Päivän evankeliumi esittää meille kaksi asiaa. Ensin se puhuu pitalisesta miehestä, jonka Herra teki terveeksi; toiseksi sadanpäämiehestä, jolla oli sairas palvelija. Evankelista sanoo Kristuksen tehneen nämä ihmeteot heti pitkän vuorisaarnansa pidettyään. Oikea järjestys se olikin, että hän ensin saarnasi ja sitten vahvisti puheensa ihmeteoilla, että jokainen voisi uskoa hänen saarnansa oikeaksi ja totuudeksi sekä paremmin uskoisi häneen.

Me emme, Jumalan kiitos, tarvitse ihmeitä. Onhan kristillinen oppi jo niin ihmein ja merkein todistettu, ettei kukaan saata sitä epäillä. Kuitenkin on tarpeellista, että varsinkin ne, jotka julistavat sanaa, eivät vain omaksu kristityn puhetapaa, vaan myös elävät kristillisesti, antaen saarnaamallensa opille teoillaan todistusta ja siten osoittaen uskovansa. Sillä Jumalan valtakunta, kuten apostoli Paavali sanoo, ei ole sanoissa, vaan voimassa. Missä oppi ja elämä soveltuvat yhteen, siellä ne tuottavat hedelmää. Sitävastoin täytyy jokaisen loukkaantua, jos elämä on huono eikä sovi yhteen opin kanssa.

Näitä kahta Vapahtajan ihmetekoa ei kuitenkaan ole pidettävä vain opin todisteina koska ne näet ovat sellaisia tekoja, joita ei ihmisvoima eikä oma kyky koskaan voi suorittaa, niin jo täytyy järjenkin päättää, niinkuin Nikodeemus sanoi, Joh. 3:2: Ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa vaan niitä on pidettävä myös uskon ja rakkauden esikuvina. Jokainen näkee tästä, kuinka lempeä sydän Herralla Kristuksella on, koskapa hän yhdellä sanalla taipuu auttamaan siinä, missä koko maailma ei enää voi antaa apua. Osoittaahan tämä, ettei hän tahdo pahaa . köyhille, murheellisille ja kurjille sieluille, hän kun ei menettele meidän tavallamme: ollessamme harmistuneina ja vihoissamme useinkin tuimasti tiuskaisemme, kun joku tulee luoksemme asialle tai pyytämään meiltä jotakin. Niin ei Kristus tee. Tuskin on pitalinen mies ehtinyt suunsa avata, niin jo Kristus tarttuu häneen ja sanoo tahtovansa puhdistaa hänet ja antaakin hänelle heti avun.

Tämän ei pitäisi ainoastaan kehoittaa meitä hädissämme etsimään häneltä apua ja toivomaan, ettei hän meitä hylkää, vaan sen tulisi myös olla meille selvänä esikuvana, niin että mekin osoittaisimme samanlaista rakkautta ja ystävällisyyttä lähimmäisellemme emmekä tätä tehdessämme, noudattaen Kristusta, tarkoittaisi muuta kuin Jumalaa kohtaan kuuliaisuuden osoittamista ja lähimmäistä tämän tarpeissa avustamista. Ei Kristuskaan auttaessaan etsinyt kunniaa eikä aarteita, vaan otti huomioon ainoastaan sen, että kurja ihminen tarvitsi apua, ja että Jumalan kunnia edistyi, kun osoitettiin hänelle kuuliaisuutta.

Mutta et sinä silloin palvele Jumalaa, kun teet hyvän teon siinä mielessä, että avun saanut sinua vuorostaan palvelisi ja sinä saisit hyvästä työstäsi nauttia palkintoa, vaan sinä palvelet silloin itseäsi. Mutta se, joka oikein tahtoo palvella Jumalaa ja lähimmäistänsä, älköön katsoko omaa etuansa, vaan käsillä olevaa hätää ja Jumalan tahtoa: Jumala on käskenyt auttaa lähimmäistä eikä jättää häntä hätää kärsimään, vaikka emme saisi palkaksi edes oljenkorren arvoa, vaan jopa sulaa kiittämättömyyttä. Eräästä toisesta kertomuksesta näemme, miten Kristuksen parannettua kymmenen pitalista miestä vain yksi palasi hänen tykönsä kiittämään häntä hyvästä teosta, toiset yhdeksän eivät pitäneet häntä sen arvoisena. On mahdotonta, että Kristus olisi ennakolta ollut aivan tietämätön moisesta kiittämättömyydestä; siitä huolimatta hän auttoi heitä, kun he rukoilivat häntä, antaen muutoin asian Jumalan haltuun.

