Päivän evankeliumista näemme, miten rakas Herramme Kristus tahtoo opettaa kristityitänsä, jotka uskovat ja ovat kastetut, joilla on kristityn nimi ja kunnia ja jotka ovat saaneet hyviä, hengellisiä lahjoja, myös muistamaan elää kunniallisesti keskenään, ilman petosta ja vilppiä. Hän ei ole antanut meille mitään petollista armoa, jolla olisi vain armon varjo, vaan samoin kuin meidän syntimme ovat todellisia, kadottavia syntejä, eivät kuviteltuja, samoin hänen armonsakin on todellista, oikeaa ja totta. Muistakaamme siis olla tekemättä vääryyttä lähimmäisellemme! Olkaamme mekin uskolliset ja vakaat, niinkuin Jumala on ollut meitä kohtaan antaessaan syntimme anteeksi.

Tämän tähden Herra päivän evankeliumissa ottaa selittääkseen viidettä käskyä ja hän osoittaa meille erään varoittavan esimerkin lausuessaan: »Minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan». Sehän on lyhyt ja selvä lause: joka tahtoo päästä taivaaseen, hänellä pitää olla parempi vanhurskaus kuin fariseuksilla. Minkälainen on siis fariseusten vanhurskaus? Eihän ollut väärin harrastaa hyvää, siveää ja nuhteetonta elämää ja käytöstä. Se on kaikissa tapauksissa Jumalan tahto. Hänen omat sanansa kuuluvat: »Älä tapa», »älä tee huorin» »älä varasta», »älä lausu väärää todistusta» j.n.e. Joka vaeltaa tässä kuuliaisuudessa, tekee oikein. Mutta siinä fariseukset olivat väärässä, että ylpeilivät noista ulkonaisista teoistaan, siveydestään ja kunniallisuudestaan ja tahtoivat siten olla Jumalan edessä otollisia ja vanhurskaita. He elivät aivan suruttomina, ikään kuin lailla ei enää olisi ollut mitään syytöstä heitä vastaan, he kun muka olivat sen täysin täyttäneet. Eikä Jumala kuitenkaan tyydy pelkkiin tekoihin, vaan tahtoo uuden, puhtaan sydämen.

Moisesta suruttomuudesta Herra meitä nyt varoittaa. Vaikka emme ketään teoillamme pahennakaan, vaan olemme ihmisten silmissä nuhteettomat, älkäämme silti luulko olevamme hurskaita, ikään kuin olisimme osoittaneet Jumalalle täydellistä kuuliaisuutta. Kristus sanoo tekstissämme, että sekin, joka ei ole ketään lyönyt kuoliaaksi, voi olla murhaaja ja viidennen käskyn rikkoja. Jumala ei näet tässä käskyssä ole kieltänyt vain kädellä suoritettavaa tappoa, vaan myös sydämen vihan, vihaiset sanat ja kiukkuiset katseet.

Fariseusten vanhurskaus on siis ulkonaisen hurskauden noudattamista: ei tapeta, ei tehdä huorin, ei varasteta ja luullaan itseään tekojen tähden vanhurskaaksi ja pyhäksi: ei tarvita mitään enempää, kun lailla muka ei ole oikeutta vaatia enempää, ja kun Jumala tyytyy siihen eikä vihastu, vaikka sydän vielä onkin sisällisesti täynnä syntiä ja pahoja himoja. Sellaisen vanhurskauden Kristus sanoo kuuluvan helvettiin, ei taivaaseen. Jumalan käskyt eivät ole täytetyt pelkillä teoilla; sydämen täytyy olla puhdas kaikesta vihasta, kiukusta, kateudesta, haureudesta ja muista pahoista himoista. Se, joka saisi sydämensä sellaiseksi, voisi sanoa olevansa hurskas. Mutta kun sydämestä eivät vielä synnit ja pahat himot ole aivan kuolleet, vaan ovat vielä elossa, vaikka eivät aina pääsekään teoissa toteutumaan, niin varo pitämästä itseäsi vanhurskaana äläkä luule siten pääseväsi taivaaseen. Siihen tarvitaan, Kristus sanoo, parempi ja suurempi vanhurskaus; kirjanoppineiden ja fariseusten vanhurskaudella ei kukaan pääse taivaaseen.

