Päivän evankeliumi esittää meille tapauksen, joka ei opeta sitä, mitä meidän on tehtävä, sillä siinä ei puhuta mitään meidän teoistamme, vaan joka neuvoo, mitä meidän hädissä ja vastoinkäymisissä sopii uskoa ja millä me itseämme niissä voimme lohduttaa. Tämä teksti onkin siis yksi noita syviä opetuksia uskosta, jonka kuitenkin jokainen luulee hyvin osaavansa, ikään kuin se olisi jokin tavallinen ja vähäpätöinen asia.

Tahdomme näin ollen jakaa tekstimme kolmeen osaan; me puhumme ensin rististä ja kärsimisestä, sitten uskosta Herraan Kristukseen, joka yksin on paras lohdutus ja ainoa auttaja, ja vielä kolmanneksi siitä hedelmästä ja hyödystä, joka kiusauksen jälkeen uskosta johtuu. Nämä kolme kohtaa tutkisteltuamme saamme nähdä, kuinka lohdullisen tapauksen evankelista on esittänyt meille muutamilla sanoilla, joilla lohdullisuudessa tuskin on vertojansa.

Ensiksi evankelista kertoo, että Herra Jeesus astui opetuslastensa kanssa venheeseen. Ilma ei silloin ollut myrskyinen, vaan kaunis ja tyven, ja järvikin oli rauhallinen, muutoin ainakin opetuslapset olisivat peljänneet astua venheeseen. Mutta heti kun Kristus oli astunut opetuslapsiensa kanssa venheeseen ja rannasta lähdettyään päässyt aukealle ulapalle, jo järvellä nousi suuri rajuilma, niin että aallot melkein peittäen venheen olivat sen upottamaisillaan.

Ottakaamme tarkoin vaarin tästä tapauksesta ja tehkäämme siitä sananlasku: näin käy, kun Kristus astuu venheeseen; ei silloin ilma kauan kauniina pysy, vaan pian nousee myrsky ja rajuilma.

Totisesti käypi niin kuin Kristus itse sanoo Luuk. 11:21, 22: Kun väkevä aseellisena vartioi kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa, mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päällensä ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin. Silloin alkaa rauhattomuus, siinä nousee sota ja taistelu.

Se todetaan yleensä evankeliumin kertomuksista. Ennen oli kaikki hiljaista, mutta kun Kristus alkoi saarnata ja tehdä ihmetekoja, niin jo nousi hälinä, kuin olisi tuli ollut irti nurkissa. Fariseukset ja kirjanoppineet ja ylimmäiset papit liittoutuivat häntä vastaan ja tahtoivat hänet suorastaan surmata. Nyt vasta perkelekin alkaa oikein hirmuisesti raivota ja pauhata. Siitä Kristus jo ennakolta oli puhunut sanoessaan, Matt. 10:34: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihollisiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa.

Kaikki tämä tähtää siihen, että ennakolta tarkoin miettisit, tahdotko olla kristitty vai et. Jos tahdot olla kristitty, niin valmistaudu ottamaan vastaan myrskyjä ja rauhattomuutta; ne tulevat ehdottomasti. Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, apostoli Paavali sanoo, joutuvat vainottaviksi. Sentähden myöskin Siirak kehoittaa sanoessaan (Siir. 2:1): Poikani, jos sinä tahdot olla Jumalan palvelija, niin valmistaudu kiusaukseen, pysy vahvana ja kärsi. Hän ikään kuin samalla tahtoo sanoa: Ellet tahdo olla Jumalan palvelija, saat mennä matkoihisi. Perkele kyllä antaa sinun jonkin aikaa olla rauhassa, mutta jos mielit palvella Jumalaa ja olla kristitty, niin taivu siihen vakaumukseen, että myrskyt ja vainot varmasti sinuakin kohtaavat. Rohkaise siis mieltäsi, ettet peljästyisi, kun niin tapahtuu, ikään kuin kohtalosi olisi ollut arvaamaton. Älä pelkää myrskyjä, vaan pelkää Jumalaa, ettet maailman tähden luopuisi hänen sanastaan, ja turvaa vakaasti siihen, ettei sitä maailman suosion tähden ole aloitettukaan ja ettei sinun siis sitä sovi maailman vihan ja epäsuosion tähden jättääkään. Juuri sitä evankelista tahtoo meille opettaa kertoessaan myrskyn nousseen vasta sitten, kun Jeesus oli jo venheeseen astunut ja rannasta ulapalle ehtinyt.

