Päivän evankeliumissa on kaksi kohtaa. Toinen koskee Jumalan palvelemista, kuinka meidän on suhtauduttava Jumalaan. Toinen puhuu siitä, kuinka meidän on suhtauduttava lähimmäiseemme.

Edellisen kohdan johdosta herää kysymys, onko Jumalalle parempi, että pidämme sapatin, vai että autamme ihmisiä ja teemme heille hyvää. Sentähden fariseukset pitivät silmällä Jeesusta nähdäkseen, mitä hän tekisi edessään olevalle vesitautiselle; Ellei hän auta tätä, voidaan häntä syyttää armottomaksi, koska hän muka ei tee ihmisille hyvää; jos hän taas auttaa, niin hän on jumalaton, ei pidä sapattia, ja sen johdosta voidaan olla varmoja siitä, että hän ei ole kuuliainen Jumalalle ja hänen sanalleen. Teki Herra mitä tahansa, niin hän on vangittu: he tukkivat häneltä tien kummaltakin puolen. Sapatin rikkomista he pitävät erittäin raskauttavana. Juutalaiset pitivätkin sapattia erittäin pyhänä ja noudattivat sitä tarkasti. Mutta mitä tekee rakas Herramme Kristus, joka fariseusten luulon mukaan on kokonaan voitettu ja tappiolla? Vapaasti hän esiintyy, tekee sen, mikä on oikein, ja saattaa fariseukset niin häpeään ja ahtaalle, että jokainen huomaa heidän olevan aivan väärässä, vaikka Heillä onkin hengellisen esimiehen nimi: he muka opettavat ja ohjaavat kansaa ja heitä sen vuoksi pidetään hyvin oppineina miehinä.

Asia päätyy siihen, että Herra sanoo fariseuksille suoraan, etteivät he tiedä, mitä sapatin pitäminen ja pyhittäminen on. Teidän luulojenne mukaan, hän sanoo, on sapatin pyhittämistä täysin joutilaana, mitään työtä tekemättä oleminen. Mutta silla tavalla te ette saa selittää asiaa. Sapatti pyhitetään Jumalan sanan kuulemisella ja auttamalla lähimmäistä mahdollisuuden mukaan. Ei Jumala tahdo sapattia niin pyhitettäväksi, että me sen tähden jätämme lähimmäisemme auttamatta ja hoitamatta. Kun minä siis palvelen ja autan lähimmäistäni, niin minä pidän oikein ja pyhitän sapatin, vaikka minun sitä varten täytyykin tehdä työtä, sillä silloin olen tehnyt Jumalalle otollisen työn.

Tällainen sapatin opetus tahtoo siis ensi sijassa antaa meille oikean käsityksen kolmannen käskyn merkityksestä, ja siitä, mitä se meiltä vaatii. Se näet ei vaadi meitä venymään joutilaina, mitään tekemättä, vaan kuulemaan Jumalan sanaa, tekemään ja elämään sen mukaan. Ja mitä opettaa ja sanoo meille sana? Se neuvoo meitä toisen taulun mukaan rakastamaan lähimmäistämme ja tekemään toisillemme kaikkea hyvää. Sitä tahtoo Jumala saada sinut sapattina kuulemaan ja oppimaan. Ja siitä seuraa, ettet tällaisia hyviä tekoja tekemällä riko sapattia.

Sentähden Kristus sanoo: te fariseukset olette kehnoja opettajia väittäessänne hyvän tekemistä sapatinrikokseksi. Melkein joka sapattina opetetaan, että meidän tulee rakastaa toinen toistamme. Mutta mitä on rakastaminen? Ei se ole pelkkää ajattelemista, vaan sydämellistä suosiollisuutta lähimmäistä kohtaan: me sanoilla joko lohdutamme taikka nuhtelemme häntä tarpeen mukaan, ja autamme häntä neuvoilla ja töillä, näin hoivaten häntä sekä ruumiin että sielun puolesta. Johannes sanoo (1. Joh. 3:18): »Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.e Tätä Jumala käskee sinun tehdä, tätä Kristus sanoo sinulle, juuri sapattina, juuri sitä varten hän on sapatin asettanutkin, että sinä kuulisit sanaa ja oppisit sanoissasi olemaan ystävällinen lähimmäisellesi ja avullinen työllä, milloin tarve vaatii.

