Tämä on sisältörikas evankeliumi, pitkä saarna ahneuden vastustamiseksi. Ahneutta Herra vihaa erittäinkin siksi, ettei mikään muu pahe niin ehkäise evankeliumia ja niin vahingoita kristittyjä kuin ahneus. Ja kuitenkin toteamme koko maailman olevan vajonneena siihen. Jokainen murehtii öin päivin elatuksestaan. Ahneutta edistää vielä suuressa määrin se, ettei kukaan tyydy siihen osaan, minkä Jumala on hänelle antanut; kaikki tahtovat enemmän ja pyrkivät korkeammalle. Jolle Jumala on suonut komean talon, hän tahtoo saada linnan; jos saa linnan, hän tahtoo saada koko kylän ja niin edespäin. Ei kukaan tyydy osaansa, jokainen pyrkii aina vain korkeammalle ja rikkaammaksi. Ellei ahneutta ja ylpeyttä olisi olemassa, meillä olisi kaikilla kyllin, eikä ihmisten kesken vallitsisi sellainen mure, ahnehtiminen ja haalimishalu.

Herra tahtoo tällä saarnallaan poistaa moisen epäkristillisen menon. Sen tähden hän puhuukin sangen ankaria sanoja. »Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva.» Tästä huomaamme Herran pelkäävän, että mammona estää ihmisiä häntä palvelemasta. rämä evankeliumi ei ole siis kirjoitettu lapsia varten. Heillä on, Jumalan kiitos, se armo, että he mieluummin syövät marjoja kuin laskevat rahoja; heistä hyvä omena on parempi kuin kiiltävä kultaraha. Se eivät utele, mitä vilja maksaa, sillä he ovat sydämessään vakuuttuneita siitä, että he saavat ravintonsa.

Tämä saarna koskee varsinkin perheenisiä ja virkamiehiä, miltei eniten saarnaajia, joiden käy maailmassa huonosti, ja joita köyhyys pakottaa murehtimaan, kuinka he voivat elättää itsensä, vaimonsa ja lapsensa. Heitä Herra tässä lohduttaa. Poistaakseen heiltä tuollaiset murheet hän sanoo: »Katsokaa taivaan lintuja! » Koska Jumala nämäkin ravitsee, niin tottapa ihmisetkin saavat osansa, niin etteivät nälkään näänny.

Tämä saarna ei siis erikoisesti koske nuorukaisia. He näet elävät siinä luulossa, että aitat ja kellarit ovat aina riistaa täynnä, ja antavat muiden niistä asioista huolehtia. Mutta meillä vanhoilla houkilla on se erikoinen vika, että me murehdimme vatsamme tähden ja aina pelkäämme kuolevamme nälkään.

Kun siis rakas Herramme Kristus niin ratkaisevasti sanoo: »Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa», niin on välttämätöntä oppia tarkoin tietämään, mitä Jumalan palveleminen merkitsee.

Yleensä pidetään maailmassa jonkun palvelemisena tämän käskyjen noudattamista. Sanoessani: minä palvelen herraani, tahdon siis oikeastaan sanoa: minä teen, mitä herrani käskee. Palvelus ei tarkoita yksinomaan persoonaa, vaan hänen sanaansa ja käskyjään. Isäntäväen ei tarvitse neuvoa ja käskeä palkollisia syömään ja juomaan, he kyllä osaavat itsestäänkin.

Mutta siitä heidän on huolehdittava, tekevätkö ja toimittavatko nämä, mitä he ovat heille käskeneet. Jos palkollinen on pahantapainen, jättää isäntänsä käskyn noudattamatta ja tekee, mitä muut käskevät, niin hän ei palvele oikeaa herraa.

Samoin meidän on ajateltava puhuessamme Jumalan palvelemisesta. Se ei näet ole mitään muuta kuin sen kuulemista, mitä hän sanoo, ja sen mielellään ja ahkerasti noudattamista. Mitä Jumala käskee? Ennen kaikkea hän käskee kuulla Kristusta ja omistaa evankeliumin. Se on ainoa oikea ja otollinen palvelus, jonka me voimme osoittaa Jumalalle, sillä onhan meillä hänen käskynsä. Sitten hän käskee lasten kunnioittaa isää ja äitiä, vanhempain elättää, kasvattaa ja opettaa lapsiaan, vaimon rakastaa miestään ja hoitaa taloutta, miehen taas elättää ja suojella perhettään jne. Lapset kunnioittaessaan isää ja äitiä palvelevat Jumalaa. Onhan Jumala käskenyt heidän niin tehdä. Ja samoin on palvelijan ja palvelijattaren velvollisuus perheessä ahkeraan tehdä sitä, mitä heidän on käsketty tehdä; he eivät palvele vain isäntäväkeä, vaan myös taivaan Jumalaa, silla hän on käskenyt heidän niin tehdä.

