Päivän evankeliumissa rakas Herramme Kristus opettaa meitä oikeina kristittyinä olemaan nöyriä. Ainoastaan tämän avun kautta näet tullaan armoon. Mutta ellei nöyryyden avua ole, ei voi olla Jumalan mielisuosiota eikä armoa. Sen me näemme näistä kahdesta henkilöstä, nimittäin fariseuksesta ja publikaanista.

Fariseuksia juutalaisten keskuudessa voidaan verrata paavikunnan munkkeihin: heillä oli erikoinen vaateparsi, eri paasto- ja rukouspäivät ja he harrastivat pyhyyttä siinä määrin, että muut ihmiset olivat heihin verrattuina pelkkiä syntisiä. Sentähden heitä nimitettiinkin fariseuksiksi. Nimitys johtuu heprealaisesta sanasta, joka merkitsee »erotettua»» ihmistä, joka on erottautunut yhteisestä kansasta ja tahtoo olla muita erikoisempi.

Publikaanit taasen ovat verrattavissa meidän veronkantomiehiin. He olivat virkamiehiä, jotka määrätystä summasta olivat roomalaisilta vuokranneet meritullin, maaveron ja muiden maksujen kannon. He pettivät ja nylkivät kansaa mielin määrin. Siitä syystä heitä yleensä pidettiin saitureina ja julkisyntisinä, heillä kun oli sellainen virka. He saivat ahneudessaan rasittaa kansaa mielin määrin. Ei siis ollut todennäköistä, että ainoakaan heistä olisi ollut hurskas, yhtä vähän kuin toisaalta voitiin kuvitella fariseusten joukossa olevan ainoaakaan petturia.

Mutta rakas Herramme Kristus lausuu tässä perin toisen arvostelun sanoessaan publikaania hyväksi ja hurskaaksi, mutta fariseusta syntiseksi, vieläpä suureksi, häijyksi syntiseksi. Luukas kuvaakin hänet sangen sattuvasti, niin että täytyy ihan ihmetellä. Näin hän aloittaa vertauksen: »Jeesus puhui muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita.»

Fariseuksissa oli siis kaksi pahaa vikaa: he pitivät ylen paljon itsestään se jo oli suuri synti, onhan ylpeys perkeleellistä ja vielä lisäksi ylenkatsoivat muita. Ajattelepa, mikä voi auttaa moista teeskentelijää, vaikka hän rukoilisi ja paastoaisi itsensä kuoliaaksi, kun hänen sydämessään kuitenkin on perkele ja moinen ylpeys, ja kun hän ylvästellen saattaa sanoa: ellen itse tee itseäni pyhäksi, saan kauankin odottaa Herraa Jumalaa; mutta minäpä paastoan niin paljon, rukoilen niin usein, teen sitä ja sitä, jota muut ihmiset eivät tee, ja annan rehellisesti kymmenykset tuloistani. Jos nuo toiset vain ilkeäisivät papilleen viedä olkia ja pahnoja, niin veisivät. Mutta minä en ole niitä miehiä, olen kuin olenkin hurskaampi.

Tuossa pyhässä miehessä yhtyy siis kaksi kauheaa syntiä. Ensiksikin hän on niin ylpeä ja röyhkeä ja toiseksi hän niin suuresti ylenkatsoo muita ihmisiä, jotka hänestä ovat pelkkiä riistäjiä, väärämielisiä ja huorintekijöitä. Mutta erittäin huonoksi hän kuvailee publikaanin. Tuossa, hän sanoo, seisoo tuokin ainainen kansan pettäjä ja nylkijä. Sellainen ilkiö en minä, Jumalan kiitos, sentään ole; elävän pyhimyksenä minua on pidettävä hänen rinnallaan.Tuollainen ylpeys ja röyhkeys on maailmankin silmissä vaikea vika, niinkuin sananlasku todistaa: »Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin!» Mitä Herra Jumala ajatteleekaan moisesta ylpeydestä? Hänelle kai on tuhansia vertoja vastenmielisempää se, että häntä kohtaan ollaan röyhkeitä ja ylpeitä.

Päivän evankeliumilla siis Herramme Kristus tahtoo varsinaisesti kuvata meille, mikä on oikea vanhurskaus, ja kuinka se on tunnettava ja erotettava ulkokultaisesta vanhurskaudesta. Hän tahtoo sanoa: saatat tavata ihmisen, joka elää ihan pyhimyksiksi: hän paastoaa, antaa almua, ei riko aviota, ei tee kenellekään vääryyttä, kuulee mielellään sanaa. Kuka voi hänestä muuta sanoa, kuin että hän on hurskas ihminen?

