Päivän evankeliumi tuntuu helposti käsitettävältä, koska Herra itse selittää vertauksensa sanomalla, mitä hän siinä pellolla, hyvällä siemenellä ja lusteella tarkoittaa. Opettajat ovat sitä kuitenkin selittäneet niin moneen suuntaan, että kyllä on tarpeellista tarkata, kuinka tekstin oikea ajatus tulisi selville.

Muutamat sanovat lusteella tarkoitettavan harhaoppia. Päivän evankeliumin nojalla he väittävät, ettei maallisen esivallan sovi rangaista harhaoppisia, koskapa tässä sanotaan, ettei lustetta saa nyhtää. Augustinuskin sanoo ensin olleensa samaa mieltä, mutta sittemmin kokemuksen ja asianhaarain pakosta siitä ajatuksesta luopuneensa.

Muutamat taas eivät tee mitään erotusta maallisen esivallan ja vertauksessa mainitun isännän palvelijain välillä. He selittävät lusteella tarkoitettavan julkisia pahennuksia ja päättelevät, ettei kristillisen esivallan ole lupa tuomita rikoksia rangaistukseen.

Toiset taas, kuten paavi joukkoinensa, huolimatta siitä, että Herra kieltää kitkemästä lustetta, eivät anna, tuomitessaan evankeliumin lusteeksi ja rikkaruohoksi, sen olla rauhassa, vaan kaikin tavoin raivoavat sitä vastaan vainoten sitä murhaamisilla ja muilla julmuuksilla.

Koska siis on olemassa niin monta eriävää mielipidettä, me tahdomme ensin kiinnittää huomiomme vertauksen oikeaan selittämiseen ja sitten myös esittää ajatuksemme mainitusta kysymyksestä, kuinka harhaoppisiin on suhtauduttava.

Ajatukseni on, ettei Kristus tässä erityisesti puhu harhaoppisista, vaan esittää vertauksen taivaan valtakunnasta, toisin sanoen, koko kristillisestä seurakunnasta sellaisena kuin se esiintyy maan päällä ja jollaisena se on pysyvä maailman loppuun asti: kristillinen seurakunta on pellon kaltainen, johon kylvetään hyvää siementä.

Mutta sitten perkele tulee yöllä ihmisten maatessa, kenenkään huomaamatta, ja kylvää lustetta vehnän sekaan. Kaikkialla kasvavat siis seurakunnassa hyvä siemen ja luste sekaisin, hyvä ja paha ovat vieretysten, eikä sitä koskaan voi estää tässä elämässä; vasta toisessa elämässä erotetaan hyvät ja pahat toisistaan, niinkuin Herra sanookin, että hän elonaikana antaa palvelijoillensa käskyn sen tehdä.

Evankeliumimme kumoaa siis donatolaisten, novatialaisten*, kasteenuusijoiden ja muiden heidän kaltaistensa lahkolaisten opin; nämä ovat yrittäneet ja vieläkin yrittävät perustaa seurakuntaa, missä el enää ole mitään pahennusta, vaan yksinomaan puhtaita ja pyhiä. Jos siis joku kristitty heikkoudesta tai muusta syystä joutuu lankeemukseen, he hylkäävät hänet seurakunnan yhteydestä eivätkä enää tahdo pitää häntä veljenään, vaikka Kristuksen käsky, mitä kääntymykseen ja parannukseen tulee, on aivan selvä, ja vaikka seurakunnanopettajien on erikoisesti toimittava pitäen silmällä sitä, etteivät ihmiset jäisi synteihinsä, vaan totisen parannuksen kautta niistä luopuisivat.

Raamatun esimerkitkin todistavat asian näin olevan. Daavid joutui sangen syvään ja hirmuiseen lankeemukseen, mutta kun se rupesi häntä surettamaan ja hän pyysi armoa, armo hänelle myöskin luvattiin. Pietari lankesi samoin vaikeasti, mutta pääsi jälleen armoihin, kun tunnusti syntinsä, itki sitä katkerasti ja pyysi armoa. Ja vähä: ennen hänen lankeemistaan sanoikin Herra hänelle: Minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään, Luuk. 22:32. Ja kun Pietari kerran häneltä kysyi, riittikö seitsenkertainen anteeksianto rikkovalle veljelle, niin Kristus vastasi hänelle, Matt. 18:22: Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.

