Päivän evankeliumi on pitkä. Otamme siitä nyt tarkasteltavaksemme vain pari kohtaa, sen helpommin käsittääksemme parannukseksemme. Edellinen kohta on se, että Herra Kristus suuresti ylistää sanaansa, pyhää evankeliumia, sanoen erittäin opetuslapsilleen: »Autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette. Sillä minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.»

Näin hän tahtoo lohduttaa meitä täällä maailman kurjuudessa, missä ei mikään ole niin ylenkatsottua kuin evankeliumi. Kaikkia muita oppeja, valheita ja harhaopetuksia maailma voi kuulla ja sietää, mutta evankeliumia se ei tahdo kuulla eikä nähdä. Sitä se pilkkaa ja vainoaa mitä kiivaimmin, saattaen sydänsurua sekä sen saarnaajille että kuulijoille. Sen osoittaa valitettavasti moni esimerkki sekä Saksanmaastamme että muistakin maista ja valtakunnista.

Tämän Herra näkee ja sen tähden hän lohduttaa opetuslapsiaan, sanoen: maailma pilkkaa ja häpäisee evankeliumia, mutta joka on saanut armon sitä omistaa ja siitä lohdutusta ammentaa, hänellä on autuaat korvat, hän kiittäköön sydämestään Jumalaa, siitä, että on alkanut pitämään sitä kalliina, vaikka maailma sitä niin suuresti ylenkatsoo. Toden totta siis on: te olette autuaammat kuin Daavid a muut hurskaat kuninkaat. Pyhien kantaisien, profeettain ja kuningasten suurimpana halunavon näet ollut saada elää tähän aikaan, nähdä ja kuulla minua. Sitä onnea ei kuitenkaan heille suotu. Teille on paahtunut tämä armo ja autuus; katsokaa siihen ja kiittäkää Jumalaa, että teidän on sallittu kuulla ja nähdä minua.

Herra kyllä näkee, millaisia kurjia ja viheliäisiä olentoja me ihmiset olemme. Ellei ole tätä pyhän evankeliumin aarretta, ilmestyy villitys villityksen perään: on aivan mahdoton yhdenkään pelastua. ;itä olemme valitettavasti liiankin paljon saaneet kokea paavikunnassa. Siellä olimme jo joutuneet niin pitkälle, että valitsimme saarnaajaksi perkeleen. Me uskoimme, mitä hän meluavien ja valheellisen saarnamiestensä kautta meille valhetteli messuista, pyhiinvaelluksista, kiirastulesta ja muusta sellaisista. Ellei Jumalan sanaa ole, käy aina niin, että hyväksytään ja uskotaan kaikenlaiset väärät opit a valheet. Ja kuitenkin ihmiset luulevat olevansa oikealla autuuden tiellä, vaikka juoksevat kuin juoksevatkin suoraa päätä perkeleen tykö helvettiin.

Nyt, kun meillä taas on evankeliumi, ovat asiat entistäkin surkeammalla kannalla. Jokainen näet sitä ylenkatsoo, ja vain pieni vähemmistö ottaa sen parannuksekseen vastaan. Me ihmiset olemme kurjan kurjia. Jos Jumala ei anna meille sanaansa, me sen puuttuessa saamme sielullemme vahingon; jos hän taas sen meille antaa, ei kukaan iitä huoli. Parasta ken ties on , että Herra pian tulee viimeiselle tuomiollensa tekemään lopun kaikesta. Kiittämätön maailma ei ota parantuakseen rangaistuksesta eikä armosta. Mutta, niinkuin tässä on kirjoitettuna, ne korvat ovat autuaat, jotka kuulevat ja kätkevät saan, sillä sitä on seuraava iankaikkinen ilo.

Tekstin edellisessä osassa rakas Herramme Kristus valittaen sanoo, ettei maailma huoli hänen sanastaan; se halveksii sitä, vaikka hän sille tarjoaa sitä ja sen ohessa syntien anteeksiantamusta ja iankaikkista elämää. Sentähden hän kääntyy erikoisesti opetuslastensa puoleen, sanoen: Autuaat te, jotka saatte kuulla Jumalan sanaa, koska ette ole kuolleet ennen sen ilmestymistä; minä sanon teille: mahtavimmat kuninkaat ja suurimmat profeetat olisivat kernaasti halunneet saada sitä kuulla. Ja kuitenkin maailma on niin paha, ettei se siitä ensinkään välitä, vaikka se saisi sen omistaa, vaan ylenkatsoo ja pilkkaa sitä.

Älkää te välittäkö tästä pahennuksesta, vaan muistakaa käyttää armoa parannukseksenne. Juuri sitä Herra tarkoittaa; sentähden hän tahtoo, että kukin hartaudella kuulisi sanaa eikä ylenkatsoisi sitä, niinkuin ylenkatsoo maailma ja niinkuin toteamme kaikkien elämänmuotojen, niin ylhäisten kuin alhaistenkin esimerkistä. Joka ei kykene evankeliumia vainoamaan, ylenkatsoo sitä; murto-osa omistaa sen kiitollisuudella parannuksekseen. Vain nämä ovat kuulemastaan ja näkemästään autuaat.