Mutta minä sanon sinulle: jos tahdot tulla hänet oikein tuntemaan, niin älä katso vain ulkomuotoon siinä petturikin voi teeskennellä vaan sinun on otettava selko siitä, mika on vanhurskautta Jumalan edessä. Ulkonaisen elämänsä puolesta fariseus tosin on hyvin hurskas; olisi toivottavaa, että koko maailma olisi ulkonaisen vaelluksensa puolesta hänen kaltaisensa. Mutta se ei vielä ole kylliksi. Varo perustamasta arvosteluasi siihen ja luottamasta siihen! Tästä näet: tuollaisen pyhän elämän varjossa voi piillä perkeleellinen ylpeys. Juuri ylpeyden tähden perkelekään ei pysynyt taivaassa; kuinka sellainen ihminen siis saattaisi kuulua kristilliseen seurakuntaan?

Paastoaminen on oikeaa, rukoileminen on oikeaa, samoin kymmenysten antaminen, avion puhtaana pitäminen, ryöväämättä oleminen ja kenellekään vääryyttä tekeminen on oikeaa; kaikki tämä on oikeaa ja itsessään hyvää. Mutta fariseukset saastuttavat nämä kaikki ylpeydellä siinä määrin, että niistä tulee pelkkää perkeleellistä likaa. Maallisissakin olosuhteissa on niin, että se, joka tekee toiselle hyvän työn vain saadakseen hänet pauloihin ja hänet orjuuttaakseen, tekee enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Sananlaskussakin sanotaan että »lahjakapine kalleimmaksi tulee.» Miten Jumala saattaisi mielistyä pyhyyteen, joka asettaa hänelle vaatimuksia ja ylpeilee hänen edessään? Silloinhan pyhyys muuttuu kaksinkertaiseksi pahuudeksi.

Samoin menettelee tuo ulkokultainen fariseuskin. Hän sanoo: etkö näe, Jumala, että minä olen hurskas mies? Maailmassa ei ole muita kuin ryöväreitä, väärämielisiä ja huorintekijöitä, mutta minäpä vaan olen hurskas. Mutta tehköön hän ylpeydessään mitä tahansa, vaikkapa hän verta hikoilisi ja polttaisi itsensä tulessa, se ei Jumalan edessä olisi muuta kuin suurta syntiä ja kauhistusta.

Kristus siis tahtoo tässä sanoa: jos mielitte olla hurskaita, niin olkaa hurskaita oikealla tavalla; varokaa olemasta ylpeitä pyhimyksiä! Se, että te kompastutte ja joskus lokaankin lankeatte, ei minua niin vihoita, kuin se, että kaiken pyhyyden ohessa olisitte ylpeitä. Herra päättää siis puheensa sattuvalla, merkillisellä lauseella, sanoen: »Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään! » Oppikoon siis jokainen olemaan nöyrä ja toisia ylenkatsomaton. Nöyryyttä on se, etten ajattele suuria itsestäni, vaan toisista. Se taas, joka itsestään paljon pitää, arvellen olevansa hyvinkin oppinut, kaunis, rikas ja hurskas, hän on ylpeä. Niin menetteli fariseus; hän katseli paastojaan, kymmenyksen antojaan ja muita hyviä tekojaan ja piti sentähden paljon itsestään. Sen Herra tässä tahtoo kieltää.

Publikaanissa sitävastoin ei ole mitään ylpeyttä; hänessä ilmenee oikea nöyryys. Hän ei kehu itseään, hän vain rukoilee, että Jumala olisi hänelle armollinen. Oppikaa tekin, Herra sanoo, tunnustamaan samoin: minulla ei ole mitään kerskattavaa; jos rupeaisin kerskaamaan olevani oppinut, rikas ja mahtava, voi Herra Jumala sanoa minulle: ystäväni, Inistähän olet nuo kaikki saanut? Onko sinulla niitä itsestäsi? Ei. Mistä siis? Eivätkö ne ole minun antamiani lahjoja? Ovat, Herra, sinulta ne ovat. Miksi siis kerskaat? Jos jollakulla olisi syytä kerskata, niin olisi minulla, joka kaikkea sinulle annan. Sinun ei sovi kerskata, vaan sanoa: Vaikka olen rikas, niin tiedän, että sinä piankin voit tehdä minusta köyhän; vaikka olen oppinut, niin sinä voit yhdellä sanalla tehdä minusta tyhmän. Tämä olisi nöyryyttä, ei isottelemista ja toisten ylenkatsomista sen johdosta, että olet muita kauniimpi, hurskaampi ja rikkaampi.

