Päivän evankeliumin pääasiallisen sisällyksen kuulitte, rakkaani, heti sen alussa. Pietari kysyy Herralta, miten hänen tulee menetellä, kun hänen veljensä rikkoo häntä vastaan; kuinka usein hänen pitää antaa hänelle anteeksi, onko seitsemässä kerrassa kyllä. Silloin Herra vastaa hänelle: »Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän». Toisin sanoen: rikosten anteeksiantamisessa ei kristittyjen kesken saa olla mitään mittaa eli määrää, vaan meidän tulee aina antaa toisillemme anteeksi ja karttaa omaa kostoa. Se kuuluu yksinomaan Jumalalle; meidän ei sovi loukata hänen majesteettisuuttaan ja valtaansa. Sen tekstin vertaus kauttaaltaan osoittaa. Me tahdomme esittää sen pääperusteet järjestyksessä ja lyhyesti.

Aluksi meidän on huomioitava Herran sanat: »Sentähden taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka vaati palvelijoiltansa tiliä.» Rikosten anteeksiantamisen käskyä ei saa soveltaa maalliseen hallintaan, missä virat ja henkilöt ovat erilaiset ja siitä syystä toisella on käskijänvalta toiseen. Siinä ei saa säästää pahuutta eikä sallia jokaisen tehdä mielensä mukaan, vaan pahuus on rangaistava ja ihmiset pidettävä kurissa, kunniallisuudessa ja siveydessä.

Ei ole siis tarkoitus, että isän pitää antaa lapsille kaikki anteeksi, huolimatta näiden pahuudesta. Hänen on rangaistava säästämättä. Samoin tulee isäntäväen tehdä palkollisilleen ja maallisen esivallan alamaisilleen: he eivät saa antaa anteeksi pahoja tekoja, vaan heidän tulee rangaista. Muutoinkin vallitsee maailmassa paha tapa: kuta enemmän sille annetaan anteeksi, sitä häijymmäksi se käy. Jos eivät lapset ota alistuakseen isän ja äidin kuritukseen, täytyy lopuksi maallisen oikeuden rangaista ja pahuutta hillitä.

Tämä käsky ei siis kuulu maalliseen hallintaan, missä henkilöt ja virat ovat erilaiset, kuten jo sanottiin, vaan se kuuluu taivasten valtakuntaan, missä me kaikki olemme yhdenvertaiset, ja missä meillä on vain yksi Herra, jolta meillä kaikilla on samat edut. Tämä taivasten valtakunta alkaa täällä maan päällä; sitä sanotaan toisella nimityksellä kristilliseksi seurakunnaksi eli kirkoksi, missä Jumala sanansa ja Henkensä kautta hallitsee. Jos sinulla seurakunnassa ei ole erikoisesti sellaista virkaa, että Jumala käskee sinun rangaista vääryyttä, niin pitää aina olla sääntönä, että annamme anteeksi toinen toisellemme: kukaan ei itse kosta, vaan osoittaa lähimmäiselle kaikkea laupeutta ja ystävällisyyttä, missä vain tarve vaatii, vaikka tämä olisikin ansainnut päinvastaista kohtelua, ja vaikka meillä maailman tavoin puhuen, olisi syytä tehdä hänelle kaikkea pahaa.

Ja minkä tähden Herramme Kristus tahtoo meitä näin tekemään? Vertauksessa kuninkaan kahdesta palvelijasta hän osoittaa muutamia selviä perusteita.

Ensimmäinen peruste on se, että rakas Herramme Kristus tahtoo saada kristittynsä ajattelemaan, minkä armon Jumala on heille osoittanut. Hänellä olisi ollut, jos olisi tahtonut, paljon suurempi syy rangaista meitä ja tuottaa meille kaikkea onnettomuutta. Mutta koska meille on tapahtunut ansaitsematon armo, niin meidän tulee osoittaa samaa lähimmäisellemme. Sentähden on tästä asiasta myös sitä tarkemmin otettava vaarin. Herra näet osoittaa tässä oikean tavan syntimme anteeksisaamiseen: hän näyttää meille mitä selkeimmin, mitä me olemme, ja mitä Jumala on, mitä olemme Jumalalta ansainneet ja mitä Jumala meille tekee.

