Päivän evankeliumi puhuu, niinkuin kuulette, riivaajan ulosajamisesta. Se samoin kuin edellisenkin sunnuntain evankeliumi on valittu paastonaikaan siinä tarkoituksessa, että vieläkin riivaaja karkoitettaisiin katumuksen, parannuksen ja ripin kautta.

Mutta luettakoon tätä evankeliumia tänään taikka huomenna, kesällä tai paaston aikana, se on aina yhtä sisältörikas, sillä siinä puhutaan rakkaan Herran Kristuksen teoista, jotka eivät tapahtuneet vain silloin, kerran, vaan tapahtuvat yhä vielä maailman loppuun asti, niin kauan kuin hänen valtakuntansa on maan päällä. Sellaisesta teosta viime sunnuntainkin evankeliumi puhui. Mutta tässä mainitaan lisäksi, kuinka moneen suuntaan kansa selitti sellaista toimintaa. Tämäkin teksti antaa meille hyviä ja hyödyllisiä opetuksia, niinkuin pian saamme kuulla. Tahdomme ensin puhua Kristuksen teosta.

Kertomus siitä, kuinka Herramme Kristus ajaa ulos riivaajan, on kirjoitettu erikoiseksi lohdutukseksemme, oppiaksemme tietämään, että hän on perkeleen ja hänen valtakuntansa herra ja että tämä teko, jonka hän silloin ulkonaisella tavalla aloitti, ei ole päättynyt, vaan kestää kristikunnassa aina maailman loppuun asti. Sitä toteuttaakseen Kristus on jättänyt ja säätänyt meille välineensä, pyhän kasteen, ehtoollisen sakramentin, sanan ja synneistäpäästön ja muun, mitä saarnaviran tehtäviin kuuluu, että niillä perkeleen valtakunta masennettaisiin, ihmisiä siitä päästettäisiin ja hänet ulos heistä ajettaisiin . Kirjoitettu on näet: »Minun sanani ei minun tyköni tyhjänä palaja», Jes. 55:11. Samoin kuin sade, joka lankeaa kuivaan maahan, ei palaja hedelmää tuottamatta, vaan tekee maan viheriäksi, ja luonnon eloisaksi, niin Jumalan sana varmasti myös aina tuottaa jotakin hedelmää. Pyhä Henki on näet aina sanan kanssa sydämiä valistamassa, herättämässä ja puhdistamassa ja siten pelastamassa ihmisiä perkeleen hirmuvallasta.

Vaikka siis maailma ei voi sitä havaita, eikä sitä voida nähdä ruumiillisilla silmillä, niinkuin silloin, kun Kristus suoritti tekonsa nähtävällä tavalla, niin se ei olekaan pääasia, eikä maailma ole edes ansiollinen näkemään kipinääkään jumalallisesta voimasta, sillä se on yhä sokea, pilkkaaja ja häpäisijä, niinkuin toteamme maailman suhtautuneen Kristukseen. Mutta me, joilla on Jumalan sana ja jotka olemme sen ottaneet vastaan, saamme nähdä, tietää ja sydämestämme luottaa siihen, että Jumala on meille antanut sen vallan maan päällä, että me taidamme ja meidän tulee, jopa täytyykin taukoamatta ajaa ulos perkelettä.

Jokainen lapsi, joka tulee maailmaan, syntyy perkeleen valtakuntaan, missä tämä tyranni hallitsee ja pitää synnin tähden hirmuvaltaa. Mutta kun lapsi Kristuksen käskyn mukaan kannetaan autuaalliselle kasteelle, jonka kautta se uudesti syntyy Jumalan valtakuntaan niinkuin Kristus sanoo Johanneksen Evankeliumin 3 luvussa, niin täytyy perkeleen väistyä ja lähteä ulos. Silloin myös Jumala lupaa lapselle armon Kristuksen tähden, koska se kastetaan Kristuksen kuolemaan.

Samoin saattaa tulla luokseni kurja, murheellinen sielu, jonka perkele on saanut yllytetyksi lankeamaan vaikeaan syntiin, tai jota hän muuten on kiusannut ahdistuksilla, ja valittaen hätäänsä pyytää minulta neuvoa ja lohdutusta. Siinä tapauksessa minun ja jokaisenkin kristityn velvollisuus on lohduttaa ja vahvistaa veljeäni ja tarjota hänelle Jumalan armoa Kristuksen ansion tähden. Silloinkin täytyy perkeleen väistyä. Ei hän tosin pelkää minua, sillä minä olen viheliäinen syntinen ja heikko ihminen, vaan sanaa, jonka rakas Herramme Kristus jätti meille tänne maan päälle.

