Päivän evankeliumi on sanoiltaan varsin selvä. Se on puhuttu uskoville ja kristityille sekä lohdutukseksi että varoitukseksi, muille sitävastoin varoitukseksi ja peljätykseksi, jos edes sekään heitä auttaa. Sen sijaan että useimmat evankeliumit melkein yksinomaan opettavat ja teroittavat uskoa, tämä evankeliumi puhuu vain teoista, joita Kristus viimeisenä päivänä on mainitseva, että nähtäisiin, ettei hän salli niidenkään jäädä unohduksiin, vaan tahtoo niitä saada niille teroitetuksi ja niiden tehtäväksi, jotka tahtovat olla kristityitä ja tulla hänen valtakuntaansa.

Tätä varoitusta hän teroittaakin tässä mitä voimakkaimmin toisaalta jalon, iankaikkisen palkinnon lohdullisella lupauksella ja toisaalta iankaikkisen vihan ja vaivan kauheimmalla uhkauksella tämän varoituksen ylenkatsojille. Joka ei tästä taivu ja liiku, häntä ei mikään voi liikuttaa. Hän sanoo näet viimeisenä päivänä tulevansa majesteettisuudessaan, julkisesti, kaikkien enkelien kanssa asettamaan Isänsä iankaikkiseen kunnianvaltakuntaan kaikki ne, jotka ovat häneen uskoneet ja osoittaneet rakkautta hänen kristityilleen, mutta myös luotaan erottamaan ja kaikista autuaista ja iankaikkisesti helvettiin heittämään ne, jotka eivät ole tahtoneet elää kristityiksi.

Ellei tätä olisi meille sanottu, me olisimme erittäin halukkaat kuulemaan, kuinka viimeisenä päivänä käy ja mitä Herra Kristus silloin sanoo ja tekee. Nyt sen tässä kuulemme. Tässä on nähtävänämme ensin kuolema, jota ei kukaan voi välttää, ja sitten tuomiopäivä. Ja silloin on tapahtuva, että Kristus herättää kuolleista ja kokoaa kaikki ihmiset, jotka kerran ovat maan päällä eläneet. Samalla hän tulee itse alas sanomattoman suuressa kunniassa, tuomioistuimellaan istuen. Hänen kanssaan tulee koko taivaan sotajoukko, tämän tuomarin ympärille kerääntyen. Näin hän on ilmestyvä kaikille, sekä pahoille että hyville. Meidänkin kaikkien pitää hänen edessään julkisesti seisoman, kenenkään voimatta piiloutua.

Tämän kunnian ja majesteettisuuden näky on oleva kadotetuille mitä suurimmaksi peloksi ja tuskaksi. Päivän epistola kertoo mm., että »heitä kohtaa silloin rangaistukseksi iankaikkinen kadotus Herran kasvoista». Vaikka ei olisi näkyvissä muuta kuin yksi ainoa enkeli, niin ei yksikään pakoon pyrkivä, paha omatunto jäisi seisomaan, jos vain pako olisi mahdollinen. Eihän varas ja heittiö tahdo mielellänsä seisoa maallisenkaan tuomarin edessä. Jos hän saisi sen vältetyksi, hän paljoa mieluummin sen tekisi jo senkin tähden, ettei joutuisi julkisen pilkan alaiseksi, saati jäisi sitten kuulemaan itselleen julistettavaa kuolemantuomiota.

Mikä kauhea näky jumalattomille: he saavat nähdä itse tuomarin hänen jumalallisessa majesteettisuudessaan, ei vain enkeleitä ja luotuja olentoja, ja kuulevat iankaikkisen kadotuksen ja iäisen helvetin tuleen joutumisen tuomion itsellensä lausuttavan? Johan yksin tämän pitäisi olla vakavana, voimallisena varoituksena meille elämään kristityiksi, voidaksemme kunnialla ja pelkäämättä seisoa Herran majesteetin oikealla puolella, missä ei ole oleva pelkoa eikä vapistusta, vaan iki-iäinen lohdutus ja ilo.

Hän erottaa silloin, niinkuin hän itse lausuu, heti vuohet lampaista; kaikki enkelit, ihmiset ja luodut olennot saavat julkisesti nähdä, ketkä ovat olleet hänen hurskaita, totisia kristittyjänsä ja ketkä taas petollisia ulkokultaisia yhdessä koko jumalattoman maailman joukon kanssa. Tämä erotus ja jako ei ole mahdollista maailmassa ennenkuin viimeisenä päivänä siinäkään joukossa, joka kuitenkin on Kristuksen seurakunta; hyvien ja pahojen täytyy täällä olla sekaisin, niinkuin vertaus häävieraista (Matt. 22:10) osoittaa. Niinpä itse Kristuksenkin täytyi sietää Juudasta apostoliensa joukossa. Kristittyihin tosin kipeästi koskee se, että heidän täytyy olla pahanilkisen ja nurjan sukukunnan keskellä maailmassa (Fil. 2:15), joka on perkeleen valtakunta.