Perkelettä vastaan kelpaa kyllä tuolla tavoin ylpeillä ja sanoa: Minulla on Jumalan sana, sen tiedän; olen sen kautta saanut paljon hyvää aikaan, neuvonut, lohduttanut ja varoittanut ihmisiä milloin missäkin, olen siellä täällä ollut edistämässä hyväntekeväisyyttä; tiedän sen hyväksi toiminnaksi enkä välitä, perkele, sinun häväistyksistäsi. Perkelettä vastaan tuollainen kerskaaminen on sopiva, sillä eiväthän nuo lahjat ole häneltä; mutta Jumalan edessä, jolta olemme saaneet ja saamme kaikki, ei ole meidän kerskattava, vaan oltava nöyriä.

Ei liioin saa ylenkatsoa lähimmäistä, vaan ajatella: koska kaikki lahjat ovat Herran Jumalan omia ja hänen antamiaan, niin, vaikka minulla onkin niitä enemmän kuin lähimmäiselläni, jolla on tuskin kymmenettä osaa minun lahjoistani, tiedän kuitenkin, että meidät kummankin Jumala on kerran tuomitseva; hän saattaa olla hänelle yhtä suosiollinen kuin minullekin. Mitä kerskaamisen ja ylpeilemisen syytä siis minulla olisi? Päinvastoin on minun pelättävä, että minä paljon omistajana saatan väärinkäyttää sitä; minun tulee vain ajatella, että Jumala tekee hyvän tahtonsa mukaan antaessaan toiselle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta saattaa niinkin tapahtua, että hän on armollisempi sille, jolla on vähemmän; onhan sen, jolle on paljon annettu, tehtävä ankarampi tili, se taas, jolla on vähemmän, on myös vähemmän vaaran alainen.

Niin ei kuitenkaan ajattele tämä fariseus, sillä hän solvaa lähimmäistään sangen törkeästi: Minä en ole niinkuin muut ihmiset enkä niinkuin tuo publikaani. Minä annan kymmenykset kaikista; tuo vain rosvoaa. Minä en petä ketään; tuo nylkee ja pettää puolet maailmaa. Lyhyesti sanottuna, fariseus luulee olevansa erinomaisen pyhä mies; publikaani on hänen mielestään tyhjän arvoinen.

Oikeastaan sinun, sinä kaksinkertainen heittiö, olisi pitänyt sanoa: Annan tosin kymmenykset tarkasti, paastoan ja teen, minkä voin, mutta en voi sille perustaa toivoani. Rakas Herra Jumala, ne ovat sinun lahjojasi; saattaa olla hyvinkin mahdollista, että tuo publikaani on sinulle minua otollisempi. Hänen olisi siis pitänyt asettaa publikaani itseään ylemmäksi tai ainakin vertaisekseen ja sanoa: ei asia siitä riipu, kenellä on suuremmat tai vähemmät lahjat, vaan siitä, kenelle Jumala on armollinen. Eihän minulla ole mitään kerskaamista, ei minun sovi toisia ylenkatsoa, koska kaikki riippuu Jumalan laupeudesta eikä meidän lahjoistamme. Hän ei kuitenkaan tee niin, vaan luottaa hurskauteensa juuri ollessaan Jumalan edessä rukoilemassa.

Herra siis kieltää meitä olemasta ylpeitä hurskaudessamme. Mutta samalla hän myös osoittaa, ettei kenenkään tarvitse joutua epätoivoon, vaikka onkin langennut syntiin ja joutunut perkeleen vieteltäväksi. Meillä on Jumala, joka levittää laupeutensa ylitsemme kuin verhon, niin hurskasten kuin syntisten, oppineiden ja oppimattomien, rikasten ja köyhien ylitse, sillä hän on kaikkien meidän Jumalamme. Älkäämme siis ylpeilkö, vaan olkaamme nöyriä, älkäämme tarkatko, mitä lahjoja meillä itsellämme ja muilla on. Jumala voi olla armollisempi ja lempeämpi sille, jolle hän on antanut vähemmän, kuin sille, jolla on paljon; hän voi myös riisua sinut alastomaksi ja sen sijaan kaunistaa alastoman ja köyhän mitä ihanimmalla puvulla ja jaloimmilla lahjoilla. Miksi sinä siis ylenkatsoisit toisia ja korottaisit itsesi?

