Tämä on tärkeä evankeliumi. Tälle sunnuntaille se, niinkuin ne muutkin, on asetettu sentähden, että siinä puhutaan perkeleen ulosajamisesta. Sen nojalla on sittemmin opetettu, että jokaisen hurskaan ihmisen tulee ripittäytyä. Mutta se on tuota kehnoa paavilaista hurskautta, joka koko vuoden pitkään voidaan lykätä paastonaikaan, ja joka sitten tapahtuu kurjalla paastoamisella, vaaditulla ripillä, josta ei kuitenkaan Jumalan sanassa ole mitään käskyä.

Tietäkäämme siis ensiksi, ettei päivän evankeliumi puhu moisesta lastenleikistä ja nukkehurskaudesta, vaan että se sisältää syvän ja tärkeän opin oikeasta uskon kilvoituksesta ja kuolemantuskasta Jumalan edessä, oppiaksemme, ettei mikään saa estää ja peloittaa meitä Jumalaa rukoilemasta ja avuksi huutamasta, vaikkapa hän itsekin ensin vastaisi kieltäen. Se saadaankin usein kokea kuoleman hädässä; silloin perkele joka taholta tyrkyttää meille sellaisia ajatuksia, ettei Herra näytäkään pitävän meistä huolta. Kauhealta tuntuu silloin, kun synkät, paksut pilvet näin peittävät ja himmentävät auringon kirkkaan paisteen. Silloin on käsissä mitä kauhein hätä.

Tämä kilvoitus on kuvattu kanaanilaisen vaimon esikuvassa. Siinä sekä itse avun pyytäjä syvästi tuntee kelvottomuutensa että muutkin seikat näyttävät niin vastaisilta, ettei voi pahempaa ajatella. Ensiksikin hän näet on pakana-vaimo. Se on ensimmäinen seikka, joka tekee hänen asiansa vaikeaksi: hän ei ole Aabrahamin jälkeläisiä, Aabrahamin siementä, eikä hänellä siis ole oikeutta Herralta mitään pyytää; onhan hän muukalainen. Tämä seikka jo oli omansa pelottamaan häntä ja saattamaan hänet tällaisiin ajatuksiin: Mitä minun rukoilemisestani? Sehän on turhaa. Minä olen pakana, ventovieras nainen, hän on juutalainen, juutalaisille lähetetty jne.

Jos me saisimme noin kovan kolahduksen sydämeemme, niin jopa me siinä pian makaisimme ja perin lakkaisimme rukoilemasta. Ei ole leikintekoa, kun omatunto sanelee: Voi, et sinä ole niitä, jotka saavat rukoilla; sinä et kuulu Kristukselle. Anna Paavalin ja Pietarin Rukoilla! Herra Jumala ei sinua kuule, ei sinulla ole uskoakaan, ehkä et ole valittuja, et ole mahdollinen ja ansiollinen niin tärkeään asiaan astumaan Jumalan eteen ja häntä rukoilemaan. Sellaisilla ajatuksilla perkele saattaa vajoittaa meidät epätoivoon, sillä sellainen ahdistus n sangen suuri.

Katsele siis tätä vaimoa ja opi hänen esikuvastaan, kuinka on meneteltävä sellaisissa tapauksissa. Hän menee kun meneekin, esteistä huolimatta, aivan unhottaen, että hän itse on pakana, mutta Kristus taas juutalainen. Hänen sydämensä luottamus Kristukseen on näet niin suuri, että hän saattaa ajatella: hän ei jätä minua auttamatta, sellaisella uskolla hän tukahduttaa kaikki pakanallisesta sukuperäsään johtuvat epäilykset.

Joku toinen uskoton ei olisi hänen sijassansa näin tehnyt, vaan olisi ajatellut: Sinä menet kuitenkin kadotukseen, turhaan sinä rukoilet. Anna hänen oman kansansa rukoilla, hän ei sinulle kuitenkaan mitään apua myönnä.Näin ajatteleva ei ikinä olisi Jeesusta rukoillut. Se näet joka ei usko, ei myös voi rukoilla. Mutta vaimo ei jää tuollaiseen kiusaukseen. Hän ei jää epäröimään, ajatellen: minä en kuulu hänen huonekuntaansa, minä olen kelvoton pakana, mahdoton elämään maan päällä.

