Päivän evankeliumissa kerrotun tapauksen aiheena oli seuraava. Juutalaisilla oli Mooseksen laissa sellainen lupaus, että jos he pitävät Jumalan käskyt, niin he pysyvät itsenäisenä valtakuntana ja heillä on kuningas omasta kansasta, eivätkä he joudu vieraan kuninkaan vallan alaisiksi. Tähän lupaukseen nojautuen he yhä elivät siinä toivossa, ettei heille tule mitään hätää. Kun sitten roomalaiset tulivat ja voittivat heidät, vaikka se kyllä kävi näillekin kalliiksi, niin se vihastutti kovin juutalaisia. He aiheuttivat paljon levottomuutta ja surkeutta maassa siinä toivossa, että he pääsevät jälleen vapaiksi. Mutta he tulivat kokonaan kukistetuiksi ja siinä määrin masennetuiksi, etteivät enää uskaltaneet vastustaa roomalaisia.

Tässä kuvastuu meidän kaikkien yhteinen vikamme. Sen tiedon olivat juutalaiset kyllä tarkoin muistissaan pitäneet ja mieleensä painaneet, että heidän valtakuntansa piti olla itsenäinen. Mutta sitä ehtoa, että heidän oli pidettävä Jumalan käskyt eikä yritettävä tehdä mitään hänen tahtoaan ja sanaansa vastaan, he eivät tahtoneet noudattaa; kuitenkin he pitivät kiinni tuosta lupauksesta. Valtakunta, he sanoivat, kuuluu meille, se on meille luvattu; me myös tahdomme sen saada. Se on aivan samaa, kuin jos häijy palvelijatar sanoisi emännälleen: Olette luvannut minulle palkan, antakaa siis se tänne mutta minä teen, mitä tahdon. Ei tämä kelpaa, vaan päinvastoin, jos tahdot palkan nauttia, sinun on tehtävä sitä työtä, mitä minä käsken. Aivan samoin oli juutalaistenkin. He olivat Jumalalle tottelemattomia ja uppiniskaisia; he eivät välittäneet Jumalan käskyistä, mutta tahtoivat kuitenkin olla vapaat.

Sentähden heille oli tärkeänä kysymys, pitikö heidän alistua Rooman keisarin alaisuuteen, hänen, joka oli pakana, koska heillä oli niin selvä lupaus, että heillä piti olla oma kuningas. He neuvottelivat siis, miten solmisivat Jeesuksen sanoissa. He ottivat mukaansa Herodeksen palvelijoita ja menivät kysymään häneltä, sopiko keisarille antaa veroa vai ei. Joko hän vastaa myöntäen tai kieltäen, niin hän ei heidän mielestään voi ansaa väistää. Jos näet Herra vastaa myöntäen, niin kiihoittaa hän muka siten vastaansa koko kansan: häntä ruvetaan Soimaamaan Jumalan pilkkaajaksi ja valehtelijaksi, joka opettaa vastoin Jumalaa ja Moosesta. Olihan heillä selvä lupaus, että heidän piti olla vapaa, itsenäinen kansa, tarvitsematta olla vieraan, pakanallisen herran orjina. Mutta jos hän vastaa kysymykseen kieltäen, niin hän on henkensä menettänyt, siitä he olivat varmat, sillä roomalaiset eivät voi tuollaista sietää. Tällaiseen satimeen he tahtoivat hänet saattaa. Vastasi hän myöntäen tai kieltäen, hän oli kuin olikin satimessa ja henkipatto. Näin häijyjä ja myrkyllisiä ovat rakkaan Herramme Kristuksen vihollisten aikeet.

