Tämä evankeliumi on sangen syvällinen, jos tahtoo ruveta sen johdosta tarkoin puhumaan, miten käy, kun Jeesus-lapsi kadotetaan sydämestä. Tällaisen syvällisen selityksen tahdomme kuitenkin jättää toiseen kertaan ja nyt vain tutkia tekstin selvimpiä ja helppotajuisimpia, yhteiselle kansalle hyödyllisiä puolia.

Olette jo loppiaispäivänä kuulleet, rakkaani, että sitä juhlaa on sanottu Kristuksen ilmestyspäiväksi, kun näet äskensyntynyt Jeesuslapsi ei tahtonut pysyä salassa, vaan tahtoi tulla julkisesti tunnetuksi. Hänestä ei meillä voisikaan olla mitään hyötyä, ellei meillä olisi hänestä mitään tietoa. Sentähden näinä pyhinä saarnataan muistaKin sellaisista evankeliumeista, jotka osoittavat, miten Kristus on itsensä ilmoittanut, esimerkiksi hänen kasteestansa Jordanissa Johanneksen kautta ja vielä hänen ensimmäisestä ihmeteostaan Kaanassa, missä hän osoitti olevansa se Herra, jolla on kaikki vallassansa. Siten Herra Jeesus tuli sekä tunnetuksi ihmisten keskuudessa että myöskin ylistetyksi ja kunnioitetuksi sen johdosta, että hän oli enemmän kuin ihminen, ja että hänellä jo syntymästään asti oli herraus ja valta, joka voi kaikki tehdä ja hallita, ja että me siis tunnustaisimme hänet Vapahtajaksemme ja turvaisimme häneen kaikissa hädissä ja kaikissa kohtaloissa sekä oppisimme pyytämään häneltä apua.

Sitä opettaa meille tämänkin päivän evankeliumi. Sekin näet puhuu ilmestyksestä, jolla Herra Jeesus osoitti, ettei hän olekaan tavallinen, vaan aivan erikoinen lapsi, kun hän salaa erkanee vanhemmistaan, poiketen siitä kuuliaisuudesta, jota muuten kaikki lapset Jumalan käskystä ovat velvolliset vanhemmillensa osoittamaan. Asian evankelista kertoo tapahtuneeksi seuraavasti.

Jeesuksen vanhempien niinkuin muidenkin juutalaisten piti joka vuosi vaeltaa pääsiäisjuhlalle ja käydä Jerusalemin pyhäkössä. Kun he nyt olivat sinne mukanansa tuoneet Jeesus-lapsen, jäi tämä heistä Jerusalemiin. Sitä eivät hänen vanhempansa huomanneet. He olivat kai siinä luulossa, että poikanen kulki omaisten seurassa, niinkuin hänen tapansa oli ennenkin ollut. Ei näet Kristus lapsuudessaan yksinään elää jurottanut, eivätkä hänen elämäntapansa olleet ympäristöstä poikkeavia, vaan hän eli ja käyttäytyi niinkuin muutkin lapset, välistä toverien kanssa leikitellen, sillä erotuksella kuitenkin, että hän tekstimme sanojen mukaan menestyi viisaudessa ja armossa paremmin kuin muut lapset.

Siitä syystä hänen äitinsä .Maria ja Joosef arvelevat hänen olevan mukana seurueessa. He jättävät hänet niinmuodoin kaupunkiin. Vasta illalla saapuessaan Jerusalemista ensimmäiseen majapaikkaan he rupeavat kyselemään, minne lapsi on jäänyt. Ja kun he eivät löydäkään häntä sukulaisten ja tuttavien seasta, peljästyvät he suuresti. Olihan äiti erinomaisella tavalla saanut tämän lapsen hoidettavakseen, ja olihan Joosefillekin annettu selvä käsky pitää hänestä huolta. Maria oli kuitenkin hänen äitinsä ja sentähden hänellä oli erityinen sydämen suru ja suuri pelko, kun ei lasta löytynytkään. Ei siinä surulta ja itkulta paljon syöty, nukuttu ja lepoa saatu; arvattavasti he juoksivat vielä samana yönä nuo neljä penikulmaa takaisin Jerusalemiin. Mutta lapsi oli kuin olikin poissa.

