Tästä evankeliumista kristittyjen tulee ottaa tarkoin vaari oppiakseen pelkäämään Jumalaa. Se on näet Luukkaan Evankeliumin ankarimpia kohtia, ja sen pitäisi painua niin syvälle sydämeemme, ettemme sitä ikinä unhota. Kuulemmehan tästä, kuinka kauhea kosto ja tuomio kohtasi Jerusalemia. Siitä voimme tehdä johtopäätöksen: joka elää surutonna, jatkaen syntielämäänsä, älköön luulko voivansa välttää rangaistusta. Kun Jumala ei ole säästänyt jaloa, suuresti armoitettua kaupunkia, jolla oli Jumalan sana, mutta joka ei kuitenkaan tehnyt parannusta, niin muistakoon jokainen ajoissa lakata synnistä ja tehdä parannuksen, muutoin häntä varmasti kohtaa Jumalan viha ja rangaistus.

Se tuomio ja surkeus, joka kohtasi tuota kaupunkia ja kansaa, oli niin suuri, että se kävi itse Herran Kristuksen sydämelle; katkerasti hän itki sitä, että ihanan kaupungin piti niin surkeasti hukkua ja hävitä, ettei kiveä ollut kiven päälle jäävä. Hän siitä syystä lausuukin: Oi Jerusalem, jospa tietäisit ja uskoisit, mikä kurjuus on sinua kohtaava, et varmaankaan eläisi noin surutonna, vaan itkien ajattelisit, mitä rauhasi vaatii, ja rukoilisit, että Jumala olisi sinulle armollinen.

Vaikka Herra nyt puhuu ainoastaan Jerusalemista, niin tahtoo hän samalla varoittaa ja nuhdella kaikkia, joilla on Jumalan sana, mutta jotka sitä halveksuen turhaan kuulevat, etteivät olisi suruttomia eivätkä luottaisi vain siihen, että Jumala tämän kaiken heille antaa anteeksi. Ei, rangaistuksen aika on tuleva, niin totta kuin Herra elää. Meidän on siis kartettava kaikkea syntiä, mutta erityisesti Jumalan sanan ja etsikkoajan halveksumista, joka tapahtuu silloin, kun kuulemme sanaa, mutta emme kuitenkaan tee parannusta, vaan jatkuvasti elämme synnissä, saarnattiin ja sanottiin mitä tahansa. Sellaisen synnin rangaistus ei totisesti jää tulematta, vaikka se jonkin ajan viipyykin.

Päivän evankeliumissa esitetään siis meille sen kauhean Jumalan tuomion erikoinen esimerkki, joka kohtasi hänen rakkainta ja pyhintä kaupunkiaan Jerusalemia ja hänen omaa kansaansa; se kaupunki oli Herran Jumalan oma huone ja asuinsija, ja kansa hänen omaa perhekuntaansa. Jerusalem oli näet aikanaan miltei kuin taivas, missä Jumala itse asui enkeleineen; sinne oli järjestetty jumalanpalvelus, siellä olivat melkein kaikki kantaisät eläneet ja sinne he olivat haudatut; siellä itse Kristus, Jumalan Poika, sitten vaelsi, kuoli, haudattiin, nousi kuolleista ja vuodatti Pyhän Hengen. Tämä kaupunki oli siis pyhyyttä täynnä siinä määrin, ettei sen vertaista ole maailmassa ollut eikä tule olemaan viimeiseen päivään saakka.

Mutta kun se ei ottanut vastaan ja seurannut Jumalan sanaa, niin Herra Jumala kaikesta huolimatta rankaisi sanansa halveksumisen niin ankarasti, että antoi rakkaan kaupunkinsa joutua mitä hirmuisimman hävityksen alaiseksi. Vielä vähemmän hän on säästävä muita kaupunkeja, jotka eivät ole mahdolliset Jerusalemille edes vettffi kantamaan, ja muita kansoja, jotka eivät ole hänelle niin läheisiä kuin juutalaiset, jotka olivat hänen rintalapsiaan.

