Portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) runoissa kerrataan kreikkalaisia myyttejä, etsitään hurmioitunutta, bakkanaalista yhteyttä maailmaan ja maailmankaikkeuteen ja pohditaan elämän peruskysymyksiä filosofisessa hengessä. Klassisen runoilijan Pessoasta tekee kuitenkin hänen omintakeinen, henkilökohtaiseen elämään saakka ulottuva antiikin draama-idean toisintaminen: hän loi itselleen useita runoilijapersoonallisuuksia, joilla oli kaikilla oma historiansa ja tyylinsä kirjoittaa.

Pentti Saaritsan suomentamassa runovalikoimassa En minä aina ole sama, joka on päivitetty ja täydennetty versio hänen vuonna 1974 julkaisemastaan Hetkien vaellus -käännöksestä, esitellään näistä heteronyymeistä luonnonfilosofi Alberto Caeiro, klassisti Ricardo Reis ja Walt Whitmanin jalanjälkiä kulkeva, panteistisen maailman intomielinen maalari Alvaro de Campos. Vähemmälle huomiolle jää Pessoan omalla nimellään kirjoittama tuotanto: Saaritsa on suomentanut häneltä kolme runoa, mukaan lukien Pessoan tunnetuin runo Autopsykografia.

Kääntäjän intohimosta kertoo, että hän palaa kääntämäänsä tekstiin lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja julkaisee siitä uuden version. Retusoiminen onkin joskus paikallaan; usein tarvitaan kokonaan uusi käännöskin: sanasto ja tapa käyttää kieltä ovat jatkuvassa liikkeessä.

Mutta aina vanhoihin teksteihin ei kannattaisi puuttua. Saaritsan Hetkien vaellus -valikoima on edelleen runollisen notkeaa ja irtonaista, mutta tarkkaa kieltä.

Vanhoihin käännöksiin tehdyillä muutoksilla on ilmeisesti pyritty tekemään runoista helpommin ymmärrettäviä ja selkeämpiä. Samalla on kuitenkin kadonnut jotain alkuperäisen käännöksen spontaaniudesta ja elinvoimasta; runot ovat alkaneet lähentyä proosaa.

Osa muutoksista on toki aiheellisia. Esimerkiksi kömpelön tuntuinen lause ”Kun sinun rauhalliset kasvosikin vain/ ajavat minut täyteen ikävää” on muuttunut muotoon ”Sinun rauhalliset kasvosikin/ vain täyttävät minut ikävällä”. Lisäksi on korjattu joitakin vanhahtavia termejä, ”Maldiveista” on tullut tuttu Malediivit.

*

Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen kirjoittavat suomentamansa antiikin rakkausrunovalikoiman Rakkaus ei koskaan lepää esipuheessa pyrkineensä saamaan aikaan nykyrunoina toimivia käännöksiä. Tämä on tarkoittanut sitä, että he ovat jopa paikoittain luopuneet uskollisuudesta alkutekstille, mikäli se on haitannut esteettisesti tasapainoisen runokokonaisuuden syntymistä. He ovat myös karsineet erisnimiä sekä lisänneet runoihin nykylukijaa helpottavia selityksiä.

Ratkaisu on onnistunut. Valikoiman runot hengittävät: filologikäännöksiä silloin tällöin vaivaava puisevuus on onnistuttu välttämään täysin.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäisessä on kreikkalaista, toisessa roomalaista rakkaus- ja erotiikkalyriikkaa. Runot kattavat tuhannen vuoden aikajakson alkaen 600-luvulta ekr., Arkhiloksesta, Mimnermosista ja Sapfosta. Sapfon lisäksi antiikin runouden vakituiseen henkilökuntaan kuuluvista ovat mukana Catullus, Horatius, Ovidius ja Petronius.

