Tätä evankeliumia voidaan, samoin kuin muitakin Kristuksen tekoja, katsella kahdelta puolelta: ensiksi uskon, toiseksi rakkauden kannalta. Uskoon katsoen evankeliumin periaatteena on se, että yksin Kristus on oikea hyvä paimen, joka kuolee lammastensa edestä, eikä kukaan muu. Ainoakaan ihminen, ainoakaan pyhimys tai enkeli ei ollut kelvollinen täyttämään sitä työtä, jonka tähden Kristus kuoli meidän edestämme, nimittäin pelastamaan ihmistä, jonka perkele paratiisissa synnin kautta teki kuoleman alaiseksi. Tämä on hyvän paimenen Kristuksen erikoinen teko, jota kukaan ei voi jäljitellä,kukaan ei voi jäljitellä muitakaan hänen tekojansa, joilla hän osoitti olevansa Jumalan Poika.

Kukaan muu ei siis voi lausua itsestänsä niitä sanoja, jotka Kristus lausui sanoessansa: »Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä». Siten hän siis vetää meitä puoleensa ja opettaa meitä uskomaan, etteivät kaikkien pyhien kärsimykset ole ensinkään verrattavissa hänen kärsimykseensä. Mooses ja profeetat olivat jaloja miehiä; he saarnasivat ja opettivat oikein, mitä on tehtävä ja uskottava, ja sentähden he saivat paljon kärsiäkin. Mutta siihen tekoon, jota Kristus tarkoittaa puhuessaan henkensä panemisesta lammasten edestä, ovat he kaikki kehnoja palkkalaisia, jotka eivät voi lampaita varjella sudelta. Niinkuin tiedämme, Mooses ja profeetat kuolivat kauan saarnattuaan ja tehtyään parhaansa. He eivät siis voineet itseänsäkään pelastaa; kuinka he sitten voisivat pelastaa hentoa lammasta ja auttaa häntä sutta, perkelettä ja kuolemaa vastaan? Käy aivan niin kuin Kristus sanoo: »Palkkalainen, joka ei ole paimen, ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajoittaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista». Se siis, joka tahtoo säilyä näin suuressa vaarassa ja pelastua suden perkeleenraatelemiselta, älköön ensinkään luottako lakiin tai hyviin tekoihin, älköönkä tämän tai tuon pyhimyksen ansioon. Laki ei kelpaa avuksi, se ei kestä; oikeastaan se onkin vastustajamme, meitä tuomiten. Eivät hyvät teotkaan kelpaa auttamaan, ne haihtuvat tyhjiin. Meidän tulee siis heittää pois kaikki luottamus pyhään elämään ja hyviin tekoihin ja sen sijaan oppia oikeassa uskossa kääntymään hänen puoleensa, joka tässä sanoo: »Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä». Hän ei pakene sutta, vaan antaa ennen repiä itsensä rikki, kuin jättää ainoatakaan lammasta suden saaliiksi. Katsokaamme siis tässä vaarassa yksin häneen, turvatkaamme häneen, tietäen, että hän meidän sielujemme uskollisena paimenena pelastaa meidät perkeleestä, synnistä ja kuolemasta iankaikkiseen elämään! Tämä on tekstin ensimmäinen kohta, uskolla käsitettävä; siihen me emme voi mitään lisää tehdä, hän, hyvä paimen, Herramme Kristus, teki ja täytti kaiken ja käski meidän omistaa sen ja luottaa siihen vahvalla uskolla.

