ole kuin elänyt.”
Haavikon runot tuntuvat harvoin lyyrisiltä, lyyrisine elementteineenkin. Niitä on kiusaus lukea kuin Jumalan sanaa, käskykokoelmaa. Käskyjä näissäkin runoissa on, sellaisiakin joiden noudattamatta jättäminen tuntuisi typerältä: ”Ja lakkaa sinuttelemasta itseäsi.”
Kirjailija huomauttaa kuitenkin lukijalleen, ettei kaikkea sanottua pidä ottaa vakavasti, vaikka vakavuuteen onkin hänen suhteensa totuttu: ”En ehtinyt, en jaksanut, en osannut, en ymmärtänyt./ Tuliko se lista nyt ihan oikein? En kysynyt./ Yritin.”
Kirja on vanhenevan miehen puhetta itselleen. Elämässä on yksi suunta, joka on käynyt hetki hetkeltä selkeämmäksi. Se mikä odottaa on kaunista, mutta haikeaa, kuten runossa kirpaisevasti sanotaan: ”Kuollut naaraslintu huutaa. Se kutsuu/ puolisoaan nukkumaan.”
Prosperon runot asettuu Viiniä, kirjoitusta -kokoelman rinnalle Haavikon henkilökohtaisten, lyyristen runojen sarjassa. Kuolema on läsnä koko ajan, rakkausrunojen erotiikka on vaihtunut muistoiksi, kaipaukseksi. Rukous kuolleelle Jumalalle johtaa tyhjyydelle, elämälle, antautumiseen. Runoilija ei ole kovin kaukana Kristuksesta lausuessaan: ”Unta ja kauppaa, niitä ei saa pyytää eikä rukoilla./ Ei mitään itsellensä. Eikä mitään hyvää/ taikka pahaa.”
- Markus Jääskeläinen
Paavo Haavikko: Prosperon runot.
Art House, 2001.
62 s.