Oppikaamme siis tästä esikuvasta tuntemaan Jumalan vihan ankaruutta ja karttamaan sanan halveksumista, ettemme vanhan tavan mukaan sanoisi: eihän Jumala niin kiivas liene, ei hän niin kovin rankaise! Koska hän hävitytti pyhän kaupungin, Jerusalemin, parhaan helmensä maan päällä, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle, kun juutalaiset eivät tehneet parannusta, vaikka saivat kuulla evankeliumia, emme saa ajatella, että hän on meitä säästävä rangaistuksesta, jos me elämme samanlaisessa synnissä. Entinen Jerusalem on niin hävinnyt ettei siinä enää ole ainoatakaan huonetta paikallaan.

Tämän kauhean rangaistuksen Jumala antoi kohdata Jerusalemia juuri silloin, kun Juudan kansa suurin joukoin oli saapunut sinne viettämään pääsiäisjuhlaa, ja kun siellä historian todistusten mukaan oli lähes kolmekymmentätuhatta muukalaistakin koolla. Jumala aikoi sytyttää suuren rovion, sentähden hän kokosi kasaan kaikki polttopuut. Kun hän sitten oli ajanut heidät yhteen suuren suureksi rovioksi, metsiköksi, niin hän lähetti roomalaiset virittämään siihen tulen ja polttamaan sen.

Historioitsija Josephus kertoo, että kaupungin piirittämisestä alkaen sen valloitukseen asti lähes miljoona ihmistä joko surmattiin tai kuoli ruttoon, ja noin yhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta otettiin vangiksi. Ja näitä vankeja pidettiin niin halpa-arvoisina ja mitättöminä, että heitä myytiin kolmekymmentä yhdestä penningistä. Tällainen kosto kohtasi heitä, koska olivat ostaneet Kristuksen kolmellakymmenellä hopearahalla.

Tämä on se surkea ja kauhea rangaistus, jonka Herra antoi kohdata kansaansa ja jolla hän sen täysin hävitti, sen, jonka hän aikanaan suurella kunnialla ja ihmetöillä johdatti Egyptistä ja saattoi Kanaanin maahan, ollen sen Isänä ja puhutellen ja kohdellen sitä lempeästi. Mutta kun he halveksuivat hänen sanaansa eivätkä tahtoneet sitä noudattaa, niin hän vihassaan antoi tällaisen kauhean rangaistuksen heitä kohdata.

Nähdessään tämän surkeuden jo olevan lähellä Herra sanoo itkien: »Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu». Sentähden sinä kuljet surutonna, ikään kuin ei olisi vaaraa lähi maillakaan. Mutta näin ei tule kauan olemaan: rangaistus on kohtaava sinua; ne ajat ovat jo käsissä, vaikka ne sinulta ovat salatut, niin ettet tilannetta käsitä.

Joku voisi tämän johdosta kysyä, minkä tähden Herra Jumala salaa rangaistuksensa. Miksi hän ei salli sen heti tapahtua? Vastaamme: sen hän tekee osoittaakseen kärsivällisyyttään ja nähdäkseen, teemmekö parannuksen ja rupeammeko armoa etsimään. Jos hän heti ansiomme mukaan, salaman tavoin iskisi meihin, ei kukaan meistä olisi ehtinyt edes seitsemänteen ikävuoteensa. Hän viivyttää rangaistustaan antaakseen meille aikaa ja tilaisuutta parannukseen. Tämä sopii sangen hyvin Jumalalle; siten hän osoittaa laupeuttaan meitä kohtaan. Mutta perkele on kiukkuinen henki, hän ei tee samoin. Jos hän voisi surmata jonkun oljenkorrella, hän sen kyllä häikäilemättä tekisi. Mutta Jumala on armollinen, hän viivyttää rangaistusta, vaikka hän ei sitä kokonaan sikseen jätä. Siitä ihmiset sitten saavat suruttomiksi: eivät tee parannusta, vaan käyvät päivä päivältä pahemmiksi. Niinpä avionrikkoja, koronkiskoja ja varas luulee, ettei ole hätää mitään, kun rangaistus ei häntä heti kohtaa, on muka kyllä vielä aikaa palvella himoja. Mutta varo pettymästä ja eksymästä. Kuulehan tästä: Jumala tosin ajaksi viivyttää ja salaa rangaistustaan, silti se kuitenkaan ei jää tulematta. Käänny siis ajoissa, kadu ja tee parannus!

Sitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: »Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu». Ikään kuin hän sanoisi: älä pety, vaikka rangaistus vielä ei ole näkyvissä. Sinä olet minut surmaava ja vereni vuodattava, niinkuin olet tehnyt profeetoille ennen minua. Kuitenkin minä olen ääneti, minä annan sen tapahtua ja kärsin, ja niin sinä luulet kaiken jatkuvan sellaisenaan ja kokonaan pääseväsi rangaistuksesta. Sen vuoksi kukaan ei toden teolla harrasta hurskautta ja parannusta. Mutta pidä varasi! Et ole rangaistuksesta vapaa. Jos olisi mahdollista saada sinut tästä vakuuttuneeksi, niin varmasti rupeaisit miettimään, miten pääsisit rangaistuksesta. Mutta sinä et usko; sentähden sinä elät niin surutonna, annat mennä menojaan etsikkoaikasi, jolloin sinua varoitetaan ja sinä voisit jälleen päästä armoon; sinä pysyt huoletonna ja parannusta tekemättä. Juuri sen synnin tähden kohtaa sinua kerran äkkiarvaamatta Jumalan viha.

Opi siis tästä tarkoin huomaamaan, mitä Jumala pitää suurimpana syntinä, sellaisena, jota hän vähimmin sietää ja kärsii, nimittäin sitä, kun hänen kansansa ei tunne etsikkoaikaansa. Herra ei puhu tässä mitään muista synneistä; hän mainitsee vain sen, että he vaeltavat suruttomina, huolimatta profeettain varoituksista ja uhkauksista, ovatpa heitä vainonneetkin ja vuodattaneet paljon viatonta verta, kunnes Jerusalem Raamatun mukaan oli kauttaaltansa veren tahraama. Samoin nykyään Saksanmaalla on tehty kauheasti syntiä vainoamalla sanaa ja sen palvelijoita. Ja tämän synnin ohessa harjoitettiin yleensä huoruutta, haureutta, ilkeää voiton pyyntöä, ahneutta, varkautta, ylellisyyttä, juoppoutta ja muuta sellaista.

Tätä pahuutta Kristus sanoillaan tahtoo nuhdella sekä opettaa hurskauteen ja parannukseen. Siitä syystä hän oli jo ennen lähettänyt profeettansa, Johanneksen ja apostolit; itsekin hän esiintyi saarnaten, ihmetekoja tehden ja tehden kaikkea, mikä voi olla heille parannukseksi.

Muut synnit, olivat ne kuinka suuret ja lukuisat tahansa, eivät olisi heitä vahingoittaneet; ne olisi annettu anteeksi ja ikuisesti unohdettu. Jerusalem olisi kyllä saanut olla ja pysyä vihollisilta rauhassa, jos se vain olisi tuntenut etsikkoaikansa. Herra ei tullut heidän tykönsä miekoin ja nuijin varustuneena, vaan sävyisänä Vapahtajana. Hän saarnasi ja sanoi: Tehkää parannus, olkaa hurskaat; kuulkaa ja noudattakaa minua, ennenkuin vihan ja tuomion aika tulee! - Siten hän etsi heitä.

Mutta eipä auttanut sekään. Syntiänsä he vain suurensivat, kun he eivät tahtoneet tuntea, hyväksensä käyttää ja sietää etsikkoaikaansa. Heidän kävi siis sananlaskun mukaan: »Joka ei ole neuvottavissa, hän ei myös ole autettavissa». Kukahan menisi sellaisen sairaan haavuriksi, joka tahtoisi temmata veitsen haavurin kädestä ja työntää sen hänen rintaansa? Aivan samoin juutalaiset kohtelivat Herraa Jumalaa. Poikansa kautta hän tarjosi heille syntien anteeksiantamusta ja lupasi olla heidän armollisena Jumalanaan, unhottaa kaikki synnit ja rikokset, kun he vain luopuvat synnistä ja ottavat vastaan hänen sanansa.

Mutta he alkoivat pilkata Herraa, sanoen hänellä olevan riivaajaisen ja soimaten hänen saarnaansa harhaopiksi; tahtoivatpa he vielä naulita hänet ristiin eivätkä ennen tyytyneet, kuin saivat aikeensa toteutetuksi. Se vasta perkeleellistä on, kun käännetään selkä Jumalalle ja lisäksi mitä ilkeimmin pilkataan hänen armoansa, vaikka hän tahtoisi seka antaa synnit anteeksi ja olla armollinen että myös antaa suuria ja jaloja lahjoja. Kun kaikki kehittyy siihen mittaan, ei hän enää voi muuta kuin antaa rangaistuksen tulla. Kun näet ei siedetä syntien anteeksiantamusta ja Jumalan armoa, ei ole enää apua eikä pelastusta.

