Päivän evankeliumin johdosta olisi paljon puhuttavaa. Me tahdomme nyt kuitenkin pysyä vain kahdessa kohdassa. Toinen puhuu lohdutuksesta kuolemaa vastaan, ja sellainen opetus ja lohdutus onkin ylen tärkeä. Toinen kohta puhuu laupeudesta ja armeliaisuudesta, jota meidän tulee osoittaa toinen toisellemme.

Te kuulette, rakkaani, tässä tekstissä puhuttavan köyhästä leskestä. Häneltä oli otettu pois mies. Nyt oli häneltä vielä kuollut ainoa poika. Näin hän jäi aivan kurjaan ja viheliäiseen tilaan. Juutalaiset pitivät näet erittäin suurena onnettomuutena sitä, että perheessä ei ollut poikaa. Juutalaisten asetusten tarkoituksenahan oli, että perheillä olisi runsaasti perillisiä. Tämä vaimo on siis kurja, murheen murtama leski, jolle Jumala näyttää olevan vihainen ja jonka hän näkyy aivan unhottaneen, koskapa oli ottanut häneltä miehen ja nyt vei häneltä pojankin. Ei siis ihme, jos leski olisi ruvennut kokonaan epäilemään Jumalan armoa.

Herra Kristus ryhtyy auttamaan vaimoa. Hän säälii häntä, herättää pojan jälleen elämään ja antaa hänet takaisin äidille. Ilo on nyt monin verroin suurempi, kuin äskeinen murhe. Ihme oli, ettei äiti ilosta menehtyen heti kuollut.

Tästä tapauksesta meidän tulee ottaa vaarin saadaksemme uskollemme vahvistusta ja lujuutta. Herra Kristus ei ole tekemisissä ainoastaan tämän vaimon kanssa. Hän tahtoo opettaa meille kaikille, mika vähäpätöinen asia kuolema on, ettemme pelkäisi sitä, vaan pysyisimme kärsivällisinä, pelkäämättä kuolemaa ja muita onnettomuuksia, koska meillä hänessä on sellainen Herra, joka voi varsin helposti auttaa ja pelastaa meidät kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta. Näethän tästä kuinka nopeasti ja helposti vaimo autettiin, kun hän ei enää voinut toivoa apua. Kuka olisi uskonut, että kuollut poika, jota parhaillaan kannettiin hautaan, jälleen tulee eläväksi?

Kun kaikki toivo jo oli mennyttä, tulee paikalle Herra Kristus. Hän ei tee muuta, kuin sanoo: »Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!» ja heti kuollut nousee istualleen elävänä. Meidän on tunnustaminen, että Herran edessä kuolema ja elämä ovat yhtä, ja että hänestä on sama asia, joko elämme taikka kuolemme. Vaikka olemmekin kuolleet, emme kuitenkaan ole kuolleita hänen edessään: hän lausuu vain sanan, niin kuolema väistyy ja elämä astuu jälleen sijaan. Kristus sanookin Evankeliumissa: »Ei Jumala ole kuolleitten, vaan elävien Jumala.» Vaikka Aabraham, lisak, ja Jaakob ja muut pyhät kantaisät kuolivat, niin hc kuitenkin elävät Jumalan edessä.

Päivän evankeliumista ja lesken pojan tapauksesta me opimme tuntemaan sitä suurta voimaa, jota Jumala on meille Kristuksen kautta osoittava viimeisenä päivänä, kun hän sanallaan herättää kaikki ihmiset kuolleista ja tekee uskovat iankaikkisesti autuaiksi. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Meidän on siis epäilyksittä uskottava, että Herralla Kristuksella on sekä sen toteuttamisvoima, niinkuin tekstistäkin näkyy, että myös tahto tehdä se mieluisasti. Sitä todistaa tämä esimerkki. Lesken poika on kuollut, hän ei enää kuule, ei tunne mitään. Mutta heti kun Kristus häntä puhuttelee, hän kuulee. Merkillinen, iki ihmeellinen tapaus! Kuuloton kuitenkin kuulee. Eloton elää. Eikä siihen tarvita muuta, kuin että Kristus avaa suunsa ja käskee hänen nousta ylös. Yksi sana on niin voimallinen, että kuoleman täytyy väistyä, ja elämä palajaa takaisin.

