Tämä on kaunis ja sisältörikas evankeliumi, ja siitä olisi paljon puhumista. Kun siitä kuitenkin tulisi liiaksi yhdelle kerralle, tahdomme ottaa käsiteltäväksemme siitä vain yhden pääkohdan: tahdomme puhua Jumalan sanan kuulemisesta, Kristuksen lauseen johdosta: »Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat. Sentähden te ette kuule, koska ette ole Jumalasta».

Nämä Kristuksen sanat kuuluvat niin yksinkertaisilta, ettei kukaan voi uskoa niiden sisältävän niin paljon. Mutta sen, joka oikein miettii ja tarkoin ajattelee, mitä sanat »olla Jumalasta» ja »ei olla Jumalasta» tarkoittavat, täytyy tunnustaa, että Kristus tässä puhuu suurista ja tärkeistä asioista. Toden totta ei ihmisestä voida lausua kovempaa tuomiota eikä häntä kiivaammin soimata kuin sanomalla, ettei hän ole Jumalasta. Jos joku sanoisi minua heittiöksi ja konnaksi tai vaikkapa katkaisisi minulta kaulan, se ei olisi mitään siihen surkeaan tuomioon verraten, minkä Herra tässä muutamin sanoin lausuu juutalaisista sanoessaan: »Ette ole Jumalasta». Juuri se on siis mitä tärkein asia, että me kernaasti kuulemme Jumalan sanaa ja sen hyvin kätkemme. Kaikista evankelistain kertomuksista näemme, että ne, jotka eivät tahdo kuulla Jumalan sanaa, vaan puhuvat siitä pahaa ja sitä pilkkaavat, seuraavat perkelettä, kunnes kokonaan ovat hänen vallassansa häätyen yhä häijymmiksi. Sen voimme nähdä päivän evankeliumistakin.

Kun Kristus alkoi saarnata, niin juutalaiset ensin vihastuivat; sitten he alkoivat soimata häntä ja nimittää häntä samarialaiseksi, jossa muka oli riivaaja. Silloin he jo olivat vajonneet kymmentä penikulmaa syvemmälle helvettiin kuin ennen. Sitten he kävivät vieläkin hurjemmiksi. »Keneksi sinä itsesi teet?» he sanovat Kristukselle. Lyhyesti sanoen, he käyvät päivä päivältä pahemmiksi, kunnes heistä viimein toden teolla tulee murhaajia: he poimivat kiviä kivittääksensä hänet kuoliaaksi. Sellaiseen kauheaan syntiin he vajoavat Jumalan sanan halveksimisen tähden; he eivät tahdo kuulla Kristuksen sanaa, vaan pilkkaavat sitä. Tämä todistaa, sanoo Jeesus, että te, juutalaiset, olette perkeleestä, sillä jos te olisitte Jumalasta, te toisin kohtelisitte hänen sanaansa, jota minä julistan.

Aikamme lapset ovat yleensä tottelemattomia ja vallattomia vanhempiansa kohtaan. Se suureksi osaksi johtuu siitä, etteivät he kuule Jumalan sanaa, eivät sitä opettele eivätkä kätke. Jos he kerran vastoin Jumalan käskyä alkavat halveksia isää ja äitiä, he eivät pysähdy siihen syntiin, vaan jatkavat edemmä, kunnes kiroavat vanhempiansa, ja jos he eivät käsin heitä lyökään eivätkä surmaa, he kuitenkin toivovat heidän kuolevan, tai he viettävät muutoin niin häpeällistä elämää, että vanhempien heidän tähtensä täytyy menehtyä suruun.

