Päivän evankeliumissa rakas Herramme Kristus neuvoo opetuslapsiaan ja meitä kaikkia, miten meidän tulee kohdella toisiamme, eläen kristillisesti. Koska me olemme tulleet uskoviksi ja meillä on kristityn nimi, niin tulee meidän, Herran Kristuksen pelastamina synnistä ja kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta, myös elää uutta elämää ja tehdä sitä, mitä hän meiltä vaatii. Tämän uuden elämän Herra sisällyttää yhteen ainoaan lauseeseen sanoessaan: »Olkaa armahtavaisia, niinkuin Isänne on armahtavainen». Tietäähän jokainen, kuka on armahtavainen, nimittäin sellainen ihminen, jolla on hyvä ja ystävällinen sydän lähimmäistä kohtaan, joka säälii häntä, ottaa vilpittömästi osaa hänen hätäänsä ja kohtaloihinsa, koskekoot ne sitten sielua tai ruumista, omaisuutta tai kunniaa, pitää häntä niin mielessään, että miettii, kuinka kulloinkin häntä auttaisi, osoittaa sitä tositeossakin sekä tekee tätä kaikkea mielellänsä.

Tällainen mieli, sanoo Herra, tulee teillä olla jokaista kohtaan. Älköön se olko syntisten ja publikaanien laupeutta. Nämäkin tosin, niinkuin Kristus tekstin edellä olevissa jakeissa osoittaa, tekevät toisilleen laupeutta, rakastavat toisiaan, osoittavat toisilleen hyvyyttä ja avuliaisuutta ja lainaavat toisilleen; tätä he kuitenkin tekevät saadakseen samalla mitalla takaisin. Se on valelaupeutta. Tehdään hyvää siinä mielessä, että saataisiin takaisin yhtä hyvää, jopa parempaakin. Mutta jos tahdomme olla kristityitä, niin meidän tulee olla armahtavaisia, niinkuin taivaallinen Isämmekin on armahtavainen, ei vain ystäviämme kohtaan, vaan jokaista kohtaan, niitäkin kohtaan, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, ja silloinkin, kun he eivät mielestämme ole ansainneet kuulla meiltä edes ystävällistä sanaa. Ja useinhan me saamme kokea tällaista komeilua. Silloin olemme valmiit sanomaan: Mitä minulla on tuon heittiön kanssa tekemistä; hän on tehnyt minulle sitä ja sitä, kyllä minä hänen häijyn kielensä tunnen; pitäisikö minun häntä vielä auttaa! Ennemmin soisin hänen joutuvan toukkain ruoaksi jne. Näin luontomme aina koettaa vietellä meitä valelaupeuteen, joka katsoo vain omiin ystäviimme, jotka pitävät meidän puoltamme, muista emme ensinkään välitä.

Tämä ei ole oikein, Kristus sanoo. Vaikka lähimmäisenne onkin teitä loukannut, muistakaa olla armahtavaisia, jos tahdotte olla kristityitä, niin armahtavaisia, kuin teidän Isännekin on, muutoin ette voi olla hänen lapsiansa ettekä minun veljiäni, joka olen teidät synnistä ja kuolemasta verelläni lunastanut. Teidän on näet kaikkien tunnustettava, että olette kaikella tavalla murehduttaneet ja vihoittaneet Jumalaanne, taivaallista Isäänne: ette ole täyttäneet ainoatakaan hänen käskyänsä, vaan rikkoneet ne kaikki; hänellä olisi kyllin syytä sanoa: Pitäisikö minun antaa Poikani moisten paatuneitten pahantekijöiden edestä? Perkele heidät vieköön helvetin syvyyteen, koska eivät minua pelkää, rakasta eivätkä minuun usko, vaan halveksivat, pilkkaavat ja vihaavat minua, vannovat väärin ja kiroilevat minun nimeni kautta, vainoavat ja tuomitsevat minun sanaani, ovat tottelemattomia vanhemmilleen ja esivallalleen, ovat murhaajia, huorintekijöitä, varkaita, saitureita, ahneita, valapattoisia, lyhyesti sanoen, tekevät kaikkea pahaa; menkööt siis menojaan sinne, minne kuuluvatkin!

Näin voisi, tahtoo Kristus sanoa, Jumala lausua teillekin. Niin hän ei kuitenkaan tee, vaan hän on hyvä ja laupias teille, vaikka olettekin niin pahoja; hän antaa teille ruumiin ja hengen, ruoan, juoman, vaimon, lapset, elatuksen ja kaikki tämän elämän tarpeet, jopa ainoan Poikansakin ja iankaikkisen elämän.

Oppikaa tekin harjoittamaan samanlaista laupeutta! Jos joku on sinua loukannutkin, mielesi pahoittaen, niin mitä onkaan se sen suhteen, mitä sinä usein raskaasti olet rikkonut Jumalaa vastaan? Jumala on osoittanut niin suuren laupeuden, että hän lahjoitti ainosyntyisen Poikansa meidän pelastukseksemme synnistä ja kuolemasta; sitäpaitsi hän antaa meille vielä sielun ja ruumiin, omaisuutta ja kaikkea, mitä tarvitsemme, vaikka hän syystä saattaisi meitä rangaista lähettämällä rakeita ja rajuilmoja, helvetin tulta ja kaikenlaisia onnettomuuksia. Opi siis sinäkin noudattamaan tätä esikuvaa että voisit sanoa: Vaikka tuo onkin minua loukannut niin pahoin, että minun pitäisi antaa hänet matojen ruoaksi, en kumminkaan tahdo sitä tehdä. Se olisi näet vain pakanallista eikä kristillistä laupeutta. Hän on tosin tehnyt minulle pahoin ja väärin, mutta ehkäpä minä olen sen ansainnut. En siis tahdo kostaa hänelle nyt, kun hän tarvitsee minun apuani; huomaahan, että hän on avun tarpeessa, ja että minä voin häntä auttaa. Niin taivaallinen Isänikin tekee minulle.