Toisessa osassa Herra esittää meille pyhän evankeliumin hedelmät, hyvät teot, jotka ovat Jumalan sanan kuulemisen seurauksena. Tämän hän esittää kertomalla sattuvan esikuvan miehestä, joka matkusti Jerusalemista Jerikoon. Tämä joutui tiellä rosvojen käsiin, jotka haavoittivat hänet ja riisuivat hänet alasti ja jättivät hänet sinne puolikuolleena makaamaan. Pian sen jälkeen saapui paikalle pappi. Tämä kyllä näki miesraukan, mutta ei huolehtinut hänestä, vaan meni menojaan. Samoin muuan leeviläinenkin saapui paikalle ja näki hänet, mutta hänkään ei armahtanut kurjaa miestä.

Vihdoin saapui paikalle eräs samarialainen, jota pidettiin epäpyhänä pakanana ja joka ei ollut missään yhteydessä miesparan kanssa, joka oli juutalainen, hän kun ei kuulunut samaan heimoon, kuten pappi ja leviitta, vaan oli muukalainen. Nähdessään haavoitetun hänen tulee kovaonnista sääli. Hän astuu heti ratsunsa selästä, vuodattaa hänen haavoihinsa öljyä ja viiniä, sitoo haavat, nostaa hänet juhtansa selkään ja vie hänet, itse jalkaisin kulkien, majataloon. Mutta koska hän asioittensa vuoksi ei itse jouda sinne jäämään, käskee hän isännän hoitaa haavoitettua, kunnes hän itse palaa, antaen hänelle maksuksi kaksi denaaria.

Tällä selvällä esikuvalla Herra osoittaa sanan ja kristillisen rakkauden oikean hedelmän: sana kasvattaa samarialaisen kaltaisia ihmisiä, lempeitä ja laupiaita, hädänalaisia sääliviä ja armahtavia. Tavatessaan sellaisia he uhraavat omaisuuttansa auttaakseen heitä mahdollisuuden mukaan. Tarkoitan tässä todellakin puutteenalaisia ja köyhiä, jotka eivät turvaudu kerjäämiseen, kuten nuo laiskat, kelvottomat ja joutilaat kulkurit, jotka eivät tahdo tehdä mitään työtä, maita mantereita kierrellen. Sellaisille kulkureille ei tarvitse mitään antaa. (ristitty kohtelee sitävastoin todellisesti köyhiä samalla tavalla kuin samarialainen haavoitettua miestä. Hän ajattelee näin: vaikka en olekaan juutalaisen heimoa, me olemme kuitenkin molemmat ihmisiä, ja meillä on sama Luoja. Hän on siis minulle likeisempi kuin järjetön eläin; en voi jättää häntä tuohon virumaan. Kuulepa, rakas veli, nouse; minä autan sinua! Hän kohtelee siis tätä haavoitettua kuin isä lastaan. Näin tekevät oikeat pyhät.

Tekopyhät taas, papin ja leeviläisen kaltaiset, paljon itsestään pitävät eivät luonnollisesti osoita köyhille mitään laupeutta, vaan ovat tylyjä ja julmia. He ovat näet siinä käsityksessä, että Herran Jumalan pitäisi olla iloissaan, kun he häntä palvelevat. Sentähden he luulevat, ettei muka tarvitse antaa apua ja palvelusta lähimmäiselle. Pappi oli pyhä virkansa ja syntymänsä puolesta, mutta juuri sen vuoksi hän oli niin ylpeä, ettei välittänyt muista ihmisistä, niinkuin tekstikin hänestä kertoo. Hän kyllä näki kurjan, haavoilla olevan miehen, mutta meni menojaan auttamatta häntä hädässä. Moiset ovat harmillisia ja Jumalalle erittäin vastenmielisiä pyhiä; he eivät auta lähimmäistä, vaikka näkevät hänen hätää kärsivän ja voisivat auttaa. Mihin he oikeastaan luottanevat? Ei mihinkään muuhun kuin omaan pyhyyteensä! He ajattelevat, että messut messuttuaan, uhrattuaan, veisattuaan ja muut temput tehtyään he jo täyttivät kaiken: Herralle Jumalalle he eivät ole enää rahtuakaan velkaa. Heitä pidettäköön pölkky- ja patsaspyhimyksinä, jopa perkeleenkin pyhimyksinä, koska luulevat, että Herra Jumala on heille velassa, mutta että he itse eivät ole kenellekään velkaa.

