Päivän evankeliumissa Luukas kertoo, miten Pietari ja toiset opetuslapset tulivat kutsutuiksi apostolinvirkaan. Itse kertomus on erittäin kuvaava. Runsaalla kalansaaliilla Herra tahtoi heille osoittaa, miten voimallisesti evankeliumi oli vaikuttava maailmassa temmaten ihmisiä pois perkeleen valtakunnasta ja saattaen heitä Jumalan valtakuntaan. Lopuksi Herra itsekin asian selittää siten, että Pietari, Andreas, Jaakob ja Johannes vastedes tulevat pyytämään ja saamaan ihmisiä.

Tässä on erinomainen lohdutus sen kiusauksen varalle, joka yleensä vaivaa hurskaita saarnaajia, he kun näet valittavat maailmaa niin pahaksi, että sanan saarna on turha ja menee hukkaan, kenenkään siitä parantumatta. Sellaista, Kristus tahtoo sanoa, saattaa ajatella Mooseksen saarnasta; mutta siellä, missä minun sanani vaikuttaa ja sitä minun käskystäni saarnataan, se on menestyvä, niinkuin nyt kalanpyynti menestyi, kun Pietari minun käskystäni ryhtyi siihen.

Ennenkuin evankelista alkaa kertoa itse tapausta, hän mainitsee, että joukoittain hurskaita ihmisiä tunkeutui Kristuksen luo kuulemaan hänen puhettaan. Tällä esimerkillä hän tahtoo kehoittaa meitäkin mielellämme kuulemaan Jumalan sanaa ja vakavasti siinä pysymään. Sillä, joka ahkerasti kuulee Jumalan sanaa, on kaksi suurta etua, joita ei kukaan voi ilman Jumalan sanaa saada.

Ensimmäinen etu on se, että opimme tuntemaan Jumalan tahdon, mikä hänen mielialansa on meitä kohtaan ja mitä hän aikoo tehdä meille tämän elämän perästä. Ilman Jumalan sanaa on yhdenkään ihmisen mahdotonta sitä tietää. Me luulemme aivan vastoin todellisuutta, että Jumala on meille vihainen ja tahtoo meitä rangaista. Mutta sana opettaa, niinkuin kohta saamme kuulla, ettei Jumala olekaan meille vihainen, vaikka olemmekin syntisiä, vaan että hän on armollinen ja tahtoo pelastaa meidät synnistä ja kuolemasta iankaikkiseen elämään. Tämä on sanan ensimmäinen hedelmä; sentähden meidän tulee ahkerasti ja hartaudella kuulla sanaa.

Toinen etu on se, että me sanasta opimme, kuinka ulkonainen elämämme, asemamme ja kutsumuksemme, Jumalan sanaan perustuvana ja sanalla pyhitettynä on oikeaa jumalanpalvelusta, joka on Jumalalle otollista. Ei ole tarpeellista sen, joka tahtoo Jumalaa palvella, ulkonaisessa elämässään ryhtyä mihinkään erikoisuuksiin, niinkuin munkit ovat ryhtyneet. Pysyköön kukin kutsumuksessaan ja tehköön, mitä esivalta, virka ja elämänmuoto vaatii. Se on oikeaa Jumalan palvelemista, sellaiseen hän erittäin mielistyy ja antaa siihen onnen ja menestyksen.

On välttämätöntä ja erittäin tärkeää, että me perustamme kutsumuksemme Jumalan sanaan ja että kukin on vakuuttunut siitä, että kaikki hänen tekonsa ja toimensa tapahtuvat Jumalan nimeen ja hänen käskystään. Silloin sydän voi vastustaa perkelettä, olla vahvassa turvassa ja sanoa: Olen tänäpäivänä tehnyt sitä ja sitä, ja olen tehnyt sitä sentähden, että tiedän Jumalan sanassaan minut sellaiseen käskeneen ja määränneen; minä tiedän siis sen hyväksi ja Jumalalle otolliseksi työksi. Se taas, joka ei voi näin sanoa, ajoissa heittäköön sikseen aikeensa, oli se minkä laatuinen hyvänsä, sillä se on synti, joka ei saavuta Jumalan mielisuosiota ja hyväksymistä, niinkuin apostoli Paavali sanoo: »Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.»