Tiedämmehän, kuinka rahvas vailla häpyä ja mielivaltaisesti kaikkialla menettelee. Torille tuomastaan tavarasta he ovat valmiit kiskomaan kuinka suuren hinnan tahansa. Ja samoin on laita kaupungeissakin: jokainen vain kokoaa rahaa, mässää ja hekumoi, sen ohessa pettäen ja nylkien toinen toistaan, milloin vain voi. Tuollainen elämä on omiansa herättämään suuttumusta; jos heitä kohtaisi onnettomuus, tekisi mieli ajatella: oikein, saakoot nuo heittiöt nyt vähän selkäänsä. Mutta niin kristitty ei kuitenkaan saa ajatella, vaan sanokoon näin: Eihän se minua koske, että he ovat pahoja? Ei se saa yllyttää minua samanlaiseen pahuuteen. Minä tahdon olla hyvän puun kaltainen. Kun siitä tämänvuotiset hedelmät on poimittu, se ensinkään suuttumatta kantaa seuraavana vuonna uusia. Samoin minäkin tahdon tehdä. Jos sinä olet kiittämätön sinulle ennen tekemästäni hyvästä työstä ja sen sijaan olet tehnyt minulle pahaa, et sinä silti saa minua taivutetuksi pahaa tekemään. Jos sinä olet orjantappura, joka et saata olla pistämättä, niin ole minun puolestani, mutta minä en tahdo tulla kaltaiseksesi,vaan pysyn hyvänä, hedelmällisenä viinipuuna, hyvää hedelmää kantavana. Samoin taivaallinen Isänikin tekee. Hän antaa pahoille ja väärille samoin kuin hurskaille ja hyvillekin karjaa, härkiä, lehmiä, munia, voita, juustoa, kodin, talon, vaimon, lapset, rahaa, tavaraa, ruumiin ja sielun, rauhaa, hyvät ilmat ja mitä muuta tarvitsemme. Hän antaa auringon paistaa, vaikka me olisimme ansainneet joutua helvetin tulella poltettaviksi. Jumala ei kuitenkaan tee sitä, hän ei tahdo ruveta orjantappuraksi meidän kiittämättömyytemme tähden, vaan sanoo: Vaikka ette tahdokaan olla muuta kuin pahoja, minä kuitenkin tahdon pysyä hyvänä, antaa auringon paistaa ja sateeni langeta sekä pahoille että hyville.

Tämän esikuvan rakas Herramme Kristus asettaa katseltavaksemme, että me pysyisimme hurskaina emmekä antaisi ihmisten pahuuden vietellä itseämme harjoittamaan pahuutta, niinkuin maailman tapa on, ;e kun itse kostaa ja itse pian palkkansa etsii. Niin ei saa olla kristittyjen, vaan heidän tulee sanoa: Sinä olet orjantappura; olet minua pahoin pistänyt, mutta minä en tahdo syntiesi tähden ruveta samanlaiseksi orjantappuraksi; minä teen sinulle hädässäni kaikkea hyvää, rukoillen en ohessa puolestasi Jumalaa antamaan sinulle sen syntisi anteeksi ja tekemään sinusta, orjantappurasta, hyvän ja hedelmällisen viinipuun. Sitä tarkoittaa lause: »Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.» Hän tekee parhaimmin pahimmillekin vihollisilleen.

Tätä asiaa ei saa kuitenkaan ymmärtää niin, että Jumala muka tahtoisi kieltää ja poistaa kaiken rangaistuksen. Kristus puhuu tässä opetuslapsilleen, joilla ei ollut mitään maallista hallitusvaltaa. Lapset perheessä, talonpojat kyläkunnissa, porvarit kaupungissa, ruhtinaat valtakunnassa eivät saa kostaa toinen toiselleen, sillä kodissa hallitsee isä ja iti, maakunnassa tuomarit, kaupungissa pormestari ja valtakunnassaan keisari. Lapset perheessä, talonpojat maalla, porvarit kaupungissa, ruhtinaat valtakunnassa ovat keskenään ja lain edessä yhdenvertaiset; heidän tulee siis keskuudessaan noudattaa Herran antamaa sääntöä: i kukaan saa tehdä lähimmäiselleen pahaa, vaan meidän tulee olla laupiaita toisillemme. Mutta koska henkilöt ovat erilaisessa asemassa: keisari valtakunnassaan ruhtinasten suhteen, aatelismies ja tuomari maalla rahvaaseen verrattuna, niin ei saa osoittaa mitään laupeutta pahoja kohtaan, vaan pahantekijöitä on rangaistava. Samoin vanhemmat eivät saa olla laupiaita lapsilleen, kun nämä ovat pahoja: heitä on heti kuritettava. Isäntä ja emäntäkään eivät saa olla liiaksi laupiaita palkollisilleen, vaan kaikki pahuus on ansion mukaan hellimättä rangaistava. Sitä Jumala heiltä vaatii; elleivät sitä tee, heidän on siitä kerran tehtävä Jumalalle tarkka ja ankara tili.