Ja koska omatuntosi on arka ja peljästynyt etkä sinä voi kyllin vahvasti omistaa sitä lohdutusta, että Jumala on sinulle armollinen ja antaa syntisi anteeksi, niin rakas Herramme Jeesus asetti pyhän ehtoollisensa erikoiseksi lohdutukseksi, ettet sinä, saadessasi ravinnoksesi hänen ruumiinsa ja juomaksesi hänen verensä, enää ensinkään epäilisi, että hänen ruumiinsa on sinun syntiesi tähden annettu ja hänen verensä sinun syntiesi sovitukseksi vuodatettu. Jos vain on olemassa tämä usko ja luottamus, perkeleen on mahdotonta säilyttää sijaansa: hänen täytyy paeta majastansa.

Kristikunnassa tämä työ siis jatkuu taukoamatta, koska sen alinomaa täytyy taistella käärmeen kanssa, kaikin voimin vastustaa perkeleen valtakuntaa ja sotia sitä vastaan, niinkuin se sotiikin, jopa suuremmassa määrin kuin Kristus itse, niinkuin hän sanoo, Joh. 14:12: »Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö». Kristillisen seurakunnan toimiala näet ulottuu paljon laajemmalle kuin Kristuksen, joka toimi eräässä maailman sopukassa, pienessä Juudan maassa ja käänsi ihmisiä vain vähän; eikä hän saarnannutkaan kuin neljä vuotta. Sitävastoin kristillinen seurakunta päänsä ja Herransa Kristuksen avulla, hänen, joka istuu Jumalan oikealla puolella, toimittaa tätä virkaa yhä edelleen, saarnaten, jakaen sakramentteja ja alati hätyyttäen perkelettä hänen jumalattoman menonsa tähden, näin ajaen ulos hänet omasta keskuudestaan milloin mistäkin. Me emme näet vielä ole päässeet aivan vapaiksi hänestä, vaan meidän täytyy joka hetki olla varuillamme puolustautumassa häntä vastaan.

Tämä suututtaa kovasti perkelettä. Kun me saarnatoimen ja pyhien sakramenttien kautta ajamme hänet ulos, niin hän puolestansa myös kaikin voimin koettaa masentaa meitä, ja kun hän ei pääse takaisin meitä riivaamaan, niin hän yrittää ainakin vainoilla hävittää meidät maailmasta. Niin on aina käynyt ja niin on käyvä maailman loppuun asti; niin kävi itse Kristuksellekin! Hän ei näet kärsinyt perkelettä, vaan ajoi hänet ulos, kun vain sitä pyydettiin. Eikä perkelekään voinut sietää häntä, vaan juutalaisten avulla naulitsi hänet ristiin näin ajaen hänet ulos maailmasta. Mutta sepä ei häneltä onnistunut. Ajoihan Kristus ulos perkeleen siitä miesraukasta, josta päivän evankeliumi puhuu, Johanneksen sanojen mukaan: »Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot», I Joh. 3:8 -

Ei perkeleellä siis ole mitään valtaa niihin, jotka uskovat Jeesukseen. Ne taas, jotka eivät omista häntä, pysyvät perkeleen vallan alla ja heidän täytyy juutalaisten lailla lopulta joutua perikatoon; mikään muu ei voi heitä siitä auttaa. Uskovat ovat häneltä turvattuja, he ajavat perkeleen ulos sanalla ja he saavat viimeisenä päivänä Kristuksen kanssa olla perkeleen ja kaikkien jumalattomien tuomareina.

Paavikunnassa on perkele, niinkuin te tiedätte, anastanut sangen suuren vallan. Vaikka siellä vielä Jumalan laupeudesta ja armosta olivatkin pyhät sakramentit ja hänen sanansa, ei ollut kuitenkaan mitään oikeata käsitystä sakramenteista eikä sanastakaan, niinkuin jokaisen täytyy tunnustaa. Kuitenkin perkeleen on paavikunnassakin täytynyt paeta sanaa ja lähteä ulos pyhän kasteen vaikutuksesta. Ei mikään voi näet tehdä Jumalan lupauksia turhiksi. Eihän Pyhä Henki silti lakkaa vaikuttamasta, vaikkei henkilö, joka sanaa ja sakramentteja jakaa, olekaan hurskas, vaan jumalaton.