Kova ja ankara on kiusaus, kun perkele pääsee kuiskaamaan meidän sydämeemme: turhia sinä enää rukoilet, minulle sinä kumminkin kuulut; parempi on ruveta Jumalaa kiroilemaan, ainakin se on yhdentekevää, et sinä kuitenkaan tule autuaaksi. Sellaiset perkeleelliset ajatukset voivat kokonaan estää harjaantumattomia sydämiä rukoilemasta ja saattaa ne kokonaan epätoivoon.

Tämä kertomus onkin meidän tähtemme kirjoitettu, ettemme pelästyisi, kun paha vihollinen rupeaa meitä soimaamaan ja sanomaan: sinä et ole mikään kristitty, sinun rukoilemisesi ei mitään vaikuta. Älä millään ehdolla suostu sellaisiin ajatuksiin, vaan vastaa näin: olen, mikä lienenkin, siitä ei nyt ole kysymys. Vaikka olen syntinen, tiedän kuitenkin, ettei Herrani Kristus silti ole syntinen, vaan hän on ja pysyy vanhurskaana ja armollisena. Sentähden tahdon luottamuksella huutaa häntä avukseni, mistään muusta huolimatta. En nyt jouda miettimään, olenko valittuja vaiko en. Sen vain tunnen, että apua tarvitsen, ja sentähden tulen nyt nöyrästi sitä pyytämään.

Tällä tavalla päivän tekstin esikuvaa noudatetaan oikein. Tuo vaimo oli näet pakana; hän saattoi ja hänen täytyikin ajatella, ettei hän kuulu valittujen joukkoon; kuitenkin hän saamastaan vaikeasta vastauksesta huolimatta astui Herran Jeesuksen eteen antamatta tuollaisten epäilysten estää rukoustansa. Tee sinä samoin! Sano näin: Herra, minä tulen nyt ja tarvitsen sitä ja sitä; mistäpä mitään saisin ja etsisin muualta kuin sinulta taivaasta, Poikasi, minun Vapahtajani, Kristuksen Jeesuksen kautta?Tämä on yksi osa uskon kilvoituksesta. Oli suuri ihme, että tuo pakanallinen vaimo kesti sen.

Tekstimme kertoo nyt hänen huutaneen sanoen: »Herra, Daavidin Poika, armahda minua!» Sitten hän valitti tuskaansa: »Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni». Kristus kyllä kuuli hänen huutonsa, »mutta ei vastannut hänelle sanaakaan». Tämä on toinen koetus: Herra näyttää vain vahvistavan meidän epäilyksiämme. Vaimo on näet pakana; hän ei ole perinnöstä osallinen eikä hänen siis sovi nauttia sen etuja. Kun hän siis rukoillen rientää Kristuksen jäljessä, niin tämä on aivan vaiti, ikään kuin hänellä ei olisi mitään tekemistä hänen kanssaan. Kahdesta moisesta tykinpaukauksesta jo rautamuurikin kaatuisi. Voihan vaimo jo ajatella: missä onkaan nyt se mies, jota kaikki ovat kiittäneet niin laupiaaksi, että hän pian kuulee ja mielellään auttaa? Mutta nyt hän näyttää kuulevan, jos tahtoo, eikä silloin, kun meillä on hätä. Kuitenkaan vaimoparka ei vieläkään peljästy. Ja mitä hänelle sitten tapahtui?

Opetuslapset jo kyllästyivät hänen huutamiseensa. He ovat omasta mielestänsä hurskaampia kuin itse Kristus. Heistä näet Kristus oli liian tyly ja kova. Sentähden he kääntyivät hänen puoleensa vaimon puolesta rukoillen: Herra, auta häntä, hän ei muuten lakkaa pyytämästä jne. Tämä on kallisarvoinen esikuva: ei saa herjetä rukoilemasta.