Ajattelepa nyt, mitä ajatuksia tällä matkalla heidän sydämessänsä heräsi? Ensi päivänä lapsi katosi heiltä, toisen päivän he etsivät häntä ja vasta kolmantena he löysivät hänet. Ei siinä kolmeen yöhön paljon nukuttu. Monenlaiset ajatukset risteilivät mielessä. Varsinkin äiti kai ajatteli: Jumala on minulta ottanut pojan, hän ei enää huoli minua äidiksi, kun olen häntä niin huolimattomasti hoitanut. Samaan suuntaan ajatteli kai Joosefkin: Jumala ei huoli minua enää kasvatusisäksi, kun olen ollut niin huolimaton enkä ole parempaa huolta pitänyt ainoasta lapsesta.

Erittäin huomattava on tässä se, että Jeesus-lapsi, rakas Herramme, tahtoi osoittaa, ettei hänen oikeastaan ollut pakko olla äidillensä kuuliainen, vaan että hän teki sen ainoastaan antaakseen hyvän esimerkin, hyvästä tahdosta eikä lain pakosta. Eihän hän ollut vain äitinsä poika, vaan myös hänen Herransa ja Jumalansa. Sentähden hän ei tässä asetukaan pojan suhteeseen äitiinsä, niinkuin ensi sunnuntainakin saamme kuulla hänen sanovan: Mitä sinä tahdot minusta, vaimo?Samoin hän tekee tässäkin, osoittaen siis, ettei hän ole pelkkä ihminen, jonka on pakko olla isälle ja äidille kuuliainen, vaan hän ilmoittaa, että hänellä on toinenkin isä, joka on suurempi, ja jota hän on velvollinen kuulemaan enemmän kuin Mariaa ja Joosefia. Mitä te minua etsitte? sanoo hän, ettekö tienneet, että minun pitää olla niissä, mitkä minun Isäni o vat? Hän tahtoo sanoa heille: Minä olen tosin teidän poikanne, mutta kuitenkin siten, että enemmän olen sen Isän poika, joka on taivaissa.

Täten hän ilmoitti itsensä meidän tähtemme oppiaksemme hänet oikein tuntemaan ja käsittämään, että hän ei ole pelkkä ihminen, vaan myöskin tosi Jumala. Kun siis hänen äitinsä sanoi hänelle: Poikani, miksi meille näin teit? niin hän puolustaa itseänsä ikään kuin sanoen: En minä ole ollut teille tottelematon enkä teitä halveksinut niinkuin te minusta luulette. Hän tahtoo siis ilmoittaa asian oikean laidan, ettei äiti nuhtelisi häntä. Ja Marian ja Joosefin täytyi niiden murheiden ja surujen lisäksi, joita heillä näinä päivinä oli ollut, vielä saada todeta erehtyneensä luuloissaan. Olisihan heidän pitänyt muistaa, mitä enkelit, paimenet, vanha Simeon ja muut olivat lapsesta ilmoittaneet, ja tietää, ettei hän suinkaan tottelemattomuudesta jäänyt Jerusalemiin, vaan oli velvollinen noudattamaan enemmän Jumalan, taivaallisen Isän, kuin maallisen äitinsä tahtoa.

Rakkaan Herramme Jeesuksen esikuva tahtoo siis tässä suhteessa muistuttaa meitä typeryydestämme ja suuresta sokeudestamme, me kun aina olemme taipuvaiset palvelemaan enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Oppikaamme siis senkaltaisissa tapauksissa, joissa meidän täytyy olla tottelemattomia joko vanhemmille tahi esivallalle, sanomaan, niinkuin Kristuskin sanoi: Minun pitää niissä oleman, mitkä minun taivaallisen Isäni ovat. Kaikissa muissa tapauksissa tahdon minä kaikesta sydämestäni olla kuuliainen isälle ja äidille, keisarille, kuninkaalle, isännälle ja emännälle. Mutta tässä tapauksessa täytyy minun sanoa näin: Rakas isä ja äiti, minulla on toinenkin isä, jota minun täytyy kuulla enemmän kuin teitä. Tämän asian Maria ja Joosef olivat unohtaneet, ja sentähden hänen täytyi siitä heille muistuttaa ja neuvoa heitä.