Mutta kertomus on meille hyödyllinen siinäkin suhteessa, että me sen johdolla osaisimme vastata noille pahoille ja kelvottomille pilkkaajille, jotka eivät voi muuta kuin pilkata evankeliumia sanoen: Ennen sen opin ilmestymistä kaikki oli hiljaista ja rauhallista, kaikki oli hyvin, mutta nyt ovat meitä kohdanneet niin monet onnettomuudet, ettei niitä saata lukea: on meteleitä, sotia, kapinoita, kallis aika, turkkilaishyökkäyksiä ja kaikenlaista muuta kurjuutta. Se, joka tahtoo tukkia moisten pilkkaajien suun, vastatkoon heille: Ystäväni, etkö ole koskaan evankeliumista lukenut, että nousi myrsky, kun Kristus astui venheeseen ja pääsi järvelle? Eikä siihen ole syypää Herra Kristus, vaan syy on perkeleen, joka on hänelle vihainen eikä voi häntä kärsiä. Sentähden hän on evankeliumillekin vihamielinen ja koettaa siitä syystä aiheuttaa niin paljon rauhattomuutta ja kurjuutta maan päällä kuin suinkin, saadakseen evankeliumin raukeamaan tyhjiin.

Sokea ja paatunut kansa ei kuitenkaan ota käsittääkseen eikä huomatakseen tätä. Se huomaa vain epäkohdat ja puutokset ja väittää pilkaten, että muka evankeliumi on niihin syypää, mutta he eivät tahdo oivaltaa, mitä hyvää evankeliumi tuottaa, miten me sen kautta voimme tulla tuntemaan Jumalan, saamme synnit anteeksi ja tulemme pyhitetyiksi ja autuaiksi.

Aivan samoin menetteli kiittämätön, vastahakoinen ja taipumaton Israelin kansa erämaassa. Kun heille Egyptissä teetettiin kahden miehen työ yhdellä, niin he huusivat Jumalan puoleen: jos hän auttaa heidät tästä kurjuudesta, he tulevat hurskaiksi. Mutta kuinka kävi? Kun Jumala pelasti heidät kurjuudesta, he päästyään erämaahan unohtivat koko asian. Ja pahinta oli, että he olivat ehtineet aivan unohtaa, miten heidän Egyptissä oli täytynyt raataa ja kärsiä. Nyt he vain muistelivat Egyptin lihapatoja ja leipävaroja. Hekin jo osasivat paavin taidon, osasivat kyllä kiittää sitä hyvää, mitä olivat saaneet nauttia, mutta eivät hiiskuneet sanaakaan siitä, mitä sen ohessa olivat saaneet kärsiä.

Sentähden he myöskin, kun Jumala sitten antoi heille taivaan leipää, halveksivat sitä, arvellen, ettei se ollut niin hyvää ruokaa kuin Egyptin liha. Siinä määrin meidän luontomme on turmeltunut ja tullut häijyksi perisynnin kautta; teki Jumala meille miten hyvänsä, se ei koskaan ole meidän mielemme mukaista. Suuri siis on Jumalan kärsivällisyys, kun hän pahankurisia lapsiansa niinkin kauan voi kärsiä.

Jos joku kaksikymmentä vuotta sitten olisi meiltä kysynyt, kummanko valitsemme, yhden katovuodenko vai annammeko aina pappien ja munkkien nylkeä, kiusata ja sortaa itseämme, niinkuin siihen aikaan oli tapana, niin eiköhän mielestäsi jokainen olisi ilolla valinnut yhden katovuoden päästäksensä tuosta vaikeasta, sietämättömästä ja, niinkuin silloin näytti, loppumattomasta nylkemisestä? Silloin olisi ainakin jäänyt se toivo, että seuraava vuosi voi korvata edellisen vuoden kadon, kun nylkemistä taas kesti herkeämättä, päivä päivältä vain pahemmaksi yltyen.

Mutta nämä ja muut vaivat me olemme jo tyyten unohtaneet; nyt vain kiitellään entistä levollista elämää, huomaamatta, mikä kauhea vaara meitä uhkasi juuri siinä, että meiltä näet kesken tuota rauhallisuutta väärällä opilla ja epäjumalisuudella riistettiin sekä rahat että tavarat ja henki ja elämäkin. Eikä silloinkaan saatu olla sen paremmilla päivillä. Siihenkin aikaan oli katovuosia, kulkutauteja, sotia ja muita maanvaivoja. Mutta kun nyt sellaisia tulee, tahdotaan niistä syyttää evankeliumia.