Kristuksen armahtavaisuuskäsky tarkoittaa siis niitä, jotka ovat keskenään yhdenvertaisia. Mutta kun on erilaisuutta virassa ja asemassa, on kunkin pitäminen vaarin virastaan, antamatta liiallisen laupeuden estää sen täyttämistä. Kun taas on kysymys yhdenvertaisista henkilöstä, porvarista ja porvarista, talonpojasta ja talonpojasta, lapsesta ja lapsesta, palkollisesta ja palkollisesta, niin tulee kristityn sanoa: Antakoon Jumala sinulle anteeksi sen pahan ja vahingon, minkä olet minulle tuottanut, en tahdo sen vuoksi ruveta sinua rankaisemaan. Tämä on oikeata laupeutta. Ja jos sinulle sittenkin tehdään vääryyttä, niin sano isälle, tuomarille, pormestarille ja ruhtinaalle: Niin ja niin se henkilö on tehnyt minulle; itse älä rupea tuomitsemaan ja rankaisemaan. Eivät lapset saa lyödä toisiaan, eivätkä talonpojat, porvarit, eivätkä aateliset saa toisiaan itse rangaista. Asia ilmoitettakoon esivallalle tähän tapaan: Minulle on tehty sitä ja sitä vääryyttä; jota minun ei sovi rangaista, minulla kun ei ole sitä virkaa. Sekin on laupeutta, kun etsitään laillista apua niiltä, joilla on valta rangaista pahantekijöitä ja hillitä heidän häijyyttään.

Näin Joosef teki. Hän kyllä näki veljiensä harjoittavan paljon pahuutta, mutta hän ei itse rangaissut heitä se ei kuulunut hänen tehtäviinsä , vaan hän ilmoitti asiat isällensä, sanoen: Isä, näin teki Simeon, näin teki Leevi, ottakaa asiasta selko ja estäkää heitä! Se oli oikein ja hyvin tehty, se oli erikoinen laupeudenteko. Siten hän kuitenkin ansaitsi vain kostoa, vihaa ja vainoa. Hänen veljensä eivät näet voineet uskoa hänen suovan heille hyvää ja tekevän heille niin suurta laupeutta, kuin hän siten todella teki. Ilmiantamalla asiat Joosef näet pelasti veljien sielut perkeleeltä ja heidän henkensä rankaisijalta. Näin tulee vieläkin olla lasten ja palkollisten kesken: kukaan ei saa itse kostaa, vaan ilmoittakoon vihastumatta ja pahaa suomatta esivallalle, vanhemmille tai isännälle ja emännälle, mitä vääryyttä on tehty. Siten toinen auttaa toistaan ruumiin, rahan ja omaisuuden, jopa sielunkin puolesta: et enää ole niin laiska, huolimaton, veltto, itsekäs tai uskoton, vaan teet parannuksen.

Nuoriso oppikoon siis harjoittamaan tällaista laupeutta. Älkäämme heti, kun meille tehdään jotakin pahaa tai kun näemme vääryyttä harjoitettavan, ruvetko itse kostamaan. Sanokaamme: Minua tämä surettaa; en olisi suonut sinun näin tekevän. Tämä on esirukousta lähimmäisen puolesta. Mennös sitten ilmoittamaan asia niille, joilla on valta rangaista, jotka voivat asian parantaa ja korjata, ja joilla on siihen velvoitus. Jumala on sitä varten asettanut riittävästi ihmisiä: ruhtinaat, herrat, virkamiehet, isän ja äidin, seurakunnanpaimenet ja saarnaajat, vieläpä teloittajankin, joiden tulee pahuutta rangaista. Toiset, jotka eivät hoida sellaisia virkoja, olkoot rankaisematta, ja osoittakoot laupeutta neuvomalla ja auttamalla, mikäli voivat.

Meidän on siis tarkoin huomattava, että tämä armahtavaisuuskäsky tarkoittaa yhdenvertaisia henkilöitä, siinä tapauksessa näet, että toisella ei ole hallitus- eikä käskijänvaltaa toiseen. Mutta kun henkilöt ovat eri asemassa, yksi isäntänä, toinen tuomarina, kolmas ruhtinaana, niin heidän tulee tosin osoittaa laupeutta vertaisilleen, mutta ei alamaisilleen. Siinä suhteessa on heidän erityisesti käsketty rangaista lapsissa, palkollisissa ja alamaisissa esiintyvää pahuutta. Jos sitävastoin henkilöt ovat yhdenvertaisia, tulee heidän olla toisilleen ystävällisiä, hyväsydämisiä ja armeliaita, auttaen, neuvoen ja pahuutta ilmiantaen. Se on kristillistä elämää. Älä välitä siitä, vaikka sinua sen vuoksi soimataanse on lasten ja palkollisten tapa, petturiksi ja kielittelijäksi. Muista sinä vain pysyä hyvänä puuna, äläkä anna kenenkään muuttaa itseäsi orjantappuraksi!

