Tämä on yksi niitä ihania ja jaloja evankeliumeja, jotka käsittelevät sitä kaikkein syvällisintä uskonkohtaamme, sitä, joka ei opeta Kymmentä käskyä eli sitä, mitä meidän tulee tehdä, vaan vielä syvempää asiaa, nimittäin sitä, kuka Kristus on ja mitä hän on tehnyt. Johanneshan ylistää häntä niin suuresti, niin että, vaikkapa olisikin elänyt erittäin pyhästi, kuitenkin tunnustaa suoraan ja sanoo: Minä en ole kelvollinen päästämään hänen kenkänsä rihmojakaan. Tämä evankeliumi tarkoittaa siis samaa kuin viime sunnuntainkin, vain sillä erotuksella, että tässä on toiset sanat ja henkilöt.

Viikko sitten kuulitte näet, rakkaani, miten tärkeää on, ettemme erehdy Jeesuksen Kristuksen persoonasta, vaan otamme hänet vastaan käymättä ohitse muita odotellen ja katsellen. Joka hänet löytää, hän löytää pelastuksen synnistä, kuolemasta ja helvetistä. Niin Jumala näet on päättänyt, että Kristuksessa on kaikki täydellisyys asuva ja hän oleva kaikki kaikissa. Hän on tie, totuus ja elämä. Vain hänen kauttansa ovat kaikki kantaisät, profeetat, apostolit ja pyhät autuaiksi tulleet hamasta maailman alusta asti. Tämän Johannes tietää ja sen tähden hän osoittaakin opetuslapsensa hänen luoksensa, etteivät he jäisi osattomiksi tästä aarteesta.

Mutta sepä meillä onkin vikana, ettemme ota tästä vaarin, emmekä noudata Jumalan sanaa; me jätämme sen huomiotta ja yritämme monenlaisia muita keinoja ja teitä taivaaseen päästäksemme. Kuka menee luostariin, niinkuin paavikunnassa nähdään, ruveten munkiksi, kuka taas paastoaa, toinen pyytää toisen, toinen toisen pyhimyksen esirukousta; jokainen hakee omaa tietään taivaaseen tullaksensa.

Estääkseen tuollaista väärää tapaa ja noita turmiollisia yrityksiä, Jumala on ensiksikin antanut sanansa ja luvannut meitä auttaa vaimon siemenen, se on ainoan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kautta. Se, joka hänestä eksyy, eksyy autuudestansa, vaikka paastoaisi itsensä kuoliaaksi ja itsensä hulluksi rukoilisi. Mutta se, joka on hänet vastaanottanut uskolla ja luottanut häneen, on löytänyt syntien anteeksisaamisen ja iankaikkisen autuuden, josta ei synti eikä perkele voi häntä pois sulkea.

Tätä tietä kaikki pyhät patriarkat ja profeetat ovat vaeltaneet, ja uskon kautta Kristukseen tulleet autuaiksi. Jos joku ihminen milloinkaan olisi taivaaseen päässyt pyhän elämänsä tähden, olisivat kaiketi nuo pyhät profeetat olleet niitä, he kun Jumalan tahdon tähden olivat ylen paljon vaikuttaneet ja kärsineet tässä pahassa maailmassa. Mutta he aivan epäilivät omaa pyhyyttään ja riippuivat lujalla luottamuksella kiinni luvatussa, siunausta tuottavassa vaimon siemenessä, joka oli käärmeen pään musertava.

Suurin osa juutalaisista Kristuksen aikaan ei kuitenkaan tahtonut tätä tietä kulkea. He ajattelivat: mitä apua olisi tuosta salvumiehen pojasta? Meidän on noudatettava lakia, paastottava, uhrattava, annettava almuja; se varmaan on paras ja suorin tie taivaaseen; ei ainakaan tuo kerjäläinen voi meitä auttaa. Kristus näet esiintyi kaikin puolin köyhänä ja halpana, niin että ne, jotka eivät ottaneet vaarin hänen ihmeteoistansa ja saarnastansa, eivät nähneet hänessä minkäänlaista ulkonaista mahtavuutta. Etteivät juutalaiset jättäisi häntä huomioon ottamatta ja erehtyisi hänen suhteensa, niin Jumala, laupeuden Isä, sääsi Johannes Kastajan Herran Kristuksen edelläkävijäksi, aivan kuin torvensoittaja pasuunaan puhaltaen kulkee ruhtinasten edellä. Tämän kuullessaan heidän piti avata silmänsä ja kiinnittää katseensa häneen, joka tuli heti Johanneksen jäljessä - hän näet oli oleva se oikea mies.

