Boris Pasternak
| Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
|
|
|
Vuoden 1958 lokakuussa julkistetun Nobelin kirjallisuuspalkinnon voitti neuvostoliittolainen kirjailija Boris Pasternak (1890–1960), jonka romaani Tohtori Zivago oli vuotta aikaisemmin ilmestynyt italiassa milanolaiselta Feltrinelli-kustantamolta. Kirja oli valmistunut vuonna 1956 mutta kohtasi Neuvostoliitossa jyrkkää vastustusta. Maan kirjailijaliitto otti asiakseen estää romaanin julkaisemisen niin kotimaassa kuin ulkomailla ja vaati lopulta jopa Pasternakin kansallisuuden eväämistä.
Tohtori Zivago julkaistiin Neuvostoliitossa lyhennettynä versiona. Kirjasta tuli nopeasti kansainvälinen menestys. Jo vuonna 1958 se ilmestyi yli kymmenessä maassa, mm. Yhdysvalloissa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.
Pasternakiin kohdistettu vaino kotimaassa oli kuitenkin sen verran ankaraa, että hän joutui kieltäytymään Nobel-palkinnosta ja esittämään julkisen anteeksipyynnön. Maanpakolaisuudesta kieltäytyvällä kirjailijalla ei neuvostotodellisuudessa ollut muuta inhimillistä vaihtoehtoa.
Romaani on Stalinin jälkeisen aikakauden ensimmäisiä yrityksiä kuvata Neuvostoliiton syntyä ja neuvostokansalaisen ongelmia. Kirja alkaa vuoden 1905 levottomuuksien aattona. Sen kuvaamat henkilöt elävät kommunistisen vallankumouksen kynnyksellä mutta ovat henkilökohtaisessa ajattelussaan jo luopuneet marxilaisuudesta kantilaisen, henkisemmän elämännäkemyksen hyväksi.
Yhteiskunnallisista painotuksistaan huolimatta Tohtori ivago on myös, ja kenties ennen kaikkea, kirja estetiikasta, runoudesta ja runoilijan suhteesta aikaansa. Siinä esiintyvät teemat ja kysymyksenasettelut ovat yhteisiä Pasternakin koko tuotannolle, joka muutaman proosateoksen lisäksi koostuu pääasiassa runoista.
Pasternakin tuotannosta on suomennettu Tohtori Zivagon lisäksi vain yksi proosateos, runosuomennoksia on saanut odottaa tähän asti. Marja-Leena Mikkolan kääntämä ja toimittama Sisareni, elämä esittelee Pasternakin runoutta vuoden 1914 esikoisesta Kaksonen pilvissä viimeiseen kokoelmaan Nyt selkenee vuodelta 1959.
Valitettavasti valikoima ei ole kovin laaja, edustettuina ovat melkein kaikki runoilijan kokoelmat, mutta runoja on suomennettu vain viisikymmentäkolme kappaletta. Runoilijan kehityskaarta voi kyllä niistäkin makustella – varsinkin kun käyttää apuna suomentajan seikkaperäistä esipuhetta.
Pasternak kuului sukupolveen, jonka juuret ulottuivat vallankumousta edeltäneisiin, kansainvälisesti sivistyneisiin kulttuuripiireihin.
Kirjailijan isä Leonid Pasternak oli kuuluisa taidemaalari ja maalauksen opettaja, äiti Rosa Kaufman lahjakas pianisti. Pariskunnan esikoinen Boris syntyi Moskovassa vuonna 1890.
Taide ja kulttuuri olivat erottamaton osa perheen elämää, ja vanhempien asemasta arvostettuina taiteilijoina kertoo, että heidän vierainaan nähtiin sellaisia nimiä kuin Leo Tolstoi, Rainer Maria Rilke ja Maksim Gorki. Boris-pojan kasvuympäristön voidaan katsoa antaneen vähintäänkin riittävät edellytykset taiteilijan uralle.
Pasternak aloitti sävellysopinnot 13-vuotiaana mutta huomasi pian kirjallisuuden vetävän häntä puoleensa musiikkia voimakkaammin. Hän valmistui Moskovan klassisesta kymnaasista vuonna 1908 ja alkoi vähin erin solmia tuttavuuksia aikansa kirjailijoiden kanssa. Opiskelut jatkuivat Moskovan yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa mutta vaihtuivat pian filosofian opinnoiksi. Niitä hän muutaman vuoden kuluttua jatkoi Marburgin yliopistossa Saksassa.
Marburgissa viettämänään aikana Pasternak lopullisesti löysi runoilijankutsumuksensa. Tuleva runoilija tunnusti rakkautensa vieraisilla olevalle venäläiselle neidille, mutta sai tältä rukkaset. Järkytys avasi silmät, ja Pasternak tunsi aikuistuneensa, hänestä oli tullut runoilija.