Tämä vertaus on kerrottu moisten häpyä vailla olevien pyhien vastustamiseksi. Herralla oli näet silloin edessään juuri tuollainen ylpeä pyhä, muuan kirjanoppinut, joka tahtoi esiintyä erittäin hurskaana ja tehdä Herran Kristuksen valehtelijaksi, ollen muka häntä viisaampi opettaja. Herra oli vastikään ylistänyt saarnaansa, sanoen: Autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette. Sillä minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.» Mutta se oli kirjanoppineen mielestä liikaa. Hän ajatteli itsekseen: onhan heillä ollut Mooses, mitähän parempaa tai syvällisempää oppia saattaisi tämä mies saarnata, kuin mitä Mooses jo on opettanut.

Sentähden hän kysäisee: opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?» Hän tahtoo sanoa: et sinä kuitenkaan voi meille opettaa parempaa, kuin Mooses on opettanut. Eivätkä ainoastaan ne ole autuaita, jotka sinua kuulevat, vaan myös ne ovat autuaita, joilla on Mooses ja jotka ovat saaneet häntä kuulla. Sinä pidät itsestäsi melkein liian paljon. Ethän sinä ole edes Mooseksen vertainen opettaja, vieläpä hylkäät hänet, pitäen häntä kehnona saarnaajana, joka ei muka osoita oikeaa tietä autuuteen, ja tahdot itse olla parempi opettaja. Liiaksi kehut itseäsi!

Tämän mielen ja ajatuksen Herra käsittää aivan hyvin; sen tähden hän ei vastaakaan hänen kysymykseensä suoraan, vaan antaa hänen joutua niin ahtaalle, että hänen täytyy tunnustaa, ettemme voi tulla autuaiksi, vaikka meillä onkin Mooses ja laki. Hän kysyy siis ensin häneltä: »Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?» Lainoppineella on heti vastaus valmiina; hän sanoo: »Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.» Tämä on hänen mielestään opin ydin- ja pääkohta, eikä hänestä kukaan voi paremmin opettaa. Totta onkin, ettei Mooseksella ole mitään parempaa ja syvällisempää opetettavaa.

Mutta mitä Kristus vastaa tähän.? »Tee se», hän sanoo, »niin sinä saat elää». Hän tahtoo sanoa: oppi on kyllä hyvä ja oikea, mutta et sinä eivätkä muut ihmiset ole sillä autetut, koska ette sitä täytä ettekä voikaan täyttää. Lainoppinut käsittää tämän todeksi ja häpeää; hän ei rohkene sanoa lakia täyttäneensä, mutta ei myös taivu tunnustamaan, ettei hän ole sitä pitänyt. Sen tähden hän tekee toisen kysymyksen: »Kuka sitten on minun lähimmäiseni?»Nytpä vasta tuo syvästi oppinut mies joutui ahtaalle. Kysyessään, kuka on hänen lähimmäisensä, hänen näet täytyi tunnustaa, ettei hän ollut rakastanut lähimmäistään, koska hän ei vielä ollut oppinut edes tuntemaan lähimmäistään. Mitä silloin Mooses lakineen auttaa?

Tämän johdosta Herra alkaa ahdistaa häntä kertomalla vertauksen haavoille lyödystä miehestä. Hän sanoo: Eräs pappi näki hänet, mutta meni ohitse, ja samoin muuan leeviläinen. Molemmat olivat yhtä hurskaita kuin sinäkin. Mutta samarialainen armahti miesparkaa. Sanopa nyt: »Kuka osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?» Lainoppinut vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta» tuo ylpeä, ulkokultainen ei tahdo edes nimeltä mainita samarialaista.

Herra antaa hänelle nyt sattuvan vastauksen, sanoen: »Mene ja tee sinä samoin!» Ikään kuin hän sanoisi: sinä olet yhtä hurskas pyhä kuin pappi ja leeviläinen: et auta lähimmäistäsi pennilläkään, vaikka hän olisi kuoleman kielissä, ja vielä kysyt, mitä sinun pitää tekemään periäksesi iankaikkisen elämän! Eikö sinullakin ole köyhiä ystäviä, köyhiä ja murheenalaisia naapureita ja lähimmäisiä? Eikö maailmassa ole kyllin paljon onnettomuutta, hätää ja kurjuutta? Ja sinä olet niin tyhmä opettaja, että vielä kysyt, kuka on lähimmäisesi! Jos tahdot olla pyhä, niin rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, niinkuin rakasti tuo samarialainen.

Tämä on kovaa puhetta. On kuin Herra sanoisi: koko elinaikanasi et ole vielä niin paljoa oppinut, että tietäisit, kuka on lähimmäisesi, saati sitten että olisit rakastanut häntä niinkuin itseäsi. Kenessä siis vika? Sinulla on Mooses ja laki. Jos se riittäisi autuuden saavuttamiseksi, niin eihän sinulla todella olisi mitään hätää. Mutta eipä todella auta sinua se, että sinulla on Mooses ja laki; sinä pysyt syntisenä, kuten ennenkin, ja laki on kun onkin velkakirjanasi todistamassa sinua vastaan ja syyttämässä sinua syntiseksi Jumalan edessä. Kaukana on silloin autuus.