Samoin on muissakin olosuhteissa. Jokainen saattaisi noudattamalla Jumalan käskyjä palvella häntä, jos vain tahtoisimme oppia ymmärtämään, mitä Jumalan palveleminen merkitsee. Niinkuin sanottu, Jumalan palveleminen ei riipu teoista sinänsä, vaan Jumalan sanasta ja käskystä. Maailma pitää suuressa arvossa munkkia, joka luopuu kaikesta ja menee luostariin, viettää siellä ankaraa elämää, paastoaa, valvoo, rukoilee jne. Ei siinä ole puutetta teoista, mutta puuttuu itse käsky, sillä Jumala ei ole sellaista säätänyt. Sentähden ei sitä voikaan sanoa oikeaksi jumalanpalvelukseksi.

Toisaalta maailma ei pidä missään arvossa palvelijattaren kodissa suorittamaa työtä, keittämistä, pesemistä, lakaisemista ja muuta sellaista. Koska kuitenkin Jumala on sen käskenyt, voidaan näinkin alhaista työtä todella sanoa jumalanpalvelukseksi, joka siis on paljon parempi kuin munkkien ja nunnain pyhyys ja ankara elämä. Heillä ei ole tukenaan Jumalan käskyä; Jumalan käsky sen sijaan on, että me kunnioitamme isää ja äitiä ja hoidamme taloutta.

Yleensä on siis Jumalan palvelemista se, että tehdään, mitä Jumala on käskenyt, ja jätetään tekemättä, mitä hän on kieltänyt. Maailma voisi näin olla jumalanpalvelusta täynnä, ei vain kirkoissa, vaan kodissa, keittiössä, työpajassa, pellolla, porvareissa ja talonpojissa, kunhan vain oikein kaikkeen suhtautuisimme. Varmaa on näet, että Jumala ei ole asettanut eikä ylläpidä vain seurakunnallista ja maallista hallitusta, vaan myöskin perhehallituksen. Joka siinä työskentelee, ensin isä ja äiti, sitten lapset ja myöskin palkolliset ja naapurit, hän palvelee Jumalaa, sillä se on hänen tahtonsa ja käskynsä.

Senpä johdosta saattaisi palvelijatar sydämestään iloita, sanoen: minä keitän, valmistan vuoteet ja siivoan. Kuka on käskenyt minun näitä tehdä? Isäntäväki on käskenyt. Kuka on antanut heille käskyvallan? Jumala sen on antanut. Siis on totta, että minä heitä palvellessani palvelen myös taivaan Jumalaa, ja että se on Jumalalle otollista. Saattaisiko suurempaa autuutta minulle tapahtua? Sehän on aivan samaa, kuin jos keittäisin taivaan Jumalalle! Siten saattaisi jokainen ihminen kaiken vaivan ja työn ohessa olla iloinen ja hyvillä mielin; mikään ei olisi hänelle vastenmielistä, jos hän virassaan ja kutsumuksessaan näin käyttäytyisi. Mutta perkele on kynsin hampain estämässä ketään pääsemästä tuntemaan tätä iloa: jokaisen pitäisi tuntea vastenmielisyyttä hänelle määrättyyn tehtävään. Hän ei soisi, että kukaan saisi rakkautta työhönsä ja palvelisi siten Jumalaa.

Jos joku voisi rahalla ostaa itselleen jäsenyyden seurassa, missä hän varmaan tietäisi Jumalaa palveltavan, etkö luulisi meidän uhraavan kaikkemme päästäksemme siihen? Mitä onkaan tuo tyhmä munkki- ja nunnajoukko tehnyt siinä toivossa ja luulossa, että he palvelevat Jumalaa? Mutta, niinkuin jo olen sanonut, heiltä on puuttunut perustus, josta koko asia riippuu. Jos kysyt, kuka on heidän käskenyt mennä luostariin, niin heidän on mahdotonta sanoa, että Jumala on heitä käskenyt; jos he tahtovat tunnustaa totuuden, niin heidän täytyy myöntää, että he ovat luulleet siten voitavan Jumalaa palvella.