Siitä syystä onkin Jumalan viha niin ankara ja hirmuinen. Kun juutalaiset eivät huolineet nähdä eivätkä kuulla hänen sanaansa, ei hankaan enää tahtonut nähdä eikä kuulla heidän parkuaan, rukouksiaan ja jumalanpalvelustaan, eikä hänen vihansa asettunut, ennen kuin Jerusalem niin oli jaotettu maan tasalle, ettei siihen jäänyt kiveä kiven päälle. Perustuksia myöten se onkin hävitetty. Itsehän he niin olivat tahtoneet. Tämän kauhean esikuvan evankelista on kirjoittanut parannukseksemme, ettemme halveksisi Jumalan sanaa emmekä antaisi etsikkoaikamme kulua hukkaan.

Erityisesti ovat huomioon otettavat nämä Herran sanat: »Mutta se on sinun silmiltäsi salattu». Yleensä käy näet niin, ettei luulla Jumalan rankaisevan; kun Jumala hyvyydessään viivyttää rangaistustaan ja odottaa parannusta, niin maailma luulee hänen aina pysyvän vaiti. Mutta varokaa, Kristus sanoo; vaikka ette vielä näekään rangaistusta, niin saatte olla varmat siitä, ettei se jää tulematta, ellette paranna itseänne. Vaikka Jumala jonkin ajan viipyy, on hän asettanut niin monta paulaa ja verkkoa ilkiöiden varalle: sinun on mahdotonta ajan pitkään niistä päästä.

Lisäksi hän on antanut isälle ja äidille, isännälle ja emännälle vallan pitää silmällä pahoja lapsia ja palkollisia. Joka ei ota heitä totellakseen, hänet Jumala antaa maallisen esivallan haltuun, joka rankaisee lain ja oikeuden mukaan, ja sillä on niin kova ja ankara ääni, että se saattaa sanella kaulasi poikki! Ja onpa sitten vielä jäljellä perkele, joka Jumalan sallimastaellet tee parannustarankaisee sinua rutolla, nälällä, veden ja valkean vaaralla. Älköön siis kukaan luulko voivansa välttäen paeta rangaistusta. Ellet tahdo elää hurskaasti ja Jumalan sanan mukaisesti, joudut vastoin tahtoasi teloittajan tai perkeleen talutettavaksi, tosin omaksi onnettomuudeksesi ja turmioksesi.

Ei ole siis tehtävä mitään erotusta salatun ja varman rangaistuksen välillä. Synnin rangaistus on aina varma, vaikka se onkin salattu. Mutta tämän nojalla ihmiset pettävät itsensä. Niinpä Salomokin sanoo: »Kun ei pahoja tekoja kohta tuomita, täyttyy ihmislasten sydän pahaa tekemään».

Varas, jota tänään varastaessaan on onnistanut, uusii tekonsa huomennakin, luullen aina samoin onnistuvansa. Mutta juuri tämä vie hänet viimein hirsipuuhun. Ei ole ajateltavissa, että hän ajoissa päättäisi lakata varastamasta. Samoin tekevät avionrikkojat, koronkiskojat, lyhyesti sanoen, kaikki syntiset. Kuta paremmin heidän aikeensa menestyvät, sitä halukkaammiksi ja kiihkeämmiksi he tulevat. He eivät muista, että rangaistus on varma, vaikka se onkin salattu. Aina siis huomataan todeksi se, mitä sananlasku sanoo: Niin kauan ruukku kaivolla kulkee, kunnes se särkyy.

Varo siis pettymästä! Vaikka rangaistus onkin salattu, se silti on varma: ei se jää tulematta. Niinpä pakanatkin ovat kokemuksesta oppineet sanomaan: Kun Jumala on aikeissa tulla rankaisemaan, hän vetää jalkaansa villasukat, voidakseen astua hiljaa, kenenkään kuulematta. Muista tämä! Älä ole suruton, vaikka Jumala ei kohta sinua lyö! Ole varuillasi ja pelkää! Hänellä on paljon enkeleitä, palvelijoita, sodan ja ruton vaivoja: kyllä hän sinut löytää. Hän voi vaikka täyttää koko ilman tulella hukuttaakseen sinut. Hän voi upottaa sinut veteen, surmata sinut myrkyllä taikka muulla surman syötillä. Lyhyesti sanoen: on olemassa tuhansittain pauloja ja verkkoja jumalattomien ja katumattomien syntisten langettamiseksi.