Siten käy aina. Siitä joka ei tahdo kuulla Jumalan sanaa eikä sitä noudattaa, tulee valehtelija, pilkkaaja ja vainooja. Me näemme sen paavilaisistakin: he käyvät yhä vain raivokkaammiksi eivätkä lakkaa pilkkaamasta ja vainoamasta, ennen kuin heistäkin kerran tulee murhaajia ja he alkavat panna toimeen kauheita verenvuodatuksia. Tämä onkin asiassa pahinta. Kun joku tekee muuta syntiä ja vääryyttä, häntä voidaan edes neuvoa tuntemaan syntinsä ja siitä luopumaan, mutta kun paavilaiset ja monet meikäläisistäkään eivät tahdo edes kuulla Jumalan sanaa, vaan sitä vielä halveksivat ja pilkkaavatkin, niin kukaan ei voi heitä neuvoa ja kehoittaa luopumaan synnistään ja vääryydestään. He päinvastoin luulevat, että heillä on hyviäkin syitä menettelyynsä ja että he tekevät oikein. He näet väittävät, ettei se olekaan Jumalan sanaa, vaan valhetta ja perkeleen oppia, ja että sen saarnaajat ovat pahimpia vääräoppisia ja villitsijöitä. Aivan samoin juutalaisetkin syyttivät ja pilkkasivat Kristusta sanoen hänellä olevan riivaajan ja soimasivat häntä samarialaiseksi. Siten he kyllin selvästi ilmaisivat, mitä he hänen opistansa ajattelivat. Kauhein synti esiintyy näin suurimpana pyhyytenä. Se onkin ilkeän perkeleen työtä, että ihmiset lankeavat siihen syntiin etteivät tahdo kuulla Jumalan sanaa, vaan halveksivat sitä. Siitä on välttämättömänä seurauksena, että lopulta aletaan, niinkuin näemme juutalaisista, Kristusta kivittää; hänet ripustetaan viimein ristiin ja pidetään sitä kuitenkin oikeana tekona eikä tahdota sietää tuollaista mitä julkeinta rikosta rangaistavan. Varokaa vain, ettette joudu siihen tilaan! Sentähden Herra puhuukin niin ankaria ja kovia sanoja juutalaisille »Sentähden te ette kuule (Jumalan sanaa), koska ette ole Jumalasta». Se, joka ei ole Jumalasta, on perkeleestä, ja hänellä on häpeälliset tautinsa, ruttonsa ja kaikenlaiset helvetilliset vaivansa. Suurempaa onnettomuutta ei sellaiselle ihmiselle voi toivoakaan.

Kurjaakin kurjempaa on se, että tuollainen suuri ja kauhea synti lisäksi on kaikissa kansanluokissa niin yleinen. Montakohan on sekä ylhäisissä että alemmissa piireissä, jotka painavat varoituksen mieleensä ja peljästyvät, jos heille sanotaan: Oi, ei ole hyvä olla menemättä saarnaa kuulemaan; jos joskus kuuletkin, et ole Jumalasta, koska et siitä kuitenkaan ota mitään oppiaksesi. Enemmistö on sitä mieltä, että se vastaa: Mitä minä saarnoista Mutta jos et vieläkään lakkaisi neuvomasta, vaan sanoisit: tämä ei käy laatuun, sinun täytyy ruveta toisin menettelemään, jos mielit tulla autuaaksi, niin saat kokea, että he varoituksesi johdosta tulevat vain häijymmiksi, vastaavat sinulle sopimattomasti: jätä meidät rauhaan, taikka me sen ja sen nimessä sinulle vielä näytämme, mitä kuuluu.

Tuollainen mielen nurjuus on kauhea; kristityn sydämen pitäisi sitä kovin peljätä, koskapa sille kuuluu tämä tuomio: joka ei kuule Jumalan sanaa, se ei ole Jumalasta, vaan on perkeleen lapsi. Siihen sitten liittyy vielä sekin vääryys, että tuollaiset Jumalan sanan halveksijat luulevat niinkuin jo sanoin, olevansa oikeassa ja vain puolustavat häpeällistä häijyyttään, niinkuin puolustivat juutalaiset sanoessaan: »Emmekö me ole oikeassa, kun sanomme, että olet samarialainen ja sinussa on riivaaja?»Silloin perkele on pahimmillaan, kun tahtoo olla Jumala ja pyhä, ei tunnusta olevansa väärässä eikä ota neuvoa kuullaksensakaan.

Ensimmäinen tekstimme opetus on siis tämä: se, joka ei kuule Jumalan sanaa, ei ole Jumalasta, vaan perkeleestä. Tämä ei kuitenkaan ole ymmärrettävä niin, että perkele olisi ne, jotka eivät ota kuullakseen Jumalan sanaa, sellaisiksi luonut, antanut niille suun, silmät, järjen ja muut lahjat. Ei, kaikki nämä ovat kyllä Jumalan antamia lahjoja. On tehtävä vain erotus itse asian ja käytön välillä. Ihmisellä, joka pettää ja valehtelee, on hyvä kieli Jumalalta: mutta jos sitä käytetään väärin, vastoin Jumalan tahtoa perkeleen palvelukseen, sen viljeleminen on silloin opittu perkeleeltä. Samoin terveet ja kauniit silmät ovat Jumalan lahja, mutta se, joka käyttää silmiänsä haureuteen, on perkeleestä. Samoin on laita sydämen: kun se ajattelee haureutta, petosta, valhetta ja muuta sellaista, niin se tosin Jumalan luomana olentonsa puolesta on alkuaan hyvä, mutta sen käyttö on paha, perkeleestä.

