Päivän evankeliumissa on kaksi osaa. Ensimmäinen puhuu Pyhästä Hengestä, toinen tulevasta vainosta, joka on kohtaava niitä, jotka tunnustavat ja saarnaavat evankeliumia maailmalle. Niinkuin tiedätte, me tunnustamme Pyhän Hengen iankaikkiseksi, kaikkivaltiaaksi Jumalaksi. Hänelle Herra Kristus tässä antaa erityisen nimen, sanoen häntä Lohduttajaksi.» Hän tahtoo siten osoittaa, että meidän täytyy alttiisti antautua kärsimysten alaisiksi, jos tahdomme olla kristityitä. Kuinka me muutoin tarvitsisimme lohdutusta, elleivät meitä kohtaisi kärsimykset ja murheet? Ja Herra osoittaa sen olevan kärsimistä, kun ei tyydytä vain surmaamaan kristityitä, mikä ei vielä olisikaan suuri asia, vaan kun silloin tahdotaan aina olla oikeassa, ja kristittyjen, jotka kärsivät, täytyy olla väärässä. Tämä on häpeällinen ja pilkanalainen kuolema, josta jokainen sanoo: Kas, tuolle vääräoppiselle kävi oikein, ei häntä pitänytkään toisin kohdella jne. Kristityillä ei siis kuolemassa ole mitään maallista lohdutusta, sillä maailma surmaa heitä kuin vääräoppisia ainakin. Heidän omatuntonsakin on usein heikko, niin että he joutuvat ajattelemaan: ken tietää, olenko tehnyt oikein, ehkäpä olen toiminut liiaksi? Maailma ja joskus heidän oma omatuntonsakin siis syyttää heidän olevan väärässä. Vanha käännös.

Sen tähden Herra sanoo Pyhää Henkeä Lohduttajaksi; on kuin hän tahtoisi sanoa: minä tiedän, kuinka teidän on käyvä; itsestänne löydätte sangen vähän lohdutusta, maailmalta ette ensinkään, mutta minä en jätä teitä hätää kärsimään enkä anna teidän joutua niin syvälle liejuun, että sinne hukutte. Kun maailmassa ei enää ole teille mitään lohdutusta ja kun te olette perin peljästyksissänne ja arkoina, silloin minä lähetän teille Pyhän Hengen lohduttajaksi. Hän on rohkaiseva sydämiänne, niin ettette vaivu epätoivoon, vaan luotatte hänen lupauksiinsa.

Lohdutusta on kahdenlaista. Toinen on maallinen lohdutus; se on väärä ja petollinen, sillä se johtuu ihmisen luottamuksesta omaisuuksiin, kunniaan, valtaan, mahtavien ruhtinasten ja herrojen ystävyyteen ja suosioon, mikä kaikki on epävarmaa ja petollista. Niistä Kristus ei lupaa mitään opetuslapsillensa, ne kaikki tulevat olemaan heitä vastaan eivätkä suinkaan heidän puolellansa, sillä maailma on käyttävä valtaansa, kunniaansa ja rikkauksiansa heitä vastaan, heidät kukistaaksensa. Mutta heidän ei tarvitse peljästyä, vaikka heillä ei olekaan tuota lohdutusta, sillä se on kehno ja kurja lohdutus, joka kestää, kunnes tulee kuumetauti, rutto, pää- taikka vatsanvaiva, silloin se on mennyt menojansa. Mutta minä, Kristus sanoo, lähetän teille toisen lohduttajan, totuuden Hengen) joka on teitä lohduttava, kun te olette peljästyneitä, arkoja, kurjia ja viheliäisiä sekä ihmisten silmissä että omasta mielestännekin. Pyhällä Hengellä on juuri sentähden lohduttajan, ei murehduttajan nimitys. Missä suru ja murhe vallitsee, siellä ei ole Lohduttaja, Pyhä Henki, kotosalla. Häntä sanotaan myös »totuuden Hengeksi», sillä hän ei lohduta maailmaa epävarmalla tavalla, vaan hänen lohdutuksensa pysyy iankaikkisesti, eikä se voi ketään pettää.

