Päivän evankeliumissa on varsinaisesti kaksi kohtaa. Edellinen on varoitus hurskaille kristityille, jotka joutuivat näkemään Jerusalemin hävityksen, että he ennakolta tietäisivät sen tapahtuvaksi ja lähtisivät kodeistaan ajoissa pakoon.

Toinen on varoitus erittäin meidän viimeisille ajoillemme, niille, joissa me elämme. Koska on ilmaantuva kauheita ja peloittavia eksytyksiä, meidän tulee olla niiden varalle varustuneina, pitää kiinni oikeasta opista ja karttaa vääriä profeettoja. Kumpikin varoitus on meille välttämätön ja hyödyllinen. Tahdomme siis nyt ottaa ne tarkasti tutkiaksemme.

Vaikka edellinen tarkoittaa oikeastaan Jerusalemin hävityksen aikaa, josta jo on kulunut lähes tuhat viisisataa vuotta, niin voimme siitä kuitenkin saada hyödyllisen ja lohdullisen opetuksen rakastaaksemme ja arvossa pitääksemme Jumalan sanaa ja sen mukaan oikein käyttäytyäksemme, koska Jumala niin ankarasti rankaisi omaa kansaansa sanan halveksumisen tähden. Niinkuin jo kymmenentenä kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina kuulitte, oli se ylenmäärin kauhea tapaus. Roomalaiset saapuivat Jerusalemin edustalle juuri siihen aikaan, jolloin juutalaiset joukoittain olivat kaikista maakunnista kokoontuneet sinne pääsiäisjuhlalle, niin että Josefuksen kertomuksen mukaan siellä oli koolla lähes kolme miljoonaa henkeä.

Näin suuri kansanpaljous ei näin pienellä alalla voi kauan pysyä terveenä. Pian yhtyivät siellä nämä kolme päävitsausta: viholliset kaupunkia piirittämässä, itse kaupungissa rutto, ja lopuksi kauhea nälänhätä, niin että muutamat äidit jo surmasivat lapsensa, keittivät ne ja söivät niiden lihaa.

Paitsi tätä kaikkea vallitsi kaupungissa juutalaisten kesken hirvittävä eripuraisuus. Josefus laskee kaupungin piirityksessä ja valloituksessa kaatuneen ja kuolleen noin miljoona ihmistä, ja yhdeksänkymmentäseitsemän tuhatta joutuneen vangiksi. Juutalaiset vangit tulivat niin halpahintaisiksi, että niitä myytiin kolmekymmentä yhteen denaariin. Turhan vuoksi Herra ei siis tässä sano Jerusalemin piiritystä ja hävitystä niin suureksi ahdistukseksi, »jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti eikä milloinkaan tule».

Tästä surkeasta tapauksesta on joka vuosi puhuttava kansalle, että me kaikki siitä tarkoin ajattelisimme ja ahkerasti mielessämme miettisimme, mikä synti se oli, joka aiheutti tällaisen surkeuden, että mekin oppisimme sitä syntiä karttamaan. Helposti on näet ymmärrettävissä: koska Jumala ei säästänyt omaa kansaansa sen vajotessa tähän syntiin, hän ei suinkaan ole säästävä meitäkään, ellemme vältä samaa syntiä.

Tottelemattomuus, murha, huoruus, ahneus, varkaus ja muut sellaiset synnit tosin nekin pakottavat Jumalaa rankaisemaan, jollei niistä tahdota luopua. Mutta ne ovat kuitenkin armollisia kurituksia tämän rangaistuksen rinnalla. Jumala ei silloin ota pois kaikkea, vaan jättää jotakin jäljelle. Ja, niinkuin aikakirjat osoittavat, hän yleensä jättää enemmän kuin ottaa. Mutta nyt hän hävitti kaikki kerrassaan! Onpa siis varmaan tämä synti monta vertaa suurempi kuin nuo edellämainitut, koskapa sen rangaistuskin on niin kauhea. Mikä siis on tämä synti?