Kun siis juutalaiset lähettävät lähetystön Johanneksen luo kysymään häneltä, oliko hän Kristus, vai Elias vai joku profeetta, niin hän vastaa: en ole. Ja kun he edelleen tutkivat: kuka olet, mitä sanot itsestäsi? niin hän vastaa: minä olen erämaassa huutavan ääni: tehkää tie tasaiseksi Herralle! Minä olen ruhtinaan edellä käyvä torvensoittaja. Kuulkaa siis ahkerasti minun saarnaani, sillä pian tulee minun jälkeeni hän, joka on ollut minun edelläni, ja joka kastaa teitä Pyhällä Hengelläminä hänen palvelijanansa voin kastaa vain vedellä. Jo seisoo teidän keskellänne se, jota te ette tunne.

Minun virkani, jota varten minä olen lähetetty, on siis olla huutavan ääni eli saarnaaja erämaassa, että te kuullessanne pasuunani äänen tietäisitte hänen olevan lähellä. Minä olen huutavan ääni,- saarnaaja, jota teidän tulee kuulla. Se, joka tulee heti minun jälkeen on se oikea mies. Profeetta Jesajakin ennustaa: Huutavan ääni kuuluu: Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut. Tämä, Johannes sanoo, olen minä, joka näitä teille julistan. Katsokaa siis, hän on jo teidän keskellänne, vaikka ette häntä tunne; mutta minä neuvon teitä häntä tuntemaan ja vastaan ottamaan. Seuraava saarnaaja, joka minun jälkeeni tulee, on varmasti hän, minä olen hänen edelläkävijänsä. Tämä on minun virkani saarnatessani. Hän itse ei vielä saarnaa, mutta pian hän on antava äänensä kuulua. Katsokaa siis, ettette erehdy hänen suhteensa, vaan otatte hänestä tarkoin vaarin.

Niinkuin Johannes saarnasi, niin tapahtuikin. Heti kasteen saatuaan Kristus esiintyi Galileassa tehden ihmetekoja, valitsi kaksitoista apostolia, lähetti sittemmin seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta saarnaamaan: taivaan valtakunta on lähestynyt, Kristus on keskellämme, hän on juuri se, josta Johannes- todisti; noudattakaa häntä, ottakaa hänet vastaan, niin ette voi erehtyä. Hän on se, joka tulee minun jäljessäni, joka on ollut minun edelläni. Johannes oli näet puolta vuotta vanhempi kuin Kristus, mutta kuitenkin hän sanoi Jeesuksen olleen ennen häntä. Tämä olisi kai juutalaisista ollut törkeä sana, jos he olisivat sen ymmärtäneet. Samaa näemme Joh. 8:58, missä Kristus sanoo: Ennen kuin Aabraham syntyi, olin minä. Tämä lause tarkoittaa sitä, että tämä ihminen Jeesus on, ennenkuin hän syntyi maan päälle, ollut iankaikkisuudesta totinen Jumalan Poika. Tätäkään juutalaiset eivät silloin ymmärtäneet. Mutta varmaan Johannes tarkoitti noilla sanoillaan juuri tätä, tahtoen ilmoittaa Jeesuksen jumalallista kunniaa. Samaa hän selvästi kyllä osoittaa lisätessään sanat: jonka kengänpaulaa minä en ole arvollinen päästämään.

Juutalaisten olisi pitänyt ottaa tästä vaarin ja ajatella: Ken lieneekään tuo mies, mikä henkilö onkaan hän, jonka edessä Johannes nöyryyttää itsensä niin syvälle sanoessaan, ettei hän ole kelvollinen tekemään hänelle edes halvinta palvelusta? Rakas Johannes, etkö ole siihen mahdollinen? Ja hän vastaa: En, en, en ole siihen arvollinen; olen, mikä olen, mutta tuon miehen rinnalla minä en ole kerrassaan mitään. Hän siis heittää luotaan kaiken pyhyytensä, sanoen olevansa aivan tyytyväinen, jos saa nauttia tämän miehen läheisyyttä edes sen verran, että pääsee hänen kenkiänsä puhdistamaan.