Samoin armas aurinkokin: se valaisee tosin monta konnaa, jotka viime yönä varastivat tai tekivät huorin; kuitenkin se pysyy ihanana aurinkona, vaikka sinä oletkin musta kuin perkele etkä ole mahdollinen syntiesi tähden sitä näkemään. Se ajattelee näin: Vaikka minun nyt täytyy katsella sinun pahuuttasi, niin saanpa kerran nähdä sinun kauniisti riippuvan hirsipuussa; nyt sinä naurat minulle, ja minun täytyy paistaa sinun pahuudellesi, mutta vähät siitä, ellet tee parannusta, saanpahan nähdä sinun rangaistuksesikin. Kokemus osoittaa, ettei Jumala jätä ainoatakaan pahaa tekoa rankaisematta. Jos vältätkin vanhempiesi kurituksen, et vältä esivallan miekkaa. Sinun on joko kaduttava ja tehtävä parannus tai odotettava rangaistusta, sillä Jumala ei jätä rankaisematta ketään, joka ei tee parannusta.

Moni rosvo ja varas pääsee kyllä karkuun, kiertelee pakolaisena maasta toiseen, siten joksikin aikaa välttäen rangaistuksen. Mutta ellei hän tee parannusta, käy lopultakin niin kummallisesti, että hän joutuu esivallan käsiin ja saapi ansaitun palkkansa. Sattuvasti sanookin sananparsi: Pahat lapset voivat välttää vanhempien kurituksen, mutta eivät vältä esivallan rangaistusta. Sen, jota isä ja äiti eivät voi vitsalla taivuttaa, kyllä taivuttaa teloittajan köysi ja miekka. Jos et huoli kurituksesta elämäksi, saat kärsiä rangaistuksen kuolemaksi; se on ansaittu palkkasi.

Herran Kristuksen tahto on siis, että me vietämme hyvää elämää ja teemme toinen toisellemme hyviä tekoja, jotka ovat todellisia eivätkä vain näennäisesti hyviä. Sen tähden hän käskee meidän olla laupiaita, mutta ei pakanain tavalla, jotka ovat laupiaita niille, joilta toivovat vastapalvelusta,s että toinen käsi pesisi toista. Niin ei meidän sovi tehdä; meidän on meneteltävä taivaallisen Isämme tavalla, joka runsaasti jakaa meille kaiken, mitä tarvitsemme, niin että maailmalla kyllä on kokoon haalittavaa. Eikä hän anna vain hurskailleheidät kaikki hän voisi tyydyttää yhdessä päivässä, vaan pahoillekin. Hänen hyvyytensä ei silti vähene, vaikka ihmisten enemmistö on pahoja ja kiittämättömiä, ja vaikka nuo pahat kaikkialla saavatkin sen parhaimman ja suurimman osan. Hänet minä asetan, Kristus sanoo, esikuvaksi teille, jotka olette minun kristityitäni, ettette auttaisi vain ystäviännesellaista hurskautta minä kyllä tapaan pakanoistakin; vaan auttakaa vihollisiannekin, niinkuin näette taivaallisen Isänne antavan aurinkonsa paistaa jokaiselle, murhaajille, varkaille, huorintekijöille ja ilkeille saitureille, porvareille ja talonpojille, jotka eivät oikeastaan olisi ansainneet ikinä silmillään katsella armasta aurinkoa. Kuitenkaan hän ei niin tee, hän ei anna ihmisten pahuuden laupeuttaan vähentää.

Samalla tapaa, hän sanoo, tehkää tekin; älkää suuttuko, älkää vetäkö kättänne takaisin, niinkuin maailman on tapana tehdä, sanoen: Turha vaiva tehdä hyvää tuolle heittiölle. Älkää te niin sanoko! Ystävän palveleminen ei ole mitään erinomaista. Pakanatkin ovat ystävällisiä ja kohteliaita, niin kauan kuin he toivovat saavansa vastapalvelusta; mutta kun tätä vastapalvelusta ei kuulu, loppuu heidän hyvyytensä. Siitähän nähdään selvästi, ettei laupeus vuotanutkaan rakkauden elävästä lähteestä, vaan oli ikään kuin kuivaan hiekkaan kaadettu vesi, pelkkä pakanallinen toivo. Teidän kristittyjen tulee pyrkiä korkeammalle, olla väsymättömiä auttamaan vihollisiannekin, vaikka saisitte palkaksenne pelkkää kiittämättömyyttä. Teidän sopii ajatella: jos nuo tahtovat olla kiittämättömiä, niin onpa Jumalalla tarpeeksi perkeleitä, kylliksi pahoja ihmisiä, vettä, tulta, ruttoa ja muita vitsauksia, joilla hän voi heitä rangaista. Hän kyllä heidät löytää. Koska tiedän, ettei pahuus voi jäädä rankaisematta, tahdon säilyttää lempeän, säälivän mielen, joka on valmis auttamaan sekä neuvolla että työllä. Tämä on kristillistä mieltä ja kristillistä rakkautta. Sitä ei ole pakanoilla; he auttavat vain niin kauan, kuin toivovat ansaitsevansa kiitosta ja vastapalvelusta. (ristityillä sitävastoin tulee olla sellainen sydän ja rakkaus, joka on elävän lähteen kaltainen, jota ei voi tyhjiin ammentaa ja joka ei kuivu, vaikka hyvä työ katoaakin kuin vesi hiekkaan, heille itselleen hyötyä tuottamatta. Nyt Herra jatkaa puhettaan, erotellen laupeuden ja sanoo: Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.»