Nämähän ovat aivan selviä todistuksia siitä, etteivät kristityt milloinkaan täällä maan päällä tule niin puhtaiksi, etteivät välistä horjahtaisi ja lankeaisi. Jos siis joku pyrkii rakentamaan sellaista seurakuntaa, jossa ei enää ole syntiä eikä lankeemuksia, hänen täytyy tuo* Donatiolaisten ja novatialaisten lahkokunnat syntyivät 3. ja 4. vuosisadalla Kr. j.; nämä vaativat seurakunnalta ehdotonta puhtautta, siis kaikki kelvottomat jäsenet poistettavaksi. Samoin kasteenuusijat Lutherin aikana ja useat lahkoliikkeet meidänkin päivinämme. Suom.mita kaikki heikot kristityt, jopa vahvemmatkineihän kukaan ole niin vahva, ettei joskus horjahtaisikelvottomiksi ja sulkea heidät pois seurakunnan yhteydestä.

Kristillinen seurakunta on siis käsitettävä ja arvattava sellaiseksi, että siinä on paljon ulkokullatuita ja vääriä kristityitä, jotka kuitenkin kantavat kristityn nimeä, ja etteivät oikeatkaan kristityt täällä koskaan tule niin täysin puhtaiksi ja pyhiksi, ettei vanha Aadam joskus näkyisi ja saattaisi heitä horjahtamaan. Mitä varten muutoin kristittyjen olisi tarvis joka päivä Isä-meidän rukouksessa rukoilla: Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme? Ja vielä: Älä saata meitä kiusaukseen. Nämäkin rukoukset selvästi osoittavat, että tosi kristityt voivat milloin hyvänsä joutua ja langeta kiusaukseen. Se siis, joka tahtoo sulkea nämä pois seurakunnasta, heitä kristittyinä pitämättä, tekee lopun koko seurakunnasta, koska ei mistään löydä omasta mielestään oikeata kristittyä.

Mutta se ei olekaan tarkoituksena. Tosi kristitytkin ovat, kuten sanottu, heikkoja ja lankeavia, mutta he nousevat jälleen synnistä parannuksen ja uskon kautta Kristukseen. Juuri näiden kristittyjen seassa, jotka ovat oikea, hyvä siemen, vaikka heissäkin vielä on heikkoutta, on ilkeitä ohdakkeita, vääriä kristityitä, joilla kuitenkin on kristityn nimi ja jotka kerskaavat olevansa hyvää peltoa. Siihen täytyy kärsivällisenä tottua tietäen, ettei ihminen kykene ohdakkeita pois kitkemään ja hävittämään eikä voi tehdä seurakuntaa niistä täysin puhtaaksi.

Mutta Kristuspa ei opeta vain tätä, vaan hän osoittaa myös, mistä syystä rikkaruohoja ilmestyy seurakunnassa, missä hyvää siementä kylvetään, Jumalan sanaa selvästi ja puhtaasti saarnataan, kun on niin paljon ilkeitä ohdakkeita, niin paljon ulkokullatuita ja vääriä kristityitä. Syyn hän ilmaisee varoittaakseen meitä pahennuksesta, johon muutoin koko maailma loukkaantuu ja väittää, ettei evankeliumin saarnaamisesta synny mitään hyvää jne., että emme joutuisi samaan väärään käsitykseen, joka näkyy vallitsevan kaikkialla maailmassa.

Me saatamme, Jumalan kiitos, tähän aikaan kerskata, että meillä on oikea evankeliumi, ja että me todella voimme kumota vastustajaimme opin vääräksi ja perusteettomaksi. Mutta silti on meidänkin seassamme lustetta vehnän seassa, epäkristilliset ainekset tuottavat meidänkin keskuudessamme paljon pahennusta, sillä ahneus, voitonpyyntö, haureus, juoppous, riidat, valheet ja petokset ovat vallitsevina paheina, ehkä enemmänkin kuin paavikunnan aikana. Tuollainen loukkausta herättävä elämä aiheuttaa paljon pahaa mainetta evankeliumille ja sen saarnaajille; väitetään näet: Jos tuo oppi olisi oikea, se tekisi myös ihmiset paremmiksi.