Meidän tulisi siis sydämellisesti kiittää Jumalaa hänen runsaasta armostansa eikä valitella, vaikka perkele meitä joskus ahdistaa ja kiusaa. Se häntä kovasti vihastuttaa, kun me vaivaiset syntiset pelkällä sanalla kykenemme karkoittamaan hänet, niinkin ylpeän ja mahtavan hengen, ja kun hänen vastoin tahtoansa täytyy kun täytyykin paeta. Sen tähden hänellä on vakaa aikomus kunnon lailla kostaa meille, ja siitä syystä hän piirittääkin meitä joka taholta vainoilla ja muilla ahdistuksilla. Kestäkäämme kaikki tämä mielellämme toivon tähden: mehän tiedämme, että emme ainoastaan täällä aja häntä pakosalle, vaan me myös, niinkuin jo sanoin, viimeisen tuomion päivänä saamme tuomita hänet iankaikkisesti helvetin syvyyteen.

Oppikaamme siis tästä ihmeteosta, ettemme saa pitää Jumalan sanaa ja sakramentteja niin halpa-arvoisina emmekä puhua niistä niin ylenkatseellisesti, kuin usein varsinkin tämän maailman viisasten keskuudessa puhutaan. Sakramentit näyttävät tosin ulkonaisesti vähäpätöisiltä toimituksilta, ainakin silmännäöltä; samoin saarnallakin on ulkonainen puoli, jota korvin kuullaan ja silmin luetaan, niinkuin kristitytkin ovat ruumiillisia, näkyväisiä ihmisiä. Mutta silti ei niitä suinkaan sovi halpana pitää ja ylenkatsoa. Aina kun kristitty Kristuksen käskyn mukaan sanaa julistaa, vaikuttaa se voima, jonka edessä perkele ei voi kestää, vaan jota hänen täytyy paeta.

Vaikka siis sana ja sakramentit näköjään ovatkin näin halpoja, me emme silti saa sanaa ja sakramentteja ylenkatsoa. Sanokaamme sydämen kiitollisuudella: kiitetty olkoon rakas Herra Jumalamme, joka on pannut näin suuren voiman näin heikkoihin ja halpoihin astioihin! Me ihmiset olemme perkeleen rinnalla heikkoja kun oljenkorsi; henkemme ei säilyisi häneltä silmänräpäystäkään, jos hän vain saisi käyttää valtaansa meitä vastaan. Mutta mitä tekee Herra, meidän Jumalamme? Sanansa taivaallisella tulella hän sytyttää tuon kurjan oljenkorren niin valtavaan tuleen, ja tuo sellaisen valon ja kirkkauden maailmaan, että perkele ei tiedä, minne mennä: hänen täytyy paeten piileskellä milloin missäkin. Sentähden apostoli Paavali sanookin evankeliumia »Jumalan voimaksi)», jonka kautta ihmiset tulevat autuaiksi. Se on sellainen voima ja väkevyys, jota sanotaan Jumalan voimaksi: se siirtää ihmisen synnistä vanhurskauteen, kuolemasta elämään, helvetistä taivaaseen, perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.

Tämä tulee meidän kristittyjen oppia ja siitä kiittää Jumalaa ja pitää hänen sanaansa ja pyhiä sakramentteja jaloina ja kalleina, jopa suurimpana aarteenamme. Epäkristilliset ihmiset sitä vastoin eivät ole mahdolliset näkemään Jumalan sanan suurta kunniaa ja voimaa, niinkuin on kirjoitettu: »Jumalattomat eivät näe Herran kunniaa», ja niinkuin Jesaja sanoo Israelin kansasta: »Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö», Jes. 6:9. Mutta me kiittäkäämme Jumalaa siitä, että me olemme tulleet tuntemaan ja kokemaan sanan suurta kunniaa ja voimaa; iloitkaamme ja olkaamme lohdullisin mielin, vaikka olemmekin kurjia kerjäläisiä ja viheliäisiä syntisiä, kun meissä kuitenkin asuu se voima, jota perkeleen kauhistuen täytyy paeta.

Näin siis yhä edelleen kristittyjen keskuudessa jatkuu perkeleitten ulosajamisen ihme: vielä tehdään mykkiä puhuviksi, kuuroja kuuleviksi, vaikkakaan ei ruumiillisesti. Paljon suurempia tekoja onkin perkeleen pois sielusta ajaminen kuin hänen pois ruumiista karkoittamisensa. Sieluun hän pureutuu kiinteämmin. Kristus tosin ajaa hänet ulos ruumiillisestikin, että me voisimme selvemmin nähdä hänen voimansa ja paremmin uskoisimme hänen voivan ajaa pois perkeleen sieltäkin~ missä hän istuu kiinteämmin, ja että hän tekee sen vain näennäisesti halvoilla välineillä, nimittäin sanalla, synninpäästöllä, kasteella ja ehtoollisen sakramentilla. Kun Jumala on meille antanut tällaiset lahjat, nim meidän tulee niistä hartaasti häntä kiittää ja rohkeasti viljellä niitä perkeleen vastustamiseksi ja ajaa hänet hengellisesti ulos ihmisistä, huolimatta siitä, että hän saisikin meidät ulkonaisesti maailmasta karkoitetuksi. Kun kerran viimeisen tuomion päivä tulee, hän itse karkoitetaan pois iankaikkisesti. Tämä on ensimmäinen aihe, josta meidän tulee iloiten kiittää Jumalaa.