Herra soisi meidän olevan todellisia kristityitä, jotka emme vain sanoilla kerskaisi uskosta ja evankeliumista, niinkuin kerskaavat nykyään ne, jotka ovat olevinaan evankelisia ja osaavat Kristuksesta paljon puhua, mutta kun katsotaan asiaa tarkemmin, ei puheessa olekaan mitään perää. Suurin osa siis niistäkin, jotka saavat evankeliumia kuulla, pettää itsensä ja joutuu kadotukseen valheuskollaan. Tämän onnettomuuden Kristus tahtoisi torjua. Sentähden hän ei aseta katseltavaksemme mitään outoa ja tuntematonta esikuvaa, vaan Isänsä ja meidän oman esikuvamme: me itse olemme saaneet kokea, miten hän on meitä kohdellut, ja hän käskee meidän tehdä samoin lähimmäisellemme.

Olemmehan kaikki olleet Jumalan tuomion ja kadotuksen alaiset syntiemme tähden. Mutta mitä onkaan taivaallinen Isämme tehnyt? Hän ei todellakaan ole tahtonut tuomita sinua kadotukseen, vaan antaa syntisi anteeksi, pelastaa sinut helvetin kadotuksesta ja ottaa sinut armoihinsa. Sellainen esikuva sinulla on itseäsi varten. Noudata sitä, tee samoin lähimmäisellesi, niin olet oikea kristitty, joka uskot Kristukseen, et tuomitse etkä sadattele lähimmäistäsi, vaan annat mielelläsi hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän on vastaasi rikkonut. Mutta ellet tahdo, vaan pahan palvelijan tavalla (Matt. 18) itse tahdot saada armon Jumalalta, mutta et sitä osoita toisille, niin tiedä, ettet olekaan kristitty; Jumala on heittävä sinut laupeutensa piiristä tuomioon ja kadotukseen ja riistävä sinulta kaiken sen hyvän, jonka hän on sinulle antanut ja myös paneva taakaksesi jälleen kaiken velan, jonka hän jo oli sinulle anteeksi antanut. Siitä saat olla vakuuttunut, sillä luemmehan tästä: Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita», toisin sanoen: Ellette lakkaa tuomitsemisestanne, on Jumalakin teidät tuomitseva.

Mutta tiedämmehän, että on varsin vaikeaa olla tuomitsematta toisia. Kun joku vähänkin loukkaa meitä, me olemme heti valmiit tuomitsemaan: mitä vielä tekisin tuolle ilkiölle? Olen tehnyt hänelle sen ja sen hyvän työn; siinä nyt oli kiitos, siinä palkinto. Se on oikeastaan armotonta armeliaisuutta, nurjaa avuliaisuutta, kun heti ollaan valmiit tuomitsemaan, jos ei saada kiitosta. Sangen sattuvasti Gregorius sanoo: »Totinen hurskaus on armahtavainen, mutta väärä hurskaus on kaksinkertaista armottomuutta.» Se todetaan siitäkin, että jos joku lahjoittaa minulle markan, hän sillä ostaisi minut orjakseen! Jos minä siis satun puhumaan tai tekemään jotakin hänelle epämieluista tai jos en kaikissa kohdin ole hänen palvelijansa, hän siitä minua heti soimaamaan: katso, sitä ja sitä olen sinulle antanut; olisiko ollut liikaa, jos sinäkin olisit tehnyt minulle tämän palveluksen? Se on palvelemista vastapalveluksen saamiseksi. Juuri niin on pakanain tapana menetellä.

Mutta toisin pitää olla. Jos teet jollekulle hyvän teon, mutta tämä on kiittämätön tai palkitsee sen pahalla, niin saat tosin häntä varoittaa sanomalla hänen tekevän syntiä Jumalaa vastaan. Mutta muista, ettet silti saa ruveta häntä vihaamaan, häntä tuomitsemaan ja sadattelemaan etkä olla häntä uudestaan auttamatta hänen hädässänsä. Jätä hänet hänen tuomarinsa haltuun! Ethän tiedä, mitä Jumala hänelle tehnee; ehkäpä hän vielä kääntyy parannukseenkin. Jos hän ei käänny, niin on Jumalalla, niinkuin sanoin, niin monta perkelettä, pyöveliä ja muita pahanilkisiä, voidakseen häntä aikanaan rangaista. Useinhan tapahtuu milloin missäkin äkillisiä onnettomuuksia. Älä siis sinä rupea tuomitsemaan, vaan ajattele näin: Jos Jumala olisi tahtonut tuomita minua niin ankarasti kuin minä jo aikaa sitten olisin ansainnut, olisi minun jo monta, monta vuotta sitten täytynyt kuolla synteihini, minä kun olen elänyt häpeällisessä epäjumalisuudessa ja tekopyhyydessä.

Älä myös kadotustuomiota lausu! Ei se asia kuulu sinulle. Sinun tulee vain nuhdella, neuvoa, varoittaa sekä ilmiantaa niille, joilla on tutkimis- ja tuomitsemisvalta. Sinun sitävastoin ei sovi tehdä muuta kuin osoittaa laupeutta tuomitsematta, kadotustuomiota lausumatta, vain anteeksi antaen. Ja vaikka ei lähimmäisesi lakkaisikaan sinua vastaan rikkomasta, tulee kuitenkin sydämesi olla altis antamaan hänelle anteeksi, vastustamatta häntä ja koettamatta hänelle kostaa, päinvastoin mahdollisuuden mukaan auttaen ja hänen parastaan edistäen.

