Päivän evankeliumi puhuu erittäinkin kahdesta asiasta. Edellinen koskee kirjanoppinutta, joka kysyy, mikä on suurin käsky koko Mooseksen laissa. Toiseksi Herra Kristus vuorostaan kysyy fariseuksilta, kuka Kristus on, koskapa Daavid hengessä sanoo häntä Herrakseen.

Edellinen kysymys osoittaa juutalaisten vajonneen niin suureen sokeuteen, että he olivat unhottaneet Kymmenen käskyä, jonka vähäiset lapsetkin tuntevat. Lapsikin olisi siis voinut vastata sellaiseen kysymykseen.

Ensimmäinen ja suurin käsky kuuluu näin: »Älköön sinulla olko muita jumalia.» Fariseukset ja lainoppineet olivat kuitenkin siitä eksyen joutuneet niin tyhmiksi, että heidän väitellessään suurimmasta käskystä toinen sanoi sen tarkoittavan uhraamista, toinen almujen antamista, kolmas paastoamista, erikoisia vaateparsia jne. Sama todetaan vieläkin: ihmiset luopuen Jumalan käskyistä ja hänen sanastaan ryhtyvät muihin tekoihin oman mielensä mukaan, ilman Jumalan sanaa. Niin on käynyt meidän munkeillemme ja nunnillemme. He ovat menneet luostariin, ovat sitoutuneet ehdottomaan kuuliaisuuteen, vannoneet pysyvänsä naimattomina ja köyhinä, vaikka heillä siihen ei ole mitään käskyä Jumalalta, ja vihdoin he ovat kokonaan kadottaneet Jumalan sanan ja unohtaneet, mitä usko ja rakkaus on. He eivät enää ole pitäneet täydellisenä elämänmuotona mitään muuta kuin tuota onnetonta luostarielämää.

Nyt, Jumalan kiitos, kymmenvuotias lapsikin osaa paremmin kuin nuo munkit ja nunnat sanoa, mikä on täydellinen elämänmuoto. Nämähän ajattelevat vain luostarielämäänsä. Mutta kristitty sanoo: se on täydellinen, joka pelkää ja rakastaa Jumalaa ja tekee lähimmäiselleen kaikkea hyvää. Eihän Jumala ole käskenyt mitään muuta tehdä. Sitä eivät tiedä nuo munkit ja nunnat, sen tunnen varmasti, sillä muussa tapauksessa he luopuisivat noista turhista hommistaan ja ryhtyisivät oikeassa kuuliaisuudessa noudattamaan Jumalan Kymmentä käskyä. Mutta mistä johtuu tämä tyhmyys ja sokeus? Ei mistään muusta kuin siitä, että ihmiset hylkäävät sanan ja luottavat ulkonaisiin tekoihin, joilla on erikoinen puoleensavetävä muoto. Sellaisia ovat merkkipäivien pyhittämiset, erityiset vaateparret, ruoan ja juoman tavat, joita eivät muut ihmiset noudata. Se häikäisee lumoten ihmismielen. Mutta sen ohessa unohdetaan suuremmat teot ja käskyt: rakkaus Jumalaan ja hyvän tekeminen ihmisille. Sen me toteamme tässä fariseuksista ja kirjanoppineista; he kysyivät, mikä on suurin käsky laissa, juuri siksi, etteivät olleet siitä yksimielisiä: toinen piti toista, toinen taas toista käskyä parhaimpana.

Tämä esimerkki antaa siis meille vakavan varoituksen. Se osoittaa, kuinka sokeita ovat näinkin ylhäiset ihmiset, jotka eivät tiedä, mikä on suurin, mikä pienin käsky laissa. Ja kuitenkin he olivat opettajia, joiden piti ohjata toisia ja neuvoa heitä Jumalaa oikein palvelemaan. Samanlaisia ovat nykyään tyhmät munkkimme ja nunnamme. Jos kysyt keneltä tahansa heistä jotakin hyvistä teoista ja mitä sinun on tehtävä tullaksesi autuaaksi, niin he eivät rupea neuvomaan sinua Kymmeneen käskyyn, vaan sanovat, että sinun täytyy mennä luostariin, kuunnella messuja, tehdä toivioretkiä pyhille paikoille, paastota jne.

