Päivän evankeliumissa kuulette, rakkaani, kahdesta ihmetyöstä. Ne kumpikin ovat suuret ja jalot. Edellinen tapahtui sairaalle naiselle, jolla oli niin vahva usko Herraan Jeesukseen, että hän toivoi heti tulevansa terveeksi, kunhan vain saisi edes salaa, hänen tietämättään, koskettaa hänen vaatteisiinsa.

Toinen tapahtui päämiehelle, joka myös uskoi, että Herra voi jälleen antaa elämän hänen kuolleelle tyttärelleen. Kummassakin ihmeteossa siis jalosti ylistetään uskoa, esikuvaksemme: koska usko Kristukseen vaikuttaa näin suuria asioita, mekin kehoittuisimme mielellämme kääntymään tämän miehen puoleen, jolta kukaan ei ikinä turhaan ole mitään hyvää toivonut, vaan jokainen on varmasti aina saanut, mitä hän on uskoen toivonut.

Ensiksi on tässä kertomus onnettomasta naisesta. Hänellä oli vaarallinen ja ankara tauti. Markus erityisesti mainitsee, että hän oli paljon kärsinyt monen lääkärin käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa.» Hänellä oli näet ollut tauti jo kaksitoista vuotta. Se oli pahenemistaan pahentunut; oli totisesti ihme, että hän oli niin kauan kestänyt. Ja kuitenkin hän saa Herralta niin helposti avun, ettei hänen tarvitse muuta kuin koskettaa tämän vaatteita, niinkuin hän oli kuullut toisten koskettaneen ja tulleen terveeksi. Hän ajatteli voivansa samoin tulla terveeksi. Sentähden hän tunkeutui kansan seassa Herran tykö, rohkenematta kuitenkaan pyytää tältä. Suuressa nöyryydessä hän aikoi vain saada sen häneltä salaa; sentähden hän kosketti hänen vaatteitaan. Ja heti tulikin, niinkuin hän uskoi, tilansa paremmaksi: talttui tauti, jonka vuoksi hän ennen oli saanut niin paljon kärsiä ja varojaan kuluttaa, koettamalla kaikkia keinoja, jotka kuitenkin olivat olleet turhia, jopa vahingollisiakin. Markushan sanoo, että hänen tautinsa oli vain tullut paljon pahemmaksi.

Tässä on erityisesti huomattava, ettei Herra anna ottaa itseltään apua näin kenenkään tietämättä. Hän kysyy kuka häneen koski. Opetuslasten mielestä oli joutavaa kysellen tarkkaan tutkia, kuka häneen koski, sillä kansa tungeskeli hänen ympärillään. Mutta Herra tiesi senkin, mikä heille oli salattua. Nyt ei ollut tapahtunut vain käsillä koskemista; nainen tarttui häneen lujasti sydämellään, hänen armoonsa ja kaikkivaltaisuuteensa luottaen. Sentähden lähti Herrasta Jeesuksestakin erikoinen voima, ja sen hän tunsi.

Sellaista koskemista Herra ei jättänyt salaan. Hän tahtoi antaa meille esikuvan. Kysymyksellään hän siis taivuttaa naisen astumaan esiin, näkyviin, ja tunnustamaan kaikkien kuullen, mitä hänelle oli tapahtunut, että Herra saisi tilaisuuden ylistää uskoa ja opettaa meitä kaikkia, että se on hänelle mieluista palvelusta, kun me luotamme hänen apuunsa ja toivomme häneltä hyvää. Sentähden ylistääkin hän naista suuresti, puhutellen häntä sydämellisesti: »Tyttäreni, ole turvallisella mielin; sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi.s Silloin opetuslastenkin täytyi myöntää, ettei Herra turhan vuoksi kysynyt. Se ei ollut tavallista koskettamista, vaan jotain erikoista, tärkeää sekä Herralle että meille kaikille.

