Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
Maila Pylkkönen: vähäeleisyyden ja huumorin mestari
Maila Pylkkösen Kootut - Runot ja proosarunot 1957-1977, on paksu kuusisataasivuinen vihreä järkäle. Ostin sen muutama vuosi sitten Hiltusen divarista Helsingistä. En tuohon aikaan tiennyt Pylkkösestä ja hänen runoudestaan tuon taivaallista. Luulen että ostopäätökseeni vaikuttikin - halvan hinnan lisäksi - jokin korkeampi taho. Sen verran riemua kirja on tuottanut. Maila Pylkkösen kaksi ensimmäistä kokoelmaa olivat Klassilliset tunteet ja Jeesuksen kylä vuosilta 1957 ja 1958. Kokoelmat ovat 50-luvun modernismia tasokkaimmasta päästä. Pidän niistä, mutta en läkähdyksiin asti: tiukasti muotoon sidottua runoutta jaksaa sulattaa vain tiettyyn rajaan: toisinaan, terveyden vuoksi, kuin kalanmaksaöljyä. 50-luvun kokoelmissa ovat kuitenkin idullaan ne Pylkkösen runoilijanominaisuudet, jotka kolahtivat minuun kuin luolamiehen nuija, - tai tässä tapauksessa tietysti: maila - ja veivät tajuni ihastuksesta kankaalle. Kolmas kokoelma Arvo - vanhaäiti puhuu runonsa vuodelta 1959 on uutta Pylkköstä. Sitä en voi enää huokailematta lukea! Se on kokoelman mittainen monologi kroonikko-osastolla makaavan vanhan naisen puhetta. Pylkkösen teksti on niin luontevan suussa olleen makuista, että unohtaa lukevansa huolella rakennettua, kirjallista kokonaisuutta - ja siitä minä pidän; että rajat hämärtyvät, nerous loistaa paljaana kuin kaljun päälaki. Vuonna 1960 julkaistussa kokoelmassa Ilmaa/kaikuu Pylkkönen jatkaa roolirunon kirjoittamista. Tällä kertaa puhujana on pieni tyttö, ja nytkin silmiin pistää se taito jolla Pylkkönen peittää runon, teknisen taituruuden näennäiseen yksinkertaisuuteen ja triviaalisuuteen: tietäisinkö lukevani runoa, jonka on kirjoittanut aikuinen ihminen, ellen tietäisi?! Myöhemmissä kokoelmissa, varsinkin proosarunokokoelmissa Virheitä (1965) ja Tarina tappelusta (1970) on understatementin, vähäeleisyyden lisäksi vahvasti mukana Pylkkösen toinen tainnuttava ominaisuus: huumori. Se on runoproosassa (missä on runon ja proosan raja? Pylkkönen itse kysyy eräässä runossaan: "Onko runolla ja proosalla eroa?") tapahtumien ja henkilöiden tasolla, mutta on kirjoitettu myös tekstin rakenteisiin. Huumoria on etenkin Pylkkösen asenne; etäisen tarkkailijan, joka nauttii elämän pienistä kieroutumista, ja jopa kannustaa niihin. En keksi tälle asenteelle mitään sen kuvaavampaa - laimeampaa! - ilmausta kuin piirroshahmo Bart Simpsonin suomen kieleen kotiuttama cool. * Maila Pylkkönen kuoli vuonna 1986. Hänen viimeinen kokoelmansa on On kesä vain, vuodelta 1977. Se palaa monien proosarunokokoelmien jälkeen alkuaikojen Pylkkösen luonto- ja tunnelmarunoihin; kauniisiin ja teräviin, mutta samalla heilahtaneisiin ja hämäriin kuviin suomalaisesta maisemasta ja elämästä: "Menimme lämpimänänä päivänä pubiin./ Istuimme parvekkeella varjossa ja joimme/ päämme täyteen./ Astelimme kotiin kesän halki./ Pellot keinuivat pienessä tuulessa./ Kiistelimme onko siinä ohraa vai ruista./ Kaikki kukat huojuivat./ Vai huojuivatko?".© Markus Jääskeläinen - Kirjoitus on julkaistu aiemmin Turun Sanomien kulttuurisivujen Tämä kolahti -sarjassa. |