Me huomaamme siis, että Kristus sangen helposti voi temmata meidät kuolemasta takaisin elämään. Me huomaamme myös, että hän tekee sen mielellään. Eihän kukaan pyytänyt häntä, vaan hän armahti köyhän lesken hätää ja kenenkään pyytämättä saapui paikalle tekemään pojan jälleen eläväksi. Meidän tulee siis sovittaa itseemme tämä esikuva, ettemme pelkäisi kuolemaa, vaan turvaisimme Herraan Kristukseen. Tämä tapahtuikin juuri meidän tähtemme. On kuin hän sanoisi: minä tiedän hyvin, että te pelkäätte kuolemaa; mutta älkää peljätkö, älköön sydämenne kauhistuko. Mitä voi kuolema teille tehdä, vaikka se kova onkin? Peljättää se kyllä voi. Mutta oppikaa olemaan päättämättä tuntemisenne mukaan ja pelon valtaan antautumatta. Katsokaa minuun, tnitä minä voin ja tahdon tehdä. Minä voin herättää teidät kuolemasta yhtä helposti kuin te herätätte jonkun vuolteelta nukkumasta. Ja sen minä teen kernaasti. Ei puutu siis minulta tahtoa, ei voimaa eikä kykyä.

Tästä seuraa: kuolleet, jotka lepäävät nurmen alla kirkkomaassa, eivät makaa niinkään raskaasti kuin me vuoteissamme. Sinä saatat nukkua niin sikeästi, että sinulle täytyy huutaa kerran jos toisenkin ennen kuin kuulet. Mutta kuolleet kuulevat yhdestä ainoasta Kristuksen sanasta ja heräävät, kuten tämä nuorukainen ja Lasarus, josta puhutaan Johanneksen Evankeliumin 11. luvussa. Kuolema ei siis Herran Jumalan edessä ole kuolema. Meille se on kuolema: me kuolemme, sillä siihen kerran kaaduttuamme emme itse voi auttaa itseämme. Mutta Jumalan edessä se on niin keveä uni, että Kristuksen tarvitsee vain sanoa sana, niin me heräämme eloon.

Tämän asian Herra tahtoo painaa syvälle mieleemme, ettemme peljästyisi taudin emmekä kuolemankaan lähestyessä, vaan oppisimme sanomaan: mitäpä sinä, kuolema, voit tehdä, vaikka kuinka kiukuitsisit. Sinulla on kauheat hampaat, niitä sinä näytät peloittaaksesi minua; enhän minä kernaasti kuole. Mutta minä en jää katsomaan vain sitä, mitä sinä teet, kuinka sinä vanhan pyövelin lailla paljastat miekkasi; minä tahdon myös ajatella ja ottaa huomioon, mitä Herra Jumala voi tässä tehdä, ja mitä hän tahtoo tehdä sitten, kun sinä olet minut niellyt. Hän ei sinua pelkää eikä huoli sinun raivostasi ja murhamielestäsi, vaan lausuu: Kuolema, minä olen sinun surmasi, helvetti, minä olen sinun tuhosi. Jos sinä voitkin surmata minun kristityitäni, niin minä puolestani voin surmata sinut ja tehdä heidät eläviksi.

Tämän lohdutuksen Herra päivän evankeliumissa esittää. Vaikka kristityt kuolevat, he eivät ole kuolleet, vaan he nukkuvat, jopa nukkuvat niin vienosti, että Kristus voi heidät yhdellä sanalla herättää. Kuolemalle taas ei suinkaan ole kunniaksi se, että se kiukkuisimpanakaan ollessaan ei voi muuta tehdä ja vaikuttaa kuin nukuttaa ihmisen uneen, josta Kristus yhdellä ainoalla sanalla voi hänet herättää, niinkuin hän sanoo (Joh. 5:28, 29): »Hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä, ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, - elämän ylösnousemukseen, mutta jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.»

Tämä on kristittyjen lohdutus. Turkkilaisilla ja juutalaisilla ei sitä ole eikä meidän paavilaisillammekaan. He kyllä tietävät, että heidän täytyy kuolla, ja että Jumalan tuomio ja helvetti on edessä. Mutta mitä he tekevät? He eivät turvaa Kristukseen, vaan menevät häntä vastaan messuillaan, anteiden kaupallaan, paastoilla ja muilla teoilla. He eivät pidä Kristusta muuna kuin tuomarina, joka vain tulee tuomitsemaan ja hukuttamaan kadotukseen. Kauhea eksytys, itse perkeleen villitystä: tehdään Kristus kuolemaakin tylymmäksi. Sentähden he myös pelkäävät viimeistä tuomiota, ja heidän mielensä on arka ja alakuloinen.