Merkillinen on Herran tilaisuudessa pitämä puhe, jos sitä tarkemmin ajattelemme. Hän ilmaisee voiman lähteneen itsestään. Mutta kun nainen seisoo siinä Herran edessä, tunnustaen tämän tehneen hyvän työn, niin Herra ei mainitse mitään voiman lähtemisestä, vaan pitää apua naisen uskon seurauksena; ja kuitenkaan tämä ei itse auttanut itseään; Herra oli häntä auttanut. Näin Herra menettelee osoittaakseen, kuinka on mieluista hänelle se, että sinä odotat häneltä kaikkea hyvää ja etsit apua häneltä. On, kuin hän tahtoisi sanoa: Huomatkaa ja oppikaa vain uskomaan minuun, olkoon hätä mikä hyvänsä. Oikeastaan minä tahdon mieluummin auttaa, kuin te edes osaatte pyytää. Mieluummin minä tahdon teitä auttaa kuolemasta, kuin te tahdotte elää. Sitä hän tässä osoittaa itse teossakin: se tapahtuu itsestään. Meidänkin pitäisi siis tätä esikuvaa katsellen oppia kaikissa hädissämme ja tarpeissamme uskomaan ja toivomaan Kristukselta kaikkea hyvää.

Mutta kuinka käy? Me kuulemme siitä saarnassa, siitä puhutaan kotona, me saamme käsin kosketella ihmeitä, joita hän vielä joka päivä tekee, mutta kuitenkaan emme oikein ota uskoaksemme häneen. Jolla on aitat ja kellarit elonvaraa täynnä, hän töin tuskin uskoo itsellään olevan ruokaa ja juomaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Joka itse on terve, uskoo kyllä Jumalan häntä auttavan. Mutta jos joudumme köyhyyteen tai tautivuoteelle, on uskomme mennyttä. Emme silloin tee muuta kuin valitamme ja itkemme, luullen, ettei apua enää olekaan, vaikka joka päivä saamme kuulla, että Jumala Kristuksen tähden on meille armollinen ja mielellään meitä auttaa. Mutta kuinka on selitettävissä tämän naisen kohta? Hän oli ehkä kerran tai kahdesti saanut kuulla Kristuksesta ja hänen ihmeistään. Kuitenkin hän tarttuu Kristukseen niin vahvalla uskolla, että tämä, vaikka olisi istunut yläpuolella taivasten, olisi aukaissut taivaat, ja hän olisi vetänyt hänet alas luokseen saadakseen apua. Kuten sanottu, Herra ei voi kieltää apuaan, kun sitä todella oikeassa uskossa häneltä etsitään.

Me olemme siis, Jumala parantakoon, todellakin kurjia ihmisiä: emme tahdo tulla uskoon, vaikka meillä niin runsain määrin on Jumalan sana. Siihen on syynä perkele ja meidän häijy vanha Adamimme. Muussa tapauksessa mekin, jos todella haluamme tulla vanhurskaiksi ja autuaiksi sekä saada mitä tarvitsemme, uskoisimme Kristukseen ja toivoisimme häneltä kaikkea hyvää. Niinkuin kuulitte, usko ei voi pettyä. Sentähden Herra sitä suuresti ylistää, sanoen: »Uskosi on tehnyt sinut terveeksi.» Sama usko Kristukseen auttaa meitäkin, herättää meidät kuolleista elämään, voittaa perkeleen. karkoittaa synnin ja tekee meidät autuaiksi. Vaikka Kristus tekee nämä teot, sanotaan niitä kuitenkin uskon teoiksi. Ilman uskoa ne näet eivät voi meissä tapahtua. Tiedättehän, ettei Kristus itse, eivät pyhät sakramentit eikä Jumalan sana ja sen saarna mitään auta eikä hyödytä ilman uskoa. Uskon on se tehtävä, tai jää se tekemättä. Tämä edellisestä ihmeteosta.

Toisen ihmeteon Herra teki kuolleelle tytölle, jonka Luukas sanoo iältänsä olleen yhtä monen vuoden vanha, kuin tuo nainen oli sairastanut tautiaan. Kukaan ei osannut ajatella muuta kuin että tyttö oli kuollut. Kaikki olikin jo valmistettu, niinkuin on tapa valmistaa kuolleita varten, jotka viedään hautaan. Soittajat olivat jo talossa. Juutalaisilla ei ollut kelloja; sen sijaan että me soitamme kuolleille kelloja, he soitattavat suruvirren talon portilla. Kansa oli jo kokoontunut ruumista saattamaan, niin että talossa oli suuri väen liike ja paljon puuhaa niinkuin tavallisesti suurisukuisten hautajaisissa.