Asettaessaan eteemme vertauksen palvelijasta, joka on velkaa kymmenentuhatta leiviskää, Herra tahtoo opettaa meille kaikille, miten asiamme on Jumalan tuomioistuimen edessä. Alkukielen sana »talanton» eli talentti, joka meillä on nimitetty leiviskäksi, merkitsi sen ajan kansoilla noin viidentuhannen markan suuruista summaa. Kymmenentuhatta leiviskää tietää siis jo äärettömän suurta summaa, noin viittäkymmentä miljoonaa markkaa. Näin suureen summaan Herra vertaa syntejämme osoittaakseen, ettemme ikinä voi velkaamme maksaa emmekä millään sitä hyvittää. Synti on meissä perintönä, jonka olemme saaneet jo äidinkohdusta. Sitä mukaa kuin sitten kasvamme ja vartumme iässä, sitä enemmän synnitkin alkavat näkyä, koska me perimämme synnin lisäksi vielä itse runsaasti teemme syntiä: velkamme Jumalan edessä kasvaa tuon palvelijan velan suuruiseksi.

Minkä tuomiopäätöksen palvelija saa suuren velkansa johdosta? Sen, että Herra käskee myydä hänet, hänen vaimonsa, lapsensa ja kaiken, mitä hänellä on. Siten Herra tahtoo osoittaa, ettemme me kurjat - syntiset suinkaan kykene maksamaan velkaamme, meidän täytyisi oikeastaan kärsiä kuolema syntimme tähden. Niin Paavalikin sanoo: »Synnin palkka on kuolema.» Ja Herra sanoi uhaten Adamia ja Eevaa paratiisissa: »Sinä päivänä, jona sinä siitä kielletyn puun hedelmästä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.» Tämä on kaikkien meidän kurjien ihmisten tila: Jumalan laki lausuu näin ankaran tuomion meistä syntiemme tähden ja antaa meidät kuoleman haltuun. Jos ei olisi syntiä, yhdenkään ihmisen ei tarvitsisi kuolla. Mihin siis joudumme? Velka on selvä; sitä emme voi kieltää. Herra tahtoo saada saatavansa, mutta meidän on mahdotonta sitä maksaa.

Paras, jaloin ja lohdullisin opetus, jolle meidän tulisi kallistaa korvamme ja avata sydämemme, voidaksemme sen oppia, on se, joka neuvoo meitä pääsemään tästä velasta ja välttämään kuoleman. Se tapahtuu ainoastaan siten, että me teemme, mitä Herra tässä sanoo palvelijan tehneen. Tämä näkee selvästi sekä velkansa suuruuden että maksukyvyttömyytensä ja siitä johtuvan rangaistuksen. Sentähden hän lankeaa maahan herransa eteen ja rukoilee häntä, sanoen: »Ole pitkämielinen minua kohtaan» jne. Se on suoraan sanoen samaa kuin käydä ristin juureen armoa kerjäämään.

Tätä Herra tahtoo saada meidän oikein oppimaan, jos muutoin mielimme päästä synnistä. Joka näet ei tunnusta syntiään, vaan tahtoo sen kieltää, niinkuin kielsivät fariseukset, jotka pitivät itseään hyvinä ja vanhurskaina, hän tekee asiansa vain pahemmaksi. Mutta jos me tunnustamme, niin myönnämme samalla, ettemme voi velkaamme maksaa. Vaarallista ja kauheaa harhaa siis on se, että paavikunnassa neuvotaan ihmisiä synnin poistamiseksi luottamaan omiin tekoihin ja omaan sovittamiseen. Ainoa oikea keino on tunnustaa synti ja velka sekä langeta palvelijan tavoin maahan armoa pyytämään, sanoen kuten publikaani (Luuk. 18:13): »Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.»