Mutta Kristus vapauttaa sekä opin että opettajat tästä syytöksestä sanoessaan, että siinäkin joukossa, jolla on oikea oppi ja joka on hyvä pelto, on paljon lustetta, pahoja ihmisiä. Se ei ole opin syy, oppi kyllä on puhdas ja terveellinen, eikä opettajienkaan syy, he kun kernaasti soisivat ja mitä uutterimmin työskentelevät siihen suuntaan, että ihmiset tulisivat paremmiksi ja hurskaammiksi, vaan syynä on vihollinen, perkele, joka häijyn naapurin tavoin toisten maatessa, kun mitään pahaa ei aavisteta, hiipii yöllä kylvämään lustetta hyvään peltoon. Tässäkin käy samoin kuin Herra sanoo edellistä vertausta selittäessään, että paha tulee ja tempaa pois sen, mikä ihmisen sydämeen kylvettiin, Matt. 13:19; ihminen ei ota vaarin sanasta, vaan joutuu päivä päivältä siitä kauemmaksi, antaen perkeleen mielin määrin johdattaa ja taluttaa itsensä kaikenlaisiin synteihin ja häpeällisiin tekoihin.

Huomaathan siis itsekin tästä huonoksi menettelyksi ja kauheaksi Jumalan pilkkaamiseksi sen, että syytetään Kristusta ja hänen evankeliumiansa teoista, joita yksinomaan perkele aiheuttaa. Ja kuitenkin tähän aikaan melkein koko maailma harjoittaa sellaista pilkkaa. Sattukoon mikä onnettomuus tahansa, jo ollaan valmiit syyttämään evankeliumia aivan kuin oikea oppi ja hyvä siemen olisivat siihen syypäät, vaikka hyvä siemen tietysti ei voi kantaa muuta kuin hyvää hedelmää, ellei se voi hyviä hedelmiä kantaa, pelto varmaan on huono ja maanlaatu kelvoton.

Jeesuksen vertauksella on siis tarkoituksena lohduttaa jokaista kristittyä ja erittäinkin saarnaajia, etteivät kadottaisi toivoansa ja kävisi alakuloisiksi, kun eivät koskaan saa seurakuntaa pelkäksi pyhien yhteydeksi. Sitä perkele näet ei salli; hänkin on siementänsä kylvämässä, se nähdään vasta sitten, kun kylvö tulee oraalle ja alkaa kasvaa.

Samoin kävi Herran apostoleillekin, Paavalille, Johannekselle ja muille. Juuri ne, joita he luulivat hurskaimmiksi kristityiksi ja uskollisiksi evankeliumin työn tekijöiksi, olivatkin suurimpia heittiöitä ja sen katkerimpia vihollisia. Meidän käy aivan samoin: juuri ne, joita me olemme pitäneet hurskaina ja rehellisinä, tuottavat suurimpia loukkauksia ja aikaansaavat enimmän pahennusta, kun me nukumme osaamatta mitään vaaroja aavistaa.

Ainoana lohdutuksena tällaisissa tapauksissa on se, että Kristus itse on ennustanut näin käyvän. Niinpä apostoli Johanneskin Kirjeessään lohduttaa itseään tuollaisten pahennusten sattuessa: Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet, 1. Joh. 2:19. Tavallisesti käykin niin, että ne, joista parasta toivotaan, huonoimmin onnistuvat. Enkeleistäkin tuli perkeleitä, ja yksi opetuslapsista kavalsi Kristuksen. Juuri kristityistä tulee harhauskoisia. Jumalan kansasta kasvaa sellaisia heittiöitä, jotka saattavat Kristuksen ristinkuolemaan.

Näin juuri käypi eikä toisin. Silti meidän tulee olla rohkeita eikä hyljätä virkaamme, vaikka huomaammekin lustetta kasvavan vehnän seassa, päinvastoin sitä hartaammin on meidän neuvottava kansaa ja varoitettava sitä pahennuksesta. Eivät ohdakkeet ota kasvaakseen eivätkä voikaan kasvaa huonossa maassa, vaan juuri hyvässä maassa, vehnän seassa ne menestyvät.

Eihän perkele voi asua, niinkuin Evankeliumistakin luemme, autioissa, kuivissa paikoissa; taivaassa hän tahtoisi istua. Kernaimmin hän syö hyviä, maukkaita paloja ja menee mielellään puhtaisiin paikkoihin; saastaisuuttaan hän näet pitää erinomaisen hyvänhajuisena palsamina. Ruusujen seassa hän tahtoo majailla, seurakunnassa hän mielii asua ja hallita. Sitä meidän täytyy sietää ja siihen tottua viimeiseen päivään asti. Silloin vasta asiat toisiksi muuttuvat.

Meihin tosin koskee kovin se, että täytyy asua moisten ilkiöitten kanssa, kärsiä ja kokea kaikkea, mutta meillä on kuitenkin se lohdutus, ettei tämä ole meidän vikamme. Eikä Jumala tahdo meitä siitä rangaista. Kun me vain uskollisesti ja kiinteästi pysymme Jumalan sanassa, on se kantava iankaikkisen hedelmän.