Mutta siitä paha perkele vähät välittää! Sehän on aivan samaa, kuin jos käskisin palvelijani virittämään tulta, mutta hän rupeaisikin lakaisemaan huonetta! Ei hän sellaisella palveluksella minua miellytä, enkä minä häntä siitä kiitä, varsinkin jos hän vielä rupeaa kerskaten itseään puolustamaan, sanoen: isäntä hyvä, siivoaminen on minusta myös työtä! En minä siitä huoli, minä kai vastaisin; kuka on sinua siihen käskenyt? Sinunhan oli lämmitettävä huone; niin minä käskin, enkä huonetta siivoamaan.

Aivan samoin on laita munkkien ja nunnien. He kerskaavat jumalanpalveluksestaan, jota Jumala ei ole määrännyt. Jos siis tahdot Jumalaa oikein palvella, niin pysy elämänmuodossasi ja kutsumuksessasi, olkoon se kuinka halpa tahansa! Kuule ensiksikin Jumalan sanaa kirkossa, sitten myös esivaltaasi, isäntäväkeäsi ja vanhempiasi ja noudata heidän käskyjään. Se on oikeaa Jumalan palvelemista.

Oppikoon siis jokainen omalla kohdallaan, olkoon missä elämänmuodossa tahansa, ottamaan tarkoin vaarin siitä, mitä Jumalan palveleminen on. Se on näet samaa kuin tehdä sitä, mitä Jumala käskee sanansa saarnaajien, isän ja äidin ja isäntäväen kautta. Näin tehdessäsi voi sydämesi olla Jumalan edessä turvallisena. Työsi ja palveluksesi ei käy sinulle raskaaksi ja vastenmieliseksi tietäessäsi, että se on Jumalalle otollista ja hänen palvelustaan. Mitä teet kotonasi, on samaa kuin olisit tehnyt sen Herralle, taivaan Jumalalle.

Tämä on ihanin ja paras kaunistus, jolla ihminen on kaunistettu. Näin hän on toisten luotujen yläpuolella, jotka myöskin tavallaan elävät Jumalan kuuliaisuudessa. Me näemme auringon ja kuun, maan ja muiden luotujen liikkuvan Jumalan säätämässä järjestyksessä ja toteuttavan Jumalan käskyä. Aurinko antaa valoa maailmalle päivällä, kuu yöllä, maanpiiri kantaa joka vuosi hedelmän ja samoin vesi. Kuka sen käskyn antoi? Mikä on sen tehtävä? »Viliskööt vedet eläviä olentoja», kaloja, Jumala sanoo Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Ja niin tekevätkin kaikkialla, missä vain ihmiset eivät synneillään ole estämässä Jumalan siunausta ja hänen käskynsä toteutumista. Niin on kaikilla luoduilla kaunistuksensa: ne liikkuvat Jumalaa palvellen.

Kristus sanoo tekstissämme, ettei »Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi kedon kukkasista.» Mitä tehtävää on kukkasella? Minkä käskyn se on saanut? Ei muuta, kuin olla tuossa kedolla kauniina, suloisesti kajahtaen, katseltavana ja käytettävänä. Kun Jumala kukkasen tehtävää näin suuresti ylistää, niin mikä kaunistus onkaan ihmiselle kuuliaisena Jumalan käskyjen noudattaminen.

Kun neito kaunistaa itsensä tanssiin, on se maailmallista kaunistamista. Mutta joka tahtoo oikein arvostella, hänen täytyy sanoa sitä pelkäksi roskaksi sen kaunistuksen rinnalla, joka hänellä olisi, jos hän toimittaisi työnsä ja askareensa, hoitaisi lapsia, keittiötä, taloutta ja tekisi, mitä hänen on käsketty tehdä. Niin ylistetään 45. psalmissa kristityitä sanoilla: »Sinun kaunistuksessasi käyvät kuningasten tyttäret.» Mikä kaunistus tuo lienee? Tiedämmehän, että kristityt ovat maailmassa köyhiä, viheliäisiä ja ylenkatsottuja? Se on hengellinen kaunistus, ei hopeata, helmiä, samettia tai kultaa, vaan Herran Jumalan käsky. Tämä kaunistus on aurinkoa kirkkaampi, sillä se on Jumalan kaunistus. Joka siis vaeltaa Herran Jumalan käskyissä, hän vaeltaa Herran Jumalan omassa kaunistuksessa.