Mutta tässä meidän on muistettava, että sen, joka ei tahdo elää pakanain tavalla huoletonna, vaan tahtoo perustaa tekonsa ja elämänsä Jumalan sanaan ja pyytää tehdä kaikki uskossa, täytyy ennen kaikkea oikein tuntea ja viljellä Jumalan sanaa. Ei voi olla uskoa siellä, missä ei ole Jumalan sanaa. Ajattelet itseksesi: mikä sana se onkaan, joka käsittää kaikki elämänmuodot ja koko ulkonaisen elämän alan. Mutta siihen saat pian vastauksen. Ensiksikin neljäs käsky kuuluu näin: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi». Tämä käsky käsittää kaikki elämänmuodot. Avioliitto on näet kaikkien muiden elämänmuotojen lähteenä. Ja Jumala on ne siten erityisesti liittänyt toisiinsa, että samoin kuin avion on palveleminen kaikkia muita elämänmuotoja (sillä ellei näet olisi avioelämää, niin ei olisi hallitustakaan eikä mitään yhteiskunnallista elämää), samoin tulee toisaalta kaikkien elämänmuotojen palvella aviota.

Tämän käskyn ohessa, joka käsittää kaikki elämänmuodot, on meillä toinenkin käsky, joka käsittää kaikki työt, nimittäin se sana, joka käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme». Loistakoot nämä kaksi käskyä alati silmiemme edessä, niin elämämme käy oikein Jumalan sanan ja käskyjen mukaan!

Jos otamme huomioon vain tekojen laadun, niin näyttää tosin sangen halvalta esimerkiksi palvelijattaren työ kodissa, hän kun keittää, pesee, lakaisee, hoitaa lapsia, siivoo ja kylvettää niitä. Sellaista tekevät pakanat ja uskottomatkin, mutta he tekevät sitä ilman Jumalan sanaa; sillä he eivät usko, että he tätä tehdessään osoittavat Jumalalle palvelusta ja kuuliaisuutta, he kun eivät tunne hänen käskyjään. Mutta kristitty palvelijatar tietää neljännestä käskystä, että Jumala on käskenyt meitä tekemään sellaisia töitä, ja hän ymmärtää, että samaa vaatii meiltä myös rakkaus lähimmäiseen. Siten hän tekee siitä pyhän työn tarvitsematta siihen mitään erityistä vihkitoimitusta. Oikea siunaaja on se sana, jonka Herra sanoo apostoli Paavalin kautta: »Palvelijat, olkaa kuuliaiset maallisille isännillenne, pelossa ja vapistuksessa, sydämenne yksinkertaisuudessa»; ja samoin: »Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa» (Ef. 6:5, 1). Nämä sanat ja usko tekevät nuo työt, joita muutoin pakanatkin tekevät, pyhiksi ja Jumalalle otollisiksi; sitävastoin ne eivät voi kelvata Jumalalle, ellei ole käsillä hänen sanansa ja usko. Ei ole maan päällä muuta pyhää kuin Jumalan nimi ja sana. Jos tahdotaan pyhittää jotakin, on se pyhitettävä Jumalan sanalla.

Neljännen käskyn sisältö ulottuu siis kaikkiin elämänmuotoihin ja tekoihin ja pyhittää ne Jumalalle otollisiksi, kun vain uskot Kristukseen ja Jumalan nimeen osoitat hänelle kuuliaisuutta. Jos siis kuolet elämänmuodossasi, milloin Jumala katsoo hyväksi, kuolet hyvin ja autuaasti, sillä sinä kuolet oikeassa uskossa ja kuuliaisuudessa, olet iankaikkisen elämän perillinen, et tosin tekojesi tähden, vaan uskosi tähden, josta tuo kuuliaisuus ja nuo työt ovat johtuneet.

Kun munkki käyttää viittaansa, ajattaa tukkansa, nousee puoliyöstä lukemaan messua, noudattaa erikoisia ruokasääntöjä jne., niin tuollaiset teot tosin näyttävät arvokkailta, ne kun tuottavat ihmisille vaivaa; mutta niissä on se suuri vika, etteivät ne tapahdu Jumalan sanan määräyksestä, eivätkä ne siis ole mitään pyhiä tekoja. Mutta se on pyhä työ, se tekee pyhäksi, kun uskot Jeesukseen Kristukseen ja sitten otat noudattaaksesi neljättä käskyä ja sen mukaan harjoitat kuuliaisuutta. Siitähän kuulet, että juuri se elämänmuoto, jossa olet, on Jumalan sanalla kaunistettu ja sen tähden pyhä elämänmuoto.