Mutta tässäkin heillä on sama lohdutus, kuin kaikissa heidän muissakin kärsimyksissään maan päällä: tänä tuomion päivänä Kristus Otl tekevä sellaisen erotuksen heidän ja tuon toisen joukon välillä, etteivät sitten enää mitkään viekkaat, pahat ihmiset, ei perkele eikä kuolemakaan saa heihin ikinä enää koskea eikä heitä kiusata.

Silloin hän on lausuva päätöksen, jonka hän jo ennen on tehnyt ja säätänyt näin kuuluvaksi. Sitä päätöstä ei totisesti koskaan muuteta. Ihmeelliseltä kuulostaa siinä se, että hän sanoo asettavansa sen syyksi ja siihen perustavansa tuomion, ovatko he tehneet niitä tekoja, joita hän tässä nimeää, vaiko eivät. Hän pitää pitkän selvityspuheen sekä niille, jotka ovat niitä tehneet, että sellaisille, jotka eivät ole niitä tehneet. Se on tapahtuva kuitenkin silmänräpäyksessä, sillä silloin kaikkien ihmisten sydämet on paljastettu kaikkien luotujen nähtäviksi, ja mitä täällä saarnataan, on siellä heti toteutuva.

Nyt kysyttänee, minkätähden Kristus luettelee vain niitä tekoja, joita sanotaan laupeuden taikka armottomuuden teoiksi? Tekstissä on lueteltu niitä kuutta eri lajia. Tällaisia tekoja saattaisi mainita useampiakin. Tarkemmin määriteltyinä ne kuitenkin ovat yksinomaan viidennen käskyn tekoja, joka sanoo: »Älä tapa.» Siinähän yleensä kielletään, niinkuin Kristus itse sen selittää, vihastumasta lähimmäiseen ja käsketään olemaan hänelle ystävällinen, avullinen ja tekemään hyvää aina sen mukaan kuin hän tarvitsee: nälkäisenä, janoisena, alastonna, vankeudessa, sairaana ja muissa hädissä, niillekin, jotka ovat antaneet meille syytä vihaan ja armottomuuteen eivätkä näytä rakkautta ja hyvää tekoa ansaitsevan. Huono on se avu, jos tehdään hyvää vain niille, joita muutoin rakastetaan, tai kun heiltä toivotaan vuorostaan palkaksi hyvää tekoa ja kiitollisuutta.

Niinkuin sanottiin, näihin laupeudentekoihin voisi vielä lukea paljon muutakin toisista käskyistä, esimerkiksi kuudennesta: meidän tulee auttaa toinen toistamme pitämään vaimoa, lapsia ja palkollisia kurissa ja kunniassa. Samoin seitsemännestä, kahdeksannesta ja viimeisistä: on autettava lähimmäistä varjelemaan ja säilyttämään omaisuuttaan, taloaan ja hyvää mainettaan sekä suojeltava ja autettava köyhiä, sorrettuja ja vääryyttä kärsiviä jne.

Sanoohan Kristus (Matt. 12:36), ettei ihmisten ole tehtävä tiliä vain näitten Käskyjen rikkomisesta, vaan myös jokaisesta turhasta sanasta, jonka he ovat puhuneet. Mitä puhunemmekaan edellisen taulun teoista, suurimmasta käskystä, esimerkiksi oikein opettamisesta, uskomisesta, rukoilemisesta, Jumalan sanan kuulemisesta, sen edistämisestä jne.? Minkätähden hän lausuu niin ankaran tuomion vain niistä, jotka eivät ole tehneet viidennen käskyn tekoja, jotka kuitenkin näyttävät olevan melkein sellaisia tekoja, joita pakanatkin tekevät! Turkkilaisetkin sellaisista teoista enemmän kerskaavat ja niitä enemmän harjoittavat keskuudessaan kuin me, joita sanotaan kristityiksi: jokainen heistä pitää toista veljenä, jolle antaa, mitä hänellä on. He pitävätkin sitä suurimpana petollisuutena ja häpeällisenä paheena, ellei toinen jaa toiselle nälänhädässä leivin palaa. Kuinka Herra asettaakaan niin korkealle nämä teot, jotka ovat arvossa turkkilaisillakin ja pakanoilla? Eihän suinkaan hän sillä sanone, että ei-kristityt sellaisilla teoilla ansaitsevat iankaikkisen elämän?

Että hän puhuu juuri uskovien kristittyjen teoista, sen hän osoittaa sanoessaan: Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä», ja myös: Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.» Ei ole epäilystäkään siitä, että se, joka harjoittaa tällaisia laupeudentöitä kristityille, ei itsekin olisi kristitty ja uskovainen. Mutta joka ei usko Kristukseen, hän ei varmaankaan ole kristityille, saati itse Kristukselle niin hyväntahtoinen, että osoittaisi hänen tähtensä köyhille ja tarvitseville laupeutta. Sentähden hän lausuukin tuomiolla tämän asian julki, langettaen tuomionsa kumpaankin suuntaan sen mukaan, ketkä ovat näitä tekoja tehneet, ketkä olleet tekemättä, sillä ne ovat heidän uskonsa tai epäuskonsa julkisia todisteita ja hedelmiä.