Mikä on siis se suurempi vanhurskaus? Se on se, kun sekä teot että sydän ovat yhtä hurskaat ja Jumalan sanan mukaiset, kun ei vain käsi ole tappamatta, vaan myöskin sydän on täysin vapaa vihasta, kun et vain itse teossa ole haureutta harjoittamatta, vaan sydämesikin on aivan puhdas, vapaa pahoista himoista ja haluista. Samaa vaativat kaikki muutkin käskyt. Se on lain vaatimus. Laki ei tyydy vain tekoihin, vaan kysyy puhdasta sydäntä, joka on täysin Jumalan sanan ja lain mukainen.

Niin, sanonet, mutta missäpä olisi sellainen sydän? Ei sitä ainakaan minussa ole, eikä sinussakaan. Varsin nopeasti saattaa sappi kuohahtaa ja mieli yltyä vihaan. Ja samoin heräävät pahat himot sydämessä aivan pian, vastoin ajatustamme ja tahtoamme, vaikka haluaisimme olla niistä vapaat ja suutumme niihin. Mitä on siis tehtävä? Tuota suurempaa vanhurskautta, puhdasta sydäntä meillä ei ole; ja kuitenkin kuulemme nyt sen tuomion, että ellei meidän vanhurskautemme ole paljon suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin emme tule taivasten valtakuntaan.

Näin on meidän tehtävä: me emme saa ruveta kirjanoppineiden ja fariseusten kaltaisiksi siinä suhteessa, että luulemme omien tekojemme kautta olevamme hurskaita; - vaan tehdessämme kaikkea hyvää, minkä saatamme, tulee meidän nöyrtyä Jumalan edessä, sanoen: Rakas Isä, minä olen kurja syntinen; ole minulle armollinen, älä tuomitse minua tekojeni mukaan, vaan armosi ja laupeutesi mukaan, jonka sinä olet KristuksesSa meille luvannut ja osoittanut.

Tämän Herran antaman opetuksen tarkoituksena on siis erityisesti varoittaa meitä hengellisestä ylpeydestä ja saattaa meitä tuntemaan omaa pahaa, saastaista sydäntämme ja syntistä luontoamme sekä siten ohjata meitä toivomaan hänen armoansa. Juuri tämä on se oikea vanhurskaus, joka kuuluu taivaaseen. Se ei perustu meidän omiin tekoihimme, olivatpa ne kuinka pyhiä ja nuhteettomia tahansa, vaan se perustuu syntien anteeksiantamukseen ja Jumalan armoon. Vaikka me saattaisimmekin ulkonaisesti olla aiheuttamatta kenellekään pahennusta ja harjoittaisimme uskollisesti Jumalan sanan ja tahdon noudattamista, niin on meissä kuitenkin jäljellä suurin vika: sydän on vielä täynnä pahoja himoja ja syntiä.

Joka nyt on Kristuksen sanasta saanut tämän tiedon ja uskoo, että hänen syntinsä ovat annetut anteeksi, hän on vanhurskas, ei tosin oman itsensä tähden, sillä syntejä on hänellä, vaan armon tähden, kun uskon kautta Kristukseen synnit ovat annetut anteeksi. Sentähden Paavali sanoo (Ap. t. 15:9) että »Jumala puhdisti uskolla heidän sydämensä». Tämä puhdistus ei tapahdu siten, ettemme enää sydämessä tuntisi mitään pahoja ajatuksia ja himojase ei tapahdu, ennen kuin meidät lasketaan hautaan ja me nousemme toiseen, iankaikkiseen elämään; siellä sydän todella lopullisesti on puhdistettu, mutta se tapahtuu täällä sanan ja uskon kautta, kun Jumala Kristuksen tähden ei lue meille syntejämme tuomioksi, vaan antaa ne anteeksi. Siitä kuitenkin aina seuraa uskon hedelmä, kun me Pyhän Hengen avulla alamme elää hurskaasti ja osoittaa Jumalalle kuuliaisuutta. Tämä on kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä vajavaista kuuliaisuutta, jonka tähden me sen ohessa jatkuvasti tarvitsemme syntien anteeksisaamista.