Valikoiman tuntemattomammat - ja tuntemattomat, vaille nimeä jäävät - runoilijatkin näyttäytyvät täysipainoisina runon taitajina. Kokoelmaa lukiessa hämmästelee, kuinka paljon antiikin ihmisen tunnot muistuttavat tämän ajan ihmisen tuntoja. Mahtipontisen mytologian ja historiankirjoituksen kuonasta puhdistettu yksityinen eläjä tuntuu aina olleen samassa tilanteessa, vihan, rakkauden, mustasukkaisuuden, seksin, pelon pyöritettävänä. Tuskin antiikki tässä suhteessa eroaa muista historian kausista. Antiikin kirjailijat vain uskalsivat puhua tunteistaan, heillä oli siihen lupa.

Viime vuosisadan beat-sukupolven kirjallisuus ei tainnut sittenkään olla kovin maata mullistavaa. He keksivät jälleen pyörän, alkoivat kirjoittaa itsestään, jatkoivat välillä unohduksiin päässyttä klassisen kulttuurin osa-aluetta, johon kuuluu suorasukainen, härski seksuaalisuuden, mutta myös hienovaraisempien tunteiden nyanssien kuvaus. Ilman tällaista kirjallisuutta historia näyttäisi toivottomalta paikalta: se olisi kuninkaiden, marsalkkojen ja pankkiirien historiaa.

Rakkaus ei koskaan lepää -valikoiman päättää tekijöiden pitkähkö essee antiikin rakkauskäsityksistä. Mielenkiintoinen tieto on esimerkiksi, että roomalaisessa historiankirjoituksessa politiikka, sota ja rakkaus olivat aina tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Venus-Afrodite oli sodanjumala Marsin salainen rakastajatar. Rooman kaupunkia ei olisi perustettu elleivät Helena ja Paris olisi tavanneet ja rakastuneet. Henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen eivät ole koskaan kaukana toisistaan.

*

Klassisia ja mytologisia aiheita kierrättää runoissaan myös Margaret Atwood. Tero Valkosen kääntämässä ja toimittamassa Myös sinun nimesi -valikoimassa on runoja vuosilta 1974-1995. Aiemmin Suomessa vain romaanikirjailijana tunnetulta Atwoodilta on viimeksi suomennettu Booker-palkinnon voittanut ja Time-lehden vuoden romaaniksi valittu Sokea surmaaja (Otava, 2000). Atwood aloitti kuitenkin uransa runoilijana, kuten niin monet proosakirjailijat. Hänen esikoisteoksensa The Circle Game julkaistiin vuonna 1966, viimeisin runokirja Morning In The Burned house ilmestyi vuonna 1995.

Atwood käsittelee runoissaan inhimillisen kärsimyksen pitkää historiaa, ajan ja sukupolvien jatkuvuutta ja päällekkäisyyttä, kokemisen ja ajattelun fragmentaarisuutta. Miehen ja naisen maailmat Atwood näkee, ei kovin yllättävästi, erillisinä ja yhteen sovittamattomina. Runo Kirke/Mutarunoja pohjautuu Odysseus-myyttiin, jota kuvataan naisen, kotiin jäävän vaimon näkökulmasta. Sankari ja ylistysrunojen kohde osoittautuu surkeaksi reppanaksi ja valehtelijaksi, joka pakenee arjen haasteita.

Mikään lyyrikko Atwood ei ole. Hänen runojensa kieli on toteavaa, jopa töksähtelevää. Pääosassa on tarinan, kuvan välittäminen. Käsittämättömän kärsimyksen ja surun kuvaamiseen tällainen tyyli soveltuu loistavasti. Se mitä ei sanota, nousee runon sisällöksi: ”Nainen makaa märällä betonilattialla/ loppumattoman valon alla/ käsivarsissaan neulanjäljet joiden oli tarkoitus/ tappaa aivot/ ja miettii miksi kuolee./ Hän kuolee koska sanoi./ Hän kuolee sanan takia./ Hänen ruumiinsa, äänetön/ ja sormeton, kirjoittaa tämän runon.”

*