Concordia-piiri puheita Augsburgin tunnustuksen artikloista eli Augsburgin tunnustuksen selitys

Augsburgin tunnustus I Jumala

Niihin asiakirjoihin, joita Philipp Melanchthonilla oli mukanaan, kun hän Saksin vaaliruhtinaskunnan johtavana teologina lähti Augsburgin valtiopäiville, ja joita hän käytti apunaan luodessaan Augsburgin tunnustusta, kuului Marburgin Artiklat, joista nyt kuulemme ensimmäisen artiklan. Allekirjoittaneet ovat hyväksyneet alla annetut artiklat Marburgissa lokakuun 3 päivä 1529. Ensimmäiseksi, että me molemmilla puolilla yksimielisesti uskomme ja katsomme, että on olemassa ainoastaan yksi tosi, todellinen Jumala, kaikkien luotujen Luoja ja että tämä sama Jumala on luontonsa ja olemuksensa puolesta yksi ja mitä tulee persooniin kolmiyhteinen, nimittäin, Isä, Poika ja Pyhä Henki, täsmälleen kuten on päätetty Nikean kirkolliskokouksessa ja niin kuin koko kristillinen kirkko kaikkialla maailmassa on laulanut ja lukenut Nikean uskontunnustuksesta. Martti Luther Justus Jonas Philip Melanchthon Andreas Osiander Stephan Agricola John Brenz John Oeeolampadius Huldryeh Zwingli Martin Bucer Caspar Hedio

Augsburgin tunnustus I Jumala Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös yhden jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava; nimittäin että on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön, jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä. Kuitenkin on olemassa kolme persoonaa, joilla on sama olemus ja valta ja jotka ovat yhtä ikuisia, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Käytämme tässä sanaa persoona samassa merkityksessä kuin vanhan kirkon opettajat; se tarkoittaa sellaista, mikä ei ole toisen osa eikä ominaisuus, vaan on olemassa itsenäisesti. Seurakuntamme tuomitsevat kaikki harhaopit, jotka ovat tämän kohdan kanssa ristiriidassa, kuten manikealaisen 2, joiden käsityksen mukaan on olemassa kaksi alkuperustetta, hyvä ja paha, valentinolaisen 3, areiolaisen 4, eunomiolaisen 5, muhamettilaisen 6 ja muut näiden kaltaiset. Ne tuomitsevat myös samosatalaiset, vanhat ja uudet 7, jotka väittävät, että on olemassa vain yksi persoona, ja tämän johdosta juonikkaasti ja herjaavasti viisastelevat Sanasta ja Pyhästä Hengestä, etteivät ne ole erillisiä persoonia, vaan että Sana merkitsee ääneen lausuttua sanaa ja Henki luonnossa aikaan saatua liikettä.

Seuraavaksi kuulemme Augsburgin tunnustuksen Kumoamus I. Jumala Aluksi hyväksytään ensimmäisessä artiklassa tunnustettu jumalallisen olemuksen ykseys kolmessa persoonassa, joka perustuu Nikaian kirkolliskokouksen päätökseen. Tämä on sopusoinnussa uskon säännön ja Rooman kirkon kanssa. Kuuluisa ja ikuisesti pyhä Nikaian kirkolliskokous pidettiin keisari Konstantinus Suuren aikana. Sen kuluessa 318 pyhästi elävää kunnianarvoisaa piispaa, joiden joukossa oli useita marttyyreja ja oppineita, määrittelivät tässä tunnustetun opin keskusteltuaan ja tutkittuaan tarkasti pyhiä kirjoituksia. Samoin hyväksytään myös se, että tuomitaan tätä artiklaa vastustavat harhaopit, joihin kuuluvat manikeolaisuus, areiolaisuus, eunomiolaisuus, valentinolaisuus ja samossatalaisuus. Nämä harhaopit on katolinen kirkko jo kauan sitten tuominnut.

Ja vielä luen Augsburgin tunnustuksen puolustus I uskonkohta. Jumala Vastustajamme hyväksyvät Tunnustuksemme ensimmäisen uskonkohdan, sen, jossa me esitämme uskovamme ja opettavamme, että on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jakamaton jne., ja kuitenkin tässä samassa olemuksessa kolme eri persoonaa, jotka ovat yhtä jumalallisia ja yhtä ikuisia, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tätä uskonkohtaa me olemme aina opettaneet ja puolustaneet, ja meidän mielipiteemme on, että se perustuu varmoihin ja lujiin Pyhän Raamatun todistuksiin, joita ei voida horjuttaa. Lausumme myös sen varman vakaumuksemme, että toisin ajattelevat ovat Kristuksen kirkon ulkopuolella. He ovat epäjumalanpalvelijoita ja häpäisevät Jumalaa.

Lutherin laatima Schmalkaldenin opinkohdat Ensimmäinen osa: Jumalan majesteettia koskevat yleiset opinkohdat. Toistaa nämä samat asiat. Lisäten vielä: Näistä opinkohdista ei ole kiistaa eikä riitaa, molemmin puolin me tunnustaudumme niihin. Augsburgin tunnustuksen ensimmäinen artikla on tärkein artikla, minkä päälle koko tunnustus rakentuu. Samoin kuin Ensimmäinen käsky on tärkein käsky minkä päälle muut käskyt rakentuvat. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia minun rinnallani. Jos tästä ei pidetä kiinni, vaan turvataan johonkin muuhun, niin palvellaan epäjumalaa ja loput käskyt ja artiklat menettävät merkityksensä.

Toisaalta Raamattu sanoo, että "Me tiedämme, ettei epäjumalia ole olemassa, on vain yksi ainoa Jumala." (1 Kor 8:4). Miksi Jumala sitten oikein käskemällä käskee, ettei muita jumalia saa pitää, jos niitä ei edes ole olemassa? Sen Raamattu ilmoittaa toisaalla "Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun." (Ps. 51:7) Ihmisessä on ominaisuus, jota hänestä ei saa pois. Ja se on epäusko, joka saa ihmisen rutiininomaisesti tarrautumaan johonkin muuhun kuin elävään Jumalaan. Tekemään luodusta itselleen Jumalan. Ja kun näin on tilanne, niin tästä yhdestä Jumalasta ei liha eikä ihmisjärki saa tietoa ellei sitä hänelle kerrota.

Tämän ihmisen perusominaisuuden epäuskon kautta on ymmärrettävää että kristillisen kirkon alkuaikoina käytiin neljä-viisi vuosisataa taistelua Jumalan olemuksesta sillä Isän taivaasta ilmoittaman sanan levitessä laajalle erilaisiin kulttuureihin uskontoihin, filosofioihin ja perinteisiin suodattuen, syntyi monenlaisia tulkintoja, jotka pohjautuivat osittain Jumalan ilmoitukseen Raamattuun mutta samalla osittain johonkin ihmisen kehittelemään filosofiseen aatesuuntaan, ihmiskäsityksiin ja vieraista uskonnoista nousevaan esiymmärrykseen.

Näin syntyi esimerkiksi näitä harhoja, joita mainitaan Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä artiklassa.

Seurakuntamme tuomitsevat kaikki harhaopit, jotka ovat tämän kohdan kanssa ristiriidassa, kuten manikealaisen 2, joiden käsityksen mukaan on olemassa kaksi alkuperustetta, hyvä ja paha, valentinolaisen 3, areiolaisen 4, eunomiolaisen 5, muhamettilaisen 6 ja muut näiden kaltaiset. Ne tuomitsevat myös samosatalaiset, vanhat ja uudet 7, jotka väittävät, että on olemassa vain yksi persoona, ja tämän johdosta juonikkaasti ja herjaavasti viisastelevat Sanasta ja Pyhästä Hengestä, etteivät ne ole erillisiä persoonia, vaan että Sana merkitsee ääneen lausuttua sanaa ja Henki luonnossa aikaan saatua liikettä.

Manikealaisuus oli uskonto, jossa oli vaikutteita kristinuskosta ja muista uskonnoista. Sen mukaan hyvä ja paha, henki ja materia taistelevat keskenään, hyvä on passiivinen paha aktiivinen. Maan luominen on pahan aikaan saannosta mutta materian on tarttunut valon sirpaleita. Ruumis oli paha ja pelastus edellytti askeesia.

Valentinolaisuus edusti gnostilaisuutta, joka oli varhaiskristillisellä aikakaudella esiintynyt aatevirtaus, jonka mukaan maailman on luonut alempi luoja jumala joka ei tunne todellista jumalaa. Luoja jumalaa kutsutaan demiurgiksi, joka osoittaa gnostilaisen maailman selityksen perustuneen osittain Platonin filosofiaan. Platon oli esittänyt Timaios dialogissa kuvauksen demiurgista, joka loi aisteinhavaittavan maailman käyttäen mallinaan muuttumattomana pysyvää ideoiden maailmaa. Gnostilaisuuden erikoiskorostus on siis se ettei maailmankaikkeuden luoja jumalaa tule sekoittaa korkeimpaan jumalaan.

Areiolaisten mukaan Kristus ei ollut samaa olemusta kuin Isä. He myös kielsivät Kristuksen iankaikkisuuden eli sen, että tämä olisi "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt”, ja katsoivat tämän olevan Jumalan ensimmäinen luomus. Areiolaiset siis kielsivät Jeesuksen jumaluuden. Areiolaisuus perustui Areioksen pyrkimykseen saattaa perinteinen kolminaisuusoppi sopusointuun platonilaisen filosofian kanssa. Tämän vuoksi Areios määritteli, että vain Isä on Jumala, kun taas Poika oli Logos, joka vastasi platonilaista demiurgia.

Eunomiolaisuus Ensimmäisessä artiklassa mainittu Kysikoksen piispa Eunomious oli uusareiolaisuuden johtomiehiä. Eunomious opetti, että luodun Pojan luonto on erilainen kuin Isän luonto. Eikä Poika ole Eunomiolaisuuden mukaan missään suhteessa Isän kaltainen.

Muhammedin oppi rinnastetaan tässä Kristuksen jumaluuden kieltäjänä vanhanajan harhaoppeihin.

Paavali Samossatalainen oli Antiokian piispana 260-268 asti, jolloin hänet erotettiin piispan virasta. Samosatalainen opetti, että on olemassa yksi jumalallinen persoona Isä, Poika ja Pyhä henki eivät ole itsenäisiä jumalallisia persoonia vaan ainoastaan jumalallisia voimia siis yhden ja saman Jumalan voimia. Kun Raamatussa puhutaan kolmesta persoonasta jumaluudessa, niin ne ovat vain kolme eri nimeä, jotka annetaan yhdelle ja samalle persoonalle. Näin Samossatalainen oli kolminaisuusopin kieltäjä.

Kuten edellä esitetystä ilmenee, näissä harhoissa oli osa Raamattua ja osa vierasta uskontoa, ihmisfilosofiaa tai ihmisjärjelle alistettua Jumalan sanaa. Näillä harhoilla on yksi sama syvältä luotaava peruspiirre, jos me uskoisimme niiden mukaisesti meiltä jäisi puuttumaan osallisuus Jumalan Pojan aidosta verestä. Niiden mukaanhan Kristus ei ollut Jumala tai jos oli niin alempi luotu Jumala tai Kristus oli pelkkä Jumalan naamio, minkä Jumala puki päälleen silloin kun tuli maailmaan. Joten me tulisimme osalliseksi luodun verestä tai tällä hetkellä olemattoman kauan sitten ilmestyneen Jumalan naamion verestä. Kun taas Raamatunmukaisesti ja Augsburgin ja Nikean uskontunnustuksen mukaan me tulemme osalliseksi aina olleen ja aina elävän Jumalan Pojan verestä joka on olemuksellisesti sama kuin Isä.

Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että Nikaian kirkolliskokouksen päätös 1 jumalallisen olemuksen ja kolmen persoonan ykseydestä on tosi ja että siihen on epäilyksettä uskottava ; nimittäin että on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön, jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään.

Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä artiklassa nojataan Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 syntyneeseen uskontunnustukseen, jossa kristinuskon ydin vapautettiin filosofian pakkopaidasta: Nikaian uskontunnustuksessa Isä ja Poika ovat rinnakkain eivätkä platonilaisittain alekkain ja olemuksellisesti irrallaan toisistaan. Uskontunnustuksessa torjutaan ne jotka sanovat että on ollut aika jolloin häntä ei ole ollut siis Areiolaisuus. Uskontunnustuksessa käytetty termi Homousion eli suomeksi käännetty (samaa olemusta) tarkoittaa sitä että Kristus joka kuoli ristillä ja Isä ovat olemuksellisesti yhtä. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että luodun ihmisen lunasti ihmiseksi syntyneen luomattoman Jumalan Pojan veri. Eikä ihmistä olisi voinut lunastaakaan luodun veri, kuten Areiolaisuudesta olisi ollut seurauksena.

Kristillisen Jumalan-tuntemuksen välittää ja saa aikaan ainoastaan Jumalan pyhässä Raamatussa antama ilmoitus, mikä tapahtuu siten, että Jumala paljastaa sisimmän olemuksensa ja sydämensä meille ihmisille sanassaan Raamatussa. Raamatusta saamme tietää toisaalta sen, että hän on ainoa tosi Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, toisaalta myös, minkälaiset ajatukset Jumalalla hamasta iankaikkisuudesta on ollut meitä syntiin langenneita ihmisiä kohtaan.

Ei ihminen näe, että Kristus joka kuoli ristillä, on Jumala ja ihminen. Hän näkee vain ihmisen kuoleman, kuten lukemattomien muiden tuohon aikaan ristiinnaulittujen. Sen, että Kristus on Jumala ja ihminen koko maailman Vapahtaja ilmoittaa hänelle Jumalan sana Raamattu. Eihän ihminen tiedä edes toisen ihmisen ajatuksia ellei toinen ihminen niitä ensin hänelle kerro.

Tässä kohdassa täytyy hylätä järki ja kaikki luotu ja kuunnella ainoastaan sitä mitä Jumala itsestään ja sisimmästä olemuksestaan sanoo, muuten häntä ei voida oppia tuntemaan. Järki ei käsitä kuinka kolme persoonaa voi olla samalla yksi Jumala.

Kuten Luther Schmalkaldenin opinkohdissa sanoo. Näistä opinkohdista ei ole kiistaa eikä riitaa. Ei kiistaa pääsääntöisin ole nykyäänkään, paitsi feministiteologian myötä joka on kaiken muun lisäksi myös tällä alueella aiheuttanut ja aiheuttamassa harhaa. Feministiteologian mukaan ei ole sukupuolta, on vain hän. Ja kun Jumalaa kutsutaan Isäksi ja Pojaksi, ne ovat sen mukaan sukupuolittuneita patriarkaalisia (eli miesten hallitseman kulttuurin) jäänteitä, jotka tulisi korvata esim. Luojan Lunastajan ja Pyhittäjän nimityksillä, joilla on Suomessakin joitakin lapsia kastettu.

Raamattu kuitenkin opettaa meille, että Isä ennen kuin maailman perustukset pantiin alulle, synnytti Pojan kaltaisensa täydellisen Jumalan iankaikkisuudessa. Tästä seuraa, että on olemassa Isän ja Pojan erotus, mutta kuitenkin on olemassa vain yksi Jumala.

Kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä.

Augsburgin tunnustuksen ensimmäisen artiklan sanat "Jumala on kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä". Tarkoittaa, etten minä etkä sinä ole sokean tarkoituksettomasti tapahtuvan evoluution tulos, vaan että meidät on luonut Jumala ja tämä sama Jumala ruokkii, varjelee ja auringon kautta lämmittää meitä sekä vaatettaa ja antaa kaiken ruumiillisen ja ajallisen hyvän! Kun ihminen joka uskoo Kristukseen, nauttii Jumalan luomasta maailmasta ja auringosta se miellyttää Jumalaa. Kuten Paavali sanoo, Puhtaille on kaikki puhdasta (Tiit. 1:15). Mutta Paavali jatkaa mutta saastaisille ja uskottomille ei mikään ole puhdasta,niille jotka eivät usko Kristukseen on kaikki saastaista: Jumala on saastainen, vanhurskaus on saastainen ja sydän on saastainen. Tällainen omatunto on saastainen, koska se ei usko, että se miellyttää Jumalaa työssään ja iloitessaan Jumalan luomista asioista. Usko on omantunnon puhtautta, sen tähden että se uskoo miellyttävänsä Jumalaa Kristuksessa ja päinvastoin omatunto joka pyrkii miellyttämään Jumalaa muulla tavoin ja tekee tämän ilman Sanaa on sen vuoksi aina epävarma ja saastunut. Kuten Paavali myös toisaalla kirjoittaa "iloista antajaa Jumala rakastaa" 2 Kor 9:7.

Kuitenkin on olemassa kolme persoonaa, joilla on sama olemus ja valta ja jotka ovat yhtä ikuisia, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Käytämme tässä sanaa persoona samassa merkityksessä kuin vanhan kirkon opettajat; se tarkoittaa sellaista, mikä ei ole toisen osa eikä ominaisuus, vaan on olemassa itsenäisesti.

Ensimmäisessä artiklassa viitataan suoraan Athanasioksen tunnustukseen areiolaisuutta vastaan. Sen mukaisesti on olemassa yksi jakamaton Jumala kolmessa erityislaatuisessa, jumalallisessa, yhtäläisessä, äärettömässä ja ikuisessa persoonassa: Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä.Tässä kohdassa termi persoona tarkoittaa itsenäistä olentoa. näin torjutaan 200 luvun harha, joka piti kolmea persoonaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhden Jumalan kolmena ilmenemistapana.

Kun Augsburgin tunnustuksessa käsitellään ensin oppia Jumalasta ja tunnustaudutaan ikuiseen kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä tarkoittaa, että Jumala on ollut ennen ihmistä. Ennen kuin ihminen on olut olemassa tai ehtinyt mitään tehdä on Jumala jo toiminut. Kaikki on armoa. Ellei ensimmäinen artikla olisi voimassa, olisi neljäs artikla vanhurskauttamisesta pelkää illuusiota. Se tosiasia, että vain Jumala itse toimii lunastuksessa eikä ihminen antaa pelastusvarmuuden ja lahjoittaa iankaikkisen elämän.

Tarkastellaanpa mitä seurauksia siitä olisi jos kolminaisuus opista luovuttaisiin? Kristus olisi siveellinen esikuva ja opettaja. Pyhä henki uskonnollinen voima joka synnyttäisi hengellisen kokemuksen ja tämän seurauksena uskonnosta tulisi moraalia tai tunnetiloja. Tämän voimme todeta Jehovan todistajien opetuksesta. He kieltävät kolminaisuusopin eli Jeesuksen ja Pyhä Hengen jumaluuden. Tämän johdonmukaisena seurauksena on, että Jehovan todistajille moraalisäännöt eli laki ovat todella keskeisiä. Jeesus on tällöin pikemminkin esikuva kuinka ihmisen pitää elää elämänsä, kuin syntisen vapahtaja.

Kolminaisuusoppi on niin keskeinen asia, että Augsburgin tunnustuksen puolustuksen ensimmäisessä artiklassa sanotaan: "Lausumme myös sen varman vakaumuksemme, että toisin ajattelevat ovat Kristuksen kirkon ulkopuolella. He ovat epäjumalanpalvelijoita ja häpäisevät Jumalaa". Ja Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä: (1 Joh. 2:23): Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Pietari sanoi Jeesuksen kysyessä, kenen te sanotte minun olevan. "Sinä olet Kristus elävän Jumala Poika" nuo sanat ovat tunnustus Jumalan edessä, jotka ilmaisevat samalla opetuslasten uskon sisällön Jeesus on Jumalan karitsa joka ottaa pois maailman synnin.

Paavali sanoo Apostolienteoissa "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Jumalan seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itsellensä ansainnut" (Apt. 20:28) tässä sanotaan Jumalan itsensä omalla verellänsä seurakunnan ansainneen, on siten pätevästi todistettu, että Jumalalla on "oma veri", jonka hän on vuodattanut seurakuntansa puolesta. Ja Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse sanoo: "Joka uskoo minuun, se ei usko minuun, vaan häneen, joka on minut lähettänyt" (Joh. 12:44)

Näin siis Isälle omistetaan luomistyö Pojalle lunastus ja Pyhälle Hengelle voima antaa syntejä anteeksi. Ei kuitenkaan niin, että Isä yksinään olisi luoja Poika yksinään lunastaja ja Pyhä henki yksinään pyhittäjä, vaan nämä kaikki ovat saman ja yhden ainoan Jumalan tekoja.

Tällä tavalla kolminaisuusopin ja vanhurskauttamisopin välillä vallitsee yhteenkuuluvaisuus. Pojan eli Jeesuksen vuodattama veri, on olemuksellisesti sama kuin koko maailmankaikkeuden luojan veri, joka on vuodatettu ihmisten syntien tähden. Kuten Kristus on täydellinen Ihminen ja täydellinen Jumala yhtä aikaa on myös ehtoollisessa leipä aitoa leipää ja aitoa Kristuksen ruumista yhtä aikaa samoin viini aitoa viiniä ja aitoa Kristuksen verta yhtä aikaa. Samoin on ihmisen julistama synninpäästö samalla kertaa sekä ihmisen julistama, että Jumalan julistama.

Meidän olisi parempi palvoa jumaluuden salaisuuksia kuin tutkia niitä. Sillä noita salaisuuksia ei voi tutkia ilman suuria vaaroja (kuten edellä olleista harhoista näkyy) Kaikkivaltias Jumala puki Poikansa lihaan kutsuakseen meidät majesteettiutensa tutkistelemisesta oman lihamme ja heikkoutemme tutkisteluun. Siten Paavali kirjoittaa (1. Kor. 1:21) Jumalan tahtovan tulla tiedetyksi uudella tavalla, nimittäin saarnan hullutuksella, koska Jumalaa viisaudessaan ei voida oppia tuntemaan viisauden avulla. Tästä syystä meidän ei tule kovin paljon nähdä vaivaa ylimpien opinkohtien "Jumala", "Jumalan ykseys", "Kolminaisuus", "Luomisen mysteeri", "Jumalan lihaksi tulemisen tapa" kanssa. Näissä kohdissa täytyy vain jättää järki ja kaikki ymmärrys käsittää ne niin kuin Raamatussa on kirjoitettu.

Kristuksen tunteminen on hänen hyvien tekojensa tuntemista eikä hänen luontojensa ja lihaksi tulemisensa eri tapojen miettimistä. Kristus opitaan varsinaisesti tuntemaan kohdista "synti", "synnin valta", "laki" ja "armo". Ellet tietäisi, minkä tähden Kristus puki päällensä lihan ja naulittiin ristiin, mitä hyödyttäisi ylimalkaan tuntea kertomus Kristuksesta?

Nyt on siis mahdotonta syyllistyä epäjumalanpalvelukseen, silloin kun kunnioitamme Jeesusta Jumalana, koska me emme koskaan voi kunnioittaa ihmisen Poikaa kunnioittamatta samalla Jumalaa. Me emme voi ajatella Jeesuksen sormea, pienen pienenpienintä hiusta, pienen pientä ihonpalaa joka ei olisi samalla kertaa salatulla tavalla sekä todellisen ihmisen että todellisen Jumalan.

Samoin on kristityn ihmisen laita, sillä ihmisen mahdotonta olla kristitty, ellei omista Kristusta, mutta omistaessaan Kristuksen ihminen omistaa samalla kertaa kaiken, mikä on Kristuksen. Pyhä apostoli sanoo Roomalaiskirjeessä: “Pukekaa päällenne Herra Jeesus Kristus” ja: “Kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” Ja Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä: “Kaikki on teidän, olipa se Paavali tai Keefas, elämä tai kuolema” ja: “Ne eivät ole teidän omaanne, vaan kukin osaltanne olette hänen jäseniänsä.” Ja muissa paikoissa, missä apostoli kuvaa yhtä ruumista, yhtä leipää, me kaikki olemme Kristuksessa, kukin toinen toistemme jäseniä. Ja Laulujen Laulussa: “Rakkaani on minun, ja minä hänen.” Sillä uskosta Kristukseen kristitty tehdään yhdeksi hengeksi ja yhdeksi ruumiiksi Kristuksen kanssa. “Sillä he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” “Tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.”

Kun siis kristityssä asuu Kristuksen Henki, jonka välityksellä veljet tehdään kanssaperillisiksi, yhdeksi ruumiiksi ja Kristuksen kansalaisiksi, niin kuinka voisi olla mahdollista, ettei tämä ihminen olisi osallinen kaikkiin Kristuksen hyvyyksiin? Onhan Kristuksella itsellään kaikki hänelle kuuluva samalta Hengeltä. Niin kristitty voi riemuita ja luottavaisesti edellyttää kaikkia asioita Kristukselta Isän Jumalan mittaamattoman armeliaisuuden rikkauksien välittämänä, nimittäin vanhurskautta, voimaa, pitkämielisyyttä, nöyryyttä, kaikki Kristuksen ansiot ovat hänen omiaan Hengen yhteydessä, uskosta häneen.

Toisaalta saman ykseyden välityksellä hänen syntinsä eivät enää ole hänen vaan Kristuksen, jossa ne kaikki on nielaistu. Tämä on kristittyjen luottamus ja omantunnon ilonaihe, että uskoessamme Kristukseen meidän syntimme eivät tule omiksi synneiksemme vaan Kristuksen, jonka päälle Jumala on pannut kaikki meidän syntimme. Hän on kantanut meidän syntimme. Hän on “Jumalan karitsa joka ottaa pois maailman synnin”.

Niinpä mekin saamme nyt luottavaisesti nostaa katseemme pois itsestämme ja omasta uskostamme Kristukseen. Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. (Hepr. 12:1)

Hänen palvelijanaan ja hänen käskystään Julistan sinulle kaikki sinun syntisi anteeksiannetuiksi kolmiyhteisen Jumalan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen!

Augsburgin tunnustus II Perisynti

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut, jotka väittävät ettei perisynti ole synti ja kaventaakseen Kristuksen ansiota ja hänen hyville teoilleen kuuluvaa arvoa katsovat ihmisen voivan tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus II Perisynti Tunnustuksen toisesta artiklasta hyväksytään se, että siinä ruhtinaat pitävät katolisen kirkon mukaisesti perisyntiä todellisena syntinä, jonka perusteella tuomitaan ja joka vie ikuiseen kuolemaan ne, jotka eivät kasteen ja Pyhän hengen voimasta synny uudestaan. Myös kirkon jo ammoin tuomitsemat pelagiolaiset, sekä uudet että vanhat, tuomitaan oikeutetusti. Sen sijaan hylätään uskonkohdan selitys, jossa esitetään mitä perisynti on, nimittäin että ihmiset syntyvät ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Onhan jokaiselle kristitylle selvää, että jumalanpelon ja luottamuksen Jumalaan puuttuminen kuuluu pikemmin aikuisen tekosynteihin kuin järjen toiminnasta osattoman vastasyntyneen vikoihin. Herra sanoi Moosekselle: ”teidän lapsenne, joilla ei vielä ole tietoa hyvästä ja pahasta” (5 Moos. 1:39) Samoin hylätään heidän selityksensä, jonka mukaan alkusynti on pahaa himoa, siinä määrin kuin pahaa himoa pidetään syntinä, joka pysyy lapsessa syntinä vielä kasteen jälkeenkin. Apostolinen istuin on tuominnut jo aiemmin kaksi Martti Lutherin artiklaa, joiden mukaan synti säilyy lapsessa kasteen jälkeenkin ja synnin taula estää sielun pääsyn taivaaseen. Jos he sanoisivat pyhää Augustinusta seuraten, että alkusyntiä kutsutaan pahaksi himoksi, joka lakkaa kasteessa olemasta syntiä, voitaisiin se hyväksyä, koska autuas Paavali sanoo: ”me kaikki synnymme vihan lapsina” Ef. 2:3) ja ”Aadamissa olemme kaikki tehneet syntiä” (Room. 5:12).

Jos mikä on varmaa niin se, että sanaa synti ei Raamatussa ymmärretä monella tavalla, vaan yhdellä ainoalla tavalla. Syntiä ei nimittäin ole mikään muu kuin se, mikä ei ole Jumalan sanan mukaista. Syntiinlankeemuksen jälkeen ainoa ohje, mistä Jumalan tahto varmuudella voidaan oppia tuntemaan, on pyhä Raamattu. Tämä sen vuoksi, että perisynnin tähden ihminen kaikkein parhaimmilla ja jaloimmilla kyvyillään vain pystyy tekemään omantunnon siihen missä sen ei tule olla ja poistamaan sen sieltä missä sen tulee olla.

Raamatun mukaan synti sijaitsee ihmisen jaloimmassa osassa sydämessä eli sielussa. "Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset." (Matt 15:19) Syntiinlankeemuksen jälkeen syntiä on muukin kuin tietoinen tai tiedostamaton Jumalan tahdon rikkominen. Sillä Raamatun mukaan ihmisen synnynnäinen paha tilakin, jolle hän ei mahda mitään on syntiä (Ef. 2:3). Ja vaikkei uskovainen pahaa tahtoisikaan, ei synti silti tuon tahtomattomuuden myötä mihinkään vähene (Room. 7:19 - 24). Jumalan sanan mukaan synnistä olipa se pieni tai suuri seuraa kuolema (1. Moos. 2:17; Room. 5:12). Hengellinen kuolema, ajallinen kuolema ja iankaikkinen kuolema.

Niinpä ihminen perisynnin hedelmänä pakonomaisesti siirtää ja selittelee vastuun synnistä itsestä pois ja näin pyrkii vapautumaan syyllisyydestä syntiin. Joten synnin syyllisyyttä ja rangaistusta on Raamatun nojalla taukoamatta opetettava. Uskovatkin ovat, perisynnin jäännösten vuoksi, jatkuvasti vaarassa unohtaa synnin syyllisyyden ja rangaistuksen (Ps. 90:12). Kristuksen uhkaus sammumattomalla tulella (Mark. 9:43) koskee heitäkin.

Jos me näkisimme oman todellisen tilamme Jumalan edessä ilman peitteitä ja verhoja niin kuin Jumala sen näkee ja näkisimme myös sen, kuinka paljon Jumala vihaa syntiä, me kuolisimme kauhusta siihen paikkaan, sillä kuten Heprealaiskirjeessä lukee On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin. (Hepr. 10:28) Mutta meillä on tämä perussynti perisynti sokeus, joka estää meitä näkemästä tätä omaa hirvittävää tilaamme. Tätä voikin sanoa tämän perisynnin aiheuttaman sokeutemme ja kuuroutemme ainoaksi positiiviseksi puoleksi, siis sitä ettemme kauhusta johtuen kuolla kupsahda tähän paikkaan. Toisaalta jos näkisimme sen, miten suuresti Jumala meitä Kristuksessa rakastaa me kuolisimme ilosta ja onnesta. Niinpä onkin tarpeen, että Pyhä Henki avaa Sanan kautta meille meidän sokeuttamme ja kuurouttamme vähä vähältä enemmän ja enemmän, mutta kokonaan se ei ihmiselle koskaan avaudu. Sen vuoksi mitä vanhemmaksi kristityksi ihminen elää, sitä syntisemmäksi hän omissa silmissänsä tulee ja yhä enemmän Kristusta tarvitsevaksi. Jos tämä olisi toisin päin niin silloin Kristuksen täytyisi vähetä ja meidän enetä. Ja muistutuksena vielä vaikka syntimme ovatkin anteeksiannettavia. Emme voi kuitenkaan pelastua, ellei niitä ole annettu anteeksi.

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä. Aadamin lankeemuksen jälkeen Raamatun alkulehdiltä luemme, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen Jumalan kuvaksi Hän heidät loi. Ihmistä ei luotu Kristuksen inhimillisen eikä Jumalallisen kuvan mukaan vaan kolmiyhteisen Jumalan kuvan mukaan, kuten Raamatussa monikossa sanotaan: Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme (1 Moos. 1:26) Kuvaksi joka rakastaa Herraa Jumalaansa koko sydämestänsä, koko sielustansa ja koko mielestänsä ja lähimmäistään niin kuin itseään. Ja luemme myös että: Kaikkien luomistöidensä jälkeen mitä Jumala oli tehnyt Hän joka kerta katsoi kaikkea mitä oli tehnyt ja se näytti hänestä sangen hyvältä. Tällaiseen täydelliseen hyvyyteen ihminen syntyi kuolemattomaksi. Mutta Aatami ja Eeva menettivät tämän kaiken, siis kaiken eivätkä vain osaa tästä rikkoessaan Jumalan ainoan käskyn, seuratessaan perkelettä ja hänen hyväileviä sanojaan te tulette olemaan Jumalan kaltaisia, ja halveksiessaan näin Jumalan ainoaa käskyä. Kaikki Jumalan luoma on silti yhä lankeemuksen jälkeen hyvää. Aurinko, kuu, linnut ja puut ja ihminen itsekin Jumalan luomuksena on hyvä, kuten Jumala ihmisen luotuaan sanoo. Mutta kuten Saarnaaja sanoo: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! (Saarn 1:2) Turhuutta ei ole Jumalan luoma hyvä, vaan se miten ihminen perisynnin vaikutuksesta kääntää Jumalan luoman hyvän kieroon.

Kymmentä käskyä ei tarvinnut Aatamille ja Eevalle erikseen teroittaa, sillä ne olivat luomisen myötä kirkkaina heidän sydämissään. Jumala näki hyväksi harjoittaa heidän kuuliaisuuttaan antamalla heille käskyn, jonka sisällys ei ollut heidän sydämessään. Siinä, että ihminen alistuu Jumalan sanalle sydämestään silloinkin, kun ei käsitä, eikä tiedä, eikä ihmistieteen kauttakaan ymmärrä miksi Jumala puhuu tai käskee tai tekee juuri niin eikä toisin (joka tuntuisi järkevämmältä, terveellisemmältä, hyödyllisemmältä), tulee näkyviin, onko ihmisellä oikea suhde Jumalaan ja pysyykö hän siinä. Hyvän ja pahan tiedon puu oli Aatamille ja Eevalle tällainen jumalanpalveluksen harjoitus. Juuri näin on tänäkin päivänä. Pyhä Raamattu on kokonaisuudessaan meille riippumatta siitä, ymmärrämmekö, miksi Jumala sen on meille antanut, vai emme, jumalanpalveluksen harjoitusta. Meidän on ojentauduttava vain sen mukaan, mitä Jumala meille Raamatussa sanoo (1. Piet. 4:11).

Kaikki ihmiset polveutuvat näistä langenneista Aatamista ja Eevasta. Sen vuoksi kaikki ihmiset syntyvät maailmaan semmoisina minkälaisiksi Aatami ja Eeva syntiinlankeemuksen jälkeen tulivat. Katso, minut on synnissä siitetty ja äitini on minut synnissä synnyttänyt. (Ps. 51:7). Tämä vuoksi ihmiset ovat luonnostaan Jumalan vihan lapsia. (Ef. 2:3) Tätä synnynnäistä syntisyyttä, joka syntymisen kautta siirtyy vanhemmilta lapsille kutsutaan perisynniksi. Aatamin ja Eevan perilliset eivät tehneet syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, mutta esivanhempiemme tekemän yhden ainoan synnin syyllisyyden Jumala lukee kaikille ihmisille syyksi: Yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi (Room. 5:18). Syntiinlankeemuksen vuoksi kaikki ihmissydämen toiveet ja ajatukset ovat kaiken aikaa pahat (1. Moos. 6:5) Perisyntiä voisi kutsua toisella nimellä yleissynniksi, sillä se selittää sen miksi kaikki ihmiset kaikkina aikoina ja kaikkialla vastustavat Jumalaa ja tarvitsevat sen tähden pelastajaa. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. (Joh. 1:12-13)

So. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina Tässä tulee hyvin ilmi mikä on tämän perisynnin luonne. Lyhyesti sanoen: Ihmiseltä puuttuu Jumalan pelko. Sen tähden Jumala opastaakin Raamatussa meitä tämän lauseen kautta ja on vielä lisäksi antanut tämän lauseen irrallisenaankin levitä ympäri maailmaa, että me ottaisimme siitä opiksi: ”Herran pelko on viisauden alku” (Ps. 111:10).

Ilman luottamusta Jumalaan. Sen lisäksi, että meiltä puuttuu Jumalan pelko, meiltä puuttuu myös luottamus Jumalaan, sen tähden Jumala käskeekin Raamatussa Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa. (Sananlaskut 3:5-6) Ja Heprealaiskirjeessä Jumala ilmaisee mikä se luottamus pohjimmiltaan on: Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1)

Sekä pahan himon hallitsemina Ihminen on kykenemätön ja haluton kaikkeen hyvään ja kykeneväinen ja erittäin halukas kaikkeen pahaan ja saastaiseen. Karkeimmillaan tämä tulee ilmi julkisissa synneissä, mutta vielä hirvittävämmällä tavalla tämä tulee ilmi silmille näkymättömissä ja korville kuulumattomissa hengellisissä synneissä. Sillä ihminen ei ole lankeemuksessa vain menettänyt hyvyyttä ja tullut tyhjyyttä täyteen, vaan on tullut kokonansa täyteen pahuutta ja turmelusta. Siksi Jumala onkin meille sokeille Raamattuun kirjoituttanutkin, että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan (Room. 8:7) Lihan mieli on oman edun mukaisen hyvän valitsemista ja omaa etua vahingoittavan pahan välttämistä. Tämä lihan mieli eli paha himo on se parhain osa ihmistä joka ohjaa lihaa, se on se mieli, joka nauttii omasta itsestään ja käyttää hyväkseen kaikkia muita, vieläpä itse Jumalaa. Tämä paha himo saa aikaan sen, että ihminen etsii itseään ja omaansa kaikessa jopa hirvittävää sanoakin Jumalassakin. Ihminen on itse itselleen tarkoitus ja päätepiste ja epäjumala, jonka hyväksi hän kaiken tekee, kärsii, yrittää, ajattelee ja puhuu. Ihminen pitää hyvänä vain sitä, mikä hänelle on hyväksi, ja pahana yksistään sitä, mikä hänelle on pahaa. Ja hengellisellä alueella ihminen joko ei usko Jumalan käskyihin tai pyrkii täyttämään Jumalan käskyjä syvimmältään helvetin pelosta, eikä niinkään rakkaudesta Jumalaan tai Kristuksen ansioon turvautuen ja näin rangaistuksesta tuleekin hänen epäjumalansa, jota hän kumartaa ja pelkää. Tässä tilanteessa, pitänee paikkansa tämä karmiva lause: ”Joka helvettiä pelkää se sinne joutuu”. Tämä kierous on erittäin syvään juurtunut meidän luontoomme. Niin syvään, että ilman armoa se ei pelkästään ole täysin parantumaton, vaan vieläpä meille täysin tuntematon asia. Siksipä Jeesus kuvaakin tehtäväänsä näin: "Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita." (Joh. 9:39) Schmalkaldenin opinkohdat kiteyttää sokeutemme näin: ”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella” (Ps. 51:7 Room. 5:12 ss., 2 Moos. 33:20, 1. Moos. 3ss.)

Ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman. Perisynti on todellista syntiä, jota ei kuitenkaan tehdä, vaan joka siirtyy ensimmäisen ihmisparin lankeemuksen jälkeen heidän jälkeläisilleen. Tämän vuoksi perisyntiä vastaan esitetään sinänsä järkeviltä kuulostavia väitteitä: 1. Syntiä on vain se mitä ihminen itse on tehnyt. 2. Synti ei siirry vanhemmista lapsiin luonnollisen polveutumisen, vaan huonon esimerkin kautta. Tämän tausta oletuksena on ajatus, että Lapsi syntyy ns. tyhjänä tauluna ilman taipumsta pahaan tai hyvään. Synti syntyy siis näiden mukaan itsenäisen harkinnan tai esimerkki oppimisen tuloksena. Minkä synnin syntiinlankeemuksen jälkeen elänyt ihminen on tehnyt silloin, kun ei vielä ollut olemassakaan? Tällainen kysymyksen asettelu on kyllä järjen mukaan loogisesti pätevä ja järkevä, mutta se on jumalaton. Mikä virhe tässä siis on? Se on se että: "Lakia ei ole pantu vanhurskaalle, vaan laittomille ja niskoitteleville, jumalattomille ja syntisille, epähurskaille ja epäpyhille, isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, murhamiehille, haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan." (1 Tim. 1:9-10) Paavali puhuu tässä siitä laista, joka on säädetty lankeemuksen jälkeen, ei siitä laista, jonka Herra antoi silloin kun Aadam oli täysin viaton ja vanhurskas. Paavali sanoo, ettei lakia ole annettu vanhurskaalle, vaan laki on annettu luonnolle, joka tekee pahaa ja syntiä. Laki on siis annettu sinulle ja minulle, vaikka emme ole syöneet hyvän ja pahan tiedon puusta, koska me emme perisynnin vuoksi ole luonnostamme vanhurskaita. Ihmisessä on perisynti, jota hänestä ei saa pois ja joka ajaa ihmistä pois Jumalasta. Jos tällaista ei olisi, niin mehän voisimme seisoa joskus jopa sekunnin tai kauemminkin ilman Jeesusta omiin tekoihimme turvautuen maailmankaikkeuden luojan edessä ja näin Kristus ei olisikaan enää tie, totuus ja elämä, vaan se olisimme tuolla nimenomaisella hetkellä me itse.