Samaa sopii sanoa siitä rakkaudesta, joka ilmenee Kristuksen toisessa ihmeteossa, sadanpäämiestä kohtaan. Kristuksen tarkoituksena kaikissa asioissa on ylistää vain Jumalan armoa ja hyvyyttä sekä antaa apua ihmisraukoille heidän hädässään. Oikeaa rakkautta on se, joka ei tarkkaa muuta kuin Jumalan sanaa ja käskyä.

Erittäin ihanan uskon esimerkin osoittaa myös tässä pitalinen mies: hän, joka lain mukaan ei saanut olla ihmisten parissa eikä puhua tai tehdä mitään heidän läheisyydessään, kuitenkin pelkäämättä lähestyy Herraa Kristusta ja lankeaa maahan hänen eteensä rukoillen: Herra, jos tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa. Tästähän nähdään, että hän, vaikka Kristus esiintyi aivan muiden ihmisten kaltaisena, ilman minkäänlaista loistoa ja mahtavuutta, vahvasti, ilman epäilystä uskoo Kristuksen niin hyväksi ja myös kaikkivaltiaaksi, että hän voi auttaa sairaudesta, josta kukaan ihminen ei voi auttaa. Ja vaikka hän tämän uskookin, hän kuitenkin esittää rukouksensa niin, että jättää Kristuksen omaan valtaan, tahtooko hän auttaa, toisin sanoen, jos Jumalan kunnia ja hänen oma autuutensa niin vaatii, hän oli valmis edelleenkin kärsien kantamaan kurjuuttansa.

Tämä on oikeaa uskoa ja oikeaa rukousta. Nämä molemmat ovatkin aina yhdessä: ken oikein uskoo, hän myös oikein rukoilee, ken ei usko, ei voi oikein rukoillakaan. Rukoukseen näet kuuluu ensiksikin se sydämen vakaumus, että Jumala on niin armollinen ja laupias, että hän mielellänsä tahtoo meidät päästää ja auttaa hädästämme.

Varsinkin tulee tämän luottamuksen olla varma ja luja niissä asioissa, jotka koskevat Jumalan kunniaa ja meidän autuuttamme, kun on kysymys syntien anteeksisaamisesta, pelastuksesta perkeleen ja kuoleman vallasta, siitä, että Jumala tahtoo antaa Pyhän Henkensä meidän sydämeemme, pitää meitä sanassaan, ei salli meidän vaipua kiusauksiin, lisää meille joka päivä uskoa ja rakkautta jne. Nämä asiat ovat erikoisesti Jumalan kunniaksi ja meidän autuudeksemme. Sydämemme ei siis näitä rukoillessaan koskaan saa epäillä sitä, ettei Jumala tahdo niitä antaa, ajatellen, että hän ei suostu rukoukseemme. Juuri näissä asioissa me tarvitsemme Jumalan apua, ja sen Jumala on sanassansa meille luvannut.

Se, joka näissä sielun asioissa rukoilee pitalisen miehen tavalla: Herra, jos sinä tahdot, niin anna anteeksi syntini, tee minut autuaaksi jne, rukoilee väärin. Me emme saa epäillä Jumalan tahtoa tässä asiassa, koska hän sanassaan on ilmoittanut tahtovansa, että jokainen tulisi autuaaksi, ja sentähden myös on antanut Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen, ristinpuussa maksaa koko maailman synnit ja käskenyt jokaista kuulemaan häntä, omistamaan hänet ja häneen uskomaan.