Sitävastoin Jumalasta on se, joka korviansa käyttää mieluisesti sanan kuulemiseen, ottaen vastaan nuhteenkin, kun on väärin tehnyt. Samoin on laita sen ihmisen, joka käyttää kieltänsä rukoilemiseen, saarnaamiseen, opettamiseen ja lohduttamiseen: sellaiset korvat ja sellainen kieli ovat Jumalasta ja hyvät, sillä niitä viljellään Jumalan tahdon mukaan. Samoin on laita, kun sydän harrastaa siveyttä lähimmäisen hyödyksi eikä kenellekään pahennukseksi. Sellainen sydän on Jumalasta samoin kuin korvat ja kielikin. Jumalasta sanotaan sydämen olevan sentähden, että se ottaa vaarin Jumalan sanasta eikä mielellään tahdo ajatella, puhua, kuulla mitään, joka on vastoin Jumalaa. Tosin joskus sattuu niin, että erehdymme, puhumme pahoin, vaikka pitäisi rukoilla, vihastumme, kun pitäisi olla ystävällinen jne.; se on väärin. Mutta kun käännymme ja tunnustamme, että olemme väärin tehneet ja rukoilemme armoa, niin tekomme tosin on kompastumista ja lankeamista, mutta meissä ei silti ole perkelettä emmekä me ole perkeleestä, koska käännymme jälleen Jumalan puoleen vakaalla aikomuksella, ettemme enää ikinä niin tee.

Ne sitävastoin ovat perkeleen lapsia, jotka kun heitä heidän omaksi parannuksekseen nuhdellaan ja neuvotaan, uhmamielisten lasten tavalla vastaavat: mitä minä moisista? He siis jatkavat entistä menoansa, antamatta minkään itseänsä hillitä. Sellaiset ihmiset ovat perkeleestä ja he käyvät yhä vain pahemmiksi, sillä perkele ei anna heidän koskaan olla alallansa. Ensin he halveksivat sanaa, sitten he alkavat sitä pilkata, soimata ja kirota ja lopulta he juutalaisten tavalla poimivat kiviä, murha mielessä. Tämä on siis aito perkeleellisyyttä: ei kuulla Jumalan sanaa, vaan häväistään ja pilkataan sitä ja murhamielisinä tehdään lähimmäiselle pahaa. Siitä tunnetaan perkele ja hänen lapsensa, sillä hän on murhaaja ja valehtelija, Jumalan ja hänen sanansa pilkkaaja.

Oppikaa siis karttamaan tätä syntiä: älkää halveksiko Jumalan sanaa, vaan kuulkaa sitä mielellänne, miettikää sitä ahkerasti, painakaa se mieleenne ja ojentakaa elämänne sen mukaan, niin saatte olla varmat siitä, että olette Jumalan lapsia, olette Jumalasta. Nuo toiset ovat perkeleen lapsia. Kun he näet eivät tahdo kuulla sanaa, he ovat menettäneet elämän ja vanhurskauden ja juoksevat suoraan sanoen perkeleen hännillä. Eikä se auta heitä, vaikka he voivatkin peittää syntiänsä mahtavuudellaan, arvollaan ja rikkaudellaan. Paavi on siinä synnissä korvia myöten, kaikkine joukkoinensa: hän näet ei voi kärsiä Jumalan sanaa, vaan jopa sentähden vainoaa ja murhaa kristityitäkin perkeleen oikea karva ja tuntomerkki!

Ne taasen, jotka mielellänsä kuulevat Jumalan sanaa, ovat Jumalasta. Ja kuka onkaan Jumala? Ei murhaaja, vaan kaikkien luoja, josta kaikki elämä vuotaa. Perkele ei ikinä ole luonut ainoatakaan ihmistä eikä tehnyt ketään eläväksi. Samoin kuin siis Jumala on elävä Jumala, pitää oleman elämä myöskin niillä, jotka hänestä ovat, jotka hänen sanaansa kuulevat. Niinpä Kristus sanookin tässä sattuvin ja ihanin sanoin: »Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa».