Etteivät juutalaiset ajattelisi hänen liiaksi alentuvan, koska hän oli aloittanut kastamisen ja oli erinomainen saarnamies, niin hän selittää heille selvästi kastettansa sanoen: minulla on myöskin minun tunnusmerkkini, niinkuin muillakin profeetoilla. Jeremia käytti puuiestä. Jesaja käveli avojaloin ja alastomana ennustaessaan egyptiläisille ja etiopialaisille, miten viholliset heidät vielä riisuvat ja paljastavat, Jes. 20. Samoin, Johannes sanoo, on minullakin uusi saarna ja uusi tunnusmerkki, kun minä saarnaan: Valmistakaa Herralle tietä. Sellaista ei tarvitsisi saarnata, jos tie olisi jo ennakolta valmis. Myöskin minä pesen ja kastan teidät merkiksi, että olette epäpuhtaat ja saastaiset. Tällaista kastetta minä olen alkanut toimittaa, mutta hän on asettava teille toisen, paremman peson: hän on kastava teidät Pyhällä Hengellä.

Kaikki tarkoittaa siis sitä, ettei annettaisi tämän miehen, Kristuksen, mennä huomaamatta ohitse, vaan muistettaisiin Johanneksen saarnaa: katso, Johanneshan ennusti meille miehestä, joka on esiintyvä heti hänen jälkeensä. Se on varmaankin tämä Jeesus, joka esiintyy niin voimallisesti saarnaten ja ihmeitä tehden. Mutta kuinka kävikään? Johanneksen saarnan he kyllä kuulivat, mutta eivät uskoneet hänen todistustansa, jopa he surmasivat molemmat, sekä Kristuksen että hänen edelläkävijänsä. Johanneksen kaula katkaistiin ja Kristus naulittiin ristiin, hän, josta Johannes oli niin uskollisesti saarnannut, neuvoen jokaista ottamaan hänet vastaan! Sellaisia jumalisia juutalaiset olivat aina olleet ja yhä vielä olivat, he olivat sekä hyljänneet profeettain saarnat että heitä vainonneet ja surmanneet, vieläpä he ristiinnaulitsivat itse Herran Kristuksenkin, josta nuo profeetat ennustivat.

Meidän aikanamme käy aivan samoin. Kristus joutuu ristiinnaulittavaksi, ei vain hänen oma persoonansa, vaan hän kaikkine jäseninensä. Me tahtoisimme mielellämme Johanneksen tavalla neuvoa jokaista ihmistä oikealle autuuden tielle sanoen: ilman Kristusta ei ole mitään syntien anteeksisaamista eikä iankaikkista elämää. Mutta miten käypi? Mitä uskollisemmin me ohjaamme ihmisiä heidän omien tekojensa väärältä perustukselta kääntymään oikealle kalliolle, Kristukselle, sitä kiukkuisemmin vastustajamme tuomitsevat meidät harhaoppisiksi. Se näet ei sovellu heidän oppiinsa, niinkuin jokainen tietää. He neuvovat ihmisiä menemään luostariin, lukevat messuja, pitävät sielunmessuja ja yöjumalanpalveluksia, perustavat kirkollisia menoja, juoksentelevat toivioretkillä, ostavat synninpäästöjä jne. Mutta se ei ole osoittamista Kristuksen tyko, vaan neuvomista sivu Kristuksen muille teille taivaaseen pääsemistä varten. Me vastustamme tätä neuvoen ihmisiä ottamaan vaarin Johanneksen todistuksesta, joka osoittaa meitä Kristuksen tyko. Tämä on paavista ja hänen joukostansa sietämätöntä, ja sentähden he tuomitsevatkin meidät harhaoppisiksi, ja jos he vain voisivat, niin he kai antaisivat meille saman palkan ja kiitoksen kuin juutalaiset Johannekselle, sillä ei heiltä siihen ainakaan hyvää tahtoa puutu.