On siis selvää, ettei ihmisellä ole perisynnin vuoksi vapaata tahtoa hengellisissä asioissa, vaan ihminen käsittää perisynnin johdosta evankeliumin hullutukseksi. Myös tätä vapaan tahdon puuttumista vastaan esitetään järkeenkäypiä väitteitä: 1. Ilman ihmisen myötävaikutusta kääntymys on pakottamista ja Jumalahan ei pakota ihmistä. Mutta tällöin ei tunneta kääntymystä eikä sitä mitä siinä tapahtuu. Jumala tekee siinä sellaisista jotka eivät tahdo tahtovia evankeliumin voimalla. Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä (Joh. 6:44). Jumala siis synnyttää halun uskoa, liha ei sitä tee. 2. Koska syy kääntymättömyyteen on ihmisessä täytyy myös syy kääntymykseen löytyä ihmisestä. Mutta Raamattu sanoo toisin. Se on sinun turmiosi, Israel, että olet minua vastaan, joka olen sinun apusi.(Hoos. 13:9). Perisynnistä johtuen, eli siitä ettemme voi pelastuksen asiassa itse tehdä mitään seuraa ennaltamääräämys eli predestinaatio, jota käsittelemme laajemmin Augsburgin tunnustuksen 18 artiklan yhteydessä. Mutta jos predestinaatio ahdistaa, niin kun turvaa Kristuksen haavoihin, sillä tällöin Jumala voi tehdä muuta kuin armahtaa, koska hän ei syö sanojansa, niin kuin me.

Perisynti oppia vastaan voi esittää Raamatusta esimerkiksi Hesekielin kirjan 18 luvun. ”Mikä teidän on, israelilaiset? Teidän maassanne hoetaan sananpartta: Isät söivät raakoja rypäleitä, lasten hampaita vihloo”.(Hes. 18:2) Ei poikaa panna vastaamaan isänsä synneistä eikä isää poikansa synneistä. (Hes. 18:20) Mutta selkeää on se seikka, ettei tässä luvussa puhuta perisynnistä, vaan syntiinlankeemuksen jälkeen elävien ihmisten erilaisista tekosynneistä. Tekosynti tarkoittaa kaikkea tekemistä tai tekemättä jättämistä, mikä on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Se, että Jumala lukee kaikille ihmisille syyksi Aadamin synnin, on niitä asioita, joista on Raamatun selvä todistus ja jota vastaan argumentoiminen on jumalatonta. Jumalan vanhurskautta kun ei voi mitata inhimillisen mittapuun mukaan. Ihminen tosin perisynnin vuoksi pyrkii vähentämään omaa syntisyyttään tekemällä Jumalasta inhimillisemmän, ymmärrettävämmän ja enemmän ihmislogiikan mukaan toimivan eli pikemminkin tämänpuoleisen kuin tuonpuoleisen. Lyhyesti sanoen: tekemään itselleen mieluisan Jumalan. Samalla kertaa tapahtuu kuitenkin niin, että Kristuksen risti vähenee ja ihminen nousee. Naisten alistamisen lopettamiseen pyrkivän feministi teologian mukaan kuvaus synnistä ylpeytenä, itsekorostuksena tai kunnianhimona johtuu sen miespuolisesta viitekehyksestä ja se kertoo hallitsevien miesten kokemuksista. Naisten näkökulmasta syntiä onkin ylpeyden, itsekunnioituksen ja kunnianhimon puute, joita se kannustaa kehittämään. Nyttemmin feministiteologia on alkanut nähdä alistamisena myös ihmisen sukupuolen määrittelemisen mieheksi ja naiseksi biologian perusteella. Tästä näkyykin jo miten ihminen perisynnin vaikutuksesta saakin Jumalan kiroamat synnilliset himot väännettyä niin, että ne ovatkin pohjimmiltaan Jumalan siunauksia, joita tulee kehittää ja joita tulee etsiä.Tähän sopii hyvin Daavidin lause: "Kaikki ihmiset ovat valhettelijoita" (Ps. 116:11). Nykyaikana kulttuurissamme vaikuttavan New-Agen mukaan paha on vain ihmismielen illuusio. Pahaa ei ole olemassa. Ihmisellä on kyky parantaa itse itsensä. Perisynti ja synti yleensäkin ovat New-Agelle vieraita käsitteitä.

Niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. Uudessa testamentissa Paavali ilmaisee saman asian seuraavasti: Pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta (Tiit. 3:5) Tässä senkaltainen kasteen ylistys, jota suurempaa tuskin voi löytää Uudesta testamentista. Laupeutensa mukaan, hän sanoo, me olemme pelastetut. Mutta minkä tien kautta, armo tulee meille? Peson kautta. Vaikka Jumala sitoisi Hänen Sanansa puuhun, nyt se ei olisi ainoastaan ulkonainen asia, vaan Jumalan sanan kautta siinä olisi läsnä Jumalan tahto ja armo, kuten kasteessa ei ole ainoastaan pelkkää vettä, koska siinä on Isän nimi eli kaikki Jumalan voima on yhdistynyt Sanan kautta kasteeseen ja Jumala Itse on kastaja.

Tässä kohdassa ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina tuli eroavaisuudet katolisten ja luterilaisten välillä esiin. Katolisten suhtautuminen Augsburgin tunnustuksen perisynti artiklaan oli ristiriitainen. Kumoamuksessa hyväksytään, että perisynti on todellista syntiä, muttei sitä, että ihmiset syntyvät ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Onhan jokaiselle kristitylle selvää, että jumalanpelon ja luottamuksen Jumalaan puuttuminen kuuluu pikemmin aikuisen tekosynteihin. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchton iskee takaisin. Kas tässä heidän sanansa: ”Jumalan pelon ja uskon puute on tekosyntiä”. He siis kieltävät että se on perisyntiä. Jos ihmisluonnossa on niin vahvat voimat, että se omassa varassaan voi rakastaa Jumalaa ylikaiken niin mihin tarvitaan Kristusta tai Pyhää Henkeä?

Latinankielisessä tekstissä perisynti artiklassa käytetty sana concupiscentia eli suomeksi konkupisenssi on teologinen termi, jolla on tietty merkityssisältö. Se tarkoittaa synnillistä halua, himoa, järkeä ja tahtoa vastustavaa pyrkimystä. Perisynti oppia koskevassa keskustelussa on huomattava ero siinä puhutaanko ihmisen tilasta ennen kastetta vai sen jälkeen. Katolisten mukaan kasteen jälkeen säilynyt paha halu konkupisenssi, synnillinen haluaminen ei sinänsä ole oikeastaan syntiä. Jos synti säilyy ihmisessä kasteen jälkeen miksi ihmisiä kastetaan?

Katolisen ajattelun historiallinen kehitys: Keskiajan teologiassa oli kahdenlaista näkemystä siitä, miten perisynti siirtyy vanhemmilta lapsille. 1. Lapsen sielu syntyy vanhempien sieluista joten perisynnin periytyminen on luonnollista. Ongelmaksi jäi miten vanhempien sieluista syntyvä lapsen sielu voi olla kuolematon? 2. Jumala luo jokaisen syntyvän sielun erikseen. Ongelmaksi jäi perisynnin periytyminen. Anselm Canterburylainen huomasi nämä ongelmat ja määritteli perisynnin alkuvanhurskauden puutteeksi. Ja havaitsi uuden ongelman. Miten ymmärtämättömät lapset voivat olla vastuullisia kun eivät ymmärrä sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Ja niin tultiin keskiajan kuluessa näkemykseen, että syntiä on vain se, missä henkilö harkiten suostuu ajatuksin sanoin ja töin rikkomaan Jumalan käskyjä. Ja näin sylilapset vapautuivat tämän kehityksen myötä synnistä. Jos Jumala tuomitsisi sylilapset kadotukseen Aatamin teon tähden, niin hän olisi julmista julmin. Se kuitenkin tunnustettiin että elävässä ihmisessä vaikutti paha himo, mutta sitä ei pidetty syntinä eli synnillinen haluaminen ei ollutkaan itsessään syntiä.

Sitten tuli vuosi 1517 ja Luther julkaisi 95 teesiä. Teeseistä jo ensimmäinen piti sisällään perisynnin ja saattoi hänet katolista kirkkoa vastaan. Meidän Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoessaan “Tehkää parannus jne.” on tahtonut, että uskovaisen koko elämä on parannusta. Syynä tähän oli se, että katolisten mukaan perisynti oli poistettu kasteessa, eikä jäljellä ollut enää kuin synnin sytyke, eräänlainen heikkous joka itsessään ei ollut syntiä, jonka vuoksi tuon synnin sytykkeen puhdistamisesta ei ollut välitetty. Kun syntiä oli näin ohennettu ihminen pääsi nousemaan. Eli käytännössä kun sitten sattui tekosyntejä 10 käskyn rikkomisia jne. ne tuli hyvittää hyvillä teoilla almuilla paastoilla, katumuksilla jne. lopulta ihmisen ahneuden kasvaessa aneilla. Aina kun on kysymys perisynnin kaventamisesta, hylätään johdonmukaisesti yksin armosta -periaate. Kristuksen risti kaatuu ja ihmisen risti nousee. Perisynti annetaan kyllä kasteessa anteeksi, ei kuitenkaan niin, etteikö se meissä yhä vaikuttaisi, vaan sen tähden, ettei Jumala sitä enää lue meidän syyksemme.

Trenton kirkolliskokouksessa 1545–1563 päätettiin, että: ”Tämä Pyhä Synodi kuitenkin tunnustaa, että kastettuihinkin jää himo ja sytykettä sen liekeille, mutta ne on jätetty kannustamaan ihmistä kilvoitteluun eivätkä ne kykene vahingoittamaan niitä, jotka eivät niihin suostu vaan miehuullisesti Jeesuksen Kristuksen armon avulla taistelevat niitä vastaan. Sillä vain se joka kilpailee sääntöjen mukaisesti seppelöidään. Tästä himosta jota Apostoli joskus nimittää synniksi, pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmistä syntiin. Jos joku ajattelee päinvastoin: hän olkoon erotettu. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon viittaa Lutherin Isokatekismukseen korostaen kasteen välttämättömyyttä. Kaste poistaa perisynnin syyllisyyden ja lisäksi pahan himon muodossa säilyvä synti on niin vahva, että Pyhä Henki tarvitaan sitä vastustamaan. Puolustuksessa sanotaan: ”etteivät nuo perisynnin jäännökset meissä ole mikään ihmisessä luonnostaan yhdentekevä asia, vaan tarvitaan Kristuksen armoa, ettei niitä syyksi luettaisi, ja myös Pyhän Hengen työtä, että me ne kuolettaisimme” Ja lisäksi: ”Perisynnin tuntemus on aivan välttämätön asia. Eihän ole mahdollista käsittää Kristuksen armon suuruutta, jollei ole opittu tuntemaan meidän tautejamme.” Perisynti artiklasta myös loistaa Augsburgin tunnustuksen neljäs artikla vanhurskauttamis oppi. Jos perisynnistä luovuttaisiin, senkin verran, ettei kasteen jälkeen ihmisessä pysyvä paha himo olisi enää syntiä ei pelastus olisi enää kokonaan armosta, vaan vain osittain armosta ja osittain meistä johtuvaa ja vanhurskauttamis oppi yksin armosta kaatuisi.

Tästä kohdasta ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. Herää kysymys voiko ihminen uskoa ilman kastetta? Sanan muotoiluihin on jonkin verran vaikuttanut se, että tehdään pesäeroa uudesti kastajiin. Tämä artikla ei kaikissa tapauksissa vastaa kysymykseen mitä kastamattomina kuolleille kristittyjen lapsille tai kastamattomana kuolleelle kastetta haluavalle kristitylle aikuiselle tapahtuu. Ja on tämän artiklan väärinkäyttöä jos kaikki kastamattomina kuolleet automaattisesti tuomitaan kadotukseen. Ainakaan se ei ole ollut Lutherin, jonka hyväksynnästä koko tunnustuksen arvo oli kiinni näkemys. Hän kirjoittaa Uudesti kastamisesta kirje kahdelle papille: ”Vaikka joku olisi jäänyt kokonaan kastamatta, mutta ei tiedä sitä, vaan uskoo lujasti tulleensa kastetuksi oikein ja asianmukaisesti, niin hänelle tuollainen usko kyllä riittää. Sillä hän on Jumalan edessä sellainen kuin hän uskoo. Uskovalle on kaikki mahdollista, sanoo Kristus (Mark. 9:23). Tällaista ihmistä ei voida kastaa uudelleen ilman, että hänen uskonsa joutuu vaaraan.” Ja kastamattomina kuolleista lapsista hän sanoo Genesis kommentaarissaan Jättäkäämme siis heidät Jumalan laupeuden varaan, älkäämme kirotko heitä niin kuin viisastelijat ovat tehneet. Ja Kirkkopostillassaan Helatorstai Toinen evankeliumi saarna hän sanoo: ”Kadotus ei ole minkään muun synnin seurausta kuin epäuskon. Sen tähden Herrakin sanoo: "Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen" eikä sano: "Joka ei ole kastettu", näin vaieten kasteesta.” Lyhyesti Lutherin mukaan: Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat. Kastetta käsitellään seikkaperäisemmin myöhemmin Augsburgin tunnustuksen yhdeksännen artiklan yhteydessä. Jatkakaamme Augsburgin tunnustusta eteenpäin.

Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut, jotka väittävät ettei perisynti ole synti ja kaventaakseen Kristuksen ansiota ja hänen hyville teoilleen kuuluvaa arvoa katsovat ihmisen voivan tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä. Pelagiolaisuus Pelagiuksen mielestä ihmisellä on täydellinen vapaa tahto. Täydellisyys on ihmisluonnolle mahdollista ja se on myös pakollista. Pelagiuksen mukaan armo paljastaa moraaliset velvoitteemme, mutta se ei auta täyttämän noita velvoitteita. Augustinuksen mukaan ihmiskunta vanhurskautetaan jumalan armoteon kautta. Pelagiuksen mukaan ansioiden perusteella eli Kristuksen aikaansaama pelastus on Kristuksen esimerkin seuraamisen aikaan samaa pelastus.

Semipelagiolaisuus on taas lievempi, mutta samansuuntainen harha, jossa uskon alku nousee ihmisen omien voimien pohjalta, mutta Jumala auttaa häntä täyttymykseen. Tai toisin päin, että Jumala aloittaa kääntymyksen ja ihminen täydentää sen tätä kutsutaan synergismiksi. Näissä kummassakin kääntymys on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä. Tämän voisi sanoa myös näin: Tee parhaasi ja Jeesuksen ansio korvaa sitten loput mihin et kyennyt. Tällaista ajattelua kuulee nykyisinkin silloin tällöin.

Aina ja kaikkialla, missä ihminen on, on myös synti. Yhtä vähän, kuin ihminen voi synnyttää itsensä luonnolliseen elämään, hän voi olla ilman tätä syntiä tai vapauttaa itsensä siitä. Vain Luojamme voi sen tehdä. Siksi hän antaa meille ensin lain, joka opettaa meidät tuntemaan tämän synnin ja janoamaan armoa, sitten evankeliumin, jonka kautta hän tuo avun. Lyhyesti jos kasteen jälkeen meihin jäänyt perisynnin jäännös pahahimo ei olisi syntiä, mitä siitä seuraisi. Olisimme kastetut ja sen jälkeen me sitten välttelisimme syntiä (osittain Jumalan avulla osittain omissa voimissamme) ja kun emme olisi tehneet syntiä voisimme seisoa sen nojalla maailmankaikkeuden luojan edessä ilman Kristusta. Mutta kun Kristus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä on niin, että: Kristukseen uskova ihminen on jatkuvasti syntinen hänessä on epäuskoa, omaavanhurskautta jne. mutta Jumala katsoo Kristukseen uskovaa ihmistä jatkuvasti Kristuksen läpi ja näkee hänet sen vuoksi vanhurskaana ja pyhänä Jumalalle kelpaavana ja mielistyy häneen.

Ihan minkä tahansa muotoisen pelagiolaisuuden tai synergismin seuraukset ovat vakavia uskonelämälle. Jos synergismi tai pelagiolaisuus eli Jumalan ja ihmisen yhteistyö vanhurskauttamisessa olisivat totta mitä siitä seuraisi. Mikä olisi se vähimmäis määrä jonka Jumalan vanhurskaus vaatii, vaihtelisiko se ihmisen olosuhteista, ominaisuuksista, terveydestä jne. riippuen. Missä tällöin olisi sitten varmuus? Kun ei tiedä riittääkö tämä tai tuo asia. Eikä löydä Raamatusta sille perusteita. Tällöin kävisi myös niin, että: Kuullessaan synninpäästön ei voisi olla varma, että ottiko sen oikealla tavalla vastaan. Olinko juuri niissä ajatuksissa missä tällöin pitää olla vai harhailiko mieleni jossain muualla? Näissä synergismissä ja pelagiolaisuudessa huomio kiinnittyy ihmiseen itseensä eikä ulkopuolelta tulevaan sanaan, joka sanoo Poikani tyttäreni sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Tällöin täytyy vain uskoa vaikka liha vetää toiseen suuntaan, että tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti syntini ovat varmasti anteeksi annetut, koska Jumala on sanassaan niin sanonut. Pelagiolaisuus on siis pohjimmiltaan Kristuksen tosi jumaluuden kieltämistä ja ihmisen itsensä nostamista. Voiko ihminen olla täysin vapaa näistä pelagiolaisista harhoista? Tai toisella meille suomalaisille tutummalla nimellä voiko ihminen olla täysin vapaa omastavanhurskaudesta? Ei voi. Eikä ihminen voi olla edes varma siitä, ettei hän yhtä mittaa tee kuoleman syntiä kaikista paheista kätketyimmän ylpeyden vuoksi. Ainut lääke meidän tilaamme on Kristuksen ansio.

Mitä tästä esityksestä tulisi jäädä mieleen? Se, että ihminen on jatkuvasti olipa hän kastettu tai ei Jumalan silmissä syntinen, johtuen perisynnistä tai sen jäännöksestä pahasta himosta. Ihminen on siis alati syntinen vaikkei mitään tekisikään, nukkuessa, syödessä ja juodessa. Ja Jumala katsoo Kristukseen uskovaa ihmistä jatkuvasti Kristuksen läpi ja näkee hänet yhtämittaa puhtaana ja vanhurskaana ja mielistyy häneen. Tätä uskoa tulee meille meidän perisynnin vuoksi alati muistuttaa ja vahvistaa ja niin nytkin.

Sen tähden pankaamme pois tänäkin iltahetkenä kaikki kuorma ja synti, joka meihin aina tarttuu ja matkan hitaaksi tekee. Ja katsokaamme uskon alkajan ja päättäjän Jeesuksen päälle. Hänen palvelijanaan ja hänen käskystään Julistan sinulle kaikki sinun syntisi anteeksiannetuiksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen!

Augsburgin tunnustus III Jumalan Poika

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Sana, so. Jumalan Poika, on ottanut inhimillisen luonnon autuaan neitsyt Marian kohdussa, niin että molemmat luonnot, jumalallinen ja inhimillinen, samassa persoonassa erottamattomasti yhtyneinä, ovat yksi ainoa Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, joka syntyi neitsyt Mariasta, todella kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, jotta hän sovittaisi Isän kanssamme ja olisi uhri ei ainoastaan perisynnin, vaan myös kaikkien ihmisten tekosyntien tähden. Tämä sama Kristus astui alas tuonelaan, nousi todella kolmantena päivänä kuolleista ja astui ylös taivaisiin istuakseen Isän oikealla puolella, hallitakseen ja vallitakseen ikuisesti kaikkia luotuja sekä pyhittääkseen ne, jotka uskovat häneen, lähettämällä heidän sydämiinsä Pyhän Hengen, joka heitä johtaa, lohduttaa, tekee eläviksi ja puolustaa saatanaa ja synnin valtaa vastaan. Sama Kristus on näkyvällä tavalla tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita jne., kuten apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 3. Jumalan Poika Kolmannessa artiklassa ei ole mitään hylättävää. Tämä osa tunnustuksesta on täysin yhteensopiva Apostolisen uskontunnustuksen ja oikean uskon säännön kanssa. Siinä sanotaan, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi, otti inhimillisen luonnon persoonansa ykseyteen, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi todellisesti, ristiinnaulittiin, kuoli, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella jne.

Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ilmoitti tahtonsa laissa, jonka kautta tulee synnintunto, mutta tämä synnintunto ei yksinään ihmistä auta, koska ihminen ei perisynnin vuoksi voi lain edessä parhaimmillaankaan tehdä muuta kuin puolustella syntejään. Jumalan vihan suuruus syntiä kohtaan ja rakkauden määrä syntiin langennutta ihmistä kohtaan tulee ilmi Kristuksessa Jeesuksessa. Siinä että Jumalan Poika kuollessaan vuodatti oman verensä vielä synnissä olevan ihmisen edestä, näkyy Jumalan viha syntiä kohtaan, synti ei saada jäädä rankaisematta ja Jumalan rakkaus syntistä ihmistä kohtaan, Jumala uhrasi oman Poikansa syntisen ihmisen edestä. Se oppi, että Jumalan Poika tuli lihaksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa ihmisen lunastamista ja pelastamista varten on kristinuskon kulmakivi. Se erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista. Jos et tätä usko, et ole kristitty. Koska pelastusta ei ole yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman. (Apt. 4:12) Nyt lähdemme käsittelemään Augsburgin tunnustuksen kolmatta artiklaa, joka on suurelta osin otettu apostolisesta uskontunnustuksesta.

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Sana, so. Jumalan Poika, on ottanut inhimillisen luonnon autuaan neitsyt Marian kohdussa Matteuksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa luodaan katsaus siihen, millaiseen sukuun Jumalan Poika katsoi parhaaksi syntyä. Ihmisjärjen mukaan voisi ajatella että Kristus olisi syntynyt puhtaaseen sukuun, jossa ei ainakaan karkeita syntejä olisi esiintynyt. Mutta Raamattu ei ole perisynnin turmeleman ihmisjärjen mukainen tässäkään asiassa, sillä se ei edes kaunistele tai jätä kertomatta niin kuin me ihmiset vastaavassa tilanteessa tekisimme, vaan kertoo suoraan ja avoimesti, että Kristuksen esivanhemmat ovat tehneet mitä karkeampia syntejä. Tämä sen takia, että Kristus joka tuli pelastamaan syntisiä myös syntyi syntiseen sukuun ja tuli yhdeksi meistä myös tässä asiassa. Kenelläpä meistä ei ole haureuden harjoittajia ja elostelijoita esi-isissämme. Nämä Kristuksen sukuluettelot, ovat samaan aikaan sekä varoitukseksi, että lohdutukseksi. Varoitukseksi siinä, ettei Jumala suvaitse syntisiä, jotka pysyvät synneissään. Se, että on tehnyt syntiä ei aiheuta tuomiota, vaan se on katumattomuus, joka tuomitsee. Lohdutukseksi siinä, että Kristus ei katsonut luonnolleen sopimattomaksi syntyä syntiseen ihmissukuun, vaan juuri siihen syntisten vapahtaja halusi syntyä synti sairaiden keskelle, että he katuisivat syntejänsä ja uskoisivat häneen. Johannes ilmaisee tämän lyhyesti evankeliumissaan. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme (Joh. 1) .

Kristus syntyi kun tavallinen synnyttämisen aika tuli. Hänet ympärileikattiin kahdeksan päivän kuluttua syntymisestä ja kun äidin puhdistusaika oli kulunut, tuotiin hänet temppeliin pyhitettäväksi Herralle. Hänen myöhemmistä vaiheistaan evankelista kertoo: Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä ja täyttyi viisaudella, varttui viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä. Kristuksen ei koskaan tarvinnut todistaa ihmisyyttään. (Luuk. 2) Näin tulee ilmi että Kristuksen tulo ihmiseksi eli alennus oli todellista eikä näennäistä itsensä tyhjentämistä (Fil. 2:7), ei jumalallisen vaan inhimillisen luonnon puolesta. Kristus käytti jumalallista valtaansa vain joskus, silloin kuin halusi. Esimerkiksi Kaanaan häissä muuttamalla veden viiniksi. Paavali liittää Galatalaiskirjeessään Jumalan Pojan sikiöksi ja pikkulapseksi tulemisen syy yhteyteen pelastuksen kanssa. Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. (Gal. 4:4-5) Raamatussa osoitetaan selvästi ettei Jumalan Pojan lihaksi tulemista tule käsittää, siten kuin käsitetään vanhan testamentin puolella tapahtuneet Jumalan ilmestykset tai enkelien ilmestykset ihmisen muodossa. Raamattu osoittaa, että Jeesuksella on myös todellinen ihmisen sielu ja henki. "Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti; olkaa tässä ja valvokaa minun kanssani" (Matt 26:38)

Augsburgin tunnustuksen edellinen perisynti artikla viittaa tähän kolmanteen artiklaan eli Kristukseen. Koska ihminen on jatkuvasti syntinen, hän tarvitsee itsensä ulkopuolisen pelastajan. Katso, minut on synnissä siitetty ja äitini on minut synnissä synnyttänyt. (Ps. 51) Eli kaikki luonnollisella tavalla syntyneet ihmiset sikiävät syntiinlankeemuksesta johtuvan perisynnin vuoksi syntisinä, ja pysyvät sellaisina. Tämän vuoksi Kristus ei siinnyt luonnollisella tavalla, vaan syntyi neitseestä: Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sen tähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi (Luuk. 1:35) Kristus on siis taivaallisen isän sydämessä olevan rakkauden ilmaus, joka koskee sinua ja minua, meitä kaikkia. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh. 3:16) Koska Kristus syntyi neitsyt Mariasta ja Pyhästä Hengestä Kristuksen inhimillinen luonto jäi vapaaksi perisynnistä. Kuten Heprealaiskirjeessä lukee. Senkaltainen ylimmäinen pappi meille sopikin: pyhä, viaton, tahraton, syntisistä erotettu ja taivaita korkeammaksi tullut (Hepr. 7:26) Ja Roomalaiskirjeessä Paavali tiivistää: sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi. (Room. 5:19) Tätä Jeesuksen neitseestä syntymistä vastaan on esitetty ja esitetään jatkuvasti vastaväitteitä. Perusteluna on asian käsittämättömyys ja ihmeellisyys. Tällainen perustelu ei riitä. Onhan jokaisen ihmiselämän syntyminen järjelle käsittämätön asia.

Niin että molemmat luonnot, jumalallinen ja inhimillinen, samassa persoonassa erottamattomasti yhtyneinä, ovat yksi ainoa Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, joka syntyi neitsyt Mariasta Melanchton on tässä kohdassa punonut yhteen apostolisen uskontunnustuksen, Nikaian uskontunnustuksen, Athanasioksen tunnustuksen ja Khalkedonin kirkolliskokouksen kristologiset lausumat. Nyt kuulemme Khalkedonin uskontunnustuksen vuodelta 451, joka sisältönsä puolesta kuuluisi myös tunnustuskirjoihin: Khalkedonin uskontunnustus 451 Pyhiä isiä seuraten me opetamme kaikki yksimielisesti tunnustamaan yhden ja saman Pojan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka on täydellinen jumaluudessa, täydellinen ihmisyydessä, tosi Jumala, tosi ihminen, jolla on järjellinen sielu ja ruumis, joka on Jumaluuden puolesta yhtä olemusta Isän kanssa ja ihmisyyden puolesta yhtä olemusta meidän kanssamme, kaikessa meidän kaltaisemme, paitsi ilman syntiä, jumaluutensa puolesta hän on ennen aikoja Isästä syntynyt, ja ihmisyytensä puolesta hän on viimeisinä päivinä meidän tähtemme ja meidän pelastuksemme tähden neitsyt Mariasta, Jumalan äidistä syntynyt, joka on yksi ja sama Kristus, Poika, Herra, ainosyntyinen, joka tunnetaan kahdessa luonnossa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta, jolloin yhdistymisen tähden luontojen erilaisuus ei ole millään tavoin kumoutunut, vaan kummankin luonnon omalaatuisuus on säilynyt ja yhdistynyt yhdeksi persoonaksi ja yhdeksi hypostaasiksi, joka ei ole jakaantunut tai erotettu kahdeksi persoonaksi, vaan joka on yksi ja sama ainosyntyinen Poika, Jumala-Logos, Herra Jeesus Kristus, kuten kauan sitten profeetat ovat hänestä opettaneet ja kuten Jeesus Kristus itse on meitä opettanut ja niinkuin isien uskontunnustus on meille opettanut.

Nämä lausumat ovat kiteytyneet ensimmäisinä 4-5 vuosisatana harhaoppisten torjumisen seurauksena. Tässä Khalkedonin uskontunnustuksessa on torjuttu jokainen yritys, jossa sekoitetaan Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto toisiinsa, koska tällöin ei enää olisi Lunastajaa, joka on jumalihminen, sillä Raamatun mukaan lunastustyöhön ovat sekä Kristuksen ihmisyys (1. Tim. 2:4) että hänen jumaluutensa (Room. 5:10) ehdottomasti välttämättömät. Samaten uskontunnustuksessa hylätään kaikenlainen Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon erottaminen toisistaan. Sillä Kristuksen veri on lunastushinta maailman synneistä vain sen ansiosta, että se on Jumalan Pojan veri. Jos kiellämme Kristuksen Jumaluuden kallistumme vääjäämättä siihen, että ihmisen on pelastuakseen tehtävä jotain eli pelagiolaisuuteen. Sillä kaikilla ihmisillä on luonnostaan eli perisynnistä johtuen se ajatus piinttyneenä päähän, että ihminen voi joko kokonaan tai osittain omien tekojensa tai tekemättömyytensä avulla päästä taivaaseen. Tällainen harha pysyy ihmisessä niin kauan kun hän käsittää Kristuksen olevan vain esikuva siitä miten tulee elää, olla ja toimia. Mutta kun Raamatussa sanotaan, että itse Jumala on Kristuksessa ilmestynyt lihassa lunastaakseen syntiinlangenneet ihmiset kärsimyksensä ja kuoleman kautta, se on kuin nyrkinisku vasten pelagiolaisuuden naamaa. Mitkään ihmisteot eivät pelastuksen saavuttamisessa merkitse yhtään mitään ja koko siveellisyyteen tai muuhun ihmisen hyveellisyyteen perustuva uskonto on täysin turhaa ja vie kadotukseen. Ihminen voi Jumalan edessä kestää ja pelastua ainoastaan luottamalla Kristuksen ansioon ja luopumalla kokonaan omien hyvien tekojen ja siveellisyyden ansiollisuudesta ja lukemalla ne tappioksi tai jopa roskaksi kuten Paavali tekee Filippiläiskirjeessä (Fil. 3:7-10). Kristuksen tosi jumaluus siis tekee lopun kaikenmuotoisesta tekojen opista, jonka vankina jokainen ihminen luonnostaan on. Jos tästä kohdasta poikkeamme oikealle tai vasemmalle, emme enää ole kristittyjä.

Nykyäänkin kuten varhaisen kirkon aikana pelastuminen kristinuskon ulkopuolella käsitetään usein tapahtumaksi, jossa henki pääsee vapautumaan aineen eli materian vallasta tai harhasta. Materia Jumalan luoma hyvä käsitetään jotenkin negatiiviseksi, josta on syytä vapautua. Platon on opettanut, että ilman materiaa olevat henki asiat ovat hyviä ja aineelliset asiat ovat pahoja. Näitä käsityksiä sittemmin jalostettiin kristilisella aikakaudella. Tähän näkemykseen ei sovi se että Jumala olisi tullut todellisesti ihmiseksi, koska aineellista maailmaa johon ihmisenkeho kuuluu ei ole syytä pelastaa. Niinpä varhaisen kirkon aikana olikin uskomuksia, että Kristus on tullut vain näennäisesti ihmiseksi tai että hän on vain osittain tullut ihmiseksi, hänellä on ollut ihmisen ruumis muttei ihmisen sielua, henkeä tai tahtoa tai että hänen lihansa on ollut henkistä lihaa eikä siis samanlaista kuten meidän lihamme. Mutta näitä vastaan Raamattu tähdentää Kristuksen kokonaisvaltaista ihmisyyttä. Kristusta sanotaan ihmiseksi, Ihmisen Pojaksi, hänen kerrotaan olevan Israelin isien jälkeläinen hänelle esitetään evankeliumeissa kaksi sukuluetteloa. Raamatussa ei sanota Kristuksen tulleen maailmaan astumalla suoraan alas taivaasta vaan, syntymällä ihmiseksi Marian kohdussa. Heprealaiskirjeessä tämä sanotaan lyhyesti: "Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen". (Hepr. 2:14)

Kristuksen inhimillisen luonnon erikoisuus on se, että se on olemassaolonsa ensi hetkestä alkaen sisältynyt Jumalan Pojan persoonaan, eikä se ole hetkeäkään ollut olemassa omana persoonanaan. Jeesus oli jo äitinsä kohdussa Jumala (Luuk. 1:43), koska hän jo silloin sisältyi Jumalan Pojan persoonaan. Raamatun mukaan Jumala on liittynyt kaikkiin luotuihin ja pitää niitä voimassa (Kol. 1:17). Ja vielä erityisellä tavalla Jumala on liittynyt uskoviin, sillä Raamatun mukaan uskovat tulevat osalliseksi jumalallisesta luonnosta (2 Piet 1:4) Paavalin sanoin: "minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal 2:20). Ja seurakunnasta sanotaan, että se on Kristuksen ruumis. Nämä Jumalan ja luodun yhteenliittymiset ovat kuitenkin aivan eriasia kuin Jumalan ja ihmisen yhtyminen Kristuksessa yhdeksi persoonaksi, jossa sana tuli lihaksi. Raamatun mukaan Jumalan Poika on ihmiseksi tulonsa jälkeen jumalallisessa ja inhimillisessä luonnossaan kaikkialla missä hän on ihmisenä ja Jumalana. Jumalan Poika ei siis ole inhimillisen luonnon ulkopuolella. Raamatusta saadaan selville myös, että Kristuksen olomuoto on sekä paikkaan sidottu, niinkuin Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Mutta hänen oli kuljettava Samarian kautta. (Joh. 4:4) että kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen paikan rajoituksista vapaan, kuten Luukas kertoo: Silloin heidän silmänsä aukenivat, ja he tunsivat hänet. Ja hän katosi heidän näkyvistään. (Luuk. 24:31) Ja Luukas jatkaa: Mutta heidän tätä puhuessaan Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi heille: "Rauha teille!" Niin heidät valtasi säikähdys ja pelko, ja he luulivat näkevänsä hengen. Mutta hän sanoi heille: "Miksi olette hämmästyneet, ja miksi nousee sellaisia ajatuksia teidän sydämeenne? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani ja nähkää, että minä itse tässä olen. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niinkuin te näette minulla olevan." Ja tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Mutta kun he eivät vielä uskoneet, ilon tähden, vaan ihmettelivät, sanoi hän heille: "Onko teillä täällä jotakin syötävää?" Niin he antoivat hänelle palasen paistettua kalaa. Ja hän otti ja söi heidän nähtensä. (Luuk 24:36-43) Opetuslapset luulivat näkevänsä hengen, Jeesus kuitenkin oikaisee heitä ja saa heidät vakuuttuneeksi, että hän on todellinen ihminen vaikka tulikin lukittujen ovien läpi, niitä avaamatta tai särkemättä. Näin Kristus kuolemansa jälkeenkin on sekä ihminen että Jumala.

Tässä kohdin Zwinglin ja Calvinin eli reformoidun kirkon oppi Kristuksesta eroaa luterilaisesta opista. Reformoitu teologia eli Zwinglin ja Calvinin perilliset opettaa Heidelbergin katekismuksessa: 47. Eikö Kristus siis olekaan meidän kanssamme maailman loppuun asti, kuten Hän on meille luvannut? Kristus on todellinen ihminen ja todellinen Jumala. Inhimillisessä luonnossaan hän ei nyt ole maanpäällä, mutta jumaluudessaan, majesteettisuudessaan, armossaan ja hengessään Hän ei koskaan väisty meidän luotamme. 48. Mutta eikö Kristuksen kaksi luontoa näin eroteta toisistaan, mikäli inhimillinen luonto ei ole kaikkialla missä jumaluus on? Ei mitenkään. Kun jumaluus on rajaton ja kaikkialla läsnäoleva, täytyy tästä seurata, että jumaluus on hyvinkin hänen itselleen ottamansa inhimillisyyden ulkopuolella, ollen kuitenkin siitä huolimatta myös tässä inhimillisyydessä ja pysyen persoonallisesti yhdistyneenä siihen.

Tästä nähdään se, että reformoidut käsittävät Jumalan olevan Kristuksessa samalla tavalla kuin, Hän on kaikissa uskovissa ja kaikissa luoduissa. Jos näin olisi myös Paavali, opetuslapset ja kaikki uskovaisina kuolleet olisivat läsnä meidän keskellämme täällä ajassa, koska kaikkialla läsnä oleva jumaluus asuu heissä. Raamattu puhuu kuitenkin vain Kristuksen eikä kenenkään muun ihmisen läsnä olosta. Luterilaiset opettavat siis Raamatun mukaisesti, että Jumalan Poika on ihmiseksi tulemuksensa jälkeen aina lihassa, eikä lihan ulkopuolella. Sillä Jumalan Poika ei väliaikaisesti kärsinyt lihassa jättääkseen sitten tuon lihan pois, vaan se oli kertakaikkinen tapahtuma, jonka johdosta siellä missä Jumalan Poika on, siellä on myös Hänen inhimillinen lihansa ja vain siellä on syntien anteeksiantamus. Reformoitujen ehtoollisopetuksessa tulee tämä heidän oppinsa Kristuksesta parhaiten ilmi. Heidän mukaansa ehtoollisessa ei ole Kristuksen todellinen ruumis ja todellinen veri, vaan leipä ja viini ikäänkuin viittaavat toisaalla eli taivaassa olevaan Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Eli syödessään ja juodessaan Kristuksen ruumiin ja veren reformoidut uskovat tulevansa osalliseksi taivaassa olevan Kristuksen ruumiin ja veren maanpäällisistä kuvista. On kuitenkin jokaiselle selvää, että valokuva ihmisestä ei ole tuo ihminen itse, vaan se kuvaa ulkonaista ihmistä. He eivät siis usko, että he tulevat osalliseksi todellisesta Kristuksen Jumalan Pojan ruumista ja syntejä sovittavasta verestä. Kun taas Raamatun mukaisesti luterilaiset opettavat, että he tulevat ehtoollisessa osalliseksi Kristuksen todellisesta ruumiista ja todellisesta verestä ja samalla syntien anteeksisaamisesta, jota ei ole missään muualla kuin siellä missä on Kristuksen todellinen veri. Sillä se on totta ja kannattaa aina muistaa, että saatana sietää, sitä että Kristuksesta sanotaan kaikkea mahdollista, kunhan vain siltä voima eli syntien anteeksiantamus jotenkin riistetään. Ehtoollista tulemme käsittelemään laveammin Augsburgin tunnustuksen 10 artiklan kohdalla. Nyt jatkamme Augsburgin tunnustuksen 3 artiklaa eteenpäin.

