Kun tämä elämä jää taakse, mitä sen tapahtumista on 
    jäljellä? Eikö se ole silloin yksi tapahtuma, jossa 
    minkäänlaisia osia on mahdoton erottaa? Tuleeko se 
    olemaan edes sitä? Minä kuvittelen, että taaksejäänyt 
    elämä, tämä tässä nyt, tulee näyttämään tyhjältä 
    jaksolta, painanteet kadonneet, raskas paino harteilla: 
    hah, sitä ei ollutkaan, mitään syytä taivuttaa selkää. 
    Ei mitään.               
    Ja tämä ruumis, joka valvottaa, huolettaa, teettää. 
    Se on paisunut muodottomaksi, ohentunut seitiksi, 
    kadonnut suohon, silmään. Se on onnellinen. Olen minäkin.
    Minä olen ruumiini. Kunnes muuta näen. 






    VÄLINÄYTÖS: MITÄ ON VALO


    Valolla on nopeus. 
    Silmät liikkuvat esineiden pinnoilla. 
    Mitä on valo? 
    Pimeys on aina läsnä. Pimeys ei liiku. 
    Mitä on valo? 

    Minä pidän maailmaa 
    kaksin käsin kurkusta kiinni. 






    Talot lumihangessa,
    neljä kulmaa, joiden jokaisen
                        takana
    aurinko juhlii aurinkoa.
    Talot ovat uusia, ne eivät tiedä
    rakentajistaan mitään:
    talon elämä on ohi kun talo on rakennettu.
    Me muutamme taloon, 
    jossa on tilaa meille.
    Planeetan liikkeen voi tuntea
              ylimmässä kerroksessa: paina
                        korvasi putousta
            vasten.

    Ikkunat ovat harvoin auki. Niistä heijastuu
    metsä, metsän takana niitty, lumi
                                  valkea.






    HITAUS

    kirjat hidastuvat 
            ja sanat
    lauseet muodostuvat
            ja kirjat
                    h i d a s t u v a t

    yksi sana: auki






    On mukava nukkua sinun vierelläsi.
         Sinun ihosi unesta kuuma.
              Nousen,
                  kirjoitan; tänä yönä
          emme nuku yksin.



                    © Markus Jääskeläinen 1994, 1999