Mutta minkä tähden he ovatkaan meille niin vihamielisiä eivätkä voi meitä ollenkaan kärsiä? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että me Johanneksen tavoin saarnaamme, että heidän tulee nöyrtyä Kristuksen edessä, eivätkä he saa kaikella jumalanpalveluksellaan ja hyvillä teoillaan lukea itseään mahdollisiksi edes hänen kenkiänsä puhdistamaan. Täytynee kai heidän itsensäkin tunnustaa, että Johannes oli heitä paljon pyhempi, ja kuitenkaan hän ei tahdo kerskata pyhyydestänsä, vaan sanoo olevansa tyytyväinen saadessaan armon riisua kengät hänen jaloistansa ja saadessaan ne puhdistaa.

Tällaista nöyryyttä me tahtoisimme mielellämme evankeliumin kautta edistää jokaisessa ihmisessä; sentähden me virkamme puolesta kehoitamme jokaista välttämään syntiä ja elämään hurskaasti, mutta kuitenkin Jumalan eteen astuessaan olemaan luottamatta omaan hurskauteensa ja vain Johanneksen tavalla pitämään omat hyvät tekonsa ja kunniallisen elämänsä kehnon kenkärajan arvoisena siihen korkeaan, pyhään ja täydelliseen vanhurskauteen verrattuna, jonka Herramme Kristus kärsimisellään ja kuolemallaan on meille ansainnut. Mutta paavi piispoinensa, munkkeinensa ja pappeinensa ei tahdo tähän suostua. Ja syynä on se, etteivät he tahdo eivätkä saata luopua omasta ja edesmenneitten pyhimysten ansiosta. Sen tähden he eivät pyydäkään tulla osallisiksi meidän Herramme Kristuksen hyvistä teoista ja ansiosta, saati sitten saada siitä lohdutusta, niinkuin Jumalaa pelkääväiset sielut saavat, jotka tuntevat syntinsä ja pelkäävät Jumalan vihaa ja tuomiota. Päinvastoin nuo tuollaiset, jotka eivät ikinä ole ajatelleetkaan, saati tunteneet, mitä on synti ja kuolema, huutavat kuin mielipuolet, ettei ihminen muka pelkän uskon kautta tule vanhurskaaksi, vaan että teotkin siinä jotain vaikuttavat. He eivät siis tahdo pitää Kristuksen vanhurskautta aarteenansa, niinkuin Johannes, joka heitti luotaan kaiken pyhyytensä eikä pitänyt sitä parempana kuin rievun arvoisena, jolla likaisia kenkiä puhdistetaan. Sitä, niinkuin sanottu, paavi joukkoinensa ei tahdo myöntää, he kun korottavat omat tekonsa niin korkealle, että luulevat niillä ansaitsevansa iankaikkisen elämän. Sen tähden he eivät mitenkään voi kärsiä että heidän jumalanpalvelustaan ja pyhyyttään verrataan vanhaan riepuun. He ovatkin kai siinä luulossa, että Kristuksen täytyy olla iloissansa heidän teoistaan ja heidän hänen palvelukseksensa ja kunniaksensa suorittamista harjoituksistaan.

Älköön siis kukaan loukkaantuko siihen, että paavilaiset meidän aikanamme halveksivat ja vainoavat evankeliumia. Samoin kävi Johannekselle, Kristukselle ja apostoleille heidän päivinänsä; heidänkin oppiansa ensin halveksittiin, ja sitten heitä vainottiin ja surmaan syöstiin. Juutalaiset ovat jo siitä rangaistuksensa saaneet, meidän pilkkaajamme ja vainoojamme eivät liioin jää rankaisematta. Kiittäkäämme me sen sijaan Jumalaa hänen armostaan, että meillä jälleen on hänen puhdas sanansa, ja ottakaamme ennen kaikkia vaarin Johanneksen sanoista, kun hän lausuu: Valmistakaa Herralle tie!ja kun hän lisää: Hän on teidän keskellänne jne. Ja vielä hän todistaa: Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Hän ei silloin puhunut mistään meidän teoistamme ja ansiollisuudestamme, vaan osoitti meidät suoraan Kristuksen tykö, josta me löydämme ja saamme kaiken mitä tarvitsemme.