Mutta siten neuvotaan ihmiset pois Jumalan Kymmenestä käskystä, oikealta tieltä harhaan, jonnekin kuviteltuun laiskurien maahan. Se on loppujen lopuksi palkinto ihmisopeista: ryhdytään tekoihin, joita Jumala ei ole käskenyt. Siten sokaistaan ihmiset, niin että he eivät enää näe Kymmentä käskyä, vaan menettävät sen kokonaan. Muussa tapauksessa oltaisiin toki sen verran viisaita, että osattaisiin sanoa: se on suurin käsky, jonka Jumala on säätänyt ja käskenyt. Mutta fariseukset ja kirjanoppineet, paavin papit, munkit ja nunnat eivät osaa.

Karttakaamme siis moista erehdystä tarkasti! Kavahtakaamme omatekoista hartautta! Sen sijaan pitäkäämme katekismusta kalliina opetuksena, jonka tarkoituksena on opettaa ihmisille, mitä heidän tulee tehdä. Siitä me kuulemme, että meidän tulee rakastaa Jumalaa, muita Jumalia pitämättä. Toisin sanoen: emme saa pitää mitään rakkaampana ja suuremmassa arvossa kuin Jumalaa ja hänen sanaansa, vaan ennemmin luopua kaikesta ja kärsiä kaikkea. Kun näin teet, silloin olet parhaimmassa elämänmuodossa.

Niin, - he väittävät sitä tavalliset kristityt tekevät, mutta minä tahdon tehdä jotain erikoisempaa. Tavallinen kristitty ei nouse yöllä rukoilemaan; minä nousen keskiyöstä pitämään messua. Hän syö lihaa, minä en; hän pitää tavallisia vaatteita, minä valmistan itselleni erilaisen puvun . Siten nuo sokeat ihmiset saavat lopulta niin paljon tekemistä omatekoisen hartauden harjoittamisessa, että he kokonaan unohtavat Jumalan Kymmenen käskyä.

Herra antaa siis kalliin opetuksen sanoessaan suurimmaksi käskyksi sitä, että rakastamme Jumalaa, ja toiseksi sen, että rakastamme lähimmäistä niinkuin itseämme. Nämä kaksi käskyä sisältävät kaiken, mitä voidaan saarnata ja opettaa hyvistä teoista. Tästä lähteestä vuotaa kaikki ja siihen kaikki jälleen takaisin virtaa. On varmaa, että jos tahdot Jumalaa palvella, se ei voi toteutua mitenkään muutoin kuin rakastamalla Jumalaa ja lähimmäistä.

Tämä oppi on viimeisenä päivänä tuottava sangen kovan tuomion. Kaikki tietävät tarkalleen, mitä paavikunnassa on tapahtunut. Joka tahtoi palvella Jumalaa, hän ei ensinkään ajatellut Kymmentä käskyä, vaan joko rupesi munkiksi tai matkusti pyhän Jaakobin haudalle tahi Roomaan, avuksi huusi sitä taikka tätä pyhimystä, palveli häntä paastoin, valvomisin . Sellaista sanottiin sitten jumalanpalvelukseksi.

Mutta sehän on yleensä palvelemista, kun teet, mitä sinun käsketään tehdä. Sen siis, joka oikein tahtoo Jumalaa palvella, on tehtävä, mitä Jumala hänen käskee tehdä, eikä mitä hän itse hyväksi katsoo. Mitä Jumala sitten käskee? Tässä kuulet, ettei sinun, jos tahdot palvella Jumalaa, tarvitse juosta häntä kaukaa etsimään taikka uhrata siihen paljon varoja. Rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi! Kuinka voisikaan Jumala järjestää palvelustaan soveliaammaksi ja tarjota sitä helpommin kuin käskemällä sinun rakastamaan lähimmäistäsi ja tekemään hänelle kaikkea hyvää, koska Jumala pitää sitä hänelle itselleen tehtynä? Se on ihmeellinen oppi, että me tehdessämme lähimmäiselle hyvää osoitamme Jumalalle palvelusta, ja että se on Jumalalle itselleen tehtyä.

Tämä oppi, minä sanon, on viimeisenä päivänä nostava erikoisen hälinän. Kristus itse sanoo jumalattomien silloin sanovan: »Milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena?» Mutta Kristus on vastaava: »Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.» On siis varmaa varmempaa: jos olet antanut köyhälle kristitylle paidan, takin tahi vaikkapa vain vettä juoda, niin olet sen antanut Kristukselle. Tässä älköön kukaan tehkö erotusta.