Jos minulla olisi ylläni keisarin puku, tai jos nuori, kaunis vaimo esiintyisi Kanskan kuningattaren puvussa, niin se olisi maailman mielestä jotain erinomaista ja suurta; suu ammolla sitä katseltaisiin. Mutta totta puhuen se ei ole mitään sen hengellisen kaunistuksen rinnalla, että vaimo vaeltaa Jumalalle kuuliaisena, rakastaa aviopuolisoaan ja hyvin kasvattaa lapsiaan, on kunnollinen taloustoimissa jne. Tähän kaunistukseen verraten helmet, sametit ja kullat ovat vain vanhan repaleisen ja paikatun kerjäläisviitan veroiset. Oikea kaunistus on se, että tuntee Jumalan sanan ja tahdon ja vaeltaa Jumalan kuuliaisuudessa.

Se on se oikea kruunu ja ne ihanat kultavitjat, joista Salomo puhuu (sananl. 1:8, 9.) sanoessaan: »Kuule, poikani, isäsi kuritusta äläkä hylkää äitisi opetusta; sillä ne ovat ihana seppele sinun päähäsi ja käädyt sinun kaulaasi.»

Täällä maan päällä sellainen kuuliaisuus ei näytä erinomaiselta, mutta tulevassa elämässä se on ilmestyvä loistavana. Jumala on kiittäen sanova: Lapseni, tule tänne; sinä olet ollut kuuliainen lapsi, uskollinen palvelija, hurskas renki! Silloin saadaan nähdä, että kuuliaisuus Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan alhaisissakin olosuhteissa kaunistaa paremmin kuin kaiken maailman koristukset.

Olkoon tämä siis sanottu evankeliumin ensimmäisestä kohdasta, oppiaksemme tietämään, mitä Jumalan palveleminen on, ettemme sallisi mammonan palveluksen siitä itseämme estää. Nyt lähdemme tutkistelemaan siitä lähtevää lohdutusta ja oppimaan, kuinka meidän tulee karttaa ahneutta.

Ensinkin sanoo Herra: »Ei kukaan voi palvella kahta herraa.» Hän puhuu tässä kahdesta herrasta. Toinen on Jumala, oikea Herra, jota me olemme velvolliset palvelemaan. Toinen on mammona, joka ei ole oikea herra. Sentähden Kristus ei tahdo, että me sitä palvelemme. Ja miten Jumalaa on palveltava, siitä olemme jo kuulleet.

Mammonanpalveluksen taas Herra itse tässä selittää, sanoen sen olevan murehtimista hengestämme, mitä söisimme ja joisimme, ja ruumiistamme, mitä päällemme pukisimme.a Hänen puheensa tarkoituksena on, että me heittäisimme sikseen kaiken tuollaisen surun, sillä se on sekä turhaa että tarpeetonta: sillä emme saa mitään aikaan, ja se estää oikeaa jumalanpalvelusta. Meidän tulee siis karttaa sitä ja totuttautua Jumalaa palvelemaan, luottaen siihen että hän tietää, mitä me tarvitsemme, ja että hän on sitä hankkiva ja mielellään meille antava, kun me vain sitä häneltä etsimme.

Tähän luottamukseen meitä väkevästi kehoittaa se seikka, että Jumala jo ilman meidän murehtimistamme on antanut meille ruumiin ja hengen. Ottakoon maailma tästä vaarin! Jos kaiken maanpiirin ruokavarat olisivat yhdessä kasassa, niin eiväthän ne todella olisi sinulle niin rakkaat kuin oma henkesi. Samoin ruumiisi on sinulle kalliimpi kuin kaikki vaatteet. Emmekö me siis ole todellakin jumalattomia, kiittämättömiä ihmisiä, joille Jumalalla olisi kyllä syytä olla vihoissaan? Onhan meidän myöntäminen, että Jumala on itsestään, pyytämättämme jo antanut parhaat ja suurimmat lahjat; mutta kuitenkaan me emme tahdo uskoa hänen antavan meille myös vähäarvoisempia. Jos joku rikas mies lahjoittaisi sinulle tuhat kultarahaa, niin pahoittaisitpa hänen mielensä, ellet uskoisi hänen antavan sinulle vanhaa kenkäparia. Mutta juuri niin me menettelemme taivaan Herran, Jumalan edessä: me’ murehdimme ruoasta ja juomasta, vaikka hän jo on meille lahjoittanut suurimmat ja parhaimmat lahjat. Itsekin voimme arvata, mitä hän pitää moisesta epäuskosta.