Mutta kuinka luuletkaan tuon ajatuksen kelpaavan Jumalalle, jolla ei ole suurempaa aarretta kuin sanansa, ja joka evankeliumin kautta meille antaa parhaan avun ja neuvon syntiä ja kuolemaa vastaan? Sitä nyt kuitenkin niin kauheasti häväistään ja pilkataan, että kaikki meitä kohdanneet onnettomuudet pannaan sen tilille.

Ja mikä rangaistus seuraakaan moisesta pilkkaamisesta? Ainakin se, että Jumala sokaisee pilkkaajain silmät ja sydämet, niin että he eivät näe Jumalan suuria ja jaloja hyviä tekoja, joten heidän siis täytyy juutalaisten tavoin jäädä paatumukseen: he eivät enää voikaan muuta kuin pilkata Jumalaa ja vihdoin mennä helvettiin. Sellainen on heidän palkkansa, ja sen he vielä varmasti saavatkin. Joka tapauksessa, vaikk’ei evankeliumia olisikaan, meidän on sietäminen sitä, etteivät kaikki ole meille ystävällisiä, vaan että on vihollisiakin. [Kohtasivatpa Roomaakin monesti sodat ja muut onnettomuudet, ennen kuin sinne evankeliumi oli saapunutkaan.

Evankeliumi ei siis voi mitenkään olla sellaisiin syyllinen. Syynä on yksinomaan perkele ja oma kiittämättömyytemme. Perkele ei voi sietää evankeliumia, hän tahtoisi sen kerrassaan tukahduttaa, sentähden hän saa aikaan kaikenlaisia onnettomuuksia. Ja kuta mahtavammin sana menestyy, sitä kiukkuisemmin hän sitä vastaan raivoaa. Jos me siis käymme sanan aarteen suhteen kiittämättömiksi, emme omista emmekä viljele sitä, vaan alamme sitä vihata ja vainota, Jumalakaan ei voi meitä sietää, vaan hänen täytyy lähettää kaikenlaisia rangaistuksia ja vaivoja kurittaakseen meitä kiittämättömyytemme tähden. Ensiksi on siis opittava, että sinun täytyy, jos tahdot kristittynä olla, valmistautua kestämään myrskyjä. Ellet sitävastoin tahdo olla kristitty, saat mennä menojasi, mutta viimeistään kuollessasi saat huomata, mitä olet tehnyt.

Toiseksi saamme tästä vielä opetuksen uskon oikeasta laadusta, Myrskyjen ja kiusausten kohdatessa se menee Kristuksen tykö ja herättää hänet. Ota tämäkin tarkoin huomioon! Vastustajamme paavilaiset näet pitävät uskoa sangen halpana asiana, sen sijaan he pitävät vapaata tahtoa sangen suuressa arvossa. Minä puolestani toivoisin, että hekin joskus olisivat mukana venheessä, saadakseen itse koettaa, mihin vapaa tahto tuskassa ja hädässä kelpaa.

Sen asian opetuslapset saivat nyt perusteellisesti oppia. Ellei heillä olisi ollut edes sitä vähääkään ja heikkoa uskoa, oli se kuinka heikko ja vähäinen hyvänsä, olisi heidän vapaine tahtoineen täytynyt epätoivoisina vaipua järven pohjaan. Mutta kun heillä kuitenkin oli edes vähän uskoa, niinkuin Kristus itse todistaa sanoessaan heille: Te vähäuskoiset! oli heillä sellainen pelastuskeino, ettei heidän tarvinnut epätoivoon joutua: he riensivät Kristuksen luo ja herättivät hänet, häneltä apua pyytäen.

Jos siis heikko ja vähäinen usko näin tekee, mitä tekeekään silloin suuri ja vahva usko? Siihen vastaa meille viime sunnuntain evankeliumin kertomus pitalisesta miehestä ja Kapernaumin sadanpäämiehestä. Vapaa tahto ei siis tässä kohdin ole minkään arvoinen, se ei voi kestää, kun sota syttyy ja ruvetaan antamaan iskuja. Silloin omat ajatuksemme eivät voi muuta kuin voivotellen toivoa olevansa satojen penikulmien päässä taistelukentältä. Ei vapaa tahto näet voi sydäntä lohduttaa, se vain tekee sen yhä aremmaksi, niin että se viimein pelkää väräjävää haavanlehteäkin.

