Päivän evankeliumi on osa siitä lohdutuspuheesta, jonka Herra piti opetuslapsilleen ehtoollispöydässä istuessansa, kun hänet pian sen jälkeen Juudas petti Getsemanen puutarhassa ja juutalaiset ottivat hänet kiinni. Tässä puheessaan hän teroittaa opetuslapsilleen sitä, että vaikka he tulevat loukkaantumaan Herran häpeälliseen kuolemaan ja sitä suuresti murehtimaan, se murhe ei kestä kauan; Herra oli vain vähän aikaa oleva heidän luotansa poissa, ja sitten he saavat hänet jälleen nähdä, kun hän nousee kuolleista, iloita hänestä ja nauttia tätä iloa iankaikkisesti.

Johannes kertoo nyt monin sanoin, miten opetuslapset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan eivätkä käsittäneet, mitä Herra tarkoitti mainitessansa »vähää aikaa». Herran täytyy siis sitä selittää, mutta he eivät sitä sittenkään ymmärrä. Ja samoin kuin se oli opetuslapsille käsittämätöntä, saamme mekin kokea, ettemme voi ymmärtää tuota puhetta vähästä ajasta, ja että meissä vaikuttaa sama este, mikä esti opetuslapsia ymmärtämästä. Kun näet koetukset kohtasivat heitä, kun he näkivät Herran Jeesuksen niin häpeällisesti ja kurjasti kuolevan, he eivät voineet ajatella sen kestävän vain vähän aikaa, vaan he miettivät itseksensä näin: nyt on Herra Kristus mennyt, pian tulee meidän vuoromme saada kokea mestarin kohtalo. He eivät kyenneet edes aavistamaan, että tuota oli kestävä vain kaksi päivää, ja että hän senjälkeen oli nouseva kuolleista uuteen, iankaikkiseen elämään ja auttava heitä maailmaa, perkelettä, syntiä ja kuolemaa vastaan, kunnes lopuksi tekee heidät autuaiksi. Johannes mainitseekin myöhemmin, heidän pääsiäisenä, juutalaisia peljäten, olleen lukittujen ovien takana, voimatta ensinkään uskoa, että Kristus oli noussut kuolleista, vaikka naiset, Pietari ja kaksi muuta opetuslasta heille siitä kertoivat, lyhyesti sanoen, he eivät voineet uskoa, että nyt oli kysymys vain vähästä ajasta. He luulivat Kristuksen muiden ihmisten tavoin iki päiviksi jäävän kuolemaan; muutoin he eivät olisi olleet niin murheellisia, vaan olisivat ilolla odottaneet hänen ylösnousemustansa ja sillä lohduttaneet itseänsä.

Samoin käy meidänkin. Kun Jumala sallii jonkin onnettomuuden kohdata meitä, meidän ensimmäinen ajatuksemme on tämä: nyt olemme hukassa, nyt ei ole enää neuvoa, ei apua. Emme silloin mitenkään pääse uskomaan sitä, että onkin kysymys vain vähästä ajasta, ja että Jumala pian, äkkiarvaamatta, jälleen osoittaa armonsa ja apunsa. Me käymme alakuloisiksi emmekä voi muuta kuin valittaa ja itkeä, vaikka meidän, niinkuin Paavali sanoo, pitäisi iloita ja kerskata ahdistuksista, ei vain sen tulevan avun tähdense ei voi jäädä tulematta, kun me vain uskolla sanassa riipumme, vaan myös sentähden, että me ristin kautta, joka tässä kohdin on mitä varmin tuntomerkki, tulisimme tietämään olevamme Jumalan lapsia, siitä asiasta tahdomme lähemmin puhua jäljempänä.

Tämä evankeliumi on siis ihana lohdutuspuhe, ei vain opetuslapsille, vaan kaikille kristityille, että he oppisivat käyttämään sanoja »vähän aikaa» viljellen niitä kaikissa ahdistuksissa, lohduttaen itseänsä sillä, että ahdistukset kestävät vain vähän aikaa; sitten on vaiva päättyvä, ja sijaan on tuleva sula lohdutus ja ilo. Paremmin käsittääksemme tätä lohdutusta, tahdomme nyt puhua yleisesti rististä ja kärsimisestä.