Tämä tosin tuntuu vaikealta ja työläältä; mutta ajattelepa toki, että oletkin kristitty: sinun täytyy, jos tahdot kristittynä olla, menetellä vakavammin kuin suruttomat. Onhan taivaallisen Isämme esikuva ilmeinen! Jos lähimmäisesi on kiittämätön osoittamastasi hyvästä teosta ja sen sijaan vain tahtoo tehdä sinulle vahinkoa, niin saat olla varma siitä, että Jumala kyllä hänet tapaa. Jätä kosto Jumalalle; tee sinä vain, mitä sinun on käsketty tehdä!

Olen lukenut kertomuksen pahankurisesta pojasta, joka tukasta laahasi isäänsä oven kynnykselle asti. Silloin rupesi isä huutamaan: Pysähdy, pysähdy jo, poikani, tähän asti minäkin kerran isäni laahasin; kuten minä hänelle tein silloin, niin sinä teet nyt minulle! Tämä on Herran Jumalan tuomio; hän kyllä tietää, kuinka on rangaistava pahuutta, varsinkin kiittämättömyyttä. Jätä siis asia hänen haltuunsa! Tee sinä, mihin sinun on käsketty; älä itse kosta, vaan ole armahtavainen. Jumala ei jätä pahuutta rankaisematta, niinkuin Herra tekstissämme vielä lausuu:

»Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin.»

Herra on tässä esittänyt asian aivan selvästi. Hän tahtoisi, että me olisimme hyviä ja hurskaita kristityitä, jotka kaikissa suhteissa menettelemme oikein. Äsken hän käski osoittaa armahtavuutta kurjille syntisille, niinkuin Jumalakin on meille laupias, ettemme heitä tuomitsisi ja sadattelisi, vaan jättäisimme tuomion ja koston Jumalalle, heidän puolestansa rukoillen. Nyt käskee hän vielä meidän tarpeen tullen olla heille avullisia neuvoilla ja työllä. Silloin saamme olla varmat siitä, ettemme voi antaa niin runsaasti apua, ettei Jumala antaisi meille vielä runsaammin sijaan. Sydämen tulee siis aina olla rakkautta vuotava eikä orjantappurain pistoksissa ehtyvä, niinkuin pakanoiden keskuudessa on laita; he eivät voi olla tuomitsematta ja sadattelematta. Jos heille tehdään jotakin vastoin heidän mieltänsä, niin he eivät anna anteeksi, ennenkuin sitä polvistuen pyytää. Ja jos heillä ei ole toivoa korvauksen saamisesta, he eivät anna mitään toiselle. Sen tähden heitä kohtaa se kova tuomio, että Jumala tuomitsee ja kadottaa heidät, antamatta heille anteeksi ja mitään heille lahjoittamatta.

Karttakaamme sellaista pahuutta! Tehkäämme lähimmäisellemme, niinkuin rakas taivaallinen Isämme on meille tehnyt! Hän poistaa tuomion ja antaa anteeksi. Hän ei tahdo kostaa eikä tuomita, vaikka me olemmekin niin kiittämättömiä, että hänen hyvien tekojensa palkkioksi täytämme hänen helmansa ja kätensä synnillä. Samaa laupeutta mekin oppikaamme. Muussa tapauksessa on meillä odotettavana hänen lausumansa tuomio: »Sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin.»

Meidän on tunnustettava, että Jumala on meille mitannut sangen runsaalla mitalla. Jos Jumala olisi ruvennut antamaan meille ansiomme mukaan, me olisimme ansainneet hänen vihaansa, rauhattomuutta ja onnettomuutta: oikeastaan olisi maan pitänyt niellä meidät heti maailmaan synnyttyämme, puhumattakaan siitä, että me sitten koko elämämme aikana olemme pahoin tehneet. Ansaittu osamme olisi siis oikeastaan kuolema ja helvetti. Mutta mitä tekeekään Jumala? Hän poistaa kaiken sen, mitä me olemme ansainneet; vihansa, kostonsa, tuomion, kuoleman ja helvetin, ja lahjoittaa meille taivaan, armon ja vapauden lain ja meidän pahan omantuntomme syytöksistä. Hän poistaa kaikki rikokset ja velat ja antaa kaikkea hyvää. Se on armollista mittaamista. Mutta ellet sinä sitten tahdo samoin mitata lähimmäisellesi, niin Jumala on mittaava sinulle samoin kuin sinäkin mittaat; älä muuta odotakaan. Tilasi on hyvä, sillä Jumala oli mitannut sinulle pelkkää armoa, mutta nyt sinulle mitataan aivan samoin kuin sinä itse teet, mitatessasi kiittämättömyydellä.