Nuo ilkiöt sitävastoin, jotka aiheuttavat kaikenlaista pahennusta eivätkä tahdo kristittyjen tavalla käyttäytyä, saavat kerran rangaistuksensa sekä jo täällä maan päällä että lopullisesti tulevassa elämässä, niinkuin Herra itse sanoo: Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko, Matt. 13:41 - 43.

Jumalan lasten tulee odottaa sitä hetkeä, välittämättä pahennuksesta, jota eivät voi estää. Jos ihmisten enemmistö ei tahdo tehdä oikein, olkoon tekemättä. Kiittäkäämme me vain Jumalaa, kun ainakin muutamat ottavat sanan vastaan, noudattavat sitä ja tulevat hurskaammiksi.

Päivän evankeliumin pääsisältönä on siis se totuus, että oikeittenkin kristittyjen joukossa, missä hyvä siemen, Jumalan sana on kylvettynä hyvään peltoon ja maahan, kaikkialla myös on pahoja ilkiöitä ja epäkristillisiä aineksia. Eikä kenelläkään ole lupaa asiaa muuksi muuttaa. Pahat pysyvät hyvien joukkoon sekoitettuna, Kristus sanoo, viimeiseen päivään asti. Silloin enkelit erottavat heidät toisistaan, meiltä ihmisiltä se jää tekemättömäksi. Se, joka sitä kuitenkin yrittäisi, tekee pahan vielä pahemmaksi: lustetta nyhtäessään hän joko nyhtää tai tallaa vehnänkin oraita.

Tästä tulee esiin kaksi kysymystä. Ensiksikin: Onko seurakunnan käytettävä valtaansa sulkeakseen seurakunnan yhteydestä julkisen pahennuksen harjoittajat? Ja toiseksi: Onko maallisen esivallan miekalla rangaistava harhaoppisia?

Edelliseen kysymykseen vastaamme seuraavasti: Tällä evankeliumilla ei evätä seurakunnalta oikeutta julistaa syntisiä seurakunnankiroukseen eli erottaa yhteydestään. Tarkoittaahan Herra tässä sellaista nyhtämistä, joka suoritetaan miekalla, ottamalla pahantekijät hengiltä. Seurakunta ja saarnavirka eivät kuitenkaan käytä miekkaa, vaan sen, minkä se tekee, se tekee sanan voimalla. Vaikka siis julkisyntisiä julistetaan seurakunnankiroukseen eli suljetaan seurakunnan yhteydestä, seurakunta ottaa heidät jälleen vastaan, kun he itsensä parantaen pyytävät armoa.

Vanhat opettajat ovatkin puhuneet tästä asiasta oikein sanoessansa tähän tapaan: Jos Matteus vielä publikaanina ollessaan, Paavali kristityitä vainotessaan ja ryöväri ristillä heti olisivat ilkeinä pahantekijöinä joutuneet tuomituiksi ja teloitetuiksisellaisia he todella olivat, olisi se hyvä kylvö, joka heidän käännyttyänsä heissä kantoi hyvän hedelmän, samalla tullut kitketyksi ja turmelluksi. Tarkoitus ei kuitenkaan ole se, että seurakunta teloittaisi pahantekijöitä. Seurakunnan on julistettava seurakunnankiroukseen ja pakanoiden veroisina erotettava sellaiset, että he tulisivat tuntemaan syntinsä ja tekisivät parannuksen ja että muutkin heidän esimerkistään peljästyen karttaisivat syntiä.

Mutta, väittänet, miksei varkaille, murhaajille ja muille pahantekijöille tehdä samoin, miksi ei heitä pidetä vain seurakunnankirouksessa, rankaisematta pyövelin miekalla? Ehkä monen sielu silloin pelastuisi sen sijaan että he nyt kuolevat synneissänsä? Minä vastaan: Huomaa tässä tarkoin, että Herra puhuukin Jumalan valtakunnasta. Siellä ei käytetä miekkaa, ettei lusteen mukana temmattaisi vehnänoraitakin, Maalliselle esivallalle Jumala sitävastoin on antanut toisen käskyn, joka kuuluu näin: Kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat. Maallisesta esivallasta Kristus ei tässä vertauksessansa puhu. Niitä ei siis saa sekoittaa toisiinsa, vaan meidän on annettava taivaan valtakunnan pitää omat lakinsa ja sääntönsä. Kuitenkin on maallisen esivallan tarkoin huolehdittava siitä, että rangaistukseen tuomituille annetaan oikeaa opetusta, jotta sielu pelastuisi, vaikka ruumiin täytyy kärsiä rangaistuksensa, kunnes viimeisenä päivänä nousee kirkkaudesta ruumiskin, joka tässä elämässä sai häpeällisen rangaistuksen.