Usko sitävastoin, vaikka se on vähä ja heikkokin, kestää koetuksen, antamatta peljättää itseään kuoliaaksi. Se nähdään tässä opetuslapsista. Heillä oli kuolema edessä; aallot kuohuivat venheen ympärillä, niin että ne olivat sen peräti hukuttaa. Kenpä ei sellaisessa vaarassa ja kuoleman hädässä pelosta kalpenisi? Kuitenkin usko, vaikka se muutoin heikkokin olisi, pysyy pystyssä kuin muuri, se asettuu vähäisen Daavidin tavoin vastustamaan Goljatia, toisin sanoen, kuolemaa, syntiä ja vaaraa; se ei jää epätoivoon, vaan etsii apua sieltä, mistä se on löydettävissä, nimittäin Herralta Kristukselta, se herättää hänet ja huutaa hänelle: Herra, auta, me hukumme!

Näin usko menettelee. Vaikka perikato on edessä, se kuitenkin toivoo ja rukoilee apua, niinkuin psalmissa sanotaan: Minä uskon, sentähden minä puhun. Ei kukaan näet voi rukoilla, ellei usko. Ei vapaa tahto sitä taida, se näkee vain uhkaavan hädän ja vaaran, mutta sitä miestä, joka voi hädästä ja vaarasta auttaa, se ei näe; näin ihmisen täytyy pelkän vapaan tahtonsa varassa ollen kuolla synteihinsä. Usko taas, vaikka onkin vähäinen ja heikko, tarttuu auttajaan, Herraan Kristukseen, ja saapi avun. Jos opetuslasten usko olisi ollut niin vahva ja luja kuin oli profeetta Joonaan usko, hänen, joka kolmatta päivää säilyi meripedon vatsassa, olisivat he saattaneet sanoa järven aalloille: hyökätkää vain päälle, niin väkeviä ette kuitenkaan ole, että voitte upottaa venheen, ja vaikka sen upottaisittekin, me järven pohjastakin tapaisimme holvin, missä voisimme säilyä kuivina ja hengissä, sillä meillä on Jumala, joka voi meitä varjella sekä järven pinnalla että järvessä, jopa sen pohjassakin.

Se on oikea usko, joka ei vapaan tahdon tavoin ainoastaan ota huomioon nykyisyyttä ja sen tähden peljästyen joudu epätoivoon, vaan vastoin silmien näköä luo katseensa tulevaisuuteen. Vaikka uskova on kuoleman kourissa, hän kuitenkin rohkaisee mielensä ja turvautuu siihen lohdutukseen, että apu vielä on saatavissa. Sen me huomaamme opetuslasten heikosta uskosta. Ei usko siis olekaan mikään vähäpätöinen taito eikä halpa asia, se on Jumalan voima, joka ei lähde vapaasta tahdosta, vaan jonka Pyhä Henki meille sanan kautta antaa.

Tätä vastustajamme paavilaiset eivät käsitä, muutoin he eivät niin kiven kovaan vastustaisi meitä, kun sanomme: Yksin usko tekee autuaaksi, toisin sanoen, usko yksin löytää lohdutuksen, kun synti, kuolema ja iankaikkinen kadotus uhkaavat ja aikovat meidät hukuttaa. Se todetaankin, että vastustajamme kyllä ovat rohkeita ja ylpeitä niin kauan kuin järvi on tyyni ja ilma kaunis. Mutta annas, kun nousee rajuilma ja alkaa käydä huonosti, silloin katoaa kaikki rohkeus ja lohdutus. Uskoa ei näet ole, vaan ainoastaan tuo voimaton ja lohduton vapaa tahto, joka unohdettuaan Jumalan ja hänen sanansa ei tiedä, mistä apu lähtisi.