Päivän evankeliumi kertoo edelleen, mitä itsehurskas, tekopyhä maailma asiasta arvelee. Kolmenlaisia opetuslapsia tässä esiintyy. Ensimmäisiin kuuluu itse kansa, joka ihmetteli Kristuksen ihmetekoa ja luultavasti siitä kiitti Jumalaa. Pienin kuitenkin on se joukko, jonka silmät ovat avatut näkemään sanan Jumalallista kunniaa ja voimaa. Heistä tuo työ on niin jalo ja suuri, etteivät voi sitä kyllin ihmetellä, kun sana noin helposti voi kääntää niin monta ihmistä ja karkoittaa perkeleen. Sentähden he eivät kyllästykään sen kuulemiseen.

Mutta sen ohessa on vielä kaksi joukkoa, joiden sydän on niin paatunut, etteivät näkevin silmin näe eivätkä ymmärrä, että siinä vaikuttaa suuri Jumalan voima, kun mykästä ja kuurosta ihmisestä niin helposti tulee puhuva ja kuuleva, aivan kuin muutkin ihmiset ja sen ohessa hän vielä tulee hiljaiseksi ja järkiinsä, vaikka ennen oli hurja ja mielipuoli. Siinä joukossa on sellaisiakin, jotka omin silmin nähdessään Kristuksen teon kuitenkin ovat hengellisesti niin sokeita ja tyhmiä, että otaksuvat ihmeteon vastakohdan tapahtuneen, väittäen sen tehdyksi perkeleen avulla. Kunpa he edes olisivat sanoneet: koska hän ajaa ulos perkeleen, hänellä täytyy olla erinomainen Jumalan armolahja ja taito siihen. Mutta he eivät ajattele niin, vaan väittävät julkisesti, että se on vastoin Jumalan tahtoa tapahtunut; hänessä on perkele, ja koko asia on pelkkää petosta ja lumousta. On kuin he tahtoisivat sanoa: tuoko nyt olisi ihmeteko? Pelkkää perkeleen työtä se on; Niin sokeat on heillä silmät, niin häijy ja paatunut on heidän sydämensä, etteivät näe Jumalan ihmettä, vaan väärentävät sen perin toiseksi, väittäen sitä perkeleen lumoukseksi ja silmänkääntäjän tempuksi.

Päälle päätteeksi he ovat synnissään ja kauheassa Jumalan pilkkaamisessaan niin suruttomia, että antavat perkeleelle varsin halveksivan nimityksen sanomalla häntä Beelsebuuliksi, mikä sana suomeksi merkitsee suurta paarmaa eli kärpästä. He siis puhuvat perkeleestä sangen halveksivasti, ikään kuin itse olisivat suuriakin pyhimyksiä, täynnä Pyhää Henkeä, joiden rinnalla perkele ei ole kuin kärpäsen arvoinen. Suuri Herran apostoli Paavali ei häntä niin halveksi,vaan :y sanoo häntä tämän maailman ruhtinaaksi ja jumalaksi. Mutta nuo ] suuret pyhimykset ajattelevat, että kuta enemmän he perkelettä halveksivat, sitä vähemmän arvoinen on se Kristuksen teko, että hän ajaa ulos perkeleitä. Eihän tuo, he sanovat, ole mikään merkillinen ihmeteko; perkeleelle on helppo ajaa tiehensä toinen perkele.

Kun he siis eivät voi kieltää itse tapahtumaa, he kuitenkin ehdoin tahdoin pilkkaavat Herran Kristuksen tekoa huomaamatta, että he itse ovat tuhannen perkeleen riivaamia, he kun suorastaan pilkkaavat Jumalaa, ovat murhaajia, valehtelijoita ja viettelijöitä, toteuttaen perkeleen tahtoa kaikin puolin juuri silloin, kun luulevat, ettei perkele voi heille mitään.

Samoin tapahtuu vielä tänäkin päivänä. Evankeliumia saarnataan, Jumalalle olkoon iäinen kiitos, selkeästi ja puhtaasti kaikella siveydellä ja hiljaisuudella, ja me voimme varmaankin lohduttaa itseämme sillä, että muutamat hurskaat sielut koko sydämellään vastaanottavat tämän saarnan, ihastuvat siitä, ihmettelevät tällaista armoa ja hyvyyttä ja vilpittömästi kiittävät Jumalaa siitä.