Nyt kun maailmalla ei enää ole mitään toivoa mitäpähän inhimillisiä toiveita voisi olla kuolleen ihmisen elämästä , niin tytön isä vielä hautoo kummallista, ihmeellistä ajatusta: hän toivoo, että äsken kuollut tyttärensä vielä saattaisi herätä eloon, jos hän saisi Kristuksen luoksensa. Sitä todistavat hänen omat sanansa. Hän lankeaa maahan Herran eteen ja sanoo: Minun tyttäreni kuoli juuri ikään; mutta tule ja pane kätesi hänen päällensä, niin hän virkoaa eloon.» Vaikka Markus ja Luukas kertovat hänen lähtiessään Jeesuksen luo tyttären olleen kuolemaisillaan, niin he myös mainitsevat, että tyttö kuoli, ennen kuin Kristus ennätti taloon, ja he osoittavat selvästi, että isä kuitenkin uskoi, säilyttäen niin suuren luottamuksen Herraan, että tämä oli häntä auttava ja herättävä lapsen kuolleista.

Onko kukaan eläissään nähnyt ja kuullut kummempia ihmisiä? Nainen, jota kukaan maailmassa ei voinut auttaa, alkaa toivoa paranevansa, jos vain pääsee Herraa niin lähelle, että voi koskettaa hänen vaatteensa lievettä. Eikä hän pety toivossaan: niinkuin hän uskoi, niin hänelle myös tapahtui. Ja samoin tämä isä, jolta tytär oli kuollut, saa sellaisen ajatuksen, että hänen tyttärensä herää jälleen eloon, jos Herra vain tulee panemaan kätensä hänen päälleen.

Niin, sanonet, jos tyttö olisi vaipunut tavalliseen uneen eikä kolkkoon kuolemaan, niin kädellä olisi kyllä voinut jotakin saada aikaan. Mutta tässä ei auta kädet, ei puhdistamiset, ei nykimiset, ei huutelemiset; kaikki on turhaa. Näin täytyy järjen ajatella eikä se toisin voikaan. Mutta päämiehellä ei ollut tällaisia ajatuksia; siinä tapauksessa olisi hän jäänyt kotiin, lähtemättä hakemaan Herraa Kristusta.

Tässä me taas näemme, kuinka sydämellisesti Herra mieltyy sellaiseen uskoon, jota järki pitää pelkkänä hulluutena. Vaikka Jeesuksella kyllä oli paraikaa tärkeä asia käsillä, vakava keskustelu Johanneksen opetuslasten kanssa, hän kuitenkin siitä huolimatta, havaittuaan tämän uskon ja luottamuksen heti lähtee seuraamaan päämiestä, ajatellen, että hänen on tehtävä, niinkuin tämä mies uskoo. Kun hän sitten saapuu taloon ja näkee kaikki olevan valmiina ruumissaattoa varten, pelkää hän, että kuolemantapaus masentaisi isää, ja toisten epäuskoisten ihmisten esimerkki voisi häntä säikäyttää. Sentähden hän heti rupeaa lohduttamaan isää, käskien samalla saattoa varten kokoontuneen kansan mennä kotiin. On kuin hän sanoisi: Ihmiset, mitä te täällä teette? Aiotteko ruumissaattoon? Ei, menkää muualle, missä on joku todella kuollut. »Menkää pois, sillä tyttö ei ole kuollut, vaan nukkuu.»

Eipä, toiset vastaavat; hän ei nuku, kyllä hän on kuollut. Me olemme tulleet häntä saattamaan hautaan. Ethän liene oikein viisas, koska luulet, ettemme osaa erottaa nukkuvan ja kuollutta ihmistä toisistaan. Evankelista mainitseekin, että ihmiset nauroivat häntä, pitäen häntä hulluna, joka ei tuntenut unen ja kuoleman välistä erotusta.