Meidän on siis ennen kaikkea ottaminen vaarin sanasta. Se, joka tarkkaa vain tekoa sinänsä, ei havaitse mitään erotusta uskovien kristittyjen ja uskottomien välillä. Kumpaisetkin tekevät, mitä isän ja äidin, palvelijan ja palvelijattaren, isännän ja emännän tulee kotioloissa tehdä. Mutta erotus on kuitenkin ilmeinen. Pakanat ja uskottomat tekevät tehtävänsä synnissä ja epäuskossa, he kun eivät tiedä sanasta mitään. Kristitty sitävastoin tekee työnsä uskossa, pitäen töitään Jumalan sanan mukaan kuuliaisuuden osoituksena Jumalalle ja hänelle otollisina. Sentähden ne ovatkin pyhiä, mutta nuo edelliset epäpyhiä töitä.

Meidän tulee siis tämän esikuvan mukaan mielellämme ja ahkerasti kuulla Jumalan sanaa; silloin mekin voimme Pietarin tavalla tähän aikaan saada lujan varmuuden työmme laadusta, ja meillä olisi sen johdosta suurempi menestyskin kaikissa teoissamme, kun sen sijaan siellä, missä ei ole Jumalan sanaa, ei ole oikeata siunaustakaan, vaan kirous, viha ja paha omatunto. Olkoon tämä kylliksi siitä esikuvasta, jonka evankelista tekstin alussa mainitsee kansasta, joka ahkerasti kokoontui sanaa kuulemaan, sekä Pietaristakin, joka piti sanaa niin suuressa arvossa, että totteli Kristuksen käskyä.

Tahdomme nyt ottaa itse kertomuksen katseltavaksemme. Siinä on kaksi osaa. Ensiksikin se antaa meille ajallisessa suhteessa sen lohdullisen opetuksen, ettei Jumala salli meidän nääntyä nälkään. Toiseksi se antaa sen hengellisen opetuksen, ettei hän tahdo tuomita meitä kadotukseen syntiemme tähden, vaan ottaa meidät armoihinsa. Nämä kaksi opetusta ovat sangen tarpeelliset ja hyödylliset; sentähden meidän tulee niitä ahkerasti katsella ja sen mukaan myös käyttäytyä.

Ajallinen lohdutus on se, että Kristus käskee Pietarin »heittää verkkonsa apajalle», ja Pietari käskyä noudattaen saa erittäin runsaan kalansaaliin. Sepä vasta oivallinen perheenisäntä! Joka vain virassaan ja työssään saa häntä palvella, hänellä varmaankin on kyllin kaikkea: hänen ei tarvitse kärsiä puutetta. Mutta evankelista osoittaa tässä, ettei rakas Herramme Kristus ryhdy sitä tekemään jokaiselle, vaan ainoastansa niille, jotka ovat koko yön tehneet työtä turhaan ja jotka myös ovat kuulleet hänen sanaansa. Toisin sanoen: hän auttaa siunauksellansa niitä hurskaita köyhiä, jotka kärsivät puutosta. Kristittyjen täytyy näet täällä maan päällä kärsiä ja joutua koeteltaviksi. Mutta kun he koetusten aikana kuitenkin pysyvät uskollisesti sanassa ja kutsumuksessaan eli työssään, niin Kristus on oleva läsnä auttamassa heitä runsaalla siunauksellaan.

Tämä on se ensimmäinen lohdutus. Se esitetään meille, että me uskoisimme, ja ettemme me, vaikka meiltä joskus puuttuu jotain, joutuisi epätoivoon tai kävisi kärsimättömiksi, vaan pysyisimme toivossa, että siunaus vielä kerran tulee. Samoinhan kävi Pietarinkin ja hänen toveriensa. He saivat tehdä koko työn turhaa työtä, saamatta mitään. Mutta Kristus, rakas Herramme, tulee ja antaa heille ensin sanansa, tehden heidät siten kristityiksi; sitten hän käskee heidän mennä apajalle vielä kerran koettamaan. Pietari tottelee ja hän onnistuu er..täin hyvin. Samoin on tapahtuva meillekin. Jumala ei anna meille heti alussa kaikkea yllin kyllin. Jos hän olisi antanut meille heti kaikkea, kun olemme tulleet kastetuiksi ja kristityiksi, niin tulisimme siihen luuloon, että nämä ovat omaa ansiotamme. Sentähden hän antaa meidän ensin kärsiä puutosta jonkin aikaa ja tottua kovaan onneen; ihmisen täytyy perin epäillä itseään ja sanoa: Kuinkahan minun vielä käyneekään, kuinka tulen minäkin toimeen? Jos me silloin pysymme lujina toivossamme ja Jumalan sanassa, niin rakas Herra ja hyvä perheenisäntä on meidän kanssamme ja sanoo: Ole hyvässä turvassa, heitä vielä verkkosi apajalle, älä heitä työtäsi kesken, vaan odota minun siunaustani.