Niin, se, joka oikein ja perusteellisesti tahtoo käsittää, minkä tähden laki ei tee meitä autuaiksi, ottakoon tarkattavakseen nämä kaksi lainoppineen mainitsemaa kohtaa ja tutkikoon tarkkaan mitä nämä sanat merkitsevät: »Rakasta Jumalaa kaikesta sydämestäsi jne. ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.» Silloin hän on huomaava sen kokonaan mahdottomaksi, ellei Pyhä Henki Herran Kristuksen ja hänen evankeliuminsa kautta tule sydämeemme. Helppo on sanoa: minä rakastan Jumalaa, sillä hän ei tule näkyvällä tavalla luoksemme, eikä hänen tähtensä tarvitse suuria uhrauksia tehdä. Mutta jos tutkitaan, kuinka me kohtelemme köyhiä lähimmäisiämme, niin pian havaitaan, rakastammeko todella Jumalaa.

Jos siis tahdot tietää, kuka oikein rakastaa Jumalaa, niin tarkkaapa vain, kuinka lapset kunnioittavat vanhempiaan, kuinka kuuliaisia palvelijat ovat isäntäväelleen, missä arvossa pidetään seurakunnanpalvelijoita; kyllä silloin selvästi huomaat, kuka rakastaa Jumalaa, ja kuka ei rakasta häntä. Lapsille on Jumala antanut tämän käskyn: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi.» Mutta munkki ja nunna sanovat: minä jätän isän ja äidin, menen luostariin kunnioittaakseni ja rakastaakseni sinua, taivaan Jumalaa. Älä tee niin, Jumala vastaa, onhan sinulla minun sanani ja sinä tunnet minun käskyni; jos siis minua rakastat, niin rakastat, kunnioitat ja palvelet kaiketi myös isääsi ja äitiäsi. Siten rakastetaan Jumalaa.

Mutta tästä kuuliaisuudesta suruttomat ihmiset eivät välitä; he muka osoittavat rakkautta Jumalaa kohtaan muilla teoilla, sellaisilla, joita Jumala ei ole käskenyt tehdä. Niinpä moni lapsi toivoo vielä vanhempiensa luona ollessaan, että nämä jo nukkuisivat nurmen alla; silloin he saisivat elää oman mielen mukaan. Sellaiset lapset eivät ainakaan Jumalaa rakasta.

Samoin on muissakin elämänmuodoissa. Ruhtinas käskee virkamiehiään hoitamaan virkoja rehellisesti ja uskollisesti. Jos kysyt heiltä, rakastavatko he Jumalaa, niin kukaan heistä ei vastaa kieltävästi; kaikki ovat valmiit kerskaamaan: kyllä minä Jumalaa rakastan, minkä tähden häntä vihaisin? Mutta sanopa, veikkoseni, minkä tähden olet sitten ruhtinaallesi tottelematon ja uskoton? Jos rakastaisit Jumalaa kaikesta sydämestäsi, vaikkapa vain puolestakin, niin totisesti palvelisit ruhtinastasi paljon uskollisemmin.

Samoin on perheen palvelijoiden ja palvelijattarien. Vaikka nämä eivät tiedäkään Jumalasta mitään ja sen lisäksi ovat huolimattomia ja uskottomia, ei kukaan heistä siedä tätä syytöstä eikä myönnä vihaavansa Jumalaa tai olevansa häntä rakastamatta. Ja kuitenkin he osoittavat juuri sitä mieltä ollessaan tottelemattomia isäntäväelleen, jota Jumala on käskenyt heidän to ella. Mutta kun he eivät rakasta Jumalaa eivätkä noudata hänen käskyjään, niin he käyvät tottelemattomiksi ja uskottomiksi, valehdellen, pettäen ja kaikin tavoin juonitellen. Tästä opit, ettei ole niinkään helppoa rakastaa Jumalaa, kuin luullaan. Se on pikemmin sanottu kuin tehty. Jumalaa rakastetaan pitämällä hänen sanansa ja käskynsä.