Mutta, väittänet, tuo palvelija kuitenkin lupaa kaikki maksaa. Sanokoon mitä sanoo; meidän täytyy myöntää, ettei siitä tule mitään, vaikka hän todella aikoisikin, sillä se on hänelle täysin mahdotonta. Kristus näyttääkin, että hän tahtoo täten vain osoittaa sydämemme laadun tällaisissa tapauksissa: emme jaksa käsittää meille silloin tapahtuvaa äärettömän suurta armoa. Meistä aina tuntuu siltä, että Jumala on liian armollinen antaessaan meille kaikki anteeksi; pitäisihän toki itsekin jotakin maksaa, liikaa olisi koko velkamme anteeksisaaminen.

Tällaisia ajatuksiamme Herra tahtoo kuvata osoittaessaan, että palvelija, armoa rukoillessaan samalla tarjoutuu maksamaan velkansa. Totta onkin, että sillä, joka sydämestään pyytää syntejänsä anteeksi, ei suinkaan ole aikomusta enää velkaansa kartuttaa, hän tahtoo luopua synnistä, tehdä parannuksen ja vastedes elää hurskaammin. Herran Jumalan pilkkaamiseksi koituu se, että jatketaan syntielämää, tahtomatta siitä luopua, mutta kuitenkin pyydetään syntejä anteeksi.

Millaisena tapaa Jumalan se, joka siis näin turvautuu Jumalan laupeuteen ja rukoilee armoa? Mitä suosiollisimpana ja armollisimpana. Kuulehan, mitä Jumalan Poika sanoo, hän, joka on Isän helmassa? ,»Niin herran» hän sanoo »kävi sääliksi sitä palvelijaa ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi.» Tämä on oikea, asiallinen kuvaus; tästä parhaiten tunnemme Jumalan ja hänen sydämensä laadun. Mutta se, joka kuvaa hänet toisenlaiseksi, hän kuvaa hänet väärin, muuksi kuin hän todella on.

Kun oma sydämemme luulee Jumalaa ankaraksi tuomariksi, jolta syntisten ei sovi odottaa mitään armoa, vaan täytyy pelätä kaikkea armottomuutta, on se aivan väärä ajatus. Asiaa ei muuta se, että laki ilmoittaa aivan samaa Herrasta Jumalasta. Laki puhuu näet niistä syntisistä, jotka eivät mitään armoa toivo eivätkä pyydä. Mutta ne syntiset, jotka tunnustavat syntinsä, surevat niitä ja katuvat vihoittaneensa Jumalan ja joiden suurimpana murheena on se, että ovat eläneet vastoin Jumalan tahtoa noudattamatta hänen käskyjänsä, ja sentähden armoa pyytävät, ne saavat armon, niinkuin tässä osoitetaan.

Jumala näet on armollinen Jumala. Hänellä on isän sydän. Sentähden hän armahtaa viheliäisyyttämme; se käy hänen sydämellensä. Ja, niinkuin profeetta sanoo (Hes. 18:23), ei hänellä ole iloa jumalattoman kuolemasta, vaan paljon enemmän siitä, että syntinen palajaa tieltään ja saa elää. Jos hän siis näkee sinun sydämestäsi pyytävän armoa, vihaavan syntiä ja siitä luopuvan, niin hän mielellään antaa kaiken velan anteeksi ja osoittaa sinulle armonsa. Sen me toteamme tästä palvelijasta, joka tunnusti velkansa ja rukoili armoa.

Ja mikä on se väline, jolla Jumala meille ilmoittaa armonsa? Sen osoittaa evankeliumi toisissa paikoissa: Jumalan Poika, rakas Herramme Jeesus Kristus, on ottanut pitääkseen huolta syntisistä, kantanut heidän syntinsä ja kuolemallaan ne sovittanut. Joka näin luottaa Herraan Kristukseen ja hänen kuolemaansa, hän on voittanut puolelleen Jumalan sydämen: Jumala ei voi vihastua eikä rangaista. Muutoinkin hänellä on armahtava sydän: hänen tulee sääli meidän viheliäisyyttämme ja kurjuuttamme. Sentähden hän Aadamin ja Eevan langettua syntiin itse myös tarjoutui antamaan vaimon siemenelle voiman kukistaa perkeleen vallan.

