Päivän evankeliumin lopulla kuulette Herran ylistävän uskoa. »Uskosi», hän sanoo pitalisena olleelle samarialaiselle, »on sinut pelastanut». Hän ei siis miehen paranemisesta ota kunniaa itselleen; siinä tapauksessa hän olisi sanonut: minä olen sinua auttanut, vaan hän antaa kunnian uskolle. Siten hän kehoittaa meitä saman esikuvan mukaisesti täysin luottavina uskomaan Jumalaan, olemaan vakuuttuneita siitä, että me Kristuksen kautta saamme, mitä uskoen toivomme. Kun uskomme saavamme Kristuksen kautta synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän, niin se myös tapahtuu. Kun uskomme, että Jumala on Kristuksen tähden meille armollinen ja laupias, niin hän myös todella on armollinen ja laupias.

Kaikki omistetaan siis uskolle, eikä Jumalalle, joka kuitenkin kaiken vaikuttaa. Näin Herra tekee sentähden, että oppisimme tietämään, ettei syy ole Jumalassa, vaan epäuskossamme, ellemme saa, mitä haluamme ja tarvitsemme. Jos vahvasti uskoisimme, me myös varmasti saisimme. Päivän evankeliumi siis ensiksikin opettaa meitä tietämään, että todella toteutuu se, mitä Jumalalta uskoen toivomme. Mutta joka ei usko Jumalaan eikä toivo häneltä mitään hyvää, se älköön myös luulko häneltä mitään saavansa, niinkuin Jaakob Kirjeensä 1. luvussa sanoo: Se, joka tahtoo Jumalaa lähestyä ja häneltä jotakin rukoilla, ei saa häilyväisenä epäillä, sanoen: ken tietää, antaako Jumala sitä minulle ja olenko minä mahdollinen sitä saamaan? Älä suinkaan niin menettele, vaan sano näin: tiedän Jumalan mielellään tekevän ja antavan, mitä minä Kristuksen tähden häneltä pyydän; ja vaikka hän ei teekään silloin ja sillä tavalla kuin minä tahdon, on hän tekevä sen toisella tavalla ja ajalla. Horjuva ihminen, joka ei voi uskoa eikä olla vakuuttunut jotakin saavansa, ei myös mitään saa. Jumala ei voi hänelle mitään antaa, vaikka tahtoisikin. Sellainen sydän on astian kaltainen, jota joku alati kädessään liikuttelee: ei siihen voi mitään kaataa, ja jos siihen jotain laskeekin, se pian valuu maahan ja joutuu hukkaan.

Samoin on laita uskomattoman, horjuvan sydämenkin. Jumala antaisi mielellään, mitä me tarvitsemme, mutta me menettelemme tyhmän kerjäläisen tavalla, joka ojentaa hattunsa siihen jotain saadakseen, kuitenkaan pitämättä sitä alallaan. Ei Jumalakaan anna lahjojaan niin umpimähkään, että ne hukkaan joutuisivat. Jos sinä kannu tai pullo kädessä pyydät jonkun laskemaan siihen viiniä, mutta kuitenkin kaiken aikaa heiluttelet sitä sinne tänne, niin pianpa ravintoloitsija suuttuu, varsinkin, jos hän aikoo antaa sinulle viinin lahjaksi. maksuttomasti! Ehkäpä hän sanoisi: Mene tiehesi! Luuletko minun rupeavan viiniä maahan kaatamaan. Aivan samoin on horjuvan, epäuskoisen sydämen laita: siihen Jumala ei voi vuodattaa mitään, vaikka tahtoisikin.