Tauler mainitsee eräässä kirjassansa esimerkin siitä, että rukous on joskus keskeytettävä.* Mutta väärin olisi, jos nain yleisesti saarnattaisiin. Herkeämmehän me rukouksesta muutoinkin, jopa liian aikaisin. Vaimon esikuva osoittaa selvästi, ettei saa lakata rukoilemasta, vaan että on jatkettava keskeytymättä; on ajateltava vaimon tavoin: en nyt rupea miettimään, olenko hyvä vai huono, kelvollinen vai kelvoton, en sitä ehdi aprikoida; minulla on nyt toinen, tärkeämpi tehtävä. Tytärtäni riivaaja kauheasti vaivaa; siihen minun täytyy saada jotakin neuvoa ja apua. Tästäkin huomaamme, että vaikeat kohdat ja vastukset saattavat hädänalaisen vain entistä hartaammin rukoilemaan ja pyytämään, että saisi avun, katsomatta siihen, kuinka mahdollinen tai mahdoton hän on apua saamaan.

Sitten esiintyy kolmas kiusaus eli vastus, kun Kristus sanoo: »Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö. Kovan vastauksen hän antaa opetuslapsillekin; hän ei tahdo kuulla heitä sen paremmin kuin vaimoakaan, jonka puolesta he puhuivat.

Silloin vaimo olisi saattanut ajatella: tuo vasta lienee armoton mies: ei ota kuullakseen muitakaan ihmisiä, jotka omasta aloitteestaan pyytämättäni, rukoilevat puolestani. Tosiaankaan Kristusta ei missään kohdin Evankeliumissa ole kuvattu niin kovaksi kuin tässä. Mutta kuitenkaan vaimo ei lakkaa toivomasta, vaan jatkaa pyytämistänsä, vaikka jo on saanut kolme kovaa kolahdusta.

Koska eivät hänen omat avuksihuutonsa eivätkä toisten esirukoukset auta, niin hän menee vielä, kuten Markus kertoo, sisälle huoneeseenkin. Sepä vasta rohkea ja hävytön vaimo! Tiellä hän jo apua pyytäen riensi Kristuksen jäljessä, ja nyt kun Herra menee sisälle huoneeseen hänestä päästäksensä, hän tulee hänen jäljissään sinnekin ja lankeaa hänen jalkoihinsa. Niin, tämä on kirjoitettu opiksemme ja lohdutukseksemme, että me oppisimme, miten sydämellisellä mielihyvällä Kristus kuuntelee tuollaista rukoilemista ja kerjäämistä.

Mutta Herra ei esiinny vieläkään sellaisena, kuin vaimo tahtoisi. Kuulehan, mitä hän sanoo hänelle: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille,). Jos Herra olisi sanonut nuo sanat minulle, .minä olisin suoraa päätä juossut tieheni, ajatellen: turhat ovat nämä yritykseni, ei näistä mitään apua lähde. Erittäin kovin sanoin Herra käskee hänet lähtemään luotaan; hän ei edes tyydy sanomaan, ettei hänellä pakanana ole lapsen oikeutta, vaan sanoo häntä suoraastan koiraksi. Se on paljon kovempi sana kuin pakana-nimitys. Sehän on samaa, kuin jos hän olisi sanonut: sinä kuulut perkeleelle kaikkinesi; mene vain tiehesi, ei sinulla ainakaan täältä ole mitään toivomista. Kova on tämä kiusaus ja koetus. Jos apostoli Pietari tai Paavali olisi minulle lausunut tuollaisia sanoja, minä olisin peljästynyt kuoliaaksi. Miten lienevätkään olleet vaimoraukan asiat, kun Kristus itse vastasi hänelle näin?

Tämä on siis sangen jalo ja lohdullinen esikuva; se osoittaa, kuinka väkevä usko saattaa olla. Se sitoo Kristuksen tämän omilla sanoilla silloinkin, kun Herra näyttää mitä vihastuneimmalta, ja tekee tylystä sanasta lohdullisen opetuksen, niinkuin seuraavasta kohta saamme todeta.

Sinä nimität, hän sanoo, minua koiraksi. Olkoon niin, mielelläni olen koiran arvoinen, pidä minua vain sellaisena! Anna lapsille leipää, aseta heidät pöytään, en minä sitä pyydäkään. Anna minun vain koota muruja pöydän alta, salli minun saada sitä, jota lapset eivät kuitenkaan käyttäisi hyväksensä, vaan joka muutenkin joutuisi hukkaan; siihen mielelläni tyydyn. Hän siis sitoo Kristuksen tämän omilla sanoilla. Ja merkillistä kyllä: koiran oikeudella hän saa lapsen oikeuden! Mihinkä rakas Herra Jeesus nyt hänestä pääsee: hän on kietoutunut omiin sanoihinsa. Kun me vain tämän osaamme tehdä, hän kyllä totisesti mielellänsä antaa näin sitoa itsensä.