Järki ajattelee, että jos Jumala pitäisi meistä huolta ja meitä rakastaisi, hän varmaan varjelisi meitä kaikesta onnettomuudesta, antamatta meidän mitään kärsiä. Mutta kun meitä kohtaavat milloin mitkäkin vastoinkäymiset, niin järki päättää joko Jumala on meidät unhottanut taikka hän on meille vihainen eikä meistä välitä, muussa tapauksessa hän varmaan auttaisi meitä eikä jättäisi meitä valittamaan näin suuressa surkeudessa. Vastustaaksemme tuollaisia ajatuksia, joita luontomme synnyttää, meidän täytyy varustautua Jumalan sanalla: emme saa päätellä oman mielemme, vaan Jumalan sanan todistuksen mukaan. Jos arvostelemme asiaa ilman Jumalan sanaa, on arvostelumme väärä ja harhaanviepä.

Mutta mitä todistaa sana? Ensiksikin sen, ettei hiuskarvaakaan voi pudota päästämme Jumalan sallimatta. Sen, joka siis arvostelee asiaa rakkaan Herramme Kristuksen sanan mukaan, täytyy päättää, että olkoot perkele ja maailma kuinka mahtavat ja väkevät tahansa, he eivät kuitenkaan voi tehdä vähintäkään pahaa kristitylle ilman Jumalan sallimista. Sen osoittaa Herran Kristuksen vertaus varpusista. Nämä ovat hyödyttömiä lintuja, jopa tekevät enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta kuitenkin Kristus sanoo, ettei yksikään niistä putoa maahan taivaallisen Isän sallimatta (Matt. 10:29). Ellei siis kristitty tahdo tehdä Kristuksesta valehtelijaa, niin hänen täytyy olla vakuuttunut siitä, että Jumalan edessä ihmiset ovat varpusia kalliimmat, niinkuin Kristus itsekin toisessa paikassa sanoo. Hän pitää heistä siis tarkan vaarin ja huolen eikä anna perkeleelle ja maailmalle niin suurta valtaa, että nämä voisivat tehdä kristitylle, mitä tahtovat; mutta jos saavat jotakin tehdä, niin Jumala sen kyllä tietää ja on sen varmaan sallinut muutoin heidän hankkeensa eivät menestyisi. Ota siis ensiksikin tästä tarkoin vaarin: vastoinkäymisten kohdatessa älä luule Jumalan itseäsi unhottaneen, ja että sinun muka kävisi toisin, jos hän sinua muistelisi, sillä hän sallii sinulle vastoinkäymistä, vaikka oletkin hänen muistossansa.

Sen ohessa syntyy toinen, edellistäkin vielä vaarallisempi ajatus. Jos minun pitää uskoa, että kärsittäväni onnettomuus on Jumalan sallima, niin järki alkaa taas väitellä, sanellen: Jumala ei suinkaan ole minulle suosiollinen, koska hän minua näin kiusaa; hän kai päästäisi minut kärsimisistäni, jos hän olisi minulle armollinen. Kun omatunto lisäksi alkaa soimata meitä synnistä, olemme vaarassa ruveta epäilemään Jumalan armoa ja hänelle nurjamielisinä etsimään apua muualta, vaikka Jumala on sen kieltänyt. Omasta mielestämme olisi meidän paljon helpompi ja parempi kärsiä, jos onnettomuus olisi vihollisen tai pahain ihmisten aiheuttama, kuin että Jumala sen meille sallii, Tässä meidän on taas tarpeen olla varustuneina Jumalan sanalla, ettemme luottaisi järjen päätelmiin, muutoin varmasti joko vajoamme epätoivoon tai alamme vihata Jumalaa ja luovumme hänestä.