Mutta eipä puutu niitäkään valitettavasti heitä on taajassa jotka kaikin tavoin koettavat sitä pilkata. Vastustajamme tunnustavat Raamatun mukaiseksi sen, että ehtoollisen sakramentissa nautitaan sekä leipä että viini ja että Kristus ei ole kieltänyt avioliittoa eikä mitään ruokaa, kuitenkin tuomiten nämä opinkohdat harhaopiksi. Eipä olisi ihme, vaikka aurinko pimenisi tuollaisten syntien tähden ja maa nielisi moiset pilkkaajat. Mutta he ovat niin suruttomia, niin mieli keveänä ja murheettomia kuin istuisivat itse Herran Jumalan sylissä, saati sitten pelkäisivät perkelettä, niinkuin kristityt häntä pelkäävät. Nämä tietävät näet kokemuksesta, että perkele, jos niin sallitaan, saattaa kaataa hurskaitakin lankeemukseen ja vastustaa Jumalan tekoja. Sentähden he eivät nimitäkään häntä Beelsebuuliksi eli kärpäseksi, vaan Paavalin lailla tämän maailman ruhtinaaksi ja jumalaksi.

Tiedämmehän, kuinka voimallinen perkele on; me olemme nähneet, että hän saatuaan jonkun kiedotuksi väärään oppiin tai muuhun erehdykseen pitää hänestä niin lujasti kiinni, että tuskin pitkilläkään opetuksilla ja neuvoilla saa tätä takaisin oikealle ojennetuksi. Ja samoin on laita, kun hän saa kiedotuksi ihmisen haureuteen, epäsiveellisyyteen, ahneuteen, vihaan ja riitaan tai kateuteen ja muihin paheisiin; tietenkin hän sellaisesta ihmisestä pitää lujasti kiinni. Jos yksi paula tai kahle ei tehoa, hänellä on satoja muita varalla, joista vangin on kun onkin vaikea päästä.

Sen tähden kristityt eivät halveksikaan perkelettä, kuten tekopyhät, he eivät sano häntä kärpäseksi, vaan mahtavaksi herraksi, ruhtinaaksi ja tämän maailman jumalaksi, joka saattaa tappaa ihmisiä, vietellä heitä synteihin, epätoivoon, sydämentuskiin, ahdistuksiin, murheisiin ja muuhun hätään, ellei Jumala niistä varjele. Mutta paavi ja hänen joukkonsa eivät sitä usko, vaikka he kyllä näitä saavat nähdä ja kokea.

Kun siis fariseukset niin julkeasti pilkkaavat Kristusta ja hänen tekoaan, voi siitä helposti huomata, että vaikkakaan he eivät ole ruumiillisesti perkeleen riivaamia, kuten tuo mykkä miesparka, he kuitenkin ovat hengellisesti seitsemän kertaa häijymmin ja vaarallisemmin riivatuita, koskapa eivätkuten paavilaisemmeedes ymmärrä Jumalan sanaa ja lisäksi vielä pilkkaavat sitä julkeasti, sen ohessa ollen niin varmoja ja luuloihinsa piintyneitä, että arvelevat menetelleensä aivan oikein.

Tämä on siis kirjoitettu lohdutukseksemme, että mekin Jumalan sanan saarnalla perkelettä ulos ajaessamme ennakolta tietäisimme, mitä siitä seuraa: muutamat ihmettelevät, toiset taas arvelevat meidän oppimme olevan väärän ja viettelevän opin, joka tekee vain suuria vahinkoja, muka vietellen ihmisiä pois Jumalasta, ja sen tähden he myös soimaavat sitä vääräoppisuudeksi ja perkeleen villitykseksi. Tuohon meidän ei pidä loukkaantua eikä suuttua.

Tekee kyllä todella kipeää, kun paavilaiset pilkkaavat meitä niin julkeasti, itse kuitenkin ollen niin suruttomia, etteivät pelkää perkelettä enemmän kuin kärpästä. Mutta niinhän kävi itse Herrankin, hänen tehdessään suuren ihmetekonsa, Jumalan sormella ulos ajaessaan perkeleen. Silloinkin ihmiset halveksien sanoivat sitä yhtä helpoksi tehtäväksi kuin on päämme ympäri lentelevän kärpäsen karkoittaminen, ja vielä, että perkele oli häntä siihen auttanut. Tämä on pahojen opetuslasten toinen joukko; he kyllä näkevät ihmeteon, mutta eivät siitä kiitä Jumalaa, päinvastoin pilkkaavat Herraa.