Ottakaamme sitten myös tarkoin vaari Johanneksen nöyryydestä esikuvaksemme. Tämä pyhä mies, jonka vertaista Kristuksen todistuksen mukaan ei ole ollut vaimosta syntyneiden joukossa, siis kaikki paavilaismunkit ja -papit olisivat tietysti olleet kelvottomat pyhyyksinensä hänelle vettä tarjoamaan , alentuu kuitenkin niin suuresti, että hän saattaa sanoa olevansa kaiken pyhyytensä ja hyvien tekojensa ohessa mahdoton kumartumaan maahan Herran Kristuksen eteen hänen kenkiensä pauloja aukaisemaan. Ottakaamme vaari tästä Johanneksen nöyryyden esikuvasta, niin ettemme ainoastaan sitä katsele, vaan myöskin sitä noudatamme. Hyviä tekoja meidän tulee tehdä ja harjoittaa mitä ahkerimmin, sillä Jumala on ne käskenyt ja säätänyt Kymmenessä käskyssään, jota hän ei turhan vuoksi ole taivaasta meille antanut. Ne ovat hänen sanaansa; hän tahtoo siis, että niitä noudatetaan. Ahkeroikoon siis jokainen kaikin voimin niiden mukaan elämistä, siten osoittaakseen kuuliaisuuttaan ja kiitollisuuttaan Jumalaa kohtaan, joka on meille lahjoittanut ainokaisen Poikansa, joka alensi itsensä meidän tähtemme, ollen kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti, siten koko maailman syntien edestä täyden maksaen ja sovinnon saaden. Tämän miehen kuuliaisuuteen ja tekoon luottaos! Rakenna sille uskolle toivosi, heitä kaikki se hyvä, mitä lienet tehnytkin, hänen jalkoihinsa ja tunnusta suoraan, kaikesta sydämestä, niinkuin Johannes, ettet ole mahdollinen edes Kristuksen kenkiä sillä pyyhkimään. Ihmisten silmissä oma hyvyytesi saattaa kyllä olla hienon ja kallisarvoisen kankaan arvoinen on todella hyvä avu, kun et ole avionrikkoja, varas tai murhaaja, vaan annat almuja ja olet ahkera virassasi, maailmassa ihmisten seassa sitä sopii ja tuleekin kiittää ja pitää sametin, silkin ja kullan arvoisena, mutta kun tulet Herran Jumalan ja hänen tuomioistuimensa eteen, niin sinun täytyy sanoa: Sinun silmissäsi on paraskin samettini ja kallein kultani kehnompi kuin kehnoin ryysy; en siis turvaakaan omiin tekoihini, vaan annan kernaasti niiden jäädä vanhojen ryysyjen arvoisiksi ja Poikasi kengänpyyhkimiksi, ja pyydän vain, että ne edes siksi kelpaisivat; silloin olen sangen tyytyväinen.

Samoin tekee apostoli Paavalikin sanoessaan (Fil. 3: S-7): Olen Israelin kansaa, Benjamin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt, ollut lakiin nähden fariseus, lain vanhurskauteen nähden nuhteetonerinomaista, kun saattaa ihmisten edessä näin itsestänsä todistaa!»Mutta mikä minulle oli voittoa hän lisää» sen olen minä Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Hänen suurin ilonsa ja lohdutuksensa oli se, että hänet havaittaisiin olevan Kristuksessa ja omistavan, ei omaa, laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sitä vanhurskautta, joka tulee Jumalasta uskon perusteella. Ja voidakseen nauttia tätä Herran Kristuksen vanhurskautta, hän pitää kaiken oman vanhurskautensa roskana. Apostoli Paavali puhuu tässä vielä suorempaa kieltä kuin Johannes, joka vertaa hyviä tekojansa vielä kengänpyyhkeisiin, Paavali taas pitää niitä aivan rikkoina ja roskina. Tämä on kylläkin suoraa puhetta omasta pyhyydestämme. Meidän tulee ottaa tarkoin vaari näistä esimerkeistä, niitä usein tarkaten aina ahkeroida elää maailmassa siveästi ja kunniallisesti, ettei ihmisillä olisi meistä minkäänlaista valittamisen syytä. Se kuuluu tähän elämään täällä maan päällä ja siihen se loppuukin, niinkuin olemme nähneet ja näemme; kuolema näet tempaa hurskaan yhtä hyvin kuin heittiönkin, kunniallisen vaimon yhtä hyvin kuin portonkin.