Toinen opetus on se, että kaikki rakkaan paimenemme teot ovat asetetut meillekin esikuviksi. Niinpä apostoli Pietari todistaa uskosta (1. Piet. 2:24, 25): »Kristus itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen haavainsa kautta te olette paratut. Sillä te olitte eksyksissä niinkuin lampaat, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö.» Mutta sen ohessa hän puhuu rakkaudestakin lausuen: »Kristus kärsi meidän puolestamme, jättäen meille esikuvan, että me noudattaisimme hänen jälkiänsä». Samoin kuin Kristus kuoli meidän edestämme, vapahtaen meidät omalla teollaan, ilman meidän myötävaikutustamme, synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, samoin meidänkin tulee palvella toinen toistamme, huolimatta siitä, miten itsellemme siinä käy. Tämä on Kristuksen esikuvan noudattamista. Jokaisesta kristitystä tulee tavallansa hyvä paimen. Vaikka minä osin kuolemallani en voikaan pelastaa toista ihmistä kuolemasta ja synnistä,se on ainoan oikean hyvän paimenen Jeesuksen Kristuksen erityinen tehtävä, niinkuin jo olette kuulleet, minä kuitenkin voin panna henkeni alttiiksi houkutellakseni toisia tällä esikuvalla sanan puoleen ja saattaakseni heitä Kristuksen tuntemiseen. Näemmehän, kuinka maailma ja perkele ovat sanalle vihamielisiä; varsinkin paavi riittää kaikella mahdillaan väkisin tukahduttaa Jumalan sanaa. Sellaista hurskasten paimenten täytyy kärsiä, ja osan heistä täytyy sentähden antaa jopa henkensä alttiiksi. Hurskasten ja uskollisten paimenten tehtävään kuuluu siis se, että he, kun itse ovat vapahdetut Kristuksen kuoleman kautta, heti noudattaen Kristuksen esikuvaa menevät vaikka kuolemaan lammastensa edestä ja antavat henkensä alttiiksi saan tähden. Tällainen uhrautuminen ja kuolema ei tosin tee muita autuaiksi, autuus tulee yksin Jeesuksen Kristuksen kuoleman kautta; kuitenkin se on omiansa vahvistamaan muita. Minun vereni ja kuolemani kautta Jumalan nimi näin tulee ylistetyksi, ja lähimmäiseni saa vahvistusta uskollensa, vaikka minä en häntä siten voikaan kuolemasta vapahtaa. Sen näet täytyy jo olla ennen tehty ainoan oikean paimenen Jeesuksen Kristuksen kuoleman kautta, niinkuin jo usein olen sanonut.

Mutta tähänkin toimeen tunkeutuvat palkkalaiset ja sudet. Edellisessä kohdassa, uskosta puhuttaessa, Mooses, laki ja kaikki ihmiset olivat palkkalaisia, olivatpa miten hurskaita hyvänsä. Ei kukaan heistä voi suojella edes itseänsä, saati toisia, sudelta, nimittäin perkeleeltä ja synniltä. Mutta tässä, rakkaudesta puhuttaessa, väärät opettajat ja hirmuvaltiaat ovat susia, jotka vainoavat ja tuomitsevat oikeaa oppia. e, joka on oikea kristitty, ei säikähdy nähdessään suden tulevan; hän antaa henkensä ja elämänsä alttiiksi ennemmin kuin sallii kenenkään riistää lähimmäiseltä sanaa ja Kristuksen oikeaa tuntemista. Niin menettelivät apostolit ja pyhät marttyyrit; he eivät paenneet, vaan menivät suoraan suden kitaan.

Näin täytyy vielä nytkin olla: se, joka tahtoo olla oikea saarnamies, etsiköön koko sydämestään Jumalan kunniaa ja lähimmäisen parasta. Mutta ellei etsi yksin sitä, vaan katsoo virassaan omaa etuansa tai vahinkoansa, älköön luulko voivansa pysyä pystyssä: joko hän lähtee häpeällisesti pakoon, jättäen lampaat ja juoksee tiehensä, tai hän vaikenee ja antaa lammasten mennä menojansa ilman ruokaa, ilman Jumalan sanaa. Ne ovat kuin ovatkin palkkalaisia: saarnaavat oman hyödyn ja ahneuden tähden tyytymättä siihen, mitä Jumala heille ikäänkuin almuna jokapäiväiseksi ravinnoksi antaa. Ei meidän saarnaajain sovi vaatia virastamme enempää kuin vaatteet ja ravinnon. Ne sitävastoin, jotka tahtovat ansaita enemmän ja saarnaavat rahan ja tavaran tähden, ovat palkkalaisia, jotka eivät välitä laumasta. Sen sijaan hurskas saarnaaja antaa laumansa tähden alttiiksi kaikki, henkensäkin ja elämänsä. Tämä on toinen Kristuksen esikuvasta antautuva opetus; se ei tarkoita vain seurakunnallisissa viroissa olevia, vaan myös kaikkia kristityitä. Kaikkien tulee tunnustaa uskonsa Jumalan sanaan ja uhrata ennen henkensä ja elämänsä, kuin kenenkään pakotuksesta luopua pois sanasta epäjumalisuuteen. He tietävät, että heillä on paimen, joka antoi henkensä sitä varten, että he, vaikka heidän täytyisi elämänsä uhrata, kuitenkin saisivat sen häneltä takaisin, tarvitsematta sitä ikinä enää kadottaa.