Jo itsestämme, katsellessamme omaa ruumistamme ja elämäämme, silmiä, korvia, käsiä, jalkoja ja muita jäseniä, pitäisi meidän ymmärtää ja tunnustaa, että Jumala on armollinen, että hän on meille antanut paljon ja tehnyt kaikki hyvin. Mutta sitäpaitsi Herra asettaa esikuviksemme muutkin luodut, oppiaksemme murehtimatta Tuottamaan Jumalaan. Tuolla lentelevät lintuset katseltavinamme, häpeäksemme. Oikeastaan meidän pitäisi nostaa heille hattua, sanoen: »Rakas herra tohtori, minun on tunnustaminen, ettei minulla ole vielä sitä taitoa, mikä sinulla on. Sinä nukut yösi pesässäsi, murehtimatta. Aamulla heräät iloisena ja hyvillä mielin, istut puun kukkivalle oksalle, kiität ja ylistät laulullasi Jumalaa. Sitten lähdet etsimään ravintoasi; sen myös löydät. Hyi minua vanhaa houkkaa; en vielä ole oppinut tekemään samoin, vaikka minulla olisi siihen kyllin syytä.»

Näin siis lintunen murheetonna käyttäytyy tässä suhteessa kuten pyhimys ainakin, vaikka sillä ei olekaan peltoja eikä latoja, ei arkkuja eikä aittoja: se laulelee, kiittää Jumalaa ja on iloinen ja hyvillä mielin tietäessään, että silläkin on holhoojansa, Isä taivaassa. Miksi me emme tekisi samoin, kun meillä on se etu, että voimme tehdä työtä, viljellä maata, koota viljaa ja tallettaa sitä vastaisten tarpeiden varalle? Ja sittenkään emme voi unohtaa tuota häpeällistä murehtimista.

Emme siis saisi unohtaa lintujen esikuvaa. Ne elävät murheitta, iloisina ja hyvillä mielin. Ja miksi he murehtisivat? Onhan heillä rikas ruoanhankkija ja juomanlaskija: taivaallinen Isä, keittiönään koko maailma! Lensivätpä minne tahansa, niiden ruoka on valmiina kaikkialla. Sama taivaallinen Isä, Kristus sanoo, tahtoo kernaasti olla teidänkin ruoanhankkijananne ja juomanlaskijananne, kunhan te vain häneen uskotte ja sellaista tahtoisitte.

Mutta me tiedämme, että maailma valitettavasti on saitureiden ja ahneiden joukko: he eivät luota Jumalaan eivätkä palvele Jumalaa, vaan mammonaa, he kun vain huolehtivat siitä, kuinka saisivat kootuksi paljon rahaa; jos siinä onnistuvat, he ovat hyvillä mielin, elleivät onnistu, niin he ovat murheellisia ja alakuloisia, surevat yöt ja päivät. Mutta eikö ole totinen tosi: vaikka sinulla olisi talo täynnä kultaa, ja se talo olisi kullasta, ja vaikka Elben tai Reinin virrat kultaa kuohuisivat, ja sinä sen kaiken omistaisit, niin kaikki tämä ei ensinkään sinua auttaisi, ellei olisi mitään muuta, ei viljaa, ei juotavaa, ei edes vettä? Ethän sinä voi kultaa syödä.

Häpeällinen on todellakin tuo mammonanpalvelus. Pakanatkin ovat sitä pilkanneet. He ovat sepittäneet sadun eräästä rikkaasta »ryygian kuninkaasta, Midas-nimisestä. Tämä oli niin ahne, että toivoi kaikkien esineiden, joita hän kosketti, muuttuvan kullaksi. Hänen toivonsa toteutuikin aivan hänen pyyntönsä mukaisesti. Koskiessaan takkiinsa, pöytään, tuoliin, vuoteeseen, oveen, kaikki heti muuttui kullaksi, vieläpä veitsikin pöydässä, ja samoin ruoka ja juoma. Tuon saiturin täytyi kuolla nälkään, koska hänen toivonsa toteutui. Kirotkoon siis jokainen ahneutta ja karttakoon sitä, ken vain taitaa, sillä kukaan ei voi kultaa ja hopeaa syödä. Ja kuitenkin on maailma niin sokea jo tyhmä, että haalii kokoon kultaa ja hopeaa, vaikka sillä on kyllin ruokaa ja juomaa, ikään kuin se ei tarvitsisi sitä, mitä Jumala antaa, vaan sen täytyisi saada sitä, mitä hän ei anna.