Kuulostaa kuitenkin siltä, kuin hän tahtoisi täten osoittaa, että moni kristitty saatuaan evankeliumin saarnan syntien anteeksiantamuksesta ja armosta Kristuksen kautta, käy pakanaakin pahemmaksi. Niinpä hän sanoo (Matt. 19:3): »Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi.» Samoin on lopulta käyvä tässä: ne, joiden pitäisi olla oikeita kristittyjä, koska ovat kuulleet evankeliumia, ovatkin tulleet entistä paljon pahemmiksi ja tylymmiksi; niinhän omin silmin toteamme liiankin usein käyvän.

Kun ennen, paavilaisuuden eksytyksen ja väärän jumalanpalveluksen vallitessa oli tehtävä hyviä tekoja, jokainen oli valmis ja altis; silloin saattoi yksi ruhtinas tai kaupunki tehdä suuremman lahjoituksen ja hyvän teon kuin nykyään kaikki kuninkaat ja keisarit yhteensä. Nyt sitävastoin maailma ei ole muuta oppinut kuin kokoamaan tavaraa, nylkemään, julkisesti rosvoamaan ja varastamaan valhein, petoksin, kiskomisin, korkohinnoin, väärennyksin jne. Jokainen kohtelee lähimmäistänsä, ikäänkuin tämä ei olisikaan hänen ystävänsä, saati veljensä Kristuksessa, vaan verivihollisensa, ja tahtoo vain riistää itselleen kaikki, mitään toisille suomatta.

Näin käy päivittäin. Se valtaa ehtimiseen alaa; se on yleisenä tapana kaikissa säädyissä, ruhtinasten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain kesken, hoveissa, kaupungeissa ja kylissä, melkeinpä joka talossa. Sanopa, mikä kaupunki olisi niin voimissa tai niin hurskas, että saisi varoja kokoon edes sen verran, että voisi elättää yhden koulunopettajan tai seurakunnanpaimenen? Jos meillä ei vanhastaan olisi esi-isiemme pystyttämiä armeliaisuuslaitoksia, niin olisi porvarien puolesta kaupungeissa ja aatelisten ja talonpoikain puolesta maaseuduilta evankeliumi jo aikoja sitten hävinnyt: köyhä saarnamies ei olisi saanut ruokaa, ei juomaa. Emmekä mekään tahdo antaa mitään apua, vaan otamme ja ryöstämme väkivallalla, mitä toiset ovat siihen tarkoitukseen antaneet ja lahjoittaneet. Sentähden ei sovi ensinkään kiitellä meitä yhdenkään saarnastuolin tai koulun ylläpitämisestä. Onpa eritoten paavikunnassa monta ylimystä, mahtavaa ja rikasta, jotka mieluimmin tahtoisivat nähdä kaikki saarnaajat, koulut ja tieteet hävitettyinä.

Näin kauhean pahoiksi täytyy ihmisten käydä viimeisinä aikoina kiitokseksi rakkaasta evankeliumista, jonka kautta he ovat päässeet vapaiksi paavin orjuudesta ja rasituksesta: he eivät enää ole armottomia edes inhimillisesti, vaan perkeleellisesti. Ei siinä kyllä, että he evankeliumia nauttiessaan lihovat siitä kirkon omaisuutta ryöstämällä ja varastamalla, lisäksi he miettivät, miten saisivat evankeliumin kokonaan nälällä hävitetyksi. Laskettakoon lähemmin, mitä milläkin paikkakunnalla evankeliumin nauttijat antavat sen hyväksi! Eivätkö meidän ja nykyisen sukupolven puolesta kaikki saarnaajat ja koulut olisi jo aikoja sitten hävinneet, niin että perillisemme ja jälkeläisemme eivät tiedä, mitä me olemme opettaneet ja uskoneet?

Mitä luulette Kristuksen sinä päivänä moisesta epäkristillisestä armottomuudesta tuomioistuimeltaan lausuvan? Kuulehan, ystäväni, hän on sanova: Sinäkin olet tahtonut olla kristityn nimissä ja kerskannut evankeliumista; etkö ole kuullut tätäkin saarnaa, jonka minä itse pidin, sinua varoittaen, ja kuinka minun tuomiopäätökseni on kuuluva: »Menkää pois minun luotani, te kirotut jne.? Minulla oli nälkä, jano, olin alaston, sairas, viheliäinen, ja vankina, ettekä minua ruokkineet, juottaneet, vaatettaneet, huoneeseen ottaneet ettekä minua hoitaneet. Minkätähden olet tämän laiminlyönyt, ja sitävastoin käynyt omia veljiäsi kohtaan häijymmäksi ja armottomammaksi kuin turkkilaiset ja pakanat?

Luuletko voivasi puhdistua väittämällä: Herra, milloin näin sinut nälkäisenä taikka janoisena jne.? Silloin hän on vastaava sinulle omassatunnossasi: Ystäväni, eikö kukaan ole sinulle ollut saarnaamassa, eikö ollut köyhiä koululaisia, joiden olisi pitänyt opiskella ja tulla kasvatetuksi Jumalan sanassa, tai sitten vainotuita, kurjia ja köyhiä kristityitä, joita olisi ollut ruokittava, vaatetettava ja huollettava?