Kun Herra sanoo: »Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan»~ niin ei näitä sanoja ole ymmärrettävä siten, että fariseusten teot muka itsessään ovat pahoja. Kun fariseus lausuu (Luuk. 18:11), ettei hän ole rosvo, vääryydentekijä, avionrikkoja, että hän paastoaa kahdesti viikossa ja antaa kymmenykset kaikista, mitä hänellä on, niin ei sellainen elämä suinkaan ole kelvotonta, päinvastoin olisi toivottavaa, että kaikki ihmiset ulkonaisessa elämässään käyttäytyisivät niin. Silloin ei maallisella esivallalla, oikeudenpalvelijoilla, isällä ja äidillä, isännillä ja emännillä olisi niin paljon vaivaa pahojen ja ilkeiden ihmisten tähden. Mutta siinä oli vika, että fariseukset ulkonaisen elämänsä nojalla pitivät itseänsä vanhurskaina eivätkä luulleet tarvitsevansakaan Jumalan armoa saadakseen anteeksi syntejänsä ja sydäntensä pahoja himoja. Sentähden Herra varoittaa meitä luottamasta moiseen vanhurskauteen ja kehoittaa etsimään parempaa, jos tahdomme tulla taivasten valtakuntaan. Siitä syystä hän asettaa eteemme viidennen käskyn esikuvan, oppiaksemme tuntemaan farisealaisen vanhurskauden ja sitä karttamaan.

Niinkuin tiedätte, viides käsky kuuluu: »Älä tapa». Kun fariseukset saattoivat hillitä itsensä kädellä ketään tappamasta, niin he luulivat tämän käskyn jo sillä täyttäneensä; sitten ei muka ollut mitään hätää, kun kukaan ei voinut heiltä enempää vaatia. Mutta Kristus asettaa vaatimukset suuremmiksi, sanoen: Ei, veikkonen, toisin on tämä käsky käsitettävä! Jos viides käsky kuuluisi näin: Älköön kätesi tappako, niin olisi käskyn täyttänyt se, joka ei ole kädellään ketään lyönyt kuoliaaksi. Mutta käsky kuuluukin näin: »Älä tapa». Toisin sanoen: älköön sydämesi, suusi, viisi aistiasi ja mitä muuta sinulla on, tehkö lähimmäisellesi vahinkoa. Älä lyö kuoliaaksi hänen ruumistaan, mutta älä myös tee hänelle mitään sellaista, joka tuottaa kuoleman. Nähtävästi Herra ei selitä tässä tappamiseksi ainoastaan hengiltä ottamista eli ruumiin tappamista, vaan hän sulkee siihen kaikki ne teot, joista kuolema toisen kautta voi olla ihmiselle seurauksena. Jos esimerkiksi vihaat jotakuta ihmistä etkä suo hänelle leivän palaa, niinkuin rikas mies teki köyhälle Lasarukselle, täytyy hänen ainakin sinulta apua saamatta nääntyä ja kuolla. Silloin et tosin ole tappanut häntä kädelläsi, mutta olet kuitenkin murhaaja Ambrosiuksen sanojen mukaan: »Ellet ole ruokkinut veljeäsi, olet murhaaja». Ja Johannes sanoo (I Joh. 3:15): »Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi». Missä näet viha mielessä vallitsee, siellä helposti saattaa sopivan tilaisuuden tullen olla seurauksena murha.

Joka siis tahtoo täyttää tämän käskyn, älköön hillitkö vain kättänsä, vaan pitäköön sydämensäkin aivan puhtaana vihasta; älköön katsoko karsaasti älköönkä lausuko kovaa sanaa niillekään, joiden maailma sanoo ansainneen meiltä kaikkea pahaa. Herra osoittaa siis selvästi, että tätä käskyä rikotaan neljällä eri tavalla. Ensiksi sydämellä, kun se syttyy vihaan ja nurjaan mieleen lähimmäistä vastaan. Toiseksi vihan puhjetessa sydämessä ilmi, kun ihminen käytöksellään ilmaisee vihansa, kun esimerkiksi lähimmäisesi ohi kulkiessasi et ole häntä näkevinäsi, et puhuttele häntä, et vastaa hänen tervehdykseensä jne. Herran tässä käyttämä sana »rhaka», tarkoittaakin erittäinkin nurjaa ja tylyä kohtelua, kun viha näkyy silmistä ja katsannosta tai käy ilmi puheesta. Kolmanneksi vihan noustessa sydämestä suuhun, kun ihmisiä sadatellaan, häväistään tai muuten puhutaan heistä pahaa. Neljäs on julkein ja pahin, kun vihainen sydän, tyly käytös, vihainen kieli ja vihainen käsi yhtyvät, niin että ihminen surmaa toisen taikka yrittää surmata hänet.