Kristus nimeää sen sanoessaan (Luuk. 19:44): Tämä on kohtaava sinua, Jerusalem, »sentähden ettet tuntenut etsikkoaikaasi.» Kun Jumala lähettää sanansa, mutta maailma ei ota sitä vastaan, vaan vainoaa sitä, ehdoin tahdoin jatkaen syntistä elämäänsä, niin se on Jerusalemin synti. Sitä täytyy hävityksen kauhistuksen seurata. Näemmehän selvästi, kuinka uskollisesti Jumala oli heitä etsinyt. Hän lähetti profeettansa, Johannes Kastajan ja viimeksi ainoan Poikansa apostoleineen. Kaikilla näillä oli tehtävänä neuvoa kansaa oikealle iankaikkisen elämän tielle sekä opettaa elämään täällä ajassa niin, että ihmiset pitäisivät hyvän omantunnon ja saisivat nauttia Jumalan armoa ja siunausta.

Mutta kuinka suhtautuu Jerusalem, kuinka koko maailma tähän? Se ei tahdo tietää eikä kuulla mitään Herramme Kristuksen autuaallisesta opista, se surmaa sekä apostoleita että itse Jumalan Pojankin, luullen voivansa pelastua ilman häntä ja hänen oppiaan. Mahdotonta on Jumalan siihen suostua ja olla vihastumatta. Ajattelehan, jos sinä olisit tuhansien kultatukaattien omistaja ja nähdessäsi kurjan kerjäläisen päättäisit häntä auttaa ja lähettäisit poikasi kutsumaan hänet luoksesi, sanoen aikovasi auttaa häntä kaikesta hädästä ja tehdä hänestä rikkaan miehen, mutta hän olisikin niin pahanilkinen heittiö, että kurikalla tappaisi poikasi, joka tuli tuomaan hänelle tätä hyvää sanomaa niin mikä olisi ajatuksesi moisesta menettelystä? Minkälainen mieli sinulla olisi häntä kohtaan?

Tämä oli se juutalaisten synti, joka tuotti heille Jumalan vihan ja kauhean rangaistuksen. Oppikaamme karttamaan sitä! Koska hän pitää meistä niin isällistä huolta lähettäessään meille sanansa, niin hän ei voi kärsiä, että me sitä ylenkatsomme ja vainoamme.

Samoin kävi myös Israelin valtakunnalle, niinkuin Hoosea sanoo (Hoos. 8:3): »Israel on hyljännyt hyvän. Vihollinen sitä vainotkoon.» Joka ei tahdo ottaa vastaan Jumalan armoa ja sanaa, hänen täytyy jäädä tuomioon ja eksytykseen. Ja mahdotonta on hänen kauan pysyä lankeamatta ja kukistumatta. Juuri siitä syystä moni mahtava valtakunta on kukistunut ja kukistuu vastakin.

Karttakaamme siis varsin valppaasti Jumalan sanan halveksumista. Juutalaiset surmasivat Kristuksen ja apostolit evankeliumin tähden. Paavilaisetkin surmaavat tähän aikaan köyhiä kristittyjä aikoen väkivallalla tukahduttaa sanan. Niin törkeästi me emme, Jumalan kiitos, kuitenkaan menettele. Emme soisi sanaa itseltämme riistettävän; mutta kuitenkin saamme todeta, että sanaa meidänkin seassamme toisin tavoin ylenkatsotaan, joskaan sitä ei meillä vainota.

Ei suinkaan se miellytä Jumalaa, että sinä tosin käydessäsi sanaa kuulemassa kuitenkin kuulet sitä niin, että annat sen mennä korvasta sisään, toisesta ulos, vähääkään itseäsi parantamatta. Mutta Jumala saarnauttaa sinulle sanaansa juuri sitä varten, että sinä varustaisit sydämesi vastoin syntiä ja kuolemaa Kristuksen kuolemalla sekä eläisit jumalisesti ja nuhteettomasti. Jos sinä aivan valtoimenaan annat ahneuden, haureuden, vihan, kateuden, ylpeyden ja muiden syntien päivä päivältä kasvaa, aivan kuin siten Jumalalle tekisit palveluksen taikka Jumala ei sitä muka ole kieltänyt, niin Jumala totisesti pitää sen suurena ylenkatseena ja on aikanaan sen rankaiseva kauheammin, kuin nyt voit aavistaakaan.