Todella kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, jotta hän sovittaisi Isän kanssamme ja olisi uhri ei ainoastaan perisynnin, vaan myös kaikkien ihmisten tekosyntien tähden. Tämä johdosta meidän tulee siis kiinnittää katseemme Kristukseen, eikä mihinkään muuhun. Eiväthän Israelin lapsetkaan vapautuneet polttavista käärmeistään niiden katselemisen ja pelkäämisen vuoksi, vaan pikemminkin päinvastoin he käänsivät katseensa niistä pois kohti vaskikäärmettä, eli Kristusta. Samalla tavalla egyptiläisiä katsellessaan he olivat kauhuissaan, mutta kun he käänsivät heille selkänsä ja kulkivat meren poikki he pelastuivat (2 Moos. 14:10, 22–30). Joten meidän täytyy viedä meidän syntimme haavoitettuun Kristukseen pikemminkin kuin meidän omaantuntoomme. Nimittäin Kristuksessa meidän syntimme ovat kuolleet, meissä ne ovat eläviä. Haavoitetussa Kristuksessa on meidän syntiemme aiheuttamat naulanjäljet, vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Kristus sanoi Tuomakselle: Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen. (Joh. 20:27).

Todella kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Tätä vastaan on historiassa paljon väitetty sanomalla, ettei Jumala voi kärsiä eikä kuolla, joka onkin totta (1 Tim. 6:16), mutta jumaluus ja ihmisyys muodostavat Kristuksessa yhden persoonan. Tästä persoonallisesta ykseydestä johtuu se, että kaikki mikä tapahtuu inhimilliselle luonnolle, tapahtuu jumalallisellekin luonnolle ja päinvastoin. Tämä persoona Kristus kärsii ja kuolee, mutta kun persoona on tosi Jumala on oikein sanoa, että Jumalan Poika kärsii ja kuolee, vaikkei jumaluus kärsi ja kuole, kärsii ja kuolee kuitenkin se persoona, joka on Jumala ihmisyyden puolesta. Paavalin sanoin: Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa (Room. 8:3)

Tämä sama Kristus astui alas tuonelaan Pietarin Ensimmäisestä kirjeestä luemme: Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin. (1 Piet. 3:19-20). Ja Efesolaiskirjeestä: Mutta että hän astui ylös, mitä se on muuta, kuin että hän oli astunut alaskin, maan alimpiin paikkoihin? (Ef. 4:9). Kristus ei saarnannut tuonelassa evankeliumia, eikä hän astunut helvettiin kärsiäkseen siellä kuten joissakin piireissä opetetaan, että Kristus kärsi helvetissä ja vieläpä yhäkin kärsii. Kristus astui helvettiin todellisesti eikä tätä ole käsitettävä vertauskuvana. Yksimielisyyden ohjeesta luemme: Kristuksen koko persoona, Jumala ja ihminen, on hautauksen jälkeen astunut alas helvettiin, voittanut Perkeleen, kukistanut helvetin vallan ja riistänyt Perkeleeltä koko hänen mahtinsa. Me emme saa "rasittaa itseämme yrittämällä syvällisesti ja terävästi pohtien saada selville, kuinka se oikein tapahtui", sillä tämä uskonkohta ei ole "järjen ja viisauden aistin" tajuttavissa.

Nousi todella kolmantena päivänä kuolleista ja astui ylös taivaisiin istuakseen Isän oikealla puolella Kun Kristus oli kukistanut helvetin, seurasi hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa kuolleista. Ylösnousemukseen perustuu kristillinen toivomme: Jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne (1 Kor. 15:14) Ylösnousemus on varma merkki siitä, että Kristus on luvattu Messias. Ylösnousemuksensa tästä merkityksestä hän sanoi: hajottakaa maahan tämä temppeli, tarkoittaen sillä ruumistaan, niin minä pystytän sen kolmessa päivässä (Joh. 2:19) eli nousen ylös kolmantena päivänä. Tuo temppeli eli Kristuksen ruumis on myös seurakunta, eli kaikki jotka uskovat häneen. Sillä Kristus ei kuollut itsensä tähden, eikä hän myöskään noussut ruumiillisesti ylös kuolleista itsensä tähden, vaan meidän vanhurskauttamisemme tähden. Ylösnoussut Kristus on sellainen kuolleiden esikoinen, johon kaikkien ylösnousemus perustuu. Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa (1 Kor. 15:21-22) Vanhan Testamentin sovitusuhrit olivat Kristuksen uhrin esikuvia, niissä ei tapahtunut syntien sovitusta, vaan ne olivat viittaus sovitukseen, jonka on aikaansaanut Kristuksen uhri, ne olivat ennustus Kristuksen uhrista. Kristus suoritti hyvityksen jumalalliselle vanhurskaudelle, eli Isälle Pojalle (eli itselleen) ja Pyhälle Hengelle. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. (2 Kor. 5:19) Astuttuaan kirkkaudessa taivaaseen Jeesus Kristus istui Isän Jumalan oikealle puolelle (Mark. 16:19) ihmisenä ja Jumalana. Niinkuin Stefanus sanoo: Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella (Apt. 7:56) Ihmisen Pojan Jumalan oikealle puolelle istuminen tarkoittaa, että hän sai kaiken vallan maailman yli. Hän itsekin todistaa tästä: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä (Matt. 28:18) Taivaaseen astumisen jälkeen Kristus esiintyy Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus (1 Joh. 2:1)

Hallitakseen ja vallitakseen ikuisesti kaikkia luotuja Maanpäällisiä valtakuntia Kristus hallitsee maallisen esivallan kautta. Verellä ostamaansa kirkkoa hän hallitsee sanansa ja sakramenttien kautta, joka tarkoittaa sitä, että kristittyjen omaatuntoa, ei saa sitoa muuhun kuin Jumalan sanaan, jonka kautta Kristus hallitsee kirkkoa, ei Jumalan sanan ulkopuolisiin ihmismääräyksiin. Jos omiatuntoja sidotaan ihmismääräyksiin, noustaan Kristuksen yksinvaltaa vastaan ja nostetaan kuolevainen ihminen Kristuksen tilalle hallitsemaan.

Sekä pyhittääkseen ne, jotka uskovat häneen, lähettämällä heidän sydämiinsä Pyhän Hengen, joka heitä johtaa, lohduttaa, tekee eläviksi ja puolustaa saatanaa ja synnin valtaa vastaan. Hän lupasi lähettää Pyhän Hengen ihmisille: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän.(Joh. 16:7) Lupauksensa mukaan hän istuttuaan Isän oikealle puolelle lähettikin maanpäälle jääneille opetuslapsille Pyhän Hengen, jotta hän olisi uskoviensa kanssa iankaikkisesti. Katso Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20) Raamattu ei missään anna aihetta siihen käsitykseen, että ihmiset voisivat Kristuksen suorittaman yleisen lunastuksen kautta evankeliumiin uskomattakin tulla autuaiksi. Päinvastoin Raamattu käskee uskovia saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille ja huomauttaa, että se joka ei usko tuomitaan kadotukseen. Pelastuksen omistamisessa kaikki riippuu siitä, että ihmisessä syntyy usko evankeliumiin eli syntiensä anteeksisaamiseen Kristuksen ansion tähden. Usko ei ole ollenkaan ihmisen aikaansaamaa, vaan Jumalan vaikuttamaa evankeliumin eli syntein anteeksisaamisen itsensä kautta. Saarna ristiinnaulitusta vapahtajasta on pahennus ja hullutus, niille jotka eivät sitä usko, mutta Jumalan voima niille jotka sen uskovat, sen tähden että Pyhä Henki vaikuttaa tässä evankeliumin saarnassa. Pyhä Henki vaikuttaa saarnassa vain silloin kun saarna on Jumalan sanan mukaista, eikä siinä siis esitellä uusia oppeja. Eihän Kristuksen seurakuntaa voi ruokkia Buddhan, Koraanin, Talmudin, filosofien tai ihmistieteen sanoilla vaan Jumalan omalla sanalla Kristuksella. Kaikki sakramentit ovat virranneet Kristuksen verestä, joka virtaa kasteeseen, ehtoollismaljaan ja synninpäästöön. Nämä armonvälineet sekä herättävät eli aikaansaavat uskoa ja vahvistavat sitä, ne siis sekä tarjoavat syntien anteeksiantamuksen osallisuuden ja myös uskon, joka tarttuu tuohon osallisuuteen, siellä missä ja milloin Jumala niin hyväksi näkee. Sillä eihän ole niin, että ihmiselle annetaan sakramentti tai synninpäästö ja hän automaattisesti uskoo. Muutenhan me voisimme pakko kastaa ihmiset uskoon tai julistaa synninpäästön kautta kaikki ihmiset uskoon. Kaste, synninpäästö ja ehtoollinen pitävät sisällään koko Kristuksen persoonan eli inhimillisen ja jumalallisen, eli Jumalan Pojan joka riippui ristillä, kuoli ja nousi ruumiillisesti ylös meidän edestämme. Armonvälineissä kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä me saamme Kristuksen todellisen Jumalan Pojan lihan ihokarvoineen ja hikipisaroineen päivineen ja juomme hänen todellisen Jumalan Pojan verensä, sillä niiden kautta me tulemme osalliseksi hänen ansioistaan. Miksi tämä Kristuksen todellinen ruumis ja todellinen veri ovat niin tärkeitä? Siksi että vain Kristuksen tosi ruumis ja tosi veri ovat meidän lunastusmaksumme, eivät Kristuksen ruumiin ja veren vertauskuvat. Heti kun ihmisessä syntyy usko syntien anteeksiantamukseen, hän tulee tämän uskon kautta osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta eli Jumala katsoo häntä sen jälkeen, mikäli hän pysyy tuossa uskossa Kristuksen lävitse. Tällöin hän on kokonaan pukeutunut Kristukseen, niin ettei Jumala häntä katsellessaan näe hänen jalkapohjastakaan, akilleenkantapäästä enää hänen omaa syntistä lihaansa, vaan sieltäkin paistaa Kristus. Omissa silmissään tuo samainen kristitty näkee vain syntiä ja uneliaisuutta. Tällainen syntisenä itsensä näkeminen on Pyhän Hengen työ ihmisessä, se saa hänet alati tarvitsemaan Kristusta. Sakramenttien, synninpäästön ja Jumalan sanan kautta Pyhä Henki tulee ihmisen sydämeen ja johtaa, lohduttaa, tekee eläväksi ja puolustaa uskovia saatanaa ja synninvaltaa vastaan.

Sama Kristus on näkyvällä tavalla tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita jne., kuten apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan. Kristus on tuleva jumalallisessa kirkkaudessaan takaisin kaikille ihmiselle nähtävällä tavalla tuomitsemaan maailman ja noutamaan omansa ikuiseen kirkkauteen. Milloin tämä tapahtuu, se on Kristuksen sanan mukaan salattu. Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu. (Matt. 24:14) Jossain piireissä tätä on tulkittu niin, että ihminen pystyy jouduttamaan Kristuksen toista tulemusta kun ahkerasti levittää evankeliumia. Kaiken luojan Jumalan Pojan toiminta on tällöin tehty riippuvaiseksi, siitä miten paljon ihminen tekee. Raamatussa on joka tapauksessa ilmaistu useita Kristuksen tulemuksen merkkejä, joista Luther sanoo, että niistä suurin osa oli jo hänen aikanaan käynyt toteen, eikä enempää ollut juurikaan odotettavissa. Merkit on suunniteltu niin, ettei yksikään ihminen voi arvioida Kristuksen toisen tulemuksen ajankohtaa. Näiden merkkien lisäksi ihmiset ovat keksineet uusia merkkejä erityisen tuhatvuotisenvaltakunnan, jossa Kristus näkyväisesti hallitsee maanpäällä uskovien kanssa. Tämä oppi erimudoisssaan, lievimpänä parempien aikojen toivona, joita kirkkoa saa kokea maanpäällä ennen maailmanloppua, on levinnyt laajalle luterilaiseen kirkkoon. Kyse on maanpäällisen tuhatvuotisen rauhanvaltakunnan odotuksesta, eli kiliasmista. Sen mukaan on odotettavissa kaksi näkyvää Kristuksen tulemusta, joista toisessa hän tulee ja pystyttää tuhatvuotisen valtakunnan ja toisessa hän tulee ja toimittaa maailmantuomion. Kiliasmin mukaan kristityt hallitsevat epäuskoista maailmaan tuon tuhatvuotisen rauhankauden ajan. Vaarallista tässä opissa on se, että kristittyjen toivo kohdistetaan tämänpuoleisiin asioihin ja kristittyjen valtaan siinä. Tässä näkyy tämä opin juutalainen pohja. Kun juutalaiset odottivat Messiasta, he odottivat maailman kuningasta. Samoin tässä odotetaan maanpäällistä kuningasta, että saadaan itse hallita ja vallita, joka hyvin mukavasti hivelee perisynnin turmellutta lihaa. Raamatun mukaan kristityn tie on tässä ajassa ristintie alusta loppuun ja lepo seuraa vasta taivaassa. Tämä Raamatun oppi käännetään tässä ylösalaisin. Tämä tuhatvuotisoppi ei ohjaa ihmisiä hakemaan varmuutta syntiensä anteeksiantamuksesta, vaan odottamaan ulkonaisia maallisia asioita, valtaa toisten ihmisten yli. Tuhatvuotisopilla ei ole mitään pohjaa Raamatussa, koska ne raamatunkohdat, joihin sen tueksi viitataan, Raamatussa itsessään selitetään uuden liiton Kirkon hengellistä ihanuutta koskeviksi, ihanuutta, jonka alkuna on Kristuksen tulemus lihaan ja evankeliumin saarna maailmassa. Toisesta tulemuksestaan Kristus itse sanoo, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä? (Luuk. 18:8) Yksinään jo tämä jae vie pohjan kaikenlaisilta selityksiltä, jonka mukaan viimeisinä aikoina on suuria herätyksiä tai, että koko Israelin kansa kääntyy tai, että ennen maailmanloppua kirkolla on paremmat ajat. Tätä aihetta tullaan laveammin käsittelemään Augsburgin tunnustuksen 17 artiklan yhteydessä, jossa muun muassa sanotaan. Seurakuntamme tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.

Mitä tästä esityksestä tulisi jäädä mieleen? Se, että Kristus tuli ihmiseksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta. Hän kärsi, kuoli, haudattiin ja ylösnousi kirkkauteen, minun syntieni tähden. Tämä maksun hän suoritti omalla verellään. Tähän Kristuksen Jumalan Pojan veren osallisuuteen me saamme tänäkin iltahetkenä jäädä. Tuntuipa miltä tuntui, näyttipä miltä näytti, sinä saat nostaa katseesi itsestäsi Kristukseen niinkuin syntinen nainen fariseuksen huoneessa ja uskoa vaikka sydän sanoo päinvastaista, että kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annettu Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneessa kalliissa sovinto veressä. Aamen.

Muissa opinkohdissa erehtyminen ei ole niin vaarallista, mutta tässä opinkohdassa erehtyminen on kohtalokasta. Omien tekojen asettaminen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen rinnalle, on kohtalokasta, niin kuin häävieras, jolla ei ollut häävaatteita.

Augsburgin tunnustus IV Vanhurskautus

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (Room. 3:21 ss; Room. 4:5)

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 4. Vanhurskauttaminen Neljännestä artiklasta hyväksytään katolisena ja varhaisten kirkolliskokousten mukaisena se, että siinä tuomitaan pelagiolaiset, joiden mukaan ihminen voi omin voimin, ilman Jumalan armoa ansaita ikuisen elämän. Tätä todistavat myös pyhät kirjoitukset. Johannes Kastaja sanoi: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta" (Joh. 3:27); myös näin on kirjoitettu: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä" (Jaak. 1:17), ja edelleen: "Meidän kykymme on saatu Jumalalta" (2. Kor. 3:5). Myös Kristus sanoi: "Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä" (Joh. 6:44) ja Paavali: "Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi?" (1. Kor. 4:7). Jos joku kuitenkin hylkää ihmisten ansiot, jotka on saatu Jumalan armon avulla, on hän lähempänä manikeolaisia kuin katolista kirkkoa. Pyhät kirjoitukset ovat täysin tekojemme ansioiden hylkäämistä vastaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: "Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tuona päivänä." (2. Tim. 4:7-8) ja edelleen korinttilaisille: "Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa" (2. Kor. 5:10). "Missä on palkka, siellä myös ansio." Herra sanoi Aabrahamille: "Älä pelkää. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri." (1. Moos. 15:1). Jesaja sanoo: "Katso, hän kuljettaa mukanaan työnsä palkkaa ja hänen työnsä on hänen edessään" (Jes. 40:10), edelleen (Jes. 58:7-8): "Murra leipää nälkäiselle… niin vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kunnia seuraa suojanasi." Herra sanoi Kainille: "Eikö ole niin, että jos teet oikein, tulet saamaan palkan?" (1. Moos. 4:7). Myös evankeliumin vertauksen mukaan meidät on palkattu Herran viinitarhaan ja Herra, joka on sopinut kanssamme yhden denaarin palkasta, sanoo näin: "Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka" (Matt. 20:8). Paavali, joka tuntee Jumalan salaisuudet, sanoi myös: "Kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan" (1. Kor. 3:8). Kaikki kristityt tunnustavat tämän opinkohdan osalta, että tekomme eivät itsessään ole ansiollisia, vaan Jumalan armo tekee niistä ikuisen elämän arvoisia. Pyhä Johannes sanoo: "He saavat käyskennellä minun seurassani valkeissa vaatteissa; he ovat sen arvoisia" (Ilm. 3:4), samoin pyhä Paavali (Kol. 1:11): "Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt meidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta."

Sillä en minä häpee Kristuksen evankeliumia; sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi. Ensin Juudalaiselle, niin myös Grekiläiselle. Sillä siinä se vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ilmoitetaan uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: vanhurskaan pitää elämän uskosta. Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden ja vääryyden tähden, jotka totuuden vääryydessä pitävät. Sentähden se, mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. (Room. 1:16-19). Tässä puhutaan kahdenlaisesta Jumalan vanhurskaudesta, aktiivisesta vanhurskaudesta, eli Jumala itse on vanhurskas ja hän rankaisee syntisiä ja epävanhurskaita oikeutensa mukaan, niin kuin Paavali kirjoittaa ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaiken ihmisten jumalattomuuden tähden” Tämä vanhurskaus ei voi olla meidän vanhurskautemme, sillä tässä kuvataan millainen kolmiyhteinen Jumala persoonassaan eli itsessään on. Kristus istuu Jumalan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, kuten uskontunnustuksessa lausumme. Tämä on sitä vanhurskautta, josta Heprealaiskirjeessä sanotaan: On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin. (Hepr. 10:31) Ja toinen vanhurskaus, josta tässä puhutaan on passiivinen vanhurskaus: ”minä häpee evankeliumia; sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi. Ensin Juudalaiselle, niin myös Grekiläiselle. Sillä siinä se vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa ilmoitetaan uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: vanhurskaan pitää elämän uskosta.” Tässä puhutaan Jumalan passiivisesta vanhurskaudesta, joka on Kristuksen vanhurskaus eli syntien anteeksiantamus Kristuksen kuoleman ansion tähden. Tämä Kristuksen ansio on meidän vanhurskautemme, eli syntien anteeksiantamus, joka ilmoitetaan meille evankeliumin välityksellä uskolla omistettavaksi. Eli lyhyesti meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on pelkästään syntien anteeksiantamus Kristuksen tähden, eikä mitään muuta.

Tällainen Jumalan ilmoittama vanhurskaus ei perisynnin tähden mitenkään sovi uskovaisen tai pakanan lihalliseen mieleen. Sen tähden pakanoita täytyy kutsua ja uskoville täytyy yhä uudestaan ja uudestaan teroittaa, tätä yhtä ja samaa asiaa, niin että sydämet vakuuttuvat siitä. Opettaa uskoa Kristukseen lahjana ja hyviä tekoja, siinä on tehtävää tarpeeksi. Silloin kun näitä kahta asiaa käsitellään, Saatana taistelee kaikin voimin vastaan, saadakseen aikaan sen, että tätä oppia uskonvanhurskaudesta pidetään sivuseikkana, muiden paljon enemmän mieltä kutkuttavimpien mystisten mysteerien, lopunaikojen spekulaatioiden ja filosofisten päätelmien tai muuten vaan muiden asioiden viedessä päähuomion. Tätä yhtä ja samaa asiaa tulee siis kehottaa ja teroittaa aina uudestaan ja uudestaan kohti korvaa. Vahvistamalla, kuten vahvistetaan paalua hakkaamalla sitä syvemmälle maahan niin, että siitä tulee varma ja luja ja että sydämet vakuuttuvat siitä, että ne kestäisivät paahteet, myrskyt ja kauniit ilmat. Tätä vanhurskautta, joka on pelkästään syntien anteeksiantamus Kristuksen ansion tähden, ihmisen lihallinen mieli halveksii ja löytää oppeja joista ei ole aiemmin kuultu. Ihminen on ajansaatossa kehitellyt, lähes kaikki kuviteltavissa olevat harhat kristillisestä vanhurskauttamisopista. Ensimmäinen harha on ihmiselle luonteenomainen: ihminen voi päästä omilla teoillaan taivaaseen ja niin on määräkin. Tätä kutsutaan pelagiolaisuudeksi. Toinen harha on, että uskon alku nousee ihmisestä ja Jumala sitten täydentää sen mihin ihminen ei pystynyt, tätä kutsutaan seimipelagiolaisuudeksi. Kolmas harha on päinvastainen Jumala aikaansaa uskon ja ihminen täydentää tämän Jumalan aloittaman työn, tätä kutsutaan synergismiksi. Neljäs harha on kaikista räikein, mutta se on nykyajassa tullut yleiseksi, synti poistetaan, jolloin samalla armonkin poistuu. Näin tehdään kotimaassamme kun jaetaan Jumalan sana Raamattu kahteen koriin eli uskon koriin ja rakkauden koriin. Uskon koriin kuuluvat asiat ovat muuttumattomia, kuten sakramentit ja kaikki ne mitä pelastumiseen tarvitaan, kun taas rakkauden koriin kuuluvat asiat kuuluvat kultaisen säännön piiriin, eli ”tee toisille mitä toivot itsellesi tehtävän”, joten nämä rakkauden koriin kuuluvat asiat ovat muuttuvia. Tällä Raamatun tulkinnalla voidaan sitten hävittää syntejä (jotka eivät ihmisen lihan mielestä kulloinkin syntejä ole) ja samalla huitaisulla samentuu kyllä armokin, jota ei ole olemassa, jollei ole syntiä ja silloin nuo uskon koriin kuuluvat asiat menettävät merkityksensä. Sillä vaikka laki ja evankeliumi onkin julistuksessa pidettävä erillään, ne ovat kuitenkin kolikon kaksi puolta. Ilman toista ei ole toista, ilman lakia ei ole syntiä ja ilman syntiä ei ole tarvetta evankeliumille ja ilman evankeliumia Kristus kuoli aivan turhaan. Mutta kuten Kristus sanoo: laista ei katoa pieninkään piirto ennen kuin taivas ja maa katoavat (Matt 5:17). Viides harha esiintyy Reformoiduissa kirkoissa eli kalvinismissa. Tässä harhassa kielletään Jumalan yleinen armo. Kristus ei ole kuollut kaikkien ihmisten puolesta, vaan valittujen. Jumala ei siis tämän harhan mukaan rakasta kaikkia ihmisiä, vaan hän on päättänyt luoda osan ihmisistä kadotettaviksi: ”Sen mitä Jumala tarkoittaa, täytyy todellisuudessa tapahtua. Kaikki ihmiset eivät pelastu, joten Jumala ei tahdo kaikkien ihmisten pelastuvan.” Tämä päätelmä ei perustu Raamattuun, vaan ihmisen järkeilyyn Jumalan tahdosta. Raamatusta luemme: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi”. Näin siis Jumalan tuomio kuuluu salatun Jumalan puolelle, mutta ilmoitetussa julkisessa puolessaan eli Raamatussa Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan. Uskossa ahdistuneen tulee paeta salattua Jumalaa ja luottaa siihen mikä evankeliumin lupauksessa on ilmoitettu. Vasta iankaikkisuuden valossa paljastuu miten jumala voi tuomita ne jotka eivät omasta voimastaan voi mitään muuta tehdä kuin syntiä ja pysyä syyllisyydessä. Jos katsotaan ajallisin silmin, hylkäys tuomion syy on ihmisen luopuminen armosta, jos katsotaan iankaikkisuuden silmin, näkökulma on toinen. Raamatullinen oppi predestinaatiosta puhdistaa vanhurskauttamisopista viimeisetkin pelagiolaisuuden, synergismin ja järkeisopin rippeet. Kalvinismi koettaa selittää Jumalan salattua puolta, kieltämällä sen, että Kristus kuoli kaikkien puolesta, ja synergismi taas kieltämällä sen, että pelastumme vain ja ainoastaan yksin armosta, eli synergistien mukaan: ”kyllä siihen vähän ihmistäkin tarvitaan”. Tämä viides harha on räikeimmillään, siinä että ajatellaan, ettei uskon lahjan saanut ihminen, voi sitä enää menettää, tekipä mitä syntiä tahansa, koska hän kuuluu valittuihin. Jumalan julkisen puolen eli Raamatun nojalla meidän on joka tapauksessa sanottava se, että joka pelastuu, pelastuu yksin armosta, mutta joka joutuu kadotukseen, joutuu kadotukseen omasta syystään (Hoos. 13:9). Predestinaatio oppia käsitellään tarkemmin Augsburgin tunnustuksen artiklassa 18.

Kuudes harha on nykyisen evankelisluterilaisen kirkon sisällä levinnyt laajalle ja sitä vaikea havaita: Tuomo Mannermaa esittää kirjassaan In ipsa fide Christus adest seuraavan näkemyksen vanhurskauttamisesta: ”uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee meidät vanhurskaaksi”. Tässä usko ei vanhurskauta sen tähden, että se omistaa Kristuksen ansion, vaan sen tähden, että se yhdistää meidät jumalalliseen luontoon. Oletetaanpa että tämä pitää paikkansa. Voidaan siis tämän pohjalta sanoa, että uskomme kohteena on sydämessä asuva Kristus, eikä ristillä riippuva Kristus. Kun näin teemme katseemme menee meihin itseemme ja meissä asuvaan Kristukseen, eikä ulkopuolellemme, ja niin se sitä kautta menee meidän pyhitykseemme ja edelleen meidän tekoihimme ja näin olemme jo uponneet niin syvälle suohon eli tässä yhteydessä katolisuuteen, ettei sieltä nousta kuin Kristuksen armolla. Tässä ei ole kyseessä sanaleikki. Vaan syntien anteeksiantamus eli vanhurskauttaminen on sitä, että minä elän Kristuksessa uskon kautta ja hyvät teot eli pyhitys on sitä että Kristus elää minussa. Yksimielisyyden ohjeessa hylätään seuraavanlainen oppi uskomme vastaisena: Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä. Seuraava Yksimielisyyden ohjeen lainaus selkeyttää tätä: Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen, olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella. Tämä kuudes harhaoppi johtaa tielle, joka vie ja on jo osittain vienyt luterilaisen kirkon takaisin Roomaan. Tämän luterilaisen vanhurskauttamisopin hävittämislinjan tuloksena on syntynyt Porvoon yhteinen julkilausuma ja Katolisten ja Luterilaisten Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Linjan jossa katse kiinnitetään ihmisen ulkopuolisen ristillä kuolleen Kristuksen sijasta ihmisen sisällä asuvaan Kristukseen ja sitä myöten lopulta tavalla tai toisella ulkonaisiin tekoihin. Luther kirjoittaa Schmalkaldenin opinkohdissa vanhurskauttamisopista seuraavaa: ”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Sillä "ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman", sanoo pyhä Pietari (Ap.t. 4:12. "Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut" (Jes. 53:5. Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän siis on oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät.”

Katolinen kirkko piti uskonpuhdistuksen seurauksena Trenton kirkolliskokouksen, jossa se käsitteli vanhurskauttamisoppia. Kirkolliskokouksen mukaan: Vanhurskauttaminen ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista, vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta. Lopuksi vanhurskauttamisen ainoa syy on, Jumalan vanhurskaus, ei kuitenkaan se, jonka kautta hän itse on vanhurskas, vaan se jolla hän tekee meistä vanhurskaita, eli se vanhurskaus jossa me hänen lahjansa saaneina uudistumme mielemme hengeltä, joten meille ei siis vain lueta vanhurskautta, vaan meitä kutsutaan vanhurskaiksi, joita me olemmekin. Sen jälkeen pidetyissä Vatikaanin ensimmäisessä ja toisessa kirkolliskokouksessa ei ole käsitelty vanhurskauttamisoppia, vaan lähinnä liturgisia uudistuksia ja messun uudistamista. Joten Trenton kirkolliskokouksessa määritelty vanhurskauttamisoppi on edelleenkin katolisen kirkon oppi vanhurskauttamisesta. Katolisen kirkon uudesta katekismuksesta luemme: Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksi antaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen. Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille.

Katsotaan seuraavaksi, mitä seurauksia tällaisella opilla ihmisen uskon elämään on. Opilla jossa ihminen toimii yhteistyössä Jumalan kanssa. Luetaan siis katkelma Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisosiosta: ”Harhaoppisten perusteetonta luottamusta vastaan: Ei ole vakuutettava, että niiden, jotka todellakin ovat vanhurskautettuja, tulee henkilökohtaisesti ja ilman pienintäkään epäilyä pitää itseään vanhurskautettuina, sillä jokaisen on itseään, omaa henkilökohtaista heikkouttaan ja valmistautumattomuuttaan tarkastellessaan mahdollista olla peloissaan ja huolissaan omasta armontilastaan, koskapa kukaan ei voi sillä uskon varmuudella, johon ei voi sisältyä virhettä, tietää saaneensa itselleen Jumalan armon”. Huomaatko mitä tässä tehdään? Käännetään katse ihmiseen, kun taas Heprealaiskirje kehottaa: ”Nostakaa katse uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen”. Käännetäänpäs sanat toisin päin: Jos ihminen on valmistautunut eikä hänellä ole juuri sillä hetkellä heikkoa hetkeä, hän voi olla varma omasta pelastuksestaan ja armontilastaan. Pelastuksen varmuus ja epävarmuus siis kumpuaa ihmisestä itsestään. Tämä on synergismin seuraus: epävarmuus. Ei voi koskaan olla varma olenko tehnyt tarpeeksi, olenko tehnyt oikein, olenko oikeassa mielentilassa. Ja järjettömintä tässä on se kun ei edes sanota missä mielentilassa pitäisi olla. Ja mitä tarkoitetaan sillä että on valmistautunut millä tavalla valmistautunut fyysisesti, henkisesti vai psyykkisesti, joten ei voi koskaan tietää milloin on valmistautunut, kun sitä ei voi kukaan tietää, sen tähden kun kukaan ihminen ei omissa voimissaan voi millään tavalla valmistautua kohtaamaan taivaan ja maan luonutta kolmiyhteistä Jumalaa. Yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen ansion tähden vanhurskauttamisoppi on ihmisen luonnolle kaikkein vastenmielisin, sillä siinä laki tulee täyteen teräänsä, niin kuin Jeesus sen vuorisaarnassaan esittää, eikä tällöin ihmiselle jää muuta osaa eikä arpaa kuin oman syntisyytensä näkeminen ja näiden syntien ja niiden syntien joita ihminen ei perisynnin aiheuttaman sokeuden vuoksi näe Kristuksen kannettavaksi antaminen. Siinä ei nosteta peitettä silmille, ettei totuutta nähtäisi, vaan otetaan sekin peite pois silmiltä mitä ei nähdä. Augsburgin tunnustuksen 4 artikla pilkottaa tavalla tai toisella kaikista tai lähes kaikista muista tunnustuksen artikloista, sillä lähes kaikki ellei kaikki muut artiklat ovat tämän artiklan seurausta.

Ortodoksisen kirkon oppi vanhurskauttamisesta on seuraavanlainen. Seuraavaksi kuulemme katkelman Ortodoksisesta Dogmaattisesta Jumaluusopista: ”Vanhurskauttaminen ei sisälly ainoastaan siihen, että ihminen päästetään tuomiosta eli että hän saa synnit anteeksi, että hänet juridisessa merkityksessä julistetaan syyttömäksi Jumalan tuomioistuimen edessä, vaan että ihmisessä kaikki synti todella hävitetään, niin on siis vanhurskauttaminen samalla pyhittäminen. Vanhurskauttamista ja pyhittämistä ei siis ortodoksisessa kirkossa eroteta toisistaan. Uudesti syntyneeseen ihmiseen jää synnin tekemisen mahdollisuus ja taipumus syntiin. Voittaa ja hävittää itsestään koko tämä vanhanihmisen perintö, muuttaa kasteessa veden ja Hengen kautta saatu vanhurskaus ihmishengen omin voimin tehdyksi vanhurskaudeksi, saavuttaa Kristuksen täyteyden ja tulla täyteen kaikkea Jumalan täyteyttä onkin uudestisyntyneen päätehtävä koko hänen maallisen elämänaikana. Ihminen ei kykene omin voimin suorittamaan tätä tehtävää. Hän tarvitsee edelleenkin armon apua ja myötävaikutusta. Armo on Pyhän Hengen voima, joka tekee ihmiset osalliseksi Kristuksen ansioista ja annetaan ihmisille näiden ansioiden tähden. Ortodoksinen oppi ei sisällä predestinaatio näkemystä. Ihmisen pelastaa oikea usko, sellainen joka vaikuttaen ihmisen tahtoon, johtaa ihmisen oikeaan, todelliseen elämään ja saa hänet rakentamaan pelastuksena. Tämän vuoksi voidaan sanoa, että usko pelastaa teoilla, että hyvät teot ovat välttämättömiä ei ainoastaan pelastuksen seurauksena vaan myöskin pelastuksen ehtona. Tätä ei tule käsittää, että ihminen teoillaan ansaitsee pelastuksen itselleen, että teot olisivat ansioita jotka velvoittavat Jumalan antamaan niistä palkkion. Kilvoittelulla eli ulkonaisilla töillä ei sinänsä ole merkitystä. Ilman uskoa eivät mitkään työt voi pelastaa ihmistä.”

Katolinen ja ortodoksinen kirkko pitävät vanhurskauttamista ja pyhitystä yhtenä ja samana asiana. Pyhityksessä ihminen tekee katolisten mukaan Jumalan kanssa yhteistyötä ja ortodoksien mukaan pyhityksessä eli kilvoittelussa Jumalan armon avulla ihminen muuttaa kasteessa veden ja Hengen kautta saadun vanhurskauden ihmishengen omin voimin tehdyksi vanhurskaudeksi. Kun taas luterilaisille pyhitys eli kilvoittelu on pohjimmiltaan katseen kääntämistä meistä itsestämme pois Kristukseen päin eli synnin joka aina tarttuu pois panemista. Lahjavanhurskaus, joka annetaan synninpäästössä kasteessa ja ehtoollisessa, on Jumalan puolelta täydellinen eikä siihen ole hänellä mitään lisättävää, miten me ihmiset sitten voisimme siihen jotain lisätä? Vanhurskauttaminen ja pyhitys on asiallisesti pidettävä erillään. Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme, kyselemättä meiltä myöhemmin tulevaa täydennystä. Vanhurskauttamiseen ei saa sotkea mitään mikä ei siihen kuulu, nimittäin sitä mikä kulkee uskon edellä ja mikä on sen seurausta. Ei siis ole niin, että usko vanhurskauttaa vasta siinä tapauksessa, että sen lisäksi tulevat rakkaus ja hyvät teot. Jos olisi niin, silloin usko olisi hyödytön ilman rakkautta, sillä rakkaushan meidät vanhurskauttaisi. Eihän usko olisi mitään, ellei se saisi rakkaudelta muotoa ja kauneutta.

Miksi pyhitys ja vanhurskauttaminen on pidettävä erillään? Siksi, että kun uskovalle julistetaan synninpäästö, hänelle annetaan Kristuksen tähden kaikki synnit anteeksi kyselemättä, mitä hän sitä teki ennen tai mitä hän tulee sen jälkeen tekemään. Ainut on vain se, että ihminen uskossa ottaa vastaan tuon anteeksiannon. Juuri tuo syntien anteeksiantamuksen uskominen tekee ihmisestä Jumalalle kelpaavan, ei sen jälkeen seuraavat teot, jotka kumpuavat tuosta anteeksiannon uskomisesta. Ihmisessä tapahtuu usein mullistuksia, ennen kuin hän uskaltautuu toiselta kristityltä tai papilta pyytää synninpäästöä. Niinpä kun Jumala alkaa vanhurskauttaa ihmistä, hän ensiksi tuomitsee tämän. Hän tuhoaa sen, jonka hän haluaa nostaa; jonka hän haluaa parantaa, sitä hän lyö; ja jonka hän haluaa tehdä eläväksi, sen hän tappaa. Jumala sallii syntien tuntemisen nöyrryttää ja kauhistuttaa niin, että kurja syntinen sanoo: ”Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden.” Kun Herra puhdistaa, hänen silmissään kukaan ei ole viaton. Jumala tällä tavoin tekee ensin vierasta työtä, jotta hän sitten voi tehdä omaa työtään. Tällainen ihminen joutuu epätoivoon, ellei hän hae turvaa synninpäästön sanoista. Eli käytännössä kirkonviralta, josta puhutaan seuraavassa artiklassa. Näin Jumala näyttää ihmiselle hänen syntinsä ja sen kuinka paljon Kristus on häntä rakastanut. Todellisen katumuksen täytyy nimittäin syntyä Jumalan hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta etenkin Kristuksen haavoista niin, että ihminen pääsee ensin tuntemaan oman kiittämättömyytensä jumalallisen hyvyyden edessä, ja sitten se saa hänet vihaamaan itseään ja rakastamaan Jumalan hyvyyttä. Mutta me olemme niin perisynnin turmelemia että vaikka meille on tapahtunut näin suuri asia, meidän tämän tapahtuman jälkeen seuraavat tekomme ovat vajavaisia emmekä me niiden varassa mitenkään voi kestää Jumalan tuomiolla, vaan ainoastaan Kristuksen veren varassa, joka puhdistaa meidän syntimme. Jos nojaisimme uskossa tekemiimme tekoihin, olisimme pulassa, itse tekoihin nojaaminenkin on jo itsessään syntiä. Usko ei siis ole prosessi, niin että ihminen tulee päivä päivältä vanhurskaammaksi Jumalan edessä, niin että olemme vähemmän syntisiä tänään kuin parikymmentä vuotta sitten ja tarvitsemme siis Kristuksen verta tipan tai pari vähemmän nykyään kuin aiemmin. Ei vaan uskon kautta Jumala avaa ihmiselle päivä päivältä yhä enemmän sitä, miten syntinen hän on Jumalan edessä ja sitä kautta miten paljon Kristus on häntä rakastanut ja rakastaa: Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut (Room 5:8–10)

Pelastava usko on siis uskoa syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden. Tämä on nähty ja nähdään yhä luterilaisuuden ulkopuolella yksipuolisena seuraavasti: Omaksuen tällaisen käsityksen vanhurskauttavasta uskosta luterilaisuudessa vastustetaan pelastavan uskon käsittämistä semmoiseksi uskoksi, joka esiintyy toiminnassa ilmenevänä rakkautena. Se usko ei siis ole siveellinen alku vaan pelkkä passiivinen mietiskelevä sielun sisäinen tila joka on yksi tiedon muodoista. Jos vanhurskauttaminen sisältyy vain pelkkään syntien anteeksiantamiseen, niin eikö Jumala tule epävanhurskaaksi julistaessaan syntisen vanhurskaaksi, vaikka hän itse asiassa ei ole synnistä puhdistettu. Tästä havaitaan, että luterilaisuuden ulkopuolella ollaan huolissaan siitä, mitä seurauksia tällaisella Raamatusta suoraan otetulla opilla on. Mutta vanhurskauttamisopin ydintä ei ole tässä käsitetty. Sillä usko ei ole totena pitämistä. Usko ei ole sitä että pidän totena tunnustuskirjat tai koko Raamatun tai kaiken sen mitä kirkossa julistetaan. Ei siis ole niin, että kuollut totena pitäminen tekee Jumalan edessä vanhurskaaksi kuolemansynninkin vallassa oltaessa. Tällöin ihminen voi tosin itseään lohduttaen sanoa: ”Olen langennut siihen ja siihen syntiin, mutta tahdon uskoa, sittenhän kumminkin pääsen taivaaseen.” Mitä usko on tässä tapauksessa kuin hyvä teko, jonka ihminen voi antaa itselleen ja jonka hän voi itse pitää? Usko on aarre, jonka vain Pyhä Henki voi antaa. Jos usko ei vaikuta rakkauden kautta, niin se ei ole tehoton sen tähden, että siltä puuttuu rakkaus, vaan sen tähden ettei se olekaan mikään todellinen, oikea usko. Rakkauden ei ole tultava uskon lisäksi, vaan sen tulee kasvaa siitä. Puu ei tuota käskemällä hedelmää, vaan niin kauan kuin siinä on elämää se tuottaa hedelmää. Lutherin mukaan: ”Jos ihminen on synneissään vastoin omaatuntoansa, eli: jos hän tieten tahtoen tekee Jumalaa vastaan aviorikkojana jne. sellainen ihminen on niin kauan kuin hänen tahtonsa tietoisesti pysyy sellaisena, vailla katumusta ja vailla uskoa eikä hän ole Jumalalle otollinen. Esimerkiksi niin kauan kuin joku pitää toisen vaimoa luonaan, ei hänessä ole mitään katumusta, uskoa eikä pyhyyttä. Sillä siellä missä usko on, jonka kautta me tulemme vanhurskaiksi, siellä täytyy olla myös hyvän omantunnon.” Yksimielisyyden ohjeesta luemme: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevää opinkohtaa, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, "rakkauden kautta vaikuttava usko" (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.” Paavali ilmaisee tämä seuraavasti: Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? (Room. 6:1-2)

Tässä kohdin on paikallaan puhua Antinomismista, jonka mukaan kristillisessä kirkossa ei tule saarnata lakia, vaan ainoastaan evankeliumia. Kuulemme nyt Lutherin Genesis kommentaarista katkelman: ”Antinomilaisten oppiin sisältyi seuraavanlainen lause: jos joku on avionrikkoja, kunhan hän vain uskoo, hänellä on armollinen Jumala. Mutta millainen on se Kirkko, jossa noin hirvittävä ääni kajahtaa? Onhan tehtävä jokin ero ja opetettava, että avionrikkojia eli synnintekijöitä on kahdenlaisia. On joitakin, jotka tuntevat aviorikoksensa tai syntinsä niin, että kauhistuvat koko sydämestään ja alkavat viimein katua; he eivät vain murehdi sitä, mitä ovat tehneet, vaan myös sydämestään toivovat ja asettavat tavoitteekseen, etteivät milloinkaan mitään tällaista enää tekisi. Nämä eivät ole suruttomia synnissään vaan kauhistuneita ja pelkäävät Jumalan vihaa; jos he tarttuvat evankeliumin sanaan ja panevat luottamuksensa Jumalan armo on Kristuksen tähden, he pelastuvat ja heillä on syntien anteeksiantamus uskon kautta Kristukseen .Toiset taas, olivatpa avionrikkojia tai muita synnintekijöitä, eivät tosin puolustele syntiään, mutta eivät sitä surekaan, vaan pikemmin ovat siitä hyvillään, ja kun ovat päässeet tavoitteeseensa, etsivät uutta tilaisuutta synteihin ja surutta suosivat niitä. Kun Pyhä Henki on heidät hylännyt, he eivät voi uskoa, ja se joka heille saarnaa uskosta, pettää heidät.”