Nyt Herra jatkaa vertaustaan. Hän alkaa puhua omista lampaistansa erottaen ne muista lampaista. Siten hän tahtoo erottaa oppinsa harhauskosta ja kaikista muista opeista. Hän sanoo: »Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut, ja minä tunnen Isän ja minä panen henkeni lammasten edestä». Hän tahtoo sanoa: jos te tahdotte olla minun lampaitani, niin on pääasiana se, että te oikein tunnette minut, hyvän paimenenne; silloin ei teillä ole mitään hätää. Hyvä saarnaaja ei siis saa saarnata ihmisille muuta kuin yksin Kristusta, että hänet opittaisiin oikein tuntemaan, kuka hän on ja mitä hän antaa, ettei kukaan luopuisi hänen sanastaan, vaan kaikki pitäisivät häntä oikeana paimenena, joka on pannut henkensä lammastensa edestä. Tätä on ihmisille saarnattava, että he oppisivat tuntemaan paimenensa.

Sitten on myös mieliin teroitettava Kristuksen esikuvaa: samoin kuin hän on meidän tähtemme kaiken tehnyt ja kärsinyt, meidänkin tulee samoin sanan tähden kaikkea mielellämme tehdä ja kärsiä. Näistä kahdesta asiasta on kristikunnassa saarnattava. Se, joka näitä kuulee ja ne käsittää, on Kristuksen lampaita, niinkuin hän itse sanoi: »Minun lampaani kuulevat ääntäni». Se, joka sitä saarnaa ja opettaa, on hyvä paimen, kuitenkin sillä erotuksella, että hän ei voi antaa henkeänsä lammasten lunastukseksi, kuten Kristus. Ne sitävastoin, jotka eivät tahdo tätä oppia kuulla ja jotka eivät sitä lampaille saarnaa, eivät ole Kristuksen lampaita eivätkä oikeita paimenia, vaan parhaat heistä ovat palkkalaisia, toiset raatelevia susia. Sellaisia ei pidä kuulla, vaan paeta kuin itse perkelettä. Ja sellaista on paavin saarna kauttaaltansa. Hän ei käytä oikein näitä Kristuksen sanoja: »Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä», vaan hän opettaa, että meidän tulee itse olla omat paimenemme ja omilla teoillamme itseämme suojella, jos tahdomme olla turvattuina sudelta, perkeleeltä ja kuolemalta. Itsehän tiedätte, mitä paavikunnassa on saarnattu messu-uhreista, almuista, pyhiinvaelluksista, munkkilaisuudesta ynnä muista sellaisista. Jos siis tahdomme olla oikeita kristityitä, niin meidän tulee käyttäytyä lammasten tavalla, jotka tuntevat paimenensa äänen ja yksin sitä kuulevat. Outoja ääniä he eivät tunne eivätkä kuuntele. Saamme siis sanoa paaville ja hänen kaltaisilleen saarnamiehille: en tunne ääntäsi, kuulen suden ulvovan, joka tahtoo riistää minut paimeneltani ja niellä minut; en tahdo kuulla suden ulvontaa, paimeneni ääntä minä kuulen.

Niinpä Kristus sanoo tässä: »Ne tuntevat minun ääneni»; ja vähää ennen hän lausui: »Vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä». Mahdotonta on lampaan, joka kerran on ruvennut uskomaan, kuulemaan ja käsittämään paimenensa ääntä, kuulla enää sellaista saarna, joka on vastoin Kristuksen ääntä. Keisarin ja kuninkaan käskyjä hän kyllä kuulee ja samoin ruhtinaan ja esivallan asetuksia, mutta hän tietääkin, etteivät ne ole autuutta varten: eihän kukaan tule iankaikkiseen elämään sillä, että hän on kuuliainen näissä ulkonaisissa asioissa. Mutta kun tullaan saarnaamaan ja opettamaan: jos tahdot tulla autuaaksi, niin sinun täytyy sovittaa syntisi, pitää messuja, jakaa almuja jne., silloin lammas ei kuule, vaan sanoo: en tunne ääntäsi, se ei ole hyvän paimenen, vaan suden ääni.