Mutta nyt esiintyy jälleen este. Tunto sanoo näet: sinä kyllä puhut minulle lohdutuksesta, mutta minä en tunne sitä, vaan näen vastakohdan, näen maailmalla olevan iloa ja lohdutusta, kun sitävastoin kristittyjen täytyy kärsiä. Johannes Kastaja mestattiin, mutta Herodes ja hänen porttonsa pitivät iloisia kestejä. Ja meidän käy aivan samoin. Maailma ei soisi meille kuivaa leivänsyrjää, ja jokainen luulee menettelevänsä hyvin tehdessään kristitylle kaikkea pahaa. Paavi, kardinaalit, piispat ja muut evankeliumin viholliset sitävastoin viettävät hyviä päiviä, eläen rauhassa ja kiusauksitta, ikään kuin ruusujen ja kukkien keskellä. Tuoko siis olisi lohdutusta? - Niin on, Kristus vastaa, se on lohdutusta; mutta sinun on tehtävä ero lohdutuksen ja lohdutuksen välillä. Maailmallakin on tosin lohdutuksensa, muutoinhan se ei voisi elää niin huoletonna, iloisena ja hyvillä mielin. Mutta se lohdutus ei ole totuuden Hengen luomaa, vaan laadultaan petollista, sillä piankin saattaa käydä niin, ettei ole enää mitään lohdutusta eikä apua niistä, joihin maailma luottaa. Sitä vastoin on Kristittyjen lohduttajana totuuden Henki, joka luo sydämeen pysyvän lohdutuksen. Vaikka siis Johannes Kastajalla ei olekaan sitä lohdutusta joka on Herodeksella ja hänen portollaan, vaan hänen täytyy olla kurjassa vankeudessa ilman lohdutusta, joutuupa vielä mestattavaksi, niin kuitenkin Pyhä Henki on hänen sydäntänsä rohkaisemassa: rakas Johannes, älä pelkää, vaikka virut täällä kurjuudessa ja paha maailma harjoittaa sinua vastaan ilkeyttään; tiedäthän, ettei se kestä kauan. Heidän lyhyttä iloansa seuraa loppumaton vaiva; sinun kärsimisesi sen sijaan on lyhyt ja sitä on seuraava iankaikkinen ilo, jonka silmänräpäyskin on paljon parempi kuin tuhat vuotta maan päällä, vaikka saisit täällä nauttia kaiken maailman iloja ilman vaivaa. Tämä lohdutus valtaa Johanneksen sydämen niin suurena, ettei hän pelkää kuolemaa, vaan kiittää kai Jumalaa siitä, että pääsee tästä kurjasta, syntisestä ruumiista ja elämästä iankaikkiseen elämään.

Ja mistä Pyhä Henki tätä lohdutusta noutaa? Isältä, vastaa tässä Kristus, sillä Pyhä Henki »lähtee Isän tyköä». Tämä on jalo lause; sillä voimme todistaa uskontunnustuksemme opin Jumalan kolminaisuudesta. Jos Pyhä Henki lähtee Isän tyköä, niin seuraa siitä, että hän on iankaikkinen, sillä Isästä ei voi lähteä mitään, joka ei ole hänen olemuksensa ja luontonsa mukaista. Samoin kuin Jumalan Poika on iankaikkinen, koska on syntynyt iankaikkisesta IsästäJumalahan ei voi synnyttää muuta kuin kaltaisensa,samasta syystä on Pyhä Henkikin, joka lähtee Jumalasta, iankaikkinen. Tämän opinkohdan jätämme kuitenkin nyt sikseen ja puhumme siitä toisella kertaa enemmän.

Entä millä Pyhä Henki lohduttaa? »Hän on», sanoo Kristus, »todistava minusta». Hän tahtoo sanoa: Rakas lapseni, sinua peloitetaan, vaivataan, sinut vangitaan ja sinua kuoletetaan, se on odotettavanasi, muusta ei puhettakaan. Mutta Pyhä Henki on oleva sinussa todistamaSsa ja herättämässä sinua ajattelemaan minua. Hän ei maailman tavoin anna sinulle tuhansia taalareita, vaan hän on todistava minusta, niin että saatat sanoa: vaikka minulta täällä vietäisiin kaikki: vaimo ja lapset, koti ja kartano, tavara ja kunnia ja aiottaisiin viedä vielä henkenikin, kuitenkin elää tuolla ylhäällä Kristus, hän, joka tähteni tuli ihmiseksi, kuoli edestäni, nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen, niinkuin minä uskontunnustuksessa joka päivä luen. Jos tämä on totta, miksi minä pelkään? Jumalan Poika, joka kärsi kuoleman edestäni, ei totisesti voi olla minulle vihamielinen, vaan hän rakastaa minua ja tahtoo parastani. Ja jos hän minua rakastaa, ei minulla ole syytä häntä peljätä tai luulla hänestä mitään pahaa.