Kolmas joukko on melkein yhtä jumalaton kuin nuo edellisetkin. Näistä se kuitenkin eroaa siten, että he eivät niin julkeasti lausu ilmi ajatustaan; he sanovat mielellään uskovansa, jos vain saavat nähdä h merkin, joka heitä miellyttää. Nyt he kyllä saivat nähdä merkin, mutta he pitivät sitä maallisena eikä minään oikeana merkkinä. Mutta jos Herra tahtoo, että he häntä jossakin arvossa pitävät, niin he odottavat häneltä merkkiä taivaasta, että hän esimerkiksi tekisi sinne uuden kuun tai uuden tähden taikka jotakin muuta senkaltaista.

Nämä ovat varsin viisaita ihmisiä; he tahtovat opettaa itse Herralle Jumalalle, mitä ihmetekoja hänen pitää tehdä. Heille olisi mieleen, jos hän silmänkääntäjän tavalla esiintyisi ilveilijänä ja tekisi temppuja heidän nähtensä ja heidän käskynsä mukaan, ikään kuin Herralla Jumalalla ei olisi muuta tekemistä kuin tyydyttää heidän uteliaisuuttansa.

Vielä tänäkin päivänä on maailmassa sellaisia ihmisiä, onpa runsaastikin, varsinkin korkeitten herrojen joukossa, jos muutoin ottaa heitä tarkatakseen. Onhan nykyään yleisenä puheenaiheena tämän maailman viisasten ja mahtavien keskuudessa tällaiset ajatukset: mitä? tuollaistako saarnaa uskomaan, joka tähän aikaan on kansaan levinnyt moisten kerjäläisten, karanneiden munkkien ja valapattoisten pappien kautta? Myöntyisin kenties siihen, jos paavi, keisari, kuninkaat ja ruhtinaat sitä saarnaisivat ja sen omistaisivat. Sellaiset ihmiset samoin esittelevät Herralle Jumalalle, miten hänen tulisi menetellä asioissansa viisaammin: lähettää heille sellainen saarna, jollaista he haluavat kuulla. Hyvät herrat, kyllä se vielä hankitaankin!

Meidänkin keskuudessamme, jotka kuitenkin luulemme hyviäkin evankelisia olevamme, käy melkein samalla tavalla. Tarkatkaamme herrashoveja tai kaupunkeja! Jokainen tahtoo hallita saarnaajia: heidän pitää saarnata, mitä herroja miellyttää. Mutta kun saarnaaja virkansa puolesta nuhtelee paheita, joita harjoitetaan niin julkisesti, että helposti niiden harjoittajat tuntee, vaikkei hän heidän nimeänsä mainitsekaan, silloin koko joukko huutaa sitä kapinalliseksi puheeksi, jota esivalta ei saa sietää; evankeliumia voi muka kyllä saarnata noin julkisesti ihmisiä soimaamatta ja häpäisemättä. Heidän mielestänsä siis toden puhuminen on esivallan moittimista ja häpäisemistä.

Mutta miltähän sinusta moiset hurskaat ihmiset näyttävät? Eivätköhän ne sinustakin ole niiden läheisiä hengenheimolaisia, jotka näkivät päivän tekstissä mainitun ihmeteon, mutta eivät kuitenkaan tahtoneet pitää sitä ihmeenä, kun Herra ei ruvennut ilveilemään heidän mielensä mukaan? He siis tahtovat olla herroja, hallita sekä maata, kansaa ja yhteiskuntaa että myös Jumalan sanaa ja seurakuntaa. Nehän vasta hurskaita lapsia. joiden jos keidenkään olisi pitänyt olla otollisia Jumalalle!

Mutta kun sanotaan, että on kunnioitettava maallista esivaltaa, ettei sitä saa sadatella eikä parjata, ei ole tarkoitus, että maallisen esivallan muka silti pitäisi hallita Jumalaa ja hänen sanaansa, vaan esivallan samoin kuin alamaistenkin on oltava alamaiset ja kuuliaiset Jumalalle ja hänen sanallensa. Jos eivät ole, heitä ei ole säästettävä, vaan totuus on heille suoraan lausuttava ja sanottava sekin, mitä eivät kernaasti kuule, huolimatta siitä, suuttuvatko he vai nauravat. Evankeliumi ei saa säästää ketään, olkoon hän kuinka ylhäinen tahansa, vaan sen on pakko nuhdella jokaisen ihmisen syntejä.