Mutta kuinka käy? Miten heidän aikeensa menestyy? Siten, että Herra suuntaa heihin sen keihään, jolla he aikovat hänet lävistää, ja lyö heidät heidän omalla miekallaan. »Näyttäkää minulle veroraha», hän sanoo. Kun he hänen pyynnöstään näyttävät hänelle rahan, kysyy hän: »Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?» Onhan tämä perin selvä ja yksinkertainen kysymys. Fariseukset eivät osaa aavistaa vaaraa. He vastaavat suoraan: Kuva ja kirjoitus on keisarin. Saatuaan heiltä tämän vastauksen Herra tyytyy siihen, ikäänkuin sanoen: Ystäväni, sanoitteko tämän kuvan ja kirjoituksen olevan keisarin? Niin, sen sanoimme. Koska teillä siis on keisarin tavaraa ja rahaa, niin »antakaa siis keisarille, mikä keisarin on». Tunnustaessaan käyttelevänsä keisarin rahaa he samalla tunnustivat keisarin hallitsijakseen. Herran siis kelpasi tehdä heidän omista sanoistaan se johtopäätös, ettei hän tahtonut ottaa keisarilta sitä, mikä on tämän omaa.

Tämä on päivän evankeliumin pohja, aito mestarinäyte! Fariseukset aikovat kavaltaa ja myydä Herran Jeesuksen, ja kuitenkin käy heille itselleen juuri niinkuin olivat aikoneet hänelle tehdä. He aikoivat hänet solmia hänen sanoihinsa, mutta solmivatkin itsensä. Hänen ei tarvinnut vastata kysymykseen myöntäen eikä kieltäen; he itse ilmoittivat vastauksellaan, mitä hänen oli heille sanottava. He siis antoivat hänen käteensä miekan, jolla hän saattoi heitä lyödä; he joutuivat itsensä surmaajan vertaisiksi!

Tästä Kertomuksesta on meidän pantava merkille kaksi kohtaa. Ensiksikin meidän sopii oppia juutalaisten esikuvasta tuntemaan oma pahuutemme. Kaikki olemme erotuksetta sellaisia, että me pian valitamme, kun meille pahoin käy; me luulemme silloin, että meille tapahtuu vääryyttä. Totta onkin, että ihmiset meille joskus tekevät niin suurta vääryyttä, ettemme olisi heiltä ansainneet niin uskotonta kohtelua. Silloin emme voi muuta kuin vedota omaan oikeuteemme vastoin sortajiamme vääryyttä. Me valitamme niinkuin juutalaiset roomalaisten tähden, jotka vastoin Jumalan tahtoa ja oikeutta hallitsivat Jumalan kansaa.

Roomalaisilla ei ollut, kuten sanottu, oikeutta hyökätä juutalaisten kimppuun ja alistaa heitä alamaisikseen. Olivathan roomalaiset pakanoita, joilla ei ollut Jumalan sanaa eikä oikeaa jumalanpalvelusta, kuten juutalaisilla. Se koski kovasti juutalaisiin, jotka mielestään olivat oikeassa, hyvin oikeutensa oivaltaen. Mutta kuitenkin he erehtyivät, niinkuin mekin erehdymme sellaisissa asioissa. Vaikka näet lähimmäisesi rikkoo sinua vastaan, niin sinä et saa häntä vaatia tilille, vaan ajatella näin: Minä olen tehnyt niin paljon syntiä Herraa Jumalaa vastaan, että olisin jo kauan sitten ansainnut menettää sekä oikeuteni että henkeni ja elämäni. Tämä asia on meidän ensiksi opittava.

Juutalaiset olivat siitä kovin vihoissaan, että heidän täytyi olla pakanalliselle keisarille alamaiset. He ajattelivat: Mehän olemme Jumalan kansaa; pakanat eivät tiedä mitään Jumalasta, elävät sitäpaitsi kaikenlaisessa epäjumalisessa ja häpeällisessä menossa. Kuinka sopii meidän palvella heitä ja pitää heitä herroinamme? Mutta kaikki Jumalaa pelkäävät ja hurskaat sielut kohottivat kätensä Jumalan puoleen ja rukoilivat armoa. Oikeuteensa he eivät vedonneet, sillä he tiesivät, että he synneillään olivat tämän kohtalon ansainneet.

