Päivän evankeliumi on yksi kirkkovuoden lohdullisimpia. Se on erinomaisen kaunis ja suloinen kuvaus. Siinä Kristus vertaa itseään hyvään paimeneen, joka lähtee etsimään kurjia syntisiä, tahtoen johdattaa heidät oikealle tielle, etteivät joutuisi suden, perkeleen, saaliiksi ja iankaikkiseen kadotukseen. Aiheen tähän puheeseen hän sai siitä, että kaikenlaiset publikaanit ja syntiset juoksivat Herran Kristuksen jäljessä, kuullakseen hänen sanaansa. Tämän nähdessään fariseukset ja kirjanoppineet napisivat ja katsoivat sen hänelle häpeäksi pitäen sitä erityisenä kevytmielisyyden merkkinä. Hurskaan miehen ei näet muka sopinut seurustella muiden kuin hurskasten ihmisten kanssa.

Mutta Herra puolustautuu sangen hyvin, sanoen tekevänsä juuri samaa, mitä ihmiset muutoinkin tekevät sellaisissakin asioissa, jotka eivät ole niin tärkeitä. Hän ei siis hyväksy fariseusten nuhteita, vaan selittää olevansa oikeassa.

Kysymys onkin tässä oikeastaan siitä, kuinka syntisiin on suhtauduttava ja mitä heille on tehtävä? Samoin kuin nuo puolueet, jotka molemmat kyllä tiesivät Jumalan sanan, tässä esiintyvät erimielisinä, samoin heidän vastauksensakin kysymykseen ovat erilaiset. Fariseukset ja kirjanoppineet eivät tietäneet Jumalan sanasta muuta kuin sen, mitä Mooses ja laki opettavat. Ja kun laki kaikkialla sanoo Jumalaa armolliseksi niille, jotka ovat hurskaat ja noudattavat hänen käskyjään, mutta rankaisee pahoja, jotka eivät hänen käskyjään noudata, tekivät farisealaiset ja kirjanoppineet siitä sen johtopäätöksen, ettei ihmistenkään sovi kohdella syntisiä toisin, kuin Jumala heitä kohtelee. Koska hän on heille vihoissaan eikä heistä huoli, eivät ihmisetkään saa heistä välittää, vaan täytyy antaa heidän mennä menojaan.

Aivan samoin päättelee järkemmekin. Heti kun ihminen oikein tulee tuntemaan syntinsä, luulee hän Jumalan olevan vihaisen hänelle ja ajattelee, ettei armoa enää olekaan, vaan että edessä on kadotus. Sen me näemme Aadamista ja Eevasta. Heti kun he olivat syöneet kielletyn puun hedelmästä, ja heidän omatuntonsa todisti heidän rikkoneen Jumalaa vastaanhe piiloutuivat uskaltamatta tulla esiin. Samaa toteamme pienistä lapsistakin. Kun nämä tietävät tehneensä väärin, he piiloutuvat. Se on synnin luonne. Synti tekee sydämen araksi: se aina pelkää vihaa ja rangaistusta. Jos sitävastoin omatunto on nuhteeton ja puhdas, ihminen on rohkea eikä välitä siitä, vaikka joku olisikin tuiman näköinen. Hänellä on näet aina tämä luottamus sydämessään: tiedän olevani viaton, vielä tulee kun tuleekin syyllinen ilmi, ja minä pääsen vapaaksi.

Samoin kuin sydän tietäessään olevansa syyllinen ei luonnollisesti voi muuta kuin olla peloissaan, kokonaan epäillen armoa ja odottaen rangaistusta, samoin fariseuksetkin ajattelivat syntisistä. He olivat nähneet tullimiesten ja syntisten elävän syntisessä menossa, ja tekivät tämän johtopäätöksen: pahojen ihmisten kanssa ei kenenkään sovi seurustella, koska Jumalakin on heille vihainen eikä heistä huoli; hän ottaa vastaan vain hurskaita, Jumalaa pelkääviä sieluja, jotka eivät kuormita itseänsä moisilla julkisynneillä.