Meidänhän pitäisi häpeämän vanhempiemme ja esi-isiemme, herrojemme ja kuningasten, ruhtinasten ja muiden rinnalla, jotka niin runsaasti ja armeliaasti ovat lahjoittaneet, jopa ylenmäärinkin, kirkoille, opettajille, kouluille, sairashuoneille ja muille armeliaisuuslaitoksille heidän jälkeläistensä silti sen köyhemmiksi tulematta. Mitä he olisivatkaan tehneet, jos heillä olisi ollut se evankeliumin valo, joka meille on annettu? Miten kantoivatkaan pyhät apostolit ja heidän omaisensa kokoon tavaransa heidän köyhien leskiensä ja puutetta kärsivien, pakolaisten ja vainottujen hyväksi, ettei heistä kukaan olisi hätää kärsinyt! Köyhän kristikunnan onkin kaikkina aikoina täytynyt itse itseänsä elättää. Muutoin olisivat, niinkuin jo olen sanonut, jos olisi tuon toisen joukon mielen mukaan käynyt, sekä evankeliumi että saarnastuolit, kirkot ja koulut jo kokonaan hävitetyt.

On kuitenkin Jumalan armoa, että hän antaa jossakin olla jonkun hurskaan ruhtinaan ja hurskaan esivallan, joka vielä säilyttää muutamia jäljelle jääneitä muruja, etteivät nuo muut, korpit ja kotkat, rosvot ja varkaat saisi kaikkea ryöstää, muutoin olisivat pappiraukat ja saarnaajat nääntyneet nälkään, jopa surmatutkin. Eihän nykyään ole ketkään muut ihmiset niin köyhiä, kuin ne, jotka ovat kirkon palveluksessa tai joita sen palvelukseen kasvatetaan, joilla sen tähden ei voi olla muuta elinkeinoa, ja jotka jättävät jälkeensä köyhiä leskiä ja lapsia, joitten maailma kyllä antaisi kuolla nälkään. Maailma muutoin on täynnä kehnoja, uskottomia, häijyjä heittiöitä sekä päiväläisiä, laiskoja käsityöläisiä, palvelijoita ja palvelijattaria ja laiskoja, nälkäisiä kerjäläisiä, jotka kaikkialla saavat mielensä ja halunsa mukaan rankaisematta valheella ja petoksella ryöstää ja varastaa oikeilta köyhiltä näiden hien ja veren.

Tämän minä sanon sentähden, että me näemme Kristuksen tuomiolla erottavan kristityistä moiset petolliset valehtelijat ja ulkokultaiset sekä julkisesti kaikkien luotujen edessä tuomitsevan heidät, koska nämä eivät ole tehneet ainoatakaan sellaista tekoa, joita tekevät omillensa pakanatkin, jotka väärän ja eksyttävän jumalanpalveluksensa ohessa ovat tehneet paljon enemmän, olisivatpa olleet paljon halukkaammatkin siihen, jos heillä olisi ollut parempi tieto.

Jos siis tämä kauhea tuomio syystä on kohtaava niitä, jotka ovat jättäneet nämä teot tekemättä, niin mihin joutuvat ne, jotka sekä ovat olleet näitä tekemättä: eivät ole Kristuksen tähden antaneet mitään hänen köyhilleen eivätkä häntä palvelleet, jopa ovat niiltä ryöstäneet heidän omaisuutensa, vajottaneet heidät nälkään, janoon ja alastomuuteen sekä vielä heitä vainonneet, maanpakolaisuuteen ajaneet, vanginneet ja surmanneet? He ovat niin selvän selvästi pahoja, niin syvälle perkeleen ja hänen enkeleittensä kanssa helvettiin tuomittuja, ettei hän tahdo heitä muistella eikä heistä puhua. Varmaankaan hän ei ole unohtava tuollaisia rosvoja, hirmuvaltiaita ja verikoiria, samoin kuin hän ei myös unohda ja jätä kostamatta niitä, jotka itse ovat saaneet kärsiä nälkää, janoa, alastomuutta, vainoa ym. varsinkin Kristuksen ja hänen sanansa tähden. Eikä hän unohda noita puhutellessaan niitäkään, jotka ovat sellaisia armahtaneet ja auttaneet, vaan juuri heitä hän suuresti ja jalosti ylistää, sanoen: »Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.»

Tätä kauheaa tuomiota peljännevät kuitenkin erittäin meidän mahtavat hengelliset pääpappimme, joiksi he itseään nimittävät, paavi, kardinaalit, piispat, tuomioherrat ja muut messupapit sekä koko tuon perkeleen hylkyjoukko Rooman antikristikunnassa ja kaikkialla heidän laitoksissaan ja porttoloissaan (he kun ovat niin perin paatuneita ja tahallisesti antautuneet perkeleelle sieluineen, ruumiineen sekä rientävät suin päin helvetin tuleen) nuo, jotka eivät mitään muuta ajattele eivätkä tee, kuin repivät, ikäänkuin olisivat juuri sitä varten asetetut, köyhältä kirkolta aivan suusta, mitä sille kuuluu, mitä häpeällisimmällä tavalla oman mielensä mukaan kuluttaakseen ylellisyyteen,koristuksiin, juominkeihin, peliin, haureuteen ym. sen, mitä on lahjoitettu saarnastuolien, koulujen ja köyhien ylläpitämiseksi, lisäksi vielä pilkaten Jumalaa ja ihmisiä, niinkuin apostoli Pietari heistä sanoo (2. Piet. 2:13), jopa murhaten julkisesti viattomia, hurskaita ihmisiä.