Kun näet heidän julkinen oppinsa ja saarnansa, niinkuin evankeliumista toteamme, ei ollut ensinkään kelvollista, niin ei ollut kelvollinen heidän oma hallituksensakaan. Ahneus, voitonhimo, haureus, ylpeys, hekumallisuus ja muut synnit olivat vallalla. Mitä Herran Jumalan oli silloin tekeminen? Pitikö hänen vielä suojella heitä, vaikka he eivät vähääkään huolineet hänestä ja hänen sanastaan? Pitikö hänen antaa heidän käyttää oikeuksiaan, vaikka eivät tahtoneet edes sormeansa liikuttaa hänen tähtensä ja häntä palvellakseen? Sitä hän ei voinut tehdä. Kun he eivät pitäneet arvossa hänen oikeuttaan, niin hänelläkin oli kyllin syytä kumota heidän oikeutensa.

Eikä Jumala ollutkaan luvannut heille ikuisesti pysyvää valtakuntaa; hän oli heille luvannut valtakunnan sillä nimenomaisella ehdolla, että he ovat hurskaita ja kuuliaisia ja pitävät hänen käskynsä. Mutta he unohtivat nämä ehdot, eivät huolineet Jumalan käskyistä, mutta tahtoivat kuitenkin vapaana säilyttää oman hallituksensa, olivat he sitten jumalisia tai jumalattomia. He olivat sellaisen palvelijan kaltaisia, joka tahtoo palkkansa, oli hän sen ansainnut tai ei. Aivan sellainen oli heidän tahtonsa. Mutta.tämä oi sääntö: tee tehtäväsi, niin saat saatavasi. Jos talonpoika ei elä hurskaana ja kuuliaisena eikä maksa verojansa, niin hänelle ei tapahdu vääryyttä, vaikka maaherra ottaa häneltä talon oikeuksineen ja antaa sen toiselle, joka on hurskas ja tekee, mitä hän on esivallalleen velvollinen tekemään.

Oppikaamme vähentämään valituksiamme ja ottakaamme myös huomioon, mitä olemme väärin tehneet Jumalaa kohtaan! Älkäämme yksinomaan katsoko omaa oikeuttamme. Silloin nostaisimme kaikessa nöyryydessä ja kärsivällisinä kätemme Jumalan puoleen sanoen: Tosin minulle tapahtuu vääryyttä, jota en olisi tuolta ihmiseltä ansainnut, mutta minun on myös katsottava omaa kohtaani, suhdettani Jumalaan. Silloin huomaan pitkän syntiluettelon, joka osoittaa minun olevan kymmeniä vertoja pahemman ja tehneen kymmeniä, jopa tuhansia vertoja enemmän syntiä Jumalaa vastaan, kuin lähimmäiseni on minun vastaan rikkonut. Minun sopii siis nöyrtyä ja myöntyä sanoen: Oi Herra, anna anteeksi, minäkin tahdon antaa anteeksi.

Aivan väärin on se, että jäykästi vaadimme oikeuksiamme, kun itse olemme tehneet Jumalaa vastaan niin paljon vääryyttä. Tosin laillisella tavalla ja keinolla oikeutensa etsiminen ei ole väärin. Tuomioistuimet ja oikeus ovat Jumalan asettamia, että niitä käytettäisiin ja oikeutta etsittäisiin. Mutta jos emme saa oikeutta puolellemme, niin varokoon jokainen paljon valittamasta ja käymästä kärsimättömäksi! Malttakoon mielensä ja sanokoon: Tosin minun pitäisi olla oikeassa ja loukkaajani väärässä, mutta minun täytyy tunnustaa, että olen tämän vääryyden Jumalan edessä hyvin ansainnut.

Silloin emme menettelisi kuin juutalaiset. Elämällään ja vaelluksellaan he antoivat huonon esikuvan, mutta silti luulivat voivansa säilyttää oikeutensa, vaikka eivät täyttäneetkään velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan. Se on aivan samaa, kuin jos pahat talonpojat tahtoisivat nauttia esivaltansa suojelusta, vaikka eivät maksakaan veroja eivätkä suorita kenellekään mitään. Sellaista vallattomuutta Jumala estää oivasti antamalla esivallan käteen miekan. Jos he eivät tahdo hyvällä maksaa, niin voidaan heidät siihen väkisin pakottaa.

