Uwe Kolbe
Suomentanut Markus Jääskeläinen
PALJASJALKAINEN
Korkealle avartuva vihreä maa,
tasangon pensasaidat.
Horisontissa
punainen aurinkopuu.
Tuuli on minun
ja minun linnut.
Tukalan pieni vihreä maa,
piikkilankamaisema.
Lähellä minua
synkkä musta puu.
Ankara tuuli.
Oudot linnut.
ME ELÄMME
Me elämme huoneiden sisällä,
seiniin koputtelevien vainajien,
sanoihimme tarttuneen
salakirjoituksen,
pronssiin taottujen nimien välissä,
puolimastossa roikkuvien merkkien alla.
Me elämme, kierot kirjaimet,
käärmeet ja salamanterit.
Kuolleet asuvat syvemmällä,
ja jos heidät hakkaa esiin
he seisovat yhä selkä suorana kadun kiveyksessä.
Oman kumaran, kysyvän käyntimme alla
kuolleet laulavat äänissä.
PARILLE VANHALLE TUTULLE
Olemme kahdenkymmenenviiden hujakoilla, meitä on paljon
ja me ajattelemme terävästi.
Meillä ei ole kysyttävää.
Valmius ryhtyä taisteluun kasvaa riveissämme
päivä päivältä.
Emme salaa asiaa mitenkään; ahnaat katseet karkaavat
tulevan vapauden huoneisiin.
Frank Zappa teroittaa aistimme, ymmärtää meitä
niin mainiosti, on yhtä hullu kuin me haluaisimme olla.
Viinipullojen lomasta käymme verestävin
keltaisin silmin taisteluun preussilaista järjestystä vastaan.
Näin se käy.
Tuoreimpaan poliittiseen ohjelmaamme löytyy
uusia näkökantoja päivittäin.
Voisimme pian perustaa puolueen, tai vähintäänkin ry:n,
olemme ujuttaneet väkeämme kustantamoihin ja kouluihin.
Kuulumme päällysrakenteeseen.
Kuiskaillaan kenraalien olevan puolellamme.
Me iskemme pian, juomme ja syömme sitä ennen
itsemme kunnon kansalaisiksi, uskottelemme
mukautuneemme.
Siitä se vallankumous pyörähtää käyntiin.
Odotamme enää lupaa Sosialistiselta nuorisojärjestöltä,
Kulttuuriministeriöltä, Itä-Saksan sosialidemokraattisen yhtenäispuolueen
keskuskomitealta ja Neuvostoliiton Saksaan sijoitetuilta sotajoukoilta.
ARKADIA,
kylä, oli aina ollut lentokoneiden laskeutumisreitillä,
aina oli melu laahannut itseään sen suuntaan kenenkään valittamatta,
mikä olisikin naurettavaa, jo Pound tiesi sen,
sanoi sen ennen muita, niin äkkiä ja niin metalliverkon kevyesti,
Että täytyy oikein nojata taaksepäin tänään,
kuin olisin Carlo Alfredo - paitsi ettei laakeriseppeleeni kasva
täällä, tahi Canyonissa. Arkadia, sinä!
missä helikopterit haaksirikkoutuvat, merijalkaväki ja Croce
rosso - rosvot kaikenkarvaisine poliiseineen (mondiale,
stradale, munizipale), Guardia di finanzoineen,
Carabiniereineen, virkapukuisine tomppeleineen,
aseiden jäykistämine rosvomorsiamineen ja meluineen =
mafiasaattueen kauneus kun se kuljettaa rahojaan
poliisi- ja postiautoilla kaupungin halki ja
juhlii itseään = meluaa, ylistää itseään = meluaa, korottaa itsensä jumalaksi
ja on palvottu,
ja voi Rolf-Dieter, varjelkoon meitä oman Arkadiamme
fuori le mura, täällä niin kuin ei missään muualla koko taivaassa.
(Teoksesta Puiden lohtu - Saksankielistä runoutta 1946-2000
Toimittanut Stefan Moster.
Wsoy, 2005.)