Lampaalla on näet se luontainen ominaisuus, että sillä on erittäin tarkka kuulo, parempi kuin muilla eläimillä. Vaikka sitä siis olisi kymmenentuhatta miestä kutsumassa, niin se pelkää ja pakenee heitä kaikkia, mutta omaa paimentansa se ei pelkää, hänet se tuntee ja hänen perässänsä se juoksee. Niin ikään jos laumassa on vaikkapa tuhat lammasta ja kaikki uuhet määkivät yht‘aikaa, niin jokainen karitsa tuntee oman emänsä äänen ja juoksee sen perässä, kunnes sen löytääniin tarkka on sillä kuulo. Tähän lampaan luonteenominaisuuteen viitaten Kristus sanoo: sellainen on minunkin laumani; minäkin olen paimen, ja se ominaisuus on minun lampaillani, että he selvästi ja varmasti tuntevat minun ääneni. He eivät kuule mitään muuta kuin minun ääntäni. Hän tahtoo siis opettaa, että meillä, jos muutoin tahdomme olla hänen lampaitansa, tulee olla niin tarkka kuulo, että voimme erottaa Kristuksen äänen kaikista muista äänistä, olivat ne kuinka selviä, suloisia ja houkuttelevia tahansa.

Meidän tulee siis tästä oppia ahkerasti kuulemaan Jumalan sanaa sekä yksinomaan ja varmasti perustamaan uskomme siihen, ettemme anna sijaa perkeleen viettelyksi!le, joka kiusaa kaikkeen pahuuteen ja yrittää meidät niellä, ja että muutoinkin kartamme väärää oppia. Ei susi juoniansa heitä: ellei se saa sinua kaadetuksi ja vangituksi väärällä opilla, niin se yrittää tehdä sen työntämällä mieleesi pahoja ajatuksia. Silloin sinun tulee menetellä lampaan tavoin, sanoen: tuota ääntä en tottele, se on suden, eikä oman paimeneni ääni. Minun paimeneni ääni kuuluu näin: »Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä». Sinä, susi, tahdot saada minut pelkäämään paimentani ja hänestä luopumaan. Siten voimme torjua kiusauksen, jolla perkele tahtoo rasittaa sydäntämme ja saattaa sen erehdyksiin, murheisiin ja pelkoon.

Meidän tulee siis oppia tarkoin kuulemaan ja tuntemaan hyvän paimenemme ääntä. Siten me tulemme myös hänet oikein tuntemaan, ja hänkin on meidät tunteva ja meitä rakastava. Kuinka voisikaan olla meille vihamielinen hän, joka on antanut henkensä meidän edestämme ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän, vapahtaen meidät kuolemasta, synnistä ja kaikesta onnettomuudesta? Sellaista ei kenenkään muun ääni meille puhu, ja sentähden meidän tuleekin sitä ahkerammin kuulla hänen ääntänsä.

