Päivän evankeliumissa on kaksi erinomaisen lohdullista ja tarkoin huomattavaa kohtaa. Edellinen on se ihmeteko, jonka rakas Herramme Kristus teki sairaalle pojalle, parantaessaan tämän, tulematta hänen tykönsä. Hän vain sanoi isälle: »Mene, poikasi elää». Näiden sanojen johdosta tuli heti terveeksi poika, joka sillä hetkellä oli useiden peninkulmien päässä eikä tietänyt mitään noista sanoista. Tämä on suuri ja jalo ihmeteko, josta näemme, kuinka rakkaan Herramme Kristuksen sanalla on kaikkivaltiaan voima. Mitä hän lupaa, se totisesti tapahtuu; sitä ei voi estää eikä tehdä turhaksi perkele eikä maailma. Pojan sairautta on meidän näet pitäminen yhtenä niistä vaivoista, joilla paha vihollinen kiusaa ihmisparkoja. Tällaisten perkeleen tekojen karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin rakkaan Herramme Kristuksen sana: sillä asia on autettu. Vastoin tahtoansakin perkeleen täytyy väistyä heti, kun tämän miehen sana kaikuu. Sen näemme tästä tapauksesta.

Herran ihmeteosta on ensiksikin se hyöty, että me siitä opimme häntä oikein tuntemaan. Hän ei ole ainoastaan ihminen, kaikessa muiden ihmisten kaltainen, vaan myöskin iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala koska hän on kuoleman ja perkeleen Herra, sellainen Herra, joka yhdellä sanalla voi auttaa meitä niistä. Oppikaamme siis kaikissa hädissämme etsimään apua häneltä perkeleen ja hänen tekojensa vastustamiseksi, niinkuin kuninkaanvirkamies teki.

Mutta erikoisesti meidän tulee pitää hänen sanaansa suuressa arvossa sen tähden, että siinä on kaikkivaltias voima. Jolla se on, hänellä on kaikki ja hän voi kaikki; jolla taas sitä ei ole, häntä ei mikään muu voima, viisaus ja pyhyys voi suojella synniltä, kuolemalta ja perkeleeltä. Mitä rakas Herramme Kristus tässä tekee kuninkaanvirkamiehen pojalle pelastaessaan hänet kaikkivaltiaalla sanallaan kuolemasta ja auttaessaan hänet elämään, sitä samaa hän tahtoo tehdä sanallaan meille kaikille, kunhan me vain tahdomme ottaa sen vastaan. Hän ei pelasta vain ruumiin sairaudesta ja ajallisesta hädästä, vaan myös synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta.

Meidän tulee siis noudattaa kuninkaanvirkamiehen esikuvaa: kaikissa vaiheissamme etsiä neuvoa ja apua Kristukselta, joka voi auttaa hädästä ja kuolemasta niin helposti, että sanoo vain sanan, niin me olemme terveet. Sitä paitsi hänellä on hyvä tahto auttaa meitä. Kun näet kuninkaanvirkamies on kiireissään saadakseen pian apua, niin Herra kiirehtii vielä enemmän; hän ei tahdo antaa kuninkaanvirkamiehen pojan olla niin kauan vaarassa, kunnes isän kanssa ehtii hänen luokseen, vaan hän, ollessaan hänestä kaukana, tekee hänet heti, samassa silmänräpäyksessä terveeksi sanoessaan isälle: »Mene, sinun poikasi elää». Samoin rakas Herramme Kristus on halukas auttamaan pian meitäkin, kun me vain toden teolla ja oikealla tavalla luottaen häneen etsimme häneltä apua; sitä ei meidän tarvitse epäilläkään. Sitä varten taivaallinen Isä onkin hänet lähettänyt ja sitä varten hän on maan päälle tullut, että hän vapauttaisi meidät perkeleen hirmuvallasta ja saattaisi meidät Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan. Joka siis etsii ja halajaa apua synnistä ja kuolemasta, hän on sen täältä totisesti löytävä. Sen näemme kuninkaanmiehestä, joka kuitenkin etsi vain ruumiillista apua. Paljon halukkaampi hän on auttamaan silloin, kun vaara on suurempi ja me olemme enemmän avun tarpeessa, kun näet on kysymys iankaikkisesta autuudestamme.