Vaikka toinen aste näistä onkin toistansa pahempi synti, niinkuin Herra itse ne kohdat jakaa, tehden erotuksen rangaistukseen nähden, niin ovat ne kaikki, niin toinen kuin toinenkin aste, syntiä viidettä käskyä vastaan; sekin, joka hautoo sydämessään nurjaa mieltä, vihaa ja suuttumusta lähimmäistänsä vastaan, on Jumalan edessä murhaaja. Ajattelepa, oletko koko elinaikasi noudattanut tätä käskyä niin täydellisesti ja voitko sitä niin noudattaa, kuin Kristus tässä käskee. Sinun täytyy kun täytyykin tunnustaa, jos et ole teeskentelijä, ettet ole sitä koskaan noudattanut ja että sen noudattaminen on sinulle täysin mahdotonta. Mitä sinun siis on tehtävä? Miten Jumala rankaisee käskyjensä rikkomisen, sen Mooses osoittaa selvin sanoin 5. Mooseksen Kirjan 27. luvussa (26. jakeessa). Siellä sanotaan näin: »Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä».

Noudata siis Kristuksen antamaa neuvoa, varo rupeamasta kirjanoppineitten ja fariseusten kaltaiseksi, luullen olevasi vanhurskas vain sen tähden, ettet ole ketään kädelläsi tappanut. Ota vaarin sydämestäsi, suustasi ja käytöksestäsi! Havaitessasi vihan vallanneen mielesi, käänny heti Jumalan puoleen, sanoen: Herra, taas minä kurja syntinen rikoin viidennen käskyn: vihastuin, käyttäydyin tylysti sanoin ja liikkein lähimmäistäni kohtaan; anna anteeksi tämä suuri syntini ja suo minulle armoasi parantaakseni itseäni, etten vastedes enää niin tekisi. Tämä on ensimmäinen tehtäväsi. Sitä kuitenkaan eivät fariseukset tee; suruttomassa menossaan eläen he pitävät vihaa vähäpätöisenä syntinä, saati sitten sitä pyytävät anteeksi.

Sitten sinun tulee myös todenteolla ruveta hillitsemään vihaista mieltäsi; ja ellet voikaan heti saada sitä pois sydämestäsi, niin on sinun kaikesta sydämestä Jumalan edessä katuvaisena tunnustettava tämä syntisi ja pyydettävä sitä anteeksi. Sitten varo tuota nurjaa mieltä, joka ei ole vielä täysin unohtunut sydämestäsi, pääsemästä jälleen juurtumaan ja aikanaan uudestaan puhkeamaan ilmi tylyssä käytöksessä, pahoissa sanoissa ja häijyissä teoissa! Ainakin salaa vihasi ja kohtele lähimmäistäsi ystävällisesti! Hyvä sana tekee aina hyvän vaikutuksen. Saat itse kokea, että näin tehden viha päivä päivältä yhä enemmän haihtuu mielestäsi ja katoaa kuin tuhka tuuleen.

Niin eivät fariseukset tehneet. Sydämen vihaa, tylyä käytöstä ja pahoja sanojakaan he eivät pitäneet syntinä, vaan sallivat sellaista tapahtua vapaasti ja arkailematta. Vihamielisyyden synnin luonne on sellainen, että se voi pukeutua kauniiseen muotoon. Sellaisissa tapauksissa ajattelemme näin: tuo ihminen on minua kohdellut pahasti; jos minä en katsoisi häneen karsaasti enkä suuttuisi, niin tekisin väärin, sillä sitenhän vain edistäisin hänen häijyjä aikeitaan. Minun täytyy tuota heittiötä vähän pehmittää, muutoin hän paisuu liian ylpeäksi ja häijyksi. Kun sydän jo ennestään on taipuva vihaan, ja kun siihen sitten vielä liittyy se luulo, että teemme oikein ja hyvin vihastuessamme lähimmäiseen hänen pahuutensa tähden, silloin vasta tuli oikein ilmi leimahtaakin; perkele on pelin voittanut: viha vain yltyy yltymistään päivä päivältä ja mielet käyvät yhä katkerammiksi.