Vaimon menettely on oikea mestarinäyte, meille erinomainen ja harvinainen esikuva; se on kirjoitettu, oppiaksemme pysymään Herrassa Jeesuksessa, millään ehdolla luopumatta hänestä, vaikka hän nimittäisi meitä koiriksi ja pakanoiksi. Onhan koirillakin isäntänsä ja ruokansa. Ja onhan Jumala pakanainkin Jumala.

Kestävä ja vahva usko taivuttaa Herran vastaamaan: »Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot», koska kerran saatoit kestää nämä vastukset. Tapaus oli ihmeellinen. Hän tiesi juutalaisten jo loukkaantuneen erääseen hänen sanaansa, siihen, että heidän piti syömän hänen lihaansa. Vaimo taas ei millään ehdolla luovu toivostaan, vaan uskoo saavansa häneltä avun ja sen tähden hän ei lakkaa rukoilemasta häntä.

Tästä nähdään, minkätähden Herra esiintyy niin tylynä ja kieltäytyy ensin vaimolle apua antamasta. Ei hän näet kohdellut vaimoa näin kovasti sentähden, että hänellä ei olisi ollut tahtoa auttaa häntä; vaan se tapahtui sentähden, että vaimon usko tulisi oikein ilmi, ja että juutalaiset, jotka olivat hänen valtakuntansa perillisiä ja lapsia, saisivat oppia vaimosta, joka ei ollut perillinen eikä lapsen asemassa, miten heidän tuli uskoa Kristukseen ja perustaa kaiken toivonsa häneen.

Sellaista mieltä Kristus tahtoo; sellainen anominen on hänelle niin otollista, ettei hän enää voi salata hyvyyttään ja lempeyttään, vaan sanoo: »Tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot». Vaimo saa siis koiran oikeuden, jopa enemmänkin, sillä Jeesus sekä tekee hänen tyttärensä terveeksi että tarjoutuu antamaan hänelle, mitä hän pyytää ja tahtoo asettaa siis hänet Aabrahamin lasten oikeuksiin. Usko tuottaa hänelle armon: hän ei enää ole mikään koira eikä pakana, vaan rakas tytär ja pyhitetty vaimo.

Tämän esimerkin tarkoituksena on opettaa, ettemme saa lakata toivomasta ja pyytämästä, vaikka Herra Jumalamme kauankin viipyisi, vaan vahvasti uskoa, että hän lopulta myöntyy rukouksiimme, ja että hänellä ainakin itsessään on salaisesti sellainen mieli, kunnes tulee aika, jolloin saat sen havaita ja nähdä, kunhan vain et heitä sikseen rukoilemista ja rupea laiskaksi. Saman toteamme muistakin iimerkeistä. Joosef rukoili hartaasti, ainakin kolmetoista vuotta, että Jumala auttaisi häntä. Kuitenkin hänen tilansa kävi päivä päivältä pahemmaksi. Kuta enemmän hän rukoili, sitä huonommin hänen kävi. Samoin tapahtuu kristityille vielä tänäkin päivänä. Useinkaan he eivät havaitse mitään parannusta, vaikka kauankin ovat rukoilleet ja avuksi huutaneet Jumalaa; heidän asiansa tuntuu vain pahenevan. Näin kävi Joosefinkin. Jos Jumala olisi varhemmin pelastanut Joosefin, niin hänen isänsä Jaakob olisi siitä suuresti ihastunut. Mutta Joosefin olisi myös täytynyt siinä tapauksessa jäädä lammaspaimeneksi. Mutta kun pelastus viipyi, hänestä tuli koko Egyptin maan herra, ja Jumala saattoi hänen kauttansa vaikuttaa paljon hyvää, ei vain noina seitsemänä nälkävuotena, vaan myös maallisessa hallituksessa ja hengellisellä alalla, niin että siitä hyötyi sekä Egypti että ympärillä olevat maat.