Mutta Herra pysyy mielipiteessään. Nyt on vain todella osoitettava, onko hän oikeassa vai ei. Ei kukaan muu ole hänen puolellaan eikä pidä totena hänen puhettaan, paitsi tytön isä. Tähän Herra tyytyy, ja hänen tähtensä, hänen uskonsa tähden vahvistaa hän sen työllä. Jos isällä ei olisi ollut uskoa, tyttö olisi varmaankin kuolleena pysynyt, eikä se olisi ollut vain unta. Niin jalo asia on usko, kun toivotaan Herralta Kristukselta jotakin hyvää.

Herra siis astuu tytön luo, tarttuu häntä käteen aivan samoin kuin me teemme aikoessamme herättää nukkuvan lapsen. Niin isä uskoi, eikä Herra tahtonut tehdä vastoin Isän uskoa. Heti tyttö nousi, aivan kuin olisi hän maannut vain suloisessa ja rauhallisessa unessa.

Meidän on tarkoin otettava vaarin näistä Herran sanoista: »Tyttö ei ole kuollut, vaan nukkuu.» Ne ovat lohdulliset sanat. Jos ne olisivat ostettavissa, me antaisimme kaiken voidaksemme oikein ne omistaa, ymmärtää ja uskoa. Se, joka pitää kuollutta ihmistä vain vuoteessaan nukkuvana, se, joka saattaisi niin muuttaa käsityksensä, että pitäisi kuolemaa vain unena, saattaisi todella kerskata omistavansa taidon, jota ei ole kenelläkään muulla ihmisellä.

Mutta me havaitsemme ja toteamme itsestämme ja muista ihmisistä: kuta enemmän järki on kehittynyt, sitä vähemmän se tätä uskoo ja sitä enemmän se vain sitä pilkkaa. Niinpä näemme tässäkin ihmisten nauravan Herralle, ajatellen: Tuoko tekisi kuolleita eläviksi? Hän ei liene täydessä järjessä, koska luulee kuolleenkin vain ihmisen nukkuvan ja olevan koskettamalla herätettävissä.

Niin se kuitenkin on. Jumalan viisaus on niin korkea, että järki pitää sitä pelkkänä hulluutena. Ajattele, jos lapsesi olisi kuollut, ja minä sanoisin: Eipä se olekaan kuollut; etkö näe, että se vain nukkuu, sormellani minä sen voin herättää,niin kaiketi luulisit minun tekevän pilkkaa sinun murheestasi, ja pyytäisit, että jättäisin sinut rauhaan. Juuri näin nuo ihmiset kohtelivat Herraa Kristusta.

Opi siis päivän evankeliumista: kuolema Herran Kristuksen edessä ei ole mitään muuta kuin unta. Näimmehän tästä, että hän kädellään herättää kuolleen tytön henkiin aivankuin unesta. Naisella, tautiaan sairastavaisella, ei ollut sitä enää tullessaan Kristuksen eteen. Ei siis tautikaan Herran Kristuksen edessä ole mikään tauti, niinkuin tuon naisen esimerkki osoittaa. Hän oli sangen sairas; mutta heti päästyään Kristuksen tykö ja koskettuaan hänen vaatteisiinsa hänen tautinsa täytyi talttua ja väistyä.

Samanlaisena Herra esiintyy muissakin hädissä ja puutteissa. Sokeat jotka häneltä etsivät apua, saavat näkönsä, syntiset tulevat vanhurskaiksi, kadotetut autuaiksi. Niin ihmeellisesti hän meitä hoitaa. Meistä tuntuvat hänen sanansa mitättömiltä, näyttääpä usein käyvän aivan niitä vastoinkin. Niinpä on tyttösemme ihmisten silmissä kuollut, mutta Kristuksen mielestä hän elää, hän vain nukkuu. Daavid oli omissa ja maailman silmissä köyhä lammaspaimen, mutta Herran silmissä hän oli kuningas. Kaikki te, jotka minuun uskotte, olette omasta mielestänne kurjia syntisiä, mutta minusta te olette suuria pyhiä, niinkuin Jumalan enkelit. Minun ei tarvitse näet muuta, kuin sanoa sana, niin synnin, kivun ja kuoleman täytyy väistyä, ja niiden sijaan tulee vanhurskaus, terveys ja elämä. Aivan niin pitää käydä, kuin minä sanon, näyttäköön asia maailman silmissä mahdolliselta tai mahdottomalta.