Meidän tähtemme on tämäkin kirjoitettu. Meillä on, kuten sanottu, luonnostamme se paha taipumus, että kun meidän tulisi Jumalaa palvella ja osoittaa hänelle kuuliaisuutta, me otamme esteeksi maailman, sanoen: Enhän saata, Jumala on käskenyt minun olla esivallalle kuuliainen. Niin nykyään evankeliumin vainoojatkin tekevät; he ovat näet meiltä oppineet, että olemme velvolliset osoittamaan kuuliaisuutta esivallalle. Sitä kuuliaisuutta he suuresti ylistävät sanoen: Tiedämme kyllä, että Raamatun mukaan ei ole väärin jakaa ehtoollisessa sekä leipää että viiniä, mutta meidän täytyy olla kuuliaisia esivallalle. Eihän isäni ja äitini ja ruhtinaani sitä salli, siis en minäkään saa niin tehdä. Kiitos neuvostanne, hyvät herrat! Mutta kuka on meidän esivaltamme? Kai maan ruhtinas, isä ja äiti. Niin, se kyllä on totta, mutta eikö sinulla ole mitään muuta esivaltaa? Vai miksi arvelet häntä, joka sanoo ensimmäisessä käskyssä: Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Eiköhän asian tule olla niin, että hänen sanoessaan: Tämä on minulle otollista, näin minä tahdon, sinun pitää, huolimatta ruhtinaista, kuninkaista, keisareista, isästä ja äidistä, sanoa Kristuksen kanssa: Minun tulee olla niissä, mitkä Isäni ovat. Jumalan käskyhän on kaikkia muita tärkeämpi. Kun se kerran on täytetty, sitten on myös tehtävä, mitä isä ja äiti, keisari ja kuningas käskevät, kunhan ei vain vaunuja valjasteta hevosten eteen, vaan hevoset vaunujen eteen.

Samoin kuin Kristus tähden kautta ilmoitti itsensä tietäjille sekä myös kasteessa Jordanilla lohdutukseksemme, että hän on meidän Vapahtajamme, niinkuin me jo ennen sekä puhuessamme hänen kasteestansa että joulupäivänä enkelien ylistysvirrestä kyllä olemme kuulleet, niin hän myöskin päivän evankeliumissa ilmoittaa itsensä esikuvaksemme ja opiksemme: asioissa, jotka koskevat Jumalaa, emme saa totella ketään muuta, ei isää eikä äitiä, ei ruhtinaita eikä muita, olkoot keitä tahansa. On olemassa toinen Herra ja korkeampi esivalta, Jumala; häntä tulee sinun kuulla, tehdä hänen käskyjensä mukaan sekä ennen kaikkea palvella häntä. Kun olet oppinut harjoittamaan tätä kuuliaisuutta, niin tee sitten, mitä isäsi ja äitisi, ruhtinas ja esivalta käskevät, kunhan he vain eivät estä sinua osoittamasta sitä korkeampaa kuuliaisuutta, jota on, niinkuin sanottu, noudatettava ennen kaikkea.

En tahdo tässä lähemmin kosketella sitä kovaa kiusausta, jota muutamat sielut saavat tuntea, kun Kristus on sydämestä kadonnut; tahdon yksinkertaisesti pysyä siinä opetuksessa, että Jeesus-lapsi tekstissämme osoittautuu muita ihmisiä korkeammaksi, kun itse ilman lupaa poikkeaa kuuliaisuudesta äitiänsä kohtaan eikä seuraa häntä, vaan äidin täytyy ruveta seuraamaan häntä. Tämä vahvistaa tosiksi enkelin sanat: Hän on kutsuttava Korkeimman pojaksi. Siitä oli äitiä muistutettava, ettei tämä sitä unohtaisi.