Mutta ajattele toki, kuinka kävisi meidän kaikkein, jos tämä tuomio olisi oikea, jos ei Jumala ensinkään armahtaisi syntisiä, vaan heti tuomitsisi ja rankaisisi heidät? Mihinkähän jäisi hänelle kansaa ja seurakuntaa? Vaikka emme kaikki olekaan julkisia paheiden harjoittajia, vaan on, Jumalan kiitos, monta aviopuolisoa, jotka eivät ole rikkoneet aviotansa, monta, jotka eivät ole käsin tehneet murhaa tai varastaneet tai harjoittaneet muuta epärehellisyyttä ja jumalattomuutta, täytyy meidän kuitenkin Jumalan edessä tunnustaa itsemme syntisiksi. Me tiedämme ja tunnemme, ettei sydämessämme ole mitään hyvää, vaikka toisen kädet, suu ja muut jäsenet olisivatkin nuhteettomammat ja puhtaammat kuin toisen. Jumala julistaa tuomionsa sydämen mukaan. Jos siis Jumala olisi kaikille syntisille armoton ja tylysti heittäisi heidät luotaan, niinkuin fariseukset lain kannalta arvostelivat, olisi siitä seurauksena, ettei yksikään ihminen tulisi autuaaksi. Mutta fariseusten täytyy itsekin myöntää, että se mielipide on nurja ja väärä.

Sentähden lausuu rakas Herramme Jeesus Kristus toisenlaisen tuomion. Hän ei ensinkään voi hyväksyä fariseusten vastausta, vaan tekee päinvastaisen johtopäätöksen: Jumala ei ole syntisille vihamielinen eikä hän tahdo heidän kuolemaansa. Sentähden Herra Kristuskaan ei saattanut olla vihamielinen heille. Hänhän tuli tähän maailmaan palauttaakseen nuo eksyvät lampaat jälleen oikealle tielle. Ja kaikkien ihmisten, varsinkin saarnaajain, tulee noudattaa tätä esikuvaa; he menetelkööt samoin kuin taloudessakin on tapana: mitä huolellisimmin etsitään kadonnutta ja koetetaan palauttaa se entiselleen.

Tämä saarna ja oppi on aivan toisenlaista kuin Mooseksen oppi eli lain saarna. Se ei ole syntynyt ihmissydämessä. Jumalan Poika sen toi meille taivaasta, niinkuin Johannes Kastaja sanoo: »Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa on hänet ilmoittanut.» Ei yksikään ihminen tunne Jumalan mieltä: hän ei ole syntisille vihamielinen eikä tahdo heitä tuomita heidän syntiensä tähden, vaan mieluummin ottaa heidät armoihinsa ja tekee heidät autuaiksi. Meidän ajatuksemme ja tuntomme sanoo meille päinvastaista. Mikäli siis on syntiä, sikäli on siitä, niinkuin jo sanoin, seurauksena, että Jumalaa pelolla kammotaan. Evankeliuminsa kautta rakas Herramme Kristus kuitenkin opettaa, että Jumalalla on neuvossaan syntisistä toinen ajatus: hän ei ole heille vihoissaan, vaan ottaa heidät armoihinsa; taivaan enkeleillä on siitä ilo ja mielihyvä, kun syntiset tulevat katumukseen ja parantavat itsensä.

Tästä opista meidän pitäisi ottaa sitä tarkemmin vaarin, kun oma järkemme ajattelee aivan päinvastaisella tavalla, siten oppiaksemme saamaan lohdutusta ja vahvistusta pahaa omaatuntoa ja syntiä vastaan. Harhaan joutuu se, joka omantunnon vaivoissa rupeaa noudattamaan omaa mieltään, järkeään ja ymmärrystään: hän ei ole neuvottavissa eikä autettavissa, vaan hänen täytyy vaipua epätoivoon. Tärkeintä on siis, että me vastoin sydäntämme ja omantuntomme syytöksiä päätämme Kristuksen mukaan näin: Olen tosin kurja syntinen, sitä en voi enkä tahdokaan kieltää; mutta silti en epäile, että Jumala minusta välittää. Sanoohan Herrani Jeesus Kristus syntisen olevan lampaan kaltaisen, joka on joutunut pois paimenensa luota eksyksiin. Eksyneitä lampaita hän ei tahdo jättää eksyksiin, hän etsii niitä kantaakseen ne toisten lammasten joukkoon. Sehän selvästi todistaa, ettei hän hylkää meitä syntiemme tähden, vaan ahkeroi kaikin tavoin meidän saattamistamme synnistä takaisin Jumalan armoihin.