Herra varoittaa meitä antamasta tuollaisten farisealaisten ajatusten eksyttää itseämme. Hän kehoittaa meitä olemaan todellisia kristityitä, jotka sekä tehdessään oikein että tunnustaessaan vääryytensä rukoilevat armoa Jumalalta, että hän antaisi syntimme anteeksi ja loisi meihin puhtaan sydämen. Etkö luule sillä ihmisellä, joka näin harjoittaa Kymmenen käskyn noudattamista, olevan joka hetki syyti tunnustaa syntinsä, rukoilla Jumalaa ja harjoittaa uskoa ja sanan viljelemistä? Tunnustaminen on näet välttämätön, ettemme vihan ja muiden himojen yllättäessä rupeaisi niitä kieltämään ja itseämme kaunistelemaan, vaan sydän vilpittömänä tunnustaisimme ne Jumalalle ja sanoisimme väärin tehneemme. Seurauksena täytyy olla rukouskin, ettei Jumala lukisi syntejämme tuomioksi, vaan antaisi ne anteeksi ja Poikansa Kristuksen tähden, Pyhän Hengen avulla, tekisi meidät hurskaammiksi. Tätä rukousta tulee seurata uskon, että me epäilyksittä luotamme siihen, että Kristuksen tähden tämä ja muut synnit ovat anteeksi annetut.

Tämä on Jumalan lain eli Kymmenen käskyn oikeaa viljelemistä. Ei ole tarvis sen lisäksi ruveta etsimään muita hyviä tekoja ja jumalanpalveluksen muotoja, niinkuin paavi ja hänen joukkonsa tekevät, kun ovat korvia myöten vajonneet fariseusten vanhurskauteen. Sen todistaa muun muassa seuraava lause, jolla he aivan samoin kuin fariseukset selittävät vii den ne n käskyn tarkoittavan vain ulkonaisia tekoja. Se kuuluu näin: »v;hasta on luovuttava, mutta ei vihan ilmeistä», toisin sanoen: jos joku tekee sinulle pahaa, niin älä häntä rupea vihaamaan äläkä lyömään, mutta syntiä ei suinkaan ole se, ettet sitten enää puhu hänelle ja seurustele hänen kanssaan. Sentähden pitävätkin he Jumalan Kymmentä käskyä halvassa arvossa, vain maallikoille ohjeeksi kelpaavana. Itselleen ovat he keksineet omia, muka korkeampia jumalanpalveluksen muotoja ja tekoja. Mutta joka rupeaisi noudattamaan Kymmentä käskyä siten, kuin nyt on puhuttu viidennen käskyn johdosta, hän saisi tietääkseni niin kylliksi tekemistä, ettei hänen tarvitsisi etsiä muita jumalanpalveluksen harjoitustapoja.

Herra siis antaa erittäin vakavan käskyn meille olla aina harjoittamassa Jumalan Kymmentä käskyä tällä tavalla, mikäli tahdomme olla kristityitä. Ankarat ovat hänen sanansa, kun hän lausuu: »Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineitten ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan». Samalla tavalla hän päättääkin puheensa; hän ottaa esimerkin kahdesta riitapuolesta. Missä riita ja eripuraisuus vallitsee, siellä on eri puolueita; toinen tekee vääryyttä ja loukkaa toista, toinen tuntee itsensä loukatuksi. Sille, joka on vihan aiheuttanut ja lähimmäistä loukannut, Herra sanoo tässä lyhyen tuomion: pysyköön erillään Jumalasta ja jumalanpalveluksesta, kunnes on sopinut riitaveljensä kanssa. Hän sanoo näin:

»Jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi.» Jos et niin tee, on uhrisi ja jumalanpalveluksesi turhaa, Jumala ei voi niihin mielistyä.