Tämä ilmoitus siis sopeutuu hyvin toisiin. Siitä nähdään, että Kristus on erikoinen ihminen, niinkuin jo paimenetkin ja vanha Simeon olivat hänestä todistaneet. Hän ei näin ollen tahtonutkaan, että häntä pidettäisiin toisten lasten kaltaisena, vaikka hän toisinansa juoksenteli ja leikki heidän kanssaan.

Evankelista mainitsee vielä selvästi, mitä hän temppelissä teki: ei hän näet siellä kysellyt viljan hintoja, tai sitä, miten pitää syödä ja juoda, vaan hän keskusteli siellä kirjanoppineiden kanssa Jumalan sanasta, ensin kuunnellen heitä, miten he selittivät Raamattua, ja sitten ojentaen heitä, kuitenkin nuorelle soveliaalla tavalla. Esimerkkinä mainitsen tässä yhden seikan, minkä luemme Matteuksen Evankeliumista. Kun kirjanoppineet opettivat viidettä käskyä selittäen, että muka vain kädellä tappaminen on kielletty, niin Jeesus ojensi heitä vastaten, ettei tämän käskyn mukaan ihmisten panetteleminen, kiroaminen ja vihaaminenkaan todella ole sallittu. Tämä käsky vaatii ystävällistä ja lempeää mieltä lähimmäistä kohtaan.

Sillä tavalla kai hän tässä tilaisuudessakin itsensä ilmoitti, samalla nuorukaisen tavoin kysellen, miten se ja se asia on ymmärrettävä. Kirjanoppineet ihmettelivätkin häntä, kysellen, mistä tuo poika oli saanut sellaisia ajatuksia ja sellaisen ymmärryksen? Varmaankaan hän ei kärsinyt ja vastustamatta jättänyt mitään sellaista, mikä oli väärää.

Epäilemättä hän myös opettajilta kysyi, mitä he ajattelivat Messiaasta, mistä hän oli tuleva ja mikä hänen virkansa oli oleva. Kaikesta tästä hän kuitenkin kaiketi puhui erittäin nöyrästi, sävyisästi ja vaatimattomasti, esiintyen aivan kuin hän näistä asioista olisi kuullut äidiltänsä, mutta kuitenkin niin, että jokainen ajatteli: Tällä nuorukaisella on Pyhä Henki, hänestä tulee merkillinen mies. Voihan nuorisosta jo siinä iässä havaita, mitä heistä tulee ja mihin heillä on taipumuksia.

Tässä siis lyhyesti kertomus siitä, miten Jeesus-lapsi ilmoitti äidillensä Marialle ja Joosefille olevansa enemmän kuin muut lapset, kun jätti heille kuuluvan kuuliaisuuden, lisäksi osoittaen siinä oikein menetelleensä.

Nyt Luukas lopettaa kertomuksensa näillä sanoilla: Hän lähti pois heidän kanssaan ja tuli Nasaretiin ja oli heille alamainen. Poikanen Jeesus, joka taivaallisen Isän tahtoa noudattaen salasi itsensä äidiltään, on siis taas kuuliainen äidillensä ja Joosefille, vaikka hän ei ollut siihen velvollinen. Luukas sanoo siitä erittäin sattuvasti: Hän oli heille alamainen. Ikään kuin hän sanoisi: Hän teki sen vapaasta tahdosta eikä pakosta, sillä hän oli Jumala ja Marian ja Joosefin Herra. Osoittaessaan kuuliaisuutta isälle ja äidille hän tahtoi antaa meille esikuvan. Meidän sopii näet ajatella, että Jeesus lapsena kotonansa teki, mitä käskettiin, kokosi lastuja, kantoi ruokaa ja juotavaa, pitämättä itseänsä mihinkään toimeen liian hyvänä.