Sitä Kristus tarkoittaa sanoessansa: »Hän on todistava minusta.» Ilman tätä Pyhän Hengen todistusta Kristuksesta ei voi olla mitään todellista ja pysyväistä lohdutusta. Tämä sana »minusta» olisi siis kirjoitettava suurin kirjaimin, niin että se tarkoin huomattaisiin, me saamme näet olla varmat siitä, ettei Pyhä Henki tule sydäntämme lohduttamaan millään muulla opilla; ei hän puhu Mooseksesta eikä muusta. Kun omaatuntoa on lohdutettava, se toteutuu vain saarnalla Kristuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan; se yksin lohduttaa. Sitävastoin mikään muu puhelaista, hyvistä teoista, pyhästä elämästä, Jumalan tai ihmisten käskyistäei voi lohduttaa ihmistä hädässä ja kuolemassa, vaan ne saattavat hänet pelkoon ja arkamielisyyteen; itse Jumalakin on peljättävä Jumala niille, jotka ilman Kristusta tahtovat häntä lähestyä, eikä hänessä silloin ole lohdutusta, vaan vihaa ja tuomiota. Mutta se, joka saarnaa Kristuksesta, julistaa ja tuo oikean lohdutuksen, eikä sydän siitä saata olla ihastumatta ja iloitsematta.

Pääasia siis on se, että me lujasti luotamme tähän lohdutukseen ja pidämme siitä kiinni, sanoen: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, joka on kuollut edestäni, minä tiedän, ettei Pyhä Henki, joka on todistaja ja lohduttaja, lohduttaessaan ja vahvistaessaan murheellisia kristikunnassa puhu eikä todista mistään muusta kuin Kristuksesta. Siinä uskossa minä tahdon pysyä mistään muusta lohdutuksesta välittämättä. Jos olisi parempi ja varmempi lohdutus, Pyhä Henki varmaan sen myös toisi. Mutta nytpä hän ei tee muuta, kuin todistaa Kristuksesta.

Minkätähden Herra tässä käyttää juuri sanaa "todistaa"? Olisihan hän voinut puhua toisinkin. Hän teki tämän sentähden, että me ottaisimme sitä tarkemmin vaarin Jumalan sanasta. Totta on, että Pyhä Henki vaikuttaa sisällisesti sydämeen; tavallisesti hän ei kuitenkaan osoita tätä vaikutustaan muutoin kuin suullisen sanan kautta. Niinpä apostoli Paavali sanoo (Room. 10:14): »Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet?» Sentähden Kristus nimittää Pyhää Henkeä todistajaksi. Ja hänen todistuksensa tapahtuu apostolien ja kaikkien niiden saarnaajien suun ja sanan kautta, jotka evankeliumia oikein ja puhtaasti julistavat. Älköön siis kukaan lohdutusta halajava odottako, että Pyhä Henki esittelee hänelle Kristusta persoonallisesti tai että hän taivaasta häntä puhuttelee. Hänen todistuksensa tapahtuu julkisesti sanan kautta; sieltä sinun on häntä etsiminen ja häntä odottaminen, kunnes hän sillä sanalla, jota korvillasi kuulet, koskettaa sydäntäsi ja siten sisällisesti vaikutuksellaan sydämessäsi todistaa sinulle Kristuksesta. Mutta tämä sisäinen todistus ei tule ennen, kuin sanan ulkonainen, suullinen todistus on sitä edeltänyt, josta kuullaan, että Kristus on meidän tähtemme tullut ihmiseksi, ristiinnaulittu, kuollut ja jälleen kuolleista noussut.