Kristus sanoo: »Jos te rakastatte minua, niin te pidätte minun käskyni.» Jos rakastat Jumalaa, et saata ylenkatsoa hänen käskyjään. Ja mitä käskyjä Jumala antaa palvelusväelle, palvelijoille ja palvelijattarille? Mitä he itse ovat sitoutuneet tekemään isäntäväelleen? Sitä Jumala heiltä vaatii, sen he itse ovat luvanneet ja siitä he elatuksensa ja palkkansa saavat, että he uskollisesti ja ahkerasti tekevät, mitä ovat velvolliset tekemään, ja palveluksella ja ahkeralla työllä edistävät isäntäväkensä menestystä ja parasta. Sen tähden heitä paikoitellen sanotaan perheväeksi, heidän kun perheen tukena työllään ja uskollisella palveluksellaan on autettava isäntäväkeään toimeentulon ja elatuksen hankkimisessa. Mutta mistäpä tapaat sellaista palvelusväkeä, sellaisia palvelijoita ja palvelijattaria? Aivan yleistä on tottelemattomuus, laiskuus, ylpeys, häijyt puheet, huolimattomuus, vahingon tuottaminen, jopa vielä usein varkaudet ja petokset. He eivät siis rakasta Jumalaa; he ovat Jumalan vihollisia, koska eivät ota vaaria hänen sanastaan, muussa tapauksessa he varmaan olisivat hurskaampia ja ahkerampia. Kun he eivät rakasta Jumalaa eivätkä uurasta hänen sanansa viljelemistä, niin ei heillä ole onnea eikä menestystä, vaan heistä tulee ainaisia rahjuksia ja kerjäläisiä.

Seurakunnanpaimenista ja seurakunnanpalvelijoista ei tässä ole tarvis puhua. Kaikkialla toteamme, kuinka virkamiehet, voudit, tuomarit, porvarit, talonpojat ja naapurit heitä kohtelevat: nämä pitävät heitä karja- ja sikopaimenia huonompina ja halvempina. Mutta Jumala on erittäin vakavasti käskenyt pitämään heitä rakkaina ja kunniassa ja kieltänyt pidättämästä heidän tulojaan, niinkuin profeetta Malakian Kirja osoittaa. Ja Kristus sanoo: »Työmies on palkkansa ansainnut.» Samoin kuin teet syntiä pidättäessäsi jotakin palvelijaltasi ja palvelijattareltasi, samoin teet myös syntiä kieltäytyessäsi suorittamasta seurakunnanpaimenellesi, mitä olet velvollinen. Ole varma siitä, että Jumala hallan-, eläinruttojen, valkean- ja veden- ynnä muiden sellaisten vahinkojen kautta vie sinulta monta vertaa enemmän kuin sen, mitä sinä varastaen pidätät sielunpaimeneltasi.

Toteamme siis, ettei maailma suinkaan Jumalaa rakasta, vaan vihaa, ylenkatsoo ja vastustaa häntä. Sitä mahdollisesti voisi sietää, ettei se häntä rakasta, ellei se sen lisäksi olisi hänen vihollisensa. Ei toki, jokainen vastaa; Jumala varjelkoon minua olemasta hänen vihollisensa! Mutta sinä olet kun oletkin hänen vihollisensa. Kun näet vastustat isääsi ja äitiäsi etkä tee, mitä sinun on käsketty tehdä, niin sinä ylenkatsot Jumalaa, vihaat ja vastustat häntä. Onhan se hänen käskynsä, että sinun pitää totella heitä ja heitä kuuliaisena kunnioittaa. Mutta sinä vastustat sitä käskyä, et tahdo sitä kuulla ja noudattaa. Kuka voi sanoa muuta, kuin että sinä todellakin vihaat Jumalaa?

Samoin porvarit ja talonpojat kehuvat rakastavansa Jumalaa; mutta kun heille puhutaan Jumalan käskyistä: ei saa ahnehtia, ei kiskoa liikoja hintoja, ei pettää ketään kaupassa jne., niin he yltyvät vain sitä hurjemmiksi kuta enemmän heille saarnataan ja he menettelevät entistä pahemmin pelkästä ilkeydestä ja ylpeydestä. Mitä minun taloudenhoitoni, he vastaavat, papeille kuuluu; nämäkö minua tässä mestaroimaan! Vaikkapa se ei kuulukaan papeille, se kuuluu ainakin Jumalalle. Pidä varasi: hän on sinua rankaiseva taudeilla, kalliilla ajalla, tulella ja vedellä, turkkilaisilla, sodalla ja muilla maanvaivoilla. Silloin viedään sinulta raha ja tavara, mitään välittämättä väkisin; jos olisit kristitty, olisit sen sijaan otollinen Jumalalle ja ihmisille, ja omaisuutesikin päivittäin lisääntyisi.

Kaikkialla toteamme siis, ettei viitsitä ahkerasti kuulla Herran Jumalan sanaa, jopa sitä vainotaankin. Näin eivät tee vain paavi, piispat ja muut hirmuvaltiaat, vaan meikäläisistäkin porvarit ja talonpojat, osa aatelistosta ja muistakin elämänpiireistä. Heidän pitäisi kunnioittaa Jumalan sanaa, noudattaa sitä, elää lähimmäisensä kanssa ystävyydessä ja varsinkin antaa seurakunnanpalvelijoille heidän saatavansa. Mutta he ovat päinvastoin ilomielin heiltä ottamassa.., jos vain saisivat, jopa luulevat siten oikein menettelevänsä.