Näin ei ole kristittyjen. He kyllä tietävät, että Kristus viimeisenä päivänä on tuomitseva uskottomat, jotka eivät ole sanaa vastaanottaneet eivätkä uskoneet. Mutta he tekevät erotuksen, sanoen: minä olen kastettu ja uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen; hän on kuollut minun syntieni tähden ja ylösnousemuksellaan ansainnut minulle vanhurskauden ja iankaikkisen elämän. Mitäpä minä siis pelkäisin? Hän ei ole minun viholliseni, vaan ystäväni ja puolustajani Isän tykönä. Ei haittaa, vaikka viimeinen tuomio tuleekin, ja että minun täytyy kuolla. Herrani Jeesus Kristus näkee, miten kuolema vie minut vähäksi ajaksi. Kun kuolema luulee minusta peräti lopun tehneensä ja minun ainaiseksi kuolleen, niin minä vain nukun, nukun niin kevyesti, että heti Kristuksen avatessa suunsa minä herään iankaikkiseen elämään. Tämä oppikaamme ja tarkoin huomatkaamme, ettemme pelkäisi kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Kristus ei tule tuomitsemaan meitä kadotukseen, vaan hän tulee tekemään saman, minkä hän teki leskelle ja hänen pojalleen: herättämään meidät kuolleista ja saattamaan meidät uuteen elämään, niin että me jälleen saatamme kuulla, nähdä jne. Sellaisena hän tulee meidän kaikkien tykömme, jotka häneen uskomme: tekemään meidät autuaiksi. Mutta uskottomat hän on tuomitseva.

Oppikaamme siis toivomaan ja uskomaan Vapahtajaan, että tulisimme yhä varmemmin vakuuttuneiksi hänen avustaan ja armostaan emmekä pelkäisi kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Mutta joka pelkää, hän noudattaa vanhaa Adamiaan ja lihaansa eikä Herraa Kristusta ja hänen sanaansa. Varmaa on, että Kristus viimeisenä päivänä tulee herättämään meidät kaikki kuolleista. Kristittyjen ruumiit lepäävät haudoissaan ja nukkuvat, kunnes Kristus kolkuttaa haudoille, sanoen: Nouskaa, nouskaa! Silloin me nousemme ikään kuin suloisesta,vienosta unesta ja saamme elää ja iloita Herran Kristuksen kanssa iankaikkisesti.

Kristityillä tulee siis olla toinen mieli kuin turkkilaisilla, juutalaisillat ja paavilaisilla. Nämä käyvät kuoleman hetkellä alakuloisiksi, peljästyvät ja epäilevät, sillä he eivät tiedä, mihin joutuvat. Ja heille käy oikein. Miksi eivät oppineet uskomaan, että Kristus on uskovien Vapahtaja, mutta uskottomien tuomari? Miksi eivät kuule evankeliumia, vaan vainoavat sitä, vaikka yksin se opettaisi, kuinka saamme luottaa Herraan Kristukseen, että hän on meidän parantajamme, auttajamme ja pelastajamme kuolemasta ja perkeleestä? Mutta he vain tukkivat korvansa; he eivät tahdo kuulla eikä uskoa, vaan etsivät muita teitä ja keinoja, joilla luulevat voivansa paeta kuolemaa. Sitä Kristus ei voi sietää; hänen täytyy olla uskottomien tuomari, vaikka hän mielellään olisi heidän Vapahtajansa, kunhan he vain häneen uskoisivat. Mutta he vihaavat häntä eivätkä huoli hänen valtakunnastaan. Kristuksen täytyy siis esiintyä heidän tuomarinaan. Hurskaille, jotka häneen turvaavat, hän sitävastoin on antava rauhan ja levon iankaikkisesti.