Jokainen kristitty ajatelkoon tarkemmin asiaa. Älköön antautuko ahneuden valtaan, vaan oppikoon luottamaan Jumalaan, joka on osoittanut tahtovansa pitää huolta meistä ja kaikista luoduista: hän ei salli meidän joutua hätää kärsimään. Niinpä sanotaan Psalmeissa, että Jumala antaa ravinnon kaarneen pojillekin, jos emo lakkaisi niitä ruokkimasta. Kaikkialla on Jumalan järjestys vallitsemassa: kun hän kerran on elon antanut, niin hän myöskin hankkii sille elannon. Ja kun hän näin tekee eläimillekin, niin eikö hän samoin paljon ennemmin tee ihmisille, erittäinkin kristityilleen? Onhan hän antanut heille ei vain ruumista ja henkeä, vaan ainoan Poikansakin, että he eläisivät sekä ajallisesti että iankaikkisesti. Sen Herra tahtoo saada meidät oppimaan ja luopumaan tuosta häpeällisestä epäuskosta, joka lähtee ahneudesta.

Mitäpä me saisimme aikaan, vaikka surisimme itsemme kuoliaiksi? Olisipa hullunkurista, jos joku kitukasvuinen kyyköttäisi sopessa koko elämänsä ajan, surren ja miettien, kuinka voisi kasvaa suuremmaksi. Etkö luule, että koko maailma pilkkaisi häntä ja pitäisi häntä suurena houkkana? Aivan samoin Kristus sanoo maailman tekevän, kun se murehtii, miten saisi kootuksi rahaa ja tavaraa. Ei kukaan murehtimalla rikastu. Kaikki riippuu, ei suremisesta, vaan siitä, antaako Jumala siunauksensa. Jos Jumala antaa siunauksensa, niin on tavaraakin; jos hän ei sitä anna, ei voida tavaraa säilyttää ja nauttia, vaikka sitä olisikin. Elämän tarjoamat esimerkit sen selvästi osoittavat.

Tämänkin pitäisi kehoittaa ja taivuttaa meitä uskoon, sillä murhe on sekä uskolle haitaksi ja Jumalan tahtoa vastaan että myös haavoittaa ja vaivaa meitä, emmekä me kumminkaan sillä mitään voita. Ahneus, suru ja epäusko missä toinen näistä on, siellä on toinenkin saavat siis tässä kuulla kunniansa. Jos me vain viitsisimme viljellä järkeämme, niin me jo sen nojalla alkaisimme vihata tuollaisia syntejä ja karttaisimme niitä.

Mutta Herra ei jätä asiaa vielä tähän. Hän käskee meidän käydessämme kedolla ja puutarhassa avata silmämme ja katsoa kukkasia. Silloinkin tapaamme oivan opettajan, joka tarjoutuu opettamaan meille parhainta taitoa, nimittäin luottamusta Jumalaan, toivomaan häneltä kaikkea hyvää.

Nurmella kasvaa kaikenvärisiä kukkia, mitä ihanimmin kaunistettuja. Kukaan keisari tai kuningas ei koreudessaan veda heille vertoja. Kaikki heidän koristeensa ovat näet jotakin elotonta. Kukkasella sitavastoin on elävä ja luonnollinen värinsä ja kauneutensa. Älä luule sen pelkästä sattumuksesta kasvaneen sellaiseksi. Kristus sanoo tekstissämme suoraan, että »Jumala näin vaatettaa kedon ruohon». Samaan suuntaan hän puhui äsken: eivät lintuset sattumasta löydä ravintoaan, vaan Jumala, taivaallinen Isä, ruokkii heidät ja on järjestänyt niin, että jokaisella linnulla on ruokansa ja elatuksensa.

Aivan samoin on laita kukkienkin, niinkuin voimme todeta. Ellei olisi olemassa Jumalan erityistä järjestystä ja luomista, ne eivät voisi olla niin toistensa kaltaiset: niillä on sama väri, samanlaiset ja yhtä monet lehdet, samanlaiset suonet, siemenet ja muut osat. Koska Jumala on tehnyt näin tarkasti ruohon, joka kasvaa eläinten ruoaksi, niin eikö ole synti ja häpeä, että me vielä epäilemme, antaako Jumala meille sen, mitä päällemme puemme?