Voi, iankaikkisesti voi heitä ja kaikkia, jotka heidän puoltaan pitävät! Heidän olisi, niinkuin Kristus Juudaksesta sanoo, parempi, etteivät ikinä olisi syntyneetkään. He voisivat siis toivotella itselleen, että heidän äitinsä olisi heidät hukuttanut ensi kylpyyn tai että he olisivat jääneet äitinsä kohtuun, niin että heistä ei olisi tullut paavia, kardinaalia eikä paavin messupappia. He ovat kun ovatkin pelkkiä täysinoppineita heittiöitä, eivät maantierosvoja, vaanoikeita maan rosvoja, jotka eivät ryövää rikkaita ja mahtavia, joilla on kyllä omaisuutta, vaan köyhiä ja vaivaisia kirkkoja, kouluja ja sairaaloita, joilta he kiskovat leipäpalan hampaista ja juoman suusta, niin etteivät ne jaksa hengissä pysyä.

Karttakoon siis jokainen paavia, piispoja ja messupappia aivan kuin jo ovat elävältä helvetin pohjaan tuomituita! Ei suinkaan apostoli Paavali suotta ennusta, (2. Tim. 3:1), että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.» Ja kuitenkin maailma elää niin surutonna, huolimatta tästä kauheasta tuomiosta, jonka se kuulee jo varmaksi tuollaisille armottomille rosvoille, varkaille ja kurjain kristittyjen surmaajille sekä varsinkin niille, joiden piti olla kristityitä, mutta jotka armon saatuaan lankesivat ja koiran lailla jälleen söivät oksennuksensa ja kuten siat jälleen rypivät rapakossa (2. Piet. 2:22), niin että ensimmäiset huomaamattaan tulivat viimeisiksi.

Toinen syy, minkätähden hän erityisesti mainitsee näitä laupeudentekoja ja niiden vastakohtia viidennen käskyn piiristä, on se, että hän tahtoo muistuttaa meitä, jotka olemme kutsutut kristityiksi, olemme saaneet Herralta laupeuden ja olemme vapahdetut Jumalan vihasta ja viidennen käskyn ja iankaikkisen kuoleman tuomiosta ja joilla sen sijaan on armollinen Jumala, joka tekee meille kaikkea hyvää ajallisesti ja iankaikkisesti, ettemme arvaisi ja kuvittelisi tämän tapahtuneen vain lunastukseksemme, vaan esikuvaksemmekin. Koska hän näet on osoittanut meille sellaisen laupeuden, ettemme ole hukkuneet sieluinemme ja ruumiinemme, niin meidän tulee tehdä samoin lähimmäisellemme, ettemme menettelisi viidennen käskyn vastaisesti, joka nimen omaan vaatii rakkautta ja laupeutta.

Älkäämme myös tehkö tätä vain käskyn ja tuomion uhkauksen tähden, vaan sen jalon ja suuren hyvyyden esikuvan tähden, jonka hän meille osoittaa. Ei tämä esikuva suinkaan saa jäädä hedelmää tuottamattomaksi, sillä eihän hänen lunastustekonsa ole ilman voimaa ja hedelmää. Vaikka enemmistö käy evankeliumin saatuaan pahemmaksi, niin täytyy kuitenkin olla muutamia, jotka sen käsittävät oikein ja siinä pysyvät. Sanoohan hän erottavansa ihmiset kahteen joukkoon; täytyy siis olla myös hurskaita, jotka ovat tämän käskyn pitäneet.

Huolehdi siis siitä, että kuulut niihin, jotka Kristuksen tähden täällä ovat hyviä ja laupiaita taikka itse kärsivät, niin saatat ilolla odottaa viimeistä päivää, tarvitsematta peljätä tuomiota, sillä hän on sinut jo siitä erottanut ja asettanut sinut niiden joukkoon, jotka tulevat seisomaan hänen oikealla puolellaan.

Tuleehan meidän kristittyjen toivoa ja sydämestämme pyytää tämän tuomion tuloa, niinkuin me sitä rukoilemmekin: »Tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi; pelasta meidät pahasta» jne., että mekin saisimme kuulla nämä iloiset ja suloiset sanat: »Tulkaa, Isäni siunatut» hänen valtakuntaansa. Sitä tuomiota me odotamme. Sitä vartenhan me olemmekin kristityitä, ja juuri tämän toivon tähden meitä niin suuresti ahdistavat ensiksikin perkele ja oma lihamme, jotka eivät salli meidän sitä iloiten uskoa, sekä myös maailman hirmuvalta ja viha: kaikkialla meidän täytyy nähdä ja kuulla sitä ilkeyttä, jota perkele ja maailma harjoittavat evankeliumia kohtaan sekä niin paljon kurjuutta maan päällä, että meidän pitäisi väsyä tähän elämään ja huutaa: Tule, rakas Herra, tule pelastamaan meidät!