Vielä siinäkin suhteessa tämä saarna on erittäin lohdullinen, että Herra sanoo itseänsä paimeneksi ja meitä, joilla on hänen sanansa ja jotka sitä kuulemme, lampaiksensa. Eihän siis yhdelläkään kristityllä ole syytä valittaa olevansa hyljätty. Saattaa kyllä niin käydä, että tältä puuttuu rahaa ja tavaraa, toiselta terveyttä, kolmannelta jotain muuta; näin näyttää siltä, kuin olisimme ilman paimenta, susien keskellä. Niinpä Kristus sanoo opetuslapsillensa: »Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle». Joka päivä saammekin omin silmin todeta, että kristillinen seurakunta on samassa asemassa kuin lammas, johonka susi on iskenyt ja jonka se aikoo niellä. Näyttää siltä kuin meillä ei olisikaan paimenta, joka meitä suojelisi. Mutta juuri niin pitääkin olla, ettei meillä olisi mitään muuta lohdutusta kuin paimenen ääni ja hänen kutsumuksensa, niinkuin Herra tässä sanoo: »Minun lampaani tuntevat minun ääneni.» Se siis, joka ottaa tästä äänestä vaarin ja sitä seuraa, voi kerskata oikein tuntevansa hyvän paimenensa, ja että paimen myöskin tuntee hänet. Sellainen näet ottaa vaarin sanasta ja sitä seuraa, hänet täytyy perkeleen jättää rauhaan. Käyköön hengen ja elämän, rahan ja tavaran, vaimon ja lasten, miten Jumala tahtoo, hän kuitenkin aina kuulee hyvän paimenensa ääntä, joka huutaa hänelle: sinä olet minun rakas lampaani; koska sinä minun ääntäni kuulet ja minut tunnet, niin minä myöskin tunnen sinut. Tämä tunteminen riippuu siis sanasta ja uskosta eikä mistään muusta. Niin sanoo Herra itsekin: »Minä tunnen omani, niinkuin Isä tuntee minut, ja minä tunnen Isän».

Vaeltaessaan maan päällä itse Jumalan Poikakin näytti olevan kaikkien perkeleitten ja ilkiöiden kiusattavana; he saivat mielin määrin harjoittaa ilkeyttänsä häntä kohtaan. Jumala näkyi unhottaneen hänet, ikäänkuin ei häntä tuntisi eikä hänestä mitään tietäisi. Mutta kun Kristus valittaa: »Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!», kun hän kuolee ristillä ja lasketaan hautaan, ja perkele jo elää hyvässä toivossa, että Jumala on Kristuksen hyljännyt, silloin saadaan huomata, että Isä kuitenkin tuntee Pojan, koska nostaa hänet helvetistä ja kuolemasta. Samoin Kristus sanoo käyvän hänen omille lampaillensakin. Älkää erehtykö, vaikka näyttääkin siltä, kuin minä en tietä tuntisi. Kristityn täytyy elää täällä maan päällä niin vaikeiden onnettomuuksien, sydänsurujen, syntien, kaikenlaisten puutteellisuuksien ja pahennuksien peitossa, että näyttää siltä, kuin ei mitään erotusta hänen ja jumalattoman välillä olisikaan. Heidän elämänsä ja kuolemansa on ulkonaisesti katsoen samanlainen, jopa näyttää Herra Jumalamme kohtelevan kristittyä kovemmin kuin pakanaa, hänen kun käy usein huonommin ja hänellä on enemmän kiusauksia ja loukkauksia. Mutta älä silti erehdy, vaan muista hänen omat sanansa: »Minä tunnen lampaani».

Vai niin perkele ja järki väittävät kuinka hän sinut tuntisi, koska sinun käy noin huonosti? Vastaa silloin näin: minä tiedän, että hän tuntee minut, eikä minua näin uskomasta estä se, että minun täytyy kuolla ja kärsiä kaikenlaista onnettomuutta. Tunnenhan minä ja kuulen hänen äänensä ja luotan siihen, hänhän puhuttelee minua kuin paimen lammastansa: minä olen paimenesi, minä olen kuollut edestäsi, olen tähtesi pannut henkeni. Sen sanan kuulen ja uskon; se on ainoa luotettava tuntomerkki siitä, että hän tuntee minut ja minä myös tunnen hänet. Vaikka saankin tuntea toista kuin mitä Kristuksen sanat tässä osoittavat, ei siitä ole minulle haittaa. Kaikki tuollaiset ovat vain ajallisia kiusauksia. Sana sitävastoin opettaa minulle iankaikkista elämää. Vaikka minäkin siis saan maistaa kuoleman ja minun täytyy kuolla, kuten kaikkien muidenkin, jotka eivät usko Kristukseen, niin vähät siitä. Sanastahan kuulen hyvän paimeneni äänen, joka puhuttelee minua mitä lempeimmin: »Joka uskoo minuun, hän ei näe kuolemaa iankaikkisesti, ja samoin: »Minä panen henkeni lammasten edestä». Minä siis epäilyksittä uskon, että uskollinen paimeneni Kristus Jeesus tuntee minut. Ajallisessa elämässä tämän tunteminen pysyy tosin salattuna, että uskolla olisi tehtävänsä; jos me näet heti kasteen jälkeen tulisimme täysin puhtaiksi ja kuolemattomiksi, emmehän sitten enää tarvitsisi sanaa ja uskoa, mutta koska sana vielä pysyy käytännössä, sitä on uskottava, vaikka ei kokemuksia olekaan, kunnes se päivä koittaa, jolloin meidän ei enää tarvitse uskoa, vaan saamme nähdä ja kokea tosiasiat.