Muistakaamme ja huomatkaamme siis tarkoin: se, jolla on Jumalan sana, myös rakastakoon Jumalaa, toisin sanoen, hänen on osoitettava Jumalalle kuuliaisuutta, ahkerasti sanaa noudattaen. Sanokoon: Herra Jeesus Kristus, sinä olet avannut silmäni näkemään, kuinka sinä kuolemallasi minut lunastit ja teit minusta taivaan valtakunnan ja iankaikkisen elämän perillisen. Rakas Herra, minä kiitän sinua tästä sanomattoman suuresta armosta, ja tahdon puolestani mielelläni tehdä, mitä tiedän sinun tahtovan. Sinä olet käskenyt minun kunnioittaa isää ja äitiä. Tahdon tehdä sen mielelläni, sydämestäni. Sinä olet käskenyt minun uskollisesti palvella isäntäväkeäni, tehdä ahkerasti työtä, olla kuuliainen. Minä tahdon mielelläni niin tehdä. Sinä olet asettanut minut perheenäidiksi, -isäksi. Hyvä Jumala, minä tahdon olla hurskas, tehdä tehtäväni halulla ja rakkaudella ja ennen antaa henkeni alttiiksi kuin luopua sinusta tai jättää lapseni ja palkolliseni vaille hoitoa ja ohjausta olla heille pahennukseksi. Tämä on sanan oikea hedelmä, tämä on oikeaa sydämen rakkautta Jumalaa kohtaan. Sellaisia hurskaita, kuuliaisia kristityitä, jotka tottelevat ja rakastavat hänen sanaansa, Jumala myös totisesti kunnioittaa, antaen heille onnea ja menestystä.

Tutkikoon nyt kukin omaa sydäntään ja tutkikoon, rakastaako hän todella Jumalaa. Niinkuin jo mainitsin, Jumalaa ei rakasteta vain ajatuksilla, niinkuin tyhmät munkit luulevat; Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä, niinkuin Herra toisessa paikassa sanoo. Näin Jumala sanoo: jos tahdot minua rakastaa, niin muista rakastaa isääsi ja äitiäsi, vaimoasi, miestäsi, isäntääsi, emäntääsi; se on minun tahtoni. Tutki siis, sanon vieläkin, tarkoin itseäsi, teetkö kaikkea tätä, niin tulet huomaamaan, rakastatko todella Jumalaa, vai oletko hänen vihollisensa. Sillä, niinkuin sanottu, harvat, nimittäin ainoastaan kristityt, omistavat Jumalan sanan ja rakastavat Kristusta, eivätkä hekään ole tässä niin täydellisiä kuin heidän pitäisi. He kyllä sanovat: tahdon puolestani mielelläni tehdä lähimmäiselle sitä, mitä Jumala on käskenyt; mutta kun joskus vihastun, käyn kärsimättömäksi ja muutoin erehdyn, se koskee minuun, ja minä tahdon parantaa itseäni. Näin tekevät kristityt; muut, jotka eivät ole kristityitä, eivät voi näin tehdä.

Siitä voimme tehdä johtopäätöksen: yleensä porvarit ja talonpojat, lapset ja palvelusväki, virkamiehet ja alamaiset kuuluvat perkeleelle, koska ovat Jumalan vihollisia: he eivät noudata hänen sanaansa ja käskyjänsä, mikä on ilmeistä. Hän on heidät luonut, antanut heille ruumiin ja sielun, ruoan ja ravinnon. Mutta tästä kiitokseksi he vain veisaavat pilkkavirsiä: Minä en voi sietää sinua, minä en välitä sinusta. Ja jos voisivat, he vetäisivät hänet maahan hänen taivaalliselta istuimeltaan: niin he rakastavat hänen sanaansa ja käskyjänsä! Onko se, Herra nähköön, rakkautta Jumalaa kohtaan, kun näin katkerasti vihataan hänen sanaansa, mutta rakastetaan perkelettä ja noudatetaan hänen tahtoaan, joka on syössyt meidät syntiin ja kuolemaan, ja joka on suuresti mielissään siitä, että me olemme Jumalalle tottelemattomia?

Maailma yleensä on siis pahan perkeleen palvelija, hänen, joka iloitsee siitä, että ihmiset ovat Jumalan vihollisia eivätkä tee mitä hän on käskenyt. Tämä kavala vihollinen on jo saanut meidät synnin ja kuoleman alaisiksi; mielellään hän edelleen turmelisi meiltä viljan ja viinin sadon ja tappaisi, jos voisi, meidät kaikki nälkään. Ja kuitenkin me palvelemme tuollaista vihollista, jolla on niin häijyt ja myrkylliset aikeet, ja sen sijaan annamme taivaan armollisen Jumalan, joka meille on lahjoittanut kaiken, jopa ainoan Poikansakin ja hänen kauttaan iankaikkisen elämän, turhaan varoittaa itseämme, tahtomatta ottaa vaaria hänen käskyistään. Voisithan lyödä meidät kuoliaaksi, kun me emme rakasta sinua, hyvä Jumala, joka annat meille kaikki ajalliset ja hengelliset lahjat! Mutta mepä rakastamme ja palvelemme häntä, joka kiusaa meitä täällä kaikenlaisilla vaivoilla ja lopuksi antaa iankaikkisen kuoleman!