Meidän ei siis pitäisi ikinä unohtaa sydämestämme tätä Jumalan vihan kuvaa, että oppisimme vakavasti ja toden teolla kuulemaan hänen sanaansa ja siitä saisimme parannusta, sillä juuri sitä varten sitä meille saarnataan. Mutta jotka eivät tee parannusta, vaan joko ylenkatsovat tai jopa vainoavat sanaa, oppikoot tästä mikä surkeus heitä vielä kohtaa. Jos Jumala ei sietänyt oman kansansa ylenkatsetta ja vainoa, niin ällös ajatelko, että Jumala sitä sinun puoleltasi sietää.

Toteammehan sekä Israelin valtakunnan että Juudan ja sitten pyhän Jerusalemin kaupunginkin tulleen tuhkaksi juuri saman synnin tähden. Sitäpaitsi ovat nähtävinämme koko Aasia, Syyria, Egypti, Kreikka, Makedonia ynnä muut maat aina Itävaltaan saakka, joissa Jumalan sana on runsaasti asunut, mutta jotka turkkilaiset nyt ovat valloittaneet ja kokonaan hävittäneet: ihmiset ovat menettäneet sekä henkensä että vomaisuutensa, jopa sielunsa, koskapa Jumalan sana on sieltä melkein kokonaan kadonnut, eikä niillä seuduilla enää viljellä kastetta eikä ehtoollisen sakramenttia.

Tähän surkeuteen he joutuivat, kun he eivät uskollisesti pysyneet evankeliumissa, vaan antoivat oikean opin raueta, sitä ylenkatsoen. Sellaista karttakaamme! Ei ole kestävä kauan, ennenkuin näemme samaa paavilaisissa, jotka niin vainoavat Jumalan sanaa ja niin jäykästi puolustavat epäjumalisuuttaan. Olisi siis jo aika tehdä parannus ja kääntyä. Kun kerran Jumalan vihan tuli syttyy tämän synnin tähden, ei sitä ole enää helppo sammuttaa. Sen huomaamme juutalaisten kohtalosta. Tämän hirmuisen vihan pitäisi peloittaa meitä synnistä. Samalla pitäisi Herran ystävällisen varoituksen kehoittaa meitä todella ottamaan vaarin Jumalan sanasta, ahkerasti kuulemaan sitä ja saamaan siitä parannusta. Tekstissämme esitetään nämä molemmat. Juutalaiset, jotka eivät sanasta huolineet, saivat kauhean rangaistuksen; ne taas, jotka ottivat vastaan Kristuksen ja häneen uskoivat, nauttivat Herralta Kristukselta ja uskostaan sitä etua, että saivat ennakolta varoituksen ja tiesivät paeta kurjuutta. Ja olipa Daniel jo enemmän kuin viisisataa vuotta sitä ennen maininnut näiden kristittyjen tähden merkkejä ja enteitä heitä ajoissa varoittaakseen, että he varmemmin tulisivat pelastetuiksi.

Sitä ennen ei ollut käynyt oikeuden mukaan. Sokeat paatuneet juutalaiset harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa sanaa vastaan olivathan he hallitusherroja! Kurjat kristityt sitävastoin saivat kaikkialla kärsiä vainoa: he eivät missään olleet turvattuina henkensä ja elämänsä puolesta. Mutta tätä tilaa kesti vain vähän aikaa. Kun Jumalan viha ilmestyi, pelastettiin hurskaat, mutta jumalattomat rangaistiin. Koska näet jumalattomain joukko ei tahtonut pitää Kristusta sinä Mooseksen heille lupaamana opettajana (5. Moos. 18 1.), joka on ilmoittava ja osoittava heille iankaikkisen elämän tien, niin he eivät myös voineet uskoa häntä hänen saarnatessaan tulevaista vihaa.

Mutta uskovaiset antoivat Kristuksen haltuun sielunsa autuuden; sentähden he pelastuivat vihasta ulkonaisella tavalla. Kun kaikenlainen väkivalta alkoi päästä voitolle ja puhdas oppi kokonaan turmeltui, ja kunse oli suurin kauhistusroomalaiset keisarit asettivat epäjumalankuviaan ja lippujaan pyhäkköön, siihen paikkaan, missä oli armoistuin ja juutalaisten kaikkein pyhin sija, niin hurskaat kristityt saattoivat siitä tietää, että nyt oli aika jättää koti ja paeta vieraisiin maihin. Niin Kristus palkitsee omansa, jotka uskolla ottavat vastaan hänen sanansa ja tulevat hurskaammiksi. Hän varjelee heitä varoituksellaan Jumalan vihasta.