Näin ei ole pappiparkojen. Heillä ei ole mitään valtaa vaatia saatavaansa niiltä, jotka eivät tahdo maksaa, mitä ovat velkapäät. Sentähden tuollaiset pahat porvarit ja talonpojat luulevat voivansa hyvällä syyllä olla maksamatta heille mitään tai eivät anna heille hyvää tavaraa, vaan kaikkein huonointa. Mutta kuinka käy lopulta? Jos seurakunnanpaimen ei voi rangaista ja saada oikeuttansa, niin Jumala ryhtyy asiaan; hän lähettää tauteja ihmisiin ja eläimiin tai hän lähettää varkaita, ja rosvoja, jotka vievät, mitä sinulla on. Hän voi myös sallia viininsadon, viljan, hedelmien, juurikasvien ja heinänkasvun turmeltua sopimattomien säiden kautta.

Kun näin tapahtuu, niin älä valita, hyvä porvari ja talonpoika, että sinulle tapahtuu vääryyttä. Sinä ehkä luulet vääryyden tapahtuneen, mutta Jumalan mielestä sinulle käy aivan oikein. Olethan jo aikaa sitten ansainnut sen, jopa paljon pahempaakin. Älä siis valita, että sinulle tapahtuu vääryyttä, vaan valita omaa syntiäsi ja katumattomuuttasi, omaa ahneuttasi, ylpeyttäsi, suruttomuuttasi, Jumalan sanan halveksimistasi ja muuta sellaista, sillä tällaiset synnit kääntävät oikeutesi täydelliseksi vääryydeksi.

Samoin Herra tahtoo tässä myös muistuttaa juutalaisille, jotka olivat menettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet roomalaisten vallan alaisiksi, etteivät he sitä valittaisi, vaan ajattelisivat omia velkojaan ja muistaisivat, etteivät hekään antaneet Jumalalle, mitä olisivat olleet hänelle velvolliset antamaan. Sentähden saivat he pitää hyvänänsä, mitä heille oli tapahtunut. Mutta siihen juutalaiset eivät tyytyneet. He vaativat muka oikeuden nojalla itsenäisyyttään takaisin. Siihen Herra Jumala vastasi kieltävästi. Rooman keisari on kyllä huolehtiva siitä, että hän pakottaa teidät alistumaan rangaistukseen, ellette vapaaehtoisesti nöyrry sitä kärsimään!Eihän juutalaisille oltu luvattu itsenäistä valtakuntaa muutoin kuin sillä ehdolla, että he eläisivät hurskaasti, muussa tapauksessa piti heidän menettämään itsenäisyytensä ja oikeutensa.

Me olemme nykyään samassa suhteessa turkkilaisiin. Meistä tuntuu vääryydeltä, että nuo, jotka ovat pahempia kuin pakanat, saavat suuren voiton meistä kristityistä. Mutta älkäämme ottako huomioon, keitä turkkilaiset ovat, vaan huomioikaamme oma suhteemme Jumalaan; silloin havaitsemme, ettei meille vääryyttä tapahdu. Minkätähden paavilaiset niin jäykästi pitävät kiinni epäjumalanpalveluksestaan ja vainoavat sanaa? Minkätähden me emme tee parannusta, vaikka meillä on evankeliumi? Miksi me emme toki elä niinkuin kristittyjen sopii? Tämä on se toinen asia, joka meidän tänään on opittava.

Toinen on se, että meidän on tehtävä erotus maailman valtakunnan ja Herramme Kristuksen valtakunnan välillä, ja ettei Herra Jumala tässä hylkää maallista valtakuntaa, vaan vahvistaa sen ynnä kotielämän, elinkeinot, avion ynnä muut elämänmuodot, joita keisari tarvitsee. Kun Kristus sanoo: »Antakaa keisarille, mikä keisarin on», niin se merkitsee aivan samaa, kuin jos hän olisi lausunut: Jos olet porvari, talonpoika, aatelismies, ruhtinas, aviomies, aviovaimo, palvelija tai palvelijatar, niin pysy elämänmuodossasi äläkä turmele keisarin valtakuntaa. Palvelija, palvele isäntääsi! Kunnioita, lapsi isääsi ja äitiäsi! Näitä muotoja minä en kumoa, sillä ne ovat niitä elämänmuotoja, joiden puutteessa keisari ei tule toimeen, ja jotka eivät ole haitaksi minun valtakunnalleni, joka ei ole tästä maailmasta.