Tästä esikuvasta nuoriso ottakoon tarkoin vaarin! Herra, joka on kaikkien meidän Jumalamme, ei lapsuudessaan halveksinut tehdä, mitä käskettiin, vaikka tehtävä usein olikin alhainen, vähäpätöinen ja halpa. Samoin tulee heidänkin tehdä, harjoittautua samanlaiseen kuuliaisuuteen ja nöyryyteen. Se on Jumalalle otollista. Hän vaatii neljännen käskyn mukaisesti kaikkia lapsia olemaan vanhemmillensa kuuliaisia ja nöyriä.

Entisaikaan pohdittiin luostareissa nuorien munkkien kesken kysymystä, mitä Kristus lienee tehnyt lapsena. Sen johdosta munkit sepittivät erikoisen kirjankin Kristuksen lapsuudesta; se sepustus sisältää monta hullutusta. Siinä kerrotaan eräästä piispasta, joka myös tahtoi tietää, miten oikeastaan oli asian laita. Hän oli muka nähnyt unta: puuseppä veisteli puuta ja pieni poikanen kokosi siinä vieressä lastuja; lopuksi saapui sinipukuinen nuori neito kantaen pataa ja kutsui molemmat, sekä miehen että poikasen, syömään. Silloin hän unessa oli salaa hiipivinään oven taa tarkatakseen, miten he söivät. Kun sitten äiti antoi lapselle ruokaa erikoiseen pieneen maljaan, niin poikanen yht‘äkkiä sanoi: Mutta, äiti, mitä mies tuolla oven takana saa syödäksensä? Näistä sanoista piispa niin peljästyi, että heräsi unestaan. Moisia lapsellisia juttuja on heidän mielikuvituksensa keksinyt. Mutta jos tahdot tietää, mitä Kristus nuoruudessaan oikeastansa teki, niin ota vaarin tästä evankelistan lauseesta, kun hän sanoo:

Hän oli heille alamainen,

toisin sanoen, hän teki, mitä isä ja äiti käskivät, kyllästymättä mihinkään toimeen. Jokaisen lapsen ja palkollisen, joka tämän tietää, pitäisi sydämestään hävetä kuullessaan kertomuksen Jeesus-lapsesta, kun eivät osoita kuuliaisuutta vanhemmilleen ja isäntäväelleen, vaan elävät häpeällisessä tottelemattomuudessa. Ei tässä auta tiedustella ja ajatella, esiin tuoda verukkeita, niinkuin yleisesti on tapana tehdä: Jos vain tietäisin, mitä Jeesus teki lapsena, minäkin tekisin samoin. Niin sanovat munkit, Franciscus teki niin ja niin; niin hän pukeutui, niin hän valvoi, minä teen samoin. Kukaan ei tiedä, mitä Kristus teki nuorena. Mutta siihen minä vastaan: tiedetään kun tiedetäänkin. Onhan tässä kirjoitettuna: Hän oli heille alamainen. Näillä sanoilla evankelista tarkoittaa rakkaan Herramme Kristuksen koko nuoruutta.

Mutta mitä sisältävät nuo Sanat: hän oli heille alamainen? Eivät mitään muuta kuin neljännen käskyn sisällön noudattamista. Siihen kuuluvat juuri ne työt ja askareet, joita isä ja äiti kodissa tarvitsevat: veden kantaminen, ruoan, juoman ja lihan noutaminen, kodin vartioiminen ynnä muuta sellaista, mitä hänen, niinkuin muidenkin lasten, käskettiin tehdä. Sitä rakas Jeesus on toimittanut.

Kaikkien hyvien ja hurskasten lasten pitäisi syystä sanoa: Oi, nina en ansaitse niin suurta kunniaa, että tulisin Jeesus-lapsen kaltaiseksi, tekemään sitä, mitä Herrani Kristus on tehnyt. Jos hän keräsi lastuja ja teki muuta, mitä vanhemmat käskivät ne askareet lienevät olleet tavallisia arkitoimia, kotioloissa esiintyviä niin kuinka hyviä lapsia me olisimmekaan, jos noudattaisimme hänen esimerkkiänsä, tehden samoin, mitä vanhempamme käskevät, vaikka tehtävämme olisivatkin mitä vähäpätöisimpiä ja halvimpia.