Samoin Jumala tahtoo meillekin tehdä. Kun hän kauan viivyttää rukouksemme kuulemista ja yhä vain näyttää vastaavan kieltävästi, mutta me kuitenkin pysymme siinä toivossa, että hän myöntyy, niin hän lopulta vastaa myöntävästi. Hänen sanansa ei voi valehdella: »Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille».

Mutta meidän järkemme loukkaantuu kovin viivyttelemiseen, se kun tahtoo, että Jumala heti kuulee meidän rukouksemme. Silloin on tarpeen varoa loukkaantumista. Antakaamme Herran Jumalan kieltää ja viivyttää rukouksen kuulemista vaikka vuoden, kaksi ja kolmekin tai vielä kauemminkin, ja varokaamme vain, ettemme minkään anna sydämestämme riistää toivoa ja uskoa hänen lupauksiinsa. Silloin lopulta kaikki menestyy, ja hän antaa meille enemmän kuin rukoilimmekaan. Niin kävi vaimollekin. Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän myös olisi saanut häneltä enemmän.

Herra Jumala tahtoo siis täten antaa meille sen opetuksen, ettei aina ole hyvä saada heti kaikkea sitä, mitä rukoilemme. Suuren hädän kohdatessa hän tekee niin, esimerkiksi joutuessasi veden varaan tai sotaan; silloin ei ole viivyttelemisen varaa, hätä kun on käsissä. Mutta jos odotus ja viipyminen on mahdollista, meidän on muistaminen, että viipyminen useinkin on terveellistä; kuitenkin muistakaamme profeetta Habakukin lausetta: »Jos ennustus viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu eikä se myöhästy». Hab. 2:3.

Niin Herra nytkin viivyttelee; hän sallii paavin ja turkkilaisten riehua meitä vastaan. Me huudamme surkeasti ja rukoilemme, mutta hän ei kuule eikä ole meitä tuntevinansa, hän vain antaa vihollisten kovasti vaivata meitä, ikään kuin meillä ei Jumalaa olisikaan. Mutta niin ei aina tule olemaan. Älkäämme siis epäilkö! Myöntävä vastaus on meille jo valmiina, se on totisesti Herran Kristuksen ja Isän Jumalan sydämessä, vaikka nyt täällä näyttäisikin olevan sitä estämässä neljä, viisi rautamuuria, ja vaikka perkele koettaa tehdä sen turhaksi.

Mutta opi sinä sanomaan: minä uskon, että Jumala on armollinen seurakunnallensa ja vapahtaa sen, kun se häneltä apua pyytää. Myöntävä vastaus on sille valmiina Jumalan sydämessä Kristuksen lupauksen mukaan: »Kaikki, mitä te anotte Isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille,». En siis tahdo ruveta miettimään, olenko valittuja, olenko mahdollinen; myöntävä vastaus tulee totisesti aikanansa, kunhan vain väsymättä rukoilen.

Päivän evankeliumin kertomus on siis erittäin ihana oikean uskon esimerkki: kuinka sitä on harjoitettava ja kuinka se viimein voittaa kaikki esteet ja saavuttaa kaiken, kunhan me vain seuraamme tätä vaimoa, joka ei itse Kristuksenkaan anna kumota sitä toivoa, että hän on laupias ja antaa avun.

Mutta tämä kertomus on erikoisesti lohdutuksenamme niissä yleisissä kiusauksissa, joista eläessämme emme koskaan pääse vapaiksi, kun näet usko ja luottamus omaa mahdottomuuttamme ja syntisyyttämme ajatellessamme pyrkivät häviämään. Jos näet Kristus olisi ottanut huomioon enemmän meidän mahdollisuutemme ja ansiomme kuin oman laupeutensa ja meidän hätämme, niin hän ei olisi auttanut tuota vaimoa. Mutta hänpä on armollinen ja auttaa meitä mielellään, kunhan me vain luottamuksella pysymme rukouksen harjoituksessa.

Rakas Herra Jumalamme auttakoon meitä noudattamaan tätä esikuvaa ja vahvassa uskossa kaikesta sydämestämme luottamaan hänen sanaansa ja lupauksiinsa, että me Kristuksen kautta, Pyhän Hengen avulla, iankaikkisesti autuaiksi tulisimme. Amen.