Mutta ellemme epäillen horju, vaan pysymme hiljaa alallamme, niin hän voi meille antaa. Sen me huomaamme noista kymmenestä pitalisesta miehestä. He seisoivat taampana ja huusivat: »Jeesus, mestari, armahda meitä!» He seisovat alallaan, ensinkään epäilemättä hänen apuaan. Sentähden heille tapahtuukin, niinkuin he uskovat. Tämä meidän on tarkoin huomattava, oppiaksemme vakavasti luottamaan Jumalaan, niin ettemme epäile sydämessämme, vaan vakaasti pysymme siinä uskossa, että me saamme sen, mitä rukoilemme, olipa se terveyttä, elatusta, onnea, viisautta tahi vanhurskautta. Jumala antaa kaikkea tätä mielellään, kunhan se vain koituu hänen kunniakseen ja meidän autuudeksemme. Joskus hän kuitenkin viipyy koetellakseen, olemmeko kestäviä rukouksessa ja uskossa. Päivän evankeliumin ensimmäinen opetus siis on: meidän tulee rukoilla vahvassa uskossa, Jumalan armollista tahtoa epäilemättä.

Evankeliumin toinen osa sisältää kauhean esikuvan. Noilla kymmenellä oli alussa niin ihana usko, ja he tulivat terveiksi; mutta yhdeksän heistä lankesi jälleen, kiittämättä Herraa Kristusta hänen hyvästä teostaan.

Tämäkin kuva tarkoittaa neuvoa meitä olemaan kiitollisia ja karttamaan kiittämättömyyden häpeällistä syntiä. Herra Jumala tahtoo täydestä syystä saada meiltä sen kunnian, että me kiitämme häntä hänen hyvistä teoistaan. Ja meidän pitäisi kiittää halulla ja mieluisasti. Eihän se paljon vaivaa ja työtä vaadi. Eihän sinulle koidu siitä mitään tappiota, että käännyt Jumalan puoleen, sanoen: Herra, sinä olet antanut minulle terveet silmät, terveet kädet ja jalat ja paljon muuta. Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni niistä; ne ovat sinun lahjojasi.

Eikä sinulle myös koidu mitään vahinkoa siitä, että kiität isää ja äitiä, isäntää ja emäntää ja naapuria, kun he sinulle tekevät hyvän työn. Eihän se sinulta luita särje; kysymys on vain siitä, että käy ilmeiseksi, pidätkö todella hyvää tekoa täydellisenä.

Tämä samarialainen pitää. Hän palajaa Herran luo kiittämään häntä. Se ei maksanut hänelle penniäkään, muutamia sanoja vain. Ja kuitenkin se oli Herralle ihmeellisen otollista. Ihmisiäkin miellyttää ja sulostuttaa kiitollisuus, ja he saavat siitä aihetta uuteen avunantoon.

Pakanat ovat sanoneet: kiittämättömyys on suurin pahe. Pahinta soimausta siis oli se, että soimattiin jotakuta kiittämättömäksi. Ja kuitenkin tiedämme kiittämättömyyden sangen yleiseksi. Me tapaamme sitä useimmiten niistä, jotka ovat meille kiitollisuuden velassa. Isä ja äiti ovat panneet lastensa tähden alttiiksi henkensä ja kaikkensa, omaisuutensa ja kunniansa. Mutta kuinka lapset palkitsevat heidät? Mitä saavat nämä heiltä vuorostaan? Harvoin lapsi on kiitollinen. Sen saa aikaan ilkeä perkele. Samoin käy muissakin olosuhteissa.

Opi siis karttamaan tätä suurta ja häpeällistä pahetta! Se kuivaa sen lähteen, josta kaikki keskinäinen uskollisuus ja hyvyys ihmisten kesken vuotaa. Missä ikinä tapaamme kiittämättömän ihmisen, sieltä katoaa halu ja rakkaus, emme jatkuvasti tahdo auttaa ja tehdä mitään hyvää moisille ihmisille. Harmillista on auttaa ihmisiä saamatta siitä muuta palkakseen kuin häpeää. Ensi työksi silloin sanotaan: turhaa on enää mitään tehdä tuolle jumalattomalle ihmiselle; menköön menojaan, minä en enää rupea häntä pennilläkään auttamaan. Näin ihmiset tulevat haluttomiksi auttamaan. Sen häpeällinen kiittämättömyys saa aikaan ja se on maailmassa sangen yleinen pahe.