Niinpä onkin seuraavasti: Milloin ikinä Pyhä Henki on aikaansaanut ihmisessä uskon evankeliumiin, hän saa samassa ihmisessä aikaan uskon kautta myös heti pyhityksen ja hyviä tekoja (Luuk. 24:40 - 41). Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.. Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä. Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita. (1 Kor. 6:9-12) Vaikkakin pyhitys ja hyvät teot on pidettävä vanhurskauttamisesta erillään, ei niitä kuitenkaan ajallisesti voi erottaa toisistaan. Vai miltä tämä kuulostaa: Palkkamurhaaja pyytää papilta ripissä edeltä käsin anteeksi, sitä että hän tunninpäästä ampuu ihmisen. Siis tämä on erittäin tärkeä huomata, että ajallisesti vanhurskauttaminen ja pyhitys tapahtuvat aina samaan aikaan. Pyhitys tosin on vajavaista, koska synti asustaa uudestisyntynenkin lihassa. Siitä syystä uskonvanhurskaus on alati riippuvainen siitä, että armollinen Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme, kyselemättä mitään meiltä tulevaa täydennystä. Paavali ilmaisee tämän vanhurskauttamisen ja pyhityksen ajallisen yhteenkuuluvuuden seuraavasti: Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Tässä vastustetaan seuraavanlaista luonnollisen ihmisen toimintaa, joka perisynnin vaikutuksesta etsii Jumalassakin tässä tapauksessa tarkemmin sanoen evankeliumista vain omaansa eli kääntää evankeliumin lihalliseksi vapaudeksi tehdä syntiä ja tekee evankeliumista eli synninpäästöstä itselleen synnin tekemisen peitteen. Mutta uskovalle kristitylle evankeliumi on Jumalan voima, eikä synninpeite. Ja kristitty rukoileekin Jumalalta helmasynneistään ennemminkin näin: ”Anna mitä käsket” ja jatkaa, ”käske mitä tahdot”.

Vanhurskauttamisessa on kyse siitä, että Pyhä Henki tulee ulkoapäin evankeliumin sanan kautta ihmisen luo uskoa tuottaen. Pyhityksessä on taas kyse siitä, että Pyhä Henki joka jo asuu ihmissydämessä tuottaa pyhityksen ja hyvät teot uskonhedelminä säilyttämällä uskon. Pyhä Henki ei käväise vain synnyttämässä uskoa ja lähde pois, vaan asettuu uskon myötä asumaan ihmissydämeen. Tällainen yhteys vallitsee vanhurskautuksen ja pyhityksen välillä. Pyhitys on siis aina vanhurskautuksen seuraus eikä ikinä sitä edeltävä asia. Kaikenlainen vanhurskautuksen ja pyhityksen suhteen kääntäminen toisinpäin saa ankaran tuomion Raamatussa. Sen tahdon minä ainoastaan teiltä tietää: oletteko te Hengen saaneet lain töiden kautta vai uskon saarnaamisen kautta? Oletteko te niin tomppelit? Hengessä te olette alkaneet, tahdotteko te nyt lihassa lopettaa? (Gal 3:2-3) Laki ei johda pyhitykseen, vaan perisynnin vuoksi joko ulkokultaisuuteen tai epätoivoon. Hyvät teot ovat lähimmäiselle tehtäviä tekoja, niitä ei voi siis tehdä Jumalalle. Niitä ei ole tehtävä sen tähden että Kristukseen jo uskova ihminen pelastuisi, koska hän on jo uskonkautta pelastettu, vaan tuo usko on näiden tekojen moottori. Jumala on antanut ja antaa meille jokaiselle tarpeeksi lähimmäisiä, vaimon, lapset, naapurit, ystävät ja vihamiehet ja tilanteita joissa voimme tehdä hyviä tekoja heille. Hyviä tekoja tullaan käsittelemään tarkemmin myöhemmin. Miten tällainen usko saadaan, sitä tullaan käsittelemään ensikerralla, kun puhutaan kirkon virasta. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka jne.

Mitä tästä esityksestä olisi hyvä jäädä mieleen: Kristitty on kristitty vain sellaisen uskon ansiosta, joka perustuu pelkälle armolle, että Jumala antaa hänelle iankaikkisen elämän armosta Kristuksen tähden ilman tekoja. Eikä oikeasti uskovalle kristitylle tule mieleenkään, että hän tekojensa perusteella esittäisi Jumalalle vaatimuksia, että saisi niistä oikeudellisen palkan. Jo se kun kristitty silmäilee omia tekojaan estää häntä tätä tekemistä. Sillä hän näkee että ne ovat kauttaaltaan syntisiä ja kaipaavat vain syntien anteeksiantamusta Kristuksen tähden, etteivät ne häntä kadottaisi. Siksi nostakaamme nytkin katseemme omasta itsestämme uskon alkajaan ja päättäjään Jeesukseen Kristukseen sillä taivaallisen isän tahto on, että sinä saat uskoa kaikki sinun syntisi anteeksi annetuiksi ja poispyyhityiksi Hänen Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sovinto veressä Aamen.

Augsburgin tunnustus V Kirkon virka

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 5. Kirkon virka Viidennestä artiklasta hyväksytään se, että Pyhä Henki annetaan sanaa ja sakramenttia välineinä käyttäen. Apostolien tekojen 10. luvussa kirjoitetaan: "Pietarin vielä puhuessa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa" (Ap. t. 10:44). Samoin Johanneksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa: "Hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä" (Joh. 1:33). Sekin mitä he sanovat tässä uskosta, voidaan hyväksyä, sikäli kuin sen ei ymmärretä tarkoittavan pelkkää uskoa (kuten eräät väärin opettavat), vaan sellaista uskoa, joka vaikuttaa rakkautena (kuten pyhä apostoli Paavali opettaa oikein Galatalaiskirjeen viidennessä luvussa). Kasteessa ei vuodateta ainoastaan uskoa, vaan samalla myös toivo ja rakkaus, kuten paavi Aleksanteri kirjoittaa kaanonissa (Kasteesta ja sen vaikutuksesta). Näin on opettanut myös jo kauan sitten Johannes Kastaja sanoessaan Luukkaan evankeliumin kolmannessa luvussa Kristuksesta: "Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella" (Luuk. 3:16) ja samoin opettaa koko kristillinen kirkko.

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Minkä uskon? Kertaamme hiukan edellisiä luentoja: Ihminen on jatkuvasti Jumalan silmissä syntinen, tekipä hän tai oli tekemättä mitään nukkuessa, syödessä ja juodessa, johtuen perisynnistä eli sen jäännöksestä pahasta himosta. Tämän vuoksi ihminen ei siis voi tehdä minkäänlaisia etukäteisvalmisteluja Jumalan armon saavuttamiseksi, vaan Pyhän Hengen täytyy tulla ulkoapäin evankeliumin sanan kautta ihmisen luo uskoa tuottaen. Uskoa mihin? Sekä siihen, että hän on itse täysin syntinen, eikä hän voi lihassaan tehdä muuta kuin syntiä ja siihen, että kaikki hänen syntinsä on Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi anteeksi annettu. Tuo anteeksianto täytyy ottaa uskolla vastaan. Ihmisen lihassa ei tällaista uskoa synny, jonka tähden on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.

Kuten on jo aiemmin todettu Augsburgin tunnustuksen saksankielinen ja latinankielinen versio poikkeavat hieman toisistaan, mutta molemmilla versioilla on luterilaisessa kirkossa tunnustuskirjan arvo. Saksankielinen alkaa tässä kohdalla näin: Sellaisen uskon saamista varten on Jumala asettanut saarnaviran sekä antanut evankeliumin ja sakramentit. Saksankielisestä tulee ilmi, että viran asettaja on Jumala.

Niin Jeesus sanoi heille jälleen: "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." (Joh. 20:21-23) Kristus jätti opetuslapsille saarnaviran ja antoi heille vallan päästää ja pidättää syntejä. Suunsa kautta Hän toi Jumalan sanan meille maanpäällä eläville ihmisille ja ylösnoustessaan Hän jätti tuon saman sanan meidän huostaamme. Jumalan Sana vaikkakin se on julistettu ihmisten välityksellä, tuo tullessaan pelastuksen. Tämä virka ja anteeksiantamuksen sana, jonka hän jätti ihmisille on erittäin merkityksellinen, sitä ei tule halveksia, sillä tästä virasta ja sanasta meidän pelastuksemme riippuu. Kristus lähetti opetuslapset niin kuin Isä oli hänet lähettänyt ja antoi heille Pyhän Hengen tämän tehtävän ja viran hoitamista varten.

Apostolinen suksessio
Kirkko joutui jo heti alkuvuosinaan taistelemaan sekä omassa piirissään että ulkopuolella ilmeneviä harhaoppeja vastaan. Alkuperäisen opin suojelemiseksi kehittyi 100-luvulta lähtien hierarkkinen apostolisen suksession käsite. Apostolinen suksessio eli seuraanto tarkoittaa sitä, että piispat, jotka ovat vihkineet nykyiset papit ja piispat, ovat itse saaneet vihkimyksensä aiemmilta piispoilta, jne. ja ensimmäiset piispat ja papit ovat saaneet vihkimyksensä apostoleilta ja apostolit suoraan Kristukselta, kuten äsken kuulimme. Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Tällä apostolisella suksessiolla torjuttiin alkukirkossa harhaoppeja ja suojattiin kirkon ykseyttä ja apostolisuutta. Olennaista apostolisessa suksessiossa on, että vain piispoilla on valta vihkiä piispat ja papit virkoihinsa. Pappisvirka kytkeytyi vuosisatojen myötä läheisesti ehtoolliseen. Pappisvirassa oli sakramentaalinen voima, joka vaikutti ehtoollisaineiden muuttumisen. Evankeliumin opettaminen jäi sivummalle. Vähitellen pappisvihkimyksestä kehittyi sakramentti ja katolisessa kirkossa vahvistettiin Firenzen kirkolliskokouksessa 1439 se, että pappisvihkimyksessä vihittävä saa ”lähtemättömän merkin”. Näin historian saatossa viran painopiste siirtyi pappeihin ja papit ja piispat nousivat maallikoiden yläpuolelle ja heistä tuli pelastuksen välittäjiä. Kaiken yläpuolella oli palvelijoiden palvelija eli paavi. Piispuus ja sen näkyvä yhteys paaviin oli ja on katolisessa kirkossa yhä viran apostolisen seuraannon edellytys. Toisen kirkkokunnan virkaa ei katolisessa kirkossa voida tämän vuoksi tunnustaa, tällä on tietysti merkitystä myös sakramenttien pätevyyteen. Ortodoksisessakin kirkossa pappeus on sakramentti, jossa piispan rukouksellisen kätten päälle panemisen kautta oikein valittuun ja vihittyyn mieheen johdetaan jumalallinen armo, joka antaa hänelle jumalallisen valtuuden ja voiman sakramenttien toimittamiseen ja Kristuksen lauman kaitsemiseen. Myös Ortodoksinen kirkko katsoo piispojensa saaneen valtuutuksensa apostolisen suksession kautta mikä säilyttää apostolisen opin muuttumattomana. Tämän vuoksi kirkko kutsuu itseään ”ortodoksiseksi” eli ’oikeauskoiseksi’. Näin huomaamme miten perisynti on vaikuttanut historian kuluessa tähänkin asiaan. Papit ovat nousseet maallikoita ylempään asemaan ja apostolisesta suksessiosta on tullut ase sen alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Ihmiset ovat ajatelleet, että Kristus antoi kahdelletoista opetuslapselle mysteerisen lähtemättömän leiman tai jonkin maallikoista poikkeavan jumalallisen armon, jonka nämä sitten antoivat seuraajilleen. Ja vain ne, joiden papiksi vihkiminen voidaan pappisvihkimys luetteloa seuraten johtaa takaisin johonkin apostoliin, ovat oikeita pappeja ja vain heidän toimittamansa sakramentit ovat päteviä. Ajatellaanpa, että asia on näin. Silloin pitää ensinnäkin uskoa, että pappisvihkimys luettelo on aito, eikä siihen ole tekaistuja nimiä 2000 vuoden historiassa tullut. Tämä on jo sinänsä vaikeaa, kun edes kaikkien Uuden Testamentin kirjojen kirjoittajaa ei tiedetä, kuinka me siis voitaisiin tietää vielä vähäpätöisempi asia eli keitä kaikkia apostolit asettivat sananpalvelijoiksi ja keitä nämä sitten myöhemmin. Toinen ongelma tulee siitä, että sakramenttien pätevyys ja sitä kautta pelastus tehdään riippuvaiseksi, tuosta luettelosta jonka sisältö nouseekin Jumalan sanan yläpuolelle. Tätä kaikkea vasten Luther painotti kaikille kastetuille kristityille kuuluvaa pappeutta ja Lutherin mukaan virkaan vihityt papit palvelivat ihmisiä evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen kautta. Kirkko ei näet ole väkijoukko, jota on arvioitava sen paljouden, suuruuden, viisauden, mahdin, varakkuuden, arvon, apostolisen seuraannon, aseman ja muun sellaisen perusteella, vielä vähemmän itse valittujen jumalanpalvelusmenojen nojalla. Se on lupauksen kansa, se joka uskoo lupaukseen. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. (Joh 1:12–13) Tästä kuulemme suoraan, ettei ihmisistä tule Jumalan lapsia syntymän eikä lihan vanhurskauden johdosta eikä lihallisen periytymisen tai apostolisen seuraannon perusteella. Kirkko ei ole kirkko minkään sääntöperäisen apostolisen seuraannon voimasta, vaan uskosta Jumalan Poikaan. Lyhyesti: Jos apostolinen suksessio eli seuraanto olisi totta, silloin meidän tulisi olla kuuliaisia Paaville, joka kehuu olevansa Kirkko, kuuluttaa apostolien seuraantoa ja henkilökohtaista valtasuuruuttaan. Ei! Meidän on katsottava sanaan: Jos hän omaksuu sen, me arvioimme hänet Kirkoksi. Mutta jos hän vainoaa sanaa, arvioimme hänet Saatanan orjaksi. Lyhyesti: Kristillisen vapauden mukaan apostolinen seuraanto saa olla tai olla olematta, mutta siitä ei saa tehdä lakia.

Sillä, että papeista tuli vähitellen muita kristittyjä ylempi sääty oli seurauksena se, että opin arviointi yksityiseltä kristityltä liukui piispojen, oppineiden ja kirkolliskokousten asiaksi: mitä ne päättivät, se oli ja on uskottava. Totta onkin, että saarnaviran tehtäviin kuuluu myös opin arvioiminen, kuitenkin tuo sama oikeus kuuluu myös jokaiselle kristitylle, sillä jokainen uskoo oikein tai väärin omalla vastuullaan. Mutta perisynnin aiheuttaman laiskuuden takia ihminen mielellään sysää oman vastuunsa muiden hoidettavaksi. Kristus on ottanut piispoilta, oppineilta ja kirkolliskokouksilta sekä oikeuden että vallan arvostella oppia, ja antanut sen jokaiselle kristitylle, sanoessaan "Minun lampaani tuntevat minun ääneni" (Joh. 10:4) ja "Minun lampaani eivät seuraa vieraita, vaan pakenevat heitä, koska eivät tunne vierasten ääntä" (Joh. 10:5) Tästä näkyy selvästi, kenellä on oikeus arvostella oppia. Piispoilla ja papeilla on valta opettaa, mutta lampaiden tulee arvostella, opettavatko he Kristuksen ääntä vai vierasten ääntä. Paavali kirjoittaa samasta aiheesta: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.(1 Tess 5:21–22) Ihmisen lihallisessa mielessä syntyy tällaisesta opetuksesta pakostakin mielikuva sekalaisesta joukosta. Kun jokaisella on oikeus tuomita opetusta, mitä silloin tapahtuu kun he eivät ole yksimielisiä? Ihminen sitten ajattelee, että täytyy olla yksi taho, jonka arviointiin toisten tulee tyytyä, jotta yksimielisyys säilyisi. On tosin syytä kysyä miten silloin sen enemmän varmistutaan totuudesta, kun kaikki on yhden tahon sanelemaa? Tällaisessa tilanteessa käy käytännössä niin, että yksimielisyys säilytetään vain nimellisesti ja ulkoisesti, ihmisten kumartaessa päättävää tahoa. Kuka on vakuuttunut omassatunnossaan, että tuo taho arvioi oikein? Sydänten yksimielisyys jää puuttumaan. Tällaista on ihmisten aikaansaama yksimielisyys. Kristus opettaa toisenlaista yksimielisyyttä: ”Heistä kaikista tulee Jumalan opetuslapsia. Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45) Yksimielisyden perustana on siis luterilainen yksin Raamattu periaate ja tunnustuskirjat ovat Jumalan sanan oikea ja uskollinen selitys. Kristuksen seuraajien ulkonaiseen yksimielisyyteen riittää, että heillä on yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta tätä käsittelemme tarkemmin Augsburgin tunnustuksen 7 artiklassa. Mutta mitäpä seurauksia sillä olisi, jos kuulijoilla ei olisi oikeutta arvioida kuulemaansa opetusta. Ei olisi mitään rajaa sille mitä saarnavirkaa hoitava perisynnin alainen itsekin ollen ei rohkenisi opettaa. Tämä on äärimmilleen viety Vatikaanin I:ssä kirkolliskokouksessa, jossa on päätetty, että paavi on erehtymätön puhuessaan viran puolesta uskon asioista. Mutta koska opetuksen arvioiminen kuuluu todellisuudessa myös seurakuntalaisille, saarnavirkaa hoitava ei rohkene puhua mitä sattuu. Näin siis saarnavirkaa hoitava on samalla viivalla muiden kristittyjen kanssa.

Entä jos saarnaaminen ja evankeliumin opettaminen olisi aina ja kaikkialla vain siihen virkaan vihittyjen tehtävä, eikä muut kristityt saisi saarnata ja opettaa evankeliumia. Miten olisi kristinuskon expansion käynyt? Silloin olisivat Apostolien tekojen Stefanus, Apollos ja Filippus tehneet väärin. On siis niin, että jos kristitty on paikkakunnalla, jossa ei ole ainoatakaan kristittyä, silloin ei hän ole minkään muun kutsumuksen tarpeessa, kuin sen, että hän on kristitty: Te olette kuninkaallinen papisto, julistaaksenne sen täydellisyyksiä joka on kutsunut teidät ihmeelliseen valoonsa (1 Piet. 2:9) Niin kuin Pietari kirjoittaa. Tällöin hän on velvollinen saarnaamaan ja opettamaan ei-kristityille evankeliumia. Näin teki ensimmäinen marttyyri Stefanus ja näin tekivät myös Filippus ja Apollos, joista ketään ei oltu pantu saarnavirkaan. On eri asia, jos kristitty asuu paikkakunnalla jossa on jo toimiva seurakunta, koska kristillinen seurakunta ei saa eikä voi olla ilman Jumalan sanaa, sen täytyy kutsua opettajia ja saarnaajia itselleen, jotka julistavat sanaa. Silloin mikäli hän mielii saarnavirkaan, hänen täytyy saada siihen seurakunnalta lupa ja kutsu, jotta hän saarnaisi ja opettaisi toisten sijassa ja heidän käskystään. Toisin toimivia kutsutaan nurkkasaarnaajiksi ja lahkolaishengiksi he soluttautuvat vaivihkaa ja ilman kutsua saarnavirkaan paikkakunnilla missä jo on toimiva kristillinen seurakunta. He saarnaavat näkymättömissä ja käännyttävät ihmisiä pois heidän seurakunnastaan. He kylvävät siementään ja ruiskutavat myrkkyään tartuttaen sillä yksinkertaisia. He sanovat, että heillä on Pyhä Henki, tällä ulkokuorella he pettävät yksinkertaisia. Heitä vastaan Kristus sanoo: ”Niin kuin isä on lähettänyt minut, niin Minä lähetän teidät”. Tästä tunnistetaan ketkä ovat Kristuksen apostoleja ja ketkä perkeleen apostoleja, nimittäin kutsusta ja lähetyksestä. Kristuksen apostolit ovat Kristuksen kutsumia ja lähettämiä ja he tulevat julkisuuteen. Perkeleen apostolit eivät ole Jumalan eivätkä ihmisten lähettämiä, vaan he soluttautuvat vaivihkaa oppeineen ihmisen luo, kuten käärmeet ilman kutsua ja toimeksiantoa. Näitä vastaan Pietari sanoo: Älkään yksikään teistä kärsikö … niinkuin se, joka toisen virkaan rupee (1 Piet 4:16). Nurkkasaarnaajatkin saisivat saarnata, mikäli olisivat rehellisiä ja menisivät ensin kyseisen seurakunnan papin kysymään sallisiko hän heidän saarnata julkisesti. Tai jos he ovat havainneet papin opetuksen epätäydelliseksi, he olisivat puhuneet hänen kanssaan aiheesta ja perustelleet kantansa Raamatulla ja jos pappi ei sallisi itseään ohjattavan tai luopuisi väärästä opetuksestaan, he saisivat vapautuksen saarnata.

Luther opettaa kaikkien kristittyjen pappeudesta ja julkisesta saarnavirasta seuraavasti: "Me olemme varmat siitä, ettei ole olemassa muuta Jumalan sanaa kuin se, jota kaikkien kristittyjen on käsketty julistaa. Ettei ole olemassa mitään muuta kastetta kuin se, jonka kaikki kristityt voivat antaa. Ja ettei ole olemassa mitään muuta Herran ehtoollisen viettämistä kuin se, jonka jokainen kristitty voi suorittaa ja ettei myöskään kukaan muu saata rukoilla kuin kristitty, sekä vielä, ettei kenenkään muun tule arvostella oppia kuin kristityn. Nämä taas kaikki ovat papillisia ja kuninkaallisia virkatehtäviä. Mutta vaikkakin me kyllä kaikki olemme pappeja, emme kuitenkaan silti voi emmekä saa kaikki saarnata tai opettaa ja hallita. Onhan pakko suuresta laumasta erottaa ja valita muutamia, joiden tehtäväksi tällainen virka annetaan, se taas, jolla tällainen virka on, ei ole pappi viran puolesta (kuten kaikki muut ovat pappeja), vaan kaikkien muiden palvelija. Ja jos hän ei enää voi tai tahdo saarnata tai palvella, palaa hän jälleen kaikkien muiden joukkoon, uskoo virkansa jonkun muun käsiin eikä ole enää mitään muuta kuin kuka hyvänsä tavallinen kristitty. Kas näin on saarnavirka eli palvelusvirka erotettava kaikkien kastettujen kristittyjen yleisestä pappeudesta."

Kun saarnavirka on Jumalan sanan opettamisen virka, on saarnavirkaa kohtaan oltava yhtä kuuliainen kuin itseään Jumalaa kohtaan, sikäli kuin se julistaa Jumalan sanaa. Eli kristittyjen ei tule olla kuuliaisia opettajilleen jos he puhuvat Jumalan sanan sijasta ihmissanaa. Se jolle sanan virka uskotaan saa hoidettavakseen kaikki ne virat, jotka toimitetaan seurakunnassa sanalla, eli vallan kastaa, sitoa siunata, päästää, rukoilla ja tuomita eli koetella. Kuten tunnustuskirjassamme Paavin valta ja johtoasema lukee Evankeliumi antaa seurakuntien johtajille tehtäväksi saarnata evankeliumia, antaa syntejä anteeksi ja toimittaa sakramentteja. Lisäksi se antaa tuomiovallan, nimittäin tehtävän erottaa kirkosta ne, joiden rikokset ovat julkisia, ja toisaalta päästää synneistä ne, jotka kääntyvät. Tämä tuomiovalta annetaan Matteuksen evankeliumin 18 luvussa ns. Kristuksen kirkkolaissa, mutta saarnaaja ei voi erottaa seurakunnan yhteydestä syntistä ilman, että hän ensin informoi seurakuntaa ja seurakunta yksimielisesti päättää erottaa kyseisen henkilön yhteydestään. Muutoin seurakunnan olisi toteltava sokeasti saarnaajaa, vieläpä autuuden asioissa. Tällaisesta toiminnasta Johannes kirjoittaa: Kirjoitin muutaman sanan seurakunnalle, mutta Diotrefes, joka mahtailee sen johtajana, ei pidä meitä missään arvossa. Siksipä minä sinne tultuani aionkin huomauttaa hänelle siitä, mitä hän oikein tekee levittäessään meistä pahoja puheita. Eikä hänelle sekään riitä. Hän kieltäytyy itse ottamasta veljiä vastaan, estää niitä, jotka haluavat sen tehdä, ja jopa erottaa heitä seurakunnasta. (3 Joh. 9-10) Niinpä seurakunnasta erotetun syntien täytyy olla aivan julkisia, vieläpä syntien tulee olla sellaisia, joista on aikaisemmin veljellisesti nuhdeltu ja lopuksi julkisesti seurakunnan edessä varoitettu. Seurakunnan tulee tietää ja olla selvillä siitä, miten kyseinen henkilö on ansainnut erottamisen, muuten se voi tulla petetyksi ja hyväksymällä väärän erottamisen tehdä lähimmäiselle vääryyttä, sillä Kristus sanoo Matteuksen evankeliumissa 18, että seurakuntakin on vastuussa, kun joku sen keskuudesta on erotettava. Pyhä Paavali oli apostoli, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut yksinään erottaa sitä, joka oli ottanut äitipuolensa, vaan hän tahtoi antaa seurakunnallekin sananvaltaa asiassa (1. Kor. 5:1 - 4). Ja kun seurakunta ei siihen ryhtynyt, niin hänkin jätti pannan julistamatta ja tyytyi siihen, että tuota syntistä oli rangaistu muulla tavoin seurakunnan edessä.

Vaikka julkinen saarnavirka on Jumalan säätämä, sitä ei saa pitää ehdottomasti välttämättömänä. Pyhä Henki vaikuttaa aikaansaaden uskoa ja ylläpitäen sitä myös kaikkien kristittyjen harjoittaman evankeliumin julistuksen kautta. Sillä Jumala on säätänyt jokaiselle kristitylle tehtävän julistaa sanaa kodin piirissä ja uskon veljien kesken sekä maailman kanssa tekemisissä ollessaan. Luther sanoo: ”Voi käydä niin, että maailma muuttuu niin peräti epikurolaiseksi, ettei koko maailmassa enää ole ainoatakaan julkista saarnastuolia, vaan julkinen saarna on pelkkää epikurolaista iljetystä ja evankeliumi säilyy vain kodeissa perheenisien ylläpitämänä". Vaikka julkinen saarnavirka ei ole ehdottomasti välttämätön, sitä ei kuitenkaan tule halveksia. Tällaisesta on kysymys: Jos kristityt eivät tule kuulemaan julkista saarnaa sillä verukkeella, että he voivat lukea samaa sanaa kotonaankin tai päinvastoin papit puolustelevat kotona nukkumistaan, sillä että seurakuntalaiset voivat lukea Raamattua yksinäänkin. Augsburgin tunnustuksen 14 artikla kirkollisesta järjestyksestä opettaa, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista. Raamatun mukaan kuuluu oikeus ja valta asettaa virkaan saarnaajat ainoastaan uskoville eli kristityille eikä kellekään muulle ihmiselle maailmassa. Julkisen saarnaviran hoitajat eivät ole mikään muista kristityistä erillinen sääty. Luther sanoo: "Pyhä Henki on tarkoituksella varonut Uudessa Testamentissa käyttämästä sanaa pappi, edes kenestäkään apostolista tai mistään muusta virasta. Se on ainoastaan kastettujen eli kristittyjen nimitys, synnynnäinen, perinnöllinen kasteessa saatu nimitys. Eihän kukaan meistä kasteessa synny apostoliksi, saarnaajaksi, opettajaksi tai seurakunnanpaimeneksi, vaan me kaikki synnymme juuri papeiksi. Sen vuoksi valitaankin muutamia juuri näistä synnynnäisistä papeista, kutsutaan ja valitaan heidät sellaisiin virkoihin hoitamaan tätä virkaa meidän kaikkien puolesta."

Uudessa Testamentissa on paljon kuvauksia siitä millaisia henkilöitä saarnavirkaan tulee valita: Paavali kirjoittaa Tiitukselle: Minä jätin sinut Kreetalle sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niin kuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat, jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia. Sillä seurakunnan kaitsijan on, niin kuin Jumalan huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari, ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itsensähillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet. (Tiit. 5-9) Toinen vastaava kuvaus on Ensimmäisessä Timoteuskirjeessä: Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan. (1 Tim. 3:1-7) Näin huomaamme, että sananpalvelijan tulee olla esimerkillinen mies ja hänellä tulee olla hyvä todistus myös pakanoilta ja hänen tulee olla sen verran kouluttautunut, että hän osaa kumota vastaansanojain väitteet. Nyt tulemmekin sitten nykyajan virkakysymyksiin. Ja käsittelemme sananpalvelijan virkaa ja sukupuolta.

Naispappeus
Uuden testamentin antama kuva naisesta oli omana aikanaan ja se on myös tänäkin päivänä jossain maissa radikaalinen ja jopa vallankumouksellinen. Jeesus piti naista miehen kanssa tasaveroisena, hän kunnioitti sellaistakin naista mitä muut halveksivat. Paavalin työtovereina oli useitakin naisia, jotka toimittivat lukusia tehtäviä seurakunnissa: profeettoina, diakoneina ym. Ei pidä paikkaansa se väite, että Uusi Testamentti olisi patriarkaalinen, eli että Jeesus, Paavali tai alkuseurakunta olisivat suhtautumisessaan naiseen olleet sidoksissa oman aikansa yhteiskunnallisiin patriarkaalisiin (miesten hallitseman kulttuurin) malleihin. Uusi Testamentti ei ole omaksunut ympäristöstään naisen alistettua asemaa. Päinvastoin koko Uusi Testamentti julistaa naisen ja miehen tasa-arvoa kasteen pohjalta. Tältä pohjalta feministi teologit väittävät että kristinuskon tekstit ja tavat ovat varsin vahvasti ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että kaste todistaa myös naisen täydestä oikeudesta pappeuteen. He eivät kuitenkaan ole ottaneet huomioon sitä, että Uusi Testamentti opettaessaan kaikkien yhteistä pappeutta opettaa samalla myös erityistä virkaa. Jeesuksen opetuslapsi piiriin kuului niin naisia kuin miehiäkin, mutta hän valitsi apostoleiksi vain miehiä. Vain apostoleille Jeesus antoi kastekäskyn. He olivat läsnä viimeisellä aterialla ja saivat tehtäväkseen ehtoollisen toimittamisen. Vaikka ajateltaisiinkin niin, ettei tule pitää totuutena tai oikeana sitä mitä Raamatussa kuvataan toisen tekevän, vaan sitä mitä hän opettaa. On Raamatussa kuitenkin useita kohtia, joissa suoraan kielletään naisen toimiminen saarnavirassa. 1 Kor 11:1–16, 1 Kor 14:34–35, 1 Tim 2:12. Näistä erityisesti 1 Kor 14 jossa Paavali vetoaa perusteluiksi itse Kristuksen käskyyn. Raamatun mukaan miehellä ja naisella on kummallakin luomisen pohjalta oma tehtävänsä, eikä Kristuksen lunastustyö ei merkitse tämän luomisjärjestyksen kumoamista, vaan synnin kumoamista. Ilmestyskirjasta luemme: ”Mutta sitä en sinussa hyväksy, että suvaitset tuota naista, tuota Isebeliä” (Ilm. 3:20). Tyatiran seurakunta oli suvainnut piirissään Isebeliä, joka esiintyi opettajana ilmeisesti niiden gnostilaislahkojen tavoin, joissa nainen toimi opettajana. Uuden Testamentin lisäksi Kirkkoisät Tertulianus, Ambrosius, Krysostomus ja Origenes jne. ja ekumeenisten kirkolliskokousten kaanonit torjuvat naispappeuden. Tästä lyhyesti esitetystä historiasta on erittäin tärkeä huomata tämä nykyisin niin vähälle huomiolle jäänyt tai pikemminkin tietoisesti jätetty asia, että naispappeus ei tuolloin ollut mikään tuntematon ilmiö ja tämän vuoksi kirkon kanta oli siihen niin jyrkkä. Ympäristön pakanallisessa uskonnollisuudessa oli naispappeja ja samoin niitä esiintyi myös kristillisissä lahkoissa montanolaisuudessa ja gnostilaisuudessa, jotka kirkko tuomitsi. Näin tulee selväksi ettei pidä paikkansa tämä feministiteologien pääväittämä, että Jeesus, Paavali tai alkuseurakunta ovat kieltäessään naispappeuden olleet sidoksissa oman aikansa yhteiskunnallisiin patriarkaalisiin (miesten hallitseman kulttuurin) malleihin. Sillä naispappeja oli samaan aikaan ympäristön pakanallisissa lahkoissa ja gnostilaisuudessa. Naispappeutta ei voida puoltaa Uudella Testamentilla mitenkään. Mutta jos otetaan avuksi perisyntiin taipunut ihmisviisaus niin saada musta näyttämään valkoiselta ja valkoinen mustalta. Kun jaetaan Jumalan sana kahteen koriin uskon koriin ja rakkauden koriin. Virka kuuluu muuttumattomaan uskon koriin. Kriteerinä on se että välittääkö papin sukupuoli jollakin tavalla evankeliumia. Paavalin naista koskevat kiellot ovat taas eettistä rakkauden koriin kuuluvaa ja siis muuttuvaista. Ja näin Paavalin kiellot jopa vetoaminen Kristuksen käskyyn ovatkin vain ympäröivän kulttuurin vaikutusta. Ja näin kristillinen kirkko, joka hyväksyy naispappeuden voi pitää Raamattua edelleen pyhänä kirjana. Mutta katsotaanpas tarkemmin tuota pää perustetta retorista kysymystä. ”Kriteerinä on se että välittääkö papin sukupuoli jollakin tavalla evankeliumia?” Tätä samaa käytetään nyt tänä päivänä homojen vihkimisestä, välittääkö avioliitto jotenkin evankeliumia? Tämä Raamatun sanan jakaminen uskon koriin ja rakkauden koriin siis muuttumattomaan ja muutettavaan osaan, on suoraan sanottuna saatanallinen reikä. Tällä voidaan perustella kaikki asiat mitkä ihminen vaan keksii. Välittääkö, varkaus, murha, Jumalan nimen turhaan lausuminen, isän ja äidin haukkuminen, huoruus, saman sukupuolen omaavien välinen yhtyminen, moniavioisuus, juoppous, jne. jollakin tavalla evankeliumia? Vastaus tietenkin tähän retoriseen kysymykseen on, ei! Joten johtopäätös tästä on, ne eivät ole syntiä. Mitä hulluutta! Kaikkiin uusiin villityksiin kannattaa aina käyttää Lutherin tapaa tutkia asia. Eli viedä se aivan äärimmäisyyksiin kumpaankin päähän, silloin selviää mistä se on kotoisin niin kuin tämäkin asia, joka on pettänyt lähes kaikki maapallon protestantit. On selvää että se on kotoisin siltä käärmeeltä saatanalta, joka valehteli Aatamille ja Eevalle. Tällä kahdella korilla saadaan Jumala näyttämään, siltä miltä se perisynnin alaisen ihmisen mielestä tulisikin näyttää. Suvaitsevaiselta ja kaiken hyväksyvältä.

Kaiken tämän kirkon uudistelun perusteluksi sanotaan usein, että kirkkoa on alati uudistettava. Mitä se tämä kirkon jatkuva uudistus oikein on? Nykyisin hoetaan mantrana siellä ja täällä, että: ”Kirkkoa on jatkuvasti uudistettava”, ”kirkkoa on jatkuvasti reformoitava”. Tämä lause ei ole peräisin Lutherin teksteistä vaikka se hänen suuhunsa monissa yhteyksissä laitetaankin pönkittämään milloin mitäkin ideologiaa, vaan se vastaa paremmin Lutherin aikaisten hurmahenkien, anabaptistien jne. ajatusta, siitä että Luther jäi uudistuksissaan puolitiehen ja kirkkoon jäi katolisia aineksia, jotka oli poistettava. Luultavasti tämä kirkon jatkuva uudistus ajattelu on saanut suuren suosionsa siitä, että se hyväilee perisynnin alaista lihaamme. Karkeasti sanoen: Voimmehan aina uudistella itsellemme epämieluisia kohtia Raamatusta itsellemme mieluisiksi. Lähes kaikissa maailman protestanttisissa kirkoissa kirkon jatkuvan uudistamisen, (eli käytännössä ympäröivän maailman perässä hiihtämisen) tekee mahdolliseksi äänestys, sillä kirkolliskokouksessa voidaan äänestää myös opista. Kuten Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa jos ¾ on jotakin mieltä opista, se on sitten kirkonoppi ja uskotaan että se äänestystulos ”Jumalan ääni”, vaikka se olisi vastoin Raamattua. Kun suurin osa ihmisistä on jotakin mieltä, se on silloin oikein ja totta. Tämä kuulostaa lihallisiin korviin järkevältä perustelulta. Mutta onko enemmän totta ja enemmän velvoittavaa kuin Jumalan oma sana? Tämä, että kirkon oppia voidaan äänestyksen avulla muuttaa, vaikuttaa olevan perisynnin aikaansaama kieroutunut tulkinta, siitä Lutherin opetuksesta, että jokainen Kristitty on velvollinen arvioimaan kuulemaansa oppia. Sillä tällaista äänestyskäytäntöä, että kirkon opista äänestetään, tai että kirkon opista mitään tietämätön maallikko tai nimikristitty voi äänestää siitä mitä kirkon tulee opettaa, ei ole ortodoksisessa eikä katolisessa kirkossa. Näin on ajansaatossa jälleen käynyt. Oikeus arvioida oppia, on ulkoistettu kirkolliskokouksen ja siellä suoritettavan äänestyksen päätettäväksi ja tämän tulokset me näemme tänä päivänä kyllinkin hyvin. Äänestetään siitä voiko kirkko vihkiä samaa sukupuolta, sitä tullaan äänestämään, niin kauan, että se menee läpi, eikä siihen enää palata, samoin kuin naispappeuden kohdalla. Sitä äänestettiin niin monta kertaa, että se meni läpi, eikä siihen ole sen koommin palattu. Lutherin teksteistä tosin löytyy yksi poikkeus siihen, että nainen voi olla sananpalvelijana. Ainoastaan siellä missä on pelkkiä naisia, naisten tulee valita keskuudestaan sananpalvelija. Mutta kun tällaiseen seurakuntaan saadaan kristitty mies, niin nainen ei saa enää jatkaa sanan palvelijan tehtävässään.

Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kristuksen aikaan saama syntien anteeksiantamus on ihmeellinen teko, joka tapahtui ristillä. Mutta kuka tästä anteeksiantamuksesta voi hyötyä? Kristus sovitti Isän Omalla verellään ja kuolemallaan. Mutta jos tätä ei julkisesti saarnata, kuka voisi hyötyä tästä. Siitä ei olisi mitään hyötyä minulle jos sitä ei saarnattaisi. Syntien anteeksiantamus on jo suoritettu, mutta tätä anteeksiantamusta täytyy käyttää eli saarnata. Minä en tietäisi siitä mitään, jos siitä ei minulle mitään kerrottaisi. Vaikka olisin omin silmin näkemässä Kristuksen kuolemaa, en voisi silmilläni nähdä, että siinä tekee kuolemaa Jumalan Poika minun omien syntieni tähden. Näkisin vain pelkän rikoksista tuomitun ihmisen, joka tekee kuolemaa. Ei tämä asia täytyy minulle kertoa ja Jumalan sanan saarnaaminen tuo sen minun sydämeeni sanan ja sakramenttien kautta. Se on selvää, ettei tällainen ymmärrys ristillä kuolleesta ihmisestä Kristuksesta voi syntyä ilman ulkonaista Jumalan sanaa ihmisen sisällä. Tämän vuoksi Augsburgin tunnustuksessa lukee: Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla. Muut tarkoittaa tässä hurmahenkiä, jotka sanoivat saaneensa Pyhän Hengen ilman ulkonaista Jumalan sanaa ja sakramentteja. Tästä aiheesta Luther kirjoittaa hyvin selkeästi Schmalkaldenin opinkohtien kolmannessa osassa 8 artiklassa Rippi. Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. On kuin Henki ei voisi ensinkään tulla apostolien kirjoittaman tai puhuman sanan välityksellä vaan yksinomaan hurmahenkien oman tekstin ja sanan kautta. Miksi he eivät jätä sikseen myös omaa saarnaamistaan ja kirjoitteluaan ja jää odottamaan, että Henki itse tulisi ihmisiin ilman ja ennen heidän kirjoittamistaan, kuten he kerskuvat hänen tulleen heihin ilman Raamatun sanan saarnaa? Lyhyesti: hurmahenkisyyden tauti on Aadamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun, vanha lohikäärme on sen itiöt heihin istuttanut. Se puhkeaa voimallisesti ja väkevästi esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena. Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.

On huomattava ettei sakramentit, julistettu saarna ja synninpäästö ole kuitenkaan uskon automaatteja, vaan kuten käsittelemämme artikla ilmaisee. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Ihmisiä ei siis voida pakko evankelioida uskoon tai pakko kastaa uskoon, eikä yksityinen ihminen voi itse tahdon voimallaan päättää, että minä uskon nyt. Vaan Pyhä Henki sekä julistettua, että luettua sanaa ja sakramentteja apunaan käyttäen vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Kuten Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa. On kuin Henki ei voisi ensinkään tulla apostolien kirjoittaman tai puhuman sanan välityksellä vaan yksinomaan hurmahenkien oman tekstin ja sanan kautta.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen: Se, ettei apostolinen seuraanto ole välttämätöntä, vaan me kaikki kastetut kristityt olemme pappeja, emme kuitenkaan kaikki silti voi emmekä saa saarnata tai opettaa, siellä missä on muita kristityitä. Vaan on pakko suuresta laumasta erottaa ja valita muutamia miehiä, joiden tehtäväksi tällainen virka annetaan. Tätä saarnavirkaa kohtaan oltava yhtä kuuliainen kuin itseään Jumalaa eli Raamattua Jumalan sanaa kohtaan, vain silloin kuin se julistaa Jumalan sanaa, eikä muulloin. Jokainen uskoo omalla vastuullaan, joten hänelle jo tältä pohjalta kuuluu saarnatun opin koetteleminen. Ja lopuksi erittäin tärkeänä tästä olisi jäätävä mieleen tämä, että Jumala on säätänyt jokaiselle kristitylle tehtäväksi julistaa sanaa ja evankeliumia kodin piirissä ja uskon veljien kesken sekä maailman kanssa tekemisissä ollessaan.

Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3). Tässä pilkottaa taas vanhurskauttamisoppi, jota vastaan katolisten kumoamuksessa on tämän artiklan kohdalla kirjoitettu ja jota on käsitelty laveammin edellisellä kerralla. Tähän Kristuksen ansioon me saamme tänä iltahetkenä jäädä luottamaan. Nostakaamme katseemme pois itsestämme ja synneistämme ja katsokaamme uskon alkajaan ja päättäjään Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä Aamen.

Augsburgin tunnustus VI Uusi kuuliaisuus

Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä. Sillä syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus otetaan vastaan uskolla, niin kuin Kristuksen sanakin vakuuttaa: Kun olette tehneet (Luuk. 17:10) tämän kaiken, sanokaa: "Me olemme ansiottomia palvelijoita." Samoin opettavat myös kirkon vanhat opettajat. Ambrosius sanoo näet: "Jumala on määrännyt, että se, joka uskoo Kristukseen, pelastuu ilman tekoja, yksin uskosta, saaden lahjaksi syntien anteeksiantamuksen."

Augsburgin tunnustuksen kumoamus VI Uusi kuuliaisuus Kuudennesta artiklasta hyväksytään se, että siinä tunnustetaan uskon välttämättä synnyttävän hyviä hedelmiä, koska "ilman tekoja usko on kuollut" (Jaak. 2:20) ja koska koko Raamattu kutsuu meidät tekemään tekoja. Viisas on sanonut: "Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on" (Saarn. 9:10). Jumala katsoi myös suopeasti Abelin ja hänen uhriinsa (1. Moos. 4:4) ja hän näki, että Abraham oli käskevä "poikiaan ja jälkeentulevaa sukuaan pysymään Herran tiellä ja noudattamaan oikeutta ja vanhurskautta" (1. Moos. 18:19); edelleen: "Koska sinä tämän teit...minä vannon itseni kautta, että siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä" (1. Moos. 22:16-17). Hän myös otti huomioon niniveläisten paaston (Joona 3:10) ja kuningas Hiskian itkun ja kyyneleet (2. Kun. 20:5). Siksi kaikkien uskovien tulee noudattaa pyhän Paavalin ohjetta: "Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin" (Gal. 6:10). Sanoihan Kristuskin: "Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä" (Joh. 9:4) koska "heidän tekonsa seuraavat heitä" (Ilm. 14:13).

Se että he laskevat samassa uskonkohdassa vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja, eikä sitä tule hyväksyä. "Kirkkaus, kunnia ja rauha tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää" (Room. 2:10). Myös Daavid (Ps. 62:12), Kristus (Matt. 16:27) ja Paavali (Room. 2:6) todistavat, että Herra maksaa "jokaiselle hänen tekojensa mukaan". Kristus sanoo myös: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon" (Matt. 7:21). Kuinka paljon siis joku uskookin, ei hän ole Jumalan ystävä, ellei hän tee hyvää. "Te olette ystäviäni", Kristus sanoo, "kun teette sen minkä käsken teidän tehdä" (Joh. 15:14). Edelleen ei ole hyväksyttävää, että vanhurskauttamista pidetään niin usein uskon ansiona, sillä se kuuluu pikemminkin armon ja rakkauden yhteyteen. Pyhä Paavali lausuu selvästi: "vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään" (1. Kor. 13:2). Tässä pyhä Paavali vakuuttaa koko kirkon siitä, että usko ei yksin vanhurskauta. Hän myös opettaa, että rakkaus on korkein hyve: "Kaikkein ylimpänä pitäkää rakkautta, joka on täydellisyyden side" (Kol. 3:14 Vulg.).

Heitä ei myöskään tue tämä Kristuksen sana: "Kun olette tehneet kaiken... sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita" (Luuk. 17:10). Jos hyvien tekojen tekijöiden tulee sanoa olevansa arvottomia palvelijoita, tulee tietenkin vain uskovan sanoa se sitäkin suuremmalla syyllä. Tämä Kristuksen sana ei kuitenkaan ylistä uskoa ilman tekoja, sillä tässä puhutaan teoista ja käskyistä. On kuitenkin totta, että kuinka paljon teemmekään, meidän tulee sanoa olevamme arvottomia palvelijoita. Uskomme mukaan tekomme eivät hyödytä Jumalaa, että meidän ei tule ylpeillä niillä ja että tekomme ovat Jumalan maksamaan palkkaan verrattuna yhtä tyhjän kanssa. Samoin sanoo myös pyhä Paavali: "Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme" (Room. 8:18). Usko ja hyvät teot ovat Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala laupeudessaan antaa ikuisen elämän. Pyhältä Ambrosiukselta otettu lainauskaan ei liity asiaan vähimmässäkään määrin, sillä pyhä Ambrosius itse tulkitsee selkeästi käsitystään lain vaatimista teoista: "’Ilman lakia’ eli ilman lakia sapatista, ympärileikkauksesta, kostosta jne." Hän sanoo saman asian vielä selvemmin ja viittaa myös pyhään Jaakobiin selittäessään Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa käsiteltyä Abrahamin vanhurskauttamista ilman lain vaatimia tekoja ennen ympärileikkausta. Miten voisikaan olla niin, että Ambrosius sanoisi selitysteoksissaan jotain muuta kuin mitä pyhä Paavali sanoo: "Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla" (Room. 3:20); saman luvun lopussakaan hän ei sulje pois tekoja ilman lisämääreitä, vaan sanoo: "Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja" (Room. 3:28). Siksi evankeliumin mukaisia tekoja, joita evankeliumi on täynnä, ei tule hylätä ja siksi myös pyhä Ambrosius viittaa siihen, mitä pyhä apostoli Jaakob sanoo kirjeessään Abrahamin vanhurskauttamisesta (Jaak. 2:21, 23).

Katolisessa kumoamuksessa vanhurskautus ja pyhitys eli uusi kuuliaisuus sekoitetaan: ”Se, että he laskevat vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja”. Katse kiinnitetään uskon sijasta enemmän tekoihin. ”Kuinka paljon siis joku uskookin, ei hän ole Jumalan ystävä, ellei hän tee hyvää”. Tällaisen peilin perimmäisenä moottorina on helvetin pelko ja taivaan ihanuus. Tekemisestä tulee väistämättä päämäärä, vaikka Heprealaiskirjeessä käsketään kiinnittää katse Kristukseen, eikä omaan itseensä, omiin hyviin tai huonoihin tekoihin. Katolisilla on väärinkäsitys luterilaisesta opista, sillä he ajattelevat etteivät luterilaiset ota hyviä tekoja vakavasti. Mutta Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta luemme: Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa häneltä apua, kiittää ja ylistää häntä ja kaikissa ahdingoissa olla hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämessämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala. Ja lisäksi: Se usko, joka kauhistuneessa, syntiä pakoon pyrkivässä omassatunnossa omistaa syntien anteeksiantamuksen, ei voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla.

Augsburgin tunnustuksen neljäs artikla vanhurskauttamisesta ja käsittelemämme kuudes artikla uudesta kuuliaisuudesta on pidettävä asiallisesti toisistaan erillään, mutta niitä ei kuitenkaan voi ajallisesti erottaa toisistaan, vaan ajallisesti ne kuuluvat yhteen. Sillä uuden kuuliaisuuden lähteenä on Jumalan hyväntahtoisuus ja etenkin Kristuksen haavat. Niin kuin Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Etkö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen?” (Room. 2:4) Ja Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. (Room. 5:8) Kun ihminen katselee itseään Raamatun peilistä ilman silmälappuja, hän näkee itsessään pelkkää syntiä ja kiittämättömyyttä Jumalan käsittämättömän hyvyyden edessä. Tämä Jumalan käsittämätön hyvyys saa aikaan ihmisessä vihaa itseään ja syntiä kohtaan. Tällöin ihminen ei vihaa syntiä helvetin pelon ja tulevan rangaistuksen tähden vaan Jumalan hyvyyden eli Kristuksen veristen haavojen tähden. Uskominen ei siis tällöin ole väkinäistä tekemistä ja hikipäässä puristamista, jossa kaiken yläpuolella väijyy moottorina rangaistuksien rangaistus eli helvetin pelko, vaan uskominen on tällöin Kristukseen katsovaa iloisin mielin itseään ja omaa syntisyyttään vihaavaa ja samaan aikaan Kristuksen haavoista iloa ja voimaa ammentavaa, jossa kaiken keskuksessa on Kristuksen haavat. Tätä tarkoittaen Augustinus sivaltaa ruoskan iskulla ihmisen kaikenlaista yrittämistä vastaan: Sillä tekipä ihminen lakia peläten mitä tahansa, Jumala näkee silti, mitä ihminen mieluummin tekisi, jos se vain olisi sallittua. Ja Heprealaiskirjeessä sanotaan: Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. (Hepr 4:12) Jumalan sana repii meidät täysin alastomiksi, niin ettei meille jää mitään millä voimme itseämme puolustaa tai mihin voimme itseämme verhota. Näin on tullut selväksi se, ettemme me voi mitenkään luottaa siihen, että ansaitsisimme hyvien tekojen avulla vanhurskautta Jumalan edessä, vaan se on kaikki meille armosta Kristuksen haavoista vuotavaa. Näin uusi kuuliaisuus saa alkunsa, loppunsa ja voimansa Kristuksen haavoista.

Synti elää ja voi hyvin ihmisessä olipa hän uskossa tai ei. Tätä todellisuutta vastustamaan ihminen on kehitellyt ajansaatossa aikamoisen joukon hyviä tekoja ja hyviä hedelmiä, joita noudattamalla tuo todellisuus saadaan osittain tai kokonaan häivytettyä. Perisynnin vuoksi uskovakin ihminen ajattelee vaistomaisesti, ettei usko ei pysy hänessä jollei hän itse jotain tee. Hän voi kyllä ymmärtää saaneensa uskon armosta, mutta sen säilyttäminen onkin sitten jo hänen itsensä vastuulla ja näin laki pääsee taas sydämeen. Kristus oli uskon alkaja ja ihminen itse sen päättäjä. Vanhurskauden asiassa täytyy aina kiinnittää katse meidän ulkopuolelle Kristukseen eikä meihin itseemme. Perisynnin sytykkeen vuoksi uudesta kuuliaisuudesta tulee helposti kristityn ihmisen uusi vapahtaja. Ihminen kiinnittää katseen luonnostaan joko siihen mitä on tehty tai siihen mihin synteihin ei ole pitkään aikaan langettu. Tämän seurauksena näkökulma ajan saatossa kapenee, oman kokonaisvaltaisen turmeluksen näkeminen hämärtyy ja Kristus väistyy uuden kuuliaisuuden tieltä. Uskova kristitty hänessä asuvan vanhan ihmisen vuoksi helposti sekoittaa jumalalliset herätteet ja omat taipumuksensa ja temperamenttinsa keskenään. Tästä syntyy moraalista jäykkyyttä eli rigorismia, lakihenkisyyttä kansanomaisemmin sanoen. Tämä johtaa ajan kuluessa uusien syntien syntymiseen, joka tarkoittaa sitä, että omatunto viritetään semmoiseen paikkaan missä sen ei tule olla ja poistetaan vähitellen, joistakin semmoisista paikoista missä sen tulee olla. Ja näissä uusissa käyttäytymissäännöissä ollaan ehdottomia ja uskotaan, että tällaista on uusi kuuliaisuus. Tämmöisiä me jokainen luonnostaan olemme. Ei me haluta nähdä omaa kokonaisvaltaista syntisyyttämme, vaan lihamme kehittelee alati kaikenlaisia metkuja, jolloin me itse nousemme jalustalle ja Kristus tipahtaa sieltä alas. Tätä vastaan on hyvä aina pitää mielessä Lutherin totuudenmukainen lause: ”Hurskas ihminen tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaankin” ja näin Kristus pysyy aina uskon alkajana, voimassa pitäjänä ja päättäjänä.

Vaikuttavatko sitten ihmisen pahat tai hyvät teot uskon tilaan mitenkään, kun kerran uskon alkajana ja päättäjänä on Kristus? Kyllä. Pahat teot tekevät tyhjäksi uskon, mutta hyvät teot eivät saa aikaan uskoa, eikä sen säilymistä, sillä vanhurskauttamisessa Pyhä Henki tulee ulkoapäin evankeliumin sanan kautta ihmisen luo uskoa tuottaen ja voimassa pitäen, eivätkä tätä tee hyvät teot. Raamatun mukaan Jumala tulee itse asumaan uskovissa. Tässä onnellisessa vaihtokaupassa luodun ja luojan olemus ei sekoitu eikä ihminen muutu Jumalaksi tai Jumala ihmiseksi, vaan Jumala säilyy Jumalana ja ihminen samana syntisenä lihallisena ihmisenä kuin ennen tätä onnellista tapahtumaa. Tässä tapahtumassa Kristus ottaa päälleen meidän syntimme ja me saamme vapautuksen synneistämme. Pyhä Henki, joka tulee uskon kautta ihmissydämeen, on uskon, pyhityksen ja hyvien tekojen henki. Raamatun mukaan Pyhä Henki tulee kuitenkin murheelliseksi pahoista teoista, sen tähden Paavali kehottaa: ”Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka” (Ef. 4:31) Ja samalla tavalla Paavali kirjoittaa Timoteukselle: Säilytä usko ja hyvä omatunto! Jotkut ovat sen hylänneet ja ovat haaksirikkoutuneet uskossaan (1 Tim 1:19). Jos Pyhää Henkeä estetään toteuttamasta työtään, eli synnin näyttämistä sydämessä, uskoa, hyviä tekoja ja pyhitystä, hän lakkaa vaikuttamasta uskoa. Tällä tavalla pahat teot tekevät tyhjäksi uskon. Sillä siellä missä on usko, siellä täytyy olla myös hyvä omatunto. Paha aikomus eli paha omatunto ja vanhurskauttava usko eivät tule toimeen keskenään, vaan toisen täytyy väistyä. Siellä missä on usko ja hyvä omatunto, siellä on varmasti myös Pyhä Henki, mutta luottamuksemme ei saa perustua hyvään omaantuntoon, vaan ainoastaan Kristukseen. Ei hyvä omatunto tai hyvät teot ylläpidä uskoa, vaan usko ylläpitää näitä molempia, sillä siellä missä ei ole hyviä tekoja, eikä pyhitystä, siellä ei ole uskoakaan. Sillä usko ei ole ihmisen tekemä eikä voimaton, vaan Jumalan aikaansaama ja voimallinen. ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt" (Joh 6:29). Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta luemme. Usko antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuolettaa pahaa himoa jne. On kuitenkin paikallaan tässä muistuttaa ettei pyhitys ja hyvät teot ole autuuden ehto, vaan sitä on vanhurskauttava usko jonka välityksellä omistetaan syntien anteeksiantamus eli pelastus. Pyhitys ja hyvät teot eivät siis ole pakollisia, mutta kun syntien anteeksiantamus omistetaan sydämessä, se saa aikaan halukkuutta täyttämään Jumalan lakia ja tekemään hyviä tekoja, näitä tekoja ei tehdä siis palkkion toivossa tai helvetin pelossa vaan Jumalan armossa ja rakkaudessa, sillä kristillinen usko on uskoa syntien anteeksiantamukseen ja siis edellyttää syntisyyttä. Vanhurskaudessa ei ole eriasteita, vaan se on aina täydellinen. Pyhityksessä on, mutta se on aivan päinvastaista kuin perisynnin turmelema ihminen kuvittelee. Pyhityksessä ihminen näkee omaa syntisyyttään päivä päivältä enemmän, mutta samalla tarrautuu Kristukseen yhä enemmän ja enemmän ja näin kristityn elämän on jokapäiväistä parannusta ja Kristuksen haavoista voimaa ammentavaa. Jos olisi toisinpäin, niin silloin Kristusta tarvittaisiin päivä päivältä vähemmän ja ihmistä enemmän, kunnes oltaisiin jo täydellisiä ja synnittömiä. Pyhitys on siis synnin, joka aina tarttuu pois panemista ja Kristukseen meidän vanhurskauteemme katsomista ja Hänestä voimaa ammentavaa.

Mitä nämä hyvät teot sitten ovat? Luther sanoo osuvasti: Jumala ei ole olemassa sitä varten, että hän olisi meidän tekojemme tarpeessa, vaan sitä varten, että me olisimme häntä kohtaan kuuliaisia, kuten mainitaan Israelin kuninkaista: "Kuuliaisuus on Jumalan edessä parempi kuin uhri" (1. Sam. 15:22). Siispä sellainen kelpo palvelustyttö, joka hoitaessaan kutsumustaan ja virkaansa kestää työn lian ja vaivan ahertaessaan kartanolla, on matkalla suoraa tietä taivaaseen samoin kuin renki, joka kyntää ja kulkee auransa perässä ja hoitaa omaa virkaansa. Sitä vastoin sellainen, joka vetäytyy Pyhän Jaakobin luostariin tai kirkkoon, mutta lyö laimin virkansa ja työnsä, menee suoraa päätä helvettiin. Hyvien tekojen kohteita ei tarvitse lähteä etsimään, vaan ne ovat jo luonasi. Jumalalle me emme voi tehdä hyviä tekoja, kuin vain kiittää siitä ihmeestä että saamme olla Hänen armossaan ja tuoda hänelle syntimme. Jumala tahtoo siis paljon mieluummin olla ilman Hänelle tulevaa palvelusta kuin sitä apua, jonka me voimme antaa lähimmäiselle. Niin kuin Kristus sanoo: "Minä isosin ja te ette antaneet minulle syödä" (Matt. 25:31 – 46). Kristus on tahtonut tässä osoittaa, että moni kristitty saatuaan evankeliumin saarnan syntien anteeksiantamuksesta ja armosta Kristuksen kautta sittemmin tulee jopa pakanoita pahemmaksi. Sanoohan hän Matteuksen Evankeliumissa: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja monet viimeiset ensimmäisiksi". Sen mukaiseksi on osoittautuva myös lopulla: ne, joiden pitäisi olla oikeita kristityitä, koska ovat kuulleet evankeliumia, ovat käyneet entistäänkin pahemmiksi ja laupeudettomammiksi.

Teoksessaan avioliitosta Luther kirjoittaa todella selkeästi mitä ovat hyvät teot: ”Otahan vaari, kuinka tuo viisas portto, luonnollinen järki (jota pakanat ovat noudattaneet tahtoessaan olla oikein viisaita) katselee avioelämää. Hän nyrpistää nenäänsä ja sanoo: Minunko pitäisi liekuttaa lasta, pestä kapaloita, sijata vuoteita, haistella pahaa hajua, valvoa yöt läpeensä, kuulla lapsen itkua, parantaa sen ruvet ja rokot, sitten vielä hoitaa vaimoani, elättää hänet, nähdä vaivaa, huolehtia tuosta, huolehtia tästä, tehdä tämä ja tuo, kärsiä tämä ja tuo ja mitä muuta vastenmielistä ja vaivaa aviosäädyssä opitaan? Oi sinä kurja miesparka, jos olet vaimon ottanut, niin hyi hyi sitä surkeutta ja mielipahaa! Parempi on pysyä vapaana ja viettää huoletonta rauhallista elämää. Tahdonpa ruveta papiksi tai nunnaksi, vieläpä kehottaa siihen lapsianikin. Mutta mitä sanoo tähän kristillinen usko? Se avaa silmänsä ja katselee kaikkia näitä halpoja, vastenmielisiä, halveksittuja töitä hengessä ja huomaa: ne ovat kaikki kaunistetut Jumalan mielisuosiolla kuin kaikkein kalleimmalla kullalla ja jalokivillä, ja sanoo: Ah Jumala, koska olen varma siitä, että loit minut mieheksi ja synnytit lapsen kupeistani, olen myös varma siitä, että se on sinulle mitä otollisinta, ja tunnustan sinulle, etten ole arvollinen lasta liekuttamaan, sen kapaloita pesemään tai sitä ja sen äitiä hoivaamaan. Miten olenkaan ansiottani päässyt tähän arvoon, että tiedän varmasti palvelevani sinun luomuksiasi ja sinun rakasta tahtoasi? Voi kuinka mielelläni sitä teen, vaikka se olisi vieläkin halvempaa ja halveksitumpaa. Nytpä eivät minua kyllästytä pakkaset eivätkä helteet, ei vaiva eikä työ, kun tiedän varmasti sen olevan sinulle otollista! Sanopa nyt minulle: jos mies peseskelee lapsen kapaloita tai tekee sen hyväksi halpa-arvoisia töitä ja jos kaikki häntä pilkkaavat ja pitävät hölmönä ja naismaisena, vaikka hän kuitenkin tekee sen aikaisemmin mainitsemassamme tarkoituksessa ja kristillisessä uskossa, rakkaani, sanohan, kuka tässä parhaiten pilkkaa toista? Jumala kaikkine enkeleineen luomakuntansa kanssa hymyilee, ei kapaloiden pesemistä, vaan sitä, että hän tekee sen uskossa.”

Hyvät teot ovat siis ihan tavallista arkielämää. Sitä missä kristitty palvelee toisia lähimmäisiä sillä paikalla mihin Jumala on hänet asettanut: äidiksi, isäksi, veljeksi, sisareksi, naapuriksi, työntekijäksi, työnantajaksi, jne. Me emme ole ansainneet sitä suurta arvoa, että me saamme palvella Jumalan luomuksia lähimmäisiämme. Tämä meiltä aina uneliaan perisynnin vuoksi unohtuu ja me valitamme, sitä että joudumme heitä sietämään. Sen tähden tätä on alati meille muistutettava, että me emme ole ansainneet, sitä että saamme heitä Jumalan luomuksia palvella. ”Kaikki mitä teette, se tehkää sydämestänne niin kuin Herralle eikä ihmisille.” (Kol. 3:23). Näin siis ulkonaisesti uudessa kuuliaisuudessa tehdyt teot eivät eroa, pakanoiden teoista millään tavalla, kyllähän nekin jotka eivät usko hoitavat ja kasvattavat lapsensa, käyvät töissä ja hoitavat heille annettua virkaansa, jotkut paremmin kuin kristityt jotkut huonommin. Ainoa ero on siinä, että kristitty uskoo Kristukseen. Syntien anteeksiantamuksen uskominen Kristuksen tähden, on niin jalo asia, että se tekee hyväksi kaiken, mikä ihmisessä on. Teot, jotka suoritetaan uskossa, ovat pelkkiä kallisarvoisia tekoja ja toisinpäin teot, jotka suoritetaan epäuskossa, ovat kaikki syntiä. "Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room. 14:23). Perisynnin turmelema liha ajattelee, että hyvät teot ovat jotain todella erityistä, täytyy tehdä pyhiinvaelluksia ja rukoilla Isä meidän monta kertaa peräkkäin, täytyy pitää katse kokoajan hengellisissä asioissa. Mitä tässä käytännössä tapahtuu? Se lähimmäinen, jonka Jumala on antanut sinulle palveltavaksi, jää vaille palveluksia, kun sinä olet niin keskittynyt tuonpuoleisiin hengellisiin sfääreihin. Ja näin Kristus voi sanoa: ”Minun oli jano, mutta ette antaneet minulle juotavaa”. Tämä on yksi ihmisen lihan hedelmistä. Henkisen voiman tuhlaaminen yhteen asiaan, samalla kun unohdetaan ja laiminlyödään muita asioita, joihin pitäisi käyttää voimavaroja yhtä paljon, ellei enemmänkin. Karkeimmillaan tämä tapahtuu, kun tähdennetään pyhitetyn elämän hedelmiä niin paljon, että armonvälineitä sanaa ja sakramenttia pidetään niihin nähden toissijaisina ja lopulta unohdetaan ne.

Hyvät teot ovat siis lähimmäisen palvelemista, mutta niin kuin aina niin myös tässä ihmisen lihallinen järki vääntää kaikki Jumalan totuudet kieroon ja niin myös tämän lähimmäisen rakkauden, johon Jesaja meitä käskee: Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. (Jes. 1:17) Tämän päivän lihallisen ihmisen korvissa tämä ja vastaavat lauseet vääntyvät suvaitsevaiseksi rakkaudeksi. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, jokaisen oikeuksia, rakastaa ja tulla rakastetuksi täytyy puolustaa. Samaa sukupuolta olevien täytyy saada kirkollinen vihkimys. Näin sorrettujen puolustamisesta on tullut se reikä, jonka kautta synti kuin synti saadaan hävitettyä ja ihmiset saavat tämän reiän kautta Jumalan siunauksen irstaudelleen. Ja ne ihmiset jotka ajavat näitä asioita uskovat tämän sorrettujen puolustamisen ajatusmutkan kautta olevansa Jumalan asialla puolustaessaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Heille tämän typpinen sorrettujen puolustaminen on osa uutta kuuliaisuutta. Ja unholaan on jäänyt Paavalin vakava varoitus aiheesta: Ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät. (Room 1:32)

Augustinus sanoo: Jos luonnollinen kykymme vapaan tahdon varassa ollen on itsessään riittävä, niin että voidaan oppia tietämään kuinka on elettävä ja kuinka eletään oikein, on siis Kristus turhaan kuollut ja ristin pahennus poistettu. Jumalan sanan tulee siis pysyä Jumalan sanana, eikä ihmisen tule ryhtyä sitä mestaroimaan ottamalla sieltä itselleen mieluisalta tuntuvia kohtia. Vain kokonainen Jumalan sana on se miekka joka tunkee luihin ja ytimiin ja saa aikaan jatkuvaa parannusta, ei Jumalan sanasta tehty ohennettu tilkkutäkki. Uusi kuuliaisuus on siis mahdollista vain yhteydessä vapahtajaamme Jeesuksen Kristukseen. Siellä missä uusi kuuliaisuus ei tule näkyviin, vaan juoppo pysyy juoppona, varas varkaana, murhaaja murhaajana, haureuden harjoittaja jatkaa haureuttaan ja julkisyntinen pystyy synnissään, jne. siellä ei ole uskottu syntien anteeksiantamusta. Vain syntien anteeksisaaminen synnyttää uutta kuuliaisuutta ja syntien anteeksisaamisen haluamiseen taas tarvitaan synnintunto, ja tämä taas tulee Jumalan ohentamattomasta laista. Ja näin päädymme siihen, että Jumalan ohentamaton sana on se, joka uudesti synnyttää ihmisen. Usko tulee kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta.

Jumalan ohentamaton sana kuuluu myös kristitylle, koska kristityssä asuu vanha ja laiska Aatami, joka mielellään ohentelee Jumalan sanaa ja väärinkäyttää armoa hitauteen pyhityksessä ja hyvissä teoissa. Niinpä Raamattu kehottaakin kristittyjä armotta kieltämään itsensä ja hakkaamaan pois viettelevän käden ja jalan ja repäisemään pois pahentavan silmän (Matt. 18:8 - 9). Ja Johannes Kastaja julistaa ankarasti: ” Mutta jo on myös kirves pantu puiden juurelle; sen tähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja tuleen heitetään”. Tällaista on kristityn oikea vakavuus pyhityksessä, se paljastaa kristitylle hänen jokapäiväisen puutteellisuutensa. Ja se saa hänet pakenemaan varmaan turvapaikkaan, nimittäin syntien anteeksiantamuksen varaan, joka on täysin riippumaton ihmisen päivittäisestä onnistumisesta tai epäonnistumisesta pyhityksessä ja hyvissä teoissa. Tätä on kristityn uusi kuuliaisuus, pyhitys eli kilvoittelu, Kristukseen katsomista, eli synnin joka aina tarttuu pois panemista. Ei ihmisen ole mahdollista oman järkensä varassa pysyä oikealla tiellä, koska kaikissa ihmisissä myös kristityissä asuu niin monenlaisia himoja, joita vielä perkele valkeuden enkelin hahmossa vahvistaa kuvaillen ne miellyttäviksi ja oikeantuntoisiksi. Niinpä Paavali kirjoittaa Galatian seurakunnan uskoville kristityille: Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.

Kristityn uskon kohde on siis Jumala ja hyvien tekojen kohde on lähimmäinen. Niin kuin Kristus sanoo Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat. Ja kuten Paavali Galatalaiskirjeessä kirjoittaa: "Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Lähimmäisiä eivät ole vain ne, jotka ovat meille mieluisia, vaan myös ne jotka loukkaavat ja vihaavat meitä. Tämä lähimmäiseen kohdistuva rakkautemme ei joudu koetteelle silloin kun olemme meille mieluisassa seurassa, vaan silloin kun emme ole ja meitä loukataan. Niin paljon kun me tuolla nimenomaisella hetkellä rakastamme meitä loukkaavia ja vihaavia ihmisiä niin paljon meissä todella on aitoa lähimmäisen rakkautta eikä yhtään sen enempää. Niin kuin Kristus vuorisaarnassaan sanoo: "Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Mutta minä sanon teille: Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.”

Hyvät teot ovat siis lähimmäiselle tehtäviä Jumalan määräämiä ja Hänen mielensä mukaisia tekoja, jotka tehdään alttiisti rakkaudesta Jumalaan. Epäuskoisen ihan vastaavat teot ovat epäuskon vuoksi syntiä. Myös Kristityn hyvät teot ovat epätäydellisiä niissä olevan synnin vuoksi, mutta Kristuksen sovintoveri puhdistaa kristittyjen teot, joten niitä voidaan sanoa hyviksi, mitä ne ovatkin Kristukseen uskomisen tähden. Sillä mitäpä meillä olisi lisättävää Kristuksen sovituskuolemaan? Kristityn hyvät teot ovat arvokkaita, koska ne ovat Jumalan mielenmukaisia ja Hänen aikaansaannostaan kristityssä. Me emme voi omilla voimillamme tehdä hyviä tekoja. Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. (Fil. 2:13) Jos ihminen hyvien tekojensa kautta katsoo pelastuvansa, ne ovat perkeleen aikaansaannosta. Meissä asuva liha pyrkii alati kaikin keinoin hämärtämään Kristuksen ansion ja tuomaan tilalle oman ansiomme. Kristityn uusi kuuliaisuus on siis ristin kantamista. Risti opettaa tyytymään Jumalan armoon, kuolettamaan omaa lihaa ja panemaan toivon Kristukseen. Näin uusi kuuliaisuus ajaa Kristusta.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Kaksi asiaa, ensinnäkin hyvät teot ovat aivan tavallisia arkisia tekoja, joita tehdään erottelematta lähimmäiselle, niitä ei siis tehdä Jumalalle, eikä niiden kautta pelastuta. Ja toiseksi uusi kuuliaisuus on synnin joka aina tarttuu pois panemista ja Kristukseen uskomme alkajaan, päättäjään ja voimassa pitäjään katsomista ja hänestä voimaa ammentavaa. Nostakaamme mekin siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskon alkajaan ja päättäjään Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus VII Kirkko

Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: "Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne."

Seitsemännessä artiklassa tunnustetaan kirkon olevan pyhien yhteisö. Tätä ei voida hyväksyä ilman että pyhä usko turmeltuu, jos tällä tarkoitetaan sitä, että kirkosta erotetaan pahat ja syntiset. Tämä tuomittiin Konstanzin kirkolliskokouksessa Jan Husin harhaoppien joukossa ja se on selkeästi pyhän evankeliumin vastainen oppi. Johannes Kastaja vertasi kirkkoa puimatantereeseen, jonka viljan hän puhdistaa kädessään olevalla viskaimella ja "jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu" (Matt. 3:12). Ruumenet eivät tarkoittane mitään muita kuin pahoja kuten eivät jyvätkään muita kuin hyviä. Myös Kristus vertasi kirkkoa nuottaan, jossa on sekä hyviä että huonoja kaloja (Matt. 13:47-48). Kristus vertasi myös kirkkoa kymmeneen morsiusneitoon, joista viisi oli tyhmää ja viisi viisasta (Matt. 25:1-2). Tämän vuoksi tätä tunnustuksen artiklaa ei lainkaan hyväksytä. Se kuitenkin ansaitsee kiitoksen, että he tunnustavat sen, että kirkko on pysyvä ikuisesti. Tähän kuuluu Kristuksen lupaus, jonka mukaan totuuden henki pysyy kirkossa ikuisesti (Joh. 14:16) ja hän myös itse lupaa olla siinä läsnä "kaikki päivät maailman loppuun asti" (Matt. 28:20). Myös se ansaitsee kiitoksen, että he tunnustavat sen, etteivät erot jumalanpalvelusmenoissa riko uskon yhteyttä, mikäli tällä tarkoitetaan paikallisia käytäntöjä, joista Hieronymus sanoo: "Kullakin maakunnalla on rikas paikallisvärinsä". Mikäli he kuitenkin laajentavat tätä koskemaan koko katolisen kirkon yhteisiä jumalanpalvelusmenoja, ei tätä artiklaa voida hyväksyä. Tällöin me vastustamme heitä sanomalla pyhän Paavalin tavoin, "ettei meillä ole sellaista tapaa" (1. Kor. 11:16). Kaikkien uskovien tulee noudattaa kaikkialla noudatettavia jumalanpalvelusmenoja, kuten pyhä Augustinus opettaa kirjeessään Januariukselle, jota he itsekin lainaavat. Voimme olettaa, että nämä tavat periytyvät apostoleilta.

Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Tässä tarkoitettu kirkko ei ole laastilla yhteen liitetyistä tiilistä eikä nauloilla yhteen liitetyistä puista tehty rakennus. Tässä tarkoitettu kirkko eli seurakunta on ihmisistä koostuva kokonaisuus. Eikä mistä tahansa ihmisistä vaan syntisistä, syntinsä tuntevista ihmisistä joita liittää yhteen usko Kristukseen syntien sovittajaan. Niin kuin Kristus evankeliumissa sanoo: "Voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne" (Luuk. 6:24); köyhät, kurjat ja hyljätyt sen sijaan saavat lohdutusta ja iloa evankeliumista. Onhan Kristus tullut kutsumaan syntisiä eikä ensinkään vanhurskaita (Matt. 9:13). Kuten Kristuksen sanoistakin käy ilmi kirkko eli seurakunta eli Jumalan valtakunta ei perustu siihen kuuluvien ihmisten uskoon, vaan se perustuu evankeliumin lupaukseen syntien anteeksiantamuksesta, jota Kristukseen uskovat saavat Kristuksen tähden omistaa. Ihmiset eivät ole omalta puoleltaan pyhiä eikä niistä omalta puoleltaan pyhiä tule. Liha pysyy lihana. Siten ei myöskään ihmisjoukko eli seurakunta ole omalta puoleltaan pyhä eikä se pyhäksi tule. Niin kuin Kristuksen tähden syntinsä anteeksi uskova ihminen on pyhä, niin on myös seurakunta eli ihmisten joukko pyhä vain Kristuksen lävitse katsottuna. Tämä ihmisistä koostuva Jeesuksen verellä puhdistettu yksi kirkko tulee pysymään ikuisesti. Jo Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta selviää, ettei suuri väenpaljous ole Kirkolle perustava. Ja Herra sulki oven hänen jälkeensä. Silloin tuli vedenpaisumus maan päälle, tuli neljänäkymmenenä päivänä; ja vedet paisuivat ja nostivat arkin, niin että se kohosi korkealle maasta. Ainoastaan Nooa ja ne, jotka olivat hänen kanssaan arkissa, jäivät henkiin. (1. Moos. 7:16-24) Tästä selviää se, että on katsottava pelkästään Jumalan sanaan ja sen perusteella asiat arvioitava. Ei siis tule katsoa siihen, kuinka pyhä on kaiken alku, ketkä ovat esi-isät ja mitä kaikkea Jumala on omaisuudeksi antanut. Eikä siihenkään miten elävä seurakunta tai kirkko on. Onko siellä paljon lapsia vai vanhuksia, vaan on katsottava pelkästään Jumalan sanaan ja sen perusteella asiat arvioitava. Voi käydä niinkin, että maailma muuttuu niin peräti epikurolaiseksi, ettei koko maailmassa enää ole ainoatakaan julkista saarnastuolia, vaan julkinen saarna on pelkkää epikurolaista iljetystä ja evankeliumi säilyy vain kodeissa perheenisien ylläpitämänä, kuten oli Nooan aikana. Sillä Jeesus sanoo Luukkaan Evankeliumissa ”Ja niinkuin kävi Nooan päivinä, niin käy myöskin Ihmisen Pojan päivinä: he söivät, joivat, naivat ja menivät miehelle, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin; ja vedenpaisumus tuli ja hukutti heidät kaikki. Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy” (Luuk. 17:26-30). Luther kirjoittaa: ”Katso vain uskossa paikkaa, jossa ovat Jumalan sana ja sakramentit. Ohjaa askeleesi sinne, missä kajahtaa Jumalan sana ja ovat käytössä sakramentit. Siellä on Jumalan huone, tapahtuipa tämä kirkossa ja väen julkisesti kokoontuessa tai makuuhuoneessa, kun lohdutamme ja rohkaisemme sairaita, tai kun pöytävieraamme päästämme synneistä: siellä on taivaan portti. Sanoohan Kristus: 'Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä' (Matt. 18:20). Siellä on Jumalan huone ja taivaan portti kaikkialla maanpiirissä, missä vain Jumalan sanasta ja sakramenteista puhtaasti opetetaan.”

Varhaiskirkossa ymmärrettiin, että kirkko on hengellinen yhteisö, joka korvasi Israelin Jumalan kansana maailmassa. Kirkko kokosi yhteen Kristukseen uskovat. Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka jokainen jäsen elää yhteydessä Kristukseen. Ehtoollisen vietossa tämä ykseys tuli näkyväksi, sillä ainoastaan kastetut saivat siihen osallistua. 300 luvulla ollut donatolaiskiista kosketti myös oppia kirkosta. Donatolaiset ajattelivat, että näkyvä kirkko on pyhien yhteisö eikä se sisällä syntisiä. Heidän mukaansa vainojen aikana uskonsa hylänneet eivät saaneet enää uudestaan liittyä kirkkoon. Ja kaikki jotka nämä luopiot olivat kastaneet tai vihkineet papiksi oli vihittävä ja kastettava uudelleen. Augustinus nousi vastustamaan heitä. Augustinuksen mukaan Kirkko ei ollut vain pyhien, vaan syntisten ja pyhien sekoittunut kokonaisuus. Kristus pyhittää kirkon ja tämä pyhyys täydellistyy lopullisesti viimeisessä tuomiossa. Katolisessa kirkossa kirkko-oppi kehittyi historian aikana hierarkkiseen suuntaan. Katolisten mukaan maailmassa näkyvä kirkko tarvitsee maailmassa näkyvän pään, joka on varustettu korkeimmilla jumalallisilla valtuuksilla. Tämä pää on Rooman paavi. Niinpä keskiajan paavi Innocentius III julisti, että Paavi (eli hän itse) on Jumalan sijainen maanpäällä. Tällaiseksi kehittyi vuosisatojen aikana katolinen oppi kirkosta. Joten on ymmärrettävää, että tämä Raamatun jae joka nyt kuulemme ”Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani.” (Matt 18:17), oli Lutherilla luultavasti mielessään kun hän kirjoitti: ”Ja kun olin voittanut kaikki argumentit kirjoitusten avulla, tämän yhden voitin suurien vaikeuksien ja ahdinkojen jälkeen, Kristuksen suosiosta, vain vaivoin: Tämän, että kirkkoa on kuultava”. On siis niin, että kun ihmisen sana eikä Jumalan sana määrää kirkossa, sitä ei ole kuultava. Olipa sillä ihmisen sanalla miten pitkä ja pyhä historia tahansa takanaan. Sillä perisynnin vuoksi ihminen tekee kirkostakin hierarkkisen, niin että valta kasvaa hierarkiassa ylöspäin mennessä. Näin kulloinkin vallassa olevat tahot edustavat Jumalaa maanpäällä ja heitä on seurakuntalaisten oman autuuden menettämisen uhalla toteltava, eikä Jumalan sanaa. Kun Jeesus opetti täysin päin vastaista ihmisen lihalle myrkyllistä opetusta: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Matt. 20:25–28) Tästä muistutuksena paavilla on yhä titteli: servus servorum Dei, Jumalan palvelijoiden palvelija. Näin ihminen verhoaa oman perisynnistä johtuvan vallan tavoittelunsa Raamatulla, että se näyttäisi pyhältä.

Kirkko asiassa selville vesille päästyään Luther opetti, että kirkon synnyttää ja pitää voimassa Jumalan sana. Hän kirjoittaa vähäkatekismuksessa: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa.” Oleellisinta on siis, että julistetaan apostoleilta periytyvää evankeliumia, kuin että ollaan historiallisesti periytyvän instituution jäseniä. Kirkon jatkuvuus ei siis Lutherin mukaan riipu pappisvihkimyksen kautta välittyvästä pappisvirasta eikä apostolisesta seuraannosta. Luther korosti aikansa hurmahenkiä vastaan, että kirkko on maailmassa näkyvä ja järjestäytynyt yhteisö. Katolisia vastaan Luther opetti, että väärä ja oikea kirkko ovat ulospäin näkyviä ja järjestäytyneitä yhteisöjä, mutta siihen niiden samankaltaisuus loppuukin. ”Vaikkakin väärällä kirkolla on oikeat kristilliset asettamukset, se on oikea vain ulkoiselta olemukseltaan”´. Väärä kirkko siis näyttää oikealta kirkolta mutta onkin todellisuudessa aivan muuta. Anabaptistien oppi kirkosta oli samantapainen donatolaisten kanssa. Heidän mukaansa todellinen kirkko on taivaassa ja maanpäälliset instituutiot ovat sen irvikuvia. Heidän mukaansa kirkko on Konstantinuksen kääntymyksestä asti mennyt läheiseen suhteeseen valtion kanssa ja turmeltunut. Kirkko on täysin vanhurskasten seura eikä mikään syntisten ja pyhien sekoittunut seura. Reformoidut eli kalvinistit lisäsivät myöhemmin kirkon tuntomerkiksi kirkon ulkonaisen kurin. Tämä on vastoin luterilaista opetusta, sillä pakanatkin voivat pitää yllä ulkoista kuria. Tällä uudella tuntomerkillä, joka ujuttautui pietismin kautta luterilaiseen kirkkoonkin, on taipumus riistää kristityiltä evankeliumin lohdutus, syntinen ei pelastukaan enää yksin armosta ilman lain tekoja. Nyt jatketaan Augsburgin tunnustusta eteenpäin.

Kirkko on pyhien yhteisö, Tämä on selvää seurausta vanhurskauttamisopista. Luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaanhan ihminen joko uskoo Kristukseen ja on tällöin Kristuksen ansion tähden täydellisesti pyhä ja vanhurskas Jumalan silmissä tai ihminen ei usko Kristukseen ja on täydellisesti paha, ja jo tuomittu, koska ei usko Kristukseen. Näiden kahden välillä ei ole mitään välimuotoja ei ole kiirastulia eikä ihmisen erilaisia pyhittymisasteita tai prosesseja. Näin ollen ne jotka ovat todellisesti uskovia kuuluvat kirkkoon ja muodostavat pyhien yhteisön. Mutta koska kirkon perustava tekijä, sydämessä oleva usko, on ihmissilmälle näkymätön ja vain Jumalan tiedossa, niin pyhien yhteisö eli kirkko on näkymätön. Ortodoksit ja katoliset eivät ole syvimmältään ymmärtäneet mitä luterilaiset tarkoittavat sanoessaan, että kirkko on pyhien yhteisö. Syynä tähän on se, että heillä on erilainen vanhurskauttamisoppi. Katolisen kumoamuksen mukaan: Tätä ilmausta pyhien yhteisö ei voida hyväksyä ilman että pyhä usko turmeltuu, jos tällä tarkoitetaan sitä, että kirkosta erotetaan pahat ja syntiset. Ortodoksisen kirkon mukaan maallisen seurakunnan jakaminen kahteen eri yhteisöön näkyvään ja näkymättömään on mielivaltainen. Vain taivaallinen ja maallinen seurakunta tulee erottaa toisistaan. Sellaisen seurakunnan olemassaolo maan päällä, jonka vain pyhien näkymätön yhteisö ilman syntisiä ihmisiä muodostaa on tarkoitukseton. Jeesus Kristus tuli maanpäälle kadonneita pelastamaan hän perusti seurakunnan pyhittääkseen ja yleensä johtaakseen syntiset ihmiset pelastukseen. Tämän vuoksi seurakunta on pyhitettävien (Hepr. 2:11) eikä pyhien yhteisö. Tämän vuoksi seurakuntaan kuuluu ja tulee kuulumaan niin kauan kuin nykyinen maailma on olemassa, syntisiä ihmisiä kaikkine heidän epätäydellisyyksineen ja puutteellisuuksineen. Seurakunta jo aikoja sitten hylkäsi Donatolaisten erehdykset, jotka nyt protestantit toistavat. Ortodoksien mukaan seurakunta on siis pyhitettävien yhteisö. Tämä juontaa juurensa ortodoksisen kirkon vanhurskauttamisopista: Jossa uudesti syntyneen ihmisen päätehtävä on voittaa ja hävittää itsestään koko Aatamin perintö, eli muuttaa kasteessa veden ja Hengen kautta saatu vanhurskaus ihmishengen omin voimin tehdyksi vanhurskaudeksi. Ihminen ei kykene omin voimin suorittamaan tätä tehtävää. Hän tarvitsee edelleenkin armon apua ja myötävaikutusta. Samantapainen vanhurskauttamisoppi on myös katolisilla. Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksi antaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen. Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille. Joten tämän pohjalta seuraa että näistä tällä tavalla uudesti syntyneistä ihmisistä koottu seurakunta on pyhitettävien eikä pyhien yhteisö. Kun luterilaisten mukaan ihminen joko uskoo tai ei usko on täysin pyhä Kristuksen ansion tähden tai täysin paha epäuskonsa tähden ilman välimuotoja. Jolloin myös uudestisyntyneistä ihmisistä koottu seurakunta on täysin pyhä. Mutta tällaista seurakuntaa ei voi maanpäällä koota, koska kenenkään uskoa ei voida nähdä, joten siitä sanotaan että se on näkymätön. Kirkko ei siis perustu jäseniensä uskoon tai eettiseen nuhteettomuuteen, vaan Jumalan sanan mukaiseen evankeliumin julistukseen ja sakramenttien hoitamiseen ne luovat kirkon eli seurakunnan ja pitävät sitä yllä ei seurakuntalaisten oma usko tai kuuliaisuus. Sanan ja sakramenttien välityksellä ihmisen luo tuleva evankeliumi tekee kirkon kirkoksi. Kuten Luther sanoo: ”Pyhällä Hengellä on maailmassa erikoinen seurakunta. Tämä on se äiti, joka synnyttää ja kantaa jokaisen kristityn Jumalan sanalla. Tätä sanaa hän ilmoittaa ja harjoittaa ja hän valaisee ja sytyttää sydämet, niin että ne sen käsittävät, omistavat, siinä riippuvat ja pysyvät”.

Kirkko on pyhien yhteisö jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkko on pyhien yhteisö eli niiden, joita yhdistää osallisuus samaan evankeliumiin eli oppiin ja Pyhään Henkeen, joka uudistaa pyhittää ja hallitsee heidän sydämiään. Muutama vuosi sitten suomennetun saksalaisen teologin Werner Elertin tekemän tutkimuksen mukaan, apostolisen uskotunnustuksen sanat "pyhäin yhteyden" tarkoittavat yhteyttä pyhiin asioihin, eli synninpäästöön ehtoolliseen ja kasteeseen eikä pyhien keskinäistä yhteyttä. Tämä on yhteneväinen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa, sillä eihän ihmisten edes uskovienkaan ihmisten välinen yhteys olipa se miten pyhä tahansa anna syntejä anteeksi. Mutta jos nuo samat uskovat lohduttavat toisiaan evankeliumilla tai ovat messussa silloin heillä on yhteys pyhiin asioihin ja he saavat syntinsä anteeksi synninpäästön ja ehtoollisen välityksellä. Tämä, että kirkko on pyhien yhteisö, on vanhurskauttamisopin seuraus. Ne ainoastaan jotka uskovat syntinsä anteeksi annetuiksi Kristuksen kautta kuuluvat todelliseen kirkkoon. Tästä seuraa, että todellinen kirkko on ihmissilmille näkymätön, sillä emmehän me ihmiset voi lihallisilla silmillä nähdä toisen ihmisen uskoa. Mutta mitä tämä näkymättömyys oikein tarkoittaa? Jos kirkko on näkymätön, silloin kukaan ei voi tietää mistä täältä maailmasta osa siitä on löydettävissä. Kristus kuitenkin opettaa kaitsemaan Hänen lampaitaan (Joh 21:16–17) ja Paavali opettaa Apostolien teoissa: ”Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut.” (Apt. 20:28) Miten tämä kaitseminen ja huolehtiminen olisi mahdollista jos uskovia ei olisi mistään päin maailmaa löydettävissä? Kuka voisi saarnata näkymättömille hengille tai mikä henki voisi saarnata meille? Niin ollen täytyy olla selvä näkyvä tuntomerkki, josta kristillinen kirkko voidaan tunnistaa. Kristillisen kirkon tärkein tunnusmerkki on Jumalan sana, jota kristityt ihmiset seurakuntana kokoontuvat kuulemaan. Samoinhan Juutalaisten tunnusmerkki on Vanhan Testamentin ohella Talmud ja Islamilaisten tärkein tunnusmerkki on Koraani. Varmin tuntomerkki, josta kristillisen kirkon voi tunnistaa, on evankeliumi. Ei kirjoitettu evankeliumi, joka on kirjana kirkon kirjahyllyssä, vaan se evankeliumi mitä kirkossa käytännössä opetetaan. Missä päin maailmaa tahansa kaste, ehtoollinen ja evankeliumi ovat toistuvassa käytössä, siellä on kristillinen kirkko, eli siellä missä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Tähän ihmissilmille näkyvään kirkkoon on sekaantunut myös epäuskoisia, kuten Kristus Evankeliumissa sanoo: ”monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14) häävieraalle, jolla ei ollut häävaatteita, eli Kristuksen verellä pestyä pukua. Tässä sekalaisessa joukossa on kuitenkin joita kuita valittuja jotka ottavat vastaan Jumalan sanan. Sillä Jumala itse lupaa ”Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan,tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.” (Jes. 55: 10-11) Seurakunta on siis perustettu ihmisten eikä ruumiittomien henkien saattamiseksi Kristuksen tykö. Jumalan Poika suoritti ihmisten pelastustyön näkyvällä tavalla. Kristus perusti ihmissilmille näkyvän seurakunnan, näkyväisen opettajiston apostoleista ja näkyväiset sakramentit ja näkyvän avaintenvallan näkymättömän armon vuodattamista varten ihmissilmin näkyvällä ja ihmiskorvin kuuluvalla tavalla. Tässä mielessä kirkko on siis maailmassa näkyvä, muttei mitenkään ylimaallisella tavalla, vaan se julistettu sana Jumalan sana, joka synnyttää kirkon on ihan samanlaista ilman liikettä kuin mikä tahansa muukin ääni. Mutta koska se on Jumalan omaa sanaa, siinä sanassa on voima, niin kuin Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. (Room. 1:16)

On olemassa yksi ainoa kirkko, kuten Kristus sanoo Johanneksen evankeliumissa: Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:16) Kirkossa ei ole kukaan, joka ei usko Kristukseen tai tahtoo täydentää Kristuksen ansioita omilla teoillaan. Kirkko on pyhä, koska kaikki sen jäsenet omistavat Kristuksen kautta täydellisen uskonvanhurskauden. Kirkkoa kutsutaan katoliseksi eli yleiseksi sen tähden, ettei se ole sidottu johonkin kansakuntaan ja paikkaan, sillä siihen kuuluvat ne, jotka kaikkina aikoina, kaikkien kansojen parissa ja kaikkialla uskovat Kristukseen. Kirkko on apostolinen, koska kaikki sen jäsenet aina viimeiseen päivään asti uskovat Kristukseen apostolien sanan kautta ja pitäytyvät siihen. Kirkkoisä Cyprianuksen lause, jonka mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, pitää paikkansa. Sen tähden, että ainoastaan niillä ihmisillä, jotka uskovat evankeliumin, on Jumalan armo ja autuus. Kuten Luther laveammin sanoo Isokatekismuksessa: Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta. Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä. Pyhä Henki on vetänyt minut siihen ja liittänyt sen jäseneksi antamalla minun kuulla Jumalan sanaa, jota edelleenkin saan kuulla. Sanan kuulemisesta alkaa pääsy pyhien yhteisöön. Ennen kuin siihen pääsimme, olimme kokonaan Perkeleen omia emmekä tienneet Jumalasta ja Kristuksesta yhtään mitään. Mutta Pyhä Henki pysyy viimeiseen päivään asti pyhässä seurakunnassa eli kristikunnassa. Sen välityksellä hän vetää meidät yhteyteensä, sitä hän käyttää sananjulistukseen ja -harjoitukseen, sen välityksellä hän pyhittää meidät ja kasvattaa pyhyydessä. Näin me joka päivä kasvamme ja vahvistumme Pyhän Hengen luomassa uskossa ja uskon hedelmissä.

Tarkoittaako Luther tässä, että ainoastaan hänen ympärillään olevat ihmiset myöhemmin luterilaiset ovat tuo pieni pyhä joukko? Ei. Luther esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksen kirjan luennoissaan useasti sanoo uskovansa katolistenkin keskuudessa olevan yhä todella uskovia. Ja tämä seitsemäs artiklakin ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”, pitää sisällään sen, ettei Melanchton ja Luther ole katsoneet olevansa ainoa oikea kirkko. Niin myös Paavali nimittää seurakunnaksi Jumalan armosta luopuneita ja Mooseksen lain alle siirtyneitä galatalaisia. Vaikka galatalaiset olivatkin luopuneet, oli heidän keskuuteensa kuitenkin jäänyt kaste ja sana jne. Lisäksi heidän keskuudessaan oli muutamia oikeamielisiäkin. Jos luterilaisesta kirkosta sanottaisiin, että se on ainoa pyhä ja apostolinen kirkko, se kumoaisi kristinuskon pääuskonkohdan, opin vanhurskautuksesta. Se kumoaisi sen siten, että jos ihminen uskoo syntinsä anteeksi Kristuksen tähden vilpittömästi ilman pahaa aikomusta, mutta ei kuulu luterilaisiin, hän ei voisi tuon luterilaisiin kuulumattomuuden vuoksi pelastua. Tuosta oikeaan leiriin kuulumisesta olisi tällöin tullut pelastuksen ehto, eikä Kristuksen sovitustyöstä. Mutta tätä seikkaa, että harhauskoisissakin kirkoissa on Jumalan lapsia, ei saa käyttää perusteena yhteyden pitämiseen tällaisten kirkkojen kanssa. Ne uskovaiset, joita harhauskoisissa kirkoissa on, yksimielisyyden ohjeen esipuheen mukaan: ”käyvät yksinkertaisuudessaan harhassa, Jumalan sanan totuutta pilkkaamatta.” Yksimielisyyden ohjeen esipuheessa ”hylätään ainoastaan väärät viettelevät opit ja niiden itsepintaiset opettajat ja pilkkaajat. Me emme ensinkään epäile etteikö niissä kirkkokunnissa jotka eivät ole päässeet kanssamme yksimielisyyteen ole paljon hurskaita, viattomia ihmisiä”. Kun Luther puhuu, että harhauskoisissakin kirkoissa on uskovia, hän puhuu vain ja ainoastaan yhteisöistä, joissa evankeliumi ja sana ja sakramentit ovat oleellisilta kohdiltaan säilytetty. Mitäpä siitä seuraisi, jos harhauskoisessa kirkossa ei olisi uskovia? Silloin kirkko ei olisi pysynyt maanpäällä aina, silloin olisi ollut Kristus vailla valtakuntaa ja Pää vailla ruumista. Niin ei esimerkiksi katolisten keskuudessa olisi tällöin voinut olla uskovia edes uskonpuhdistukseenkaan asti. Kristus kuitenkin sanoo Matteuksen evankeliumin lopussa: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”. Tämä tarkoittaa, että maanpäällä täytyy aina olla pyhiä ja toisia pyhiä tulla heidän tilalle aina maailman loppuun asti. Luther kirjoittaa Galatalaiskirjeen selityksessään: ”Kirkko on koko maailmassa, missä ikinä evankeliumi ja sakramentit ovat läsnä. Mutta juutalaiset, turkkilaiset ja kiihkohenget eivät ole kirkkoa, koska he torjuvat ja kieltävät sanan ja sakramentit.”

Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi näet riittää se, että siinä evankeliumi yksimielisesti, puhtaan käsityksen mukaisesti saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. Tämä Augsburgin artiklan kohta on ekumeeninen, mutta tässä että evankeliumi yksimielisesti, puhtaan käsityksen mukaisesti saarnataan, on mukana luterilainen vanhurskauttamisoppi. Evankeliumin puhdas saarnaaminen on sen saarnaamista, ettei ihminen voi tehdä pelastuksen asiassa mitään, vaan saa kaiken armosta. Ja toisaalta evankeliumin puhtaaseen saarnaamiseen kuuluu evankeliumin lisäksi myös laki osa, sillä lain kautta tulee synnintunto, joka vetää ihmistä Kristuksen luo ja evankeliumin kautta annetaan synnit anteeksi. Eikä evankeliumin puhtaassa saarnaamisessa saa näitä kahta lakia ja evankeliumia sekoittaa mitenkään. Sakramenttien Jumalan sanan mukainen jakaminen tarkoittaa, että virkaan vihityt miehet jakavat sakramentit käyttäen juuri niitä sanoja mitä Jumalan sanassa on asetettu käytettäväksi. Jos siis evankeliumia on saarnattu ja sakramentit on jaettu niin kuin Pyhä Henki on määrännyt ja asettanut, silloin Pyhä Henki on siellä ja silloin siellä on syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus. Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi ei siis ole välttämätöntä, että kaikkialla noudatetaan yhdenmukaisia ihmisten järjestämiä jumalanpalvelusmuotoja Augsburgin tunnustuksen 15 artiklassa selvennetään tätä. Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Sellaisia ovat vakiintuneet pyhäpäivät, juhlat jne. Ihmisiä kuitenkin varoitetaan näissä asioissa rasittamasta omiatuntojaan käsityksellä, jonka mukaan sellainen kultti on välttämätön pelastuksen saavuttamiseksi.

Koska näkymätön seurakunta, joka näkyväisesti käsitetään on ainoastaan Jumalan tiedossa, niin tulee heti kysymys mikä seurakunta on oikea ja millä tuntomerkeillä se väärästä erotetaan. Lyhyt vastaus tähän on, että evankeliumin puhdas saarnaaminen ja sakramenttien jakaminen Kristuksen asetuksen mukaan on oikean kirkon tuntomerkki. Luther luettelee seikkaperäisemmin Kirkolliskokouksista ja kirkosta kirjassa seitsemän oikean kirkon tuntomerkkiä jotka nyt kuulemme lyhennettynä: Ensiksi voimme tuntea pyhän kristikansan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana. Vaikka tässä kohden voikin olla suuria eroavaisuuksia (1. Kor. 3:12 - 13). Toisilla on Sana aivan puhtaana, toisilla ei aivan puhtaana. Sillä Pyhä Henki pyhittää kirkon vain Jumalan sanalla. Tässä ei tarkoiteta mitään sisäistä sanaa vaan ulkonaista korvin kuultavaa sanaa, jota ihmiset saarnaavat suullisesti. Sillä sen on Kristus jättänyt jälkeensä ulkonaiseksi merkiksi, josta hänen kirkkonsa voidaan tuntea. Toiseksi tunnetaan Jumalan kansa kasteen sakramentista, että se oikein opetetaan, uskotaan ja nautitaan Kristuksen säädöksen mukaan. Kun sellaisen merkin huomaat, niin tiedä, että siellä on välttämättä kirkko. Kolmanneksi voimme tuntea Jumalan kansan siitä, että se pitää, uskoo ja nauttii pyhän alttarin sakramentin Kristuksen säädöksen mukaisesti. Missä nyt näet tätä sakramenttia oikein jaettavan, siellä varmasti on Herran kansa olemassa. Neljänneksi tunnemme Jumalan kansan julkisesta avaintenvallasta. Joka tarkoittaa, että jos kristitty rikkoo veljeään vastaan (Matt. 18:15 - 16), niin on häntä nuhdeltava, mutta jollei hän paranna itseänsä, on hänet sidottava synteihinsä ja erotettava seurakunnasta. Jos hän taas tekee parannuksen, on hänet päästettävä synneistään. Siinä on avaintenvalta. Kun nyt huomaat, että jossakin muutamille synnit anteeksi annetaan ja toisille pidätetään, joko julkisesti tai yksityisesti, niin tiedä, että siellä on Jumalan kansa. Viides kirkon ulkonainen tunnusmerkki on siinä, että kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, tai että sillä on virkoja, jotka se täyttää. Pyhä Henki on tässä kohden erottanut vaimot, lapset ja oppimattomat ihmiset, ja valitsee ainoastaan kykeneviä mieshenkilöitä tähän virkaan (paitsi hätätilassa), kuten Paavali kirjeissään kirjoittaa. Sillä täytyy välttämättä olla piispoja ja pappeja eli saarnamiehiä, jotka sekä julkisesti että yksityisesti toimittavat, tarjoavat ja antavat edellä mainittuja neljää asiaa tai pyhää toimitusta kirkon puolesta ja kirkon nimessä, sekä ennen kaikkea Kristuksen käskyn perustuksella. Ja missä tätä näet, siellä totisesti on Jumalan kansa, pyhä kristikansa olemassa. Kuudenneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän, kristillisen seurakunnan rukouksesta, Jumalan julkisesta kiittämisestä ja ylistämisestä. Siellä missä kuulet ja näet rukoiltavan psalmeja ja hengellisiä lauluja Jumalan sanan ja oikean uskon mukaan; edelleen missä julkisesti teroitetaan mieliin uskontunnustus, kymmenet käskyt ja katkismusten opetukset, tiedä, että siellä varmasti on Jumalan pyhä, kristillinen kansa. Seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan (kuten Isä meidän rukouksessa pyydämme) perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden, Matt. 5:10: Autuaita ovat ne, jotka minun tähteni vainoa kärsivät. Ja jumalanpalveluksensa tähden heitä hirtetään, hukutetaan, murhataan, kidutetaan, ajetaan maanpakoon, rääkätään, kenenkään heitä armahtamatta. Eikä tätä tehdä siitä syystä, että he ovat avionrikkojia, murhamiehiä, varkaita tai lurjuksia, vaan koska he tahtovat palvella Kristusta ainoana Jumalanansa. Missä tätä näet ja kuulet, niin tiedä, että siellä on pyhä, kristillinen kirkko.

Luther sanoo myös että: ”Näiden seitsemän pääasian lisäksi on enemmänkin ulkonaisia merkkejä, joista tuntee pyhän, kristillisen kirkon. Kun emme ole epäsiveellisiä emmekä juomareita, vaan siveitä, raittiita, jne. Mutta näitä merkkejä älköön kuitenkaan pidettäkö yhtä varmoina kuin edellisiä, koskapa muutamat pakanatkin ovat sellaisiin töihin harjaantuneet ja joskus näyttävät pyhemmiltäkin kuin kristityt.” Ihmisen perisynnin alainen mieli ajattelee helposti, että kun kristittyjä riepotellaan mediassa heidän tekemiensä syntien tähden, että tämä on se seitsemäs Lutherin mainitsema merkki, mutta eihän se sitä ole. Eihän kristityn ihmisen tekemät synnit ole mikään kristityn tuntomerkki? Se kannattaa aina muistaa, että tässä puhuttu seitsemäs merkki on vain sitä, että kristittyjä vainotaan vain sen tähden, että he uskovat Kristukseen syntiensä sovittajana ja pitäytyvät Jumalan sanaan. Sillä Pietarin kirjeen mukaan: ”Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa”.(1 Piet 1:20)

Lopuksi: Matteuksen evankeliumissa Kristus sanoo: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille annetaan." (Matt. 6:33). Mitä pohjimmiltaan on Jumalan valtakunta, mitä pohjimmiltaan on seurakunta, mitä pohjimmiltaan on kirkko? Mitä se antaa? Sen kuulemme seuraavasta Lutherin Kirkko postillan lainauksesta: ”Kun Uusi testamentti usein mainitsee sanoja taivaan valtakunta, Jumalan valtakunta ja Kristuksen valtakunta, on kristityllekin erittäin tärkeää tietää, mitä ne merkitsevät. Jumalan valtakunta ei ole mikään muu kuin se sana, joka saarnaa syntien anteeksiantamusta, ja se on juuri pyhä evankeliumi. Tässä valtakunnassa, näet, on pelkkää armoa ja hyvyyttä, pelkkää syntien anteeksiantamista ja lukematta jättämistä, pelkkää rakkautta ja ystävällisyyttä. Se siis ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamista ja pois ottamista, syntien, joiden kautta omattunnot tulevat saastuneiksi, murheellisiksi ja levottomiksi. Synnin hävittämistä Kristus, Jumalan valtakunnan kuninkaana hallitessaan, toteuttaa kahdella tavalla. Ensiksikin siten, että antaa synnit anteeksi, jättää ne lukematta ja peittää ne vaikka ne ihmisessä ovatkin, niin kuin psalmi sanoo: "Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä!" (Ps. 32:1–2). Toiseksi siten, että hän monenlaisella ristiinnaulitsemisella ja kärsimisellä puhdistaa synnistä. Toista on synnin anteeksi antaminen, ja toista sen pois ottaminen eli sen pois perkaaminen. Kun ihminen uskoo ja hänet kastetaan, ovat kaikki hänen syntinsä hänelle anteeksi annetut; mutta sittemmin täytyy koko hänen elinaikansa monenlaisen ristin ja kuolettamisen kautta tapahtua synnin perkaamista. Hurskaita kristityitä ei kuitenkaan tunneta syntien puhdistamisesta eli perkaamisesta, vaan syntien anteeksiantamuksesta eli uskolla vanhurskauttamisesta, jossa Jumala heistä kääntää pois vihansa, ottaa heidät armoon, pitää heitä rakkaina lapsinaan eikä lue heille ainoatakaan syntiä kadotukseksi. Ne siis, jotka arvostelevat kristittyjä heidän tapojensa, tekojensa ja ulkonaisen elämänsä mukaan, erehtyvät karkealla tavalla eivätkä pääse mihinkään tulokseen. Ulkokultailijat menettelivät juuri siten, tuomiten Kristuksen, koska hän ei noudattanut heidän tapojaan, vaan seurusteli irstaiden, syntisten ihmisten kanssa. Syntien anteeksiantamuksella eli Jumalan valtakunnalla ei ole mitään rajaa eikä määrää. Evankeliumiteksti sen osuvasti ilmaisee. Pietarin kysyttyä: "Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?" Jeesus vastasi hänelle: "Minä sanon sinulle: ei seitsemää kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän" (Matt. 18:21–22), toisin sanoen, yhtä usein kuin niin käy. Jumalan valtakuntaa, syntien anteeksiantamuksen valtakuntaa, Raamattu on täynnä. Se sanoo Kristuksen valtakunnan ja hallituksen ulottuvan äärestä ääreen. Niinpä Daavid sanoo: "Hallitkoon hän merestä mereen ja Eufrat-virrasta maan ääriin saakka!" (Ps. 72:8), ja vähän tämän jälkeen (Ps. 72:11. jakeessa) hän sanoo: "Kaikki kansakunnat palvelevat häntä". Samoin kuin Jumalan valtakunnalla, syntien anteeksiantamuksella ei ole määrää eikä mittaa, sillä ei myöskään ole mitään loppua, vaan se kestää ainian, pysyy lakkaamatta, vaikk'eivät sen alamaiset aina pysy vakaina, lujina ja uskollisina, vaan usein lankeavat pois. Jumalan suosio ja armo pysyi vakaana pyhälle Pietarillekin, vaikka hän kielsi Herran ja lankesi. Ei ole olemassa muuta kuin yksi valtakunta, eikä siinä ole mitään muuta kuin pelkkää syntien anteeksiantamusta. Tätä valtakuntaa julistetaan ja tarjotaan evankeliumilla. Jumala suokoon, että me sen sellaisenaan vastaanottaisimme.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen: Kristus sanoi "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle". Taivasten valtakunta eli syntien anteeksiantamus tulee luoksemme Jumalan sanan, avainten ja sakramenttien kautta, sillä kaikki sakramentit ovat virranneet Kristuksen verestä, joka virtaa kasteeseen, ehtoollismaljaan ja synninpäästöön. Nämä tekevät kirkon kirkoksi ja erottavat sen kaikista muista ihmisten kokoontumisista, jos nämä Kristuksen asetuksen mukaan jaetaan, niin Pyhä Henki, syntien anteeksiantamus elämä ja autuus ovat läsnä. Nostakaamme mekin siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskon alkajaan ja päättäjään Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus VIII Mitä kirkko on?

Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin. Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.

Kahdeksas artikla käsittelee jumalattomia ja teeskenteleviä kirkon palvelijoita ja yhdessä pyhän Rooman kirkon kanssa siitä hyväksytään käsitys, että heidän pahuutensa ei ole sanan ja sakramenttien esteenä. Tässä yhteydessä kiitetään erityisesti sitä, että ruhtinaat tuomitsevat donatolaiset ja origenistit, joiden mukaan kirkossa ei tule käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia. Tämän harhaopin ovat myöhemmin herättäneet henkiin valdolaiset ja Lyonin köyhät, joita ovat myöhemmin seuranneet John Wycliffe Englannissa ja Jan Hus Böömissä.

Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414–1418 tuomittiin postuumisti John Wycliffen (1320–1384) opetukset. Ja esitettiin lähes 300 katolisen kirkon mielestä vääräoppista Wycliffen lausetta. Joista eräs on seuraavanlainen: "Jos piispa tai pappi on kuoleman synnissä, hän ei vihi eikä konsekroi (ehtoollista) eikä kasta". Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa 7-8 artiklan kohdalla mainitaan Wycliffestä seuraavaa. ”Me emme hyväksy donatolaisia emmekä Wycliffin kannattajia, joiden mielestä ne syyllistyvät syntiin, jotka kirkossa ottavat vastaan sakramentteja kelvottomilta.” Wycliffen kirjoitukset vaikuttivat Jan Husiin (1369–1415), joka vastusti esimerkiksi katolisessa kirkossa tapahtuvia väärinkäytöksiä eritoten Simoniaa. Keskiajalla simonia-termillä viitattiin kirkollisen viran, pappisvihkimyksen sakramentin yms. ostamiseen tai myymiseen. Simonia-käsite tulee Simon-nimisestä noidasta, joka tarjosi apostoleille rahaa saadakseen näin itselleen Pyhän Hengen lahjan (Apt. 8:9–24). Hus vastusi Simoniaa niin voimakkaasti, että kirjoitti: "papit ja piispat jotka harrastavat simoniaa syyllistyvät kuoleman syntiin ja niin heidän kaikenlaiset papilliset toimitukset ovat pätemättömiä". Hus painotti hyvin voimakkaasti papin elämän puhtautta. Luther sanoo pöytäpuheessaan: ”Oppi ja elämä on erotettava toisistaan. Meidän elämämme on huonoa kuten paavilaistenkin, me emme taistele heitä vastaan sen tähden emmekä tuomitse heitä elämän vuoksi. Sitä eivät tienneet Wycliff ja Hus, jotka hyökkäsivät elämän kimppuun. En väitä olevani hurskas, mutta minä taistelen Sanan puolesta, siitä, opettavatko he sitä oikein. Ei ole vielä koskaan tapahtunut sitä, että opin kimppuun hyökättäisiin. Se on minun kutsumukseni. Muut ovat vain intoilleet elämää vastaan, mutta opin käsitteleminen merkitsee asian ytimeen käymistä, koska juuri paavilaisten valta ja toiminta on pahaa. Jos olemme pitäneet kiinni tästä, on helppoa sanoa ja väittää, että elämäkin on pahaa. Mutta kun sana pysyy puhtaana, silloin voi ja saa elämästä puuttua jotakin, ja se järjestyy kuitenkin.” Luther arvosti Jan Husia ja aikansa böömiläisveljiä. Böömiläiset tekivät oman uskontunnustuksen vuonna 1535, joka oli mallinnettu Augsburgin tunnustuksesta. Luther kirjoitti böömiläisten tunnustuksen latinankieliseen versioon esipuheen vuonna 1538, tuo tunnustus on yhä yksi Moravian kirkon eli herrnhutilaisten uskontunnustuksista.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset. Donatolaiset opettivat, etteivät niiden ihmisten jakamat sakramentit hyödytä pelastuksen asiassa mitään, joilla ei ole Pyhää Henkeä. Donatolaisuus syntyi Afrikassa Diocletianuksen vainojen aikana (303–313). Se leimahti liekkeihin, kun Caecilianus niminen mies vihittiin Karhagon piispaksi 311. Tällöin jotkut kristityt protestoivat piispan valintaa. He syyttivät, että hänen piispan vihkimyksensä oli pätemätön, koska hänet oli vihkinyt virkaan Felix Aptungalainen, joka oli petturi (eli Felix oli luovuttanut Pyhiä kirjoja viranomaisille vainojen aikana). Heidän syytöksensä takana oli samankaltainen oppi, joka oli ollut montanolaisilla ja novatiolaisilla, että ainoastaan ne jotka elävät nuhteetonta elämää kuuluvat kirkkoon ja lisäksi, että sakramenttien pätevyys riippui, jakavan papin henkilökohtaisesta kunnollisuudesta. Donatolaiset kastoivat uudelleen vääriksi katsomiensa pappien kastamat ihmiset ja tämä kauhistutti varhaista kirkkoa. Heidät tuomittiin Arlesin synodissa 314 ja myös Rooman keisari Konstantinus Suuri tuomitsi heidät. Donatolaiset erosivat omaksi ryhmäkseen vuonna 316 ja järjestivät kirkkoonsa oman hierarkiansa. Vuonna 350 heidän lukumääränsä oli Afrikassa jo paikoin suurempi kuin alkuperäisen kirkon ja lähes jokaisessa Afrikan kaupungissa oli sekä alkuperäisen kirkon että donatolaisen kirkon piispa. Pyhän Augustinuksen kirjoitukset ja opetukset käänsivät donatolaisten voittokulun. Lisäksi valtion taholta suoritettu tukahduttaminen ja joidenkin donatolaisten kohtuuttomiin mennyt asketismi vielä entisestään vähensi heidän lukumääräänsä. Nyt kuulemme katkelman Augustinuksen kirjoituksesta Kasteesta donatolaisia vastaan: ”He kysyvät myös ’Onko synnit annettu anteeksi donatolaisen kasteessa’ niin, että jos me sanomme, ne ovat anteeksi annettu, he vastaavat, että Pyhä Henki on siellä. Sillä meidän Herramme puhaltaessaan opetuslasten päälle antoi heille Pyhän hengen ja sen jälkeen hän sanoi: ’Kastakaa kaikki kansat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’. ’Joiden synnit te annatte anteeksi, niille ne on anteeksi annettu; joiden synnit te pidätätte, niille ne on pidätetty.’ Ja jos se on näin, he sanovat, silloin meidän yhteisömme on Kristuksen kirkko, sillä Pyhä Henki ei anna syntejä anteeksi muualla kuin kirkossa. Ja jos meidän yhteisömme on Kristuksen kirkko, silloin teidän yhteisönne ei ole Kristuksen kirkko. Sillä kirkko on yksi, missä tahansa se onkin, sillä siitä on sanottu "yksi ainoa on minun kyyhkyseni, puhtoiseni, äitinsä ainokainen, synnyttäjänsä valio." (Kork.V. 6:9), eikä voi olla olemassa niin monia kirkkoa on kuin on skismoja. Mutta jos me sanomme, että syntejä ei anneta siellä anteeksi. Silloin he sanovat, siellä ei ole oikeaa kastetta ja sen vuoksi teidän pitää kastaa ne jotka meistä tulevat teidän kirkkoon ja koska te ette tee näin te todistatte että te ette ole oikea Kristuksen kirkko.” Augustinuksen katkelmasta näemme, että donatolainen harha pirstoo ajansaatossa kirkon lukemattomiksi kirkoiksi, jotka sanovat olevansa oikea kirkko. Donatolaisuus johtaa siihen ajatukseen, että yhdellä paikalla ei esimerkiksi voi olla kahta eri kirkkoa, jossa synnit saa anteeksi, vaan toisen täytyy olla väärä ja siinä ei saa syntejä anteeksi. Tätä vastaan Augustinus opetti kuten Augsburgin tunnustuksen 8 artikla, että Donatolaisten oikein suorittama kaste oli pätevä ja tuotti syntien anteeksiannon. Augustinuksen mukaan donatolaisuus korosti aivan liikaa ihmisen ominaisuuksia ja liian vähän Jeesuksen Kristuksen armoa. Langenneet ihmiset eivät voi erotella kuka on puhdas ja kuka ei. Sakramentin vaikutus ei riipu jakavan ihmisen ansiosta van sen asettajan Jeesuksen ansioista. Trenton kirkolliskokouksessa 1547 päätettiin seuraavasti. ”Jos joku sanoo, että sakramentin toimittaja, joka on kuolemansynnin tilassa, vaikka hän noudattaa kaikkea sitä, mikä olennaisesti kuuluu sakramentin toimittamiseen ja jakamiseen, ei kuitenkaan toimita eikä jaa sakramenttia: hän olkoon erotettu.” Kahdeksannen artiklan Ja muut samankaltaiset tarkoittaa uskonpuhdistusajan spiritualisteja, jotka vaativat puhdasta seurakuntaa.