Tästä saamme hyödyllisen opetuksen: kristityn ei tarvitse kieltäytyä maallisesta kuuliaisuudesta ja pyrkiä vapaaksi siitä tai muuttaa kutsumusta, yrittämällä jotakin uutta, niinkuin munkit, luullen, etteivät tule autuaaksi, jos pysyvät maallisissa toimissaan ja viroissaan. Ei niin, Kristus sanoo: ei niin saa olla. En tahdo saarnallani kukistaa keisarin valtaa. Pysy siis kutsumuksessasi: anna keisarille, mitä hänelle tulee antaa. Jumala ei sinua siitä estä; hän vaatii toisenlaista kuuliaisuutta.

Sentähden sinun tulee myös antaa »Jumalalle, mikä Jumalan on», toisin sanoen, usko Jeesukseen Kristukseen, kuule pyhää evankeliumia ja ota se vastaan, elä Jumalan pelossa ja hänen käskyjensä mukaan! Ole laupias, ystävällinen ja kärsivällinen! Tämä on oleva uhrisi Jumalalle; siihen hän tyytyy. Mutta mitä tulee ajalliseen elämääsi, omaisuuteesi, elämänmuotoosi ja kutsumukseesi, niin anna siitä keisarille, mitä hänelle tulee. Jumala ja keisari saattavat siis hyvin sopia rinnatusten, vaikka juutalaiset olisivat tahtoneet heidät toisistaan erottaa; he eivät tahtoneet antaa Jumalalle eivätkä keisarille, mitä kummallekin kuuluu.

Mutta tässä on tarkoin huomattava seuraava seikka. Samoin kuin Jumala ei tahdo turmella eikä kukistaa keisarin valtaa, (sillä se ei estä sinun uskoasi ja suhdettasi Jumalaan: olkoon sinulla mikä maallinen virka ja toimi tahansa, niin saatat silti pysyä kristittynä) samoin on keisarinkin annettava Herran Jumalan hallituksen olla turmelematta ja eheänä; hän ei saa estää ihmisiä antamasta Jumalalle, mitä he ovat velvolliset Jumalalle antamaan. Ja jo edellä on sanottu, mitä me olemme velvolliset Jumalalle antamaan, nimittäin uskomaan Kristukseen, kuulemaan hänen sanaansa ja asettamaan elämämme sen mukaan, tekemättä mitään sen vastaista. Enempää emme voi tehdä Jumalalle täällä maan päällä.

Tästä palveluksesta keisari eli maallinen esivalta ei saa estää alamaisia. Mutta jos esivalta ryhtyisi sellaiseen, niin alamaiset eivät saa sitä totella, vaan ennemmin kärsiä, mitä sen vuoksi kärsimään joutuvat. Suuri ja raskas synti on se, että esivalta vaatii itselleen sellaista kuuliaisuutta, ettei siltä voida Jumalalle tulevaa kuuliaisuutta osoittaa. Niin käy esimerkiksi silloin, kun se kieltää oikean opin ja rankaisee alamaisia siitä, että he nauttivat ehtoollisen sakramentin täydellisenä, niinkuin Kristus sen asetti, ja kun se pakottaa ihmisiä epäjumaliseen menoon, sielumessuihin, anteisiin, pyhimysten palvelukseen ja muihin sellaisiin.

Tällaisissa tapauksissa se anastaa itselleen liiaksi valtaa: se tahtoo estää ihmisiä osoittamasta kuuliaisuutta Jumalalle. Ennen kaikkea Jumala vaatii meiltä sitä, että kuulemme hänen sanaansa ja kokonaisesti sitä noudatamme. Mutta jos esivalta tahtoo sitä estää, niin tietäkööt alamaiset, että he eivät ole velvolliset silloin kuuliaisuutta osoittamaan. Kirjoitettu on näet: »Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmisiä.» Ja tässä Herra ei käske antamaan vain keisarille, mikä keisarin on», vaan myöskin »Jumalalle, mikä Jumalan on.»