Tämä on evankeliumin edellinen kohta, josta tavallisesti saarnataan samanlaisista Kristuksen ihmeteoista puhuttaessa. Sitä varten ne ovat tapahtuneetkin ja meille kirjoitetut, että me tuntisimme rakkaan Herramme Kristuksen voiman ja hyvän tahdon ja hädissämme turvaisimme häneen.

Toinen kohta, josta tekstin johdolla on tapa puhua, on se erinomaisen kaunis uskon esikuva; siitä me voimme oikein ja varmasti oppia tietämään, mitä usko on. Vastustajamme, paavilaiset, puhuvat uskosta vain siihen tapaan, ettei se ole muuta kuin pelkkää tietoa siitä, kuka Kristus on ja mitä hän on tehnyt. Mutta heidän täytyy tunnustaa, että perkelekin ja väärät kristityt, jotka joutuvat kadotukseen, tietävät nuo asiat yhtä hyvin ja yhtä selvästi kuin kristityt.

Sitä vastoin Raamattu puhuu uskosta niin, että me sen kautta saamme synnit anteeksi, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän. Niinpä Paavali sanoo (Room. 3:28): »Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.» Ja profeetta Habakuk sanoo (Hab. 2:4): »Vanhurskas on elävä uskostansa.» Ja Kristus sanoi Marialle, joka sai häneltä syntinsä anteeksi: »Mene, uskosi on sinut pelastanut.»

Sellaista uskoa ei ole perkeleellä eikä väärillä kristityillä, joilla kuitenkin on tieto asiasta niinkuin totisilla kristityilläkin. Perkele tuntee Kristuksen aivan hyvin ja tietää, mitä tämä on tehnyt ja kärsinyt maan päällä. Mutta vaikka kristitynkin täytyy tämä tietää, se ei kuitenkaan vielä ole sitä oikeata uskoa, jonka kautta saadaan synnit anteeksi ja iankaikkinen elämä.

Mutta tässä osoitetaan, mikä on oikea usko. Se on vain sitä, että uskotaan Kristuksen sana ja lupaus todeksi ja pettämättömäksi. Nämä kaksi kuuluvat näet yhteen: kun Jumala jotakin lupaa, niin meidän tulee sydämestämme siihen luottaa, sen totuutta epäilemättä, vaikka meillä ei sitä vielä ole emmekä me sitä näe. Missä lupaus on, ja me sydämellämme siihen liitymme, luottaen siihen, että se on totta, niinkuin sanat kuuluvat, niin se on oikeaa, elävää uskoa.

Sen huomaamme tekstistä. Kuninkaanvirkamies tulee Kristuksen luo ja rukoilee tätä tulemaan kanssaan auttamaan poikaansa. Hän luotti siihen, että Kristus voi ja tahtoo auttaa hänen poikaansa; mutta tämän luottamuksen perustuksena ei vielä ollut sana, vaan ainoastaan se ihmeteko, minkä Herra vähää ennen oli tehnyt häissä Galilean Kaanassa. Kuninkaanvirkamies oli varmaankin saanut kuulla siitä, ja siitä hän kai sai sen luottamuksen Herraan Kristukseen, että tämä oli häntä auttava. Tätä tosin sopii sanoa uskoksi, mutta se on vielä sangen heikkoa uskoa. Hän ei vielä ollut kuullut lupausta, vaan usko eli luottamus perustui epävakaiseen arvelemiseen, että Kristus ehkä auttaa häntäkin. Jos hän auttaa, niin kuninkaanvirkamies pitää häntä suurena pyhimyksenä, jos ei auta, hän ei anna hänelle suurtakaan arvoa.