Onhan meillä lintujen rinnalla se etu, että me viljelemme maata, korjaamme ja kokoamme sen aittoihin ja kellareihin ja voimme siten hankkia itsellemme varoja ainakin päiväksi; linnuilla ei ensinkään ole näitä etuja ja kuitenkin ne elävät. Samanlaiset edut Herra sanoo meillä olevan vaatteisiimmekin katsoen. Paljon kasvatetaan pellavaa ja hamppua, paljon elätetään lampaita. Joka talossa kehrätään ja kudotaan. Kuinka ihminen voikaan olla niin vailla uskoa, ettei hän myös osaa toivoa saavansa siitä osaansa, varsinkin jos hän on ahkera työssään! Tässä on kuitenkin tehtävä erotus. Työnteko ei suinkaan ole kielletty, päinvastoin siihen 01! velvoitettu vakaasti, jopa niin, että sitä on tehtävä aivan ahkerasti ja huolellisesti, ei laiskasti ja huolimattomasti eikä veltosti. Sen sijaan on ankarasti kielletty murehtimasta sitä, kuinka saada ruokaa, juomaa, vaatteita ja muita tarvikkeita Sellainen suru näet todistaa vain sitä, ettemme usko Jumalan voivan meitä elättää; siten vain suuresti pilkataan Jumalaa.

Nämä kaksi asiaa ovat siis aina rinnakkain. Ensiksi on tehtävä ahkerasti työtä. Jumala on antanut sellaisen käskyn ihmiselle paratiisissa. Joka tahtoo syödä, hänen pitää myös tehdä työtä. Toiseksi tulee olla kristitty ja uskova. Usko on sellainen luottamus Jumalaan, että hän on meidän Isämme, tietää tarpeemme ja antaa ne meille mielellään ja suosiolla. Sellaisen uskon kanssa ei suru sovi yhteen: jos suru yltyy, niin usko horjuu, jopa perin sortuu. Sentähden Herra sen kieltää, sanoen lyhyesti: »Älkää murehtiko!» Työtä tulee tehdä, siihen teidät on velvoitettu, mutta antakaa minun pitää murhetta teistä, se on minun virkani: minä olen teidän Isänne ja voin huolenpidollani saada jotakin aikaan, mutta te ette voi huolenpidollanne mitään vaikuttaa.

Heittäkää siis pois murehtiminen; ellette, niin tietäkää, ettette suinkaan ole minun palvelijoitani, vaan palvelette mammonaa: sitä te rakastatte, mutta minua vihaatte, siihen te turvaatte, mutta ylenkatsotte minut. Sen maailma julkisesti esikuvallaan osoittaa. Jos tiedettäisiin tällä hetkellä olevan voitettavana kymmenen tai parikymmentä kultarahaa, niin moniko luopuisi tavoittelemasta tätä voittoa saarnan tähden, jäämällä sitä kuulemaan? Rahansaanti on useimmille tärkeämpi. Ajatellaan, että saarnaa kyllä saapi toistekin kuulla. Mutta totena pysyy: miten kohdellaan Jumalan sanaa, siten kohdellaan Jumalaa. Joka sanaa ylenkatsoo, rahan rakkaampana pitäen, hän ylenkatsoo ja vihaa Jumalaa. Tätä älköön kukaan toiseksi väännelkö; Herran sanat ovat selvät, niistä ei pääse mihinkään.

Kristityille kuuluu siis tämä saarna: älkööt murehtien sanoko: Mitä syömme, mitä juomme ja millä itsemme vaatetamme. »Tätä kaikkea», Herra sanoo, »pakanat tavoittelevat», kun eivät tiedä eivätkä usko, että heillä on Isä taivaissa. Mutta teillä on taivaissa Isä, joka on antanut teille ruumiin ja hengen, jopa oman Poikansakin. Hän tietää, mitä te tarvitsette. Kuinka voittekaan pitää häntä niin armottomana ja kovan", ettei hän suo teille mitään, vaan antaa teidän kuolla nälkään ja hukkua.

Tehkää siis samoin kuin näette omien lastenne tekevän teitä kohtaan. He menevät yön lepoon ja nukkuvat murheettomina. He eivät ensinkään sure sitä, mistä huomenna saavat leipää ja särvintä, sillä he tietävät, että isä ja äiti pitävät huolen siitä. Tehkää te samoin, rakkaat lapset, Kristus tässä sanoo, taivaallista Isäänne kohtaan, niin teillä ei ole mitään hätää. Älkää murehtiko! Se todistaisi, että te ette luotakaan taivaalliseen Isäänne. Heittäkää siis kaikki huolet ja toivokaa Herralta kaikkea hyvää!