Jos siis esivalta tästä kuuliaisuudesta Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan vihastuen rupeaa rankaisemaan ja vangitsemaan tai tuomitsemaan sen johdosta kuolemaankin alamaisiaan, täytyy antaa sen tapahtua. Lohdutettakoon itseään näin: keisari ja maallinen esivalta on tosin meidän hallitsijamme, mutta se ei ole ainoa herramme; meillä on toinenkin Herra, joka on suurempi, nimittäin Herra Jumalamme taivaissa. Jos siis jompikumpi näistä herroista on vihoitettava, jos on oltava tottelematon joko Jumalalle taikka keisarille, niin on parempi, että keisari vihastuu tottelemattomuuteemme, kuin että Jumala meihin vihastuu.

Jos näet olet tottelematon Jumalalle mielistelläksesi keisaria ja maallista esivaltaa, niin Jumala on sellainen valtias joka voi rangaista tottelemattomuutesi helvetin tulella ja iankaikkisella kuolemalla. Tätä kurjuutta älköön kukaan ihminen tuottako itselleen; vihoittakoon vaikka tuhat kertaa ennemmin keisarin, joka kiukkuisimmillaankaan ei voi rangaista tottelemattomuutta muilla kuin ajallisilla rangaistuksilla. Keisarilla en tässä tarkoita erikoista henkilöä, vaan yleensä kaikkea esivaltaa. Niin Kristuskin tässä sitä nimittää sanoessaan: »Antakaa keisarille, mikä keisarin on».

Huomaa myös kuuliaisuuden palkinto! Jos olet kuuliainen Jumalalle ja pidät hänen käskynsä, seuraa siitä iankaikkinen palkinto: taivas ja iankaikkinen elämä.- Jos~taas sopimattomasta kuuliaisuudesta, jota vastoin Jumalan käskyä osoitat esivallallesi, saat täällä huvitusta ajaksi, niin saat siitä, niinkuin jo mainitsin, iankaikkisesti kärsiä. Tähän lohdutukseen turvautukoot ne köyhät kristityt, jotka nykyaikana eri maissa ovat sellaisen esivallan alaisia, joka ei salli heidän kuulla Jumalan sanaa, vaan väkisin tahtoo pakottaa heidät paavin epäjumalisuuteen ja väärään jumalanpalvelukseen. Jumala ei anna itseään pilkata. Hän tosin tahtoo, että annat keisarille, mikä keisarin on, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että annetaan Jumalalle, mikä Jumalan on.

Silloin menettelemme oikein. Keisarilta ja maalliselta esivallalta ei meillä ole muuta kuin ravinto, ruoka ja juoma, vaatteet, suojelus, rauha ja mitä muuta tähän katoavaiseen elämään kuuluu. Mutta Jumalalta meillä on ruumis ja henki sekä vielä iankaikkisen elämän toivo. Pitäisikö meidän siis ihmisten tähden luopua Jumalasta, jonka hyvyyttä saamme nauttia iankaikkisesti, palvella ihmisiä ja olla hänelle tottelemattomat? Siitä varjelkoon meitä hyvä Jumala, käyköön meidän sitten, niinkuin hänen jumalallinen tahtonsa on!

Mutta maallisen esivallan tulisi paremmin muistaa asemansa. Jos Kristus olisi sanonut: Antakaa keisarille, mitä hän tahtoo tai mitä teillä on, niin saattaisi keisarilla olla oikeus alamaisiltaan sitä vaatia ja ottaa. Mutta tässä on sanottu: »Antakaa keisarille, mikä keisarin on.» Hänellä on määrätty ja säädetty valtansa, ja siihen hänen tulee tyytyä. Mutta jos hän ylittää sen yrittäen ottamaan senkin, mikä Jumalalle kuuluu, niin tietäkää, ettette ole sitä hänelle velvolliset antamaan. Teidän ei tarvitse, ette saakaan, jos mielitte autuaaksi tulla, sitä hänelle antaa. Samoin kuin keisarilla ei ole valtaa sellaista vaatia, samoin Jumala on kieltänyt ja varoittanut alamaisia sitä keisarille antamasta.