Ja kohtalon kovuutta on vielä lisäämässä se seikka, että Kristus juuri opetuslasten ollessa kuoleman hädässä on levolla, nukkuu oikein luonnollista, sikeää unta, joka kaiketi johtui siitä, että hän edellisenä päivänä oli saarnannut ja tehnyt työtä väsyksiin asti ja sitten vielä yöllä valvonut ja ollut rukouksissa ja ahdistuksissa. Olen näet sitä mieltä, että häntä useinkin öisin perkele kiusasi, niinkuin hän valittaa Ps. 88:16: Minä olen kurja ja lähellä kuolemaa hamasta nuoruudestani, minä kärsin sinun kauhujasi, olen neuvoton, olen menehtymässä. Nuoruudestaan asti hän sai paljon kärsiä. Harvoin hän sittemmin oli iloinen; hänen mieltään painoivat raskaat ajatukset, hänen ollessaan täynnä murhetta ja surua, niinkuin samassa psalmissa vähää ennen sanotaan (4. j.): Minun sieluni on kärsimyksistä kylläinen ja minun elämäni on lähellä tuonelaa.Mutta vaikka hänen unensa tällä kertaa oli oikea ja luonnollinen, senkin täytyi edistää opetuslasten uskoa niinkuin kaikkien muidenkin hänen tekojensa.

Samoin käy vielä tänä päivänä. Herra ei ole aina kristittyjänsä näkevinänsäkään; on kuin hän olisi meidät aivan unohtanut, niinkuin silloinkin nukkuessaan venheessä, vähääkään huolimatta ilmasta, opetuslapsistaan ja venheen kohtalosta. Mutta hän on kuitenkin venheessä mukana, vaikka nukkuukin.

Nämä kiusaukset kohtaavat meitä aina, kun Herra Kristus sallii aaltojen tunkeutua venheeseen. Hän näet antaa perkeleen ja maailman raivota kristityitä vastaan, niin että aivan pelolla joutuu ajattelemaanmeidän aikanamme kyllä sellaista saa kokea: aivan hukka meidät perii. Paavi joukkoinensa on sanan vainooja ja vihollinen ja yllyttää maan mahtavia meitä vastaan. Eikä perkele anna turkkilaistenkaan olla alallaan. Näin mekin siis olemme venheessä keskellä myrskyjä ja hyökyjä, niin että ei paremmasta lukua. Ja kuitenkin Herra saattaa olla alallansa, eikä näytä siltä, että hän aikookaan auttaa meitä. Tämä on sitä hänen venheessä nukkumistaan.

Silloin on meidän kuitenkin rohkaistava mielemme ja ajateltava, ettei kaikki vielä ole hukassa. Onhan Herra kuitenkin vielä mukanamme venheessä. Vaikka näyttää siltä, kuin hän ei meitä näkisikään, meidän kuitenkin täytyy saada nähdä hänet ja luottaa siihen, että hän voi asettaa järven, kuohukoon ja raivotkoon se kuinka paljon tahansa.

Samoin on meidän meneteltävä niissä yksityisissä ahdistuksissa ja vaaroissa, jotka meitä erityisesti voivat kohdata. Kun perkele tulee kuvaamaan silmiesi eteen syntisi, peljättämään sinua Jumalan vihalla ja uhkaamaan iankaikkisella kadotuksella, älä silloin epäile, vaan ajattele näin: Herrani Kristus ei ole kaukana, vaikka hän nyt nukkuu. Nyt on tarvis minun hartaalla rukouksella opetuslasten tavoin kääntyä hänen puoleensa herättämään häntä. Pelastus vaarasta oli heistä tärkeämpi kuin Herran uni. Sentähden he ajattelivatkin: Ei nyt muusta apua, meidän täytyy herättää Kristus tai me hukumme. He siis eivät suoneet hänelle enää lepoa, vaan herättivät hänet.

Opi sinä tekemään samoin, sillä nämä asiat toteutuvat vieläkin. Varmasti on myrsky nouseva, jos tahdot Kristuksen mukana astua venheeseen; Kristus on myöskin nukkuva, että oikein oppisimme ahdistuksen tuntemaan. Jos hän näet ei nukkuisi, vaan heti asettaisi myrskyn, me emme koskaan tulisi oikein tuntemaan, mikä kristityn asema on, vaan ajattelisimme piankin, että olemme pelastuneet omin voimin. Mutta tuollaisessa kiusauksessa vahvistuu usko, niin että täytyy sanoa: Ei mikään ihmisvoima enää olisi auttanut, sen teki yksin Herra Jumala sanansa kautta.