Oppikaa siis tietämään, mikä on rakkautta Jumalaa kohtaan! Samarialainen rakasti Jumalaa. Hän ei tosin mitään antanut Jumalalle, mutta hän auttoi voimiensa mukaan kurjaa, haavoitettua miestä. Jumala sanoo: jos tahdot rakastaa ja palvella minua, niin tee rakkaudenpalvelusta lähimmäisellesi, minä en sitä tarvitse. Samarialainen palveli siis rahallaan, juhdallaan, öljyllään ja viinillään taivaan Herraa, Jumalaa. Ei Herra itse sitä tarvinnut, eikä tämä sitä tehnyt hänelle suoranaisesti, vaan lähimmäiselleen. Mutta se oli Jumalalle tehty ja Jumalan palvelemista sentähden, että Jumala on niin käskenyt tehdä.

Muita keinoja, niitä, joilla maailma luulee palvelevansa Jumalaa, hän ei ole määrännyt. Hän ei ole käskenyt mennä pyhän Jaakobin haudalle eikä Roomaan, ei rakentaa kirkkoja eikä tehdä muuta sellaista. Hän tahtoo, että me autamme ja palvelemme toinen toistamme. Ei sinun tarvitse, hän sanoo, etsiä minua Roomasta; sinä tapaat minut kotoasi, vaimosi, lastesi, palkollistesi, isäntäväkesi, esivaltasi luota, pellolta, kaikkialta. Tee, minkä taidat, osoittaaksesi jokaiselle ystävyyttä, rakkautta ja palvelusta, minä korvaan sen sinulle ja pidän tekosi itselleni tehtynä. Kuinka hän voisikaan tulla sinulle likeisemmäksi? Mutta perkele sokaisee maailman: se ei käsitä, mikä on oikeaa rakkautta Jumalaa kohtaan ja perkeleen vastustamista.

Koeta siis oppia noudattamaan samarialaisen esikuvaa: hän otti hoitaakseen haavoitettua miestä tämän hädässä, auttoi ja vaali häntä aivan samoin kuin hän olisi toivonut toisen holhoavan häntä itseään samanlaisessa hädässä. Sen johdosta hän saakin kiitoksen: hän rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Opi sinä, sanon vieläkin, tekemään samoin! Tämä hedelmä on ilmaantuva niissä, joilla on Jumalan sana. Mutta ellei se ilmaannu, on se väärien kristittyjen tunto merkki ; sellaisia olivat sekä pappi että leeviläinen. Ne ovat pölkkypyhimyksiä, perkeleen pyhimyksiä! Joka käy lähimmäisensä ohitse, hän käy Jumalankin ohitse.

Karta siis maailman esikuvaa. Se vihaa sekä Jumalaa että lähimmäistä. Osoita sinä sitävastoin rakkautta jokaiselle! Jumala ei jätä sitä palkitsematta. Joka taas ei tahdo rakastaa Jumalaa eikä auttaa lähimmäistä tämän hädässä, hän varmaan aikanaan saa rangaistuksensa. Menetelköön kukin tämän mukaisesti!

Päivän evankeliumi antaa siis meille ihanan ja tarpeellisen opetuksen, kuinka meidän on suunniteltava elämämme, mikäli tahdomme kuulua siihen joukkoon, joka oikein rakastaa Jumalaa. Meidän tulee näet silloin rakastaa lähimmäistämme ja tehdä hänelle kaikkea hyvää hänen hädissään. Sellaiset teot Jumala pitää itsellensä tehtyinä.

Kirjanoppineelle taas Herra antaa saman vastauksen kuin ennenkin, sanoen: »Mene ja tee sinäkin samoin!» Hän tahtoo siten vielä kerran osoittaa, ettei kirjanoppineet ole ikinä noudattanut Jumalan tahtoa, eikä sitä voikaan täyttää. Hänen olisi siis pitänyt tunnustaa, ettei hän tule autuaaksi sillä, että hänellä on Mooseksen laki; jos hän mielii tulla autuaaksi, on hänen ensin saatava Jumalan Pojan kautta syntinsä anteeksi ja sitten myös saatava Pyhä Henki, joka herättää sydämen oikeaan ja mieluisaan kuuliaisuuteen. Ilman Pyhän Hengen apua, jonka me saamme ainoastaan Herran Kristuksen kautta, on meidän näet mahdotonta vähimmässäkään määrin täyttää lakia. Missä Pyhä Henki ei ole vaikuttamassa, siellä sydän pysyy saastaisena ja synnin vallassa. Vaikka tehtäisiinkin ulkonaisia lain tekoja, se olisi pelkkää ulkokultaisuutta, johon Jumala ei voi mielistyä.