Mutta kun tulee kysymys iankaikkisesta elämästä tämän elämän perästä, niin opi sanomaan: »Minä turvaan Herraani Kristukseen ja hänen pyhyyteensä, jonka hän kasteessa, sanassa ja alttarin sakramentissa on minulle luvannut ja lahjoittanut, siihen minä vaivainen maan mato pyydän luottaa.» Näin meidän tulee tehdä selvä erotus ajallisen elämämme ja pyhyytemme sekä toiselta puolen iankaikkisen elämän ja sen pyhyyden välillä, joka Jumalalle kelpaa.

Pakanatkin ovat usein eläneet sangen siveästi ja kunniallisesti, ovat isänmaansa hyväksi paljon tehneet ja kärsineet; siitä heille on annettava kiitos ja tunnustus. Mutta kuoleman edessä asia muuttuu toiseksi. Silloin kaikki työmme ja kärsimisemme jäävät selän taa, niillä me emme saa syntejämme anteeksi, vanhurskautta ja iankaikkista elämää. Mutta mistä saammekaan sen vanhurskauden ja pyhyyden, joka Jumalalle kelpaa ja tuottaa iankaikkisen elämän? Ei ole tässä muuta keinoa kuin nöyrtyen sanoa Johanneksen kanssa: Herra, tässä on edessäsi kurja rääsy, vanha viheliäinen ja rikkirevitty olento, eli kuten Paavali sanoo, haiseva roska. Maailman silmissä lienen ollut samettia ja kultaa, mutta salli minun olla edessäsi vanha rääsy, joka kelpaa Poikasi kenkien pyyhkeeksi, lahjoita minulle hänen vanhurskautensa, sillä hän ynnä hänen vanhurskautensa on minun jaloin tavarani ja kallein aarteeni. Minä tiedän pääseväni taivaaseen hänen ja hänen vanhurskautensa kautta, muutoin täytyisi minun omine pyhyyksineni vajota helvetin kadotukseen.

Tästä seuraa, että meidän täytyy suoraan sanoa munkki-, paavi ja luostarilaitosten ynnä kaikkien muiden senkaltaisten kuuluvan perkeleelle ja helvetille. Ne eivät näet hyvillä teoillaan tarkoita kuuliaisuuden osoittamista Jumalalle ja pahennuksen estämistä, vaan he aikovat niiden kautta tulla autuaiksi. Sen tähden he hyviä tekojansa toisillekin kaupittelevat. Mutta tämä ei ole muuta kuin Kristuksen kieltämistä, jopa pilkkaamista ja halveksimista, niinkuin juutalaisetkin pilkkasivat ja halveksivat häntä. Karttakaamme moista kauhistusta ja oppikaamme tästä, miten meidän sopii vastata tuollaisille viettelijöille, oppikaamme vastaamaan heille näin: Vai sinä, vaivainen ihminen, julkeat tarjoutua tekemään minut autuaaksi noilla likaisilla hyvillä töilläsi ja pyhyydelläsi! Sitä eivät voineet tehdä edes Johannes, Paavali, Pietari ja muut pyhät; muussa tapauksessa he eivät itse olisi puhuneet niin halveksivasti omasta pyhyydestänsä. Jos luostareita pidettäisiin oppilaitoksina, missä nuorisoa kasvatettaisiin Raamattua tutkimaan, niin se tapa olisi sangen hyvä ja hyödyllinen. Mutta siihen paavi ja hänen jumalaton joukkonsa eivät myönny, vaan lupaavat jokaiselle pääsyn taivaaseen luostarielämän nojalla. Tätä tietä he totisesti löytävät sellaisen taivaan, jossa tulenliekit ikkunoista leimuavat! Olisi siis paljon parempi, että moiset luostarit revittäisiin perustuksia myöten, kuin että niissä ihmisiä eksytetään pois Kristuksesta ja he siellä saavat turmion sekä sielullensa että ruumiillensa.