Sentähden Kristus kohteleekin häntä ankarasti, sanoen: »Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko.» On kuin hän sanoisi: Usko ei saa perustua vain tunnusmerkkeihin ja ihmeisiin, vaan sanaan. Merkit ja ihmeet saattavat olla vääriä ja keksittyjä, mutta se, joka rakentaa sanan perustukselle, ei voi pettyä, sillä Jumalan lupaus on totinen eikä se voi valehdella. Vaikka Herra tekikin ihmetekoja ilmoittaakseen itsensä ja saattaakseen ihmisiä uskoon, niin hänen lopullinen tarkoituksensa kuitenkin oli se, että ihmiset enemmän tarkkaisivat hänen sanaansa kuin ihmeitä, jotka olivat vain sanan todisteina. Hänen erikoistehtävänään ei ollut muutamien ruumiillisten sairauksien parantaminen, hänen pääasiallinen virkansa oli neuvoa ihmisiä sanaan ja teroittaa sitä heidän mielensä, että he sen kautta tulisivat autuaiksi.

Kun kuninkaanvirkamiehellä ei vielä ollut mitään sanaa eli varmaa lupausta Kristuksesta, hän ei voinut varmasti uskoa. Kaanassa tapahtunut ihmeteko ja kenties yleinen huhu Kristuksesta, uudesta profeetasta, vaikuttaa hänessä sen luottamuksen, että Kristus on auttava ja voi auttaa hänen poikaansa. Mutta tämä usko riippuu siitä, tuleeko apu. Sentähden mies kiiruhtaa Jeesuksen luo peläten että poika ehtii kuolla, jos Herran tulo viivästyy. Paljon siis tässä vielä puuttuu oikeasta uskosta. Hänhän ajattelee, ettei sairas voi saada apua, ellei Kristus persoonallisesti tule hänen luoksensa, ja sentähden hän pelkää, että jos Herra viipyy, ja poika sillä aikaa kuolee, kaikki hänen toiveensa ovat hukassa. Mahdotonta olikin kuninkaanvirkamiehen vielä silloin muuta uskoa, sillä hänellä ei, kuten sanottu, ollut mitään sanan lupausta, johon hän olisi voinut luottaa ja uskonsa perustaa. Mutta kun Kristus avaa suunsa ja lausuu: »Mene, sinun poikasi elää», niin siitä syntyy oikea, täydellinen usko, jonka varsinainen luonne on riippumista Kristuksen lupauksessa, niinkuin toteamme kuninkaanvirkamiehessä. Hän uskoo Kristuksen sanat, lähtee pois vahvasti luottaen niihin Kristuksen sanoihin, että hän päästyään kotiin on tapaava poikansa aivan terveenä.

Opi siis tästä, mitä usko on: se on juuri sitä, ettemme epäile Kristuksen sanaa ja lupausta, vaan pidämme varmana ja totena sen, mitä sana lupaa, ettei se ikinä petä, vaikka emme vielä näe emmekä tunne sen täyttämistä. Uskon varsinainen luonne onkin sellainen, että sen esineinä ovat vastaisuuden asiat, ne, jotka eivät vielä ole käsillä. Mitä jo näet on käsissä, sitä ei tarvitse uskoa, se tunnetaan ja nähdään. Jos rikas mies, jolla on yllin kyllin rahaa ja tavaraa, uskoo ettei hänen tänä vuonna tarvitse nälkään kuolla, se ei ole mitään uskoa. Mutta kun se, jolla ei ole mitään varoja, kuitenkin turvaa Jumalan sanaan, että Jumala isän tavalla hankkii hänelle elannon, kunhan hän vain pysyy jumalanpelossa ja toimittaa tehtävänsä, niin hän uskoo oikein. Ja sellaisen uskon on mahdoton pettää ihmistä, sillä se perustuu Jumalan sanaan, joka on kaikkivoipa ja lupaa meille, että jos me ensin etsimme Jumalan valtakuntaa ja teemme uutterasti työtä, meille annetaan kaikki, mitä me tarvitsemme.