Mutta ilkeän perkeleen vaikutusta on, että me tämän niin laiminlyömme, ajattelematta, että me näin helposti voimme palvella Jumalaa, mutta emme kumminkaan palvele. Me ajattelemme: jos tietäisimme, mistä Kristus on löydettävissä, me kaikkinemme rientäisimme hänen luokseen. Mutta mitä arvoa on moisilla ajatuksilla! Tästähän kuulemme, että toinen käsky on edellisen vertainen. Herra Jumala siis hyväksyy ja pitää itsellensä tehtynä sen hyvän, minkä me teemme lähimmäisellemme.

Mutta, sanonet, Herra Jumala asuu taivaassa! Ei haittaa: hän on myös täällä maan päällä. Nähdessäsi kristityn kärsivän hätää, tiedä, että Kristus silloin itse kärsii ja on sinun apusi tarpeessa. Hän on, niinkuin hän itse sanoo, viimeisenä päivänä syyttävä meitä siitä, että annoimme hänen kärsiä nälkää ja janoa.

Mutta, kuten sanottu, surkeaa on, että vaikka meillä on oppi näin selvänä, niin me sen kerrassaan hylkäämme ikään kuin se olisi pelkkää valhetta ja satua. Epäuskoamme ja tottelemattomuuttamme emme voi puolustaa väittämällä, ettemme muka ole asiaa oikein tietäneet. Onhan tässä sanottu, että jälkimmäinen käsky on edellisen kaltainen. Joka siis rakastaa lähimmäistään, hän rakastaa Jumalaa. Viimeisenä päivänä onkin tuomio kuuluva näin: Jos olisit palvellut lähimmäistäsi, olisit palvellut minua, ja minä olikin palkinnut sinut runsaasti. Odottaessani tätä sinulta minun olisi täytynyt nääntyä ja kuolla. Karttakaamme tätä tuomiota, sillä sen seurauksena on iankaikkinen kadotus.

Paavikunnassa oli sangen yleistä, että vanhat ratsumiehet, soturit, lakimiehet ynnä muut sellaiset sanoivat, luullen elävänsä tuomionalaisessa elämänmuodossa: Tähän asti olemme palvelleet maailmaa, nyt tahdomme ruveta palvelemaan Jumalaa. Ja niin moni heistä meni luostariin ruveten munkiksi tai erakoksi. Mutta se oli kuin olikin perkeleen viettelystä. Se, joka tahtoo palvella Jumalaa, älköön kyyrytelkö sopessa, vaan pysyköön ihmisten ilmoilla, palvellen heitä parhaansa mukaan ja olkoon varma siitä, että hän siten palvelee Jumalaa, koska Herra on niin käskenyt ja koska hän on sanonut, että toinen käsky on edellisen vertainen. Ei häntä munkkielämällä palvella, sillä hän ei ole siitä mitään säätänyt, ja se on ristiriidassa rakkauden ja sen oikean jumalanpalveluksen kanssa, josta Herra tässä puhuu.

Samoin oli laita juutalaistenkin keskuudessa. He tekivät lähimmäiselleen kaikkea pahaa, mutta luulivat kuitenkin, että kaikki oli hyvin, kunhan vain teurastivat paljon lehmiä ja vasikoita uhriksi. Mutta mitä sanoo Herra Jumala 50. psalmissa (v. 8-10)? Siinä luemme: »En minä sinun teurasuhreistasi sinua nuhtele, ja sinun polttouhrisi ovat aina edessäni. En minä ota härkiä sinun talostasi enkä kauriita sinun tarhoistasi; sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorien karjat.»

Samoin Herra sanoo muuallakin: ei hän tarvitse heidän kultaansa, heidän temppeleitänsä eikä muita; vaan joka tahtoo minua oikein palvella, häntä minä neuvon kääntymään lähimmäisensä puoleen. Sinullahan on vaimo, lapsia, palvelijoita, naapureita, ruhtinas, herroja ja muita samanlaisissa elämänmuodoissa olevia; siellä, niiden parissa sinulla on kyllin tekemistä, palvele minua siellä! Jos lapsesi ei tahdo olla kuuliainen ja hurskas, niin ota heti vitsa ja kurita häntä vakavasti! Jos palvelijasi ei ota tehdäkseen oikein, niin rankaise häntä taikka aja hänet luotasi! Jos naapurisi on köyhä, murheellinen ja sairas, niin auta, palvele ja lohduta häntä! Ole ruhtinaallesi alamainen ja kuuliainen, niin olet sen tehnyt minulle!