Kristityn ei tarvitse hätää kärsiessään koskaan vaipua epätoivoon. Hän ei saa kieltää Kristusta ja ruveta kärsimättömäksi, vaan hänen tulee toivoa, että Herra aikanansa antaa, mitä hän tarvitsee; hänen sopii siis yhä edelleen kyllästymättä jatkaa työtään. Kristus ei annan Pietarille kaloja sillä tavalla, että ne itsestään hyppivät venheeseen; hänen täytyy soutaa apajalle, verkot valmiina muassaan, ja menetellä, niinkuin muutkin kalastajat, vaikka hän onkin tullut kristityksi. Hänen on vain jätettävä Herran huoleksi saaliin antaminen.

Samoin meidänkin tulee käyttäytyä siinä asemassa, johon Jumala kunkin on asettanut. Jos olet palvelija tai palvelijatar, isäntä tai emäntä, tuomari tai ruhtinas, niin tee, mitä virkasi vaatii, ei se estä uskoasi, ja sinä saatat juuri siinä asemassasi aivan hyvin palvella Jumalaa. Anna Jumalan vain huolehtia siitä, kuinka hän sinut elättää ja sinulle tarpeesi hankkii! Älä pelästy, vaikka sinun täytyy jonkin aikaa kärsiä hätää ja puutetta. Ennen kuin arvaatkaan, saattaa tulla aika, jolloin sinua siunataan onnella ja menestyksellä, niinkuin tässä kävi Pietarin. Jatka vain uskollisesti työtäsi, älä väsy äläkä hätäile! Mutta joka ei tee näin, vaan huonon onnen kohdatessa heti heittää pois verkkonsa ja luopuu kärsimätönnä kutsumuksestansa ja työstänsä, toista tointa etsien, hän jää eliniäkseen hutilukseksi, joka ei missään menesty eikä edisty.

Tämä on siis se ensimmäinen opetus: meidän tulee olla pelästymättä, vaikka saammekin kärsiä puutetta ja vaikka Jumala ei anna siunaustansa niin pian, kuin me tarvitsemme ja tahtoisimme. Olisihan kohtuutonta, että Jumala heti antaisi meille kaikkea, mitä vain tahdomme. Tee hetkinen työtä hukkaankin, tyydy kohtaloosi ja sano: Saanhan minäkin jonkun yön valvoa, turhaan työtä tehden; aikanaan taivaallinen Isäni kyllä kääntää asiani paremmaksi. Niinpä sanotaankin: »Jumalalta hyvyys kaikki, vaan ei työtä paitsi». Meidän on tehtävä työtä ja uskallettava jotakin kärsiä; silloin Jumala on antava siunauksensa, kuitenkin vain siinä tapauksessa, ettemme unhota tämän asian ensimmäistä kohtaa tässä asiassa, nimittäin Pietarin tavoin lainata venheemme Herralle Kristukselle hänen siitä saarnatakseen, ja että me puolestamme kuulemme ja tarkasti painamme mieleemme hänen sanansa.

Tässä huomaamme Pietarissa erityisen avun. Hän mahtoi olla todellisesti hurskas sielu, koska niin pian voi taipua ja niin lujasti luottaa Herran sanaan. Tässä näet kävi kuin aina muulloinkin: ihmisjärjen kannalta katsoen Herran käskyt tuntuivat ja näyttivät aivan tyhmiltä. Onhan yleensä kalanpyynnin laita siten, että keskipäivällä ei juuri saa mitään; yön aika on sopivampi. Eikä ole kalastajain tapana myös mennä meren selälle, vaan he pysyvät rannikolla, missä kala liikkuu. Mutta Herra kääntää asiat aivan toisin, käskee Pietarin viedä verkkonsa syvälle, ulapalle, ja vaikka he eivät koko yönä olleet mitään saaneet, niin hän käskee heidän laskea verkkonsa keskipäivällä. Pietari käsittää aivan hyvin, ettei tuo ole maallisen ammattimiehen puhetta; sentähden hän vastaa kohteliaasti: »Mestari, koko yön olemme tehneet työtä emmekä ole mitään saaneet»; jos meidän taitomme jotain merkitsee, niin ei meillä ole saaliista suuria toiveita, »mutta sinun käskystäsi minä heitän verkot»; jos ei sinun sanasi vaikuta mitään erinomaista, niin on yritys turha.