Tämän pitäisi, minä sanon, kehoittaa meitä sitä uskollisemmin pysymään sanassa ja kuulemaan sitä varsin hartaasti. Me olemme valitettavasti syntiemme ja pahuutemme tähden ehtineet vaarallisiin aikoihin: niskassamme ovat turkkilaiset, sellaiset viholliset, ettemme heistä ikinä pääse, ellemme käyttäydy toisin kuin tähän saakka. Meillä ei siis ole mitään vakuutta eikä takausta siitä, ettei meitäkin jonakin päivänä viedä vaimoinemme, lapsinemme vankeina Turkinmaalle niin on käynyt unkarilaisille.

Ja kurjilta näyttävät olot meilläkin Saksassa kulkutautien, kalliin ajan ja eripuraisuuksien tähden. Tämä vitsaus on varattu ainoastaan sanan jumalattomille ylenkatsojille ja vainoojille; heitä se onkin kohtaava. Se ei koske niitä, jotka rakastavat ja arvossa pitävät Jumalan sanaa, kuulevat sitä vakavasti, tekevät parannusta ja joka päivä sotivat syntiä ja vanhaa Adamia vastaan, noudattamatta pahan maailman esikuvaa, ja pitävät itsensä kurissa, ajatellen: Olenhan minä kristitty; tiedän, että Jumala vihaa ahneutta ja kaikkea vääryyttä; miksi luopuisinkaan jokusen kultarahan tähden kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan ja hänen sanastaan? Eikö minun mieluummin pitäisi lahjoittaa kymmenen kultarahaa Jumalan tähden, kuin yhdellä väärin ansaitulla rahalla kuormaisin sieluni ja vihoittaisin Jumalani? Sellaiset ihmiset, minä sanon, jotka näin todella ottavat vaarin sanasta ja sydämestä turvaavat Kristuksen tähden Jumalan hyvyyteen ja syntiä karttaVat, saavat nauttia varjelusta hurskautensa tähden, kun kaikille muille taas käy pahoin heidän syntiensä tähden.

Siitä syystä tiedämme, että Danielilla ja hänen ystävillään, jotka olivat jumalisia eivätkä pakanain seassa mielivaltaisesti ryhtyneet synnillisiin tekoihin, oli vankeudessa ollessakin paljon keveämpi olo kuin toisilla, jumalattomilla juutalaisilla. Vieläpä Jumala heidät korottikin vihollisten keskellä, niin että heistä tuli mahtavia valtamiehiä, jotka vaikuttivat pakanain keskuudessa paljon hyvää. Ollos varma siitä, että Jumala on sinuakin suojeleva, jos olet hurskas ja jumalinen. Silloin on sinulla oleva siitä hyötyä ja sinä säilyt, vaikkapa olisit yksinäsi Turkin sydänmailla. Tämä meidän pitäisi oppia uskomaan ja elää sentähden mielellämme hurskaasti, noudattaen Jumalan sanaa.

Kristus lisää tähän vielä muutaman sanan, joita meidän ei sovi jättää mainitsematta. »Rukoilkaa», hän sanoo, »ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella eikä sapattina.» Talvella on vaikea vaeltaa lumessa ja kylmässä. Ja juutalaisia oli erityisesti kielletty sapattina matkustamasta mielin määrin; tiedämme heidän »sapatinmatkansa» olleen vain noin neljännespenikulman taipaleen. Sentähden Kristus sanoo nyt: »Rukoilkaa». Hän tahtoo täten osoittaa ja meitä opettaa, ettei meidän vain tule ahkerasti ja mielellämme kuulla Jumalan sanaa, vaan myös rukoilla. Rukous on saattava ja taivuttava Jumalan muistamaan meitä ja antamaan onnea ja menestystä hankkeillemme.