Mutta mistä syystä pitalinen mies lisää rukoukseensa sanat: Jos sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa? Tässä on otettava huomioon, mistä asiasta hän puhuu. Äsken sanoin, ettei saa rukoillessa epäillä, kun välittömästi on kysymys autuudestamme ja Jumalan kunniasta. Onhan Jumalan tahto siinä suhteessa selvä, hän kun ei anna minkään riistää meidän autuuttamme ja omaa kunniaansa. Samoin ei kuitenkaan ole ajallisten asioiden laita. Voi kyllä olla ajallisesti sairas, köyhä ja kurjassa tilassa ja kuitenkin tulla autuaaksi, ja niin kaikkien kristittyjen yleensä käykin. Koska sielun autuus ei riipu ajallisista puutteista, vaan puutteista voi olla hyviäkin seurauksia, tulee pelastuksen ja avun pyytäjän tosin uskoa, että Jumala voi auttaa ja onkin antava avun, mutta alistakoon oman tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ajatellen, että ellei ajallinen apu ole Jumalan kunniaksi ja sielujemme autuuden edistämiseksi, me kernaasti edelleenkin kannamme ristiä.

Oikeaa rukousta tällaisissa asioissa on se, että uskomme Jumalan voivan auttaa, mutta emme määrää Jumalalle aikaa, tapaa ja määrää, milloin ja miten hänen tulee auttaa meitä. Meiltä näet puuttuu tieto, mitä ja miten meidän tulisi rukoilla, niinkuin apostoli Paavali sanoo Room. 8:26; sensijaan meidän täytyy tunnustaa, että Jumala tietää parhaiten, mikä kulloinkin on hänelle kunniaksi ja meidän sielullemme autuudeksi. Meidän on siis alistettava oma tahtomme hänen tahtonsa alaiseksi, uskoen varmasti, että hän totisesti kuulee meitä, jos vain rukouksemme on hänelle kunniaksi ja meille autuudeksi.

Ottakaamme siis tarkoin vaarin tästä esimerkistä, oppiaksemme rukoilemaan samoin, sydämessämme ensinkään epäilyksiä säilyttämättä, vaan uskoen, että Jumala on meille armollinen, tuntee hätämme ja kurjuutemme sekä pitää huolta tarpeistamme ja puutteistamme. Tämä meidän tulee varmasti uskoa, kuitenkin nöyrtyen hänen edessään ja sanoen: Herra, sinä tiedät parhaan ajan ja hetken, anna siis minulle sitä, mikä on minulle itselleni tosi hyödyksi ja sinun nimellesi kunniaksi. Niin tekee tekstissä mainittu pitalinenkin. Hän ei epäile ensinkään sitä, että Kristus muka ei voi auttaa, ei hän myös epäile hänen hyvää tahtoansa auttaaeihän hän olisi ruvennut häntä avuksi huutamaankaan, jos olisi epäillyt hänen hyvää tahtoaan mutta kuitenkin täytyy hänen sen ohessa tunnustaa, ettei hänen sovi määrätä paikkaa, hetkeä, tapaa ja keinoa, milloin ja miten hän olisi apua saava.

Tällainen uskon kuuliaisuus on Herralle Kristukselle erittäin otollinen; sentähden hän auttaakin kurjaa miestä heti, sillä hetkelle ja sillä tavoin, jolla hän ei ollut osannut pyytääkään.

Sitä tarkoittavat seuraavat ihanat lauseet profeettain kirjoituksissa, Ps. 27:14: Odota Herraa! Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi! Odota Herraa!; ja Ps. 130:5, 6: Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa ja minä panen toivoni hänen sanaansa. Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua; ja Hab. 2:3: Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä se myöhästy. Kaikissa tapauksissa todetaan, että apu viimein tulee, vaikka se joskus kauankin viipyy. Silloin Jumalalla on omat tarkoituksensa. Usein hän viivyttelee rukouksen kuulemista ja avun tuomista voidakseen sitten antaa meille runsaammin, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme taikka ymmärrämme, niinkuin apostoli Paavali sanoo Ef. 3:20.