Tuo vastaus oli erittäin kohtelias. Hän ei ruvennut väittämään vastaan: Älä tulekaan minua opettamaan; minä kyllä neuvomattasikin tiedän, miten kaloja on pyydettävä. Saarnatoimi ja kalastus on kaksi eri asiaa. Edellisen sinä osaat, jälkimmäisen minä. En minä tahdo opettaa sinua saarnaamaan, älä siis sinäkään opeta minulle kalastusta, ei siitä kumminkaan ole mitään hyötyä! Tähän tapaan olisimme me ken ties vastanneet Herralle. Me tahdomme luonnostamme aina olla viisaampia kuin Herra Jumala. Mutta Pietari on siksi hurskas, että luopuu tuollaisista ajatuksista. Hän miettii vain: tiedän minä kalastuksesta minkä tiedänkin, kuitenkaan en tahdo halveksua tuota käskyä, vaan noudatan sitä. Kaikesta sydämestään hän siis luottaa sanaan, huolimatta järkensä väitteistä ja kokemuksestaan.

Tämä on todella kaunis uskon esikuva. Jospa vain osaisimme menetellä Pietarin tavoin, luopua omista ajatuksistamme ja ainoastaan sanassa riippua! Kokemus osoittaa, että ihminen mielellään tahtoisi saada muut uskomaan ja noudattamaan sanojaan, eikä hän suutu, vaikka siinä tapauksessa kävisikin huonosti. Mutta se on sangen harmillista, että isännän käskiessä palvelijaansa johonkin, tämä ei tahdo totella, vaan vastaa: Ei se sovi, isäntä; olen sitä koettanut ennenkin, mutta se ei ole onnistunut, en siis rupeakaan sitä tekemään. Sellaista palvelijaa ei kukaan pidä talossaan.

Juuri näin me todella kuitenkin teemme taivaalliselle Jumalalle; me annamme järkemme vietellä itsemme harhaan: emme noudata sanaa, niinkuin pitäisi. Sen toteamme sakramentti-intoilijoistakin. Kristus sanoo: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini; juokaa tästä kaikki, tämä on minun vereni». Ei niin, he sanovat, se ei ole hänen ruumiinsa ja verensä, vaan ainoastaan hänen ruumiinsa ja verensä kuvaus, istuuhan Kristus Isän oikealla puolella. He siis arvostelevat sanaa omalla järjellään. Mutta hyi sinua, joka tahdot opettaa Herraa Jumalaa sanansa ilmoittamisessa! Sehän on yhtä kieroa kuin munan yritys opettaa kanaa munimaan! Ja mitähän me pitäisimme siitä, jos meidän palkollisemme menettelisivät meitä kohtaan niin, että he aina tekevät aivan päinvastoin kuin me käskemme?

Jumalalle on kunniaksi, että me kohtelemme häntä ja hänen sanaansa samoin kuin Pietari tässä tilaisuudessa. Vaikka järkemme koettaa vietellä meitä toisaalle, tulee meidän kuitenkin pysyä uskossa vakaina, ja sanoa: Järki sinne, järki tänne tässähän on minulla Jumalan sana ja käsky, siinä minä tahdon pysyä. Joka näin luottaa sanaan, hänestä Jumala ja koko taivaan sotajoukko iloitsevat. Ihmisillekin on sellainen kuuliaisuus sangen otollista. Kun ruhtinas esimerkiksi käskee palvelijansa tekemään jotakin ja tämä paikalla tottelee arvelematta, onnistuuko asia, ajatellen vain: herrani on käskenyt minun tämän tehdä,Jumalan nimeen lähden siis sitä täyttämään; jos se onnistuu, niin se onnistuu sekä hänelle että minulle, jos ei, niin vahinko on hänen; jos käsky on mahdoton, niin asia on mahdoton, mutta mitä se minuun koskee, minun on vain oltava kuuliainen.

Jos mekin menettelisimme näin Jumalaan ja hänen sanaansa nähden, niinkuin olemme velvolliset, vallitsisi parempi rauha maan päällä Ei syntyisi lahkoja eikä harhaoppeja, vaan kaikki seurakunnat pysyisivät yksimielisinä terveellisessä opissa. Mutta kun ei niin tehdä, vaan suurin osa viisastelee ja riitelee, noudattamatta ehdottomasti sanaa, syntyy vain erehdyksiä ja eripuraisuutta.