Samoin on meidän kaikkien, niin toisen kuin toisenkin tunnustaminen, että olemme siinä määrin synnin myrkyttämiä, ettei meissä ole mitään vanhurskautta. Kun sitten sana julistaa meille syntien anteeksiantamukSen Kristuksen kautta, niin tätä sanaa ei voida käsittää mitenkään muutoin kuin uskolla. Sentähden on kristitty sellainen, että vaikka hän itse on aivan syntinen, hän kuitenkin uskon ja sanan mukaan on ilman syntiä, puhdas ja vanhurskas. Siihen saattaa hänet usko, omat teot eivät voi häntä siihen saattaa, niinkuin paavin aasit saarnaavat Mitä tekoihimme tulee, emme edes silloin, kun tekomme ovat parhaimmat, ole muuta kuin ansiottomia palvelijoita, niinkuin Herra itse sanoo (Luuk. 17:10).

Ja sama, mitä olen sanonut vanhurskaudesta, koskee myös elämäämme. Synnin kautta olemme siinä määrin vajonneet kuolemaan, ettemme hetkeksikään ole varmoja elämästämme; meidän täytyy tosiaankin yhtyä siihen pakanain sanaan, ettei ihmisen edessä maailmaan synnyttyään ole mitään varmempaa kuin kuolema. Saamme alati sekä toisten ihmisten kohtaloista että omasta kokemuksestamme huomata, kuinka helposti ihminen voi joutua sairauteen tai muuhun onnettomuuteen. Tällaisessa tuskassa ja kurjuudessa on kuitenkin sana meitä valistamassa; se ei anna lohdutusta vain ajallista elämää varten, vaan myös iankaikkista elämää varten. Se ei ole meillä uskovilla käsissämme, me emme tunne emmekä koskettele sitä, mutta se on luvattu sanassa, ja me uskomme sen. Eikä tämä usko meitä todellakaan petä. sillä se perustuu Jumalan sanaan, joka on iankaikkinen ja kaikkivoipa.

Lyhyesti sanoen uskon luonne on tämä: samoin kuin sana lohduttaa meitä tulevaisten, iankaikkisten ja taivaallisten hyvyyksien toivolla, joita meillä ei vielä ole, samoin usko omistaa nämä tulevaiset hyvyydet aivan kuin ne jo olisivat käsillä, ensinkään niitä epäilemättä. Se tietää näet, että Jumalan sana on kaikkivoipa, ja että Jumala on totinen ja että hän ei voi valehdella. Uskolla on siis tarkka silmä sanan asiassa: kun sillä on sana, se samoaa rohkeasti eteenpäin, antamatta perkeleen tai maailman pelättää itseään, sillä se tietää, mihin asia lopulta perustuu ja miten se päättyy, vaikka se kuinkakin perkelettä harmittaisi.

Ja toisaalta nähdessään, ettei jollakin asialla ole Jumalan sanassa perustusta, se ei anna minkään suloisen suostuttelun, minkään uhkauksen eikä maailman mahdin taivuttaa itseänsä uskomaan sitä todeksi. Uskova ennemmin kärsii kaiken, mikä häntä kohdanneekin. Jos me paavikunnassa olisimme noudattaneet tätä uskon luonnetta, meitä ei olisi niin kauheasti voitu vietellä epäjumalisuuteen ja eksytyksiin. Mutta me olimme kääntäneet katseemme Jumalan sanasta ja joutuneet uskomaan sitä ja tätä tekoa, ikäänkuin se olisi auttanut meitä syntien anteeksiantamukseen. Siten me väärän jumalapalveluksen ja epäjumalisuuden kautta kadotimme sekä tavaramme että sielumme autuuden.