Näin Herra nuhtelee noita vääriä pyhiä, jotka selittivät Jumalan sanaa nurjaan suuntaan ja kerskaten pitävänsä sapatin, vaikka eivät osoittaneet mitään rakkautta, antamalla alastomalle edes paitaa ylle tahi kenkäparia jalkaan. Heittiöitä moiset Jumalan sanan väärentäjät! Kun Jumalan sana käskee rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hänelle kaikkea hyvää, niin he väittävät: Ei suinkaan, minähän siten rikkoisin sapatin. Se on väärää opetusta ja Jumalan käskyn kumoamista. Jumala antaa sinulle käskyn juuri sapattina rakastaa lähimmäistäsi, hoitaa häntä ja tehdä hänelle sitä hyvää, mitä hän ruumiin ja sielun puolesta tarvitsee.

Se nähdään siitä esimerkistäkin, jonka Herra tässä mainitsee. Hän sanoo heille: »Jos joltakulta teistä putoaa poika tai härkä kaivoon, eikö hän heti vedä sitä ylös sapatinpäivänäkin» sapattia rikkomatta? Ellei eläimen auttaminen sapattina ole syntiä, niin olettehan te perin kieroja pyhiä kieltäessänne sapattina rakastamasta ja auttamasta hätääntynyttä ihmistä, vaikka kyllä voitte rakastaa nautaanne ja aasianne ja mennä niitä köysin ja kangin kaivosta pelastamaan ja auttamaan.

Näin käy kaikkien niiden, jotka rupeavat Herraa Kristusta mestaroimaan ja neuvomaan: he joutuvat itse virittämäänsä ansaan ja heidän täytyy julkisesti tunnustaa olevansa aivan tyhmiä. Siten kävi näiden fariseusten, jotka rohkenivat ajatella, ettei Herra voi vapautua heidän paulastaan, paransi hän vesitautisen tai ei.

Mutta hänpä antaa heille vastauksen sellaisen, että heidän täytyy häveten punastua, tohtimatta enää ryhtyä mihinkään toimiin häntä vastaan. Hän sanoo heille: Juuri te ulkokultaiset rikotte sapatin. Ne viat, joita te etsitte minusta, ovat teissä itsessänne. Sapatin pyhittäminen on samaa kuin Jumalan sanan kuuleminen ja pyhien tekojen tekeminen, sitä että rakastetaan lähimmäistä ja tehdään hänelle, mitä hän tarvitsee, kuuliaisena, armeliaana, avuliaana, neuvoen, lohduttaen, ruokaa ja juomaa antaen jne. Näitä on tehtävä sapattina, ja se on oikeaa Jumalan palvelemista. Muita, tyhmiä jumalanpalvelusmenoja hän ei tarvitse. Ei hän tahdo, että päiväkaudet kirkossa ulvotaan, niinkuin paavilaisemme tekevät. Hän tahtoo, että kuullaan hänen sanaansa ja eletään ja tehdään sen mukaan.

Sitä tarkoittaa myös tuo kaunis lause profeetta Hoosean Kirjassa (Hoos. 6:6): »Laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja.» Mitä on Jumalan tunteminen? Ei muuta kuin Jumalan sanan kuulemista. Ilman sanaa ei kukaan voi tietää Jumalasta mitään. Mutta kun sana ilmoittaa: minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka olen lähettänyt ainoan Poikani ja antanut hänet puolestasi kuolemaan, joka olen kasteessa ottanut sinut omakseni, niin me siten sanan kautta opimme tuntemaan Jumalan armolliseksi ja laupiaaksi. Sitä ei järki ikinä voisi itsestään tietää ja käsittää. Koska siis sanan kautta tullaan tuntemaan Jumala, niin seuraa siitä, Jumalan palvelemista ja oikeaa sapatin pyhittämistä on se, että kun kuullaan Jumalan sanaa ja eletään ja tehdään Jumalan sanan mukaan. Sen laiminlyövät nuo jumalattomat, ulkokultaiset fariseukset. He eivät kuule Jumalan sanaa eivätkä tee sen mukaan, mutta eivät kuitenkaan tahdo käydä sapatinrikkojista.

Samoin menettelevät meidän paavilaisemmekin ja ne kuninkaat ja ruhtinaat. Nämä ovat sanan vihollisia, mutta kuulevat joka päivä messun, tuon muka erinomaisen ylevän jumalanpalveluksen, jota paitsi he eivät elä päivääkään. Sitävastoin he eivät kuule saarnaa moneen kuukauteen, ehk‘eivät moneen vuoteenkaan. Ja vaikka he saavat jonkinlaista saarnaa kuulla, niin he eivät kuule mitään Raamatusta eli Jumalan puhdasta sanaa, vaan pelkkiä ihmisjuttuja ja valheita. Se on heidän jumalanpalvelustaan; sillä he muka pyhittävät sapatin eli lepopäivän. Ja kuitenkaan se ei voi toteutua mitenkään muuten kuin kuulemalla Jumalan sanaa ja harjoittamalla niitä tekoja, joita sanassa opetetaan ja joihin siinä velvoitetaan.