Tämä on ihmeellinen saarna, sillä siitä me näemme, että Jumala pitää melkein suuremmassa arvossa lähimmäiselle osoitettua palvelusta kuin sitä, joka on hänelle itsellensä tehty. Omassa asiassaan, mitä häneen itseensä tulee, hän antaa anteeksi synnit eikä tahdo kostaa, mitä me olemme häntä vastaan rikkoneet. Mutta jos me olemme menetelleet pahoin lähimmäistämme kohtaan, niin hänkin on meille vihainen, mitään anteeksi antamatta. Mittaaminen on siis ymmärrettävä tapahtuvaksi meidän tultuamme uskoon eikä ennen uskoon tulemista. Ennen kuin tulit uskoon, Jumala ei kohdellut sinua oman ansiosi, vaan armonsa mukaan. Hän antoi sinun tulla tuntemaan sanansa ja lupasi syntisi anteeksi. Tämä on ensimmäinen mitta, jolla meille mitattiin alkaessamme uskomaan.

Koska me siis olemme saaneet Jumalalta näin runsain mitoin, niin Herra muistuttaa meitä mittaamaan samoin lähimmäisellemme. Ellet mittaa, käy sinulle aivan samoin kuin sinä itse toisille teet. Jos sinä olet armoton, on hänkin armoton sinulle. Jos sinä toisia tuomitset ja sadattelet, hänkin tuomitsee sinut. Sinä et anna toisille mitään, otat vain; ei hänkään anna sinulle mitään, vaan ottaa. Tämä mittaaminen toteutuu ihmisen tultua uskoon, kun Herra Jumala pitää lähimmäiselle tehtyjä töitä niin suuressa arvossa, että peruuttaa lahjansa, ellemme samoin tee hyvää lähimmäisellemme.

Se siis, joka tahtoo uskollisesti palvella Jumalaa, tehköön lähimmäiselleen samoin kuin Jumala on tehnyt hänelle itselleen; toisin sanoen, älköön tuomitko, älköön kadotustuomiota lausuko, vaan antakoon anteeksi ja auttakoon mielellään, olkoon ystävällinen ja avulias, missä vain taitaa. Muutoin meidän käy kuin armottoman palvelijan Matt. 18. luvussa. Hänelle oli tapahtunut sula armo: herra vapautti hänet velasta ja antoi sen kokonaan anteeksi. Mutta kun hän ei tahtonut antaa kanssapalvelijalleen anteeksi sadan denarin velkaa eikä ollut häntä kohtaan pitkämielinen, kunnes tämä voisi maksaa, niin joutuivat nuo kymmenen tuhatta leiviskää jälleen hänen maksettavikseen ja hän joutui teloittajan haltuun, kunnes maksaisi kaiken.

Meidän on tosin mahdotonta kaikissa kohdin täyttää ja noudattaa tätä sääntöä. Sangen usein me unhotamme laupeuden. Kun meidän pitäisi olla ystävällisiä, me vihastumme, kun meidän pitäisi puhua lempeästi, me jo sadattelemme. Mutta vaikka useasti käykin niin, että me tässä suhteessa teemme vastoin Kristuksen käskyä, niin muistakaamme ainakin karttaa sitä fariseusten syntiä, ettemme tukahduta omaatuntoamme ja jatka synnin harjoittamista, vaan nopeasti käännymme ajattelemaan Herran esikuvaa ja tekemään, mitä taivaallinen Isämme on meille tehnyt, antamatta minkään sopimattomuuden tai kiittämättömyyden mieltämme katkeroittaa.

Mutta kun on kysymys anteeksiannosta, niin on asianmukaista, että se, jolle on anteeksi annettava, tunnustaa syntinsä ja niitä katuu. Minun on aivan mahdotonta antaa paaville ja muille sanan vihollisille anteeksi heidän syntiään sentähden, että he pitävät meidän oppimme vainoamista oikeana. Mutta jos he tunnustaisivat menetelleensä mielettömästi ja heti käyttäytymisestään luopuisivat, olisi syntien anteeksiantaminenkin seurauksena. Kun syntiä on annettava anteeksi, pitää myös synti olla tunnettuna. Joka tahtoo olla oikeassa, tahtomatta tunnustaa syntiään, kuten Saul teki Samuelille, hänelle ei voida syntiä antaa anteeksi.

Tämä on kristillisen elämän oppi, jonka Herra esittää meille taivaallisen Isämme esikuvalla. Tätä oppia hän edelleen selittää vertauksessaan rikasta omassa ja malasta toisen silmässä. Hän tahtoo sanoa: Minä tiedän kyliä sen käyvän teille vaikeaksi, sillä kärsimänne vahingot teitä harmittavat; ette voi niitä helposti unhottaa. Nähdessänne riitaveljenne tai joutuessanne häntä muistamaan te heti harmistutte ja ajattelette sapekkaasti: hän on tehnyt minulle niin ja niin, joutaisipa häntäkin kova onni kohdata! Ei niin, rakkaat lapset, Kristus sanoo; jos hän an jossakin asiassa tuottanut sinulle vahinkoa tai sanoilla sinua loukannut, se todellakaan ei ole muuta kuin rikka, tomuhiukkanen silmässä, kun sen sijaan omassa silmässäsi on suuri malka, jos vain katselet, mitä olet rikkonut Jumalaa vastaan. Suuret vaatimukset pitää sen asettaa itsellensä, joka rohkenee mennä toisia tuomitsemaan ja sadattelemaan.