Valitettavaa on, ettei tämä ota painuakseen meidän mieleemme. Vaikka olemme tehneet syntiä ja rikkoneet Jumalaa vastaan, hän ei sitä tahdo lukea tuomioksi, vaan antaa sen anteeksi; meidän tulee vain palvella lähimmäistämme ja tehdä hänelle hyvää, silloin Jumala pitää sen itselleen tehtynä ja on sen runsaasti palkitseva. Se, joka ei vielä tiedä, mitä on maailma menoineen ja että se ei huoli Jumalan lupauksista eikä uhkauksista, oppikoon sen tästä tietämään. Mitä tekevät porvarit ja talonpojat muuta, kuin häpeämättä lyövät Herraa Jumalaa vasten kasvoja ja tallaavat hänet jalkoihinsa? Jokainen koettaa näet vain tulla rikkaaksi ja lisätä tavaraansa, käyköön lähimmäisen kuinka tahansa, vaikkapa nääntyköön ja hukkukoon.

Joka voisi uskoa tekevänsä Jumalalle sen, minkä tekee lähimmäiselleen, hänen sydämensä peljästyisi maailman moisen uskottomuuden tähden. Mutta kukaan ei usko sitä todeksi, niinkuin Herra itse sanoo (Matt. 25:44) jumalattomien huudahtavan viimeisenä päivänä: »Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena?» Mutta ei se heitä auta. Samoin kuin Herra tässä sanoo, että toinen käsky on edellisen vertainen, samoin hän on silloinkin sanova: »Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen olette jättäneet tekemättä minulle.»

Tämä on päivän evankeliumin ensimmäinen opetus. Suokoon Jumala, että sen painaisimme sydämeen, ja että jokainen palvellessaan lähimmäistään uskoisi palvelevansa Jumalaa; siten koko maailma olisi täynnä jumalanpalvelusta. Renki tallissa, palvelijatar keittiössä, poika koulussa olisivat Jumalan palvelijoita, jos tekisivät ahkerasti, mitä isä ja äiti, isäntä ja emäntä käskevät tehdä. Siten jokainen talo muodostuisi oikeaksi kirkoksi, jossa harjoitettaisiin selvää jumalanpalvelusta.

Mutta kukaan ei tahdo painaa tätä sydämeensä, kukaan ei tahdo palvella lähimmäistään. Jokainen koettaa vain itseään palvella, itseään hyödyttää. Vaikka lähimmäistä rakastamalla voitaisiin palvella Jumalaa, niin maailma palvelee suorastaan perkelettä, kokonaan hyljätessään lähimmäisrakkauden. Se on päättyvä huonosti. Kuinka voisikaan kelvata Herralle Jumalallemme se, että hänen asettaessaan palveluksensa meitä niin likelle, että jokainen voi omasta talostaan ja huoneestaan tehdä kullatun kirkon, helmin ja jalokivin kaunistetun, me kuitenkin röyhkeästi laiminlyömme tämän, mieluummin palvellen perkelettä kuin Jumalaa.

Oppikaamme siis: se, joka palvelee ja auttaa lähimmäistä, ei palvele vain lähimmäistä, vaan itse taivaan Jumalaa. Tässähän luemme, että Jumala hyväksyy sellaisen palveluksen, pitäen sitä itselleen tehtynä. Eihän Kristus muutoin olisi sanonut: »Toinen (käsky) on tämän vertainen.»

Se, joka ei tästä taivu tekemään maasta taivaan valtakuntaa ja muodostamaan omaa kotiaan ja elämäänsä Jumalan huoneeksi eli kirkoksi, hän menköön menojaan. Samoin kuin voit täällä valmistaa itsellesi paratiisin ja taivaan, jos palvelet lähimmäistäsi, sillä se on samaa kuin taivaan Jumalan palveleminen, samoin valmistat itsellesi maanpäällisen helvetin, jos et palvele lähimmäistäsi, sillä silloin sinä palvelet perkelettä, joka kuuluu helvettiin. Eikä se asiaa muuta, ettet sitä vielä nyt näe etkä tunne. Aikanasi saat sen vielä nähdä ja tuntea ja huutaa kirousta itsellesi ja kauhealle tottelemattomuudellesi. Meidän olisi siis tarpeellista tämä hyvin oppia, yhä harjoittaen rakkautta lähimmäistämme kohtaan. Onhan Jumala sitä varten jo antanut meille suun, silmät, kädet, jalat, rahaa, omaisuutta, järjen ynnä muuta, voidaksemme noudattaa tätä hänen käskyään ja pysyäksemme hänen palveluksessaan.