Varmaankin on olemassa sellaisia sydämiä, jotka ilolla ja omatunto hyvänä odottavat Kristuksen tulemista tuomiolle; ovathan he niiden säädyssä ja yhteydessä, jotka uskovat Kristukseen ja osoittavat uskon hedelmiä rakkaudella ja hyvillä teoilla köyhiä kohtaan taikka kärsivällisinä näiden kanssa kärsiessään. Sillä, niinkuin jo olen sanonut, jolla ei ole uskoa, hän ei myös tee laupeudentekoja kristityille. Mutta joka niitä tekee, hän tekee niitä sentähden, että hän uskoo itsellään olevan uskollisen Vapahtajan ja Lunastajan, Kristuksen, joka sovittaa hänet Jumalan kanssa. Sentähden hänellä on hyvä ja ystävällinen sydän lähimmäisiä, jopa vihollisia kohtaan, ja hän palvelee heitä nähdessään heidän kärsivän hätää. Ja itsekin hän kärsii, niinkuin jo sanottiin, mitä hänen perkeleeltä ja maailmalta täytyy uskonsa tähden kärsiä.

Joka siis on tätä mieltä, hän olkoon, sanon minä, iloinen ja hyvillään, sillä hänellä on jo valmiina tämä autuaallinen ja riemullinen tuomio: Tule, Isäni siunattu jne., sillä sinäkin olet ollut minun pienimpiä veljiäni, joka joko itse olet kärsinyt nälkää ja janoa taikka olet palvellut muita nälkäisiä ja janoisia ja osoittanut heille laupeutta, niinkuin minä osoitin sinulle.

Katso, näin on jo tässä elämässä tehty erotus lammasten ja vuohien välillä. Jokainen saattaa sen kyllä omasta itsestään havaita, ja sen täytyy ilmaantua ja näkyä ulkonaisestikin. Joilla näet ei ole uskoa, he eivät varmaankaan tee mitään näistä: eivät turvaa Kristuksen armoon eivätkä välitä laupeuden harjoittamisesta; he hylkäävät siis sekä Jumalan että lähimmäisen, ikäänkuin eivät mitään näkisi eivätkä kuulisi. He eivät tahdo tietää, että heidän pitäisi palvella Herraa ja että hän heiltä sitä vaatii. Jos he ajattelisivat, että heidän täytyy kuolla ja astua Herran tuomioistuimen eteen, he eivät todellakaan tekisi täällä eläessään roposenkaan arvosta vääryyttä kenellekään. Mutta sentähden he pitävät parhaana siirtää kuoleman silmistään, sitä sydämessään milloinkaan ajattelematta.

Niin sokea ja paatunut on maailma: vaikka se itse toteaa äärettömän määrän ihmisiä tähän mennessä kuolleen ja yhä päivittäin kuolevan, se ei kuitenkaan tahdo näkevin silmin nähdä eikä ottaa vaarin, vaan yhä jatkaa rohkeasti pahuuttaan. Ja vaikka se myös kuulee, kuinka kauhea kadotustuomio on sitä kohtaava, se ei sittenkään huoli Kristuksen lohdutuksesta eikä esikuvasta, vaan harjottaa kaikenlaista armottomuutta. Se siis suorastaan tahtoo, muuta halajamatta. Kristuksen tuomioistuimen edessä kuulla kauhean ja peruuttamattoman tuomion itselleen julistettavan, sitten välittömästi hänen kasvojensa edestä joutuakseen helvetin iankaikkiseen tuleen.

Joka siis vielä on käännettävissä ja neuvottavissa, hänellä on tässä kyllin sekä peloitusta että varoitusta, kehoitusta ja houkutusta ajoissa ruvetakseen noudattamaan Kristuksen sanaa ja esikuvan, ettei maailman kanssa tarvitsisi kuulla tätä kauheata tuomiota, vaan hurskasten kristittyjen kanssa saisi iloa ja lohdutusta laupeudesta. Ei Kristuskaan ole säästänyt opetuslapsiltaan varoitusta, koskapa sanoo (Luuk. 21:34, 36): »Mutta pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen murheet (tämän hän sanoo maailman lopulla pääsevän suurimpaan valtaan) , »niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta. Valvokaa siis joka aika ja rukoilkaa, että saisitte voimaa paetaksenne tätä kaikkea, mikä tuleva on, ja seisoaksenne Ihmisen Pojan edessä.»

Mutta huomaa, niinkuin jo alussa sanoin, että hän kuitenkin tahtoo erottaa kristittyjen hyvät teot turkkilaisten ja pakanain teoista, koskapa puhuu sellaisista teoista, jotka on tehty hänelle, mutta joista kummallakaan puolella ei tahdota mitään tietää, ja jumalattomat puolustautuvatkin sillä, etteivät ole häntä nähneet jne. Täten hän on taiten selittänyt viidennen käskyn sanoessaan, että joka tämän tekee (ja sen tekee ainoastaan uskova kristitty), hän on sen tehnyt Kristukselle. Niinpä hän kiitti sitä naistakin, joka voiteli hänen päänsä ja jalkansa, sanoen (Matt. 26:10 - 13): »Hän teki hyvän työn minulle. Köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina. Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa.» Samoin Matt. 10:42 - yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille.»