Siitä syystä Herra Kristus niin vakavasti varoittaa ja itkien sanoo: Varo itseäsi, Jerusalem! Kun rangaistus on vielä salattuna, niin luulet sen kokonaan jäävän tulematta. Mutta siinä suuresti erehdyt. Rangaistus ei ole kätketty sen tähden, että sinä saisit jäädä vapaaksi; sen on sinua kohtaava sitä varmemmin, kun et tahdo tuntea etsikkoaikaasi. Jos et tahdo käyttää tätä viivytysaikaa väärin, vaan oikein, niin lakkaa jo synnistä, ota sanasta vaari, niin saat avun; muutoin täytyy sinun hukkua.

Juuri samalla tavalla apostoli Pietarikin puhuu (2. Piet. 3:15): »Lukekaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen pitkämielisyys pelastukseksi», toisin sanoen: uskokaa sen tapahtuvan pelastukseksenne, parhaaksenne, ettette joutuisi kadotukseen. Jos näet Jumala aina heti rankaisisi meidän ansiomme mukaan, niin ei kukaan meistä, niinkuin jo sanoin, olisi elänyt seitsemänkään vuoden vanhaksi. Mutta nyt hän ei tee niin, vaan pitkämielisyydessään siirtää rangaistuksen toistaiseksi. Sitä Pietari neuvoo meitä pitämään ja lukemaan autuutemme tähden tapahtuvana. Sanokaamme: Ah, Herra, valitettavasti olen tehnyt paljon ja usein syntiä, milloin milläkin tavalla. Rangaistusta ei sentään vielä kuulu; se viipyy. Mitä se tietänee? Ei totisesti muuta kuin sitä, että rangaistus aikanaan varmasti tulee, vaikka se vielä onkin kätkettynä. Anna siis, rakas Isä, anteeksi; minä tahdon luopua synnistä ja parantaa itseni.

Erittäin huomioon otettava on siis tämä lause: »Lukekaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen pitkämielisyys pelastukseksi.» Ja vähän ennen apostoli lausui: »Herra on pitkämielinen meitä kohtaan, kun ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.» Kun Herra siis viivyttää rangaistustaan, niin se tapahtuu meidän parhaaksemme. Mutta joka ei tahdo synnistä luopua, vaan siinä edelleen pitkittää, väärinkäyttäen Jumalan kärsivällisyyttä, häntä vihdoin kohtaa tuho. Niinpä todetaan, että varas, joka ei ajoissa luovu varastamisesta, joutuu vihdoin oikeudenpalvelijain käsiin. Haureellinen vaimo, joka ei tahdo lakata ilkeästä elämästään, joutuu viimein jokaisen pilkaksi. Erikoisesti Jerusalemin kaupungin kohtalolla Herra on osoittanut, että vaikka hän salaten viivyttääkin rangaistustaan, hän lopulta kuitenkin tulee rankaisemaan tottelemattomuuttamme.

Oppikoon siis jokainen, niin suuret kuin pienetkin, nuoret ja vanhat pelkäämään Jumalaa, tietäen että rangaistus ei jää tulematta, jos väärin tekevät eivätkä tahdo pahuudestaan luopua. Ikuisena esimerkkinä on edessämme Jerusalem, tuo ihana ja pyhä kaupunki, jota pakanainkin aikakirjat ylistäen sanovat »Itämaiden kuuluisimmaksi kaupungiksi.» Se hävitettiin niin perin pohjin, ettei enää tiedetä, missä mikin talo on sijainnut, koska se ei luopunut synneistään eikä ottanut Jumalan sanasta vaarin.