Meidän, jotka elämme näinä vaarallisina aikoina, näin monessa vaarassa ja surkeudessa, ei siis sopisi antaa yhdenkään päivän kulua niin, ettemme rukoilisi Jumalalta suojelusta ja varjelusta, että hän olisi meidän kanssamme, varjelisi ja kannattaisi meitä kaikissa hädissä. Siksipä Kristus Isä-meidän rukouksessa mainitseekin jokapäiväisen leivän. Ei näet ruoka ja juoma yksin riitä ruumiimme ja elämämme säilyttämiseksi; me tarvitsemme myös rauhaa, sopivan ja terveellisen ilman ynnä muuta sellaista. Tämä rukous tähtää siis kaikkeen ulkonaiseen hätään: että Jumala varjelisi meitä turkkilaisilta, suojelisi kulkutaudeilta, antaisi hyviä vuosia ja terveellisiä satoja. Koska siis Kristus on käskenyt meidän näitä rukoilla, ei meidän, hartaasti anoessamme, tarvitse epäillä rukouksen kuulemista; Jumala on armollisesti antava meille, mitä ruumiin ja sielun hyväksi tarvitsemme.

Tämä on tekstin edellinen osa. Se neuvoo meitä mielellämme kuulemaan Jumalan sanaa, tekemään senmukaista parannusta, sitä ylenkatsomatta tai vainoamatta, koskapa Jumala niin hirmuisesti rankaisee sen ylenkatsojat ja vainoojat, mutta myös niin armollisesti varoittaa, suojelee ja pelastaa ne, jotka ottavat vastaan hänen sanansa ja elävät hurskaasti.

Toinen osa on, niinkuin jo sanoin, myös varoitus; se tarkoittaa meidän viimeisiä aikojamme. Tämän varoituksensa Herra aloittaa sanomalla: »Ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään.» Kauheita ovat nämä sanat! Ne meidän tulee hyvin painaa mieleemme, uskollisemmin pysyäksemme sanassa. Nyt ei ole kysymys sodasta ja verenvuodatuksesta, mikä Jerusalemin hävityksessä tapahtui, vaan totisesta, paljon suuremmasta vaarasta. Se on eksytys, väärä oppi ja väärä jumalanpalvelus, jonka kautta ei vain menetetä ajallista elämää, vaan myös sielun autuus. Sanoohan Herra: »Ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi.»

Onko tuollainen sokeus pääsevä valtaan, ennenkuin maailman loppu tulee, sitä ei tarkalleen voi tietää. Mutta jos katsomme ajassa taaksepäin, niin tapaamme niin suurta sokeutta ja niin kauheita, eli, niinkuin Paavali sanoo, väkeviä eksytyksiä, että varmaankaan ei ainoakaan ihminen olisi voinut pelastua, ellei Jumala sanansa valolla olisi tullut apuun, lukuunottamatta pienoisia, viattomia lapsia, jotka pian kasteen jälkeen kuolivat, ennenkuin saivat järkeä ja enemmän ikää. Mitä on paavikunnassa tiedetty Kristuksesta, syntien anteeksiantamuksesta, vanhurskaudesta ja sellaisesta omantunnon lohduttamisesta, johon olisi voinut luottaa?

Ja mitä häpeällisiä eksytyksiä ja julkeita valheita onkaan sen sijaan totuuden nimessä levitetty kansaan, joka niihin on perustanut luottamuksensa ja autuutensa toivon? Sentähden on minun mielestäni tämä Herramme Kristuksen ennustus tulevaisista eksytyksistä jo suurimmaksi osaksi toteutunut. Vaikka näet eksytyksiä ja pimeyttä vastakin tulee olemaan, ne eivät voi olla suurempia kuin ne, joita jo paavikunnassa on ollut, niinkuin olemme nähneet ja heidän käytössä olevat kirjansa todistavat.

Emmekä me muutoinkaan voi lainkaan epäillä Kristuksen sanoja. Antaahan hän lapselle selvän nimen sanoessaan sitä eksytykseksi. »Vääriä kristuksia», hän lausuu, »ja vääriä profeettoja nousee ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin.»

Tarpeetonta on tässä tehdä erotusta väärien kristuksien ja väärien profeettojen välillä. Mutta koska kuitenkin tämä ennustus niin sattuvasti soveltuu yhteen historian kanssa, voi vaaratta näinkin erottaa: turkkilaiset ja heidän uskonsa tietävät väärien kristuksien oppia, väärät profeetat paavia ja hänen oppiaan. Nämä kaksi mahtia, paavi ja turkkilaiset, ovat epäilemättä se oikea vastakristus, josta Daniel, Kristus. Paavali, Johannes ja muut apostolit ovat varoittaneet.