Mitä siis on Jumalan sanan pitäminen? Ei muuta kuin sitä, että uskomme sen, minkä Kristus evankeliumissa meille lupaa, nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, pidämme sen totuutena ja pysymme lujina siinä uskossa ja toivossa, sillä joka niin tekee, on iankaikkinen elämä, sanoo Kristus; hänen ei tarvitse peljätä syntiä, helvettiä ja viimeistä tuomiota, sillä hänelle on armo ja laupeus tapahtunut. Kuolema tosin on karkaava hänen päällensä ja surmaava hänet, mutta hänestä ei se ole tuntuva katkeralta, niinkuin se tuntuu niille, jotka kuolevat perkeleen nimeen, ilman Jumalan sanaa: he kuolevat perin vastahakoisesti, he potkivat ja puskevat vastaan ja mylvivät kuin härät, he eivät tahdo kuolla, mutta heidän täytyy kuitenkin kuolla; jos olisi mahdollista, he pakenisivat kuolemaa vaikka läpi rautaseinän.

Niin ei ole käyvä, sanoo Kristus, minun kristityilleni, jotka kuulevat ja pitävät minun sanani. Joutuessaan kuolinvuoteelle heillä ei ole sellaista tuskaa ja hätää, vaan he ovat sydämessään tyytyväisiä Jumalan tahtoon, toivoen parempaa elämää ja siinä toivossa he myös ilman pelkoa täältä eriävät ja nukkuvat. Vaikka kuolema heidätkin tempaa ruumiillisesta elämästä, tämä kuolema on siinä määrin masennettu ja heikennetty, etteivät he sitä oikein tunnekaan, vaan pitävät sitä suloisena lepona, johon saavat nukkua. Se todetaan myös näistä ihmisraukoista, jotka ovat tuomitut mestattaviksi he menevät ilolla kuolemaan eivätkä esiinny niin surkeina kuin sellaiset, joilla ei ole Jumalan sanan lohdutusta. Joka oikein tuntee kuoleman, omistamatta Jumalan sanan lohdutusta, hän kuoleman tullessa raivoaa ja riehuu kuin hullu ja mielipuoli.

Ajatelkaa siis, rakkaani, mikä etu teillä on siitä, että te ahkerasti ja mielellänne kuulette Jumalan sanaa. Pääasia on~, että tiedätte olevanne Jumalasta ja olette voittaneet perkeleen ja helvetin, niin ettei synti eikä Jumalan tuomio voi teitä vahingoittaa. Ja jos teille tapahtuU jotain muuta onnettomuutta, niin voitte siitäkin pelastua. Maailma sitävastoin käy vähimmästäkin vastoinkäymisestä kärsimättömäksi ja alakuloiseksi, jopa lopulta epätoivoiseksi. Kristityt saavat tosin paljon kärsiä, maailma ja perkele kun ovat heidän kiukkuisimmat vihollisensa. Heidän täytyy panna alttiiksi ja vaaranalaiseksi ruumiinsa ja henkensä, omaisuutensa ja kunniansa. Mutta kuinka he voivatkaan näitä kaikkia kärsiessään kuitenkin olla tyytyväisiä? Ei mitenkään muuten kuin niin, että riippuvat sanassa, ajatellen: käyköön kuinka tahansa, minä en ole maailmasta, vaan Jumalasta; jos olisin, niin maailma kohtelisi minua toisin. Mutta paljon parempi onkin, että se vihaa minua ja tuottaa minulle kärsimyksiä, kuin että se minua suosisi, enkä minä olisikaan Jumalasta. Mikäli mieli on tällainen, kaikki kiusaukset ja vastukset haihtuvat aikanansa kuin pilvet taivaalta taikka linnut ilmassa, jotka katoavat hetken aikaa meitä häirittyään, jättäen meidät jälleen rauhaan.