Maailmassa täytyy olla olemassa erotus henkilöihin, elämänmuotoihin ja lahjoihin katsoen: toista pidetään korkeammassa arvossa kuin toista; silti me olemme Herran Jumalan edessä yhdenvertaiset. Koska hänelle ei kelpaa muu kuin armo, niin on mahdotonta, että kukaan voisi kerskata ja ylvästellä hänen edessään. Meidän on siis nöyrtyminen hänen edessään tietäen, että me Jumalan suhteen olemme kaikki samanlaisia, vaikka keskuudessamme on erilaisuuksia. Samalla mielellä hän katsoo niiden puoleen, joilla on paljon, kuin niidenkin, joilla on vähemmän.

Meidän tulee siis oppia turvaamaan hänen armoonsa ja laupeuteensa. Sekä vanhurskaat että syntiset, rikkaat ja köyhät, väkevät ja heikot ovat Herran Jumalan omia. Kaiken, mitä meillä on, olemme häneltä saaneet; itsestämme meillä ei ole muuta kuin syntiä. Älköön siis kukaan ylvästelkö toisen edessä, vaan kukin olkoon nöyrä ja peljätköön Herraa. Kaikki hyvä, mitä meillä on, onkin Jumalan lahjaa. Hänen sopii siitä kerskata, ei sinun. Kiitoksella Jumalan pelossa on sinun vain sitä viljeltävä; hän ei voi kärsiä ylvästelemistä, röyhkeyttä ja vaativaisuutta.

Yhtä vähän kuin kenenkään sopii ylpeillä hurskaudestaan ja muista lahjoistaan, yhtä vähän Jumala tahtoo, että sinä, tuntiessasi olevasi suuri syntinen, joudut epätoivoon. Sinä saat luottaa hänen hyvyyteensä, turvata häneen sanoen: vaikkapa minulla ei olekaan niin suuria lahjoja kuin toisilla, on minulla kuitenkin sama Jumala, joka on minulle armollinen. Ryhdyn siis tyytyväisenä hoitamaan kutsumustani ja virkaani niillä lahjoilla, jotka Jumala on minulle suonut. En tahdo ketään ylenkatsoa enkä ylvästellä, en myös olla huolissani siitä, että toisilla on enemmän kuin minulla. Tyydyn vain siihen, että minulla on sama Jumala kuin heilläkin; tiedän, ettei Jumala silti ole monenlainen, vaikka me ihmiset keskenämme olemme erilaisia.

Sitä Herra tarkoittaa päättäessään tämän vertauksen sanoilla: »Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.» Hän tahtoo sanoa: kun minä tapaan sellaisen pyhän, joka omistaa kaiken minulle ja sitä vähemmän pitää itsestään, hänelle minä annan sitä enemmän. Mutta jolla sitä vastoin on jotakin ja siitä syystä on ylpeä ja kunnianhimoinen, häneltä minä otan pois toisen lahjan toisensa jälkeen, kunnes hän joutuu epäsuosioon ja helvetin kadotukseen.

Jos fariseus ei olisi ollut niin ylpeä, vaan olisi nöyränä omistanut lahjansa Jumalalle, sanoen: Herra, sinä olet osoittanut minulle suuren armon varjellessasi armollisesti minut siitä ja muistakin synneistä; se on sinun lahjaasi, siitä minä iloitsen, mutta en ylpeile enkä halveksi ketään, sillä voithan sinä jälleen ottaa pois sen, mitä olet antanutkin, niin Jumala olisi antanut hänelle päivä päivältä enemmän lahjojaan, voimatta häneen kyllästyä. Mutta kun hän ylpeilee ja ylenkatsein tuomitsee toisia, sanoen: minä olen kaikki, publikaani ei ole mitään, niin Herra Jumala riisuu hänet niin paljaaksi, ettei hänelle jää mitään kerskattavaa jäljelle.

Herramme Kristuksen tuomio näet kuuluu: »Tämä publikaani meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen», toisin sanoen, fariseus on väärä, kirottu ja kuuluu perkeleelle helvettiin. Mitä hyötyä hänellä siis on kerskaamisestaan? Tuo publikaani, joka rukoili: »Jumala, ole minulle syntiselle armollinen», sen sijaan tulee pyhäksi seurakunnassa, hänelle Jumala on armollinen hänen rukouksensa mukaan.

Kristus tahtoo siis meitä kaikkia opettaa joka päivä tunnustamaan, mitä me olemme ja mitä me omistamme. Jos sinulla on rahaa, raitis ruumis, koti ja kontu, niin viljele niitä, kernaasti minä suon ne sinulle, annanpa mielelläni sinulle enemmänkin; mutta älä vain niistä itseäsi kiitä äläkä niiden tähden ylenkatso ketään ihmistä. Nähdessäsi ihmisen, jolla ei ole sellaista mitä sinulla on, ajattele, että hänellä voi olla yhtä armollinen Jumala kuin sinullakin. Älä siis häntä halveksi, vaan anna hänen kulkea rinnallasi, niin ylistätte molemmin Jumalaa, kun sen sijaan väärät pyhät häpäisevät ja pilkkaavat Jumalaa, vaikka sitä tosin eivät teekään julkisesti suullansa.