Järkähtämätönnä pysyy siis Herramme Kristuksen sana: ne ovat autuaat, jotka näkevät ja kuulevat, mitä hänen opetuslapsensa saivat nähdä ja kuulla, mutta eivät ne, jotka eivät näe eivätkä kuule muuta kuin Moosesta ja lakia, joka ei voi sydäntä muuttaa, vaan joka jättää sydämen yhtä pahaksi ja saastaiseksi, kuin se on ollutkin.

Tämän johdosta on helppo vastata paavilaisten meitä vastaan tekemiin väitöksiin. He vetoavat Kristuksen sanoihin: »Tee se, niin saat elää!» Siitä he päättelevät, että voidaan tulla autuaaksi lain ja tekojen kautta. Näillä sanoilla Herra tahtoo osoittaa kirjanoppineille ja meille kaikille, että on mahdotonta noudattaa lakia, jos sydän evankeliumin kautta ei ole saanut Pyhää Henkeä ja tullut synnistä puhdistetuksi.

Herran vastaus on siis lain mukainen, koska sekin vaatii meitä tekemään Jumalan tahtoa, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että me myös siihen kykenemme. Sen voi meissä vaikuttaa yksin Kristus evankeliuminsa ja Pyhän Henkensä kautta. Siitä syystä Herra puhuukin tämän vertauksen rosvojen käsiin joutuneesta miehestä osoittaakseen, kuinka suuressa kurjuudessa me kaikki ihmiset olemme, ja että hän, se oikea samarialainen, voi meidät siitä vapahtaa ja päästää.

Me ihmisparat olemme näet synnin kautta joutuneet mitä pahimpien rosvojen käsiin. Perkele ja kuolema ovat päässeet meitä vallitsemaan. Nämä ovat riisuneet meidät alasti, ryöstäneet meiltä kaikki ne hengelliset aarteet, jotka Jumala on meille antanut; sitäpaitsi he ovat vielä lyöneet ja haavoittaneet meitä: me olemme synnin tähden joutuneet kurjuuteen, onnettomuuteen ja viheliäisyyteen. Tässä kurjuudessa meidän täytyi olla. Emme saaneet apua papilta ja leeviläiseltä, toisin sanoen lailta: he kävivät ohitsemme auttamatta meitä ihmisparkoja. Niinpä apostoli Paavalikin todistaa, ettei »mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista». Mutta viimein tulee laupias samarialainen, rakas Herramme Kristus, jota hänen oma kansansa ei ottanut vastaan, vaan piti häntä pakanana ja riivattuna ihmisenä. Hän sääli kurjuuttamme, pesi ja sitoi haavamme viinillä, vuodatti niihin armonsa autuaallista öljyä, otti syntimme kuormakseen, ne ruumiissaan kantaakseen, ja vei meidät siten oikeaan majataloon, kristilliseen seurakuntaan, ja käski isännän, toisin sanoen niiden, jotka hoitavat saarnavirkaa ja sanaa julistavat, hoitaa meitä.

Valitettavasti kuitenkin suurin osa heistä hoitaa virkaansa sangen huonosti, sen toteamme paavista, piispoista ja koko hänen joukostaan. Kirkosta on tullut sellainen sairashuone, jossa on uskottomia, laiskoja ja tylyjä sairaanhoitajia, jotka antavat sairaille sangen huonon hoidon. Heidän pitäisi saarnata Jumalan sanaa, mutta hepä vainoavat sitä. Heidän pitäisi johdattaa ihmisiä Kristuksen tykö ja siten auttaa heitä synnistä, mutta sen sijaan he vain upottavat heidät yhä syvemmälle syntiin.

Kuitenkin huomaamme, ettei rakas Herramme Kristus tahdo kokonaan hävittää tällaistakaan sairashuonetta. Jos paavi ja piispat eivät tahdo saarnata oikein, niin olkoot saarnaamatta, mutta varokoot myös, kuinka heidän lopulta käy. Sen sijaan rakas Herramme Kristus herättää kurjia ja köyhiä, maailman ylenkatsomia ihmisiä julistamaan sanaansa ja hoitamaan sairaita niin, että nämä evankeliumin kautta saavat syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Ilman tätä saarnaa meidän on näet mahdoton päästä tätä aarretta omistamaan. Kiittäkäämme siis Jumalaa hänen hyvyydestään ja rukoilkaamme, että hän pitäisi meitä armossa ja saattaisi meidät autuaiksi. Amen.