Jos siis tahdotte olla kristityitä, niin oppikaa olemaan kiitollisia, ensiksi Jumalalle, taivaalliselle Isällemme, joka on lahjoittanut meille ruumiin ja hengen ja pitää ne voimassa sekä myös antaa meille kaikkea, mikä kuuluu iankaikkiseen elämään. Olkaa sitten myös kiitolliset vanhemmillenne, ystävillenne, naapureillenne ja kaikille, jotka ovat tehneet teille hyvää. Vaikka ette voikaan heitä teoillanne palkita, niin osoittakaa kiitollisuuttanne ja ystävyyttänne heitä kohtaan edes sanoin.

Se sopii teille sangen hyvin, ja Jumala vaatii sitä teiltä. Ani harva kuitenkin on sellainen. Kun ei maailmaa saada osoittamaan kiitollisuuttaan edes sanoin, niin ei ole ihme, ettei ihmisiä saada palkitsemaan hyviä tekoja. Sananlaskukin sanoo: »Ei mikään vanhene nopeammin kuin kiitollisuus.»

Luostareissa totutettiin nuoria munkkeja, kun joku lahjoitti heille vaikkapa vain kynän, sanomaan kumartaen: Jumalalle kiitos kaikista hänen lahjoistaan! Se ei ole mikään paha tapa. Näin meneteltiin sentähden, että nuoriso tottuisi ottamaan kaiken vastaan kiittäen Jumalaa ja ihmisiä. Vaikka se ei aina ollut niin sydämellistä, oli kuitenkin sanojen lausuminen kaunis tapa.

Niinpä kuuluu 116. psalmissa (12, 13): »Kuinka minä maksan Herralle kaikki Hänen hyvät tekonsa minua kohtaan? Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avukseni Herran nimeä! » Toisin sanoen: minä tahdon häntä ylistää, kunnioittaa ja kiittää sanoen, että hän on tehnyt minulle hyvää. Tähän vastaa Herra Jumala: siihen minä mielelläni tyydyn. Mutta vain harvoilta tämä hyvä Isä saa kiitosta. Useimmat vainoavat hänen sanaansa ja piikkaavat häntä, vaikka kaikki, mitä meillä on, on hänen kauttaan ja hänen armostaan. Eikä siinä vielä kyllä; hänen ainoan Poikansa, jonka hän antoi meille auttajaksi synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, he ripustivat ristinpuuhun. Sellaista maailmaa sopisi Jumalan vihata ja olla sille mitään hyvää tekemättä. Mutta hän ei syty vihaan, vaan pysyy hyvänä ja armollisena, alituisesti auttaen.

Ei ole siis se kylliksi, että me opimme olemaan kiitollisia; meidän tulee myös harjaantua siinä avussa, joka saattaa kärsiä kiittämättömyyttä. Se on ainoastaan Jumalan ja tosikristittyjen avu. Moni esimerkki osoittaa selvästi, ettei maailma voi olla kiitollinen. Kreikkalaisilla oli jaloja miehiä. He palvelivat uskollisesti isänmaataan; he antoivat sen puolesta alttiiksi henkensä ja kaikkensa. Mutta hekin kävivät pian kärsimättömiksi huomatessaan, etteivät saaneet hyvistä teoistaan palkaksi kiitosta, vaan että heitä sorrettiin ja ahdistettiin. Vaikka he ennen olivatkin suojelleet isänmaataan vihollisilta, siitä syystä he lopulta alkoivat auttaa vihollisia oman isänmaansa kukistamisessa, näin muuttuen sen pahimmiksi vihollisiksi.

Sellainen on meidän luontomme ja tapamme. Mutta se on huono tapa, josta meidän tulee luopua ja sen sijaan noudattaa Jumalan tapaa. Vaikka hän vihaa kiittämättömyyttä, pitäen sitä suurena ja häpeällisenä paheena, hän ei kuitenkaan silti taivu pahuuteen. Hän pysyy aina hyvänä ja armollisena jokaiselle, joka hänen apuaan tarvitsee.