Tämä siis on se oppimme, joka meillä, Jumalan kiitos, oikeana ja puhtaana on seurakunnassamme: me saamme synnit anteeksi, iankaikkisen vanhurskauden ja iankaikkisen elämän ainoastaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, toisin sanoen, Jumalan armon ja laupeuden kautta. Sen me toteamme tästä palvelijasta; hän oli niin suuressa velassa, mutta hänelle annettiin velka anteeksi armosta, ilman hänen omaa ansiotaan ja ilman hänen tekojaan ainoastaan sentähden, että hän turvautui armoon ja sitä rukoili. Paavilaisten oppi on siis eksyttävä, väärä ja Jumalaa häpäisevä, sillä saarnatessaan syntien anteeksiantamuksesta he opettavat, että ihmisten, joiden on mahdoton itse maksaa velkaansa, on ne itse omilla teoillaan sovittaminen. Mutta kun me neuvomme ihmisiä turvaamaan yksinomaan Jumalan armoon Kristuksen kautta, he soimaavat sitä harhaopiksi ja eksytykseksi. Otapa tämän evankeliumin johdosta katsoaksesi, kummatko ovat totuutta lähempänä: mekö, jotka saarnaamme armosta, vaiko he, jotka puhuvat omista teoista ja sovittamisista?

Lyhyesti sanoen: tämän saarnan tarkoituksena on opettaa meitä näkemään, että Jumala tahtoo antaa meille anteeksi ja aivan ilman omaa ansiotamme ottaa meidät armoonsa ja unohtaa velkamme. Tästä armosta Herra huomauttaa tässä: tehkäämme mekin samoin ja osoittakaamme toinen toisillemme kaikkea armoa ja ystävyyttä älkäämme niin tarkoin punnitko lähimmäisemme vikoja. Silloin eläisimme kristittyinä, joille on armo tapahtunut ja jotka sentähden toisillekin osoittavat armahtavaisuutta. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Herra tässä esittää, opettaen sen ohessa, mikä on oikea autuuden tie: saamme armon ja syntimme anteeksi.

Toinen syy on se, että Herra tahtoo saada meitä oikein ajattelemaan ja arvioimaan sitä vahinkoa ja vääryyttä, jota me saamme toisilta kärsiä. Varmaan saamme huomata, että vaikka tämän kultavaa‘alla punnitsisimme, kuitenkin meidän velkamme Jumalalle on siihen verrattuna kuin kymmenentuhatta leiviskää noihin sataan denaariin, jotka lähimmäisemme on meille velkaa. Jumala on meille näin suuren velan antanut anteeksi. Sen pitäisi taivuttaa meitä jättämään niin tarkoin punnitsematta lähimmäisen pienet rikokset, että me ne unohtaisimme ja osoittaisimme hyväntahtoisuutta.

Alkukielen sana »denarion» tietää vanhaa roomalaista rahaa, meidän rahassa se on noin kahdeksankymmentä viisi penniä. Sata denaaria oli sangen pieni summa verrattuna kymmeneentuhanteen leiviskään. Herra tahtoo siis sanoa: vaikka te kuinka suureksi arvioisitte vahinkonne, niin että teillä mielestänne olisi syytä vihastua lähimmäiseen, niin ei se ole mitään, se ei ole edes tukaattia niiden sadantuhannen tukaatin suhteen, mitkä olette Herralle Jumalalle velkaa. Jos Jumala siis ei ota huomioon näin suurta velkaamme, niin kuinka te voitte olla niin kovia ja armottomia, että ette anna mitään anteeksi, vaan otatte kaikki tarkasti laskuun? Älkää mitenkään niin tehkö! Laskekaa lähimmäisenne velan kanssa vaa’alle myös oma velkanne, älkääkä suhtautuko siihen toisin kuin taivaallinen Isänne on suhtautunut teidän moniin ja suuriin synteihinne, niin te olette oikeita kristittyjä.