Meille kristityille tulee siis joka päivän olla sapatti. Meidän tulee näet joka päivä kuulla Jumalan sanaa ja asettaa elämämme sen mukaan. Kuitenkin sunnuntai on säädetty rahvaan tähden, että jokainen varsinkin sinä päivänä kuulisi ja oppisi Jumalan sanaa ja sen mukaan eläisi. Toiset kuusi päivää täytyy kansan tehdä työtä ja hankkia elatustaan. Ja sen Jumala mielellään sallii, sillä hän itse on käskenyt tehdä työtä. Mutta seitsemännen päivän hän tahtoo saada pyhitetyksi; silloin ei pidä tehdä työtä, että jokainen esteettömästi saisi harjoittaa Jumalan sanan kuulemista ja teoissa noudattamista. Silloin ei ole tehtävä ajallisiin kohdistuvaa työtä, vaan sellaista, mitä Jumala sanassaan vaatii ja käskee.

Tämä on päivän evankeliumin edellinen osa. Se opettaa meille, mitä Jumalan palveleminen ja sapatin oikea pyhittäminen on: sitä, että me kuulemme Jumalan sanaa ja teemme sen mukaan. Kun sinä siis menet kuulemaan saarnaa tai luet evankeliumia, niin sinä palvelet Jumalaa, ja se on hänelle paljon otollisempaa palvelusta kuin kaikki uhrit ja muu pyhyys, niinkuin profeetta Hoosea sanoo.

Toinen kohta puhuu nöyryydestä. Siten Herra itse selittää vertauksensa, sanoen lopuksi: »Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.» Teidän on muistettava, että tämä totuus pitää paikkansa sekä Jumalan että ihmisten edessä; ovathan ihmiset yleensä vihaisia ylpeille. Se ihminen taas lienee perin häijynluontoinen, joka vihaa nöyrää ja hurskasta sielua. Luonnollisesti jokainen pitää sellaisesta palvelijattaresta, joka on nöyrä ja kuuliainen ja tekee vilpittömällä mielellä, mitä käsketään. Pian hän voittaa isäntäväkensä suosion; he eivät voi olla pahoja sellaiselle palvelijalle. Luonnollista on, että jokainen rakastaa nöyriä, hiljaisia ja siivoja ihmisiä.

Sitävastoin kukaan ei voi mieltyä ylpeään ihmiseen. Kun isä ja äiti huomaavat lapsissaan ja palvelusväessään tottelemattomuutta ja ylpeyttä nämä kaksi pahetta esiintyvät yleensä yhdessä , ja nämä rupeavat väittelemään: Minä en viitsi tehdä, mitä käsket, niin täytyy isän ja äidin miettiä, kuinka saisivat murretuksi heidän ylpeytensä ja heidät nöyryytetyiksi; muutoin he eivät voi sietää heitä talossaan. Samoin menettelee myös maallinen esivaltakin: sitä, joka tahtoo ylpeillä ja olla tottelematon, se kurittaa lain ja oikeuden voimalla.

Mikä on syynä siihen, ettei kukaan voi sietää ylpeyttä? Ei mikään muu kuin se, että se on vastoin Jumalan tahtoa ja hänen sanaansa, jossa hän uhkaa olla avullisena ylpeiden nöyryyttämisessä. Tämän toteamme kaikissa elämänmuodoissa. Aina kun rikkaat, oppineet, viisaat, kauniit, väkevät ja maan mahtavat ovat alkaneet ylpeillä, Jumala on heidät kukistanut: heidän on täytynyt langeta. Kirjoitettu on: »Jumala on ylpeitä vastaan.» Joka saa itselleen näin väkevän vihollisen, jonka edessä hän ei voi seisoa, hänen täytyy kukistua; siinä hänen mahtinsa ei häntä auta.

Sitävastoin nöyrä voittaa puolelleen sekä Jumalan että ihmisten sydämen: sekä Jumala enkeleineen että ihmisetkin pitävät häntä rakkaana ja kalliina. Sen seurauksena on myös onni ja menestys. Niinpä nähdään, että köyhän porvarin tai talonpojan pojasta, jolle isä ei ole antanut kolmeakaan penniä perinnöksi, tulee usein suuri herra, jota ruhtinasten ja herrojen täytyy pitää arvossa hänen viisautensa ja taitonsa tähden. Mistä tulee sellainen onni? Se tulee siitä, että Herra Jumala ei voi hyljätä nöyrää, vaan täyttää hänet armollansa, laupeudellansa ja muilla lahjoillansa. Niinpä sanotaan 113. psalmissa (j. 54): »Kuka on niinkuin Herra, meidän Jumalamme, joka korkealla asuu, ja katsoo syvälle taivaassa ja maassa? Hän, joka tomusta nostaa alhaisen, korottaa loasta köyhän asettaaksensa hänet ruhtinasten rinnalle, hänen kansansa ruhtinasten rinnalle.» Niin Jumala tekee nöyrille. Mutta ylpeitä ja korskeamielisiä Herra vihallaan vastustaa, kunnes he kukistuvat.