Tämän esikuvan Herra päivän tekstissä esittää meille, että me painaen sen mieleemme tekisimme parannuksen. Tietäkäämme, että jos emme tahdo lakata synnistä, noudattaa sanaa ja sitä uskolla omistaa, niin Jumala ei jätä meitä rankaisematta, vaikka hän joksikin ajaksi rangaistustaan viivyttää, ja että tämä tapahtuu, niinkuin jo sanottiin, meidän parhaaksemme, että käyttäisimme ajan hyvin, synnistä luopuen. Mutta ellet tahdo tehdä parannusta, vaan paisut yhä röyhkeämmäksi ja enemmän vain paadut pahuuteen, niin tiedä pahan päivän tulevan, ennen kuin osaat aavistaakaan; silloin Herra vuorostaan antaa sinun huutaa ja parkua, mutta ei ensinkään sinua kuule.

Niin hän teki juutalaisillekin. Jerusalemin piiritys kesti vain lyhyen ajan, pääsiäisestä syyskuuhun. Sinä aikana kaupungissa kyllä uhrattiin, veisattiin ja rukoiltiin ihan ihmeellisesti. Mutta kaikki oli turhaa. Jumalan korvat olivat ummessa, hän ei kuullut heitä. Olihan hän kätkenyt ja viivyttänyt rangaistustaan siinä tarkoituksessa, että he tekisivät parannuksen ja tuntisivat etsikkoaikansa. Mutta sitä ei tuo paatunut kansa tahtonut tehdä. Rangaistuksen ilmi tullessa hän vuorostansa siis salasi itsensä eikä ollut löydettävissä. Saman uhkauksen lausuu myös Hosea Israelin valtakunnalle (Hoos. 5:6): »Lampainensa ja raavainensa he tulevat, etsiäksensä Herraa, mutta eivät löydä; Hän on vetäytynyt heistä pois.» Ja samoin Jesaja sanoo (Jes. 1:15): »Kun te ojennatte käsiänne, minä peitän silmäni teiltä.»

Ottakaamme siis vakaasti vaarin tästä esikuvasta, että pelkäisimme Herraa, kun hän ei kuitenkaan ainaiseksi jätä syntiä rankaisematta. Rakastakaamme häntä kuin armollista Isää, koska hän ei heti rankaise, vaan antaa meille aikaa kääntymykseen, ja sanokaamme: Rakas Isä, sinä et todellakaan jätä syntiä rankaisematta; anna siis minulle armosi ja Pyhä Henkesi, voidakseni parantaa itseni ja välttääkseni hyvin ansaitun rangaistuksen! Joka näin kääntyy parannukseen, hän löytää armon. Jerusalem olisi paikallaan vielä tänä päivänä, jos juutalaiset olisivat näin tunnustaneet syntinsä ja nöyrtyneet sanomaan: Rakas Jumala, me olemme tehneet väärin, olemme olleet pahointekijöitä, surmanneet sinun palvelijoitasi ja profeettojasi. Olethan vielä Poikasi kautta antanut meille pyhän evankeliumisi; anna meille myös armo voidaksemme kääntyä ja tulla hurskaammiksi! Jos he näin olisivat tehneet, niin ei heillä olisi ollut hätää. Roomalaisten olisi täytynyt jättää heidät rauhaan ja mennä sotajoukkoineen matkoihinsa.

Mutta he jatkoivat yhä syntistä elämäänsä, arvellen: ei ole hätää, eihän Jumala voi hävittää kaupunkia, missä on hänen asumasijansa ja jossa on ainoa paikka, missä häntä oikein ja otollisesti palvellaan. Se ei ikinä ole mahdollista. Silloin kävi niin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle. Jerusalemin kauhea hävitys ja kukistus on varoittavana esimerkkinä kaikille pahuutta rakastaville, jotka eivät tahdo tehdä parannusta. Samanlainen rangaistus on heitäkin kohtaava.

Mutta toisille, jotka ottavat vastaan Jumalan sanan ja tekevät parannuksen, on tämä asia kerrottu lohdutukseksi ja opetukseksi, että he tietäisivät Jumalan viivyttävän rangaistusta heidän omaksi parhaaksensa: hän tahtoo armollisesti antaa heidän syntinsä anteeksi, jos he vain niistä luopuvat, tehden parannuksen. Ei ole mikään kumma, että me teemme syntiä, mutta synnin puolustamista, siinä katumattomana ja paatuneena pysymistä Jumala ei voi sietää; ennen kaiken pitää häviöön joutua, varsinkin jos hän sanan armollisella etsikolla on kutsunut meitä parannukseen.