Mitä Jumalan sana sanookaan tästä asiasta? Paavali lausuu 1. Kor. 11:31, 32: »Jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi, mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.» Tämähän on selvä lause. Jumala kurittaa siis niitä, jotka hän tahtoo saattaa ja varjella iankaikkiseen elämään. Hän ei voi olla heille vihainen, vaikka heidän täytyykin kärsiä kaikenlaisia onnettomuuksia, ristiä ja ahdistuksia. Meidän tulee siis kiusausten kohdatessa muistella näitä sanoja. Toisella on toinen, toisella taas toinen kiusaus, josta hän mielellänsä tahtoisi päästä. Mutta ajattelehan asiaa tarkemmin! Katso, ellei tämä ahdistus olisi minua kohdannut, olisin joutunut siihen tai siihen pahuuteen. Jumala tekee tällaista omaksi parhaakseni, pitääksensä minua pelossaan ja taivuttaakseen minua sanan viljelemiseen ja rukoukseen. Silloin olet havaitseva, ettei Jumala rankaise meitä vihassa, vaan osoittaakseen meille rakkauttaan ja varjellaksensa meitä iankaikkisesta kadotuksesta.

Samaan suuntaan selitetään Hebrealaiskirjeessä (12:5 ja seur.) Salomon sanat (Sananl. 3:11 - 12): »Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia. Ja vielä: Meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljon ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme? Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.» Nämä sanat osoittavat ensiksikin, että Jumalan meille antama kuritus on rakkauden kuritusta eikä vihassa rankaisemista, ja toiseksi, että se on isällistä kuritusta. Emme siis saa ajatella, tätä kuritusta kärsiessämme, että Jumala on meille vihainen, ettei hän muka meistä välitä. Juuri sentähden hän meitä kurittaa, että olemme lapsia, joilla on sellainen perintöoikeus, josta heitä ei luovuteta.

Aivan samaa, mitä sana todistaa meille rististä ja kärsimisestä, osoittavat meille sen esimerkitkin. Kukapa saattaa sanoa, ettei kaikkivaltias, taivaallinen Isä muka rakastanut ainokaista Poikaansa Kristusta Jeesusta? Ja katso kuitenkin hänen elämäänsä ja kuolemaansa! Olihan rakkaus niin salattu, että ulkonaisesti päätellen täytyi luulla Jumalan olevan hänelle vihaisen ja välittävän hänestä paljon vähemmän kuin jumalattomista juutalaisista, jotka kohtelivat häntä kaikin tavoin ilkeästi. Niinpä sanoo Jesaja: »Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.» Ja juutalaiset pilkkasivat häntä hänen riippuissansa ristillä - »Jos olet Jumalan Poika, niin astu alas rististä.» Samoin kuin Jumala kohteli Poikaansa täällä maan päällä, samoin kohtelee hän kristityitäkin. Sanoohan Kristus itse: »Ei ole palvelija herraansa suurempi. Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat» (Joh. 15:20). Ja Hebrealaiskirjeessä sanotaan, niinkuin jo kuulimme, erittäin sattuvasti: »Jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, niin silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia.» Toteamme siis, että Raamatun opetukset ja esimerkit hyvin sopeutuvat toisiinsa, että tuntisimme Jumalan armollisen tahdon emmekä vastoinkäymisten kohdatessa ajattelisi Jumalan meitä unhottaneen, meistä mitään välittämättä. Meidän tulee päinvastoin pitää ahdistuksia Jumalan rakkauden varmoina osoituksina, ollen vakuuttuneita siitä, että olemme hänen rakkaita lapsiansa, koska hän meitä niin kurittaa.

Meidän on sitten myös opittava, minkätähden Jumala näyttää kohtelevan lapsiansa niin armottomasti ja pitävän heitä aina vitsan alla. Syyn tähän ilmoittaa Paavali sanoessaan: »Se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.» Samoin David sanoo Ps. 119:71: »Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin, niin minä opin sinun käskysi.» Ja Jesaja lausuu: »Rangaistus opettaa ottamaan sanoista vaarin.» (Jes. 28:19). Jos näet Jumala antaisi meille kaikkea, mitä halajamme, ja varjelisi meitä kaikesta onnettomuudesta, me varmaankin kävisimme suruttomiksi, emme muistaisi karttaa syntiä, ja unhottaisimme sekä sanan että rukouksen harjoituksen. Mutta kun rakeet lyövät laihon lakoon milloin mistäkin kohdin, kun meitä kohtaa välistä toinen, välistä toinen vastoinkäyminen, silloin on syytä ryhtyä rukoukseen ja myös ajatella, että itse olemme synneillämme ansainneet rangaistuksen, ja että vast’edes tarkemmin parannamme elämäämme, että rangaistus jälleen poistettaisiin tai lievennettäisiin. Niinpä kuuluvat sanat Hebrealaiskirjeessä: hengellinen Isämme kurittaa meitä »tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään.»