Epäilemättä ihminen tosin tultuaan kastetuksi on sen kautta Jumalan edessä niin kaunis ja puhdas, kuin aurinko: hänessä ei enää ole mitään syntiä, vaan aivan iankaikkista vanhurskautta. Niinpä Kristus itse sanoo: »Joka uskoo ja kastetaan, hän pelastuu». Sitä ei nähdä ulkoapäin, mutta se on kuitenkin totta, kun asiaa tutkitaan sanan ja hyvän paimenen äänen mukaan. Pääasia siis on, että pysymme sanassa ja siihen luotamme siihen päivään asti, jolloin iankaikkisesta elämästä ilmestyivät kaikki ne asiat, joita täällä olemme sanasta kuulleet ja uskoneet. Koska näet tämä ja tuleva elämä ovat kaksi eri elämää, ei ole mahdollista saada täällä tuntea täydelleen kaikkea, mitä tulevassa elämässä saamme tuntea ja kokea. Suurta taitoa kysytään siis, kun kristityn tunteminen on kysymyksessä, täällä maan päällä ei häntä voidakaan täydellisesti tuntea. Kuka voi sanoa, että hän on jo iankaikkisessa elämässä? Ja kuitenkin me tunnustamme, että lapsikin, jota vielä kuolema, synti ja kaikki pahuus vaivaa ja jossa ei näy mitään iankaikkista elämää, alkaa heti kastetuksi tultuansa elää iankaikkisesti. Kuinka se tapahtuu? Sitä ei ensinkään näy, vain vanha elämä on näkyvissä, mutta Jumala on tämän vanhan, syntisen elämän oheen synnyttänyt uuden, iankaikkisen elämän, jota me sanan ja uskon mukaan puhuen jo elämme, vaikka emme sitä vielä näe emmekä tunne.

Silloin tunnetaan kristitty oikein, kun häntä ei arvostella ja katsota silmännäön, vaan sanan ja sen kuulemisen mukaan. Niinpä lampaankin elämä riippuu kuulemisesta; kun se lakkaa kuulemasta paimenensa ääntä, se eksyy ja joutuu susien joukkoon. Vain paimenen ääni voi sen varjella. Niin kauan kuin se sitä kuulee, se on turvattuna, mutta kadotettuaan paimenensa äänen sillä ei ole mitään iloa eikä turvallisuutta, vaan sen täytyy kaikkialla olla arkana ja peloissansa. Samoin on kristitynkin: kun hän menettää sanan, häneltä on samalla turva poissa, mutta kun hän pysyy lujasti sanassa, hän näkee paimenensa Kristuksen ja kaiken, mitä Kristus on hänelle ansainnut ja luvannut, nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Silloin hän elää varmassa, eheässä toivossa, syö ja juo, tekee työtä ja toimittaa, mitä hänen on säädetty, jopa kärsii kärsittävänsä ilolla. Hän näet kallistaa aina korvansa kuullaksensa hyvän paimenensa ääntä ja puhetta; hän tottuu päättämään tämän äänen ja kuulemisensa mukaan eikä tuntemisiinsa ja kokemuksiinsa perustaen. Sitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: »Minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut, ja minä tunnen Isän ja minä panen henkeni lammasten edestä».