Muutoinkin opettajan täytyy olla oppilastaan viisaampi; ellei ole, ei tämä häneltä mitään opi. Mutta mikä opettaja sinä olet, joka tahdot toisia neuvoa ja tuomita, ja kuitenkin olet yhtä rangaistava ja oppimaton kuin sekin, jota rohkenet ruveta mestaroimaan? Ei sovi se, Herra tahtoo sanoa, ihmisellekään, saati sitten minun valtakunnassani Jumalalle, te kaikki kun olette yhtä syyllisiä. Opi siis hyvin soveltamaan tätä vertausta omiin tekoihisi. Kun kuulet, näet ja saat kärsiä jotain vastenmielistä, jota et kernaasti kärsi, niin sano näin: Parasta on, että maltan mieleni; nuo ovat vähäpätöisiä syntejä minun syntieni rinnalla. Jumala näkee minussa paljon enemmän puutteita, kun minä voin nähdä lähimmäisessäni; tahdon siis vaieta ja antaa anteeksi, kunhan vain Jumala antaa minulle anteeksi eikä muistele pahoja tekojani. Mutta tämä ei ole niinkään helposti toteutettavissa. Maailmassa ihminen aina soimaa toista silmässä olevasta rikasta, vaikka hänellä itsellä on iso malka silmässä. Jos sinulla on yksi syy lähimmäistäsi vastaan, niin Jumalalla on sinua vastaan tuhansia syitä, sillä sinä et ole eläessäsi noudattanut hänen käskyjään, vaan monen monella tavalla rikkonut ne. Sinä et kuitenkaan tätä huomaa, mutta olet kyllä valmis muutaman häijyn puheen tähden syömään elävältä lähimmäisesi. Häpeä sinulle, joka olet olevinasi niin tarkkanäköinen etkä kuitenkaan voi nähdä malkaa omassa silmässäsi!

Kristityn tulee tottua toisenlaiseen menettelyyn. Nähdessään rikan toisen silmässä tulee hänen, ennen kuin rupeaa häntä tuomitsemaan, mennä katsomaan itseään kuvastimessa. Hän on näkevä niin suuren malan, että siitä voisi veistää vaikkapa sikoruuhen, ja hänen täytyy sanoa: Kuinka ovatkaan asiat? Lähimmäiseni rikkoo minua vastaan pari, kolme kertaa vuodessa; mutta minä, vaikka olen elänyt näin vanhaksi, en ole vielä ikinä noudattanut Jumalan käskyjä, vaan olen rikkonut ne joka aika ja hetki. Kuinka saatankaan olla niin kelvoton olento? Omat syntini ovat verrattavat suuriin, neljän sylen hirsiin; minä kuitenkin tarkkaan enemmän veljeni silmässä olevaa vähäistä rikkaa kuin malkaa omassani. Niin ei saa olla. Minun on ensin huolehdittava siitä, kuinka pääsen vapaaksi omista synneistäni. Siitä saan niin paljon tekemistä, että kyllä jääpi rikka unohduksiin. Olen itse ollut tottelematon Jumalalleni, esivallalleni, isälle ja äidille sekä isäntäväelleni ja olen vieläkin: en saata olla syntiä tekemättä. Kuinka saatankaan olla niin armoton lähimmäiselleni, että jo yhdestä pahasta sanasta häneen vihastun? Oi, kristityn ei pitäisi niin tehdä.

Herra tahtoo siis alati asettaa eteemme taivaallisen Isämme esikuvan. Koska hän ei katso meidän suuria malkojamme, pitäisi meidänkin tuomitsematta ja sadattelematta sietää noita pieniä rikkoja. Joka nyt ei näistä jaloista ja ihanista lupauksista taivu osoittamaan laupeutta, kun Jumala lupaa poistaa kaiken tuomion ja kadotuksen ja antaa anteeksi meille, jos me vain annamme anteeksi toisillemme emmekä ketään tuomitse, niin että kuoleman ja helvetin sijaan tulee sula armo ja laupeus, niin en tiedä, mikä sellaista ihmistä voisi saada heltymään ja taipumaan ja mikä sitä lohduttaisi. Ja toisaalta: joka ei peljästy ja heitä toisten tuomitsemista ja sadattelemista kuullessaan, että Jumala on löytävä hänen omasta silmästänsä malan, jos tämä rupeaa etsimään rikkaa toisen silmästä, niin en tiedä, mikä häntä voisi peljättää.

Emmekö ole kankeita ihmisiä ja suuria houkkia, kun emme kärsi väärää sanaa toiselta, vaikka Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi? Jos me hetkeksi jätämme sikseen tuomitsemisen, jättää hän tuomionsa sikseen iankaikkisesti. Ja mitä auttaa meitä, jos jätämme sen tekemättä, noudattaen enemmän maailman kuin taivaallisen Isämme esikuvaa? Seurauksena on vain, että syöksymme Jumalan armosta hänen ankarimman vihansa alaisiksi. Kun meillä voisi olla armollinen, laupias ja lempeä Jumala, niin me näin itse teemme Jumalan viholliseksemme ja pakotamme hänet rankaisemaan ja tuomitsemaan itseämme.

Tätä kurjaa kohtaloa meidän tulee tarkoin miettiä ja asettaa elämämme kristilliseksi, niin että jokainen, niin ystävä kuin vihamies, näkisi meidän olevan Kristuksen oikeita opetuslapsia, joilla on sydämessä tyhjentämätön rakkauden lähde, joka ei ikinä joudu kuiville.

Sen rakas taivaallinen Isämme Pyhän Henkensä kautta ja Kristuksen tähden armollisesti meille kaikille suokoon! Amen.