Se on suuri surkeus, joka epäilemättä vielä saattaa Saksanmaan koviin kohtaloihin, että maalliset ruhtinaat ja varsinkin piispat, jotka nykyisessä asemassaan eivät ole muuta kuin maallisia ruhtinaita, niin surkeasti kohtelevat kurjaa kansaamme. He eivät tyydy siihen kuuliaisuuteen, että alamaiset antautuvat palvelemaan heitä ulkonaisesti, omaisuuksillaan; he tahtovat myös pakottaa alamaisensa uskomaan ja toimimaan uskon asioissa heidän mielensä mukaan, vaikka se olisi selvästi vastoin Jumalan sanaa. Siitä syystä he kieltävät heiltä oikean ja puhtaan opin eivätkä päästä heitä sellaisiin paikkoihin, missä Jumalan sanaa oikein saarnataan. Sitäpaitsi he kieltävät heitä lukemasta eräitä kirjojakin. He asettavat vääriä valheen saarnaajia, jotka saarnaavat vanhoja juorujaan, joissa ei ole sanaakaan omantunnon oikeaksi lohdutukseksi, ja parannukseksi. Ja mikä vielä pahempi: moiset suurisuiset saarnaajat eivät osaa muuta kuin pilkata pyhää evankeliumia ja sitä mitä kauheimmin parjata.

Kun he sitten saavat säilymään tuon kauhean, epäjumalisen messu-uhrin, pyhimysten avuksihuutamisen ja kunnioittamisen, pyhiinvaellukset, annekirjojen kaupan ja toivon syntien anteeksisaamisesta salaripillä, paastolla, juhlimisella ja muulla sellaisella, niin he luulevat hyvin tehneensä. Mutta erittäin suurta omavaltaisuutta he harjoittavat pyhän ehtoollisen sakramenttia kohtaan, vaikka Kristuksen käsky ja alkuseurakunnan esikuva on niin selvän selvä: siinä on nautittava sekä leipä että viini, eikä vain, niinkuin paavilaiset nauttivat, pelkkää leipää.

Tämän ja kaiken muunkin, mitä ruhtinaat ja piispat nykyään vaativat alamaisensa harjoittamaan, he perustavat siihen, että muka on oltava maalliselle esivallalle kuuliaisia. Ikäänkuin olisi Kristus sanonut: Antakaa keisarille kaikki, Jumalalle ei mitään. Jos Jumalaa koskevissa asioissa on noudattaminen keisaria eikä Jumalan sanaa, niin asetetaan keisari yli Jumalan, otetaan kaikki Jumalalta ja annetaan keisarille. Niin ei saa tehdä. Jumala kyllä suo alamaisten osoittaa kuuliaisuutta keisarille; hän vaatii sitä vakavasti ja valvoo sen noudattamista ankarasti: milloinkaan ei ole ollut sitä kapinaa ja uppiniskaisuutta esivaltaa vastaan, jonka vuoksi alamaisia ei olisi kohdannut kova rangaistus, niinkuin näimme talonpoikiemme kapinassa käyneen.

Mutta sen ohessa Jumala vaatii myöskin kuuliaisuutta itseään kohtaan. Keisarille alamaiseksi hän tekee elämän ja omaisuuden, kodin ja konnun, että hänelle itselleen jäisi vain sydän ja että hän saisi sanallaan ja Hengellään hallita sydämessä. Mutta kun hän ei saa sitäkään, vaan keisari tahtoo sen vallan lisäksi, mikä hänellä on elämään ja omaisuuteen, mahdillaan hallita sydäntäkin: jokaisen pitää uskoa ja tehdä Jumalaa koskevissa asioissa, mitä hän tahtoo eikä sitä, mitä Jumala on sanassansa opettanut ja käskenyt, siitä ei lopulta seuraa mitään hyvää. Jumala tahtoo säilyttää valtakuntansa häiritsemätönnä ja palveluksensa esteetönnä. Joka siis ryhtyy näitä loukkaamaan, hän loukkaa ja turmelee itsensä. Niin on aina käynyt kaikkialla mahtavimpienkin hallitsijain ja kuningasten: kun nämä tahtoivat anastaa kaiken, antamatta Jumalalle mitään, niin Jumala piti kuitenkin omansa, ja nuo hirmuvaltiaat menettivät kaiken, itsekin kukistuen.