Filosofianopinnot jäivät hetkeksi, Pasternak matkusti Venetsiaan tapaamaan vanhempiaan. Sieltä hän palasi Venäjälle ja suoritti opintonsa loppuun valmistuen Moskovan yliopistosta vuonna 1913.
Kuppikuntia karttaneen Pasternakin ainoa yhteys kirjallisiin ryhmittymiin oli lyhyeksi jäänyt osanotto futuristeista koostuneen Tsentrifugan toimintaan vuoden 1914 tienoilla. Ryhmään kuului myös Vladimir Majakovski, jonka runoudesta Pasternak innostui.
Runoilijat ystävystyivät huolimatta luonteidensa ja taiteilijankutsumustensa eroavaisuuksista. Majakovski oli tulisieluinen vallankumouksen runoilija, jonka persoona symbolisoi bolševikkien valtaannousua. Pasternakille ulkoiset, poliittiset tapahtumat eivät olleet ensisijaisen tärkeitä, hänen runoutensa pyrki lävistämään ja käsittämään "elämän ydintodellisuuden": hän oli "kiinnostunut olemassaolon perusongelmista, ei niinkään systeemeistä tai ideologioista", kuten Mikkola suomennosvalikoiman esipuheessa huomauttaa.
Samoin kuin Majakovski poliittisessa runoudessaan Pasternak luonnon, rakkauden ja taiteen kuvaajana etsi ääri-ilmiöitä. Hän kirjoittaa luonnon mullistuksista ja muutoksista ja samalla runoon purkautuvan sielun kärsimyksestä ja onnesta. Sentimentaalisuuden sijaan pyritään yllätyksellisyyteen, tapahtumien annetaan vyöryä eikä voimakkaitakaan tunnetiloja alleviivata: "Helmikuu. Hae esiin muste,/ itke hillittömästi ja kirjoita,/ kun ulkona jymisee räntäsade/ ja kevät roihuaa mustana./ Hae rupla, vuokraa ajurinrattaat - / läpi kirkonkellojen kuminan/ kiidä sinne, missä sade voittaa/ musteen ja kyynelten huminan".
Pasternakin runoudelle oli uran alkupuoliskolla ominaista esteettisesti kunnianhimoinen kielellinen ilmaisu. Kommunistisessa yhteiskunnassa oli kuitenkin kirjoitettava massojen ehdoilla, esteettinen tyylittely nähtiin elitisminä, siis epäsuotavana.
1940-luvulta alkaen Pasternakin runokieli muuttui virallisia vaatimuksia vastaavaksi. Hän alkoi kirjoittaa puhekielenomaisesti, suoraviivaisin lausein.
Osittain tyylinmuutokseen saattoi vaikuttaa runoilijan toive menekin lisääntymisestä. Pasternak elätti itsensä ja perheensä käännöstöistä saamillaan palkkioilla. Edes Nobel-palkitun Tohtori Zivagon kansainvälinen suosio ei helpottanut tilannetta. Myyntituotto jäi ulkomaille.
Kääntäjänä Pasternak toi neuvostokansalaisen ulottuville suuren määrän maailmankirjallisuuden merkkiteoksia englantilaisesta, saksalaiselta, ranskalaiselta, unkarilaiselta ja georgialaiselta kielialueelta.
Pasternak vältteli koko uransa ajan tietoisesti julkisuutta, joka Neuvostoliitossa oli aina valtiolle alisteista, sen propagandakoneistoa palvelevaa. Vetäytymisen taustalla oli myös henkilökohtainen näkemys julkisuuden ja runoilijantyön yhteen sovittamattomuudesta. Runoilijan henkiinjäämisen ehto on hänen mukaansa arvostuksen ja maineen karttaminen.
Kuuluisuudelta Pasternakin ei onnistunut välttyä. Kuollessaan vuonna 1960 hänet tunnettiin kaikkialla maailmassa. Toteutui ennustus kirjailijan syntymisestä uudelleen tulevissa sukupolvissa, aikansa tuotteena, mutta silti erillisenä, omana kategorianaan, joka myöhemmin määrittäisi kokonaista aikakautta.
Pasternakin aikakausi oli maailmanhistorian myrskyisimpiä ja väkivaltaisimpia. Ulkoisten tapahtumien voi kenties katsoa vaikuttaneen hänelle ominaiseen luonnonilmiöiden kuvaamiseen, mutta runouden kantavana voimana on sittenkin pyrkimys yhteisyyteen, rauhaan ja rakkauteen. Tästä kielii myös loppuaikojen runojen Kristus-hahmo, joka on paitsi ihmisen esikuva myös historian yläpuolelle nouseva Jumala: "Mutta ihme on ihme, se on Jumala,/ ja sekasorron, hämmennyksen keskellä/ se äkkiarvaamatta meidät tavoittaa".
• Boris Pasternak: Sisareni, elämä. Runoja. Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi.
Päivitetty 6.1.2004 1:00:07 | Tulostettava versio