Kuultuamme tätä oppia, jota sanomme uskonopiksi, meidän tulee myös oppia Herralta Kristukselta osoittamaan laupeutta. Monta kertaa vuoden mittaan saatte kuulla rakkaudesta: meidän on palveltava toinen toistamme. Mutta laupeus on vielä suurempi avu, kun otamme osaa lähimmäisen surkeuteen ja kurjuuteen. Jos esimerkiksi naapurini sairastaa, niin minun ei ole häntä vain autettava, vaan minun tulee myös sääliä hänen kurjuuttaan ikään kuin itse sitä kärsisin. Sen osoittaa tässä Herran esikuva. Hän on outo jo tuntematon vieras, mutta nähdessään lesken surkeuden hän heti armahtaa häntä, ikään kuin olisi vainaja ollut hänen oma poikansa; hän itkee äidin kanssa, lohduttaa häntä ja antaa hänelle avun.

Tämä on esimerkki siitä rakkaudesta, joka on seuraava uskoa. Eikä se tulematta jääkään, jos vain usko on oikea. Me emme saa menetellä pahojen ja jumalattomien ihmisten tavalla. Sellaisia on nykyään paljon meidänkin seassamme, joiden sydän on kova kuin puu tai kivi ja jotka saattavat vain hymyillä nähdessään naapurille käyvän huonosti jopa he ovat pahoillaan siitä, jos naapurilla sattuu olemaan jokunen markka enemmän kuin heillä. Kristittyjen seassa ei saa niin olla. Heidän tulee osoittaa laupeutta nähdessään hätää ja olla iloissaan, kun jollekulle käy hyvin. Niinpä Paavali sanoo: »Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.» Älkäämme olko pölkkyjen ja kivien kaltaisia, jotka eivät sääli muiden ihmisten onnettomuutta, vaan jopa siitä iloitsevat eivätkä soisi muilla mitään olevan.

Laupeus on kahdenlainen, niinkuin tarpeetkin ovat kahdenlaisia: hengellisiä ja ruumiillisia. Ruumiillisen hädän kohdatessa jotakuta, ja nähdessämme ihmisparkojen olevan avuttomia ja kykenemättömiä tulemaan toimeen omassa varassaan, meidän tulee, mikäli mahdollista, rientää avuksi.

Hengellinen hätä on silloin käsillä, kun sielu kärsii puutetta. Tuossa näen esimerkiksi ylenevän nuorukaisen; hän ei tahdo kuulla saarnaa, vaan ylenkatsoo sitä, ei voi rukoilla, vaan on haureellinen, tottelematon ja täynnä pahuutta. Sinä harjoitat laupeutta varoittaessasi häntä, ja ellei se auta, nuhdellessasi häntä vakavin sanoin, jopa rangaistessasi häntä vitsalla ja kepillä, että synti ja pahuus ajoissa tukahdutettaisiin. Tällainen sielussa vallitseva pahuus on näet paljon vaarallisempi kuin ruumiillinen sairaus. Me olemme siis velvolliset osoittamaan laupeutta tällaisille ihmisille mahdollisuuden mukaan, sanoilla, vitsalla ja kurituksella.

Mutta, väittänet, sehän on kauheaa laupeutta: Lyödään toista vitsalla! Mitä sitten tuollaisille tekisit? Eihän sitä voida välttää, jos kerran tarve niin vaatii. Lääkärienkin täytyy joskus leikata jalka tai käsi, että ruumis tulisi terveeksi. Samoin tässäkin. Rangaistus annetaan sinulle sentähden, että tulisit hurskaammaksi ja pelastuisit perkeleestä ja hänen valtakunnastaan.

Jos sinä putoaisit veteen, niin varmaankin kiittäisit minua, jos minä tarttuen tukkaasi pitäisin siitä lujasti kiinni, huolimatta siitä, että tukasta kiskominen tekeekin kipeää. Jos ruumiillisessa hädässä kernaasti siedät kipua, kun se on sinulle hyödyksi, niin miksi suuttuisit, kun ei ole kysymys ajallisesta, vaan iankaikkisesta elämästä, ei ruumiista, vaan sielusta?

Samoin on se laupeudentyötä, jonka Jumala palkitsee, että otat vitsan ja pehmität kelpo lailla pahojen lastesi selkänahkaa. Se on hengellistä voidetta siihen sielun tautiin, jota nimitetään tottelemattomuudeksi isää ja äitiä, isäntää ja emäntää vastaan. Laupeuden työtä on kaikki osanotto lähimmäisen kurjuuteen ja puutteisiin ja hänen auttamisensa.