Jerusalemin kaupunki siis hävitettiin, eikä sen kukistumiseen ollut syynä mikään muu kuin sen suuri arvonimi: sitä sanottiin Jumalan kaupungiksi, hänen omaksi huoneekseen ja asumasijakseen. Se saattoi juutalaiset suruttomiksi. He arvelivat: Jerusalemko hävitettäisiin? Sehän on mahdotonta, kyllä Jumala kaupunkinsa varjelee; tulkoon vaikka koko maailma, niin se ei voi sille mitään, Jumala ei salli kenenkään hävittää asuntoansa. Tämän nimen ja armon turvissa he tekivät syntiä, huolimatta mitään sanasta ja saarnasta. Se seikka toi heille turmion ja saattoi heidät perikatoon.

Erikoisessa armossaan Jumala etsii meitä tähän aikaan sanallaan, mutta me käyttäydymme kaikin puolin aivan väärin; piispat sitä vainoavat, ja me väärinkäytämme sitä ahneuteen, ylpeyteen ja muihin synteihin. Sentähden minä pahoin pelkään, että maamme saa vielä kärsiä kovia vaurioita joko turkkilaisten taholta tai sotien, nälän ja muiden maanvaivojen kautta. Painakaamme siis syvälle mieleemme Jerusalemin esikuva, kuinka surkeasti se hävitettiin, kun se ei huolinut Jumalan sanasta, vaan sitä halveksui. Oppikaamme siis kunnioittamaan ja kuulemaan Jumalan sanaa, ja vaikka teemmekin syntiä, kääntymään parannukseen. Tämä on päivän evankeliumin edellinen osa. Sitten evankelista kertoo, kuinka Jeesus meni pyhäkköön, rupesi ajamaan sieltä ulos ostajia ja myyjiä, sanoen heille: kirjoitettu on: ’Minun huoneeni on oleva rukoushuone‘, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan».

Tämän hän teki erikoisen vallan nojalla, ja tämä teko on pidettävä sellaisena hänen ihmetekonaan, jota me emme voi jäljitellä. a Muutoin kaiketi nuo mahtavat herrat, jotka tuosta kaupasta hyötyivät, kyllä olisivat estäneet häntä sitä tekemästä eivätkä olisi väistäneet häntä, aseetonta miestä, joka vain ruoska kädessä, niinkuin toiset evankelistat mainitsevat, rohkeni ryhtyä moiseen työhön.

Se, että he ääneti kärsivät hänen aiheuttamansa vahingon, todistaa Herran puhuneen heille yhtä voimallisesti kuin myöhemmin juutalaisille Getsemanen yrttitarhassa, jossa he kaikki peräytyivät ja kaatuivat maahan. Sitä me emme kykenisi tekemään. Kenenkään ei siis soisi selittää tätä tapahtumaa siihen suuntaan, että sanan saarnaajilla muka olisi lupa käydä käsiksi asioihin ja käyttää väkivaltaa, niinkuin Kristus tässä tilaisuudessa käytti. Jos näet Kristus ei tässä olisi käyttänyt muuta kuin inhimillistä valtaa, hän olisi siten aikaan saanut hyvin vähän tehdessään vastarintaa niin monelle.

Mutta me emme saa ottaa huomioon vain tekoa, vaan myös sen vaikuttimet. Sen Herra osoittaa sanoessaan: »Minun huoneeni on oleva rukoushuone, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan». Mikä lienee saattanut Herran puhumaan näin ankaria sanoja? Eiväthän he olleet pyhäkössä tehneet murhia, vaan kauppaa: siellä oli heidi vaihtopöytänsä ja he myyskentelivät eläimiä, sekä suuria että pieniä, joita ihmiset tarvitsivat uhreihinsa. Ne juutalaiset, jotka asuivat kauempana, eivät näet saattaneet tuoda kotoa mukanaan tarvittavia uhriteuraita. Sentähden oli määrätty, että ylimmäisten pappien palvelijain oli pidettävä kaupan. eläimiä; ja ehkäpä näillä oli uhrirahojen vaihtoliikekin. Pyhäköllä oli näet oma rahansa, niinkuin useat aikakirjat osoittavat.