Tämä meidän tulee oppia ja totuttaa sydämiämme olemaan loukkaantumatta, vaikka kristittyjen täytyy kuolla, niinkuin muidenkin. Se onkin kristittyjen erityinen taito, että he voivat sanoa: ulkonaisen elämän suhteen en tosin näe mitään erotusta kristittyjen ja suruttomien välillä, jopa käy kristityille tavallisesti pahemmin ja heidän täytyy kärsiä ja kokea monta vertaa enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta sanasta näet suuren, ihmeellisen erotuksen. Kristityt ja suruttomat eivät tosin muodoltansa eivätkä ulkonaisen hurskauden puolesta ole erilaisia, vaan siinä kohdin, että heillä on hyvä paimen ja he kuulevat hänen ääntänsä. Sitä pakanat, turkkilaiset ja juutalaiset eivät kuule, vaan yksin Herran Kristuksen omat lampaat. Muutoin ei ulkonaisesti, maallisessa suhteessa ole mitään erotusta.

Näin jalon lohdutuksen Herra antaa verratessansa itseään hyvään paimeneen~ hän sanoo tuntevansa lampaansa, niinkuin Isä tuntee hänet, ja hän panee henkensä heidän edestänsä. Siitä tulee olla seurauksena, että mekin lampaitten tavoin oikein käyttäydymme hurskasta ja uskollista paimentamme kohtaan, toisin sanoen, että seuraamme yksin paimenemme ääntä. Hän, joka on antanut henkensä meidän edestämme, lohduttaa meitä. Tämä lohdutus meidän tulee uskolla omistaa, antautumatta syntiemme vuoksi epätoivoon, vaikka perkele ja oma syntinen lihamme mielellään tekisivätkin meidät arkamielisiksi ja epäileväisiksi. Sitten tämä vertaus opettaa vielä meitä rakastamaan toinen toistamme, rakastamaan siten, että me annamme henkemmekin alttiiksi toistemme tähden. Mutta moniko kuulee tämän paimenen ääntä? Suurin osa kuuntelee perkeleen ääntä, seuraten häntä, kun hän kehoittaa ahneuteen, uskottomuuteen, petoksiin, valheisiin ja muihin sellaisiin tekoihin, jotka kerrassaan kumoavat kristillisen rakkauden. Sellaisten ihmisten elämäkin osoittaa, etteivät he ole Kristuksen oikeita lampaita, koska he eivät kuule hänen ääntänsä, kun hän uskollisesti neuvoo olemaan kärsivällisenä vaivoissa, vahvana uskossa, palavana rakkaudessa ja varoittaa kuulemasta perkeleen ja oman lihamme ääntä, jotka viettelevät syntiin, ja näin joutumasta harhateille, jotka johtavat kadotukseen. Mutta suurin osa menettelee tyhmän lampaan tavoin. Huutakoon, kutsukoon, tehköön paimen mitä tahansa, aina se vain karkaa metsään päin, joutuu eksyksiin ja suden saaliiksi. Tällaista pahuutta karttakaamme ja olkaamme hurskaita, kuuliaisia lampaita, jotka tunnemme hyvän paimenemme, niinkuin hänkin tuntee meidät, toisin sanoen, rakastakaamme häntä, kuulkaamme ja seuratkaamme kernaasti hänen sanaansa ja tehkäämme, mitä hän käskee.

Herra puhuu vielä toisista lampaista, joita hän myös lupaa johdattaa, että olisi »yksi lauma ja yksi paimen». Tämä alkoi heti ensimmäisenä helluntaijuhlana, apostolien ryhtyessä saarnaamaan evankeliumia kaikelle maailmalle, ja se toteutuu yhä aina maailman loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan ole ymmärrettävä niin, että kaikki ihmiset kääntyvät ja ottavat evankeliumin vastaan. Se ei ikinä toteudu, perkele ei salli niin tapahtuvan; muutoinkin maailma on sanalle vihamielinen eikä välitä nuhteista. Maailmassa on siis aina oleva monenkaltaisia uskontoja ja tunnustuksia. Vertaus yhdestä laumasta ja yhdestä paimenesta toteutuu siten, että Jumala Kristuksen tähden ottaa lapsiksensa kaikki, jotka evankeliumin uskovat, olkoot sitten juutalaisia taikka pakanoita. Ainoa oikea uskonto on paimenen äänen seuraaminen. Sen suokoon meille uskollinen sielujemme paimen Pyhän Henkensä kautta. Amen.