Kolmas syy on se, että Herra tässä vertauksessa nimittää meitä kaikkia palvelijoiksi. »Mutta mentyään ulos se palvelija», hän sanoo, »tapasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria». Tämänkin seikan pitäisi taivuttaa meitä armahtavaisuuteen ja estää meitä kostamasta. Mehän olemme vain kanssapalvelijoita, meillä kaikilla on sama Herra, joka varmaan on rankaiseva meitä, jos joku tekee pahaa. Hänelle jättäkäämme hänen valtansa ja voimansa, siihen puuttumatta. Hän ei siedä sitä, että sinä puutut hänen virkaansa ja tahdot tehdä sitä, mikä kuuluu yksin hänen tehtäviinsä. Niinpä Herra ‘sanoo toisessa paikassa: »Minun on kosto, minä olen maksava.»

Muutoinkin Jumalan järjestykseen kuuluu, että hän rankaisee syntiä; eikä hän siihen käytä vain pahaa vihollista, joka voi uhata meidän henkeämme ja omaisuuttamme ja monella tavalla Jumalan sallimasta meitä vahingoittaa, vaan hän on myös asettanut maailmaan isän ja äidin, isännät ja emännät ynnä maallisen esivallan. Näiden kaikkien Jumala on käskenyt rangaista pahuutta.

Jos sinä siis olet perheessä lapsi tai palkollinen, ja toiset lapset tai palkolliset tekevät sinulle vääryyttä, niin varo, ettet anna vihalle valtaa, ettet rupea itse kostamaan, tahtomatta antaa anteeksi. Ajattele näin: Hän on minun kanssapalvelijani, minulla ei ole mitään valtaa häneen; minä jätän rangaistuksen hänelle, joka on meidän molempien isäntä. Jos hän ei tahdo rangaista, siten virkansa hoitamatta jättäen, niin onpa tuolla ylhäällä yksi, joka ei jätä rankaisematta. Näin tulee porvarien, talonpoikien ja lyhyesti sanoen jokaisen käyttäytyä lähimmäistä kohtaan, kostoa karttaen. Sitä Herra tarkoittaa sanoessaan vertauksessa: »Palvelija tapasi erään kanssapalvelijoistaan».

Neljäs syy on seuraava. Mitä saa aikaan se, joka ei tahdo noudattaa tätä opetusta eikä muista Herran hänelle itselleen osoittamaa suurta armoa eikä lähimmäisensä pientä velkaa, vaikka tämä kuitenkin on hänen kanssapalvelijansa, johon ei hänellä ole mitään valtaa, vaan toimii oman mielensä mukaan, mitään anteeksi antamatta, vihastuu ja itse rankaisee? Ei muuta kuin sen, että hänen suuri tylyytensä ja armottomuutensa ei pysy salassa: sen näkevät toiset kristityt, käyvät siitä sangen murheellisiksi ja tulevat ilmoittamaan Herralleen kaiken mitä on tehty.

Me ilmaisemme asian toisin: moisesta armottomuudesta käy Pyhä Henki kristityissä murheelliseksi; se koskee heihin; sentähden he huokaavat Jumalan puoleen. Kukaan älköön luulko sellaisia huokauksia turhiksi. Jos Herra muutoin ei olisikaan siitä mitään näkevinään, mitään tietävinään ja siten viivyttäisi rangaistusta, niin taivuttaisivat ainakin toisten kristittyjen valitukset ja huokaukset hänet tarttumaan asiaan ja kiiruhtamaan rangaistusta.