Sangen tarpeellista ja hyödyllistä on siis tietää, mitä oikea usko itse asiassa on: se nimittäin on Jumalan sanan ja lupauksen omistamista ja lujasti riippumista siinä, että totisesti niin tapahtuu, kuin sana meille ilmoittaa. Jos uskotaan jotakin ilman Jumalan sanaa, niin se ei ole uskoa; se on petollinen luulo, joka ei ikinä toteudu. Jos sinä esimerkiksi uskoisit kerran pääseväsi Rooman keisariksi, se ei tapahtuisi, vaikka kuinka lujasti uskoisit. Mutta kun Daavid, joka oli alhaista säätyä, sai Jumalan sanan profeetta Samuelin kautta siitä, että hänestä oli tuleva Israelin kuningas, niin sen täytyi toteutua, teki Saul sitä kumotakseen mitä tahansa.

Samoin oli tässäkin. Kuninkaanvirkamiehellä oli tosin se toivo, että Kristus oli auttava hänen poikaansa, mutta hänellä ei voinut vielä olla varmaa perustusta tälle ajatukselleen. Häneltä näet puuttui sana. Mutta kun hän kuuli Kristuksen sanan: »Mene, sinun poikasi elää», niin ei ollut enää mitään hätää. Eikä hän myöskään tehnyt Herraa Kristusta valehtelijaksi, sillä sana ei saattanut häntä pettää.

Samoin meilläkin on Jumalan sana ja lupaus, kun rakas Herramme Kristus lohduttaa yleisesti koko maailmaa, sanoen (Joh. 8:51): »Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa». Ja samoin Johannes sanoo hänestä: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin». Nämä ovat yleisiä lauseita, jotka kuuluvat kaikille ihmisille. Hän ei sano: jos tuo tai tämä uskoo minuun, vaan puhuu yleisesti: »)Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa». Eikä Johannes myös sano, että Jumala on lähettänyt Kristuksen uhriksi sen taikka tämän ihmisen edestä, vaan koko maailman syntien tähden.

Koska siis sinäkin olet syntinen ja kuulut maailmaan, niin omista tämä sana itsellesi, äläkä epäile, ettei se sinulle muka kuulukaan eikä ole sinun tähtesi tapahtunut. Se on perustus, johon meidän uskomme syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä perustuu. Ja totisesti se pettää meitä yhtä vähän, kuin se petti kuninkaanvirkamiestä.

Älkäämme ajatelkokaan, että kuninkaanvirkamies oli edullisemmassa asemassa kuin me tai että hänen olisi ollut helpompi uskoa, kun Herra niin suoraan tarkoittaa häntä itseään sanoessaan hänelle: »Mene, sinun poikasi elää», ikäänkuin meidän olisi vaikeampi uskoa, kun sanassa muka ei niin suoraan meitä itseämme mainita, vaan sana julistetaan meille yleisesti. Niin ei ole laita. Rakas Herramme Kristus ei ole jättänyt meitä tämän yleisen saarnan varaan, vaan samoin kuin hän sanoi kuninkaanvirkamiehelle: »Mene, sinun poikasi elää», samoin hän sanoo erityisesti meille jokaiselle, sekä minulle että sinulle: Poikani, sinun syntisi ovat anteeksi annetut, sinä saat iankaikkisen elämän.