Herra puhuu siis tässä ihmeellisiä sanoja. Maailman mielestä ne ovat pelkkää valhetta, se, että hän lausuu, ettei tyttö ole kuollut, vaan nukkuu. Jos hän olisi vain sanonut hänen nukkuvan, niin kansa olisi ajatellut: Se kyllä on iäisyyden unta, josta ei herää ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta hänpä sanoo suoraan: Hän ei ole kuollut, vaan nukkuu, hän elää! Teidän mielestänne, teidän silmissänne hän ei elä, mutta minun edessäni hän elää. Osoittaakseni teille sen olevan totta, minä herätän hänet sormen koskettamalla, niinkuin te herätätte lapsenne unesta.

Lyhyesti sanoen: emme milloinkaan saa katsella hätäämme järjellämme ja maallisin silmin, vaan uskon silmin. Nämä silmät ovat sellaiset, että ne nähdessään kuoleman, synnin ja helvetin saattavat varmuudella sanoa: En näe mitään kuolemaa, en tunne mitään syntiä, en ole kadotettu; minä näen Kristuksen kautta pelkkää pyhyyttä, elämää ja autuutta. Samoin en köyhänä ollessa tunne mitään köyhyyttä, minulla on mielestäni kaikkea kyllin, kun minulla on Kristus, joka voi minulle joka hetki antaa, mitä tarvitsen, vaikka minulla itselläni ei mitään olisikaan.

Se jolla olisi tällaiset silmät saattaisi sanoa, että hänellä on kristityn uskonsilmät. Hän katselisi kalliin ajan kohdatessa tai kuoleman uhatessa kaikkea aivan toiselta kannalta kuin maailma. Kalliina aikana kukin kurkistelee, mitä hänellä on kellarissa ja aitassa; sen mukaan, mitä siellä on, on hänellä mielikin. Jos siellä on paljon tallella, hän on iloissaan, jos taas on vähän, hän käy murheelliseksi ja epätoivoiseksi.

Samoin kuoleman uhatessa. Joka vain pakoon pääsisi, hän pakenisi, muualla luullen olevansa paremmin turvattuna. Mutta kristitty, jolla on vahva usko Kristukseen, ajattelee näin: Vaikka minulla olisi vaikka tuhat ruton tarttumaa ruumiissani, minä en sittenkään pelkäisi kuolemaa, kun minulla on Kristus. Jos se on hänen tahtonsa, niin rutto vahingoittaa minua yhtä vähän kuin kirppu, joka on kainalossani: se tosin puree minua vähän, mutta henkeä se ei voi viedä. Joka saattaisi säilyttää tällaisen mielen, hän varmaankin olisi turvattuna, pelotta ja rohkeana. Mutta kun emme usko eikä meillä ole tätä hengellistä näköä, vaan katselemme kaikkia asioita lihallisin silmin, niin me myös pelkäämme ja vapisemme ja joudumme niin mielettömiin ajatuksiin, että luulemme voivamme paeta Jumalan vihaa muutamien kymmenien penikulmien päähän.

Herra Kristus todistaa, että nekin, jotka jo aikoja sitten ovat kuolleet, haudatut ja meidän ajatuksiemme mukaan tomuksi muuttuneet, kuitenkin elävät Jumalalle. Sentähden hän sanoo Evankeliumissa (Matt. 29:31): »Jumala on puhunut teille: Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän oli kuolleitten Jumala, vaan elävien.» Siis Aabraham, lisak ja Jaakob elävät, he eivät ole kuolleet, vaikka ovat neljättätuhatta vuotta maassa maanneet ja jo aikoja sitten tomuksi muuttuneet, niin että heistä ei ole enää mitään jäljellä. Kristus todistaa selvästi, että he elävät. Jumalassa näet kaikki elävät, nekin, jotka meistä ovat kuolleet. Maailma ja järki eivät voi muuta nähdä kuin kuolemaa. Mutta kristittyjen katse tähtää niihinkin, mitä he eivät näe, vaan minkä he sanassa kuulevat, niinkuin tämä isä ja Kristus katselivat kuollutta tyttöä.