Tämä näyttää paremmin kiitettävältä kuin moitittavalta. Olihan Jumala itse säätänyt tällaisen jumalanpalveluksen ja asettanut. Kukapa olisi saattanut pitää sitä moitittavana, että sen eduksi toimittiin ja tehtiin sen esteetön vietto mahdolliseksi? Mutta asialla olikin toinen tarkoitus. Papit olivat tosin sitä tekevinään jumalanpalveluksen edistämiseksi; mutta he eivät olisi jumalanpalveluksesta pitäneet niin suurta lukua, ellei olisi heitä niin paljon hyödyttänyt. He siis harrastivat rahallista voittoa, eivätkä Herran Jumalan kunniaa.

Ahneus taas oli saattanut heidät saarnaamaan pelkästään uhreista. Sellaista jumalanpalvelusta he ylistävät samoin kuin paavin munkit ja papit messu-uhriaan, väittäen, että siten päästään synnistä ja saavutetaan Jumalan armo. Sellainen oppi vietteli ihmisiä joukoittain puoleensa Unohdettiin oikea jumalanpalvelus eli Jumalan pelko, hänen hyvyyteensä luottaminen, ja jätettiin sikseen hänen sanansa ahkera viljeleminen. Elettiin edelleenkin synnissä suruttomina, arveltiin, ettei ole mitään hätää, kun vain uhritoimitukset täytetään. Niinpä näemme profeettojen kirjoituksista heidän juuri tästä syystä saarnanneen hyvinkin kiivaasti uhria vastaan.

Tämä on oikeaa murhaamisen syntiä; ei tosin surmata ruumista, vaan hukutetaan sieluja iankaikkisesti, kun neuvotaan ihmisiä luottamaan omiin tekoihin eikä Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen. Sitä Kristus ei voinut sietää. Mekään emme saa sitä sietää; meidän on sitä kaikin voimin sanalla vastustettavamuuta asetta meille ei ole annettu että ihmiset lakkaisivat luottamasta omiin tekoihinsa ja ansioonsa, aivan kuin he niillä voisivat syntiä sovittaa ja tulla autuaiksi, ja että he sen sijaan sydämestään taipuisivat luottamaan ainoastaan Jumalan laupeuteen, joka Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi. Meidän on myös neuvottava ihmisiä elämään hurskaasti, etteivät noudattaisi omia käsityksiään, vaan Jumalan sanaa ja sen mukaan käyttäytyisivät. Joka niin tekee, hän viljelee oikein seurakuntaa ja virkaansa. Mutta joka ei sitä tee, hän on väärintekijä ja sielujen surmaaja.

Aivan saman nimen antaa Hooseakin Israelin valtakunnan papeille. Herra näyttääkin tässä tarkoittaneen juuri erästä Hoosean lausetta, sillä näin kuuluvat hänen sanansa (Hoos. 6:9): »Väijyväisten rosvojen joukko on pappien joukko; he murhaavat Siikemin tiellä». Siten hän tahtoo viitata siihen vahinkoon, minkä he väärällä opilla saavat aikaan. Kun heidän piti puhua ihmisille tulevan Kristuksen uhrista, niin he neuvoivatkin heitä luottamaan eläinuhreihin, ikään kuin niillä kaikki olisi toimitettu, muuta ei muka iankaikkiseen elämään tarvitakaan. Se oppi kyllä tuntui heidän keittiöissään, sillä heille tuli aina osuus uhreista. Mutta siten ihmiset menettivät sekä rahansa että vielä sielunsa autuuden. Sitä Kristus ei voinut sietää ja sentähden hän työnsi ja karkoitti heidät sieltä.

Samoin kuin hän silloin teki sen ihmeellisellä tavalla, samoin todetaan Jumalan vieläkin seurakunnassaan rankaisevan lahkohenkiä ja vääriä saarnaajia. Samasta syystä on jumalattomille piispoille, papeille ja munkeille, jotka ahneutensa tähden niin kiivaasti harrastavat messuja ja muuta epäjumalisuutta, vielä koittava se päivä, jolloin Jumala heidät karkoittaa ja kukistaa heidän markkinapöytänsä, suorittakoon sen sitten turkkilainen taikka joku muu.

Riittäköön tämä päivän evankeliumista. Jumala, kaiken laupeuden Isä, Kristuksen tähden, Pyhän Henkensä kautta, herättäköön meidän sydämemme pelkoonsa, pitäköön meitä armollisesti sanassaan ja varjelkoon meitä kaikesta onnettomuudesta sekä ajallisesti että iankaikkisesti. Amen.