Näillä sanoilla Herra selvästi koskettaa fariseusten ajatuksia; hekin luulivat voivansa uhreillaan pettää Jumalaa, ettei hän huomaisi sitä vihaa ja kateutta, mikä vallitsi heidän sydämessään lähimmäistä kohtaan, ja tahtoivat, että ihmisetkin pitäisivät heitä hurskaina. Mutta se on kun onkin mahdotonta; itseään vain sellainen ihminen pettää. Ennen kaikkea Jumala katsoo sydämeesi, missä suhteessa se on lähimmäiseen. Jos hän näkee sen vihan ja kateuden valtaamaksi, niin älä luulekaan, että hän mielistyy uhriisi ja jumalanpalvelukseesi. Käskiessään sinua rakastamaan lähimmäistäsi niinkuin itseäsi hän vaatii sinulta ennen kaikkea juuri tätä kuuliaisuutta, muutoin et kelpaa hänelle ensinkään. Mihin kelpaisi sellainen kauppa, jos sinä lahjoittaisit Herralle Jumalalle sata markkaa maksavan härän, mutta samalla löisit veljesi kuoliaaksi? Se olisi samaa kuin toisella kertaa antaa roposen, mutta toisella kertaa varastaa satatuhatta kultarahaa. Niin ei saa, ei voi olla. Jos tahdot palvella Jumalaa, niin palvele häntä sellaisella sydämellä, joka ei vihaa lähimmäistä, taikka tiedä palveluksesi varmasti olevan Jumalalle kauhistus.

Siitä syystä moni ihminen, joka elää riidassa lähimmäisensä kanssa, onkin käymättä Herran ehtoollisella eikä rukoile Isämeitää. Heidän tuntoaan loukkaa tämä rukouslause: »Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme». Kun eivät itse anna anteeksi, he pelkäävät lausuvansa oman tuomionsa: Jumalakaan ei anna heille anteeksi. Se onkin totta; älköön kukaan muuta ajatelkokaan! Jos sinä et anna anteeksi, ei Jumalakaan anna anteeksi, muuksi asia ei ikinä muutu. Tutki siis tarkoin, minkä tuomion valmistat itsellesi, kun säilytät vihaa sydämessäsi tahtomatta siitä luopua. Et asiaasi siten paremmaksi saa, että olet rukoilematta ja ehtoollisella käymättä; pahemmaksi se siitä käy. Sellaisena kuin Jumala sinut tapaa, hän myös sinut tuomitsee.

Noudata siis Kristuksen neuvoa! Nöyrry Jumalan edessä, syntisi tunnustaen. Ja sovi myös lähimmäisesi kanssa, vihasta luopuen. Tule sitten lahjasi uhraamaan. Niinkuin kuulit, on muussa tapauksessa paras sinun olla yrittämättä Jumalaa palvella, kun eivät uhrisi ja rukouksesi kuitenkaan hänelle kelpaa. Sitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: »Jätä lahjasi siihen alttarin eteen». Hän tahtoo sanoa: et kuitenkaan sillä Jumalan edessä saa mitään aikaan.

Tämä koskee siis sitä riitaveljeä, joka on syypää eripuraisuuteen ja joka on lähimmäistä loukannut. Hänen tulee nöyrtyä sekä Jumalan edessä, tunnustaen väärin tehneensä että myös lähimmäisen edessä. Sitten hän saa toivoa Jumalan antavan hänelle anteeksi.

Toista riitaveljeä, sitä jota on loukattu ja joka luulee itsellään olevan kyllin syytä vihastua, Herra myös varoittaa olemasta kauan leppymätön ja anteeksi antamatta. Siinä on, Herra sanoo, suuri vaara tarjona. Jos näet annat riitaveljesi kauan pyydellä etkä taivu sovintoon ja lempeyteen, niin saattaa hän jättää asian tuomarin, toisin sanoen, taivaallisen Jumalan ratkaistavaksi ja sanoa: Herra, minä olen tehnyt tehtäväni; sinulta minä saan armoa, en ihmisiltä; tahdon siis antaa asiani sinun haltuusi.

Jos Jumala tapaa sinut tällaisena, minkälaiseksi luulet tuomiosi tulevan? Hän on ottava sinut kiinni, kun et tahtonut antaa anteeksi etkä unhottaa vääryyttä, ja antaa sinut oikeuden palvelijalle, ja sinut pannaan vankeuteen. Totisesti minä sanon sinulle», Herra sanoo, »sieltä et pääse, ennen kuin maksat viimeisenkin rovon»; toisin sanoen: ei ole silloin enää armoa, niinkuin hän lausuu, Luuk. 6:38: »Sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin». Herra tahtoo siis meitä osoittamaan laupeutta ja luopumaan vihasta puolin ja toisin ja olemaan kaikille ystävällisiä; muutoin viides käsky on voimassa syyttämässä meitä murhaajiksi Jumalan edessä, ja rangaistus on aikanaan meitä kohtaava.