Ainoana lohdutuksenamme olkoon se, että tässä elämässä saamme tuntea sanan voimaa, ja varsinkin se, että lähtöhetkemme tullen kuolema sen sanan tähden, johon me uskomme, on tuntuva meistä vain unelta. Se, joka sakeassa sumussa ratsastaa, voimatta nähdä murhaajaa, tulee helposti ammutuksi ja saa surmansa ennen kuin osaa vaaraa aavistaakaan. Samoin tässäkin. Perkele on murhaaja. Hän on vannonut surmaavansa meidät. Sen me hyvin tiedämme. Mutta kun meillä on sana ja me siinä lujina pysymme, emme oikein tätä surmantyötä havaitsekaan. Sana näet telkee ihmisen hyvin hiljaiseksi ja sydämen tyytyväiseksi ja iloiseksi, niin ettemme ahdistuksissa joudu epätoivoon ja kärsimättömiksi, vaan annamme asiain kulkea kulkuansa; me luotamme vain siihen, että meillä Kristuksen tähden on armollinen Isä taivaassa. Sen me opimme sanasta, muutoin emme siitä mitään tietäisikään. Sano siis minulle, eikö jo jokapäiväisten ahdistusten ja vastoinkäymisten tähden pitäisi rientää vaikka maailman ääriin etsimään sellaista lohdutusta, josta sana meille puhuu, saadaksemme rauhallisen sydämen? Eivätkä nämä ajalliset kuitenkaan ole mitään sen viimeisen ja suurimman onnettomuuden rinnalla, joka on kuolema ja josta ei ainoakaan lääkäri eikä muu maallinen auttaja voi pelastaa, vaan yksin rakas Herramme Kristus. Hän antaa meille sellaista lääkettä, että meidän mieluummin pitäisi uhrata kaikki, Kuin jäädä siitä osattomiksi.

Mutta kuinka käykään? Kun hän tarjoaa meille lääkettä, tuoden sen alle ovellemme, niin me ylenkatsomme sitä. Sentähden me sitten saammekin ansaitun palkkamme: me emme ole Jumalasta, vaan lankeamme synnistä toiseen ja tulemme päivä päivältä pahemmiksi, niinkuin jo tarpeeksi asti olen osoittanut. Ja kun sitten tulee viimeisen vaivan, kuoleman hetki, ei ole tiedossa mitään neuvoa ja lohdutusta. Silloin on mahdotonta olla tuskitta: täytyy valittaa, ähkyä ja mylviä kuin härkä teurastuspenkillä.

Tämän evankeliumin pääasiallinen opetus on siis se, että meidän tulee ahkerasti viljellä sanaa, mielellämme sitä kuulla ja uskolla ottaa se vastaan. Jos niin teemme, voitamme synnin, perkeleen, kuoleman ja helvetin. Ja vaikka kuolema kerran meidät nielee, emme tunne sen hampaiden raatelemista. Kristuksen sana näet on haarniskamme, jonka kautta meillä on turvallinen elämä, rauhallinen kuolema ja iankaikkinen autuus.

Jumalattomille, sanaa ylenkatsoville ihmisille ei voi sitä vastoin pahempaa toivottaa, kuin sitä, mikä jo on heidän kuormanansa. Kun he eivät kuule Jumalan sanaa, he eivät ole Jumalasta. Eihän pahalle lapselle, joka hylkää Jumalan käskyt ja on tottelematon vanhemmillensa, voi toivottaa mitään pahempaa kuin sitä, että hän on perkeleen lapsi, eikä Jumalan lapsi. Tämä ei ole todellakaan leikin asia! Mieluummin minä olisin teloittajan tai turkkilaisen kuin perkeleen oma,sillä hän on valhettelija ja murhaaja, joka vajottaa iankaikkiseen kadotukseen. Tällaista kauheaa kohtaloa karttakaa kaikin tavoin! Oppikaa, minä sanon, tuntemaan, mikä aarre meille on Herramme Jeesuksen Kristuksen sana. Ei ole mitään muuta apua ja neuvoa perkelettä, syntiä ja iankaikkista kuolemaa vastaan kuin Kristuksen sanan viljeleminen, toisin sanoen, usko hänen lupauksiinsa ja hänen sanaansa luottaminen.

Kristus sanoessaan: »Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa», ei tarkoita lakia, joka Mooseksen kautta annettiin juutalaisille. Tosin sekin on oikea, hyvä ja pyhä oppi. Mutta kun me olemme syntisiä ja luonnostamme vihan lapsia, me emme kykene tätä oppia noudattamaan, ja sen tähden se onkin meille kuolemaksi, osoittaa meille syntimme, Jumalan vihan ja sen rangaistuksen, minkä me synneillämme olemme ansainneet. Sentähden me tarvitsemme toisenlaisen sanan, jonka kautta meiltä synnit otetaan pois ja me tulemme - 0 Jumalan edessä vanhurskaiksi. Tämä on juuri se Herramme Jeesuksen Kristuksen sana, jolla hän lohduttaa: »Joka uskoo minuun, ei hän näe kuolemaa iankaikkisesti».