Tämän pitäisi taivuttaa meitä nöyryyteen, niin että lapset ja palvelusväki olisivat kuuliaiset, ajatellen: Jumala tahtoo minun tekemään, mitä käsketään; en saa olla ylpeä, vaan nöyrä. Sen tahdon tehdä, vaikka olenkin halpasäätyinen. Sillä minä tiedän, että Jumala ei anna minun olla ylenkatsottuna, vaan korottaa minut, kun vain käyttäydyn oikein.

Niin kävi Saulinkin. Hän oli isällensä kuuliainen ja kaitsi aaseja, pitäen itseänsä halvimpana miehenä Benjaminin sukukunnassa. Mutta juuri tämän aasinajajan luo Jumala lähettää profeetta Samuelin voitelemaan hänet kuninkaaksi. Kun hän oli nöyrä eikä ylpeillyt, niin Jumala osoitti hänelle armonsa ja laupeutensa.

Mutta kuinka kävi? Kuninkaaksi päästyään Saul paisui sydämessään, kävi ylpeäksi eikä enää huolinut Herrasta Jumalasta ja hänen sanastaan. Vaikka Jumala oli hänet ensin korottanut, kukisti hän hänet sittemmin jälleen; epätoivoissaan tämä surmasi itsensä miekalla, ja hänen sukunsakin hävitettiin.

Samoin Daavid oli kaunis, reipas ja älykäs nuorukainen. Hän oli kuitenkin nöyrä eikä ylpeillyt lahjoistaan. Hän pysyi lammaspaimenena, totellen isänsä käskyjä, kunnes Samuel tuli etsimään häntä ja voiteli hänet kuninkaaksi. Historia kertoo nimen omaan, että hänellä oli seitsemän veljeä, jotka olivat tylyjä ja ylpeitä ja ylenkatsoivat nuorinta veljeänsä Daavidia. Mutta Jumala sanoi Samuelille: »Älä katso hänen näköänsä äläkä kookasta vartaloansa, sillä minä olen hyljännyt hänet.» Noista toisista Herra ei huolinut.

Vielä sittenkin, kun Jumala oli hänet korottanut, Daavid pysyi nöyrämielisenä; jos hän olisi tullut ylpeäksi, Jumala olisi kukistanut hänet kuten Saulinkin. Mutta kun hän pysyi nöyränä, hän sai valtakuntansa takaisin, vaikka hänet oli siitä jo karkoitettu, ja Jumala osoitti hänelle niin suuren kunnian, että antoi hänelle sen lupauksen, että Kristus oli syntyvä hänen suvustaan.

Tämä kaikki on kirjoitettu sentähden ja siitä myös saarnataan sitä varten, että olisimme nöyriä, karttaisimme ylpeyttä emmekä sanoisi mahojen palvelijattarien tapaan: kuka sitä aina viitsii keittiössä elää, pestä ja siivota? En minä jaksa alinomaa tehdä, mitä käsketään jne. {aro itseäsi. Jos rupeat ylpeilemään, niin varo itseäsi! Tiedä, että Jumala on asettuva sinua vastaan. Hän ei valehtele sanoessaan, ettei hän voi sietää ylpeitä. Ja sen voimme kyllä omin silmin todeta. Minkä luulet olevan syynä siihen, että maailmassa kaikkialla ovat asiat huonosti, että on niin paljon kehnoja, taitamattomia ja onnettomia miehiä a naisia? Ei mikään muu kuin se, että jokainen tahtoo nuorena ylvästellä, kukaan ei viitsi tehdä, mitä hänen velvollisuutensa vaatii. Sen tähden Herra antaa heidän mennä menojaan ja olla kuin siat: he eivät ikinä opi elämään kunnon ihmisiksi. On varmaa: se, joka itsensä ylentää, se alennetaan, mutta sitä joka itsensä alentaa, ei Jumala voi jättää alennukseen, vaan on hänet korottava.

Rakkaalle Jumalalle olkoon kiitos ja ylistys, kun hän tänäpäivänä n näin meitä opettanut! Hän antakoon armonsa, että me tätä opetusta myös noudattaisimme, Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.