Mutta mitä Herra tarkoittaa käskiessään puhdistamansa pitalisen mennä pappien luo uhraamaan, niinkuin Mooses laissaan on käskenyt? Ei ole väärin vastata tähän niin, että Kristus siten tahtoi antaa meille esimerkin rakkaudesta: hän, vaikka hänellä tosin olisi ollut oikeus siihen, ei tahdo riistää papeilta, mitä Jumala on heille suonut ja säätänyt, että mekin jokaiselle antaisimme sen, mikä hänelle kuuluu emmekä sortaisi kenenkään oikeutta.

Tärkein käskyn aihe on kuitenkin se, että Herra tahtoo vihollistenkin keskuudessa saada ihmetekonsa julkisesti tunnustetuksi. Kun näet pappi, ottaessaan vastaan miehen uhrin, antoi hänelle sen todistuksen, että hän oli puhdas, niin oli tarkoitus, että sekä hän että kaikki ihmiset tunnustaisivat ja uskoisivat Kristuksen oikeaksi Messiaaksi. Olihan profeetoissa ennustettu, että Kristus maailmaan tultuaan oli tekevä juuri tällaisia ihmetekoja.

Sen tähden Herra sanoo tälle miehelle: Uhraa lahja, jonka Mooses on säätänyt, todistukseksi heille. Hän tahtoo sanoa: pappien täytyy tunnustaa sinut puhtaaksi ja oikean avun saaneeksi; mutta se, että he eivät kuitenkaan usko minuun eivätkä tahdo ottaa minua vastaan oikeana Messiaana, on pelkkää paatuneen pahuutta, joka kerran on saava rangaistuksen. Tämä todistus heitä vastaan on kuitenkin oleva hyödyksi toisille he ottavat minut vastaan ja uskovat minuun.

Paavi on tahtonut perustaa salarippinsä tähän käskyyn, koska syntiä voidaan verrata pitaliin; siis pitää näyttää itsensä papille puhdistuaksensa synnistä. Tämä on kuitenkin sangen höllä perustus. Mitä se meihin koskee, mitä määräyksiä Jumala on juutalaisille antanut pitalista? Eihän meillä enää ole sellaista pappeutta. Ja vaikka olisikin, eivät varmaankaan papit tekisi pitalisia terveiksi, vaan näiden pitäisi terveiksi tultuaan saada papilta todistus siitä, että he olivat puhtaat taudista.

Mutta kuinka tämä soveltuu rippiin, jonka on ajateltu tuottavansyntien anteeksisaamisen? Eiväthän pitaliset tullessaan uhreinensa pappien eteen saaneet näyttää papeille sairasta ruumista, vaan terveen ja puhtaan!

Tarpeetonta on kuitenkin ryhtyä moisia joutavia väitteitä kumoamaan. Sillä, joka tahtoo ripittäytyä, on vapaus se tehdä. Me tunnemme vain yhden ainoan oikean ripin, nimittäin sen, jossa sydän avoimesti Jumalan edessä tunnustaa syntinsä. Se on sydämen rippi; se ei ole valheellinen, kuten suu- eli salaripit. Eikä sekään rippi, joka Jumalan edessä tapahtuu, tee ketään puhtaaksi ja hurskaaksi, saati sitten sala-rippi. Mutta siten me tulemme puhtaiksi ja hurskaiksi, että uskossa turvaudumme Herraan Jeesukseen ja hänen sanaansa, uskomme syntien anteeksiantamisen Jeesuksen nimessä, niinkuin se sanassa meille luvataan. Tämä riittäköön tekstin ensimmäisestä esimerkistä.

Toinen, Jeesuksen sairaalle sadanpäämiehen palvelijalle tekemä ihme-teko, on myös todisteena Kristuksen opin totuudesta. Täytyy näet uskoa, että hänen oppinsa on oikea, puhdas ja hyvä, ja että hän on oikea Kristus eli Messias, koska Jumala antaa hänen tehdä niin suuria ihme-tekoja. Mutta sen ohessa on meillä sadanpäämiehessä erinomaisensuuren uskon jalo esimerkki, niinkuin Herra itsekin kiittää tätä uskoa siinä määrin, ettei hän sano löytäneensä Israelista, Herran oman kansan keskuudesta, senkaltaista uskoa.