Samoin kuin oppi rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan kuuluu tähän elämään, samoin tekstimme toinen opetus, kenen poika Kristus on, opettaa meitä, kuinka tämän elämän perästä pääsemme parempaan, iankaikkiseen elämään. Se ei näet saata meitä taivaaseen, että tiedämme, kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäistämme, vaikka me harjoitammekin teossa rakkautta parhaan kykymme mukaan; fariseuksethan luulivat, etteivät he näin menetellessään muuta tarvinneetkaan, koskapa heillä jo oli Mooses.

Mutta Kristus osoittaa tässä, että se ei auta meitä iankaikkiseen elämään. Meidän on nouseminen korkeammalle ja todella oppiminen, kuka Kristus on ja kenen poika hän on. Fariseukset yhä tiesivät, että hän oli oleva Daavidin poika. Mutta tähän Kristus ei tyydy. Jos Kristus ei näet olisi muuta kuin vain Daavidin poika, niin hänen täytyisi kuolla kuten Daavid, ja hänellä olisi vain ajallinen valtakunta. Mutta Kristuksella onkin iankaikkinen valtakunta, ja hänen isänsä Daavid sanoo häntä hengessä Herraksi. Kuinka on mahdollista, että Kristus samalla kertaa on Daavidin poika ja Daavidin Herra?

Tähän kysymykseen fariseukset eivät osanneet vastata, eikä ainoakaan juutalainen vielä voi siihen vastausta antaa. Tässä kysymyksessä ei ole ensinkään puhetta lähimmäisestä, rakkaudesta ja hyvistä teoista, vaan tässä on tarkoituksena oppia tietämään, kenen poika Kristus on. Joka sen tietää, hän ei eksy iankaikkisen elämän tieltä.

Ei ole näet iankaikkista elämää varten kylliksi se, että me tunnemme lain ja tiedämme, mitä meidän tulee tehdä, sillä laki on myös teoilla täytettävä. Mutta työlääksipä se käy meille, kun meidän sydämemme on syntinen ja paha. Sentähden on myös tarpeellista ahkerasti oppia tuntemaan, kuka Kristus on. Siitä syystä Herra esittää kysymyksensä siten, että heidän piti sanoa hänelle, kenen poika oli oleva Kristus, joka lihan puolesta oli Daavidin poika. Kun näet Daavid ei sanonut häntä pojakseen, vaan Herrakseen, sellaiseksi Herraksi, joka istuu Jumalan oikealla puolella ja jonka astinlaudaksi Jumala panee kaikki hänen vihollisensa, niin Herra tahtoo tällä kysymyksellä kehoittaa juutalaisia ja meitä kaikkia pitämään Kristusta suuremmassa arvossa ja katsomaan häntä aivan toisenlaisin silmin kuin jos hän olisi vain Daavidin poika. Hän on myös Daavidin Herra, toisin sanoen hän ei ole pelkkä ihminen, vaan myöskin tosi Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt. Daavid ei olisi sanonut häntä Herraksi, jos hän ei olisi ollut muuta kuin pelkkä ihminen ja Daavidin poika. Olihan Daavid pyhimpiä ja oppineimpia kuninkaita, ja kuitenkin hän sanoo Kristusta, joka on hänen poikansa, Herrakseen.

Daavid ikään kuin tahtoo sanoa ja suoraan tunnustaa: minun poikani on minua paljon korkeampi. Olen tosin kuningas ja hänen isänsä, mutta hän on minun Herrani, sellainen Herra, joka istuu Jumalan Oikealla puolella ja Jumalan käskystä hallitsee kaikkia vihollisiaan. Koska hän on ihminen, niin on helppo arvata, mitä vihollisia hänellä on, nimittäin perkele ja kuolema, niinkuin Paavalikin tämän psalmin johdosta lausuu (1. Kor. 15:25). Jos perkeleen ja kuoleman täytyy joutua Daavidin pojan jalkain alle, hänen ollessaan heidän herransa, niin seuraa siitä, että Daavidin pojalla on jumalallinen voima ja kaikkivalta, muutoin hän ei voisi kukistaa kuolemaa ja perkelettä paremmin kuin muutkaan ihmiset.