Päivän evankeliumin pääsisältönä on siis lyhyesti sanoen se kehoitus, että me, mikäli tahdomme olla kristityitä, olisimme tyytyväisiä, vaikk’emme tässä maailmassa saakaan paljon rahaa ja tavaraa, iloa ja mahtavuutta, vaan joudumme kärsimään maailman vihaa, syntiä, kuolemaa ja pahaa omaatuntoakin. Näitä tosin kristitty saa kärsiä; mieli tulee alakuloiseksi ja murheelliseksi. Ajatellaan: katso, kuinka sinun käy, mitä oletkaan tehnyt? Olisithan voinut elää kristittynä antautumatta tuollaisiin vaaroihin. Oma syysi, kun sinun noin pahasti käy.Tuleepa vielä lisäksi kauheita esimerkkejä, joista nähdään, miten helposti suuretkin miehet voivat langeta ja jäädä kiusaukseen. Mutta silloin, Kristus sanoo, on aika Lohduttajan tulla, eikä hän varmaankaan jää tulematta, vaan saapuu teitä opettamaan, etteivät moiset ajatukset ole hänestä, vaan pahasta hengestä. Sellaiset ajatuksethan vain peljättävät ja vajottavat epätoivoon. Pyhä Henki taas ei peljätä, vaan lohduttaa ja luo uutta rohkeutta, tehden sen todistamalla minusta. Nuo muut ajatukset, jotka tuottavat alakuloisuutta ja murhemieltä, eivät tule minulta, vaan perkeleeltä. Pyhä Henki luo ja synnyttää lohdullisia, iloisia ajatuksia todistamalla minusta, että minä olen antanut henkeni teidän edestänne, kuollut teidän syntienne tähden ja noussut kuolleista teidän vanhurskauttamisenne tähden. Siitä todistuksesta te voitte päättää, että minä en ole teille vihainen, en tahdo teitä hukuttaa enkä tuomita, vaan tehdä autuaiksi.

Kaikki riippuu siis näistä sanoista: »Hän on todistava minusta.» Tästä ottakaamme tarkoin vaarin voidaksemme vastustaa lahkohenkiä ja vääriä saarnaajia. Onhan tässä selvästi sanottu, ettei Pyhä Henki lohduttaessaan ole muuta tekevä kuin todistava Kristuksesta ja muodostava häntä sydämeemme. Paha henki sitävastoin peljättää omiatuntoja, asettaen eteemme kuoleman ja synnit. Pyhän Hengen täytyy todistuksellaan tämä estää, puhumalla sanan kautta meidän sydämeemme näin: Oi ihminen, mitä teetkään? Etkö osaa muuta ajatella kuin kuolemaa, syntiä ja kadotusta? Käännä katseesi pois tuosta kauheasta ja hirmuisesta näystä; katso tänne! Etkö tunne häntä, jonka nimi on Jeesus Kristus? Hänestä on kirjoitettu, että hän sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kuoli Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista ja astui ylös taivaisiin. Minkätähden luulet tämän tapahtuneen? Eikö se ole tapahtunut sentähden, että sinä sen kautta saisit turvan ja lohdutuksen kuolemaa ja syntiä vastaan? Lakkaa siis pelkäämästä ja epäilemästä, siihen ei sinulla ole mitään syytä. Ellei Kristus olisi puolellasi ja tykönäsi, ellei hän olisi tätä kaikkea edestäsi tehnyt, sinulla kyllä olisi syytä peljätä. Mutta hän on varmasti puolellasi ja kanssasi, niinkuin hän sanoo: »Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti». Juuri sitä varten hän kärsi edestäsi kuoleman, ja lohdutukseksesi ja turvaksesi hän istuu taivaallisen Isänsä oikealla puolella. Missä ikinä tämä saarna kuuluu,siellä kuuluu myös Pyhän Hengen ääni, todistus ja oppi. Se taas, mikä ei soinnu yhteen tämän kanssa, voi korkeintaan olla Mooseksen todistusta tai perkeleen oppia, hänen, joka myös tekopyhiensä, ulkokullattujen ja vääräoppisten kautta todistaa ja opettaa. Näistä ei kuitenkaan tule muuta kuin ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa. Siitä Jumala meitä varjelkoon ja pitäköön meitä Pyhän Hengen todistuksessa kuolinhetkeemme asti!