Joka siis tahtoo olla kristitty, hän tietäköön jo ennakolta, ettei hän osoittaessaan hyvyyttä, uskollisuutta ja palvelusta aina saa siitä kiitosta osakseen, vaan hänen täytyy kärsiä kiittämättömyyttäkin. Me emme kuitenkaan saa antaa tämän estää itseämme toisia palvelemasta ja auttamasta. Kristillinen avu ja uskon oikea hedelmä on näet se, että parhaasi tehtyäsi ja toisten siitä sinua häväistessä sanot kärsivällisenä: et saa minua näin vihastumaan ja loukkaantumaan; minä kärsin sen ja autan vastakin, minkä taidan. Sinä tahdot olla kiittämätön. Minä tiedän taivaassa olevan sen, joka sinun sijastasi on minua kiittävä. Ja se on oleva minulle mieluisempaa kuin sinun kiitoksesi! Tämä on kristillistä käyttäytymistä ja, niinkuin Salomo sanoo, tulisten hiilten kokoamista kiittämättömän pään päälle.

Sitä taitoa et koskaan opi maailmalta. Se menettelee päinvastoin. Ellei se saa kiitosta, niin se luulee hyvän teon menneen hukkaan eikä tahdo enää sijoittaa hyvyyttään muka niin huonoon paikkaan. Mutta meidän on opittava tämä taito taivaalliselta Isältämme. Hän antaa aurinkonsa paistaa sekä hurskaille, jotka ovat hänelle kiitolliset, että myöskin pahoille, jotka eivät häntä kiitä, vaan väärinkäyttävät hänen kaikkia lahjojaan.

Hänellä olisi oikeus sanoa: minä olen niin monta vuotta antanut auringon paistaa, antanut viljaa, maan hedelmää ja kaikkea hyvyyttä, mutta koska en saa siitä mitään kiitosta, niin minä sammutan auringon ja annan kiittämättömän maailman kuolla nälkään. Mutta armollinen Isä ei tee niin. Hän sanoo: niin suuri ei voi maailman kiittämättömyys olla, että se saisi minut vihaiseksi. Ellei se tahdo olla kiitollinen, niin minä ainakin tahdon olla armollinen, ja olen vielä aikanansa heidät kiittämättömät löytävä.

Tätä taitoa on meidänkin opeteltava, jos muutoin tahdomme olla kristittyjä. Kristillisen rakkauden luonne on näet sellainen, että se vihastumatta jaksaa sietää kaikkea. Mutta sangen harvassa on niitä, joilla on tätä rakkautta; sentähden onkin vähän tosi kristityitä. Muussa tapauksessa me tekisimme enemmän lähimmäisellemme hyvää, kiittämättömyydestä vihastumatta ja sitä maailman tavoin kummastelematta. Maailmaan koskee kipeästi ja sitä suuresti suututtaa, ellei hyvää työtä palkita. Mutta sinun tulee tottua kiittämättömyyteenkin. Jos sinä olet tehnyt tänään jollekulle hyvää, mutta hän palkitsee sinut huomenna kiittämättömyydellä, niin älä siitä vihastu. Kerran hän vielä on näkevä, mitä moinen kiittämättömyys hänelle maksaa. Sano sinä vain työtäsi jatkaen: jos tuolle meni hyvä teko hukkaan, niin osoitan hyvyyttä toiselle. Jos hänkään ei kohtele minua hyvin, niin käännyn kolmannen puoleen ja niin edelleen; näin opit sanomaan kuten Herra Kristus tekstissämme: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? »Missä ne yhdeksän ovat?»

Huonon kiitoksen rakas Herrakin saa. Mutta hän tyytyy, kun edes yksi kymmenestä palaa takaisin kiittämään häntä. Eikä hän suinkaan olisi toisia edes kysynyt, ellei hän siten olisi tahtonut osoittaa, että he olivat kiittämättömyydellään tehneet väärin. On kuin hän tahtoisi sanoa: Te siis tahdotte olla kiittämättömät? Mutta ette te minusta niin helposti pääse. Vartokaa, kerran vielä olen teiltä kysyvä, mihin joudutte, kun ette koskaan ole minua kiittäneet, vaikka minä olen antanut teille ruumiin ja hengen ja kaiken, mitä tarvitsette. Silloin saatte nähdä, mikä kauhea pahe kiittämättömyys on.