Kenelle puhui Jumala ja kenen kanssa hänellä oli tekemistä silloin, kun sinut kastettiin? Todellakin tarkoitti se kaste juuri sinua, ei ketään muuta. Sinä kasteesta hyödyit, toiset eivät siitä hyötyneet. Mutta jos he tahtovat nauttia sen etuja, on heidän omakohtaisesti tultava siitä osallisiksi. Ja mitä Jumala sanoo sinulle ja jokaiselle kastettavalle juuri kasteesta? Näin kuuluu hänen sanansa: »Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se kadotetaan». Ja sinä olet edelleen Kristuksen kuolemaan kastettu, koska hän on kuollut sinun edestäsi ja kuolemallaan pelastanut sinut synnistä ja kuolemasta. Miten voisikaan Jumala puhutella sinua lempeämmin ja sulkea sinua itseäsi selvemmin sanaansa kuin juuri kasteessa, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin sinulle ja joka on juuri sinun kasteesi?

Samoin on laita, kun sinä halutessasi päästä synneistäsi tulet sananpalvelijan tai jonkun muun kristityn luo, jolta toivot saavasi Jumalan sanan lohdutusta. Silloin saat erityisesti kuulla sen, mitä kuulet yleisesti saarnassa julistettavan, nimittäin että Kristus on kuollut kaikkien syntisten edestä, kun sinulle vakuutetaan, että tämä kuolema on sinunkin hyväksesi, että sinäkin saat itsellesi sen omistaa. Silloin sanotaan sinulle: Rakas veli, rakas sisar, me olemme kaikki syntisiä ja sentähden kadotuksen ansainneita, mutta Jumalan Poika on tullut meidän tähtemme ihmiseksi, kuollut meidän syntiemme tähden ja noussut kuolleista meidän vanhurskautemme tähden. Älä siis pelkää! Kristus on maksanut velkasi, sinä olet vapaa. Luota vain hänen kärsimykseensä, omista se itsellesi!

Ja aivan samoin annetaan erikoisesti sinulle Herran ehtoollisessa leivässä Kristuksen ruumis ja viinissä hänen verensä; silloin sanotaan erityisesti sinulle, että hänen ruumiinsa on sinun edestäsi annettu ja hänen verensä sinun edestäsi vuodatettu, ettet epäilisi, vaan omistaisit tämän uhrin aivan omaksesi, koskapa Kristuksen ruumis ja veri annetaan sinulle, omaan suuhusi että juuri sinä saat sen syödä ja juoda. Silloin Jumalalla ei ole tekemistä kenenkään muun kanssa kuin sinun; hän puhuu silloin juuri sinulle, joka tulet ehtoolliselle ja siinä syöt sekä juot hänen käskynsä mukaan.

Tästä nyt näet, millaisia kristityitä ne ovat, jotka pitkiin aikoihin eivät pyydä synninpäästöä eivätkä käy Herran armorikkaalla ehtoollisella. Ne, jotka eivät sitä halaja eivätkä usko, että Jumala silloin lähestyy juuri heitä, puhuu heille ja lohduttaa heitä sekä lupaa heille synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän, ne eivät ansaitsekaan parempaa, kuin että paha perkele heidän kanssansa häärää ja heitä puhuttelee. Ei siis ole vika siinä, ettei Jumala puhu meille erityisesti, vaan siinä on vika, ettemme noudata kuninkaanvirkamiehen esikuvaa: emme omista emmekä usko todeksi sitä, minkä Kristus erityisesti meille ilmoittaa.

Kuninkaanvirkamiehelläkin olisi kyllä ollut syytä olla uskomatta, jos hän olisi noudattanut järkeään ja antanut kääntää itsensä pois sanasta. Kukapa voisi uskoa, että tämä pelkkä sana vaikuttaa peninkulmien päähän ja aikaansaa niin suuria? Hän olisi saattanut vastata: Tiedän kyllä, että poikani oli vaarallisesti sairaana kotoa lähtiessäni; jos hän vielä on autettavissa, se ei tapahdu, rakas Herra, sillä tavoin, että sinä tässä minun kanssani puhelet, sinun täytyy tulla hänen luoksensa, koskettaa ja puhutella häntä; silloin voisi olla jotain toivoa. Mutta kuninkaanvirkamies karkoittaa tuollaiset ajatukset mielestään, pysyy vain yksinkertaisesti sanassa, uskoo sen todeksi, ikään kuin jo näkisi poikansa edessään terveenä ja virkeänä. Jos hän ei olisi ollut sitä mieltä, hän ei suinkaan olisi tyytynyt Herran pelkkiin sanoihin. Mutta niihin hän tyytyi, niinkuin Johannes varsin kauniisti lausuu: »Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle, ja meni».