Tosin ei tässä kohdin päästä kiusauksista. Kun meille käy, kuten Pietarille, että saamme tehdä turhaan työtä koko yön, niin mekin käymme alakuloisiksi, rupeamme napisemaan ja hätäilemään, miettien jo heittää sikseen kaikki. Mutta ei ole antauduttava tähän kiusaukseen, vaan on pysyttävä kutsumuksessamme niin suhteessa kuin toisessakin ja annettava asiamme Jumalan huomaan. Se saadaan nähdä usein, ettei hyville, hurskaille ja kuuliaisille lapsille mikään oikein ota menestyäkseen, kun sen sijaan pahoille ja tottelemattomille käy kaikki hyvin, toiveitten mukaan. Mutta tämä ei kestä kauan; lopulta käy niin, että huono onni kääntyy hyväksi, ja ensin nautittu hyvä onni huonoksi. Vaikka siis sinullekin käy niin, etteivät yrityksesi ensin menesty, niin pysy lujana äläkä suutu, sillä kuuliaisuudessa kärsitty vastoinkäyminen on parempi kuin myötäkäyminen tottelemattomalle. Jumala näet kuitenkin lopulta kukistaa onnellisen tottelemattomuuden, olkoon se miten mahtava tahansa, mutta kuuliaisuuden hän viimein nostaa onneen ja menestykseen.

Ottakaamme siis tästä tarkoin vaarin, noudattaaksemme Pietarin esikuvaa: hän kuulee yksinomaan sanaa ja sitä noudattaa, luopuen muista ajatuksista, jotka olisivat varmaan johtuneet meidänkin mieleemme, niin minun kuin sinunkin, niin että eivät saaneet eksyttää häntä eivätkä estää häntä osoittamasta kuuliaisuutta. Onhan meillä niin kuin Pietarillakin Jumalan sana ja käsky: Jumala käskee meidän tehdä työtä ja toimia, mitä kutsumuksemme vaatii. Joka kutsumuksestansa ottaa tarkasti vaarin, hänen käy lopulta hyvin, vaikka onni ensin jäisikin tulematta ja siunaus ajaksi viipyisi tulemasta. Jumala ei saata olla siihen mieltymättä, vaan hän antaa menestystä, vaikka hän sitä joksikin ajaksi viivyttää koetellakseen, tahdommeko lujasti pysyä hänen käskyjensä noudattamisessa.

Älköön siis kukaan kyllästykö ja käykö alakuloiseksi, vaikka täytyykin Pietarin tavoin tehdä yö hukkatyötä. Jos Pietari olisi yöllä saanut tuon runsaan kalansaaliin, hän olisi luullut sen johtuneen omasta taidosta ja työstä, ilman kenenkään toisen apua. Mutta kun hän oli koko yön kalastamassa, mitään saamatta, ja Herra sitten edeltäpäin ilmoittaa hänelle sanansa, käskien hänen vielä kerran koettaa, silloin täytyy Pietarin ymmärtää, ettei hän saanut kalansaalista omin voimin, vaan sen teki Jumalan sana ja siunaus, jota ilman hänen työnsä olisi ollut turhaa. Olkoon tämä kylliksi tämän opetuksen edellisestä lohdutuksesta, joka on ajallinen ja tarkoittaa toimeentuloamme, kun näet Kristus ei anna uskoviensa aina tehdä hukkaan työtä, vaan lupaa olla siunaamassa heidän työtänsä eikä salli heidän kuolla nälkään.

Toinen opetus ja lohdutus on hengellinen. Tekstistä kuulette, rakkaani, miten Pietari kalansaaliista pelästyneenä, oppi ymmärtämään ettei Herra Jeesus ollutkaan vain tavallinen ihminen. Ja kun hän tuntee olevansa viheliäinen syntinen, niin hän lankeaa Jeesuksen jalkoihin, sanoen: »Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.» Tämä on hengellinen asia; sitä harvat ihmiset käsittävät oikein. Näyttää siltä, kuin Pietari olisi ollut niin harras ja nöyrä, että hän mielellään olisi paennut Herran Kristuksen tyköä. Mutta asia on ymmärrettävä toisin.

Omantunnon laita on sellainen, että kun Jumala armollansa meitä lähestyy ja lupaa meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän aivan ilmaiseksi Kristuksen tähden, armo tuntuu niin suurelta, että joudumme ajattelemaan: se on liian paljon, me emme rohkene sitä itsellemme omistaa. Voimme kyllä uskoa Jumalan armolliseksi ja laupiaaksi, mutta se totuus, että hän on meille niin ylen määrin armollinen, ei ota mahtuakseen sydämeemme. Jokainen vain ajattelee: jos olisin niin puhdas ja hurskas kuin neitsyt Maria, apostoli Pietari ja Paavali, niin rohkenisin minäkin omistaa armon ja siihen luottaa; mutta minä olen syntinen, en ole armoa ansainnut, vaan Jumalan vihan ja tuomion. Tähän liittyy perkelekin, nostattaen synnin sydämessäsi niin suureksi, ettet voi nähdä muuta kuin oman mahdottomuutesi ja niin joudut peljästymään tuota sanomattoman suurta armoa.