Toisissa kohdin evankeliumi aivan selvästi osoittaa, mistä syystä hän ei tahdo hyljätä syntisiä. Hän on näet, niinkuin Johanneksen Evankeliumin 3. luvussa sanotaan, sellainen Jumala, joka ei ole maailmalle vihamielinen, vaan rakastaa sitä, rakastaa niin, että antaa sille ainoan Poikansa ja on antanut hänet sovitusuhriksi että maailma tästä uhrista saisi lohdutusta eikä syntiensä tähden jäisi epätoivoon. Jumala kyllä olisi tosin voinut muilla keinoilla auttaa ihmisiä; tämä apu kuitenkin on valmistettu meille siten, että ainokainen Poika itse ottaa meidän syntimme kantaakseen ja sovittaa ne. Meillä ei ole vähintäkään syytä epäillä hänen sovitustaan. Tämän seurauksena on se, että Jumala enemmän mielistyy Poikansa kuolemaan ja sovitustyöhön, kuin paheksuu meitä meidän syntiemme tähden.

Lisäksi Herra Jeesus päivän evankeliumissa vielä erityisesti ilmoittaa ajatuksensa asiasta: hän ei saata olla syntisistä huolta pitämättä, heitä etsimättä, vaan tekee kaiken, mikä edistää heidän autuuttaan. Hän sanoo tekevänsä aivan samoin kuin ihmisetkin tekevät. Jos rikkaalta, joka omistaa kymmenentuhatta, varastetaan tai muutoin katoaa tuhat markkaa, niin hänestä tuntuu, kuin olisi hän menettänyt kaikki tyynni. Jäljelle jäänyt omaisuus ei voi antaa hänelle sitä iloa ja lohdutusta, joka korvaisi tappion tuottaman surun. Sellainen on meidän tapamme; mitä tulee ajallisiin, se on paha tapa. Tiedämmehän Jumalan aina antavan meille enemmän, kuin perkele voi meiltä riistää. Ei siis saisi niin paljon murehtia ajallisia vaurioita, vaan luottaa siihen, että meille kuitenkin aina jää jäljelle jotakin, jopa suurin osa, ja että Jumala voi meille joka päivä antaa enemmän, lisäten meidän omaisuuttamme.

Sama on minun tapani, sanoo nyt rakas Herramme Kristus. Syntiset ovat minun kalliisti ostamaani ja ansaitsemaani omaisuutta: minä olen heidät ostanut kärsimyksilläni ja kuolemallani. On aivan mahdotonta, ettei heidän pois oikealta tieltä joutumisensa ja minusta eksymisensä koskisi minuun kipeästi ja etten minä sitä surisi ja murehtisi. Minä olen heistä maksanut siksi kalliin hinnan ja heidän edestänsä siksi paljon kärsinyt, etten soisi heidän joutuvan perkeleen saaliiksi. Yhdenkin lampaani eksyessä minusta minä en saata tehdä muuta kuin olla jättävinäni nuo toiset mennäkseni etsimään sitä yhtä kadonnutta, ettei se joutuisi susien saaliiksi.

Aivan samoin on laita äidinkin, jolla on monta lasta. Ne kaikki ovat hänelle rakkaita, eikä hän suinkaan tahtoisi kadottaa yhtään heistä Mutta jos joku heistä sairastuu ja joutuu tautivuoteelle, niin sairaus tekee erotuksen tämän ja toisten lasten välillä: sairas on rakkain, äiti pitää siitä enimmän ja antaa sille hellimmän hoidon. Se siis, joka lähtisi arvostelemaan äidinrakkautta hoidon mukaan, hän sanoisi piankin: tuo äiti rakastaa vain sairasta lastansa, mutta ei terveitä. Samoin on, sanoo tässä Herra, minunkin suhteeni syntisiin.

Tässä kuvaillaan siis Herramme Kristuksen mieltä mitä rakkaimmin ja suloisimmin: mahdotonta on kuvata sitä lempeämmäksi ja rakkaammaksi. Niin suuri on hänen huolenpitonsa, surunsa ja vaivansa viheliäisten syntisten palauttamiseksi oikealle tielle. Hän kehoittaa meitä menemään omaan itseemme ja ajattelemaan, millä mielellä me itse olemme kadottaessamme jotakin, joka on meille rakasta. Samanlainen, sanoo hän, on minunkin sydämeni, samoin sekin levottomasti sykkii nähdessään perkeleen saattaneen ihmisparan syntiin ja eksyksiin.