Sitä varten meillä on seurakunnanpaimenet ja saarnamiehet; heille on annettu vaikea tehtävä: heidän on hoidettava virkaansa niin, että he voivat siitä vastata ja tehdä tilin viimeisenä päivänä. Jos he eivät sinulle sano sitä eivätkä sinua nuhtele siitä, mitä he virkansa puolesta ovat velvolliset sanomaan ja mistä nuhtelemaan, niin Jumala on vaativa sinun veresi heidän kädestänsä. Miksi siis meidän saarnaajain täytyisi sinun tähtesi ottaa kannettavaksemme suurempi vastuu ja vaara päällemme saarnaamalla sinulle oman mielesi mukaan? Eihän se ole meidän sanamme, emmekä me myös tässä ole sinun tähtesi, ikään kuin sinä olisit meidät tänne tilannut ja me sen johdosta olisimme velvolliset saarnaamaan, mitä mielesi tekee. Niin meidän saarnaajamme eivät tee eivätkä saa tehdä. Sille, joka ei ota kuullakseen, kirkon ovet ovat avoinna: hän menköön menojaan, mutta antakoon Herramme ja Jumalamme saarnaviran olla häiritsemättä.

Nämä ovat siis ne kolmenlaiset opetuslapset eli ihmiset, jotka olivat läsnä, kun Herra teki tämän suuren ihmeteon. Ensin mainitut sitä ylistävät, siihen mielistyvät ja sitä ihmettelevät. Toiset ovat hänelle vihamielisiä ja häpäisevät hänen tekoansa. Kolmannet taas tahtoisivat että hän tekisi tällaisia tekoja heidän mielensä mukaan eikä omaa tahtoansa noudattaen. Tällaisia kuulijoita on evankeliumilla aina maailmassa.

Saarnaajien siis, samoin kuin Kristuskin tässä tapauksessa, täytyy vastustaa tuollaisia kuulijoita ja kumota heidän väitteitänsä. Heidän täytyy puoltaa Herran Kristuksen kunniaa ja puolustaa hänen sanaansa huolimatta siitä, että eivät kaikki käännykään eivätkä ota neuvosta vaarin. Me olemme tehneet tehtävämme, kun emme ole vaienneet kuullessamme heidän pilkkaansa. Jos he eivät hyväksy meidän sanaamme, niin menkööt menojaan, kunnes itse saavat kokea, mitä ovat tehneet, ketä ylenkatsoneet, häväisseet ja pilkanneet.

Herra vastaa ensin niille, jotka sanoivat hänen ajavan ulos riivaajia Beelsebuulin kautta. Hänen vastauksensa on aivan selvä ja luonnollinen: Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle». Jos näet riivaaja karkoittaa toisen riivaajan, ovat he siis keskenänsä riitaisia, eikä heidän valtakuntansa siinä tapauksessa voi pysyä pystyssä.

Tämä kuvaus on otettu maallisista oloista; sen järkikin hyvin voi käsittää. Jos esimerkiksi mies ja vaimo ovat kodissaan eripuraisia, toinen särkee padat, toinen astiat, talous ei kauankaan voi pysyä pystyssä. Kokemuskin osoittaa, että eripuraisuus on omansa turmelemaan ja hävittämään maan ja kansan, talouden ja kaiken.

Fariseukset ja kirjanoppineet puhuvat siis tässä vastoin omaa järkeänsä, aivan kuin hullut ja mielettömät ihmiset, joilla ei ole edes inhimillistä ajatuskykyä, saati sitten kristillistä käsitystä. Samaa me havaitsemme vastustajissammekin, paavilaisissa. Vaikka me emme vetoaisikaan Raamattuun, me kuitenkin voisimme järjen todistuksilla moneSsa kohdin kumota heidän menonsa ja oppinsa ja puolustaa omaa uskoamme. Mutta mikään ei auta: kaikki työ ja vaiva on heidän suhteensa turha.

Mutta nyt meidän on ottaminen tarkoin vaarin siitä, että Kristus sanoo perkeleellä olevan valtakunnan, sangen yksimielisen valtakunnan, joka hyvin pysyy koossa. Se siis, joka vihoittaa yhtä perkelettä, hän vihoittaa kaikkia, joka yhtä ahdistaa, ahdistaa kaikkia. Ja elleivät olisi niin yksimielisiä, me varmaan olisimme paavin vallasta vapauttaneet paljon enemmän ihmisiä kuin nyt. Kun kaikki eivät omista sanaa eivätkä usko, on siihen syynä juuri se, että perkeleen valtakunta on niin mahtava ja yksimielinen.