Tästä näet, mitä usko varsinaisesti on, jos tahdot sitä oikein kuvailla ja määritellä. Se ei ole muuta, kuin että pidät varmana totuutena kaiken, mitä Kristus sinulle sanoo. Harjoittaudu sinäkin siihen! Opi ensiksikin tietämään, mitä Kristus kasteessa, evankeliumissaan ja ehtoollisessaan sinulle lupaa. Luota kaikesta sydämestäsi näihin lupauksiin! Älä anna muiden ajatusten, joita kyllä syntyy, eksyttää itseäsi pois tästä uskosta! Me tunnemme itsessämme synnin ja kuoleman, jotka taukoamatta ovat näkyvissä ja tuntuvissa. Jos et tahdo riippua sanassa, vaan sen hylkäät, arvostellen oman tuntemisesi mukaan, niin synti saattaa sinut tuskaan ja epäilykseen, ja kuolema on sinua mahdillaan raateleva. Mutta mitä kristitty tekee? Syntinsä hän tunnustaa, tietäen kuoleman olevan edessä. Mutta silloin hän kääntyy turvautumaan parhaan kykynsä mukaan sanaan, sanoen: Kristus on kuollut edestäni; siis minä olen vapaa synnistä, en voi kuolla; sillä Kristus 011 kaikki täyttänyt ja puolestani maksanut, mitä olin velkapää maksamaan. Se on oikea usko. Ja mahdotonta on sen, joka näin sanaan luottaa, eksyä ja pettyä.

Mutta, väittänet, minä en näe siitä mitään, vielä vähemmin voin omistaa sitä, jota minun pitäisi uskoa. Saan siitä vain kuulla. Kuka tietää, onko se tottakaan? Minä vastaan: Usko, mitä sana sinulle sanoo, silloin et suinkaan pety, vaan toivosi on lopulta toteutuva. Tee niinkuin kuninkaanvirkamies! Hänenkin oli luotettava sanaan. Ei hän nähnyt poikansa paranemista. Mutta kun hän uskoi sanan, tulivat seuraavana päivänä hänen palvelijansa tuomaan sen ilosanoman, että hänen poikansa oli aivan terve. Saapuessaan kotiin hän näki sen omin silmin, silloin hänen ei tarvinnut enää uskoa: hän näki selvästi asiain todella niin olevan, kuin hän oli uskonut.

Samoin on oleva meidänkin. Me emme saa syntiämme anteeksi ja iankaikkista elämää tuntuvalla tavalla. Vaikka tänään olit kuulemassa saarnaa, pyysit synneistäpäästöä ja kävit Herran pöydässä, olet oman itsesi puolesta sama kuin eilenkin; et tunne itseäsi toisenlaiseksi, sinulla on sama vanha liha ja veri kuin ennenkin. Älä siihen loukkaannu, vaan luota lujasti sanaan, joka lupaa sinulle syntisi anteeksi ja iankaikkisen elämän. Usko vain epäilemättä, niinkuin kuninkaanvirkamies, niin totisesti on sinunkin hetkesi tuleva. Niinkuin uskot saavasi synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän Kristuksen kautta, niin olet sen myös ajallaan saava tulevaisessa elämässä. Täällä se on meillä ainoastaan sanassa ja uskossa, mutta siellä tositeossa ja nautinnossa.

Sen suokoon meille Jumala, rakas taivaallinen Isämme, Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden, Pyhän Henkensä kautta. Amen.