Kristitty saadessaan kokea ristiä älköön vaipuko vain itkemään ja valittamaan. Hänen sopii ajatella: onhan minulla taivaassa armollinen Jumala, joka hoitaa minua niinkuin kaikkia muitakin lapsiansa; hän tahtoo tällaisten ahdistusten, vahinkojen ja vastoinkäymisten kautta muistuttaa minua synneistäni ja kehoittaa minua parannukseen, että tulisin hurskaammaksi, karttaisin syntiä ja pysyisin hänen lapsenansa. Se, joka näin tekee, käyttää ristiä oikein, hän ei tule kärsimättömäksi vaivoista eikä kärsimättömyydessäänkään ryhdy etsimään apua väärillä keinoilla, vaan rukoillen hän odottaa Jumalalta apua.

Tämä onkin neljäs kohta: kun kerran tiedämme, ettei mitään voi meille tapahtua Jumalan sallimatta ja että Jumalan armollinen tahto on antaa meidän kärsiä, niin meidän tulee myös tietää ja uskoa, että Jumala aikanansa on tekevä ahdistuksesta lopun ja meidät siitä pelastava, niinkuin apostoli Paavali sangen sattuvasti lausuu 1. Kor. 10:13: »Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.» Tähän sopii erittäin Herran puhe vähästä ajasta, kun hän sanoo, että vähän ajan perästä »teidän murheenne on muuttuva iloksi»; iankaikkiseksi iloksi. Mutta tähän tulee kaksi tärkeätä seikkaa, jotka estävät meitä pitämästä sitä vähänä aikana ja jotka ovat uskolle haitaksi.

Toinen on tämä: ahdistus on niin suuri ja ankara, että me pelkäämme aivan menehtyvämme, kun ei enää näytä olevan voimia kestääksemme kauemmin. Sen huomaamme kuningas Hiskiasta (Jes. 37); kun Assyyrian kuninkaan sotapäällikkö Rabsake vaati Jerusalemin kaupunkia antautumaan, Hiskia lähetti lähettilään profeetta Jesajan luo käskien sanoa hänelle nämä sanat: »Ahdingon, kurituksen ja hävityksen päivä on tämä päivä, sillä lapset ovat tulleet kohdun suulle saakka, mutta ei ole voimaa synnyttää.»Tässä evankeliumissa Herra käyttää samaa vertausta lapsensynnyttäjästä. Silloin näyttää usein siltä, kuin menehtyisivät sekä lapsi että äiti. Kristittyjen kiusaukset eivät olekaan mitään vähäpätöisiä ja pieniä kiusauksia; se nähdään psalmistakin, missä Kristus itse valittaen lausuu (Ps. 69:2, 3): »Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin.»

Toinen on tämä: emme näe mitään tietä, keinoa ja mahdollisuutta löytääksemme apua. Silloin luulemme olevamme hukassa emmekä saata uskoa, että onkin kysymys vain vähästä ajasta. Tähän sopii erittäin hyvin Herran vertaus synnytystuskista olevasta vaimosta. Silloin myös tuntuu siltä, kuin ei poltteista tulisi loppua, ja kuin täytyisi äidin menehtyä. Mutta ei aikaakaan, niin esiintyy kuoleman sijaan kaksinkertainen elämä; äiti toipuu, ja maailmaan on tullut kaunis ja terve lapsi. Silloin katoaa kaikki murhe, ja sijaan tulee ilo ja riemu. Sellaista saadaan nähdä joka päivä. Vaikka siinä joskus voi käydä huonosti, se kuitenkin tapahtuu ani harvoin. Tavallisesti käy, kuten Kristus tässä sanoo, että tuskien ja kipujen perästä seuraa pian ja äkkiä pysyväinen, kestävä ja sydämellinen ilo. Sitä tahtoo Herra meille opettaa, että me joutuessamme murheisiin, kiusauksiin ja ahdistuksiin ajattelisimme näin: tämä kestää vain vähän aikaa, sitten kaikki muuttuu paremmaksi. Niinpä sanotaankin Hebrealaiskirjeessä: »Mikään kuritus ei sitä saataessa tunnu olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.»

