Jarkko Laine:
Tämä yö on taikayö

Runoja
(Otava 2004. 156 s.)

Markus Jääskeläinen:
Valmis

Runoja
(Otava 2004. 77 s.)

Savukkeen sinisessä ajatuksessa (1997) Jarkko Laineen runominä luonnehti olemustaan emeritushipiksi. Tämä yö on taikayö jatkaa samalla linjalla: Menen sisälle museoon, museota me kaikki. Mutta miten nykyinen poliittinen konservatiivisuus yhdistyy beat-perinteeseen ja undergroundiin? No, ne näkyvät maleksivan sulassa sovussa Aurajoen rantaa pitkin. Missä tahansa liikkeessä tai kuppikunnassa piilee sama suitsimisen ongelma. Epäsovinnainen sopii olla, kunhan pitää rajat mielessään!
Niinpä tämäkin teos katsoo taaksepäin, intensiivisempiin kokemuksiin. Lapsuuden Turku oli täynnä odotusta ja unelmia, Amerikka paljon myöhemmin täynnä lähtöä. Teoksen sanaleikit rakentuvat helpoimmillaan perusriimeille ja laiskoille vitseille. Veltot rönsyt vievät ilmaisuvoimaa. Jarkko Laine kantaa kuitenkin entiseen tapaan matkalaukussaan kokonaista kielivarastoa. Suvereenilla yhdistelytekniikalla hän takaa, että parhaimmillaan runoihin mahtuu laaja tunne- ja tyyliskaala: tylyys, lempeys, hilpeys, itseironia ja pateettisuus. Jos kyynistä romantiikkaa on olemassa, näistä runoista löytyy paljolti juuri sitä.
Poliittinen kommentointi räjähtää välillä avoimeksi aggressioksi, välillä se provosoi härnäävästi. Ajattelipa Laineen jurnuttavasta runoäänestä ja teoksen maailmankuvasta mitä tahansa, on hyvä, että runot eivät ole mukavia , eivät ainakaan sen mukavampia kuin nastat villasukassa.
Klassinen filosofia saa seuraa rockista, reggaesta ja iskelmistä. Osittain Laine siteeraa itseäänkin, kuten aikoinaan uskaliaana pidettyä Fiilaten ja höyläten -klassikkoa. Tuonen tuvat niin haikeasti rempallaan on puolestaan uusmuodostelma Kauko Käyhkön Rempallaan-ikivihreästä.

Sammakko koivussa

Markus Jääskeläisen Valmis on tekijänsä viides runoteos. Esimerkiksi Testamentissa (1998) Jääskeläinen osoitti kahtalaisen lyyrikonlaatunsa: pelkistyneisyyden mutta myös ajoittain tajunnanvirraksi paisuvan proosarunon. Sama kahtiajako on yhä voimassa. Beat-ilmapiiri vaikuttaa osittain tässäkin teoksessa.
Tommi Parkon lailla Markus Jääskeläisellekin vesi on alkuaine ja musta hauta. Kuolema on kätkeytynyt jo elämän alkuun. Harakat ja räkättirastaat juhlivat luontokuvissa. Kun sammakko sirkuttaa koivun latvasta , säettä voi lukea variaationa Aaro Hellaakosken Hauen laulusta.
Liikkeestä ja väljyydestä huolimatta teoksen yleisilme on liiankin malttamaton ja ohiliukuva. Yhteisestä unesta -osio on heikoimmillaan kuin uudelleenlämmitetty yhdistelmä Risto Rasaa ja Tommy Tabermannia. Keskittyneisyyttä kaipaa enemmän, sillä tihentämistaitoa kyllä on: -- elävän runon sisimmässä / tuntemattoman linnun / huuto, murskattu, vapaa .
Kissaihmiset hoi! Sekä Laineen että Jääskeläisen teoksista löytyy jälleen kerran silkinpehmeitä säkeitä, joilla voitte hivellä lemmikkinne itsetuntoa. Laineen teoksessa kissan suu on ikihymyssä , ja runominä tekee tuttavuutta niin roomalaisen kuin vilnalaisenkin kulkukissan kanssa. Jääskeläinen on muun muassa suomentanut Christopher Smartin kissaa ylistäviä säkeitä 1700-luvulta: Sillä jokainen talo on vaillinainen ilman sitä talonhengestä / uupuu onni. Ilmankos Reino Helismaa, kissojen ylin ystävä, lausahtikin: Koti voi olla onnellinen ilman kissaa, mutta sitä ei voi todistaa.

EIJA KOMU