Päivän evankeliumista saat siis lyhyesti sanoen sen opetuksen, että meidän tulee ihmisten keskuudessa elää siveästi ja kunniallisesti, olla ahkeria ja uskollisia hyvissä teoissa, kenellekään pahennusta antamatta. Tällaista kuuliaisuutta Jumala vaatii lakinsa nojalla ja tahtoo meitä sitä noudattamaan; ellemme sitä osoita, hän uhkaa maallisella rangaistuksella meitä kurittaa sekä viimein heittää meidät helvetin iankaikkiseen tuleen. Me olemme siis velkapäät Jumalan käskyn mukaan niinkuin sanoin, elämään jumalisesti. Mutta tullessasi Jumalan eteen sano näin: Herra, minun pyhyyteni ja hyvät tekoni eivät voi auttaa minua kadotuksesta. Pyydän siis saada olla vain vanhana pyyhkeenä Herrani Kristuksen jalkojen juuressa. Eihän elämäni ole ansainnut muuta kuin helvetin kadotuksen. Mutta minä rukoilen itselleni Herrani Kristuksen pyhyyttä, että hän minut pyhittäisi toisella, paremmalla, iankaikkisella pyhyydellä; silloin pääsen totisesti iankaikkiseen elämään.

Tätä paavi ja hänen piispansa eivät tahdo kuulla, sillä he kyllä käsittävät, mikä siitä olisi seurauksena: heidän laitoksensa, luostarinsa, messunsa ja koko heidän väärä jumalanpalveluksensa olisivat pian mennyttä kalua. Sentähden he niin yksimielisesti puolustavat näitä, suurin osa oman vatsansa tähden, toiset taas, ehkäpä vähempi osa, toivoen siten tulevansa autuaaksi. Niin ei tee Johannes eikä Paavali, he eivät luota omiin töihinsä eivätkä omaan pyhyyteensä. Samoin kaikkien kristittyjen tulee tehdä, sanoen Paavalin tavalla: Oma pyhyyteni ei ole muuta kuin haisevia rikkoja, tai Johanneksen tavoin: Oma pyhyyteni on rääsy, kun vertaan sitä Kristuksen pyhyyteen ja hänen hyviin tekoihinsa. Mutta paavilaiset eivät suinkaan tahdo messujansa, lupauksiansa ja paastojansa sekä rukouksiansa pitää roskana eikä repaleena, vaan uhkaavat lyödä meidät kuoliaaksi, kun me emme suostu heidän mieleensä, vaan ohjaamme ihmisiä toiselle, paremmalle tielle. He ovatkin noita kyykäärmeiden sikiöitä, joista ei ikinä voi syntyä mitään hyvää; he saavat kerran, mitä he ovat ansainneetkin. Mutta ottakaamme me vaarin Johanneksen opista ja ohjauksesta, kun hän neuvoo meitä ottamaan vaarin Herrastamme ja Vapahtajastamme, Jeesuksesta Kristuksesta, ettemme eksyisi pois hänestä, jonka tykö Johannes niin uskollisesti ja ahkerasti meitä ohjaa ja neuvoo, autuaiksi tullaksemme.

Päivän evankeliumi siis pääasiallisesti opettaa, miten Johannes vakavasti osoittaa ihmisiä luotansa Herran Kristuksen tykö, syvästi itsensä nöyryyttää ja korottaa jalosti Kristusta. Toiseksi näemme, miten fariseukset ja ylimmäiset papit lähettävät miehiänsä Johanneksen tykö käskien hänen lakkaamaan kastamisestansa ja saarnaamisestansa, koska tunnusti, ettei ole Kristus eikä Elias eikä se profeetta. Vielä näemme, miten hän erottaa oman kasteensa, palvelijantyön, Kristuksen kasteesta, hänen, joka on kaikkien Herra, ja joka yksin voi antaa Hengen.

Kävisi liian pitkäksi tässä laveammin esittää yhteiselle kansalle näitä kahta kohtaa. Sen me vain tässä huomaamme ja opimme, että maailma ja sen viisaus ja korkeus on vihamielinen Jumalan teoille; se tahtoisi ne kernaasti tukahduttaa ja estää tapahtumasta, niinkuin ylimmäisten pappien ja fariseusten esimerkki osoittaa. Johanneksessa sitävastoin näemme oikean Eliaan hengen ja voiman, urhoollisen mielen; hän ei anna estää itseänsä saarnaamasta ja kastamasta, ennen kuin Herodes ottaa hänet kiinni, panee vankeuteen ja viimein katkaisee häneltä kaulan. Sen hän kärsii Jumalan tähden mielellään ja nöyrästi, toivossa, että hänellä Herran ja Vapahtajan Kristuksen tähden on armollinen Jumala ja iankaikkinen elämä. Sen suokoon meille rakas Herramme, Jumalamme ja Isämme, Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Amen.