Ensiksikin on siis tässä kysymys vähästä ajasta sen arvaamattoman pikaisen muutoksen tähden, joka voi tapahtua ennenkuin luulemmekaan, kun me vain pysymme rukouksissa emmekä lakkaa luottamasta Jumalan armolliseen apuun. Sitten sanotaan kiusauksen kestävän vähän aikaa sentähden, kun se on vaihtuva iankaikkiseen iloon. Mitä oli kurjan Lasaruksen kymmenen tai kahdenkymmenen vuotinen olo viheliäisyydessä siihen iankaikkiseen elämään verrattuna, johon hän sitten sai siirtyä? Samoin sanoo Paavali roomalaisille: »Minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin», Room. 8:18; ja 2. Kor. 4:17 - 18: Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä.» Ja Pietari sanoo (1. Piet. 1:6, 7): »Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljon kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan.» Ja vielä hän sanoo: »Kaiken armon Jumala, joka on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa Jeesuksessa, vähän aikaa kärsittyänne, hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava» (1. Piet. 5:10).

Hänellä, joka siis näin voisi uskoa ja pitää totena, että kysymyksessä onkin vain vähä aika, olisi varma lohdutus, johon hän kiusauksissa ja ahdistuksissa saattaisi turvautua. Pääasia on siis, että me luotamme rakkaaseen Herraamme Kristukseen, uskomme totisesti hänen sanaansa, että ollessamme keskellä onnettomuuksia ja ahdistuksia kuitenkin on kysymys vain vähästä ajasta. Kärsimyksissä saamme siten samanlaisen lohdutuksen, jolla synnytystuskissa olevaa vaimoa lohdutetaan: häntä kehoitetaan olemaan rohkealla mielellä, sillä Jumala on pian päästävä hänet tuskista ja ilahduttava häntä lohdullisella näyllä. Mahdotonta onkin saada nauttia oikeata iloa tuntematta ensin tuskaa ja kärsimättä mitään. Vaikka siis, niinkuin jo sanoin, järkemme yhä kiusaa meitä yrittämällä selittää tuskat ja vaivat siihen suuntaan, että Jumala tahtookin meidät niihin hukuttaa, asia ei kuitenkaan ole siten. Samoin kuin synnyttävän vaimon tuskat ja kivut johtuvat siitä, että lapsen on synnyttävä maailmaan, Jumala antaa koetusten kohdata sentähden, että me löytäisimme pelastuksen ja siitä sitten iloitsisimme.

Erittäin hieno on tässä Herran viittaus opetuslapsille siitä, minkäkaltainen ilo heille on tapahtuva. »Minä olen», hän sanoo, »taas näkevä teidät.» Se tapahtuikin pääsiäispäivänä, kun he saivat nähdä hänet uudestaan, iankaikkisesti elävänä. Samoin Kristus ilmoittaa itsensä meillekin, ja meidän sydämemme saa iloita, kun otamme tarkataksemme hänen ylösnousemustansa ja näemme, miten hän on meidän hyväksemme voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen, että me hänen kauttansa eläisimme iankaikkisesti. Se on oikea, pysyväinen ja iankaikkinen ilo, joka poistaa kaikki murheet ja jota ei ikinä meiltä oteta pois. Älkäämme siis ristiä kantaessamme olko kärsimättömiä ja arkamielisiä, vaan pitäkäämme lujasti kiinni siitä lohdutuksesta, että nämä kärsimykset kestävät vain vähän aikaa. Onhan Kristus noussut kuolleista, hän istuu Isänsä oikealla puolella vapahtaaksensa meidät perkeleestä ja kaikesta pahasta sekä tehdäksensä meidät iankaikkisesti autuaiksi. Sen suokoon meille uskollinen Jumalamme ja Isämme, Poikansa, meidän Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen kautta. Amen.