Tässä voidaan myöskin helposti päätellä, saako esivalta miekalla rangaista kerettiläisiä eli harhaoppisia, koska Kristus sanoo, ettei lustetta saa koota, vaan että tuomio on lykättävä viimeiseen päivään. Evankeliumin vertaus ei muuta tarkoita kuin sitä, ettei Herran palvelijoilla ole lupa kitkeä ja koota lustetta. He eivät ole, kuten jo sanoimme maallisen valtakunnan, vaan taivaan valtakunnan palvelijoita. He eivät siis saa käyttää miekkaa, koska Jumala ei ole sitä heille antanut. Jos he kuitenkin siihen tarttuvat, kuten paavi, he eivät vaikuta mitään hyvää, vaan tuottavat vain vahinkoa. Maalliselle esivallalle sitävastoin on miekka annettu ja käsky rangaista kaikenlaista pahennusta, ettei se leviäisi ja tuottaisi vahinkoa ja turmiota. Mutta juuri väärän opin ja sopimattoman jumalanpalveluksen valtaan pääsy onkin vaarallisin ja kauhein pahennus. Kristillisen esivallan on siis mitä tarkimmin pidettävä silmällä tällaista pahennusta, koska siitä aina on seurauksena hallituksen rappeutuminen, ja koska se tuo mukanaan kaikenlaisia rangaistuksia ja onnettomuuksia, niinkuin kaikkien kansakuntien historia osoittaa.

Kirkkoisä Augustinus puhuukin sangen sattuvasti sanoessaan Wincentiukselle: Palvelkoot kuninkaat Kristusta, laatimalla lakeja Kristuksen hyväksi. Ja samoin hän sanoo Parmeniolle: Älköön rangaistuksen ankaruus nukkuko, kun rikos on tullut tunnetuksi ja se jokaisesta näyttää tuomittavalta. Synnin pitää, sanoo hän, ensin olla tunnettu ja julkinen; ei saa rangaistusta jouduttaa, ennen kuin on kaikki asianhaarat saatu tarkoin selville. Joskus luullaan harhaopiksi sellaistakin, joka oikein Jumalan sanan mukaan tutkittuna on puhdasta totuutta.

Paavilaiset ovat siis häijyjä, hirveitä tyranneja, heitä kun ei koskaan saa kunnolliseen keskusteluun ja väittelyyn, ja kuitenkin he harjoittavat murhia ja väkivaltaa. Tutkinnon ja tuomion tulee edeltää rangaistusta. Se, joka tahtoo tutkia harhaoppia, ei saa perustaa tuomiotansa mihinkään muuhun kuin Raamattuun.

Kun siis maallinen esivalta huomaa pahoja hairahduksia, joiden kautta häväistään Herran Kristuksen kunnia, estetään ihmisten autuaaksituleminen ja eripuraisuutta syntyy kansassasiitä on tavallisesti pahempiakin seurauksia, niinkuin tähän aikaan olemme kyllin saaneet kokea, ja kun väärät opettajat eivät ota varoituksista vaarin eivätkä lakkaa opetustoimestaan, silloin se tarttukoon pontevasti asiaan, tietäen, että se virkansa puolesta on velvollinen käyttämään valtaansa ja miekkaansa niin, että oppi säilyy puhtaana, jumalanpalvelus vääristelemätönnä ja rauha ja yksimielisyys pysyy maassa.

Auttakoot siis toinen toistaan hengellinen hallitus sanalla ja seurakunnankiroukseen julistamisella, maallinen hallitus taas miekalla ja rangaistuksella, että kansa pysyisi yksimielisenä opissa ja pahennukset ja julkisynnit ehkäistäisiin. Silloin asiat ovat oikealla tolalla, ja Jumala antaa menestyksen kummallekin hallitukselle.

Sellaiset ilkiöt taas, jotka eivät sanasta mitään välitä ja jäävät maalliseltakin esivallalta rankaisematta, saavat tuomionsa viimeisenä päivänä. Siitä varjelkoon Jumala meitä armollisesti, pitäköön meitä sanassaan vailla pahennusta loppuun asti ja saattakoon meidät autuuteen! Amen.