Me huomaamme siis: Herra on tässä määritellyt ja selvästi rajoittanut keisarin vallan: tämän on pysyttävä omalla alallaan, puuttumatta Jumalan valtakuntaan ja voimaan. »Antakaa» hän sanoo, »keisarille, mikä keisarin on». Hän tahtoo sanoa: mikä Jumalalle kuuluu eikä keisarille, sitä älkää hänelle millään ehdolla antako; jos annatte, olette minulle tottelemattomat ja keisarille liian kuuliaiset. Hän saattaa palkita teitä joksikin ajaksi, mutta minä rankaisen tottelemattomuuden itseäni kohtaan iankaikkisella tulella. Tyytyköön keisari siis siihen, mikä hänen on. Ja ellei hän tahdo siihen tyytyä, niin varo antamasta hänelle, mitä minulle kuuluu. Näiden valtakuntien täytyy pysyä erillään, niitä ei saa toisiinsa sekoittaa. Jumala saakoon, mikä hänen on, ja keisari, mikä keisarin on.

Ajallisissakin asioissa, jotka koskevat ruumista, rahaa ja omaisuutta, on kohtuutta viljeltävä. Aina on pysyvä erotus maallisen esivallan ja hirmuhallituksen välillä. Hirmuvaltias nylkee alamaisiaan niin kauan kuin heiltä jotakin saa. Sitä oikeutta ei Herra tässä myönnä esivallalle, vaan käskiessään alamaisten antaa keisarille, mikä keisarin on, hän antaa esivallalle eli keisarille sen viittauksen, ettei hän saa enempää vaatia eikä ottaa kuin hänelle kuuluu.

Hän tekee siis erotuksen sinun omasi ja sen välillä, mitä sinun tulee omastasi antaa esivallalle. Ei ole esivalta asetettu sitä varten, että kaikki tehtäisiin kerjäläisiksi eikä kukaan saisi omistaa mitään omaisuutta. Sitä varten suoritetaan esivallalle verot ja muut maksut, että alamaiset saisivat pitää omansa, etsiä elantoaan, kunnialla elättäisivät itsensä ja omaisensa ja kartuttaisivat omaisuuttaan.

Mutta hädän tullen, kun yleisen rauhan säilyttämiseksi on mentävä vihollisia vastaan, kukaan ei saa estellä; hengen ja omaisuuden alttiiksi antaen on riennettävä auttamaan esivaltaa, kukin kykynsä mukaan. Mutta kun ei ole tällaista yleistä hätää, ei esivalta saa hallita hirmuvaltaisesti eikä liiaksi rasittaa alamaisia: sen tulee säilyttää heillä kohtuulliset verot. Muussa tapauksessa esivalta ottaa sitä, mikä sille ei kuulu, ja siten se vain herättää Jumalan vihaa kohtaansa, ja hän rankaisee hirmuvaltiaita kapinoilla, vihollisten hyökkäyksillä ja muulla tavalla.

Olkoon tämä kylliksi päivän evankeliumista. Suokoon Jumala armonsa esivallallemme ja meille, että me kumpikin puolestamme antaisimme Jumalalle, minkä olemme velvolliset hänelle antamaan. Silloin myös meidän hyvin sopii antaa keisarille, ja hänen ottaa, mikä hänen on. Siten saatamme viettää täällä ajassa hyvää, rauhallista ja Jumalalle otollista elämää ja sitten uskon kautta Kristukseen tulla iankaikkisesti autuaiksi.

Sen suokoon meille rakas Herra Jumalamme, Herramme Kristuksen ja Pyhän Hengen kautta. Amen.