Samoin kuin hurskasten ihmisten esirukous ei ole turha, samoin ei myös heidän yhteinen kirouksensa, yleinen valituksensa pahojen tähden ole turha. Herra tahtoo siis täten varoittaa meitä halveksimasta tätä yleistä kirousta, olemaan ystävällisiä ja laupiaita kanssapalvelijoitamme kohtaan; silloin me tapaamme kristityitä, jotka kiittävät Jumalaa sellaisesta laupeudesta ja toivovat, että Jumala palkitsisi siitä meitä ja tekisi meille samoin.

Ne ovat siis onnettomia ja jumalattomia ihmisiä, jotka ylenkatsovat sekä yhteistä siunausta että kirousta, jotka molemmat kuitenkin toteutuvat, siunaus hurskaille ja kirous pahoille. Se todetaan kalliin ajan tullen. »Joka viljan pitää takanaan», niinkuin saiturien on tapana, hintojen nousemista odottaen, »sitä kansa kiroaa», sanoo Salomo (Sananl. 11:26); »mutta joka viljan kaupaksi antaa, sen pään päälle tulee siunaus». Jumalattomat ylenkatsovat kumpaakin. Mutta katsotaanpa, onko tämä kirous turha. Eivätkö onnettomuudet kohtaa niitä, jotka sen osakseen tuottavat? Niin kuin tästä näemme, neuvoo Herra meitä karttamaan aiheuttamasta kanssapalvelijoille murhetta ja menemään Herran eteen ilmoittamaan näkemänsä. Kuule siis, mitä seuraa.

Herra kutsuu palvelijan eteensä. Se on viides syy. Jos et tahdo osoittaa laupeutta lähimmäisellesi, vaan itse kostat ja rankaiset, niin Jumala ei vaieten anna sen tapahtua, vaan on vaativa sinut tilille. Se on tapahtuva viimeisenä päivänä. Silloin on julistettava se kauhea tuomio, että sinut annetaan pyöveleille siihen asti, kunnes maksat kaikki, mitä olit Herrallesi velkaa.

Mitä sinä olet silloin vihallasi voittanut, ihmisparka? Jos olisit osoittanut lähimmäisellesi laupeutta ja anteeksiantanut hänen rikoksensa, olisi Jumalakin ollut sinulle armollinen, ja sinä olisit saanut kaikki syntisi anteeksi. Mutta nyt ei Jumalakaan anna sinulle anteeksi, vaan vaatii sinut yhtä tarkalle tilille, kuin sinä lähimmäisesi. Se on kurjan kurja kauppa; siinä sinä yhden denarin tähden, josta et tahdo luopua, menetät kymmenentuhatta leiviskää. Ja kuitenkin tämä vertaus on liian vähäpätöinen verrattuna itse asiaan: ihminen ei saakaan syntiään anteeksi, vaan pysyy iankaikkisesti Jumalan vihan ja tuomion alaisena.

Sentähden Herra päättää vertauksen sanoilla: »Näin taivaallinen Isänikin tekee teille, jollette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi». Hän nimittää meitä veljiksi keskenämme; sentähden ei sovi olla mitään vihamielisyyttä ja riitaa välillämme. Mutta nyt olemme kaikki niin puutteellisia, ettemme milloinkaan elä yhdessä niin, ettemme joskus loukkaisi toinen toistamme sanoilla, jopa teoilla.

Miten on kaikki järjestettävä? Pitääkö meidän purra ja raapia toisiamme kuin koirat ja kissat? Ei suinkaan, vaan meidän tulee sydämestämme antaa anteeksi, ajatellen: minäkö rupeaisin syyttämään veljeäni? Kun Jumala on minulle armollinen ja on antanut minulle anteeksi niin suuren velkani ja tehnyt sen vapaasti Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden, niin mitä rupeaisinkaan puuhaamaan yhden denarin tähden? Minä tahdon samoin poistaa sen tilistäni, unhottaa ja antaa sen anteeksi, kiittäen Jumalaa, kun hän on antanut minullekin anteeksi ja ottanut minut armoonsa, vaikka hänellä olisi ollut tuhansin verroin enemmän syytä vihastua minuun ja rangaista minua, kuin minulla on syytä vihastua lähimmäiseeni.