Tämän uskon havaitsemme ensiksikin siitä, että sadanpäämies, vaikka ei ollutkaan juutalainen, vaan pakana, kuitenkin pyytää Herralta Kristukselta apua, vahvasti luottaen siihen, ettei Herra ole hylkäävä hänen pyyntöään, vaan voimiensa mukaan auttava häntä. Ellei hänellä näet olisi ollut vahvaa luottamusta sydämessään, hän ei suinkaan Luukkaan kertoman mukaan olisi vaivannut juutalaisten vanhimpia lähettämällä heidät Jeesuksen luokse. Mutta juuri lähettämällä heidät hänen luokseen hän osoitti toivovansa saada häneltä jotakin apua.

Uskon ja luottamuksen ohessa ilmenee hänessä erittäin syvä nöyryyshän ei pidä itseään mahdollisena menemään Kristuksen puheille häneltä apua pyytämään, vaan lähettää ensin juutalaisten vanhimpia. Ja sitten kuultuaan Herran olevan tulossa hän vielä lähettää, niinkuin evankelista Luukas myös kertoo, ystäviään häntä vastaan, rukoilemaan, ettei Jeesus itseään vaivaisi. Hän ei näet tuntenut olevansa sen arvoinen, että Herra tulisi hänen kattonsa alle; Herrahan voi yhdellä sanalla toimittaa sen asian, jota hän oli häneltä pyytänyt, vaikka hän ei persoonallisesti olekaan saapuvilla.

Tämän sadanpäämies uskoo niin varmasti, että viittaa omaan esimerkkiinsä sanoen: Minä itsekin olen toisen vallan alainen ja minulla on sotamiehiä käskyni alaisina, ja minä sanon tälle: »Mene!» ja hän menee, ja toiselle: »Tule!», ja hän tulee, ja palvelijalleni: »Tee tämä!» ja hän tekee. Jos siis minun sanani on näin voimallinen, vaikka minä olen pelkkä ihminen, kuinka paljoa voimallisempi, hän sanoo Kristukselle, onkaan sinun lausumasi sana.Tämä ei ole vain uskoa, vaan myöskin mitä jaloin ja ihanin uskon opetus ja ilmoitus. Olisi siis sangen toivottavaa, että mekin samoin uskoisimme Kristukseen, joka sanansa kautta aina asuu meidän keskuudessamme, vaikka emme häntä ruumiillisesti näekään.

Siinä on meillä jalo esimerkki, että tämä mies niin varmasti ja selvästi voi luottaa Kristuksen sanaan. Ensin hän toivoo Kristukselta kaikkea hyvää, sitten hän ei pyydä muuta kuin että tämä sanoo vain yhden sanan. Sitä hän odottaa ja toivoo suurimmalla luottamuksella ja ilolla, ikään kuin kalleinta aarretta, sillä kun hän vain sen saa, ei hänen palvelijallansa enää ole mitään hätää, vaan hän tulee varmasti terveeksi.

Opi siis noudattamaan hänen esimerkkiänsä, sinä, jolla jo on Jumalan sana. Siinähän meillä on ne lohdulliset lupaukset, että Jumala on meille Kristuksen tähden armollinen, ja että me uskon kautta Kristukseen saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Mutta meiltä puuttuu kun puuttuukin se mieli, joka oli sadanpäämiehellä, joka ajatteli: Kun minulla on hänen sanansa, minulla on kaikki; itsestään sitten seuraa se, minkä sana lupaa. Sitä me emme voi tehdä, ja siitä johtuu, ettemme ota vaarin sanasta, vaan etsiskelemme kaikkea muuta, vaikka juuri sana on kaikkivaltias eikä voi valehdella, niinkuin sadanpäämieskin sen todeksi uskoi. Varmasti on toteutuva ja meille tapahtuva se, minkä sana lupaa.