Juuri tässä mielessä hän esittää vertauksen lampaasta ja paimenesta. Ei ole säälittävämpää olentoa kuin laitumelta ja paimenestaan eksyksiin joutunut lammas. Se ei voi itse puolustautua; se on joka hetki vaarassa joutua hiipivän suden saaliiksi ja raadeltavaksi. Sellaista vaaraa vastaan sillä ei ole mitään keinoa, sillä se ei ensinkään osaa puolustautua eikä suojella itseään. Ei mikään eläin ole luonnostaan niin avuton ja turvaton kuin lammas. Aivan samoin on syntisen ihmisen, jonka perkele on vieroittanut pois Jumalasta ja hänen sanastaan ja vajonnut syntiin. Hän ei ole hetkeksikään turvattuna, sillä »meidän vastustajamme, perkele», niin apostoli Pietari sanoo, »käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä».

Tässä vaarassa on ainoana turvanamme se, että meillä on hyvä paimen, rakas Herramme Kristus. Hän huolehtii meistä ja etsii meitä, ei rangaistakseen meitä syntiemme tähden ja heittääkseen meidät helvettiinjuuri se on perkeleen ajatus ja tarkoitus, vaan meidät löydettyään nostaakseen meidät iloiten olalleen ja kantaakseen meidät kotiinsa, missä me olemme turvassa sudelta ja saamme nauttia parasta hoitoa ja laidunta.

Te tiedätte, miten tämä etsiminen tapahtuu: hän antaa sanansa kuulua ja kaikua julkisesti kaikkialla. Siitä me kuulemme, mikä surkea kuorma on synti, joka vajottaa meidät iankaikkiseen kadotukseen, mutta kuinka Jumala isällisestä rakkaudesta meihin, tottelemattomiin lapsiin, taipui Poikansa kautta valmistamaan meille avun ja pelastuksen kurjuudestamme, ja ettei hän siitä pyydä muuta, kuin että otamme sen kiitollisuudella vastaan, uskomme Herraan Kristukseen, elämme Jumalan sanan mukaan ja mielellämme olemme hänelle kuuliaiset.

Kun eksyneet lampaat, vaivaiset syntiset, saavat tämän kuulla ja tämän saarnan johdosta alkavat luottaa Jumalaan, niin he malttavat mielensä, ajatellen: Oi, missä olenkaan minä onneton ihminen niin kauan viipynyt, vaikka minulla on armollinen Jumala? Miksi en ole ennen noudattanut hänen tahtoaan, vaan olen antanut perkeleen vietellä itseni tottelemattomuuteen? Mitä auttaa minua kurja raha, jota olen ahnehtinut? Eikö olisi paljon parempi nauttia kohtuullista ja tavallista voittoa jumalanpelossa ja kaikella kunnialla, kuin Jumalan ja ihmisten edessä olla tylyn saiturin nimissä ja häpeällisen voitonpyynnin tähden jäädä osattomaksi iankaikkisesta onnesta ja autuudesta? Mitä auttaa minua häpeällinen, haureellinen elämä? Eikö olisi paljon parempi omatunto hyvänä olla avioliitossa kuin elää naimatonna synnissä ja häpeässä ja joka silmänräpäys odottaa Jumalan ankaraa tuomiota? Mitä auttaa minua hekuma, ylensyöminen ja juoppous, kun sen seurauksena voi olla ruumiin sairaus, äkillinen kuolema ja kadotus? Pian, pian on minun käännyttävä parannukseen, ennenkuin Jumalan viha kohtaa minut, kun hän kuitenkin mielellään olisi minulle armollinen, jos vain minä itse niin tahtoisin enkä tahallisilla synneillä kartuttaisi itselleni suurempaa Jumalan vihaa.