Tämä on se oppi, jota rakas Herramme Kristus tänään julistuttaa kristityilleen, että me taipuisimme olemaan antamatta valtaa vihallemme, vertaisimme omaa velkaamme lähimmäisen velkaan ja olisimme iloiset siitä, että saamme molemmat pois pyyhityiksi.

Mutta tässäpä valitettavasti todetaan, ettemme ensinkään tätä oppia noudata. Me annamme perkeleen ajaa ja yllyttää itseämme vihaan, kostoon ja kaikenlaisiin onnettomuuksiin, suureksi vahingoksemme ja tappioksemme. Varmaa näet on: jos et tahdo antaa anteeksi, ei Jumalakaan anna anteeksi sinulle; jos tahdot kostaa, vihata ja rangaista, niin Jumalakin kostaa, vihastuu ja rankaisee. Mutta hänen vihansa ja rangaistuksensa on toisenlaista: Jumalan viha ja rangaistus on iankaikkinen. Sen alaiseksi sinä joudut vihastumalla pienestä asiasta, joka on syntynyt vähäpätöisen velan tähden, sinun veljeesi, jonka ylitse sinulla ei ole mitään valtaa. Jumalalla yksin on siihen valta, ja varmaan hän, jos sinä et itse ryhtyisi rankaisemaan, ehdättäen hänet, rankaisisi kanssapalvelijasi synnin paljoa kovemmin ja ankarammin, kuin osaat aavistaakaan.

Se todetaankin aina: toinen synti rangaistaan toisella. Kun ihmiset ovat kostonhimoisia, kiukkuisia ja kärsimättömiä, niin perkele saattaa heidät niin pitkälle vihassa, etteivät taida eivätkä tahdokaan Isä-meitää rukoilla. Siinä on heillä osa, joka pistää heidän kieleensä. Onhan kristityn rukoiltava: »Anna meille anteeksi meidän velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme». Siitä he varsin hyvin tuntevat, että jos ei Jumala anna heille anteeksi muutoin kuin sillä ehdolla, että hekin antavat anteeksi lähimmäiselleen, niin heidän syntinsä pysyvät anteeksiantamattomina.

Sellaista tuomiota he eivät tahdo itsestään lausua, vaan jättävät mieluummin Isä-meidän rukoilematta. Mutta eiköhän mielestäsi perkele ole oikein kynsiinsä saanut sellaiset ihmiset, jotka vihan tähden jopa lakkaavat rukoilemastakin? Ja mitä on kristityllä jäljellä, jos hän on lakannut rukoilemasta? Ei hänellä ole mitään; hän on kaksin kerroin tottelematon Jumalaa vastaan! Niin sitten sellaiset ihmiset lakkaavat käymästä Kristuksen ruumiin ja veren sakramentillakin, ehtoollisella, ja vähäpätöisen, sopimattoman vihamielisyyden tähden lähimmäistä vastaan riistävät itseltään jaloimman lohdutuksen syntiä ja pahaa omaatuntoa vastaan. Eikö olisi tuhansin verroin parempi luopua vihasta ja kärsiä kaikenlaista vääryyttä kuin tahallisesti ja itsekkäästi riistää itseltään Jumalan armo ja joutua hänen vihansa alaiseksi.

Joka siis huomaa sydämensä näin vihan ja kiukun paaduttamaksi, hän ottakoon tutkiakseen tätä evankeliumia ja tarkoin sitä miettiäkseen! Rukoilkoon Jumalalta anteeksiantamusta, kun on niinkin kauan kantanut vihaa lähimmäistä vastaan ja elänyt epäkristillisesti! Antakoon heti sydämestänsä anteeksi, ettei Jumalan tuomio häntä äkisti kohtaisi, vaan hän saisi syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän Kristuksen, meidän lunastajamme ja autuaaksitekijämme kautta. Sen suokoon meille kaikille armollinen Jumalamme ja Isämme taivaassa. Amen.