Nyt tarkastelemme sitä mitä pappisvirasta ja armonvälineistä opetettiin saksan pietismissä 1600–1700 luvulla. Saksan pietistisillä liikkeillä on ollut suurivaikutus Suomen kirkon hengelliseen elämään ja herätysliikkeisiin. Tämä käsittelemämme Augsburgin tunnustuksen kahdeksas artikla joutui 1600 luvulla luterilaisen kirkon sisällä kovalle koetukselle. Kirkkohistoriasta voimme lukea, että 1600 luvun alkupuolella (1618–1648) olleen 30-vuotisen sodan jälkeen papiston tila Saksassa ei ole ollut kovin kehuttava. Pitkän sodan aiheuttama yleinen raaistuminen ja juoppouden lisääntyminen ilmeni papistossakin. Philip Jakob Spener (1635–1705), joka luetaan luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaneen pietismin perustajiin, kirjoitti Pia Desideria kirjassaan: ”Ihmiset ovat alkaneet pitää kuviteltua uskoaan ’todellisena ja elävänä’ tietämättä mitään uskon uudesti luovasta voimasta. Elävän uskon sijasta vallitsi mekaaninen luottamus kirkon armovälineisiin.” Todennäköisesti monilta papeilta ja sitä myöten myös seurakuntalaisilta oli unholaan jäänyt tämä Yksimielisyyden Ohjeen opetus. Aitoa pelastavaa uskoa ei siis ole niillä, jotka katumatta ja synnin tähden tuskaa tuntematta aikovat pysyä synneissään ja jatkaa niiden tekemistä. Vilpitön katumus kulkee aina uskon edellä; oikea usko kuuluu ja liittyy aina todelliseen parannukseen. Moni luulee näet olevansa uskossa, vaikka onkin kuolleen uskon eli kuvitelman vallassa, parannusta ja hyviä tekoja tekemättä. Sellainen pitää mahdotonta mahdollisena, sitä nimittäin, että sydämessä asuu samalla kertaa sekä oikea usko että paha aikomus jatkaa synnin harjoittamista. Tai sitten hän luulee, että ihminen voi olla tosi uskossa, vanhurskas ja autuas ja pysyä sellaisena sekä olla samalla kertaa lahon, hedelmättömän puun kaltainen, uskosta kun ei kasva mitään hyviä hedelmiä. Ihminen voi luulla uskovansa, vaikka hän vastoin omaatuntoaan jatkaa synnin harjoittamista tai antautuu uudestaan ehdoin tahdoin sellaiseen syntiin. Kaikki tämä on kuitenkin valhetta ja petosta. Vaikka Spener itse sanoutui irti donatolaisuudesta, jonka mukaan pappisviran vaikutus olisi ollut riippuvainen viranhaltijan pyhityksen tilasta: sana saattoi vaikuttaa myös uudestisyntymättömän saarnamiehen välityksellä. Silti muutamassa vuodessa armonvälineet alkoivat pietismissä kuitenkin luisua pois paikaltaan ja ihminen alkoi nousta niiden tilalla. Pietismin peruspiirteeksi tuli, että havaittavasta eettisestä uudistumisesta pääteltiin missä hengellisessä asemassa kukin oli. Tämä johti sakramenttien väheksyntään sillä yhteys niihin nähtiin jumalattomillekin yhteisenä ja siten toissijaisena. Usko ja armonvälineet irtautuvat toisistaan. Sakramenteista tulikin vaikuttavia vasta sitten kun niitä käytettiin jo armon tilaan päässeenä. Näin uskovat eriytyvät pyhittyneiksi ilman armonvälineitä. Pietismin mukaan kelvollinen ehtoollisen nauttiminen ei tuonut mitään syntien anteeksiantamusta, sillä pietismissä armovälineiden olemus, sielu ja oikea voima katsottiin tykkänään tai ainakin pääasiallisesti hurskaudesta riippuvaksi. Luther kuitenkin kirjoittaa Isokatekismuksessa: "Tämä on minun ruumiini ja vereni, teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.’ Se voidaan lyhyesti lausua näin: menemme ehtoolliselle ottaaksemme siinä vastaan aarteen, jonka välityksellä ja jossa me saamme syntien anteeksiantamuksen’”

Pietisti August Herman Francke (1663–1727), joka perusti kuuluisat Hallen laitokset opetti: ”Virka-armo, joka koskee kaikkia oikeauskoisten kirkkojen pätevän kutsun saaneita virassa olevia opettajia, myös niitä, jotka elävät paheellisesti, on harhaa ja pelkkää tarua”. Francken mukaan ei ole mitään virkalahjoja. ”Epäpyhällä opettajalla ei ole Hengen virkaa. Epäpyhä opettaja on epäpyhän elämänsä tähden susi, väärä profeetta ja saatanan palvelija. Raamattu puhuu ankarimmin kelvottomista opettajista. On olemassa erotus kääntyneen ja kääntymättömän opettajan viranhoidon välillä”, Francke julisti. Francke opetti, että ihmisen elämässä näkyviin tulevat hedelmät ovat oikea tuntomerkki josta oikeat ja väärät opettajat ovat tunnistettavissa. Virkaan tuli soveltaa Jeesuksen sanoja sokeista sokeiden taluttajista: ” jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat” (Matt.15:14). Tämä Jeesuksen lause ei Francken mukaan ollut ihmisille kyllin selvä. Sanottiin: samantekevää, ketä kuuntelemme, Jumalan sanaa he kaikki puhuvat. Francke tosin myönsi Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, ettei sanan voima riippunut opettajasta, vaan että sillä oli voima itsessään. Mutta tämä ei Francken mukaan erotusta poistanut. Sillä väärät eivät julistaneet koko totuutta, koska niin tehdessään he olisivat tuominneet oman elämänsä. Koska väärillä opettajilla ei ollut Pyhää Henkeä he olivat kelvottomia Hengen viran hoitoon. Francken perustamien Hallen laitosten opetus oli 1700 luvun alkupuolella seuraavanlaista: ”Koska jumalattomat eivät tunne mitään muuta kuin kirjaimia, he eivät saarnaa muuta kuin kirjaimia. Epäpyhän opettajan viralla ei ole mitään todellisia hedelmiä. Ero jumalattomien saarnaviran hedelmien aitoudella ja määrällä johtaa sanataikuuteen. Mitä hedelmää sinulle luvataan pahasta saarna virasta? Epäpyhällä opettajalla ei siis ole Hengen vaan kirjaimen virka. On kauheata, jos joku rohkenee väittää, että Hengen virka ilmenee myös jumalattomissa. Jos sanotaan, että jumalaton voi esittää Jumalan sanan kirjainta oikein, mitä se sitten on muuta kuin, että meillä on sananpalvelijan ja kirjaimen virka eikä Hengen. Kirjaimen virka on myös Uudessa testamentissa sikäli kuin ei mennä Raamatun johtamina itse Kristuksen luo, vaan riiputaan kiinni Raamatun luonnollisissa kirjaimissa. On siis erheellistä sanoa, että kun lihallinen ihminen kutsutaan Hengen virkaan, sellainen virka olisi todella Jumalasta. Siitä on Raamatussa yhtä paljon todisteita kuin paavilaisten aneista ja muista lisäyksistä”. Tätä Francken edustamaa pietismiä sanotaan nykyään hallelaiseksi pietismiksi. Hallen laitoksissa koulunsa käynyt kreivi N. L. Zinzendorf etääntyi lakihenkiseksi kokemastaan pietismistä. Hän opetti: ”Ne joille hurskaus on tullut Kristuksen sijaan, ovat armosta langenneita ja tahtovat lain kautta tulla vanhurskaiksi. Kristillisyys ei ole ensisijassa hurskaaksi tulemisessa eikä siinä että voitetaan syntejä vaan siinä että opitaan tuntemaan Kristus omaksi vapahtajaksi. Hurskas perustaa kristillisyytensä ulkonaiseen parannukseen ja tahtoo ihmisten silmissä näyttää kelvolliselta kristityltä.” Zinzendorf perusti mailleen hernhutilais-seurakunnan, josta uskon tähden vainotut Böömin ja Määrin veljet sekä hussilaiset saivat turvapaikan. Zinzendorf piti vuosina 1747–48 luentoja Augsburgin tunnustuksen artikloista. Kahdeksannen artiklan kohdalla, Zinzendorf opettaa, että donatolaiset olivat väärässä. He kiinnittivät huomionsa jakavan ihmisen sisäiseen tilaan ja henkilöihin jotka jakavat sakramentteja eivätkä itse sakramenttiin. Henkilöt jotka jakavat sakramentteja tekevät niin, koska kirkko on kutsunut heidät tähän virkaan. Tämä tapahtuu järjestyksen vuoksi, sillä Jumala on järjestyksen Jumala. Todellinen sakramenttien jakaja on Pyhä Henki, joka vaikuttaa sen mitä tapahtuu kasteessa. Samoihin aikoihin pietismin kanssa kehittyi radikaalipietismi, joka käänsi katseen kokonaan ihmisen sisälle ja hylkäsi myös käytännössä ulkonaisen sanan ja sakramentit. Radikaalipietistit saivat vaikutteita hieman aiemmin eläneeltä Jakob Böhmeltä (1575–1624), joka opetti, että ”kaikkia ulkonaisia välineitä kuten sanaa ja sakramentteja tulee käyttää vain kuin muurarien telineitä ja niin kuin itämaan viisaiden tähteä, siis niin, että ulkonainen lakkaa ajan mittaan ja tulee Hengen nielemäksi. Tosi kristityt ovat vapaita sakramenteista.” Mainitsen tässä erään radikaalipietismin edustajan käsittelemämme aihepiiriä koskevan mielenkiintoisen opetuksensa vuoksi. Johann Georg Gichtel (1638–1710) hylkäsi ulkonaiset armonvälinekappaleet ja kirkollisen viran. Hänen mukaansa julistuksen vaikutusvoima riippui saarnaajan henkilöllisyydestä. Gichtel oli imenyt itseensä mystikoilla tavattavan opin tincturasta, jonka mystikot esittivät hienonhienoksi eetterimäiseksi aineeksi, jossa Jumala liikkui maailmassa vaikuttaessaan ja joka Hengen tulikasteen saaneiden puhuessa seurasi heidän sanojaan ja huokui Jumalan välitöntä vaikutusta sieluihin. Ilman tincturaa saarna oli vain tyhjiä sanoja. Nämä Gichtelin aatteet levisivät aikoinaan laajalle Suomeenkin asti esimerkiksi pohjanmaan mystikko piireihin. Näin jälkikäteen voidaan nähdä, että pietistit ja radikaalipietistit toteuttivat Melanchthonin Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa esittämän varoituksen: ”Kristus on muuten kirkkoa koskevissa vertauksissaan varoittanut meitä, ettemme pappien tai yhteisen kansan yksityiselämän virheisiin loukkaantuneina lähtisi lahkoutumisen tielle, niin kuin donatolaiset rikolliset tekivät.” Spenerin edustama donatolaisuutta vastustava näkemys oli nykytietämyksen mukaan pietismissä vähemmistönä. Voidaan sanoa, että ainoastaan hernhutilaisuudessa oltiin tässä kysymyksessä tunnustuskirjojen linjoilla. Kuten kirkkohistoria esityksestä huomaamme: Kun katse käännetään Jumalan sanasta ihmiseen, tulee jos jonkinlaisia oppeja, mutta samalla niiden mukana tulee jotain muutakin. Viralle käy seuraavasti: Jumalan sanan auktoriteetti vähenee ja Hengen omaamien ihmisten sanan auktoriteetti kasvaa. Sanankuulijoiden kohdalla tämä tarkoittaa epävarmuuden kasvamista. Näin evankeliumin tielle on saatana päässyt ovelasti levittämään verkkonsa. Juuri silloin kun evankeliumia julistetaan ja sakramentteja jaetaan ja on mahdollista uskoa syntien anteeksianto ihan korvilla kuulemalla ja syömällä ja juomalla, sitä ei voidakaan uskoa, kun ei tiedetä jakajan ja julistajan sieluntilaa.

Ajatellaanpa, että donatolaiset olisivat oikeassa. Synninpäästö ja sakramentti olisivat vaikuttavia ainoastaan silloin kun niiden jakaja itse on armontilassa. Mitä siitä seuraisi? Kun seurakuntalainen kuulisi synninpäästön tai saisi sakramentin hän ei voisi olla täysin varma siitä onko julistettu synninpäästö vaikuttava tai että onko saatu sakramentti pätevä. Hänen täytyisi perustaa varmuus Jumalan sanan sijasta, (joka lupaa syntien anteeksiantamuksen) omaan sisäiseen vakuuttuneisuuteen synninpäästön julistajan ja sakramentin jakajan sieluntilasta. Omantunnon täytyisi tällöin nojata julistajan sieluntilasta saatuun vakuuttuneisuuteen eikä Jumalan omaan sanaan. Kun sitten myöhemmin seurakuntalainen kuuleekin, ettei jakaja ollutkaan armontilassa hänen täytyykin juosta toisen jakajan luo saamaan sakramentti tai synninpäästö ja niin edelleen. Vaikka hän oli aiemmin kuullutkin synninpäästön ja saanut sakramentin Jumalan sanan mukaan, niiltä oli vienyt syntejä anteeksiantavan voiman tuo uusi tieto, ettei jakaja ollutkaan armontilassa, joten hänen lausumistaan sanoista ja jakamastaan sakramentista jäi puuttumaan Pyhä Henki, joka antaa synnit anteeksi. Tästä, että Jumalan sanan voima sidotaan henkilön, joka sitä julistaa sieluntilaan on seurauksena epävarmuus, koskaan ei voi olla täysin varma siitä, että onko synnit anteeksi vai ei. Käytännössä kuten donatolaisten historiasta näemme, heille on käynyt niin, että he ovat eristäytyneet muista kristityistä omaksi ryhmäkseen jolloin, se joka ryhmään on ryhmän kriteerein kuulunut, on voinut julistaa synnit anteeksi ja jakaa sakramentteja, huolimatta siitä uskooko hän itse vai ei. Näinhän on pakkokin käydä, sillä eihän kukaan voi elää tässä asiassa epävarmuudessa. Emmehän me kukaan voi nähdä emmekä tietää toisen uskoa. Synninpäästön ja sakramentin vaikuttavuutta saa perustaa inhimilliseen tunteeseen tai ihmisen sisäiseen vakuuttuneisuuteen toisen ihmisen sieluntilasta. Tuntuu että sain oikean sakramentin. Tuntuu, että sakramentin jakaja oli armontilassa. Tuntuu, että synninpäästön julistaja oli armontilassa. Tuntuu, että sain synnit anteeksi. Sakramentin ja synninpäästön voima tulee Jumalan sanasta eikä ihmisen tunteesta tai sisäisestä vakuuttuneisuudesta tai toisen ihmisen uskontilan arvioinnista. Ei Kristuskaan ole sanonut, te olette jo puhtaat koska minä olen puhdas, vaan ”te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät” (Joh. 15:3) ja toisaalla: ”Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä” (Joh. 6:63) Pietarin kirjeessä lukee: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä”. (1 Piet 1:16) Mutta minkä välityksellä pyhyys tulee meille? Sanan ja sakramenttien kautta Jumalan valtakunta eli syntien anteeksiantamus tulee luoksemme, ei julistajan tai jakajan pyhyyden kautta. Donatolaisella opilla on myös laajempia seurauksia. Koska donatolainen kirkko pitää omaa kirkkoaan ainoana oikeana, se tekee näkymättömän pyhien yhteisön näkyväksi ja kokoaa lusteet pois pellosta vaikka Kristus sen Matteuksen Evankeliumissa kieltää (Matt. 13:29). Lisäksi donatolaisuus tekee epävarmaksi luterilaisen vanhurskauttamisopin, voidaan uskoa kyllä, että Kristuksen tähden saadaan synnit anteeksi. Mutta se miten tuon anteeksiannon saa, on epävarmaa, sen tähden että se perustuu, joko omaan arviointiin tai jonkun toisen ihmisen arviointiin synninpäästön julistajan ja sakramenttien jakajan sieluntilasta. Näin tulemme johtopäätökseen, että Donatolaisuus on eräs perisynnin hedelmistä, sillä siinä kiinnitetään huomiota siihen mitä ihminen on sen sijaan, että kiinnitettäisiin huomiota, siihen mitä Jumala on ja mitä Jumala sanassaan lupaa.

Seuraavaksi kuulemme suomentamani pitkähkön lyhennelmän Lutherin saarnasta. Saarna Pääsiäistiistai aamuna 30 päivä maaliskuuta Wittenberg 1529. "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." (Joh. 20:21-23) ”Näiden jakeiden pohjalta nousee kysymys? Onko niillä joilla ei ole Pyhää Henkeä myös valta antaa syntejä anteeksi? Sillä Kristus sanoo: ”Ottakaa Pyhä Henki”, se on selvää, että Kristus ei ole halunnut tätä virkaa ja työtä suoritettavan ilman Pyhää Henkeä. Mitä silloin teemme niiden kanssa, joilla ei ole Pyhää Henkeä? Tämä kysymys on aiheuttanut paljon ongelmia kristikunnassa ja yhä tänään se on suuri kysymys, johon monet kompastuvat. Kauan sitten Donatolaiset tekivät niin ja nyt Anabaptistit ja muut hurmahenget. He ovat juuttuneet kiinni ajatukseen, ettei paha roisto ja jumalaton pappi voi saarnata evankeliumia tai jakaa sakramentteja. ”Se joka on epäpuhdas”, he sanovat, ”ei voi tehdä ketään puhtaaksi”. Se on varmasti totta, että evankeliumin saarnavirka ja syntien anteeksi antaminen eivät kuulu kenellekään toiselle, vaan yksin Pyhälle Hengelle. Mikäli Pyhä Henki on läsnä, niin on läsnä myös syntien anteeksiantamus. Jos Pyhä Henki ei ole läsnä, silloin ei ole anteeksiantamustakaan. Täten myös sakramenttien jakaminen, kastaminen, Kristuksen ruumiin ja veren tarjoaminen eivät kuulu kenellekään muulle kuin yksin Pyhälle Hengelle. Myös ulkoisen suullisen Jumalan Sanan harjoittaminen kristikunnassa on Pyhän Hengen virka ja työ, kuten Pietari sanoo, että se evankeliumi joka on julistettu apostolien kautta (1 Piet. 1:12), on Pyhän Hengen kautta taivaasta lähetetty. Kuitenkin usein virka ja Jumalan sana pysyvät myös epäuskoisten ja jumalattomien joukossa, kuten on tapahtunut harhaoppisten ja katolisten keskuudessa. Nyt mikäli saarnavirka ja evankeliumin sana ja sakramentit (jotka ovat Pyhän Hengen asetuksia) ovat täydellisinä ja muuttamattomina läsnä, niin on läsnä myös syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus, vaikka epäuskoiset ja jumalattomat ihmiset ovat harjoittamassa virkaa ja julistamassa Jumalan sanaa. Meidän ei tule kiinnittää niinkään paljon huomiota henkilöön kuin virkaan, sillä virka pysyy vaikka jotkut henkilöt ovat jumalattomia ja väärinkäyttävät virkaa. Sinun ei tule katsoa henkilöä, vaan virkaa ja sanaa. Nyt jos pappi julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentit Pyhän Hengen asetuksen mukaan, on Pyhä Henki, syntien anteeksiantamus ja kaikki hyvä läsnä. Jos pappi on tekemisissä kanssasi ilman Jumalan sanaa ja sekoittaa Pyhän Hengen asetuksen, silloin paikalla on saatana ja kaikki paha. Jumala ei ole sijoittanut Hänen virkaansa, sanaansa, ja asetustaan meidän persoonaamme, vanhurskauteemme ja arvollisuuteemme, vaan Itseensä. Jos se nojaisi meidän persoonaamme ja vanhurskauteemme, silloin me emme koskaan voisi olla varmoja Jumalan lahjoista, emmekä me voisi olla varmoja syntien anteeksisaamisesta ja pelastuksestamme. Ihmisellä voi siis olla Pyhä Henki kahdella tavalla: Ensiksi hänellä itsellään, niin että Pyhä Henki Jumalan sanan kautta valistaa, pyhittää, vanhurskauttaa ja pelastaa tämän ihmisen, vaikkei ihminen ole virassa, eikä hänen työnsä ole opettaa Jumalan sanaa. Tämä on paras ja kaikkein siunatuin tapa omata Pyhä Henki. Toiseksi jollakin voi olla Pyhä Henki ei hänellä itsellään eikä hänen persoonassaan, vaan hänen virassaan. Juuri kuten jumalattomilla pastoreilla, lahkolaisilla hengillä ja harhaoppisilla voi olla Pyhä Henki. Ei heillä itsellään, (niin että he pelastuisivat), vaan heidän virassaan, jota he suorittavat. Sen tähden, että tämä virka ei ole ihmisten virka, vaan Kristuksen, joka asetti viran ihmisten päälle ja käski heidän palvella sillä toisia. Tämä tosin on vaarallinen tapa omistaa Pyhä Henki, sillä Matteuksen Evankeliumin mukaan: ”Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.” (Matt. 7:22–23). Antaessaan apostoleille vallan päästää ja pidättää syntejä Kristus ei sano: ”Ottakaa Pyhä Henki ja te tulette olemaan pelastettuja, pyhiä ja vanhurskaita”, vaan Kristus sanoo: ”Ottakaa Pyhä henki, ne joiden synnit te anteeksi annatte, niiden synnit on anteeksi annettu”. Hän sanoo tämän siksi näin, että me voimme tunnistaa ja kunnioittaa syntien anteeksiannon ja pidättämisen valtaa ja saarna virkaa Pyhän Hengen virkana. Kristus tekee apostolit varmaksi Pyhästä Hengestä heidän persoonansa katsoen toisaalla, kuten esimerkiksi silloin kun Hän lohduttaa heitä tulevasta skandaalista Hänen kärsimisestään ja kuolemastaan sanomalla: ”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva” (Joh. 14:16–17). Mutta tässä Kristus tekee apostolit varmaksi Pyhästä Hengestä heidän virkaansa katsoen. On siis selvää, että ihmisellä voi olla Pyhä Henki kahdella tavalla: hänen persoonaansa katsoen ja hänen virkaansa katsoen. Sillä meidän omaankin persoonaamme katsoen Pyhä Henki ei ole meidän kanssamme aina. Sen tähden, että me usein sallimme pahan hengen ajaa meitä ja hylkäämme Jumalan, kuten teki Daavid silloin kun hän otti Urian vaimon itselleen ja silloin kun hän antoi laskea kansan, niin kuin teksti selvästi sanoo, ”Saatana nousi Israelia vastaan ja yllytti Daavidin laskemaan Israelin” (1 Aik. 21:1). Mutta papin virkaan katsoen, jos pappi saarnaa evankeliumia, kastaa, antaa synninpäästön ja jakaa sakramentteja Pyhän Hengen asettaman tavan mukaan, silloin Pyhä Henki on läsnä aina. Sen tähden myös Pyhä Pietari sanoo: ”Ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, vaikutettuina Pyhältä Hengeltä” (2 Piet. 1:21). Se joka pitää yllä tämä erotuksen viran ja henkilön välillä pystyy myös oikein näkemään eron väärien saarnaajien ja oikeiden saarnaajien, lahkojen ja totuuden opettajien välillä. Ja tämän tuomion täytyy olla sinun harteillasi. Sinun täytyy olla varma milloin sinun pastorisi ja opettajasi pysyy virassaan ja milloin hän astuu virkansa ulkopuolelle, niin että sinä voisit tietää milloin sinun tulee olla hänelle kuuliainen ja milloin sinun tulee välttää häntä. Erityiset tuntomerkit sinulla on kymmenessä käskyssä, kristillisen uskon tunnustuksen artikloissa, kasteessa, ehtoollisessa ja avaimissa. Nyt jos hän saarnaa kymmenestä käskystä, uskontunnustuksesta, kasteesta, ehtoollisesta ja toimittaa virkansa Kristuksen Sanan mukaan, silloin hän on toiminut virkansa rajoissa ja noudattaa Pyhän Hengen asetusta ja sinun velvollisuutesi on olla kuuliainen hänelle. Mutta jos hän saarnaa ihmisten käskyjä (Matt. 15:9), laatii oman uskontunnustuksen, esittelee uusia oppeja, pitää käytössään hänen omaa asetusta kasteesta ja avaimista, eikä ota huomioon Pyhän Hengen asetusta, silloin sano: ”Tuo ei ole pastorin virka, vaan kyseessä herra Pietarin persoona ja hänen omat mielipuoliset oikkunsa. Sen tähden minulla ei ole velvollisuutta olla kuuliainen tässä asiassa, vaan pikemminkin minun tulee mieluummin paeta ja välttää sinua”. Tällä tavalla sinun tulee suhtautua asiaan ja käsittää oikein se mitä olen sanonut: ”Pyhä Henki on välttämätön syntien anteeksisaamiseksi, eikä kukaan voi antaa syntejä anteeksi ellei hänellä ole Pyhää Henkeä”. Sillä syntien anteeksi antamisen virka ei kuulu kenellekään ihmiselle, vaan Herralle Kristukselle ja Pyhälle Hengelle. Nyt mikäli ihminen hoitaa tätä samaa virkaa oikein Pyhä Henki on hänen kanssaan. Sillä tässä ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut” Kristus antaa Pyhän Hengen koko Hänen kirkolleen ja kristikunnalle—apostoleille ja apostolien seuraajille, pastoreille, saarnaajille, kyllä vieläpä jokaiselle kristitylle tarpeen tullen—kaiken sen mikä koskee virkaa, että he voisivat saarnata, opettaa, lohduttaa, antaa anteeksi ja pidättää syntejä: sanalla sanoen, että heidät olisi lähetetty samalla tavalla kuin Isä on lähettänyt Hänet.”

Luther kirjoittaa asiasta erittäin selkeästi kirjassaan Nurkkamessu ja pappisvihkimys 1533, josta on käännetty suomeksi vain katkelmia. Nyt kuulemme katkelman tuosta kirjasta: ”Virka ja sakramentti eivät ole meidän vaan Kristuksen. Hän on näet säätänyt sen kaiken ja jättänyt kirkon noudatettavaksi ja käytettäväksi maailman loppuun asti, eikä hän meitä petä. Siksi emme voikaan sitä muuksi muuttaa, vaan meidän on tehtävä hänen käskynsä mukaan ja pidettävä se. Jos me taas sitä muutamme tai parantelemme, ei se enää ole mitään, eikä Kristus ja hänen säätämyksensä ole siinä. En minä tahdo sanoa niin kuin paavilaiset sanovat, ettei yksikään enkeli eikä Maria pystyisi aikaan saamaan ehtoollisaineiden muuttumista, vaan minä sanon näin: Tulkoon vaikka Perkele itse - jos hän nyt olisi niin hurskas, että hän tahtoisi tai voisi. Oletan, että sitten perästäpäin saisin tietää, että Perkele oli hiipinyt virkaan tai omaksunut miehen hahmon ja antanut kutsua itsensä pappisvirkaan, ja että hän oli julkisesti kirkossa saarnannut evankeliumia, kastanut, pitänyt messuja, antanut synninpäästön sekä hoitanut sitä virkaa ja jakanut kirkkoherrana sakramenttia Kristuksen käskyn ja asetuksen mukaan. Kaikesta huolimatta meidän olisi tunnustettava, että sakramentit olivat oikeita: me saimme oikean kasteen, kuulimme oikean evankeliumin, saimme oikean synninpäästön ja vastaanotimme Kristuksen ruumiin ja veren oikean sakramentin. Meidän uskomme ja sakramentti eivät saa olla persoonan varassa, oli se sitten hurskas tai paha, vihitty tai vihkimätön, kutsutta tai sisään hiipinyt, Perkele tai hänen äitinsä. Ne ovat Kristuksen varassa, hänen sanansa varassa, hänen virkansa varassa, hänen käskynsä ja asetuksen varassa. Niin pitkälle kuin nämä ulottuvat ja näitä noudatetaan, siellä kaikki sujuu hyvin, olipa toimittaja henkilönä kuka tai millainen tahansa.”

Lisäksi Luther kirjoittaa kirjassa Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta 1523. Ei sinua tuomita, etkä sinä pelastu toisen ihmisen opin perusteella, oli se oikea tai väärä, vaan ainoastaan oman uskosi perustella. Kukin opettakoon niin kuin haluaa, mutta sinun tulee suurinta uhkaasi ja etuasi ajatellen katsoa mitä uskot. Ja Luther kirjoittaa kirkolliskokouksista ja kirkosta vuonna 1539 kirkon viidennen tunnusmerkin jälkeen. "Samoin kuin edellä on sanottu neljästä suuresta, jumalallisesta ja pyhästä asiasta, joiden kautta pyhä kirkko tulee pyhitetyksi (Jumalan sanan saarna, kaste, ehtoollinen ja avaimet), ettei sinun tule välittää siitä, minkälaisia ovat ne henkilöt, joilta niitä vastaan otat”. Lutherin kirjoitusten eräs tarkoitus on tehdä epävarmat omattunnot varmoiksi siitä, että he ovat saaneet oikean sakramentin ja syntinsä anteeksi. Näitä ei tule tulkita niin, että ihan sama millainen juoppo tai laitapuolenkulkija valitaan saarnavirkaan. Vaan niin kuin Paavali kirjoittaa Timoteukselle ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina.” (1 Tim. 3:2-4). Mutta kun emme voi nähdä kenenkään uskoa, emme voi myöskään tietää onko valittu seurakunnan paimen todella itse armontilassa. Kaikki Paavalin mainitsemat piirteet ovat ulkoisia ja hyvin silmällä näkyviä ja korvilla kuultavia. Emme voi kuitenkaan varmasti tietää, onko seurakunnan paimen esimerkiksi tänään armontilassa vaikka hän eilen mahdollisesti olikin. Kuten Daavidin esimerkki ja oman elämämme haurauden näkeminen osoittaa. Näin siis Jumalan sanalla itsessään on voima, joka ei petä vaikka ihminen, joka sanaa Pyhän Hengen asetuksen mukaan julistaa itse hautoisi pahoja aikomuksia. On kuitenkin olemassa evankelinen kirkkokuri. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther kirjoittaa: ”nimittäin, ettei uppiniskaisia julkisyntisiä päästetä ehtoolliselle eikä muuhun seurakuntayhteyteen, ennen kuin parantavat itsensä ja karttavat syntiä.” Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa lukee: ”Piispalla on siis vihkivalta, toisin sanoen sanan ja sakramenttien hoitamisen virka, mutta hänellä on myös tuomiovalta, toisin sanoen valta sulkea kirkon yhteydestä julkisiin rikoksiin syyllistyneet ja taas päästää heidät synneistä, jos he kääntyvät ja anovat synninpäästöä”. Kirkkokuria ei kuitenkaan saa yliarvioida, sillä Yksimielisyyden ohjeessa hylätään seuraavanlainen oppi harhaoppina: "Sellainen seurakunta, jonka piirissä julkinen seurakunnasta erottaminen ja lainmukainen pannaan julistamismenettely eivät ole käytössä, ei ole oikea kristillinen seurakunta."

Luterilaiset teologit kävivät vuosina 1572–1579 useita keskusteluja ortodoksisen kirkon Konstantinopolin patriarkan Jeremias II:n kanssa Augsburgin tunnustuksen tiimoilta. Ekumeeninen patriarkaatti oli joutunut Konstantinopolin valtauksen jälkeen 1453 Turkin sulttaanin alaisuuteen. Turkkilaiset pyrkivät kaupallisiin ja diplomaattisiin yhteyksiin erityisesti protestanttismielisten valtioiden kanssa. Sen vuoksi on hyvin todennäköistä, että Turkin sulttaani rohkaisi patriarkkaa solmimaan ystävälliset suhteet luterilaisiin. Tübingenin luterilaiset lähettivät patriarkalle kreikaksi käännetyn Augsburgin tunnustuksen. Patriarkka vastasi ja kommentoi jokaista tunnustuksen artiklaa. Nyt kuulemme katkelman patriarkan vastauksesta Augsburgin tunnustuksen 8 artiklaan. ”Me myös sanomme, että kun sakramentteja jakavat jumalattomat papit, he eivät saa siitä mitään hyötyä itse, pikemminkin he saavat vahingon itselleen. Kuitenkin sakramentin vastaanottajat saavat hyödyn ja pyhittyvät, sillä jumalallinen armo on voimallinen, vieläpä jumalattomien pappien välityksellä. Se on armo, joka tekee sakramentin. Niitä jotka jakavat sakramentteja on kunnioitettava ja heistä vilpittömiä ei tule halveksia, sillä tekosyyllä, että jotkut heistä voivat olla tekopyhiä (jopa Juudas oli apostolien joukossa). Sillä Pyhä Krysostomos (347-407) sanoo selittäessään Toista Timoteuksenkirjettä (2 Tim. 1:12): ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee” (Matt. 23:2-3) Jos Jumala ei toimi jumalattoman papin kautta, te ette saa kastetta, eikä teillä ole osallisuutta sakramenteista, ettekä te saa siunausta ja sen tähden te ette ole kristittyjä. Kenen kautta Jumala ei toimi? Jos Jumala toimi Juudaksen ja niiden profeettojen kautta joista hän sanoo: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’ ja jos sellaiset ihmiset ovat ajaneet pois jopa riivaajia, eikö hän paljon enemmän toimi papin kautta. Lisäksi Paavali kirjoittaa ”Ja jos joku vaikka me tai enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu”. Mutta jos hän opettaa totuutta kiinnittäkää huomiota, ei hänen elämän tapoihinsa, vaan hänen sanoihinsa”. Patriarkka Jeremias II kirjoitti kolme kirjettä Tübingenin luterilaisille Augsburgin tunnustuksen artikloista. Näillä kolmella patriarkka Jeremias II:n vastauksella luterilaisille on ortodoksisessa kirkossa suuri arvo, seitsemän ekumeenisen eli yleisen kirkolliskokouksen lisäksi.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen: Se, ettei meidän tule katsoa sanan julistajaa, eikä sakramenttien jakajaa, eikä itseämme, vaan luoda katseemme Jeesukseen Kristukseen, joka puhtaasti julistetun evankeliumin ja Pyhän Hengen asetuksen mukaan jaettujen sakramenttien kautta tuo luoksemme Jumalanvaltakunnan eli syntien anteeksiantamuksen ja rauhan Jumalan kanssa. Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen. Sinä saat uskoa kaikki sinun syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus IX Kaste

Augsburgin tunnustus 9 Kaste Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 9 kaste Yhdeksäs artikla kasteesta, jossa tunnustetaan, että se on pelastuksen kannalta välttämätön ja että lapset tulee kastaa, hyväksytään. He tuomitsevat oikein uudestikastajat, tuon hyvin kapinallisen joukon, joka tulisi karkottaa kauas Pyhän roomalaisen keisarikunnan rajojen ulkopuolelle, jotta maineikas Saksa ei enää kärsisi yhtä tuhoisista ja verisistä levottomuuksista kuten kävi viisi vuotta sitten tapahtuneessa, tuhansia uhreja vaatineessa teurastuksessa.

Ortodoksisen partiarkka Jeremias II:n vastaus Augsburgin tunnustuksen 9 artiklaan Yhdeksännessä artiklassa mainitaan, että lapset tulee kastaa ja ettei kastetta tule lykätä myöhemmäksi. Myös meidän tulee toimia tällä tavalla, niin ettei mitään vain tapahdu lykkäyksen vuoksi. Osa tästä on käsitelty vastauksessa toiseen artiklaan. Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:5). Lisäksi kuten on sanottu, me annamme heille sen jälkeen ehtoollisen. Basileios Suuren mukaan: hän joka on syntynyt uudelleen, tarvitsee myös hengellistä ruokaa. Ja Herra sanoo: ”Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, te ette pääse Jumalan valtakuntaan (Joh 6:53). Joten molemmat ovat välttämättömiä: kaste ja ehtoollinen.