Mikäli näin tapahtuu, että ihmiset näin malttavat mielensä ja Kristuksen kautta saavat lohdutuksen, silloin hyvä paimen Jeesus löytää eksyneet lampaansa: nämä kääntyvät kuulemaan paimenensa ääntä ja täysin luottavaisina rientävät hänen tykönsä. Hän ottaa silloin heidät olalleen, toisin sanoen, hän antaa anteeksi heidän syntinsä, ottaa heidät turviinsa ja suojaansa, niin että he ovat hyvästi varjeltuina, susilta ja muilta metsän pedoilta.

Mutta tässä todetaan erotuskin syntisten välillä. Siinä suhteessa he kaikki tosin ovat samanlaisia, että ovat antautuneet palvelemaan perkelettä, luopuen kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan; mutta muissa kohdin on erilaisuus . Muutamat, jopa enemmistö, pysyy synneissään kuten ennenkin, tekemättä parannusta, vaikka heille sanottaisiin ja saarnattaisiin mitä tahansa. He luottavat itseensä, ajatellen: Ei ole hätää, Jumala on armollinen, kyllä hän aina on suosiollinen, tulen milloin hyvänsä armoa anomaan; tahdon vielä vähän nauttia maailmasta ja iloita tästä elämästä, sitten alan käydä kirkossa, kuulla sanaa ja tulla hurskaaksi. Tuollaiset lampaat tosin kuulevat paimenen äänen, mutta eivät tahdo tulla löydetyiksi. Kuinka sitten käy? Varmasti siten, että he päivä päivältä joutuvat yhä enemmän eksyksiin, yhä vaikeammin perkeleen pauloihin, niin etteivät ikinä enää voi niistä selviytyä. Näin näemmekin maailmassa usein käyvän. Ihmiset vaipuvat niin syvälle ahneuteen, irstauteen, juoppouteen ja muihin synteihin, että näistä on tullut ikäänkuin heidän toinen luontonsa: he eivät luule voivansa elää harjoittamatta niitä.

Sitä karttakaamme! Kuullessamme hyvän paimenen äänen, kääntykäämme heti hänen tykönsä eli tehkäämme parannus! Älkäämme jatkako syntistä elämäämme, vaan kääntykäämme ja tehkäämme parannus, uskoen, ettei hyvä paimenemme, Jeesus Kristus, jätä meitä eksyksiin, vaan ottaa meidät jälleen armoihinsa ja sovittaa meidät Isänsä kanssa. Parannus ei näet ole vain ulkonaisen elämän puolesta hurskaammaksi tulemista, vaan on se Jumalan hyvyyteen turvaamista Kristuksen kautta ja syntien anteeksiantamuksen uskomista. Sellaisia syntisiä Kristus vastaanottaa. Kyllä hän noita toisiakin vastaanottaisi, mutta koska he eivät huoli hänestä, niin hänen täytyy antaa heidän mennä menojaan. Kun he eivät tahdo tulla hänen löydettävikseen, he jäävät eksyksiin niin kauaksi kuin tahtovat, ja he saavat nähdä, kuinka heidän lopuksi käypi.

Päivän evankeliumi siis sekä lohduttaa kurjia syntisiä sillä, että heidän hyvä paimenensa, Kristus etsii ja korjaa heitä, kadonneita lampaita, että myös opettaa, kuinka meidän on suhtauduttava paimeneemme, siten, että me kuulemme hänen ääntänsä ja seuraamme sitä. Niinpä evankeliumi kertookin noiden ihmisten olleen publikaaneja ja syntisiä, mutta kuitenkin seuranneen Kristusta kuullen hänen sanaansa.

Mitä sitten saadaan Kristukselta kuulla? Ei muuta kuin sitä, että Jumala on Kristuksen tähden syntisille armollinen ja tekee heidät autuaiksi, kun he vain ottavat vaarin hänen kutsumuksestaan ja kun eivät juokse kauemmas harhateille, vaan kääntyvät heti kuultuaan paimenen äänen antautuen Herran Kristuksen kannettaviksi, joka jo heidän syntivelkansa täydelleen maksoi ja heidät sovitti Jumalan kanssa. Kun Jumala meidän tähtemme on niin paljon tehnyt ja niin runsaasti osoittanut meille armoansa, niin ei meidän sovi halveksua hänen käskyjään ja olla noudattamatta hänen sanaansa; meidän on puolestamme noudatettava hänen mieltänsä.