Herra päättää sitten puheensa seuraavilla sanoilla: »Etsikää ensin Jumalan valtakunta ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Tämä on tarpeellinen opetus ja jalo lupaus. Maailma etsii oman valtakuntansa parasta; siinä pitää olla rahaa ja tavaraa,kaikki epäluotettavia ja katoavaisia. Jumalalla sen sijaan on toinen valtakunta, iankaikkinen valtakunta. Sitä meidän, kristittyjen tulee etsiä. Tämän valtakunnan Kristus sanoo olevan meidän keskellämme. Ei se ole muuta kuin sanan kuulemista ja uskonlista eli sydämestään Jumalaan luottamista ja häntä Isänä pitämistä. Missä tätä uskoa on, siellä Jumala asuu, ja siitä seuraa vanhurskaus eli syntien anteeksiantamus. Tämä olkoon, Kristus sanoo, ensimmäinen asianne, pääpyrintönne. Pitäkää sanasta kiinni, kuulkaa sitä ahkerasti, harjoittakaa sitä ja uskokaa se!

Kun te näin ensin olette etsineet Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin olkaa tyytyväiset, ja tehköön kukin omassa elämänmuodossaan velvollisuutensa. Kristityt eivät saa olla joutilaina. Heidän tulee tehdä työtä. Silloin heille kaikkea annetaan. Jos Jumala voi olla niin hurskas ja hyvä, että antaa kyllin lahjojaan pahoillekin, jotka eivät häntä palvele, vaan jopa pilkkaavat ja vainoavat hänen sanaansa ja tuottavat hänelle pelkkää häpeää, niin kuinka voisi hän hyljätä teidät, jotka häntä rakastatte, mielellänne hänen sanaansa kuulette, sitä edistätte ja häneen kaikessa luotatte?

Herra opettaa siis meitä kuulemaan sanaa, sitä uskomaan, elämään hurskaasti ja heittämään pois huolet. Silloin on Jumala antava meille kaikkea kylliksi. Mutta kuinka käy? Useimmat ihmiset menevät menojaan, Jumalan sanasta huolimatta. Mieluummin kokoonnutaan juopottelemaan, pelaamaan ja tanssimaan kuin kirkkoon saarnaa kuulemaan. Moinen huono tapa synnyttää monenlaisia syntejä. On mahdotonta, että siitä koituisi onnea. Jumalan täytyy rangaista sellaisia ihmisiä sairaudella, köyhyydellä ja muilla vitsauksilla. On vielä toinenkin paha tapa: useimmat ihmiset ovat laiskoja, velttoja ja huolimattomia työssään. Tai jos tehdäänkin työtä ja uurastetaan, ei sitten ole määrää mässäämisellä ja huvituksilla; yhtenä vapaapäivänä voidaan kuluttaa koko viikon ansio. Kummankin tavan Herra kieltää Ei saa laiskotella eikä tuhlatakaan, vaan työn ansio on käytettävä oikein.

Sen tähden Herra sanoo: Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin.» Hän tahtoo sanoa: te teette siten ja teidän tuleekin tätä kaikkea tehdä, teidän tulee tehdä työtä ja tallentaa vuodentulo vastaisia tarpeita varten; mutta joka ei tahdo, älköön syyttäkö Jumalaa, jos hänellä ei ole onnea eikä menestystä. Syyttäköön omaa epäkristillistä ja jumalatonta menoaan, laiskuuttaan ja tuhlaavaisuuttaan, älköön Jumalaa, joka olisi valmis antamaan, jos vain tahtoisit olla kristitty, kuulla Jumalan sanaa, uskoa, heittää turhat huolet ja tehdä työtä. Sanoohan Herra tässä: ~Niin myös kaikki tämä teille annetaan.» Mutta sinäpä et tahdo. Kun sinun pitäisi mennä kirkkoon, sinä vain venyt laiskotellen vuoteessasi tai lähdet kävelemään, jopa juomaseuraan. Ja kun sinun olisi tehtävä työtä, menettelet samoin. Linnunkin pitää tehdä työtä etsiessään ravintoaan. Sen elättäjä, Herra Jumala ei heitä hänelle pesään ruokaa valmiina.

Tee sinä samoin! Ole jumalaapelkäävä ja ahkera töissäsi, ja anna Jumalan sitten huolehtia elatuksen hankkimisesta. Älä kuitenkaan ole ahne äläkä tyytymätön, niinkuin jo sinua varoitettiin, sillä Jumala ei sitäkään kärsi.

Tämän opetuksen saamme päivän evankeliumista. Rakas Herra Jumala suokoon meille Kristuksen kautta Pyhän Henkensä, että tekisimme parannuksen ja tulisimme hurskaammiksi. Amen.