Tällaista laupeutta pitää varsinkin isän ja äidin osoittaa lapsilleen ja perheväelleen ja esivallan alamaisilleen, varoen olemasta hidas ja haluton tällaiseen laupeuteen, niinkuin kuitenkin yleensä ollaan. Joka näet on sillä tavalla laupeas, ettei rankaise syntiä, hän osoittaa lähimmäiselleen kaksinkertaista armottomuutta ja joutuu Jumalan vihan alaiseksi.

Ulkonainen kurjuus saattaa myös olla suuri. Jos joku esimerkiksi joutuu veden taikka tulen vaaraan, ei silloin ajatella sitä, tartutaanko häneen hellävaroen vai kovasti, vaan sitä, saadaanko hänet pelastetuksi. Minkätähden sitten varottaisiin, kun on kysymys hengellisestä hädästä ja vaarasta? Paikallaan ovat siis kovat sanat, kuritus ja ankaruus, kunhan vain ihmisparat pelastuisivat ja heidät saatettaisiin perkeleen pauloista kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan.

Ota siis vaarin rakkaan Herramme Kristuksen esikuvasta! Opi käsittämään, mitä on laupeus! Se on sellainen apu, joka armahtaa lähimmäistä tämän hädässä. Ja se on, niinkuin jo sanoin, kahdenlainen. Ulkonaista hätää on esimerkiksi sairaus, köyhyys ynnä muut sellaiset. Kun lähimmäisesi kurjuus käy sydämellesi, ja sinä omastasi kulutat häntä auttaessasi, niin teet oikein ja hyvin. Et sinä silloin palvele ihmisiä, vaan Jumalaa, ja hän on myös sen palkitseva.

Hengellistä surkeutta on synti, kuten perhe-elämässä tottelemattomuus, laiskuus, pahat sanat ja teot. Laupeuden työtä on se, että nuhdellaan palvelusväkeä ja vakaasti heitä neuvotaan. Ellei se auta, niin jätä asia maallisen oikeuden haltuun, sillä pahuus on aina rangaistava. Oikeudenpalvelijakin on laupeuden saarnaaja; muutoin eivät pahat heittiöt ottaisi neuvosta vaarin, vaan veisivät muitakin mukanaan turmelukseen, ellei heille osoitettaisi laupeutta lain miekan ankaruudella.

Siten muodostuu laupeuden työksi mestaaminenkin ja hirttäminen, vaikka se kovalta ja kauhealta näyttää. Ellei sitä olisi, et voisi leivänpalaa rauhassa syödä etkä ehein nahoin kauankaan olla. Oppikoon siis kukin kutsumuksessaan harjoittamaan laupeutta ja auttamaan nähdessään sekä ulkonaista että hengellistä surkeutta.

Nämä kaksi opetusta päivän evankeliumi antaa. Edellinen on opetus uskosta: meidän tulee olla pelkäämättömiä vastoinkäymisissä ja varsinkin kuoleman hetkellä, muistaen, että meidän auttajamme on Herra Kristus, ja että hänen sanansa on kaikkivoipa. Me emme siis saa häntä epäillä. Itseämme ja muita me voimme epäillä ja meidän tuleekin epäillä. Emmehän me kykene voittamaan kuolemaa, siksi voimallinen se on. Mutta olkaamme urhoolliset luottaessamme Jumalaan ja hänen Poikaansa Jeesukseen! Hän voi tehdä, mitä me emme voi; mitä meillä ei ole, hänellä on. Kun me emme voi auttaa itseämme, niin hän voi auttaa; hän myös tahtoo mielellään auttaa, niinkuin tekstistä näemme. Se ihminen, joka sydämestään turvaa Herraan Kristukseen, palvelee otollisesti Jumalaa. Mutta ne, jotka epäilevät ja joutuvat epätoivoon, ovat häntä kohtaan vihamieliset eivätkä pidä häntä Jumalana; muussa tapauksessa he myös luottaisivat häneen.

Toinen opetus on se, että meidän tulee Kristuksen esikuvan mukaan ottaa vaarin lähimmäisemme hädästä ja armahtaa häntä. Rakas Herra Jumala suokoon meille armonsa oppiaksemme kumpaakin ja evankeliumissa mainittujen hurskasten ihmisten tavalla iankaikkisesti ylistääksemme Herraa Kristusta hänen hyvästä työstänsä. Amen.