Ei siis tarvitse sepittää laajoja kirjoja siitä, mitä Jeesus on lapsuutensa aikana tehnyt. Tarkattakoon vain, mitä apua isä ja äiti kotioloissaan tarvitsevat ja mitä he tavallisesti käskevät lasten tehdä. Sanoohan evankelista tässä selvästi, ettei hän mennyt luostariin munkiksi, vaan että hän meni vanhempiensa kanssa Nasaretiin, jäi ihmisten pariin, osoitti siellä kuuliaisuutta isälleen ja äidilleen ja antautui kokonaan heidän kasvatettavakseen niinkuin muutkin lapset.

Typerät, haaveilevat munkit ovat kirjoittaneet, että nuori Jeesus muka teki uusia lintuja ja muita eläimiä. Mutta tuollaiset olisivat sellaisia tekoja, jotka eivät kuulu siihen kuuliaisuuteen, johon neljännessä käskyssä velvoitetaan. Eivätkä vanhemmat suinkaan häntä käskeneet sellaisiin tekoihin. Lapsen kuuliaisuushan ilmenee varsinkin juuri kotiaskareissa, joita ei kukaan tahdo ottaa tehdäkseen, mikä kyllä vieläkin nähdään. Evankelista tässä puhuu juuri sellaisista teoista, jotka syntyvät kuuliaisuudesta vanhempia kohtaan.

Tästä asiasta ottakaamme tarkoin vaarin ja tietäkäämme, että tällaiset toimet ovat Jeesus-lapsen kautta siinä määrin pyhitetyt ja siunatut, että meidän kaikin tavoin pitäisi noudattaa hänen esimerkkiänsä, samanlaisia tekoja harjoittaen. Mutta maailma ei ota tätä puhetta kuullaksensakaan. Sentähden tämä oikea kuuliaisuus ja työ onkin jätetty ja perkeleen nimeen ruvettu juoksemaan luostareihin, pyhän Jaakobin haudalle ja muualle; jokainen on luullut siten tehneensä paljon paremman ja jalomman työn kuin Jeesus-lapsi. He eivät ole käsittäneet sitä, että kotiaskareet ja kuuliaisuus isälle ja äidille ovat tulleet pyhitetyksi pyhän Jeesuksen, Jumalan Pojan kautta, joka nuorena itse kantoi puita, kokosi lastuja, kantoi vettä ja teki muita kotiaskareita, joita emme oikeastaan olisi mahdolliset hänen jälkeensä tekemäänkään.

Meidän pitäisi siis ahkerasti tutkia tätä kertomusta ja lukea itsemme: autuaiksi saadessamme harjoittaa samanlaista kuuliaisuutta ja samoja tekoja, kun tiedämme, ettei Kristuskaan niihin kyllästynyt eikä niitä halveksinut. Ne ovatkin tuhat kertaa parempia ja pyhempiä tekoja kuin konsanaan kaikki munkkien toimet luostareissa. Eihän Jeesus-lapsikaan mennyt luostariin, vaan pysyi kotona, palvellen Joosefia ja äitiänsä, esikuvanamme, oppiaksemme ymmärtämään näiden olevan pelkkiä jaloja ja pyhiä tekoja, joita rakas Herramme Kristus itse harjoitti.

Päivän evankeliumin pääsisältö on siis lyhyesti sanoen se, että Kristus on kaikkien Herra, mutta kuitenkin esikuvaksemme alentuu kuuliaiseksi isälle ja äidille, oppiaksemme mekin olemaan ensin kuuliaisia Jumalalle ja sitten myös isälle ja äidille sekä kaikelle esivallalle. Silloin voimme kerskata tehneemme oikein kummassakin kohdassa ja saamme nauttia onnea ja Jumalan siunausta. Sen suokoon meille rakas Herramme Kristus. Amen.