Tämä on hengellinen kiusaus. Siitä suruttomatsellaisia ihmiset yleensä ovateivät tiedä mitään. Sen kukin oppii tuntemaan omasta kokemuksesta, ei mitenkään muutoin. Suurin osa ihmisiä elää ajattelematta syntiä ja Jumalan armoa.

Mutta totiset kristityt ovat arkamielisiä: heistä aina tuntuu, että Jumala tekee heidän tähtensä liian paljon hyvää. Mitä olenkaan minähe ajattelevatenhän minä ole mahdollinen nauttimaan niin suurta Jumalan armoa.

Juuri tähän sopii se lohdutus ja opetus, minkä Pietari sai Herran puhutellessa häntä niin lempeästi: »Älä pelkäät» Minä en ole tullut sinua surmaamaan tai rankaisemaan sinua syntiesi tähden. Vaikka oletkin syntinen, niin ole hyvässä turvassa. Minä voin ja tahdon sinua auttaa, minä tahdon tehdä sinusta suuren miehen. Älä siis minua pelkää, ei sinulla ole mitään hätää.

Tämä lohdutus antaa meille siis opetuksen. Tuollaisten ajatusten peljättäessä sydäntämme ja koettaessa saada meitä alakuloisiksi vastustakaamme niitä älkäämmekä antako niille tilaa mielessämme. Ei Kristuksella ole sitä mielenlaatua, että hän ei voisi kärsiä kurjia syntisiä; juuri heidän tähtensä hän onkin tullut maailmaan. Sentähden hän tässä lohduttaa Pietaria vastustaen tuollaisia ajatuksia; ja Luuk. 12:32 hän sanoo: Älä pelkää, sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan». Siinä Herra puhuu juuri sellaisille pelonalaisille sydämille, jollainen Pietari tässä oli sellaisille, jotka ajattelevat: Mitä,sinäkö pääsisit taivaaseen, sinäkö saisit elää pyhien enkelien kanssa taivaan iankaikkisessa ilossa ja riemussa? Niin, ehkäpä, jos olisin hurskas ja pyhä; mutta sellaisena, kuin nyt olen, se on mahdotonta.

Ei niin, Kristus sanoo, älkää peljätkö, kun teidän ei tarvitse peljätä. Minun Isäni tahtoo antaa teille valtakunnan, hän antaa sen omasta hyvästä tahdostaan. Koska te syntiset ette voi sitä ansaita, niin hänen armollinen tahtonsa on antaa se teille lahjaksi armosta. Älkää siis peljätkö, vaan ottakaa lahja ilolla ja kiitollisuudella vastaan! Jos Jumala ei antaisi meille mitään ilman ansaitsemistamme, ennen kuin olisimme mahdolliset saamaan, niin hän ei antaisi meille edes vettä ja leipää. Mutta hän ei katsokaan meidän ansioomme ja mahdollisuuteemme, vaan hätäämme ja omaan armoonsa ja laupeuteensa: hän lahjoittaa meille ajallisen siunauksen ohessa myös iankaikkisen elämän.

Tällaiseen kiusaukseen oli Pietarikin nyt joutunut. Hän huomasi, että hänen ja hänen kumppaniensa runsas kalansaalis oli Herran Kristuksen lahjaa ja siunausta, he kun hänen sanansa johdosta saivat niin paljon kaloja, mutta hän ajattelee sen ohessa, miten kelvoton hän on nauttimaan tällaista hyvyyttä, ja sen tähden hän on vaarassa joutua epätoivoon. Mitä, hän sanoo, minulla on tekemistä sinun tykönäsi? Käänny hurskasten ihmisten puoleen, minä olen valitettavasti paha, syntinen ihminen. Mutta Kristus lohduttaa häntä, kohtelee häntä aivan toisin, kuin hän luuleekaan, kehoittaen häntä olemaan pelotonna ja hyvässä turvassa. On kuin hän olisi tahtonut sanoa: tuo kalansaalis on vähäpätöinen asia, minä teen sinusta ihmisten kalamiehen. Nyt sinulla on kalastajan elinkeino, mutta minä kutsun sinut toiseen toimeen, saat ruveta kulkemaan toisilla vesillä, pyytämässä ihmisiä, kokoamassa kansaa taivaaseen, että valtakuntani tulee niin täyteen, kuin tuo vene on kaloja täynnä. Tätä kalanpyyntiä varten minä annan sinulle toisen verkon, evankeliumini; sillä sinä saat koota valittuja: heidät kastetaan, he uskovat ja saavat iankaikkisen elämän. Eikä sinun ole tätä tehtävä vain yhdessä paikassa, vaan koko maailmassa; sinä saat pyytää ja kääntää milloin kaupungin, milloin koko maakunnan!