Jos vain arvostelee asiaa sanojen mukaan, niin on myönnettävä, ettei fariseus puhunut väärin lausuessaan: »Jumala, minä kiitän sinua.» Samanlaisia sanoja käyttävät oikeatkin pyhät rukouksissaan, mutta aivan toisella mielellä. Kiittäessään jostakin Jumalaa he tunnustavat sen olevan hänen tekoaan ja lahjaansa, jota heillä ei ole omasta itsestään. Mutta sellainen ei ole fariseuksen mieli; muutoin hän olisi sanonut: siitä, etten ole huorintekijä, riistäjä enkä jumalaton, minun on kiittäminen yksin sinua; ilman sinun armoasi olisin minä menetellyt kuin muutkin ihmiset. Me olemme kaikki samankaltaisia, ei kenenkään sovi kerskata toisen rinnalla.

Fariseus ei ajattele näin; hän kääntää asian aivan toiseksi sanoen: »Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset». Hän siis omistaa kaikki avunsa itselleen eikä Jumalalle. Muussa tapauksessa hän olisi sanonut: sinä olet antanut nämä lahjat. Hän ei sano niin, vaan esiintyy äveriäänä, ikään kuin hänellä olisi Jumalallekin antamista. Hän ei siis kiitäkään Jumalaa, vaan itseään, omaa järkeään, vapaata tahtoaan ja omia voimiaan, kun hän muka on niin paljon saanut aikaan.

Kun Jumala antaa jonkin erikoisen lahjan, on se todella tunnustettava ja arvossa pidettävä. Eihän sinun sovi väittää, ettet ole oppineempi ja parempi kuin aasi taikka jokin muu järjetön eläin. Samoin ei sen, jolle Jumala on suonut rahaa ja tavaraa, sovi olla niin järjetön, että rupeaisi sanomaan: minä olen kurja kerjäläinen, minulla ei ole mitään. Joka on tehnyt hyvää, auttanut ja holhonnut köyhiä, älköön myöskään sitä kieltäkö, sanomalla: en ole mitään hyvää tehnyt. Niin ei sovi menetellä, vaan meidän tulee tunnustaa saaneemme Jumalan lahjoja, ylistää niitä ja pitää niitä arvossa.

Mutta sen ohessa on meidän nöyrtyminen sanomaan: Jumalani, lahjat ovat sinun eivätkä minun; sinä olet ne antanut, muutoin olisin minä kuin muutkin, jäänyt vaille niitä; sinua minä niistä kiitän! Olisi oikein tehty, jos me näin nöyrtyisimme. Herran Jumalan antamia lahjoja ei saa pitää halpa-arvoisina, vaan ne tulee tunnustaa suurenarvoisiksi, kuitenkaan ylpeilemättä niistä ja ylenkatsomatta toisia. Meidän on, niinkuin jo usein olen osoittanut, sanottava: hyvä Jumala, ne ovat sinun antamiasi lahjoja; jos jollakulla toisella ei ole samoja lahjoja, niin ei haittaa, sillä hänellä on sama armollinen Jumala kuin minullakin. Miksi minä siis häntä ylenkatsoisin?

Tällaista nöyryyttä Herra tahtoo meille päivän evankeliumissa opettaa ja varoittaa meitä ylpeydestä. On varmaa: »Joka itsensä ylentää, se alennetaan.» Jumala ei ole säästänyt edes omaa kansaansa, vaan hävitti sen ylpeyden tähden. Suuretkin valtakunnat ovat kukistetut saman synnin tähden. Siitä syystä joutui pimeyden ruhtinas pois taivaasta, ja Aadam ja Eeva paratiisista.

Opi siis sanomaan: Herra, mitä minulla on, se on sinun, sinä olet kaiken minulle antanut, sinä voit ne myös jälleen ottaa! Näin ylpeys pysyy loitolla. Kukapa rupeaisi epävarmaan asiaan luottamaan? Mutta joka ei näin tahdo tehdä, vaan luulee kaiken olevan itseltänsä, hän kuulee tässä tuomionsa Jumala on riisuva hänet aivan paljaaksi, niin että hänelle ei jää mitään, ja sitä paitsi hän on jumalaton ja kuuluu perkeleelle. Suokoon Jumala armonsa, että me ottaisimme vaarin tästä opetuksesta ja sen mukaan käyttäytyisimme. Amen.