Tämä on siis päivän evankeliumin edellinen osa, joka puhuu Lohduttajasta, Pyhästä Hengestä ja siitä, millä hän kristityitä lohduttaa. Tahdomme nyt puhua vähän tekstin toisestakin osasta, nimittäin rististä ja vainosta. Erikoisesti on tässä huomattava Kristuksen lause opetuslapsille: »He erottavat teidät synagogasta», toisin sanoen, he sulkevat teidät seurakunnasta. Sanat osoittavat, että ne, jotka kristityitä panevat pannaan ja seurakunnan yhteydestä sulkevat, omaksuvat ylvästellen oikean synagogan eli seurakunnan nimen ja tahtovat muka Jumalan hartaina palvelijoina saada siitä erikoista kiitosta. Muutoin Kristus ei olisi lisännyt näitä sanoja: »Ja tulee aika, jolloin jokainen joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle». On siis välttämätöntä oppia tekemään erotus seurakunnan ja seurakunnan välillä. Toinen on väärä seurakunta eli väärä kirkko, jolla kuitenkin on kirkon ja Jumalan kansan nimi, vaikka se ei sitä olekaan. Toinen on oikea seurakunta, jolla ei ole sitä nimeä, mutta joka se kuitenkin on. Näitä kahta seurakuntaa on sangen vaikea toisistansa erottaa.

Tässä näet on vaikeutenamme se seikka, että meidän täytyy tunnustaa väärälläkin kirkolla ilmeisesti olevan oikean viran. Me sanomme suoraan ja tunnustamme, ettei paavi ja hänen joukkonsa ole oikea seurakunta. Mutta kun he kuitenkin kastavat, vihkivät ja asettavat virkoihin pappeja, vihkivät aviopuolisoita, on virka ja Jumalan sana oikea ja voimallinen, sentähden me tunnustamme heidän toimittamansa kasteen oikeaksi emmekä myös kasta uudelleen heidän kastamiaan lapsia, niinkuin Cyprianus» aikanaan kastoi. Hän oli siinä väärässä luulossa, ettei harhaoppisen kaste muka ollut oikea, ja sentähden hän kastoi heidät uudestaan. Hänen perusteensa oli seuraava: harhaoppiset eivät kuulu kristillisen seurakunnan yhteyteen, sentähden he eivät myös voi toimittaa mitään kristillistä virkaa. Tämä peruste on kuitenkin väärä. On näet tehtävä erotus viran ja sen toimittajan välillä. Henkilö joka vastoin omaatuntoansa elää tahallisissa synneissä, ei ole kristillisen seurakunnan yhteydessä, mutta silti ei hänen seurakunnassa toimittamaansa virkaa sovi ylenkatsoa. Eihän virka ole hänen, vaan Herran Jeesuksen Kristuksen. Mutta jos hän rikkomalla Herran Jeesuksen Kristuksen käskyn rupeaa kastamaan, saarnaamaan ja jakamaan alttarin sakramenttia toisin kuin Kristus on säätänyt, siinä tapauksessa olisi syytä luopua hänen kasteestaan, saarnastaan ynnä muusta; jos hän taas ei muuttele Kristuksen järjestystä, se ei halvenna hänen virkaansa, vaikka hän omakohtaisesti onkin paha ja syntinen.

Se siis, joka tahtoo oikein erottaa toisistaan nuo kaksi seurakuntaa ja arvostella niitä, ei saa ottaa huomioon yksinomaan virkaa, sillä vääräkin seurakunta saattaa virkaa oikein ylläpitää ja hoitaa, kuitenkaan silti olematta oikea, niinkuin tiedämme vääränkin kirkon voivan jalosti puhua ja kerskata Jumalan nimessä. Sitä ei ole otettava huomioon. Opettaahan meille toinen käsky selvin sanoin, että Jumalan nimeä lausutaan turhaan; sitäpaitsi me rukoilemme Isämeidän ensimmäisessä rukouksessa, että Jumalan nimi pyhitettäisiin, mikä sekin selvästi osoittaa, ettei moni pidä pyhänä hänen nimeänsä. Mutta kun väärä seurakunta alkaa julistamaan kirkonkiroukseen ja tuomita Jumalan Karthagon kaupungin piispa, kuoli marttyyrina 358. S u o m. B kirkon nimessä, silloin on varottava, ettet anna itseäsi pelottaa, vaan osaat tehdä oikean erotuksen, sanoen: Kuulen kyllä Jumalan nimeä mainittavan, kuulen sinun kerskaavan seurakunnankin nimestä, mutta sitä väärätkin kristityt osaavat tehdä, muutoin ei tarvittaisikaan Jumalan nimen turhaan lausumisen kieltoa. On siis etsittävä arvostelulle toinen peruste, on ensin katsottava, käytetäänkö Jumalan nimeä myös oikein eikä väärinkäytetä seurakunnan jaloa nimeä.