Samoin kuin minä sanoin olevan laita kuoleman, samoin on myös laita synnin. Minun tulee tietää ja tunnustaa olevani syntinen, mutta kuitenkin minä saan uskoa ja toivoa tulevani täysin pyhäksi ja vanhurskaaksi. Kuuluvathan Herramme Kristuksen sanat kasteessa: »Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu». Ja samoin ehtoollisessa: »Syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; juokaa, tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.» Nämä sanat minun on uskottava todeksi. Ja vaikka itsessäni näenkin ja tunnen päinvastaista, en minä saa siitä välittää; minä saan katsoa yksinomaan Jumalan sanaan ja kuulla, mitä hän minulle sanoo. Kun näet kristityn kuolevan, niin tosin silmiesi edessä on kuollut ihminen; mutta sulje nämä lihalliset silmäsi ja avaa hengelliset silmäsi, jotka tähtäävät sanaan, niin huomaat, ettei tuo ihminen olekaan kuollut, vaan elää Jumalassa. Sanoohan Kristus: »Joka uskoo minuun, hän ei ikinä kuole».

Meidän on siis päivän evankeliumista opittava, että onnettomuus, olkoon se meidän silmissämme kuinka suuri tahansa, on Herramme Kristuksen silmissä kerrassaan mitätön. Jos kuolema on mitätön kristityille, niin vielä mitättömämpiä ovat sokeus, pitali, rutto ja muut taudit. Nähdessäsi siis itsessäsi syntiä, sairautta, köyhyyttä ja muuta sellaista, älä pelästy; ummista lihalliset silmäsi ja avaa hengen silmät ja sano: Minä olen kristitty, minulla on Herra, joka yhdellä sanalla voi poistaa kaiken pahan. Mitähän minä sitten niin suuresti surisin? Yhtä helposti kuin Kristus auttoi tuota tyttöä luonnollisesta kuolemasta, yhtä helposti saattaa hän totisesti auttaa meitä, kun me vain häneen uskomme ja häneltä apua odotamme.

Vielä on meidän tässä muistaminen, ettei tyttö saanut apua oman uskonsa tähden eihän kuollut voi uskoa, yhtä vähän kuin hän voi kuulla tai nähdä , mutta hänen isänsä uskoi, ja tämän toisen henkilön usko oli niin voimakas, että tyttö virkosi elämään. Kristus sanookin: »Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.s Niin voimakas on usko! Olkoon asia kuinka suuri hyvänsä, kun vain voit uskoa ja sitä toivoa Kristukselta, niin se myös on tapahtuva; eivät perkele eikä kuolema voi olla niin väkeviä, että ne saattaisivat sitä estää. Sen me huomaamme näistä kummastakin ihmeteosta. Ne esitetään meille, ja Herra Kristus itse niin suuresti ylistää uskoa saadakseen meitä kehoitetuksi muistamaan» että Jumalan edessä kaikki näyttää perin toisenlaiselta, kuin se meistä näyttää. Vaikka me omasta mielestämme näytämmekin kurjilta ja kuolleilta, syntiin vajonneilta, tautien runtelemilta, niin meidän on kuitenkin uskottava, että Jumalan edessä kaikki näyttää perin toisenlaiselta, ja sanoa ilolla: Vaikka minulla on köyhyyttä, sairautta ja kuolemaa, niin en minä, kristitty kun olen, tiedä mitään kurjuudesta, kivusta ja kuolemasta, sillä Herrani Kristus on minulle täydellinen rikkaus, terveys, pyhyys ja elämä. Vaikka minä en tätä vielä näe, niin ei hän tarvitse muuta kuin sanoa sanan, niin minä saan ruumiillisinkin silmin nähdä, että se on totta ja että se varmasti niin tapahtuu.

Suokoon Jumala Poikansa, meidän Vapahtajamme Kristuksen tähden ja Pyhän Henkensä kautta meillekin sellaiset hengelliset silmät, ettemme katselisi onnettomuuksia maailman tavalla, vaan säilyttäisimme lohdutuksen ja viimein tulisimme autuaiksi. Amen.