Tämä sana on uskolla omistettava: älkäämme ensinkään epäilkö sen olevan totta, mitä Kristus meille lupaa. Se, joka luopuu sanasta ja arvostelee asiaa vain tunteittensa mukaan, ei näet tunne muuta kuin kuolemaa, vaan ei elämää. Emme siis näissä asioissa saa päätellä sen mukaan, mitä silmin näemme ja voimme tuntea, vaan sen mukaan, mitä sanasta kuulemme. Sanokaamme: Minä tiedän, että minunkin kerran täytyy kuolla; minulla on kuitenkin se Herrani Kristuksen lupaus ja sana, että minä saan hänen kauttansa jälleen elää. Onhan synti, jonka tähden minun täytyisi iankaikkisesti kärsiä kuolema, Kristuksen kautta poistettu ja velkani maksettu, niin että Jumala Poikansa kuoleman ja ylösnousemisen tähden on minulle armollinen ja lahjoittaa minulle iankaikkisen elämän.

Tämä on Kristuksen sanojen oikeaa kätkemistä. Se tuntuu kuitenkin sangen vaikealta; liha ja veri eivät tahdo siihen mukautua, vaan pyrkivät aina arvostelemaan asioita sen mukaan, mitä silmin nähdään ja ulkonaisessa elämässä havaitaan. Tätä pahaa taipumusta vastaan meidän täytyy taistella, rukoillen Jumalalta hänen Pyhää Henkeänsä, että hän sanansa kautta vahvistaisi meidän sydäntämme ja säilyttäisi meitä tässä uskossa.

Mikä on syynä siihen, että rakkaan Herramme Kristuksen sana on niin voimallinen, sen Herra osoittaa meille päivän evankeliumin lopulla. Hän vihastuttaa sillä juutalaiset niin suuresti, että he alkavat poimia kiviä hänet surmataksensa. Se näet loukkasi juutalaisia, kun Kristus sanoi, että hänen sanansa varjelee iankaikkisesta kuolemasta; sillä he tiesivät, että Aabraham, Mooses ja muut pyhät miehet, joista oli todistuksia Raamatussa, olivat kuolleet. He ajattelivat, ettei Kristus kuitenkaan voi näille vetää vertoja. Se, että hän sanaansa niin ylisti, oli siis heidän mielestänsä joutavaa kerskausta.

Mutta Kristus vastaa: »Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi*. Toisin sanoen: jos Aabraham ei olisi turvannut minun sanaani, hänenkin olisi täytynyt jäädä iankaikkiseen kuolemaan. »Ennen kuin Aabraham syntyi, olen minä ollut». On kuin hän sanoisi: minä olen iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala. Sen joka tahtoo päästä vapaaksi synnistä, pelastua kuolemasta iankaikkiseen elämään, täytyy saada apu minulta. Niin ei Mooses eivätkä muut profeetat voineet sanoa, sillä he kaikki olivat vain ihmisiä. Mutta Kristus on Jumala ja ihminen, sentähden hän voi antaa elämän ja autuuden, hän, eikä kukaan muu.

Tämä on sangen lohdullista ja se todistaa oikeaksi meidän uskomme, jossa me tunnustamme, että Kristus on Jumalan luonnollinen ja iankaikkinen Poika. Samanlaisia todistuksia on Evankeliumissa paljon Turvatkaamme siis yksin häneen, älkäämme kehenkään ihmiseen. Luottakaamme lujasti hänen sanaansa. Se on Jumalan sana, joka ei voi valehdella. Se, minkä hän sanoo, on totta, eikä voi ikinä pettää, yhtä vähän kuin se petti silloin, kun Jumala sanallaan tyhjästä loi taivaan ja maan. Tätä ahkerasti oppikaa! Kiittäkää Jumalaa tästä opista ja rukoilkaa, että hän Pyhän Henkensä kautta pitäisi teitä sanassaan ja siten tekisi teidät Kristuksen kautta iankaikkisesti autuaiksi. Amen.