Herra johdattaa siis täten meitä oikealle iankaikkisen elämän tielle. Laki on sangen hyvä, hyödyllinen ja tarpeellinen opetus, sillä se neuvoo, mitä meidän tulee tehdä elääksemme Jumalalle otollisesti, häntä palvellaksemme ja karttaaksemme synnin rangaistusta. Mutta se opetus kuuluu vain tähän ajalliseen elämään.

Jos tahdotaan tämän ajallisen elämän perästä tulla iankaikkiseen elämään, ei lain opetus mitään auta. Emme näet voi tulla iankaikkiseen elämään, ennen kuin olemme kaikista synneistä vapaat ja päästetyt. Vaikka lain hyöty ja tarkoitus onkin se, että tehdään vähemmän syntiä, ei sen avulla kuitenkaan voida syntejä kokonaan poistaa. Me tarvitsemme siis toisen, lakia paremman opin neuvomaan, kuinka me voimme päästä synnistä. Kun emme kykene lakia täydellisesti noudattamaan, niin laki on vain tuottamassa meille pahaa omaatuntoa, niin että syntien tähden täytyy peljätä Jumalan vihaa ja tuomiota.

Sen levottomuuden, minkä laki omassatunnossa vaikuttaa, se 011 omiansa poistamaan, niin että opit tuntemaan, kuka Kristus on, ja mitä hän on tehnyt. Kristus itse sanoo, että hän ei ole vain Daavidin poika, joksi juutalaiset häntä luulivat, vaan myös Daavidin Herra, toisin sanoen iankaikkinen, tosi Jumala. Mitä hän sitten tekee? Hän tyhjentää itsensä jumaluudestaan, niinkuin Paavali sanoo, tulee ihmiseksi ja kuolee ristinpuussa. Minkä tähden? Sen tähden, että hän on se Jumalan Karitsa, toisin sanoen, se uhri, jonka Jumala sääsi maailman syntien sovitukseksi. Kuoltuaan hän nousee kolmantena päivänä kuolleista iankaikkiseen elämään ja istuu Jumalan oikealla puolella. Tämä meidän tulee oppia Kristuksesta ja se tarkoin huomata. Joka sen taidon on saanut, hän on saanut avun; joka ei sitä taida, hänen täytyy hukkua syntiin ja kuolemaan.

Me olemme kaikki syntisiä, eikä laki meitä auta synnistä; päinvastoin se syyttää meitä Jumalan edessä ja se vasta meidät oikein syntisiksi tekeekin. Siinä sitten olemme voimatta itse vähääkään tehdä pelastukseksemme. Me olemme synnissä siinneet ja syntyneet; ja mitä kauemmin elämme, sitä suuremmaksi meidän syntimme kasvaa ja paisuu. Se ei ole kuten kuorma hartioillamme, jonka voimme luotamme työntäen heittää pois, vaan se on luissamme ja ytimissämme eikä senvuoksi anna meille mitään lepoa. Se on meidän itsemmekin tunnustettava, jos vain tahdomme avata silmämme ja katsoa omaan sydämeemme.

Niin, ainoa pelastuskeino ja apu on se, että opimme tuntemaan, kuka Kristus on. Jos näet ensiksikin tiedät, kuka hän on, ja sitten myös kuulet, mitä hän tekee, niin olet saanut avun. Jos olet kurja syntinen, joka olet tehnyt paljon syntiä Jumalan tahtoa vastaan, niin katso tänne! Jumala lähettää Kristuksen kärsimään syntisten edestä ja sovittamaan heidät. Mitä enää suret velkaasi, jonka niin rikas Herra otti maksaakseen ja sen jo maksoi? Nyt on vain se pääasia, että vahvassa luottamuksessa omistat itsellesi hänen kärsimyksensä ja kuolemansa.