Tämä usko ansaitsee sitä enemmän ylistystä, kun tuo sadanpäämies on pakana, jolla ei ole mitään lupausta, niinkuin juutalaisilla oli, eikä siis voinut omistaa itsellensä sitä kunniaa, joka juutalaisilla oli Jumalan kansana, ja josta he kerskasivat. Uskon erikoinen luonne onkin se, että se tekee sydämen nöyräksi: ei ajatella suuria itsestään, ei olla ylpeitä, vaan turvataan yksistään Jumalan armoon ja laupeuteen. Tästä tulee meidänkin ammentaa lohdutusta, ettemme sellaisten ajatusten tullessa mieleen, että meidän täytyy tunnustaa olevamme kurjia, viheliäisiä syntisiä, jotka emme voi edes mainita mitään omaa ansiota ja hyvyyttä, kuitenkaan vaipuisi epätoivoon, vaan luottaisimme Jumalan lupauksiin ja pyytäisimme häneltä armoa. Se on Jumalalle hyvin otollista ja sitä hän meiltä tahtookin. Muutoin armo ei armoa olisikaan, ellemme, niin kelvottomia ja ansiottomia kuin olemmekin, saa luottaa Jumalan lupauksiin.

Niin on sadanpäämiehen laita. Hän ei voi kerskata, kuten juutalaiset, että Jumala muka on velvollinen häntä auttamaan. Sentähden hän ei itse saatakaan mennä Herran Kristuksen eteen, vaan ajattelee: Olen itse siihen kelvoton, minun täytyy pyytää muita ihmisiä menemään. Ja kuitenkin hän pysyy lujana siinä mielessä, että Jeesus, joka on niin hyvä ja ystävällinen, ei voi hyljätä häntä.

Oikeaa uskoa ja oikeaa nöyryyttä on se, että kelvottomuutensa tähden pelkää, mutta kuitenkaan ei jää epätoivoon. Jumala kysyy kumpaistakin. Ensiksikään emme saa olla ylpeitä, toiseksi emme myöskään saa jäädä epätoivoon, vaan meidän tulee odottaa Jumalalta armoa, niinkuin Psalmissa 147:11 sanotaan: Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät, niihin, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa.

Juutalaiset eivät tehneet näin. He elivät siinä luulossa, että Jumala oli velvollinen olemaan heille armollinen ja tekemään heille kaikkea hyvää, koskapa he täyttivät hänen tahtonsa ja siten olivat häneltä hyvyyttä ansainneet. Siten he tulivat ylpeiksi ja suruttomiksi, ylenkatsoen Jumalan armon.

Sentähden Herra lausuukin kovan tuomion sanoessaan: Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioivat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa, mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.

Häijy epäusko saa aikaan sen, että he näin ylpeilevät ja armon ylenkatsovat. Yhtä vähän kuin siis auttaa heitä se, että he ovat Aabrahamin jälkeläisiä, yhtä vähän on se pakanoille vahingoksi, etteivät he ole Aabrahamin lapsia, kun he vain uskossa lujasti luottavat Kristukseen, huoaten ja rukoillen häneltä armoa ja laupeutta. Jumala tahtoo näet antaa ravittujen nähdä nälkää, mutta sitävastoin ruokkia isoovaiset, olkootpa he sitten juutalaisia tai pakanoita. Jumalan edessä ei ole erotusta juutalaisen ja pakanan, ympärileikkauksen ja ympärileikkaamattomuuden välillä; hän ottaa huomioon vain uskon Kristukseen, kun nöyryydessä lankeamme hänen eteensä pyytäen armoa armosta.

Tämä evankeliumi siis opettaa meille ylen ihanasti sekä rakkautta että uskoa: mikä on uskon luonne, miten se riippuu kiinni sanassa, kaikessa nöyryydessä odottaen Jumalan armoa. Joka näin tekee, hänelle tapahtuu aivan samoin kuin pitaliselle ja sadanpäämiehelle: hänelle tapahtuu, niinkuin hän uskoo. Jos joku näet ei sydämessään luota muuhun kuin Jumalan hyvyyteen ja laupeuteen ja sitä pyytää, niin Jumalakin kohtelee häntä yksinomaan armonsa mukaan: ottaa hänet vastaan ja antaa avun. Jumala antakoon meille Pyhän Henkensä, meidänkin sydämessämme herättämään samanlaista luottamusta armoon Kristuksen kautta ja siten johdattamaan meitä autuuteen. Amen.