Tämän ihanan ja lohdullisen opetuksen ohessa näemme päivän evankeliumista Herran Kristuksen esiintyvän todellisena,! luonnollisena ihmisenä, jolla on ruumis ja sielu ja joka siis meidän tavoin tarvitsee ruokaa ja juomaa, unta ja muuta sellaista mitä luonto vaatii ja mikä synnittä voidaan tyydyttää. Emme saa siis joutua manikealaisten erehdykseen, jotka pitivät Kristusta vain jonkinlaisena aaveena, ei todellisena ihmisenä.*

Samoin kuin luonnollinen uni on todisteena siitä, että Herra Kristus on todellinen, luonnollinen ihminen, hän toisaalta osoittaa jumalallista kaikkivaltaisuuttaan siten, että sanallaan asettaa järven ja tyynnyttää tuulen. Se ei ole ihmistyötä, tarvitaan Jumalan voima, että yhdellä sanalla voitaisiin asettaa raivoava järvi.

Tämän ihmeteon pitäisi olla meille rakas senkin tähden, että me siitä näemme, että Jumala ja ihminen on Kristuksessa yhtenä persoonana. Hän siis sekä voi että tahtoo auttaa hädissä ja tuskissa kaikkia, jotka häneltä apua pyytävät. Vähät siitä, jos meidän täytyy jo.takin kärsiä hänen kanssaan ja luopua jostakin, jos asiat niin vaativat. Jumalattomillakin on vaivansa ja ristinsä; sitäpaitsi heillä jatkuvasti on paha omatunto, ja vihdoin heillä on odotettavana iankaikkinen kadotus.

Kolmanneksi meidän oli määrä tutkistella sitä hedelmää, joka uskoa seuraa, sitä näet, että toisetkin huomaavat Herran ihmeteon ja sanovat: Millainen tämä on, kun sekä tuulet että meri häntä tottelevat?Häntä on ehkä ennen pidetty vain tavallisena ihmisenä. Ei ole tiedetty eikä uskottu, että häneltä voi ja tulee etsiä apua kuoleman hätään; mutta nyt ihmiset oppivat tuntemaan Jeesuksen parhaaksi ja voimallisimmaksi auttajaksi hädässä, silloin, kun ainoakaan ihminen ei enää kykene auttamaan.

Niin käykin aina: kuta kovempi koetus, sitä suurempi hedelmä ja hyöty siitä on. Maailma ahdistaa meitä tähän aikaan ankarasti. Usein näyttää siltä, kuin olisimme aivan hukassa, kuin myrsky ja‘ hyökyaallot voittaisivat meidät ja vajottaisivat meidät syvyyteen. Pitäkäämme kuitenkin vain lujasti uskolla Jumalan sanasta kiinni! Vähät koetuksesta, kun siitä seuraa ihana ja jalo hedelmä, josta saamme iloita ja riemuita! Paavin ja turkkilaisten katkera, seurakuntaan kohdistuva viha, jonka tähden meidän täytyy valittaa ja vaikeroida niinkuin vaimon synnytystuskissaan, on varmaan tuova mukanaan jotakin hyvää, jos Jumala suo. Samoin tulee jokaisen ahdistuksen kohdatessa omasta puolestaan toivoa, ettei se ole jäävä hedelmättä.

Näette siis, rakkaani, kuinka ylen lohdullinen tämä evankeliumi on esittäessään meille oivallisen ja ihanan opetuksen: kuinka meidän on meneteltävä kristittyinä ja Herran Kristuksen kanssa venheessä ollen joutuessamme rajuilman ja myrskyn ajeltaviksi. Kun meille näin tapahtuu, on meidän uskolla lujasti pidettävä kiinni sanasta, toivoen, että me sekä pelastumme myrskystä eli ahdistuksesta että myös saamme siitä nauttia hedelmää ja hyötyä. Ei meidän siis sovi muuta toivoakaan kuin saada kokea kiusausta, oppiaksemme siten omasta kokemuksesta tuntemaan sanan ja uskon voiman ja arvon. Kukapa siis rististä valittaisikaan, koska se niin varmasti tuottaa avun ja hedelmän?

Se koskee kuitenkin kipeästi vanhaan Adamiin, jolle karvas ja katkera juoma on sangen vastenmielistä ja josta se mielellänsä halajaa päästä. Meidän on siis usein ajateltava tätä tapausta ja esikuvaa, ahkerasti viljellen Jumalan sanaa, kiusausten kohdatessa osataksemme mennä Kristuksen tykö, joka on meidän kanssamme, vaikka silloin näyttääkin siltä kuin hän ei meitä suojelisi, häneltä hartaalla rukouksella etsimään apua ja pelastusta.

Sen suokoon meille kaikille rakas taivaallinen Isämme Kristuksen tähden, Pyhän Henkensä kautta. Amen.