Me olemme kaikki kuoleman alaisia, sitä ei kukaan voi välttää, oli kuinka mahtava, väkevä, rikas, viisas ja pyhä tahansa. Mistä sitten kuolema johtuu? »Kuolema on synnin palkka». (Room. 6:23). Mutta nyt kuulit, mistä löydämme syntien anteeksiantamuksen, nimittäin yksin Kristukselta, joka sitä varten kuoli. Vaikka Kristus kuoli, hän ei jäänyt kuoleman valtaan, vaan nousi jälleen kuolleista. Se todistaa, että hän on kuolemankin Herra.

Samoin kuin sinä hänen kauttaan saat syntisi anteeksi, samoin saat hänen kauttaan toivoa iankaikkista elämää: hän on sinut viimeisenä päivänä ruumiillisesti herättävä kuolleista ja tekevä sinut iankaikkisesti autuaaksi. Tämä on oikeaa Kristuksen tuntemista ja oikea tieto siitä, kenen poika hän on: hän on Daavidin poika. Sillä hän on ihminen, mutta samalla myös Daavidin Herra, joka istuu Jumalan oikealla puolella ja on pannut vihollisensa, synnin, kuoleman ja helvetin jalkainsa astinlaudaksi. Joka siis tarvitsee pelastusta noista vihollisista, hän älköön etsikö sitä Moosekselta, lain kautta tai omista teoistaan ja hurskaudestaan, vaan etsiköön sitä Daavidin pojalta ja Herralta, niin hän on varmaan sen löytävä.

Sitä eivät nuo sokeat fariseukset tietäneet. Sentähden he ylenkatsoivat Herraa Kristusta ja tyytyivät vain siihen, että laista tiesivät, kuinka Jumalaa ja lähimmäistä on rakastettava, vaikka on mahdotonta Jumalaa oikein tuntea, saati häntä rakastaa, jos ei tunneta Kristusta. Niin hän itse sanoo (Matt. 11:27): »Ei kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa». Juuri siitä syystä Herra tekee tämän kysymyksensä. On kuin hän sanoisi: Sen te kyllä tiedätte, että tulee rakastaa Jumalaa; mutta varmaan ette rakasta Jumalaa oikein, kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta ja kaikesta mielestä, ellette oikein tunne Kristusta ja tiedä, kuka hän on. Kuinka muutoin voitaisiin tietää, minkä armon ja laupeuden Jumala on meille osoittanut? Ei ole vähäinen asia se, että Jumala on meidät luonut, antanut meille ruumiin ja hengen ja kaiken. Mutta nämä hyödyttävät meitä vain vähän aikaa, niin kauan kuin elämme täällä maan päällä.

Jumalan ylenpalttisen hyvyyden ja armon rikkauden me taas näemme siitä, että hän ei armahtanut ainokaista Poikaansakaan, vaan antoi hänet ristinkuolemaan meidän edestämme, että me synnistä pelastettuina hänen kauttaan iankaikkisesti eläisimme. Tämä on iankaikkinen, ääretön ja pohjaton rakkaus ja armo. Sitä ei yksikään ihminen voi tietää, ellei tunne Kristusta; siis hän ei myöskään ikinä voi oikein rakastaa Jumalaa. Näemme siis, mitä fariseukset ja kirjanoppineet voittavat kysymyksellään ja kiusaamisellaan: eivät mitään muuta kuin sen, että Kristus suoraan ja julkisesti osoittaa heille kaikille, että he tosin osaavat paljon puhua rakkaudesta Jumalaa kohtaan, mutta että heillä ei ole siitä sydämessään rahtuakaan, koska eivät tunne Kristusta. Ja koska he eivät rakasta Jumalaa, joka on osoittanut heille niin suurta armoa ja hyvyyttä, kuinka voisivat ja tahtoisivat he rakastaa lähimmäistä, joka heidän apuansa tarvitsee, mutta joka köyhyytensä tähden ei voi osoittaa heille mitään hyvää.

Pitäkäämme siis tätä oppia rakkaana ja kiittäkäämme sydämestä Jumalaa siitä, ettemme enää ole niin suuressa sokeudessa kuin ennen paavikunnassa ollessamme ja kuin juutalaiset olivat, vaan että meillä on oppi Kristuksesta selvänä; siitä me sekä tiedämme, kuinka pääsemme vapaiksi synnistä ja tulemme autuaiksi, että myös saamme Pyhän Hengen, joka tämän opin kautta kehoittaa sydämiämme aloittamaan oikein ja sydämestämme rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme. Sen suokoon meille kaikille rakas Herramme Kristus Jeesus. Amen.