Ottakaamme siis tarkoin vaarin tästä opetuksesta voidaksemme puolustautua perkelettä ja omaa sydäntämme vastaan ja säilyä joutumasta epätoivoon, ikään kuin Jumala olisi sellainen Jumala, joka ei ensinkään muka ole syntisiä kohtaan kärsivällinen, vaan tahtoo tuomita heidät kadotukseen. Tällaiset ajatukset piilevät näet jokaisen ihmisen sydämessä. Niitä vastustaaksemme täytyy meidän olla varustuneina Jumalan sanalla ja painaa mieleemme tämä kuvaus, jonka Herra Kristus itse meille esittää: hän on hyvä paimen, joka antaa sanansa kuulua maailmaan juuri sitä varten, että eksyneet lampaat sen kuulisivat ja tulisivat hänen tykönsä.

Jos siis sinäkin tunnustat olevasi eksynyt lammas, jonka perkele on saanut viedyksi kauas pois oikealta tieltä, niin ota vastaan tämä sanoma Kristuksesta! Juuri sinun tähtesi sitä saarnataan, että sinä sen kautta tulisit parannukseen eli että sinä turvaisit Herran Kristuksen armoon, pääsisit perkeleen pauloista ja tulisit hurskaammaksi. Ja varo niinkuin itse perkelettä, ettet halveksu tätä ääntä, vaan heti käännyt ja riennät paimenen tykö. Silloin tulet terveeksi ja tuotat erinomaisen ilon taivaan pyhille enkeleille, jotka tästedes ovat sinua lähellä, suojellen sinua kaikilta perkeleen tuottamilta vaaroilta. Katumattomat syntiset sen sijaan tuottavat enkeleille pelkkää surua, murhetta ja mielipahaa. He menettävät heidän suojeluksensa joutuen jokahetkisille vaaroille alttiiksi.

Mutta Herra ei tyydy vain tähän yhteen, paimenen ja lampaan vertaukseen; hän lisää siihen toisenkin vertauksen naisesta, joka kadotti hopearahansa. Näin siinä tarkoituksessa, että muutkin noudattaen hänen esikuvaansa eivät hylkäisi syntisiä, vaan etsisivät heitä ja johdattaisivat heidät parannukseen. Edellinen vertaus tarkoittaa yksinomaan rakasta Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta. Hän on se ainoa oikea paimen. Hän ei ole lampaille vihainen, vaan antaa henkensä heidän edestään, heitä suojellakseen ja perkeleeltä varjellakseen. Tuo toinen vertaus, naisesta, tarkoittaa taas kristillistä seurakuntaa, joka hoitaa saarnavirkaa juuri sitä varten, että viheliäisiä syntisiä kehoitettaisiin parannukseen, heidät pelastettaisiin kadotuksesta ja he tulisivat autuaiksi. Seurakuntakin naisen tavoin iloitsee löytäessään kadotetun rahan: se sytyttää kynttilän, Jumalan sanan, ja lakaisee huoneen, toiSin sanoen, se opettaa, kuinka meidän tulee elää hurskaasti ja Jumalan tuomion edessä turvata Jumalan armoon Kristuksen kautta. Tällä saarnalla se löytää kadotetun rahan.

Tällä tavalla korotetaan Jumalan sanaa ja ylistetään sitä ainoaksi aarteeksi, joka ottaa pois synnin ja kaiken synnistä johtuvan kurjuuden, nimittäin kuoleman, kadotuksen, perkeleen ja helvetin, niin ettemme enää ole syntisiä ja Jumalan vihollisia, vaan erinomaiseksi iloksi taivaan enkeleille ja kaikille pyhille maan päällä. Pitäkäämme siis sitä kaikessa kunniassa ja arvossa! Kuulkaamme sitä mielellämme ja sydämestämme! Rakastakaamme ja kunnioittakaamme niitä, jotka sitä saarnaavat, että mekin tulisimme osallisiksi sen autuaallisesta vaikutuksesta, pelastuisimme eksyksistä ja kaikesta ilkeän perkeleen tuottamista vaaroista ja tulisimme iankaikkisesti autuaiksi. Sen suokoon meille kaikille rakas, uskollinen sielujemme paimen, rakas Herramme Kristus, Pyhän Hengen kautta. Amen.