Tämän arvostelun voimme suorittaa sen säännön nojalla, minkä Herra tässä antaa sangen sattuvasti ja selvästi kuvatessaan väärää kirkkoa, osoittamalla, ettei oikea kirkko käytä miekkaa eikä maallista valtaa. Väärä seurakunta sitävastoin tarttuu miekkaan ja vainoaa oikeaa seurakuntaa, niinkuin Kristus tässä sanoo: »He erottavat teidät synagogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle». Siitä voit varmasti huomata, mikä on väärä kirkko eli seurakunta. Ja vieläkin varmemmin voi sen päättää seuraavista Kristuksen sanoista: »Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua». Tässä on väärän seurakunnan totuudenmukainen kuvaus. Virka sillä saattaa olla, Jumalan nimestä se voi kerskata ja sillä komeilla; mutta viran ja nimen ohessa On sillä se onneton vika, ettei se tunne Isää eikä Kristusta.

Ja mitä onkaan Isän ja Kristuksen tunteminen? Ei se ole samaa kuin messujen lukeminen, munkinkaapuun pukeutuminen, paastoaminen, almujenanto ja muiden sellaisten tekojen tekeminen; Kristuksen me sensijaan tunnemme, kun uskomme hänen olevan sen Jumalan Karitsan, joka kantaa maailman synnin, joka meidän tähtemme tuli ihmiseksi, kärsi edestämme ristinkuoleman, nousi jälleen kuolleista ja astui ylös taivaaseen, ja kun turvallisella mielellä osoitamme sitä luottamusta Jumalaan, että hän Poikansa tähden on meille armollinen ja laupias. Se on Isän tuntemista, että tiedämme hänen olevan armollisen ja antavan meille syntimme anteeksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Missä tällaista tuntemista on, siellä on oikea seurakunta eli kirkko; missä ei ole tätä tuntemista, siellä ei ole kirkkoa, vaikka olisikin virka ja Jumalan nimi. On siis otettava tästä tuntemisesta vaarin; silloin ei voida erehtyä.

Seurakunnassa nykyään vallitseva eripuraisuus on saattanut monen niin päästään pyörälle, etteivät tiedä, kummalle puolelle kallistuisivat. Heillä on vikana juuri se, etteivät tahdo ottaa vaarin yllämainitusta ohjeesta. Me saarnaamme, ettei Jumalan edessä auta meitä synnistä ja kuolemasta mikään muu kuin ainoastaan Kristuksen kuolema ja ylösnouseminen. Se, joka tämän oikealla uskolla omistaa, tulee autuaaksi. Mutta se, joka ei sitä omista, ei voi tulla autuaaksi, tehköön muutoin mitä tahansa. (Toiste saatte kuulla, rakkaani, kuinka selvästi tämä oppi perustuu sekä Vanhaan että Uuteen testamenttiin.) Mutta kuinka käykään? Juuri tämän apin tähden vainoavat meitä paavi ja hänen joukkonsa. Hän julistaa meidät kirkonkiroukseen, soimaa meitä harhaoppisiksi ja surmaa meitä, sillä hän opettaa, että sen, joka tahtoo tulla taivaaseen, täytyy itse sovittaa syntinsä, kun Kristus muka maksoi vain perisynnin, se taas, mitä kukin on kasteensa jälkeen syntiä tehnyt, on jokaisen itse sovitettava, hyvillä teoilla poistettava synnit ja lepytettävä Jumalan viha. Mutta kuinka soveltuu tuollainen saarna Kristuksen tuntemiseen? Jos Kristus on meidän syntimme sovittanut, niin seuraa siitä, ettemme itse voi niitä sovittaa. Hyviä tekoja meidän on tehtävä, mutta ei suinkaan niillä poistaaksemme syntiä ja päästäksemme taivaaseen.