Tätä oppia ja elämää on kristittyjen kesken alati pidettävä voimassa ja sitä ahkerasti harjoitettava. Muussa tapauksessa Jumala ei mielisty meihin, ja me vain saatamme itsellemme vahinkoa, emme ainoastaan ruumiille ja omaisuudelle, vaan myös sielullemme, niinkuin Herran uhkaus osoittaa.

Ulkopuolella kristittyjen piiriä eli Jumalan valtakuntaa, maallisissa elämänmuodoissa ja viroissa ei viidennellä käskyllä ole sellaista käytäntöä. Jumala on niiden piirissä antanut ohjeeksi ja noudatettaviksi erikoiset käskyt. Maallisen esivallan käskynhaltijalla on oikeus vihastua, rangaista ja hengiltä ottaa, kun alamaiset ovat tehneet jotakin vääryyttä. Samoin Jumala on antanut isälle ja äidille kodista erikoisen käskyn: he eivät saa nauraa lasten ja palkollisten tekemille kolttosille, vaan heidän tulee nuhdella ja empimättä rangaista heitä. Tämän käskyn he ovat saaneet Jumalalta. Jos he eivät sitä noudata, he ovat Jumalalle tottelemattomia ja tekevät vastoin virkansa velvollisuuksia. Varkaalla ei siis ole oikeutta sanoa tuomarille: Älä hirtä minua, sillä kuuluuhan viides käsky näin: »Älä tapa». Siten voi tämä sanoa vertaisilleen, jotka eivät hoida virkaa; mutta esivallan on käsketty käyttää miekkaa pahuuden hillitsemiseksi.

Ei sovi palvelijattarenkaan jotakin laiminlyötyään tai huolimattomuudesta jotakin hukattuaan sanoa emännälleen: tehän olette kristitty, emäntä hyvä, muistakaa viidettä käskyä, älkää suuttuko minuun, sillä Kristus kieltää sen, sanoessaan: joka vihastuu lähimmäiseensä, »on ansainnut oikeuden tuomion». Ei niin, piikaseni! Jumala on tässä kohdin säätänyt toisen järjestyksen. Sinä olet palvelija, sinun tulee ahkerasti toimittaa tehtäväsi, jotka sinulle annetaan. Jos et toimita, älköön sinulle annettako palkinnoksi hyviä sanoja, vaan nuhdetta. Sitä Jumala ei ole säätänyt vain isännille ja emännille kodissa, vaan myös maalliselle esivallalle ja hallitukselle, jonka tällainen viha tekee yhtä vähän epäkristilliseksi kuin on se virka ja tehtävä, joka sillä on. Mutta siten se tulisi epäkristilliseksi, jos se laiminlöisi tehtävänsä, antaen kotikurin ja yleisen järjestyksen puuttuvan valppauden tähden raueta, lasten ja palkollisten menetellä mielensä mukaan, aikanansa estämättä pahennusta.

Huomatkaamme siis tämä pysyvä erotus: Kristuksen valtakunnassa älköön vallitko viha, vaan ystävyys ja rakkaus; sydän älköön olko ketään kohtaan katkera, älköönkä kukaan suulla tai kädellä toista loukatko. Mutta maallisen valtakunnan piirissä ja kotia hallittaessa kurittakoot ja rangaiskoot suu ja käsi, kunkin säädyn ja viran mukaan, kaikkia, jotka pahoin käyttäytyvät eivätkä tee, mitä heidän on käsketty tehdä. Siinä tapauksessa ei auta ketään säästää ja olla laupias, vaan rangaistus on paikallaan. Mutta joka laiminlyö rangaistuksen, hän saattaa korkeimman tuomarin, itse Jumalan, ryhtymään pahuuden rankaisemiseen. Ja siitä on sangen vähän hyötyä. Kun näet Jumala alkaa rangaista, hän tekee sen perinpohjaisesti.

Tätä päivän evankeliumi meille opettaa. Rakas Herramme ja Jumalamme auttakoon meitä Pyhällä Hengellänsä, että me käyttäytyisimme toinen toistamme kohtaan niinkuin kristittyjen tulee, ja että kukin olisi ahkera virassaan ja asemassaan. Amen.