Turkkilaisten usko on seuraava. He eivät pidä Kristusta, Jumalan Poikaa, joka sikisi Pyhässä Hengessä, syntyi ruumiillisesti neitsyt Mariasta, oikeana Kristuksena, vaan asettavat hänen sijaansa Muhammedin. He uskovat Kristuksen profeetaksi, joka aikanaan tosin jotakin vaikutti, mutta ei Jumalaksi. Mitä kristityt uskovat saavansa Kristuksen kautta, sitä on muka uskottava Muhammedista: hän on tekevä heidät autuaiksi, ollen Jumalan rakkain profeetta ohi Mooseksen, Kristuksen ja kaikkien muiden.

Tämä Jumalaa pilkkaava oppi ja kauhea valhe on saanut villitä ja vietellä suuren osan maailmaa. Niinpä tiedämme, että Egyptissä, Syyriassa, Aasiassa, Kreikassa, Makedoniassa ja monessa muussa maassa on vallalla tämä oppi; siinä ihmiset elävät ja kuolevat, Kristuksesta huolimatta, luottaen perkeleelliseen Muhammediin.

Paavi ei kylläkään näin tee. Hän antaa Kristuksen olla Jumalan Poikana ja oikeana, iankaikkisena Jumalana; hän ei tee ketään muuta Kristukseksi. Mutta Kristuksen opin hän väärentää. Hän opettaa, että sitä, mitä me uskomme Kristuksesta ja yksinomaan hänen ansionsa kautta toivomme saavamme, on toivottava ja odotettava pyhien ansion ja esirukousten sekä omien tekojemme nojalla. Tällaisen uskon ansiosta ei paavikunnassa ole ollut mitään määrää kaikenmoisilla jumalanpalveluksilla. Opin on käynyt aivan niin kuin Herra tässä sanoo: »Katso, täällä on Kristus» tahi: »Tuolla!» »Katso, hän on erämaassa»; »Katso, hän on kammiossa!» Minkätähden munkit ja nunnat ovat menneet luostareihin? Minkätähden tämä on ruvennut papiksi, tuo erakoksi? Minkätähden on tehty pyhiinvaellusmatkoja? Miksi on luettu, kuunneltu messuja ja niistä maksettu? Sentähden, että on uskoteltu koko maailmalle, että siten löydetään Kristus, saadaan Jumalan armo, synnit anteeksi, iankaikkinen elämä ja autuus.

Siitä syystä Kristus varoittaa karttamaan erittäinkin vastakristusta, joka kylläkään ei aseta toista Kristusta eikä oikeaa Kristusta kiellä, kuten turkkilaiset, mutta kuitenkin väärällä opilla kääntää ihmiset oikeasta Kristuksesta luotuihin ja omiin tekoihin. Herra sanoo: Älkää uskoko, älkää taipuko sellaiseen; pysykää minussa ja minun opissani, minun teoissani ja ansiossani! Silloin mikään ei voi teitä vahingoittaa.

Mutta miten on käynyt? Ei suinkaan ole puuttunut Herran Kristuksen uskollisia ja ahkeria varoituksia, niinkuin tässä kuulemme. »Katso», hän sanoo, »minä olen sen teille edeltä sanonut.» Koko vika on ollut meissä: emme ole ottaneet varoituksesta vaarin, vaan sokeasti menneet uskomaan, mitä meille on uskoteltu, vaikka Herra sen erikoisesti kieltää, sanoessaan: »Älkää uskoko», vaikka saisitte nähdä ihmeitä ja merkkejä. Ne ihmeet ja merkit, jotka ovat oikeita, sopivat Herran Kristuksen sanan kanssa yhteen eivätkä ne viettele pois sanasta.

Mutta perkelekin tekee ihmeitä, niinkuin Kristus tässä varoittaen todistaa. Paavali nimittää niitä petollisiksi ihmeiksi, koska niillä vahvistetaan valheita ja vietellään ihmiset pois sanan totuudesta. Niinpä turkkilaiset kerskaavat vielä tänä päivänä heidän Muhammedinsa tehneen monta ihmettä ja vieläkin tekevän. Minä uskon kyllä niiden osaksi olleen todellisia ihmetekoja. mutta ei suinkaan Jumalan tekemiä, vaan perkeleen, joka siten on vahvistanut eksytystään.