Keskiajalla kastetta pidettiin Rooman kirkossa välttämättömänä kahdesta syystä. Ensimmäinen kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, sen tähden myös lapset on kastettava. Toinen, koska perisyntiä ei voi katua, kasteen sakramentti on välttämätön. Jos lapsi ehti kuolla kastamattomana, hän Augustinuksen mukaan joutui helvettiin, mutta hänellä oli siellä vähemmän epämiellyttävät olot kuin todellisia syntejä tehneillä. Tuomas Akvinolaisen mukaan kastamaton lapsi joutui kyllä helvettiin, mutta sen ylimmälle tasolle (limbus lat. reuna). Tilaan jossa ei ole ruumiillista eikä sielullista kärsimystä. Koska kaste on välttämätön pelastukseen, keskiajalla pohdittiin myös mielenvikaisten ja pakanoiden kastamista. Tuomas Akvinolaisen mukaan syntymästään saakka hullu, jonka tilaan ei sisältynyt selväjärkisiä jaksoja, tuli kastaa lasten tavoin kirkon uskon varassa. Jos mielenhäiriöön liittyi selväjärkisiä jaksoja, henkilö tuli kastaa niiden aikana. Kaste voitiin toimittaa myös sairaan sitä vastustaessa, mikäli tiedettiin että hän selväjärkisenä olisi halunnut tulla kastetuksi, mutta jos hän ei selväjärkisenä halunnut tulla kastetuksi, häntä ei tullut kastaa, kuten ei pakanoitakaan vastoin heidän tahtoaan. Itse kasteesta katolinen kirkko opettaa seuraavaa: Kaste tekee osalliseksi armosta ilman että kastetussa on käsillä usko, joka tarttuu kasteessa luvattuun syntien anteeksiantamukseen. Trenton kirkolliskokouksessa päätettiin seuraavasti: ”Jos joku sanoo, etteivät uuden lain sakramentit tuo armoa sen perusteella, että ne toimitetaan, vaan että pelkkä usko Jumalan lupaukseen riittää armon saamiseen, hän olkoon erotettu.” Tässä hylätään, se että täytyy olla käsillä usko, joka ottaa vastaan sen mitä kasteessa tarjotaan. Kaste vaikuttaa tehtynä tekona, joten omakohtaista uskoa syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden ei tarvita mihinkään. Näin katoliset mestarillisesti hävittävät uskon. Tämä käsitys ei ole vieras Suomessakaan, kun ajatellaan että ihminen pelastuu kun hänet vain on kastettu, uskosta ei puhuta mitään. Katolisten mukaan kaste poistaa perisynnin niin, ettei paha himo, joka ihmiseen vielä jää, enää ole syntiä. Se vain taivuttaa ihmisiä syntiin, joita vastaan heidän on miehuullisesti taisteltava, etteivät lankea siihen. Syntiin langenneet eivät katolisessa kirkossa palaa kasteen armoon, vaan "toiseen lautaan" eli parannuksen sakramenttiin rippiin. Trenton kirkolliskokous julistaa: ”Jos joku sekoittaen sakramentit sanoo, että itse kaste on parannuksen sakramentti, ikään kuin nämä kaksi eivät olisi erilliset sakramentit, ja ettei sen tähden ole oikein nimittää parannusta toiseksi pelastuslankuksi armon kadottamisen haaksirikon jälkeen: Hän olkoon erotettu”. Katolisten mukaan kaste siis hävittää menneisyyden mutta kastetta on täydennettävä tulevien syntien osalta parannuksen sakramentilla. Lutherin Isokatekismus sitä vastoin opettaa että parannus on kasteen harjoitusta. Ortodoksien mukaan ilman kasteen sakramentin vastaanottamista ei yksikään ihminen voi tulla Kristuksen ruumiin eli seurakunnan jäseneksi eikä päästä muista sakramenteista osalliseksi. Vuoden 418 Karthagon kirkolliskokous määräsi kastettavaksi ne lapset, joitten kastamisesta ei ollut varmaa tietoa esim. löytölapset. Nikean 325 kirkolliskokouksen 19 kaanoni taas sääsi, että: "Katolisen kirkon yhteyteen pyrkivistä paulikaaneista (samosatolaiset ja manikealaiset) on tehty sääntö, että yleensä heidät kaikki on uudestaan kastettava." Athanasios Suuren mukaan paulikaanit lausuivat kasteessa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen, mutta kun heidän oppinsa kolminaisuuden persoonista oli väärä, niin ei heidän kastettakaan voitu pitää oikeana. Paulikaanit kielsivät kolminaisuusopin, kun Raamatussa puhutaan kolmesta persoonasta jumaluudessa, niin ne olivat heidän mukaansa vain yhden ja saman persoonan kolme eri nimeä. Ortodoksisen kirkon opin mukaan kaste sellaisenaan vaikuttaa armon voimalla lapseen, puhdistaa hänet perisynnistä, sekä uudesti synnyttää ja pyhittää hänet. Kirkko uskoo, että kasteen voima on myös verikasteella, eli sillä, että Kristukseen uskomisen tähden kidutettu henkilö kuolee kärsimyksiinsä ennen vesikasteen saamista. Verikaste käsitystä perustellaan Vapahtajan sanoilla: ”Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa”.(Matt. 10:32) ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta”(Matt. 5:10) Verikasteen aikana marttyyrit tunnustavat Kristuksen ihmisten edessä ja samalla antavat henkensä evankeliumin tähden ja kärsivät vainoa totuuden tähden. Ortodoksisen opetuksen mukaan kasteessa ihminen puhdistuu synnistä, mutta häneen jää paha himo jäljelle. Tämän vuoksi uudestisyntynyt tarvitsee heti konfirmaation eli voitelun. Voitelu on ortodoksien mukaan sakramentti, jossa uskovainen, kun hänen ruumiinsa jäseniä voidellaan Pyhän Hengen nimeen, saa Pyhän Hengen lahjat, jotka kasvattavat ja vahvistavat häntä hengellisessä elämässä. Roomalaiskatolisten mukaan konfirmaation sakramentista on tultava tietoisesti uskolla osalliseksi, mikä on lapsille mahdollista vasta määrätyssä iässä. Tämä näkökulma ei ole sopusoinnussa sen Rooman kirkon sakramentti opetuksen kanssa, että sakramentti vaikuttaa tehtynä tekona. Luterilainen kirkko on hylännyt konfirmaation sakramenttina. Konfirmaation kuitenkin toimitetaan luterilaisissa kirkoissa määrätyssä iässä, mutta sen tarkoitus on, että he siinä vahvistavat ne lupaukset jotka heidän vanhempansa ja kumminsa olivat heidän edestään kasteessa antaneet, mitään armovaikutusta tällä vahvistuksella ei ole. Kun ortodokseilla konfirmaatio suoritetaan heti kasteen jälkeen niin vauva iässäkin olevat konfirmoidut saavat heti osallistua ehtoolliseen. Katolisessa ja luterilaisessa kirkossa pääsääntöisesti edellytetään vähintään lukutaitoa ja jonkinasteista kristinopin ymmärrystä, että saa osallistua ehtoolliseen. Näin ei ole ollut varhaiskirkossa, jossa kaste ymmärrettiin konkreettisena hallitsijanvaihdoksena, joka siirsi lapsenkin Kristuksen ruumiiseen, jonka näkyvin merkki oli juuri ehtoollinen. Kaste ja jatkuva osallisuus ehtoolliseen olivat seurakunnan jäsenyyden ehtoja ja merkkejä. Augustinuksen mielestä lapset olivat avuttomuutensa vuoksi ihanteellisia sakramentin vastaanottajia. Vasta 700 luvulla alettiin epäillä lasten ehtoolliselle osallistumista lasten käyttäytymisen takia. Tämä kehitys jatkui ja neljäs lateraanikonsiili (1215) edellytti, että ensiehtoollisen nauttija oli noin 7-10-vuotias, jolloin hän kykenee itse vastaamaan hengellisestä elämästään. Luther pitäytyi myöhäiskeskiaikaisessa ehtoolliskäytännössä lasten osalta. Tämän aiheen laajempi käsittely kuuluu seuraavan Kymmenennen artiklan piiriin.

Kasteen sakramentti tunnustetaan kaikkialla kristillisen kirkon piirissä. Merkittävin kiista mitä tästä sakramentista on käyty ja yhä käydään, liittyy kysymykseen onko pikku lasten kastaminen oikeutettua ja mitä teologisia perusteita tälle käytännölle voidaan löytää. Augsburgin tunnustus kirjoitettiin tilanteessa, jossa kaikin tavoin pyrittiin säilyttämään yhteys katoliseen kirkkoon. Augsburgin tunnustuksen yhdeksäs artikla on selvästi suunnattu uudestikastajia vastaan, jotka ovat laajin ja historiallisesti merkittävin radikaalireformaation liikkeistä, sillä vapaakirkollisen tradition juuret Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ulottuvat tähän reformoidulla maaperällä Sveitsissä 1520 luvulla alkaneeseen kastajaliikkeeseen. Reformoidun teologian mukaan kasteessa ihmisestä tulee seurakunnan jäsen, mutta kasteessa ei saada syntejä anteeksi. Armo annetaan yksinomaan uskosta. Kaste on välttämätön vain sen tähden, koska Kristus on niin määrännyt. Kasteella käyminen on siis kalvinistien mukaan pohjimmiltaan kuuliaisuuden teko Jumalan määräystä kohtaan, eikä mitään muuta. Kaste on siis meidän teko Jumalalle, kun luterilaisen käsityksen mukaan kaste päinvastoin on Jumalan teko meille. Näin reformoitu kirkko tekee evankeliumista eli kasteesta lain teon. Anabaptimsmi alkoi Sveitsissä reformoidun teologin Ulirich Zwinglin käynnistämien uudistusten myötä. Zwingli suhtautui varsin epäilevästi ajatuksiin ”perisynnin syyllisyydestä”. Miten pienen lapsen voitiin sanoa olevan syyllinen mihinkään? Syyllisyys edellytti moraalista vastuuta, jota pikkulapsella ei voinut olla. Hylätessään Augustinuksen käsityksen ”alkuperäisestä syyllisyydestä” Zwingli huomasi olevansa tilanteessa, jossa hänellä ei ollut minkäänlaisia perusteluja lapsikaste käytännölle. Reformaation liian hitaaseen etenemiseen tyytymättömien radikaalien mukaan kaste edellytti henkilökohtaisen uskon tunnustamista. Tähän vastasyntyneet lapset eivät kyenneet ja koska lasten kastamista ei Raamatussa ole mainittu se oli heidän mukaan kielletty. Johdonmukaisena tälle ajatukselleen uudestikastajat päättelivät, ettei lapsikaste ei olisi ollut oikein siinäkään tapauksessa, että kirkko olisi aina tehnyt niin, sillä vääryys oli aina vääryyttä. Niinpä radikaalit leimasivat lapsena saadun kasteen paavin kasteeksi, joten lapsena kastetut oli kastettava uudelleen. Uudestikastaja Hans Pfistermeyer kääntyi pois kastajista. Hän myönsi että kastajien tapa käyttää raamattua oli väärä. Niinpä oli uskottava että ehtoollisenjakaminen naisillekin oli oikein ja aina voimassa ollut käytäntö vaikka sitä ei ollutkaan mainittu Uudessa testamentissa. Uudestikastajaliikkeen johtajat laativat Schleitheimissä oman uskontunnustuksensa. Kuulemme nyt tuon tunnustuksen ensimmäisen artiklan: Ensimmäiseksi huomatkaa kasteesta seuraavat asiat. Kaste on annettava kaikille niille, jotka ovat osoittaneet katumusta ja elämän muutosta, ja jotka todella uskovat, että Kristus on ottanut pois heidän syntinsä. Kaste on annettava niille, jotka vaeltavat Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa ja toivovat olevansa haudatut hänen kanssaan kuolemassa, niin että voivat nousta hänen kanssa kuolleista. Kaste on siis annettava kaikille niille, jotka näin ajatellen sitä pyytävät ja tahtovat sen saada. Tämä sulkee pois kaikenlaisen pikkulasten kastamisen, joka on ensimmäinen ja pahin paavin keksimistä iljetyksistä. Tästä on teille Raamatussa todistus ja apostolinen esimerkki. Tässä totuudessa haluamme pitäytyä yksinkertaisesti, mutta päättäväisesti. Anabaptistien mukaan kaste oli pätevä ainoastaan silloin, kun kastettava ihminen itse ymmärsi, mistä kasteessa oli kysymys. Siksi jokainen vauvaiässä kastettu tuli heidän mielestään kastaa uudelleen, mikäli kyseinen henkilö ymmärtävään ikään tulessa tunnusti uskonsa ja halunsa seurata Jeesusta. Uudestikastajien mukaan kasteessa ei saanut syntejä anteeksi, se oli vain kääntymyksen kokeneen henkilön julkinen tunnustautuminen uskoon. Tässä näkyy selvästi, se että kastajaliike on peräisin reformoidusta eli kalvinistisesta teologista. Anabaptistit pitivät lapsikastetta kirkon ja esivallan välillä olevana kiinteänä linkkinä, joka tuli ehdottomasti purkaa. Lasten kaste oli pakollista ja kasteenkautta kansalaisista tuli automaattisesti valtiokirkonjäseniä. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen näkökulma. Päinvastaisena esimerkkinä voitaisiin mainita vaikkapa Romanit. Romanien olot eivät olleet 1500–1600 luvun Ruotsi-Suomessa sen paremmat kuin muuallakaan Euroopassa. Heitä karkotettiin maasta ja kirkko sulki romanit toimitustensa ulkopuolelle. Heitä ei saanut haudata eikä heidän lapsiaan kastaa. Vasta vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin, että romanien lapset on kastettava, jos vanhemmat näin toivovat.

Nyt kuulemme mitä Raamatussa sanotaan kasteesta: Jo Vanhassa Testamentissa on lupauksia kasteesta esimerkiksi Hesekielin kirjassa. ”Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan.” (Hes. 36:25) Pietarin kirjeestä luemme, että Vanhan testamentin vedenpaisumus oli kasteen esikuva (1 Piet. 3:20–21). Ja Paavali kirjoittaa Kolossalaisille, että kaste on Vanhan testamentin ympärileikkauksen hengellinen vastine. (Kol. 2:11–12). Kristus opettaa evankeliumeissa kasteesta seuraavasti: "Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan”. (Joh. 3:5) ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”. (Mark. 16:16) Kristus antoi kasteesta käskyn opetuslapsilleen. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää" (Matt. 28:19–20). Tästä käy ilmi, että kastetuille tulee opettaa katekismuksen sisältö ja että kasteen toimittajat ovat saarnamiehiä ja opettajia. Mutta Raamattu antaa ymmärtää, että hätätilassa saavat nekin kastaa, jotka eivät ole saarnavirassa, olkootpa he miehiä tai naisia. ”Silloin Sippora otti terävän kiven ja leikkasi pois poikansa esinahan, kosketti sillä Moosesta alhaalta ja sanoi: ’Sinä olet minun veriylkäni’”. (2 Moos. 4:25). Raamatun mukaan Pyhä Henki on tämän kasteen armoliiton sinetti (2 Kor. 1:22), joka uudesti synnyttää (Joh. 3:5) ja uudistaa (Tiit. 3:5) sekä vakuuttaa että olemme Jumalan lapsia (Room. 8:16). Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen (Apt.2:38), uudestisyntymisen (Joh. 3:5) ja antaa osallisuuden kaikkiin Kristuksen ansioihin (Gal. 3:26–27) ja iankaikkisen elämän (Mark. 16:16). Pietarin kirjeestä luemme lisäksi, että kaste on hyvän omantunnonliitto. (1 Piet. 3:21). Raamatun mukaan kasteessa saamme uskon sen tähden, että kaste on vedellä pesemistä Jumalan sanan kautta, josta usko tulee. ”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun” (Joh. 17:20) ”Niin tulee siis usko kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta.” (Room. 10:17) ”Mutta nämät ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että te saisitte elämän uskon kautta hänen nimeensä.” (Joh. 20:31) Jumala on asettanut kasteen kaikille ihmisille (Matt. 28:19). Ei ainoastaan ymmärtävään ikään tulleille, vaan myös pienille lapsille. "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”. (Mark. 10:14). Ympärileikkauksesta, jonka sijaan kaste tuli näemme sen, ettei kasteelle ole asetettu mitään ikärajaa (1 Moos. 17:11–12) Ja lisäksi voimme nähdä apostolien käytännöstä kastaa kokonaisia perhekuntia sen ettei kasteelle ole asetettu mitään ikärajaa. (Apt. 16:15, Apt. 16:33, Apt. 18:8, 1 Kor. 1:16) Paavali summaa Uuden testamentin kaste opetuksen hienosti muutamassa lauseessa. Tämän saman asian Luther esittää Isossa katekismuksessa tapansa mukaan perusteellisesti ja monisivuisesti: ”Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi.” (Room. 6:2-6)

Seuraavaksi kuulemme mitä Tunnustuskirjat opettavat kasteesta. Nikean uskontunnustuksessa sanotaan: Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi. Augsburgin tunnustuksessa kirjoitetaan tämän kaste artiklan lisäksi, että perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. Ja ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa opetetaan, että kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, jättäen jäljelle pahan himon, jota kasteessa annettu Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa ja luo uusia sielun liikkeitä. Kasteessa annetaan synti anteeksi, ei niin, että se lakkaisi olemasta, vaan niin, että sitä ei syyksi lueta. Kaste ja Herran ehtoollinen ovat merkkejä, jotka tavan takaa kehottavat, rohkaisevat ja vahvistavat pelokkaita yhä lujemmin uskomaan, että synnit annetaan heille anteeksi. Kaste on välttämätön pelastukseen. Kristus synnyttää uudesti juuri sanalla ja sakramenteilla, joita ovat kaste, ehtoollinen ja synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti. Schmalkaldenin opinkohdissa sanotaan, että: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa. Kaste ei nimittäin ole mitään muuta kuin Jumalan sana vedessä. Ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä. Aivan samoin on täysi-ikäisen täytynyt ensin kuulla, että "se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu" (Mark. 16:16), vaikka he alkuun jäisivätkin epäuskoon ja vasta vuosikymmenen kuluttua saisivat Hengen ja kasteen. Vähässä katekismuksessa Luther opettaa, että: Kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan käskyyn sisältyvä ja Jumalan sanaan yhdistetty vesi, joka vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat. (Vähän katekismuksen Liite) Kasteessa ei siis vain karkoteta Perkelettä lapsen luota, vaan toisaalta tuo mahtava vihollinen ärsytetään ahdistamaan kastettua koko elämän ajan.

Isossa katekismuksessa Luther opettaa seikkaperäisesti kasteesta: Kaste ei ole ihmisten keksimä vaan Jumalan itsensä asettama. Meille on annettu vakava ja ankara käsky suostua kastettaviksi, sillä muutoin emme voi pelastua. Kasteen päämäärä on siinä, että se pelastaa. Joka hylkää kasteen, hylkää samalla Jumalan sanan ja uskon sekä Kristuksen, joka opastaa meidät sanaan ja sitoo meidät kasteeseen. Kristuksen lause: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu." tarkoittaa sitä, että yksin usko tekee ihmisen kelvolliseksi ottamaan vastaan tämän pelastavan veden niin, että siitä on hyötyä. Ilman uskoa kasteesta ei ole mitään hyötyä. Kaste hyödyttää sinua, kun kasteelle käydessäsi tarkoituksenasi on noudattaa Jumalan käskyä ja asetusta ja kun se lisäksi tapahtuu Jumalan nimeen. Epäusko ei tee kastetta vääräksi, eikä minun uskoni luo kastetta, vaan ottaa kasteen vastaan, koska kaste on Jumalan sanan ja käskyn varassa. Tämän vuoksi kehotan sinua, ellet aiemmin ole uskonut, uskomaan kuitenkin nyt ja sanomaan näin: "Kasteeni on kyllä varmasti ollut oikea, mutta ikävä kyllä en ole ottanut sitä vastaan oikealla tavalla." Lopuksi meidän on tiedettävä, mitä kastaminen merkitsee. Kasteessa meidät upotetaan veteen ja sitten meidät nostetaan sieltä ylös. Nämä kaksi tilaa, veden alle uppoaminen ja sieltä ylösnouseminen, osoittavat, mitä kasteessa tapahtuu ja mitä se vaikuttaa. Juuri siinä vanha ihminen surmataan ja sen jälkeen nousee ylös uusi ihminen. Näiden kahden tapahtuman on jatkuttava meissä läpi koko elämämme. Eihän kristillinen elämä oikeastaan ole mitään muuta kuin yhtä jokapäiväistä kastetta, joka on kerran alkanut ja jatkuu alati. Sillä kaikkea sitä, mikä kuuluu vanhaan ihmiseen, täytyy lakkaamatta perata pois, ja tilalle on saatava sitä, mikä kuuluu uuteen ihmiseen. Näin kristityt käyttävät kastetta oikein, ja juuri tätä vedellä kastaminen merkitsee. Ellei näin tapahdu, vaan vanhan ihmisen ohjaukset päästetään löyhälle, niin että sen vauhti vain kiihtyy, silloin ei kaste ole käytössä, vaan ponnistellaan kastetta vastaan. Kasteen vaikutus ja merkitys sisältävät siis myös kolmannen sakramentin, josta on käytetty nimitystä katumus, mutta joka oikeastaan ei ole muuta kuin kaste. Eläessäsi katumuksessa sinä siis harjoitat kastetta, joka ei ainoastaan julista uutta elämää, vaan myös vaikuttaa sen. Katumus ei siis ole mitään muuta kuin paluuta takaisin kasteeseen, jotta siinä ja alkanut uusi elämä, josta on luovuttu, parantuisi entiselleen. Olen puhunut tästä sen vuoksi, ettei kukaan vain päätyisi siihen käsitykseen, että kaste on ollutta ja mennyttä, siitä ei muka ole meille uudelleen syntiin langettuamme enää mitään hyötyä. Kaste ei siis ole mikään ohimennyt tapahtuma, vaan jokaisen on pidettävä kastetta joka päivä päälle puettavana vaatteena. Sitä hänen on kannettava aina, mikäli hän mielii, että hänestä jatkuvasti löytyisi uskoa ja sen hedelmiä, että hänen vanha ihmisensä tukahtuisi ja että uusi varttuisi hänessä. Jos me näet aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi. Jos joku lankeaa siitä pois, hänen on palattava siihen takaisin. Kristus, armoistuin, ei järky siitä, että teemme syntiä, eikä hän estä meitä palaamasta takaisin luokseen. Samoin pysyvät myös kaikki hänen aarteensa ja lahjansa. Niin myös se syntien anteeksiantamus, jonka olemme kerran kasteessa saaneet, pysyy yhäti voimassa joka päivä koko tämän elämämme, jonka aikana vanha ihminen riippuu meissä kiinni.

Yksimielisyyden ohjeessa torjutaan seuraavat kasteeseen liittyvät harhaopit: 1) Kastamattomat lapset eivät Jumalan silmissä ole syntisiä vaan vanhurskaita ja viattomia. Kun he ovat vielä ymmärtämättömiä, he eivät noiden mukaan tarvitse kastetta vaan pelastuvat ilmankin. 2) Kristittyjen lapset ovat kristityistä, uskovista vanhemmista syntyneinä pyhiä Jumalan lapsia jo ennen kastetta ja ilmankin sitä. Yksimielisyyden ohjeessa kappaleessa Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt sanotaan, että: Niin pian kuin siis Pyhä Henki sanalla ja pyhillä sakramenteilla on meissä aloittanut työnsä, uudesti synnyttämisen ja luomisen, siitä seuraa varmasti, että me voimme ja meidän tulee olla Pyhän Hengen voimalla mukana vaikuttamassa, vaikka olemme vielä kovin heikkoja. Siihen eivät kelpaa lihalliset, luonnolliset kykymme, vaan ainoastaan ne uudet voimat ja lahjat, jotka Pyhä Henki on kääntymyksessä meihin kuin ituina istuttanut. (2 Kor. 6:1) Niin muodoin on olemassa iso ero kastetun ja kastamattoman ihmisen välillä. Pyhän Paavalin opetuksen mukaan kaikki, jotka on kastettu, ovat "Kristuksen päällensä pukeneet" (Gal. 3:27) ja ovat siis todella uudestisyntyneet. Siksi heillä on nyt myös vapaa tahto eli, kuten Kristus sanoo, heidät on tehty uudestaan vapaiksi. (Joh. 8:36) Uppsalan kokouksen päätöksessä sanotaan kasteesta seuraavaa: Mitä taas tulee eksorsismiin, pahan karkottamiseen, me emme tunnusta sitä sillä tavoin välttämättömäksi kasteessa, että kaste ilman eksorsismia ei olisi täydellinen. Mutta tämä seremonia sopii hyvin kastetoimituksen yhteyteen, koska siinä muistutetaan läsnä olevia - ei lasta itseään - kaikkien ihmisten tilasta ennen kastetta samoin kuin kasteen voimasta.

Lopuksi kuulemme mitä Luther opettaa kasteesta ja uskosta kirjoituksissaan vieraasta uskosta ja sen voimasta ja uudestikastamisesta kirje kahdelle papille: Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi, eikä toisen. Ilman omaa uskoa ei ole kastettava ketään, kuten myös pyhä Augustinus itse sanoo: Ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa. Uskon täytyy nimittäin olla läsnä ennen kastetta tai pikemminkin kasteessa. Kun puhutaan uskosta ja Jumalan teosta, silloin ei sovi ottaa huomioon järkeä eikä sen tekoja. Tässä vaikuttaa Jumala yksin, järki taas on kuollut, sokea ja Jumalan tekoon verrattuna kuin järjetön pölkky. Aikuisissa saattaa piillä petos heidän kehittyneen järkensä ansiosta, mutta lapsissa ei voi olla petosta heidän salatun ymmärryksensä tähden. Heissä Kristus toteuttaa siunauksensa, sillä hän on käskenyt tuomaan heidät luokseen. Kaiken kaikkiaan, lapsikaste ja sen lohdutus perustuu tähän sanaan: "Sallikaa pikkulasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta." Näin Kristus on sanonut eikä hän valehtele. Hurmahenkien toinen perustelu kuuluu olevan, etteivät he tiedä omasta kasteestaan mitään. Sen vuoksi he sanovat: "Mistä sinä sen tiedät, että olet kastettu? Sinä vain luotat ihmisiin, jotka sanovat sinulle, että sinut on kastettu. Kuitenkin sinun on luotettava Jumalaan itseensä eikä ihmisiin. Sinun pitää olla varma kasteestasi." Minä puolestani voisin sanoa sinulle: "Ystävä hyvä, mistä sinä tiedät, että tuo mies on isäsi ja tuo nainen äitisi? Sinunhan ei pitänyt luottaa ihmisiin, vaan olla itse varma omasta syntymästäsi." Saattaisinpa minä vielä väittää, ettei Pyhä Raamattu ole mitään, Kristus ei ole mitään eivätkä apostolitkaan ole koskaan saarnanneet, sillä mitään näistä en ole itse nähnyt enkä kokenut. Olen kuullut niistä vain muilta ihmisiltä. Sen vuoksi en myöskään halua uskoa niihin, ellei tätä kaikkea toisteta ja toteuteta uudestaan minun omien silmieni edessä. Raamattu kuitenkin todistaa, että lapset voivat uskoa, vaikka heillä ei ole järkeä eikä puhetaitoa. Psalmissa 106:37–38 kerrotaan, kuinka juutalaiset uhrasivat poikiaan ja tyttäriään epäjumalille ja vuodattivat näin viattoman veren. Koska veri on ollut viaton, niin lapset ovat olleet puhtaita ja sellaisia he eivät ole voineet olla ilman uskoa. Ei myöskään niillä viattomilla, alle kaksivuotiailla pikkulapsilla, jotka Herodes murhautti (Matt. 2:16), ollut vielä puhetaitoa eikä järkeä, ja silti he olivat pyhiä ja autuaita. Kristus sanoo Matteuksen evankeliumissa (Matt. 19:14), että taivaan valtakunta kuuluu pikkulapsille. Pyhällä Johanneksella oli jo äitinsä kohdussa usko, vaikkei hänellä ollutkaan puhetaitoa eikä järkeä. (Luuk. 1:41) Sinä ehkä sanot, että Johannes oli erikoisasemassa, eikä häneen vetoamalla voida osoittaa, että kaikki kastetut lapset voivat uskoa. Maltahan hetkinen, Johanneksella oli usko, vaikkei hänellä ollutkaan puhetaitoa eikä järkeä, niin kumoutuvat sinun perustelusi sille väitteelle, etteivät lapset saata uskoa. Ei siis ole Raamatun vastaista sanoa, että lapsi uskoo, kuten pyhän Johanneksen esimerkki osoittaa. Jollei siis ole Raamatun vastaista vaan sen mukaista sanoa, että lapset uskovat, niin täytyy sinun väitteesi, että lapset eivät voi uskoa, olla vastoin Raamattua. Entä jos kaikki lapset kasteessa eivät ainoastaan voi uskoa, vaan myös uskovat samalla tavalla kuin Johannes äitinsä kohdussa? Emmehän me voi kieltää, että juuri sama Kristus on läsnä kasteen hetkellä ja kasteessa. Onpa kastajanakin hän itse, joka kerran äitinsä kohdussa tuli Johanneksen luo. Nyt hän puhuu kasteessa juuri samalla tavalla papin suulla kuin hän silloin puhui äitinsä suulla. Koska hän siis nyt on läsnä, puhuu ja kastaa itse, miksei myös usko ja henki tulisi hänen puheensa ja kastamisensa kautta lapseen samalla tavalla kuin se silloin tuli Johannekseen? Onhan nimittäin puhuja ja tekijä yksi ja sama silloin ja nyt, ja vastakin, kuten hän Jesajan kautta sanoo: "Hänen sanansa ei palaa tyhjänä takaisin." (Jes. 55:11) Kasteessa lapset itse uskovat ja että heillä on oma usko. Juuri sen Jumala heissä vaikuttaa, kun kummit kristillisen kirkon uskossa rukoilevat heidän puolestaan ja tuovat heidät kasteelle. Tätä me kutsumme vieraan uskon voimaksi. Sen avulla kukaan ei voi tulla autuaaksi, mutta sen kautta, aivan kuin esirukouksen avun kautta, kastettava voi saada itseltään Jumalalta oman uskon, jonka kautta hän tulee autuaaksi. Niinpä mekin sanomme, ettei lapsia kasteta kummien eikä kirkon uskoon. Sen sijaan kummien ja kristikunnan usko rukoilee ja hankkii heille oman uskon, johon heidät kastetaan ja jolla he itse uskovat. [Tuomalla heidät kastettavaksi.] Vaikka joku olisi jäänyt kokonaan kastamatta, mutta ei tiedä sitä, vaan uskoo lujasti tulleensa kastetuksi oikein ja asianmukaisesti, niin hänelle tuollainen usko kyllä riittää. Sillä hän on Jumalan edessä sellainen kuin hän uskoo. Uskovalle on kaikki mahdollista, sanoo Kristus (Mark. 9:23). Tällaista ihmistä ei voida kastaa uudelleen ilman, että hänen uskonsa joutuu vaaraan. Vielä vähemmän on syytä kastaa uudelleen niitä, jotka ovat varmoja kasteestaan. Jumalan haltuun jääköön, ovatko he aikoinaan uskoneet vai eivät.

Lutherin mukaan kaste vastaanotetaan uskolla ja meille on annettu vakava ja ankara käsky suostua kastettaviksi, sillä muutoin emme voi pelastua. Johannes uskoi äidinsä kohdussa, koska kuuli sanan, tätä käytti esimerkkinä siihen, että lapset voivat kasteessa uskoa. Schmalkaldenin artikloissa Luther kirjoittaa: Ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä. Evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kasteena, ehtoollisena ja avainten valtana. Iso katekismuksessa Luther ilmaisee, ettei kaste automaattisesti anna uskoa, vaan uskon voi saada vuosia kasteen jälkeenkin tai olla saamatta. Lisäksi Luther opettaa, että ihminen joka uskoo tulleensa kastetuksi, vaikkei häntä ole kastettu pelastuu tuon uskonsa vuoksi. Kirkkopostillassaan Helatorstai Toinen evankeliumi saarna Luther sanoo: ”Jos kaste on saatavissa, niin kaikella muotoa se otettakoon, sillä kukaan ei saa sitä halveksia; mutta ellei sitä voida saada tai jos se evätään, ei silti kadotukseen tuomita, kunhan vain uskotaan evankeliumi. Siinä, näet, missä on evankeliumi, on myöskin kaste ja kaikki muukin, minkä kristitty tarvitsee, sillä kadotus ei ole minkään muun synnin seurausta kuin epäuskon. Sen tähden Herrakin sanoo: ’Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen’ eikä sano: ’Joka ei ole kastettu’, näin vaieten kasteesta. Eihän kaste vähääkään hyödytä ilman uskoa, vaan se on kuin kirje, johon sinetti ripustetaan, mutta itse kirjeeseen ei ole mitään kirjoitettuna. Sillä ihmisellä siis, jolla on se merkki, jota me nimitämme sakramentiksi, mutta ei uskoa, on pelkkä sinetti kirjeineen, jossa ei ole mitään kirjoitusta.” Ja kastamattomina kuolleista lapsista hän sanoo Genesis kommentaarissaan: Jättäkäämme siis heidät Jumalan laupeuden varaan, älkäämme kirotko heitä niin kuin viisastelijat ovat tehneet. Uskon ja kasteen laajempi käsittely kuuluu Augsburgin tunnustuksen 13 artiklan piiriin. Jossa sanotaan, että sakramentit ovat todistuksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Kastamattomien aikuisten määrä alkaa yleistymään tämän päivän Suomessa, koska nykyään enää alle 65% syntyneistä lapsista kastetaan lapsena luterilaiseen kirkkoon. Ja tämä prosentti osuus pienenee noin 2%:n vuosi vauhtia. Muut kristilliset yhdyskunnat edustavat Suomessa hyvin pientä prosentuaalista marginaalia.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Se, että kaste ei pelkkänä tehtynä tekona hyödytä mitään. Ilman uskoa kasteesta ei ole hyötyä. Vain usko vastaanottaa sen mitä kasteessa tarjotaan. Kasteessa saadaan synnit anteeksi elämä ja autuus. Kastetta ei saa halveksia eikä lykätä tuonnemmaksi. Joka hylkää kasteen, hylkää samalla Jumalan sanan ja uskon sekä Kristuksen, joka opastaa meidät sanaan ja sitoo meidät kasteeseen. Kaste ei ole vain ohimenevä tapahtuma, vaan kaste on joka päivä päälle puettava vaate. Kristityn elämä on jatkuvaa parannusta. Kaikkea sitä, mikä kuuluu vanhaan ihmiseen, täytyy jatkuvasti perata pois, ja tilalle on saatava sitä, mikä kuuluu uuteen ihmiseen. Tämä on kasteen oikein käyttämistä, ja juuri tätä vedellä kastaminen merkitsee. Jos aiomme pysyä kristittyinä, meidän on harjoitettava sitä tekoa, joka on tehnyt meidät kristityiksi. Niinpä harjoittakaamme mekin kastettamme ja nostakaamme katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskomme alkajaan, päättäjään ja voimassa pitäjään Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus X Herran ehtoollinen

Augsburgin tunnustus X Herran ehtoollinen Herran ehtoollisesta seurakuntamme opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat. Toisin opettavat ne hylkäävät.

Kymmenennen artiklan muotoilu ei suo aihetta loukkaantua, koska he tunnustavat, että asianmukaisen konsekraation jälkeen ehtoollisessa ovat Kristuksen ruumis ja veri olemuksellisesti ja todellisesti läsnä, jos he vain uskovat, että koko Kristus on läsnä kummassakin muodossa, niin että konkomitanssin perusteella Kristuksen veri ei ole läsnä leivässä sen vähempää kuin viinissä, ja päinvastoin. Muutoin Kristuksen ruumis olisi ehtoollisessa kuollut ja veretön, mikä on vastoin pyhää Paavalia, joka kirjoittaa: "Koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole" (Room. 6:9). Eräs hyvin tärkeä seikka tulisi liittää tunnustukseen, nimittäin se, että he uskovat kirkon mukaisesti (toisin kuin jotkut väärin opettavat), että kaikkivaltias Jumalan sana muuttaa konsekraatiossa leivän substanssin Kristuksen ruumiiksi. Näin yleinen kirkolliskokous on säätänyt kaanonissa (Pyhästä Kolminaisuudesta ja katolisesta uskosta). Ruhtinaat saavat kiitoksen siitä, että he tuomitsevat kapernaumilaiset, jotka kieltävät Kristuksen ruumiin ja veren todellisuuden ehtoollisessa.

Ehtoollinen ymmärrettiin jo varhaisessa kirkossa Kristuksen asettamaksi ja sitä vietettiin hänen muistokseen ja syntien anteeksisaamiseksi. Jumalanpalveluksen alkuosa oli avoin kaikille, mutta eukaristiaan osallistuivat vain kastetut ja kristittyinä elävät. Vuodelta 215 peräisin olevasta Hippolytoksen Traditio apostolicasta näkyy, että ehtoollisliturgiat ovat säilyneet samankaltaisina tähän päivään asti. Justinos Marttyyri (100–168), kuten muutkin aikalaisensa ymmärsi Jeesuksen leivästä ja viinistä lausumat sanat: ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni” reaalisesti, ne olivat ihmiseksi syntyneen Jeesuksen ruumis ja veri. Irenaeus (130–202) tulkitsi Kristuksen läsnäolon ehtoollisessa inkarnaation valossa. Ehtoollista käsitellessään hän vastusti doketisteja, joiden mukaan Kristus ei ollut todellinen ihminen. Jeesuksen tosi ihmisyys oli tärkeää, koska sillä, että Jeesuksen ymmärrettiin olevan todellisesti läsnä ehtoollisaineissa, oli vaikutusta siihen miten ehtoollisen ymmärrettiin vaikuttavan siihen osallistuviin. Ehtoollisen nauttiminen merkitsi varhaisille teologeille osallisuutta Kristuksen ruumiiseen, johon liitettynä Kristitty tuli osalliseksi myös hänen ylösnousemuksestaan ja iankaikkisesta elämästä. Didakhessa eli Apostolien opetuksessa, joka on kirjoitettu noin 50–160 välisenä aikana, seurakuntaa kehotetaan ennen ehtoollisen viettoa tunnustamaan syntinsä ja sopimaan riitansa, jotta se voisi tuoda herralle puhtaan uhrin, eli kiitosrukouksen. Cyprianuksen (200–258) mukaan ehtoollinen tuli viettää täsmälleen samalla tavalla kuin Jeesus teki asettaessa ehtoollisen. Viinin on oltava viiniä ja leivän leipää. Tertullianuksen (155–230) ja Cyprianuksen tekstit paljastavat, että kastetut pikkulapsetkin saivat ehtoollisen. Koinonia eli yhteys ei varhaiskirkossa tarkoittanut tiettyyn ryhmään kuulumista tai yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaan sitä, että kristitty yhdessä toisten kristittyjen kanssa tuli ehtoollisessa osalliseksi jumalallisesta luonnosta, ikuisesta elämästä ja syntien anteeksiantamuksesta. Tämän vuoksi varhaisessa kirkossa suhtauduttiin vakavasti ehtoollisyhteyteen. Koska Kristuksen kirkko on yksi ainoa, on myös ehtoollinen yksi ainoa. Siksi ehtoolliseen saivat osallistua vain kirkkoon kuuluvat, eivätkä esimerkiksi donatolaiset. Ehtoolliselle osallistuvan tuli elää niin kuin kristitylle sopi. Raskaisiin synteihin langenneet, kuten aviorikkojat, murhaajat ja uskonsa vainoissa kieltäneet suljettiin ehtoollisyhteyden ulkopuolelle. Tarkoituksena oli että he katuisivat ja palaisivat. Cyprianuksen mukaan langenneen ottaminen takaisin ehtoollisyhteyteen ilman katumusta ja parannuksentekoa vahingoitti tällaista ihmistä itseään.

Ehtoollissakramentin yhteydessä keskeisin kysymys oli ja on yhä millä tavalla Kristus on läsnä ehtoollisleivässä ja viinissä. Merkittävät keskiaikaiset ehtoollisoppikiistat ajoittuvat 800–1000 luvulle. Näissä kiistoissa kuten 500 vuotta myöhemmin väiteltiin symbolisen ja reaalisen tulkinnan välillä. Reaalinen tulkinta tuli kirkon viralliseksi muuttumisopiksi kun transsubstaatio-oppi vahvistettiin neljännessä lateraalikonsiilissa 1215. Nyt kuulemme tuosta konsiilista ehtoollista koskevan katkelman. Hänen ruumiinsa ja verensä sisältyvät todella alttarin sakramenttiin leivän ja viinin muodossa. Leivän ja viinin substanssi on muuttunut Jumalan voiman kautta hänen ruumiikseen ja verekseen, niin että tämän ykseyden mysteerin toteuduttua, me saamme Jumalalta sen mitä hän kärsi meidän vuoksemme. Kukaan ei voi saada aikaan tätä sakramenttia paitsi pappi, joka on asianmukaisesti vihitty kirkon avainten mukaan, jotka Jeesus Kristus itse antoi apostoleille ja heidän seuraajilleen. Transsubstaatio-oppi perustuu Aristoteleen filosofiaan. Substanssilla tarkoitetaan muista asioista tai olioista riippumatonta todellisuuden perusyksikköä esimerkiksi leipää. Aksidenssi on vastaavasti substanssin ominaisuus, esimerkiksi leivän tuoksu, koko ja maku. Aristoteleen mukaan aksidenssi ei voi olemassa ilman substanssia, jonka ominaisuus se on. Transubstaatio-opin mukaan ehtoollisaineiden, leivän ja viinin, substanssi muuttuu niitä konsekroidessa asetussanojen jälkeen pysyvästi Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Leivän ja viinin aksidenssit eli maku, koko ja kaikki muut aistittavat ja mitattavat ominaisuudet kuitenkin säilyvät, vaikka niitä määrittävä substanssi katoaa. