|
|
|
Jonny Holmén
Markus Jääskeläinen on vakiinnuttanut paikkansa nuoren turkulaisen runon kärkinimenä.
|
Voin heti kättelyssä aloittaa lauseella, johon lopetin arvioni Markus Jääskeläisen edellisestä kokoelmasta Testamentti (1998): "Turkulaisrunoilija on kirjoittanut parhaan kokoelmansa, tähän asti".
Sen parempaa ennustetta runoilijalla ei voisi ollakaan. Jääskeläisellä on ollut alusta lähtien oma ääni, mutta myös muuntautumiskykyä. Viimeistään tämä neljäs kokoelma vakiinnuttaa hänen paikkansa nuoren turkulaisen runon kiistattomana kärkinimenä.
Sivullisuus ja sen melankolia ovat toki tuttuja runon perusaihioina ja näkökulmina. Jääskeläisen jäljiltä niihin tulee kuitenkin myös uhmaa, eettistä imperatiivia. Vähäeleisyydessään ja seesteisyydessäänkin hän on lopulta suuri moralisti ja sellaisena ankarin itseään kohtaan.
Tässä hetkessä, varoittamatta on kuin nimensä. Se hohkaa läsnäoloa, joka kannattelee Jääskeläisen minimalistisimpiakin, kaksirivisiä runoja. Ilon ja onnen vierellä ovat syksyt ja surut, ja sitten vielä se jokin, ääneen sanomaton kauhu, joka ihmisen eloa saattelee.
Runoilijan sivullisuus ei ole vetäytymistä; hän on kaiken aikaa aivan keskellä, myös yksin ja unessa. Aloitusruno jo raamittaa tämän kantavan ajatuksen hyvin välittyvästi. Kylmän huoneen horteessa runoilija näkee kalansilmillään verhojenkin läpi. Ja seuraavassa runossa: "Houston, olen syönyt nimeni/ Houston, oven takana on tyhjyys".
Rohkeus sanoa
vähällä paljon
Jääskeläisen runoissa kiehtoo niiden rohkeus luottaa sanaan ja tilaan. Alun ja loppupuolen pitemmät runot tekevät kehykset aforististen tai piirronkaltaisten runojen toteutua, vaikka sitten kaksirivisinä: "Ääretöntä avaruus maailman/ kaikissa kirkonkylissä."
Enemmän kuin runotekniikasta kyse lienee runoilijan filosofiasta. Jatkuvuus on Jääskeläisellä olennainen elementti: sukupolvien ketju kulkee isoisästä isään ja poikaan, toisaalta ihminen on lapsi aina. Vuodenaikojen väistämätön kulku on samaa pitkää marssia, syksyllä "Haudoilta kannetaan/ kukkia roskiin,/ viimeiset mummot värisevät/ penkeillä kuin/ pikkulinnut:/ vastahan tähän/ pyrähdettiin."
Syvyyssuunnan liikkeessä ovat ajatukset ja tunteet, seestyneet ja läikähtävät. Ja siinä aivan jatkumojen leikkauspisteessä on runoilija, makaa selällään ja katselee pilviä taivaalla.
Runo katkaisee jatkumot, vähän niin kuin valokuva pysäyttää ajan. Mutta hyvä runo on täynnä liikettä, siinä on kaikki aikamuodot. Lyhyesti voi sanoa paljon, rakkaudestakin: "Minä halusin/ elää vain sinun/ kanssasi, hetken."
Markus Jääskeläisen runoissa ollaan tässä hetkessä, ei ole tärkeää Intiassa, Australiassa, Euroopassa, vai keikalla Kärkölässä, kun varoittamatta ollaan kohta jo toisaalla, ja avaruus on yhtä ääretöntä kaikissa kirkonkylissä. Kyse on siitä, miten sen sanoo ja sanoilla tavoittaa. Markus Jääskeläinen tavoittaa komeasti.
KARI LEVOLA
Markus Jääskeläinen: Tässä hetkessä, varoittamatta. Otava 2001.
Päivitetty:
01:16:14 17.11.2001
|
|
|
|