Tätä valtakuntaa sinä ahdistat, kun olet kastettu, kuulet sanaa ja nautit ehtoollisen sakramenttia. Eikä perkele pääse sinua voittamaan sen tähden, että Kristuksen valtakunta samoin kuin perkeleenkin valtakunta pysyy koossa ja on yksimielinen. Kun siis perkele hyökkää kimppuusi, hän samalla hyökkää hänen kimppuunsa, joka istuu Jumalan oikealla kädellä, niinkuin hän sanoi Paavalille: »Saul, Saul, miksi vainoat minua?» Tällä lohduttakaamme itseämme ja oppikaamme, ettei kristittynä oleminen ole mikään leikin asia, sillä vastassamme on niin suuri valtakunta, ja meidän täytyisi joka hetki olla vaarassa, ellei Jumala meitä armollansa varjelisi.

Tässä kysynet: miten on mahdollista, että moni jumalaton heittiökin kykenee ajamaan ulos riivaajia? Eihän niitä Jumala aja, vaan riivaaja! Olen itsekin nähnyt ihmisen, joka oli kovin riivattu, ja kuitenkin oli riivaajaa ulos ajava pappi niin rohkea, että työnsi kätensä riivatun suuhun! Eihän tuo ole muutoin mahdollista, kuin siten, että riivaaja ajaa ulos toisen riivaajan?

Vastaamme: apostoli Paavali sanoo, että perkele on viimeisinä aikoina tekevä ihmeitä, mutta ne ovat petollisia töitä. Hän ei näet tee niitä evankeliumia edistääksensä, vaan vietelläkseen ihmisiä pois uskosta ja saattaakseen heitä epäjumalisuuteen. On kyllä ollut pyhiä miehiä, semmoisia kuin esimerkiksi pyhä Eyriakus, pyhä Anstadt ynnä muita jotka ovat ajaneet ulos perkeleitä, kun riivatuita on tuotu heidän luoksensa. Mutta perkele ei ole luopunut näistä sentähden, ettei hän enää olisi voinut heihin jäädä, vaan hän oli heistä pakenevinaan; siinä tapauksessa hän poistuu vapaaehtoisesti vahvistaakseen siten ihmisten taikauskoa.

Samoin hän on joskus kovasti pelkäävinään vihittyä kynttilää, siunattuja suoloja, vihkivettä ynnä muita sellaisia, kun hänen tarkoituksensa oikeastaan on vahvistaa ihmisissä sellaista taikauskoa ja siten estää heitä pääsemästä oikeaan uskoon ja luottamukseen Jumalan sanaan ja armoon. Sellaiset ovat siis, niinkuin apostoli Paavali sanoo, »petollisia tunnustähtiä», vääriä luomustekoja ja silmänkääntäjien temppuja.

Mutta katsele sinä näitä oikeita ja todellisia ihmetekoja: Kristus ja apostolit sanan kautta ajavat ulos perkeleitä, niin että näiden vastoin tahtoansa täytyy paeta. Huomaat, että hän esiintyy aivan toisella tavalla. Silloin perkeleen näet täytyy väistyä Jumalan sanan totuuden vahvistamiseksi ja kunniaksi ja kristillisen uskon enentämiseksi. Sitä hän ei voi vapaaehtoisesti tehdä. Eivät siis auta siinä asiassa ristit, vihkivedet eivätkä muut kujeet.

Mutta jos perkele omaksi hyödykseen ja valheitaan vahvistaakseen tahtoo väistyä, niin että kiittämättömän maailman, joka ei tahdo avuksensa huutaa Kristusta, on pakko huutaa avuksi perkelettä ja siis vajota yhä syvemmälle taikauskoon, hän kyllä antaa heittiönkin ajaa hänet ulos. Se ei silloin tapahdu sitä varten, että evankeliumia ylistettäisiin ja tultaisiin totuuden tuntoon, vaan että perkeleen eksytyksiä entistä vahvemmin uskottaisiin, pidettäisiin pyhänä luostarielämää, pyhimysten esirukouksia, toivioretkiä, valvomisia, messu-uhreja ym. Sellaisiin perkelekin suostuu.

Mutta mikäli perkeleen karkoittaminen tarkoittaa Jumalan sormen ilmoitusta ja taivaan valtakunnan lähestymistä, silloin hän asettuu vastarintaan ja puolustautuu niin kauan kuin suinkin, niinkuin Kristus vertauksessaan väkevästä aseellisesta miehestä mainitsee.

Kiittäkäämme siis Jumalaa hänen armostaan, kun hän lähetti Poikansa avuksemme perkelettä vastaan, hänet pois ajamaan, ja on antanut meille sanansa, jonka kautta vielä tänäkin päivänä sama työ jatkuu, perkeleen valtakuntaa hävitetään ja Jumalan valtakuntaa rakennetaan ja lisätään. Siinä armossa meitä armollisesti pitäköön Jumala Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta! Amen.