Samoin ovat kaikki kirkot paavikunnassa täynnä ihmeitä: tämä pyhimys on muka tehnyt sen, toinen tämän. Vaikka niitä onkin kelpo lailla valehdellen sanottu tapahtuneeksi enemmän kuin on tapahtunutkaan, niin emme kuitenkaan voi kieltää muutamien ihmeitten todenperäisyyttä. Sanoohan Kristus tässä itse, että väärät profeetat ja väärät kristukset tekevät suuria ihmeitä ja merkkejä, että ihmisiä eksytettäisiin pitämään totuutena ja uskomaan valheita ja erheitä. Näitä ihmeitä ei kuitenkaan tee Jumala, vaan perkele, jota meidän ei tarvitse uskoa.

Ajatellet tässä: Mihin perustuu oikea oppi, josta ei saa luopua? Huomaa siis! Oikea oppi osoittaa ainoastaan Kristukseen ja esittää hänet oikein: hänen kauttaan sinä saatat vastoin syntiä ja kuolemaa lohduttaa sydäntäsi. Se käypi siten, että meitä opetetaan uskomaan Kristus yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa tosi, iankaikkiseksi, kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, joka tuli maan päälle meidän ihmisten tykö, siinneenä Pyhästä Hengestä ja maailmaan syntyneenä neitsyt Mariasta. Vielä opetetaan, että hän kuoli ristillä, ei omien syntiensä tähden ollen Jumala hän ei voinut tehdä syntiä , vaan meidän syntiemme tähden, että hänen kuolemansa kautta Jumala sovitettaisiin, meidän velkamme maksettaisiin ja että mekin Herran Kristuksen ylösnousemuksen kautta pääsisimme iankaikkiseen elämään.

Kristus siis voitti synnin ja kuoleman meidän hyväksemme, niin ettei synti ja kuolema saa meitä vahingoittaa. Hän istuu nyt Jumalan oikealla puolella varjelemassa meitä perkeleeltä ja armoittamassa meitä Hengellään. Hän kuulee meidän rukouksemme kaikessa, mitä me ruumiin ja sielun puolesta tarvitsemme ja mitä me hänen nimeensä rukoilemme. Tämä on oikeaa saarnaa Kristuksesta. Se on kaikin puolin sanan kanssa sopusoinnussa. Ei siinä tarvitse peljätä antikristusta eikä hänen valheitaan. Sen seurausta on ensiksi, että tämä oppi sattuessaan sydämeen saattaa ihmiset ylistämään Jumalan armoa ja hyvyyttä, rakastamaan Jumalaa sydämestään ja ajattelemaan, miten he voisivat näin armollisen Jumalan edessä elää otollisesti. He alkavat sentähden kaikesta sydämestään tehdä kaikkea, mitä tietävät Jumalan käskeneen, ja karttavat vakaasti kaikkea, mitä tietävät hänen kieltäneen. Nämä ovat oikeita, hurskaita ja pyhiä kristityitä. Heillä on syntien anteeksiantamus uskon kautta ja he elävät Jumalan pelossa, hänelle kuuliaisina.

Sentähden Kristus niin uskollisesti kehoittaa meitä pysymään tässä opissa, ettei meitä taivuteltaisi mihinkään muuhun. Hän vakuuttaa, ettei hän ole suljettuna mihinkään erikoiseen paikkaan: hän on ja pysyy kaikkialla meidän luonamme sanallaan ja armollaan. Vaikka siis kuuluu kauhealta, että maailma täyttyy näin suuresta eksytyksestä, pimeydestä ja viettelyksestä, niin toisaalta on lohdullista kuulla hänen sanovan: »Missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat», toisin sanoen: minun kristillinen seurakuntani on pysyvä minussa. Olkoot perkele, turkkilaiset ja paavi kuinka häijyjä ja mahtavia tahansa, he eivät saata vahingoittaa minun kristittyjäni, jotka pysyvät minun sanassani.

Sen suokoon meille kaikille armollinen Jumalamme taivaissa Pyhän Henkensä kautta, Poikansa, rakkaan Herramme Kristuksen tähden. Amen.