Painakaamme tämä sydämeemme ja ajatelkaamme, mikä suuri ja jalo työ on kristitylle hyvän tekeminen, ja toisaalta, mitä on pahan tekeminen kristitylle, niinkuin olen sanonut paavista, piispoista, hirmuvaltiaista ja ylimyksistä, jotka ovat Kristuksen edestä riistäneet sen, mitä eivät olleet hänelle antaneet, nimittäin köyhäin ruoan, juoman, suojan ja elatuksen, niin että näiden täytyi Kristuksen tähden olla köyhinä. Sillä saarnaajina, seurakunnanpalvelijoina ja koulunopettajina jne. he eivät ole sellaisessa asemassa, joka on maailmassa hallitsevana, eivätkä voi harjoittaa muuta elinkeinoa elatuksensa hankkimiseksi, muutoin heidätkin kyllä otettaisiin maallisiin hallintotoimiin ja annettaisiin heille elatusta kylliksi; mutta kun heillä ei näissä ole mitään tekemistä, niin maailma ei myös korvaa heidän palvelustaan. Jos heille siis ei Jumalan ja Kristuksen tähden anneta mitään, niin heillä ei saata olla mitään, ja heidän täytyy jättää leskensä ja orponsa köyhyyteen ja kurjuuteen.

Jotka ovat toisissa säädyissä ja viroissa ja joilla muuten on varoja runsaasti, eivät tahdo eivätkä voikaan hoitaa seurakunnallisia virkoja ja tehtäviä, he kun eivät ole siihen oppineet. Ja jos taas seurakunnanpaimenet ja saarnamiehet ryhtyisivät maallisiin puuhiin ja hallintotoimiin, niin he siirtyisivät heille uskotun viran ulkopuolelle. Heidän elatuksensa, mikäli hekin mielivät syödä, täytyy olla kerjäläissauvan varassa, ja siitä Kristus tässä puhuu. Mutta hän tekee sen niin kallisarvoiseksi, että se, joka ruokkii ja vaalii edes yhtä heistä hänen halvimpien ja pienimpien jäsentensä nimellä maan päällä, tekee hänen tunnustuksensa mukaan sen aivan kuin hänelle itselleen. Jos siis tahdomme olla kristityitä ja odottaa Kristukselta sitä suurta kunniaa, että meitäkin kaikkien luotujen edessä kiitetään ja palkitaan, niin meidän on todella oltava väsymättömiä antamaan ilmaiseksi sellaisille, joiden muutoin täytyisi ilmaiseksi hoitaa virkaansa, koska heillä ei ole maailman suhteen mitään vaatimusta, ettei meitä kohtaisi se kirous ja viha, ettemme armahtaneet köyhiä veljiämme, jotka meidän hyväksemme ovat saaneet kärsiä maailmassa nälkää, janoa, kurjuutta ja vankeutta meitä Kristuksen tykö johdattaessaan.

Mutta miten on mahdollista, etteivät vanhurskaat tunnusta eivätkä tiedä Kristukselle sellaisia tehneensä? He näet vastaavat: »Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena jne. Varmaankin se on heidän mielestään niin halpa asia, etteivät he luulleet Jumalalle sen olevan kallisarvoista, jos joskus jotakin annetaan köyhälle seurakunnanpaimenelle, kappalaiselle, koulunopettajalle tai kanttorille. Maailma pitääkin niitä hukkaan pantuina rahoina. Ja kuitenkin jokaisen täytyy sanoa: ellei olisi yhtä ainoata saarnastuolia, koulua eikä sairaalaa, niin olisiko maailma silti rikkaampi, ja onko se nyt köyhempi? Kaikki olisivat vain pakanoita tai heidän täytyisi perkeleen nimeen, niinkuin tähän asti, antaa kyllin niille, jotka nylkevät heidät luita myöten ja pettävät heitä ruumiin ja sielun puolesta.

Lyhyesti sanoen: seurakunnat ja koulut saavat maailmalta vähimmän ja halvimman osan. Ja kuitenkin se karsain silmin katsoo ja on mielestään niin rasitettu, että täytyy aina sitä huutaa, mitä noilla papeilla on, vaikka ei näille mitään annetakaan, vaan pidetään rahat paremmin käytettyinä, kun annetaan vaikka satoja kertoja enemmän kaikille hävyttömille kulkureille ja ilvehtijöille, jopa voidaan ennemmin unhottaa sekin, mitä täytyy antaa roistojen väkisin ottaa ja ryöstää, vaikka kaiken kukkuraksi saadaan näiltä selkäänkin! Niin mahdotonta on maailman uskoa ja ajatella sellainen apu itse Kristukselle annetuksi, emmekä me itsekään voi sitä siksi katsoa.