Herramme Kristuksen esikuvan mukaan meidän siis tulee oppia ja tottua halveksimaan kiittämättömyyttä. Kokemus osoittaa, ja jokainen voi sen todeta: kun Herra antaa kymmenen hyvää vuotta, me tuskin yhdestä häntä vähän kiitämme, vieläpä mitä häpeällisimmin väärinkäytämme näitä hyviä vuosia. Kun Jumala antaa hyvän vuodentulon, viljaa ja viiniä, niin voitonpyytäjät ovat valmiit ostamaan sitä varastoon kalliimpien aikojen varalle. Toiset taasen arvelevat, että pitää paljon tuhlata, koska on paljon tullutkin, on mässättävä ja juopoteltava. Sillä tavalla he kiittävät Jumalaa hänen siunauksestaan.

Herra saa siis kiitosta tuskin lahjojensa ja antimiensa kymmeneksestä. Siihenkin meidän on tottuminen ja pahastumatta tyytyminen siihen, että tapaamme kymmenestä edes yhden, joka on sitä kiitollisuudella nauttinut. Nuo toiset saavat kyllä aikanansa kärsiä tylyytensä tähden. He eivät voi ainiaaksi paeta Herraa Jumalaa, joka tahtoo kiitollisuutta.

Teillä on siis, rakkaani, päivän evankeliumista nämä kaksi opetusta: edellinen uskosta ja jälkimäinen kahdesta kauniista avusta, nimittäin kiitollisuudesta ja sen ohessa kiittämättömyyden sietämisestä. Kiitollisuutta on meidän opittava samarialaisesta, hänen esikuvaansa noudattaen, ettemme olisi kiittämättömiä Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

Kristukselta taas tulee meidän oppia olemaan vihastumatta, kun emme hyvää tehdessämme saa siitä mitään kiitosta, saati sitten että saisimme antaa toisten sitä palkita. Niinkuin jo sanoin, on maailmassa yleisesti vallalla se paha tapa, että kiittämättömyys saa ihmiset haluttomiksi ja vihastumaan: usein kymmenen saa kärsiä yhden kiittämättömyyden tähden. Mutta jos olet kristitty, älä tee samoin. Vaikka yhdeksän pettäisi sinut, niin tyydy siihen, että kymmenes sattuu olemaan sinulle kiitollinen. Ei Kristuskaan tapaa ihmisiä, jotka olisivat kiitollisia hänen suurista hyvistä teoistaan. Tahtoisitko sinä parempaa kuin hän? Anna sinä noiden yhdeksänkin nauttia hyvyyttäsi; ei sinulla ole siitä suurempaa vahinkoa kuin Kristuksellakaan. Mutta heille itselleen on siitä vahinkoa, sillä kiittämättömillä ihmisillä ei ole onnea eikä menestystä.

Lyhyesti sanoen: me olemme oikeita kristityitä silloin, kun ensiksikin lujasti uskomme ja luotamme Jumalan hyvyyteen ja sitten olemme sekä itse kiitolliset että myös voimme sietää toisten kiittämättömyyttä. Ei meille olekaan käyvä paremmin kuin Herrallemme Kristukselle. Meidän tulee tehdä ihmisille kaikkea hyvää, vaikka jo ennakolta tiedämme, että tuskin yksi kymmenestä pitää velvollisuutenaan osoittaa meille kiitollisuutta. Ja saattaapa käydä niinkin, että kiittämään tulee juuri se, josta vähiten luottaen toivoimme, niinkuin .oivoi samarialainen. Rakas Herra Jumala suokoon meille armonsa, ettää me itsemme parantaisimme sekä vakavasti karttaisimme ja välttäisimme häpeällistä kiittämättömyyden pahetta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Amen.