Tästä ohjeesta siis huomaat, mikä on oikea seurakunta. Meidät julistetaan pannaan sentähden, että me perustamme kaiken vanhurskauden ja armon yksinomaan Kristukseen, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Sitävastoin paavi ja hänen seurakuntansa perustavat autuuden omiin tekoihin, ansioon ja sovitukseen, mikä selvästi osoittaa, etteivät he tunne Kristusta eivätkä Isää. Kun meillä siis, Jumalalle olkoon iäinen kiitos, on Kristuksen oikea tuntemus, mutta he eivät Kristusta tunne, niin olkaamme pelkäämättä älkäämmekä huoliko siitä, että nuo, jotka eivät tunne Kristusta eivätkä Isää, julistavatkin meidät kirkonkiroukseen ja nimittävät meitä harhaoppisiksi ja perkeleen seurakunnaksi. Paljon tärkeämpää on meille Isän ja Pojan tunteminen. Älkäämme siis salliko paavin eksyttää itseämme joutavilla jaarituksillansa, hän kun kerskailee seurakunnan nimestä ja sanoo meitä perkeleen seurakunnaksi. Me voimme turvallisesti vedota toiseen tuomioon: siinä eivät ihmiset sorra meitä väärällä tuomiollaan, vaan Jumala itse vapauttaa meidät kirkonkirouksesta oikealla ja todellisella tuomiolla ja tunnustaa meidät viimeisenä päivänä kaikkien pyhien enkeliensä edessä seurakunnakseen. Täällä maan päällä käy Kristuksen sanojen mukaan: on kaksi seurakuntaa, joista toinen julistaa toisen kirkonkiroukseen. Mutta julkinen kirkonkiroukseen julistaminen ei kuitenkaan ikinä kohtaa väärää seurakuntaa, se kun voi suojeltua miekan avulla. Sen me toteamme paavista, Ja se onkin sen varma todistus, ettei se voi olla oikea seurakunta. Oikean kristillisen seurakunnan Herra sanoo joutuvan kirkonkiroukseen julistetuksi. »He erottavat», hän sanoo »teidät synagogasta». Keitä hän tarkoittaa? Eikö omia rakkaita opetuslapsiaan, apostoleita? Heidät julistetaan kiroukseen ja tapetaan. Kuka sitä tekee? Ne, joilla on synagogan ja seurakunnan nimi. Niin käy vielä tänäkin päivänä. Ei meidän siis pidä pelästyä tuollaisesta kirouksesta ja murhamielestä; kärsikäämme sitä ilolla, tietäen, että juuri se on kristittyjen ja oikean seurakunnan oikea muoto ja varma tuntomerkki. Kuitenkin on muistettava, että sillä ennen kaikkea pitää olla oikea Kristuksen ja Isän tuntemus. Kasteenuusijoita ja muitakin lahkoja vainotaan, ja hekin saavat paljon kärsiä. Mutta heillä ei ole oikeaa Kristuksen ja Isän tuntemusta, he kun hylkäävät sen lupauksen, jonka Jumala ensiksi antoi heille kasteessa, ja rakentavat sen sijaan uutta munkkilaisuutta, jonka avulla luulevat pääsevänsä taivaaseen ja saavuttavansa Jumalan armon. Sitävastoin oikea seurakunta tuntee Kristuksen ja Isän, se on, se luottaa yksinomaan Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen Kristuksen kautta, ja juuri tämän uskon ja toivon tähden se joutuu vainottavaksi. Sen se kernaasti sietää, sillä se tietää Kristuksen niin ennustaneen. Sentähden se antautuu siihen mielellään, antaen paavin joukkoineen soimata sitä harhaoppiseksi perkeleen seurakunnaksi. Se tyytyy vain siihen, että tuntee Kristuksen ja Isän ja tietää, ettei paavin joukko, olkoon se kuinka suuressa kunniassa tahansa, tunne Kristusta ja Isää, vaan on vainooja. Sentähden seurakunta kärsii mielellänsä Kristuksen kanssa, toivoen saavansa kerran istua hänen kanssaan kunniassa ja elää iankaikkisesti. Sen suokoon meille kaikille rakas taivaallinen Isämme Poikansa ja Pyhän Hengen kautta. Amen.