Mutta hän osaa siitä oikein puhua ja arvostella, hän tietää, kuinka tärkeää se on. Eihän voida varsinkaan nuorisoa kasvattaa Jumalan valtakuntaa varten muulla tavoin kuin kouluissa, eikä ilman saarnastuoleja Jumalan sanaa voida säilyttää. Mikäli ne jätetään rappiolle, sikäli syntyy pelkkä Sodoma ja Gomorra, ja sellaisten käy samoin kuin näidenkin, kun nämä hylkäsivät Jumalan sanan eivätkä enää jaksaneet kuulla hurskasta Lootia. Niin myöskin profeetta Hesekiel ennustaa Jerusalemista (Hes. 16:4 - 50): »Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra: ei totisesti sisaresi Sodoma tyttärineen tehnyt sitä, mitä sinä tyttärinesi olet tehnyt. Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään; mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut. He kerskailivat ja tekivät kauhistuksia minun edessäni, ja minä, kun sen näin, toimitin heidät pois.»

Samoin on nykyäänkin kaikkialla. Jokainen, talonpoika, porvari, aatelismies kokoaa vain rahoja, ahnehtien, syöden ja juoden sekä kaikkea ilkivaltaisuutta harjoittaen, ikäänkuin Jumalaa ei olisikaan. Ei kukaan ota holhotakseen kerjuusauvan nojassa olevia kurjia kristityitä; heidät tallataan jalkoihin, kunnes meilläkin, kuten Sodomassa ja Gomorrassa, kaikki kuuliaisuus, kuri ja kunnia katoavat. Mikään varoitus, mikään saarna ei ota auttaakseen; kaikki on niin ylellistä, että tila sillään on kestämätön. Minusta on sangen vastenmielistä mitään ennustaa, sillä olen kokenut usein sanojeni liiaksikin toteen käyneen. Valitettavasti tilanne yleensä on sellainen, että pahoin pelkään ja minun on siihen murheella valmistautuminen, että Saksan käy niinkuin Sodoman ja Jerusalemin kävi: Saksa tuhoutuu joko turkkilaisten toimesta tai, ellei tuomiopäivä pian koita, sisällissotien tähden, sillä kaikki pahuus on niin kypsynyttä, ettei se saata enää pahemmaksi tulla. Jos Jumala on olemassa, hän ei voi jättää rankaisematta.

Vaikka maailma ei tahdo tätä kuulla eikä tietää, että sen täytyy kuolla ja kerran olla tuomiolla, vaan raivoaa tunnustettua totuutta vastaan, niin ottakaamme ainakin me tämä korviimme ja sydämeemme, ettei Jumalan viha tempaisi meitäkin mukaansa! Mitä Jumala nykyoloissa voi tehdä muuta kuin päästää valloilleen sekä turkkilaiset että perkeleen? Kaikki se, minkä turkkilaiset ovat tehneet ja vielä tekevät, olisi jäänyt tekemättä, ellemme olisi niin paatuneet katumattomuuteen ja pahuuteen ja niin kypsyneet rangaistukselle. Mutta kaikki johtuu siitä, että me niin pilkallisesti raivoamme Jumalan sanaa ja hänen tarjoamaansa apua vastaan, jopa kerskailemme turkkilaisia vastaan.

Minä luulen, että jos vain me niinsanotut luterilaiset olisimme kuolleet, maailma heti alkaisi veisata voitonvirttä, aivankuin olisivat kitaansa nielleet turkkilaiset viimeistä miestä myöten! Mutta niin lopulta heidän käy: yksi turkkilainen lyö heitä sadoittain! Kun hirmuhuuto alkaa kuulua sen johdosta, että turkkilaiset surkeasti teloittavat ihmisiä, lapsia, vaimoja ja miehiä, silloin me kyllä valitamme ja huudamme. Mutta näin on käyvä, koska me menettelemme juutalaisten tapaan, tahtoen vain saada Kristuksen pois päiviltä, ja me ajattelemme, että kun hän kerran on ristiinnaulittu, niin kyllä turkkilaisista Herra Kaifas ja hänen juutalaisensakin luulivat selviävänsä roomalaisista. Jerusalemin herrat ajattelivat, että Baabelin kuninkaasta ei ole mitään vaaraa, kunhan vain saadaan profeetta Jeremia tapetuksi. Mutta niin kävi, että heidän saatuaan Jeremia kahleisiin tuli Baabelin kuningas ja vei heidät kaikki vankeuteen.

Samoin minä näen Jumalan virittäneen paulan Saksalle, joka tahallisella paatumuksellaan, uhmallaan ja pahuudellaan, ylenkatseellaan ja kiittämättömyydellään evankeliumia kohtaan pyrkii samoille teille, tahtoen olla Jumalalle samanlaisen hulluuden velassa. Tämän se saa vielä täydelleen maksaa! Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä ja meidän pientä joukkoamme, voidaksemme välttää hänen kauhean vihansa ja ollaksemme niiden joukossa, jotka kunnioittavat ja palvelevat köyhää Kristusta ja hänen oikealla puolellaan iloisina ja autuaina odottavat hänen tuomiotansa. Amen.