Tämä on se hengellinen lohdutus, jonka Herra antaa opetuslapsilleen: hän ei anna heidän kuolla nälkään, vaan jopa valitsee heidät hengelliseen hallitsemiseen, lähettää heidät maailmaan, kuningasten ja ruhtinasten tykö, ja käskee heitä rohkeasti julistamaan evankeliumia. Ei haittaa, vaikka perkele siitä suuttuu ja sitä kaikin voimin vastustaa. Sana on menestyvä ja saava sijaa, kiukutkoon tai naurakoon perkele; se on tekevä hedelmää: monet uskovat Jumalan Poikaan, saavat niin syntinsä anteeksi, tulevat vanhurskaiksi, autuaiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi.

Ja tämän vahvaksi todistukseksi Jumala on antanut meille sanansa, kasteen, ehtoollisen ja synneistäpäästön; ne ovat ne hänen verkkonsa, joilla hän kokoaa omiaan maailmasta, missä perkele on jumalana ja ruhtinaana, ja joilla hän suojelee heitä perkeleen petokselta ja maailman hirmuvallalta sekä ylläpitää ja vahvistaa heidän uskoaan, niin etteivät he joutuisi maailman kanssa kadotukseen. Ja vaikka synti heissä onkin vielä elossa ja heidän uskonsa heikko, niin etteivät he ajattele olevansa mahdollisia saamaan hänen suuria ja jaloja aarteitansa, niin Kristus kuitenkin lohduttaa heitä, niinkuin jo mainitsin, sanoen: Älkää peljätkö, älkää ottako huomioon, oletteko mahdolliset vai mahdottomat, vaan kuulkaa, mitä minä teille sanon: »Teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan». Kun asia on näin, niin teidän Isänne ei salli teidän joutua helvettiin, vaikka olettekin sen ansainneet. Turvatkaa siis vain minuun, luottakaa kasteen armoon, menkää pyhälle ehtoolliselle, antautukaa evankeliumini pyydettäviksi ja vedettäviksi, niin ei teillä ole mitään hätää!

Olette nyt, rakkaani, kuulleet ensiksi kehoituksen ahkeraan sanan kuulemiseen ja sitten kaksi opetusta. Ensiksi: vaikka Jumala antaakin meidän jonkin aikaa kärsiä puutetta ja tehdä hukkatyötä, hän kuitenkin lähestyy meitä oikealla ajalla, tuoden siunauksensa ja auttaen meitä; toiseksi: hän auttaa meitä myös synnistä eikä tuomitse meitä kadotukseen. Sentähden hän antaa meille sanansa, ja lohduttaa meitä sillä, että me vahvasti uskoisimme olevamme hänen lapsiaan.

Sellaiset ihmiset tekevät myöskin oikeita hyviä tekoja, kun he sanan ja uskon kautta ovat tulleet tietämään, että heillä Kristuksen tähden taivaissa on armollinen Jumala ja Isä, jonka omia he ovat, hän kun sanansa verkolla on heitä suojelemassa kaikelta onnettomuudelta. He voivat siis puutteissakin, hädissä ja murheissa olla iloisia ja mieli hyvänä, sanoen: vaikka saankin täällä kärsiä kurjuutta, ei se haittaa; minä tiedän, ettei hyvä Jumala anna minun hätään hukkua. Hän on antanut minulle Poikansa Kristuksen ja hänessä autuuden. Hän on antava minulle sen verran lahjojaan, että ruumiini tämän lyhyen elinajan saa tarpeensa.

Herran erityisenä huolena on siis lohduttaa meidän sydäntämme ja kehoittaa meitä lujasti ja epäilyksittä uskomaan, että meillä taivaassa on armollinen Jumala. Joka tämän uskoo, häntä eivät ajalliset puutteet voi saattaa kiusaukseen; hän ei välitä siitä, että perkele ja maailma ovatkin vihoissaan, kun vain Jumala on meille armollinen ja taivas ja pyhät enkelit katsovat hymyillen meihin. Suokoon rakas taivaallinen Isämme, että mekin tämän vahvasti uskoisimme ja sillä kaikissa kiusauksissa, seka ruumiillisissa että hengellisissä, itseämme lohduttaisimme hänen rakkaan Poikansa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Amen.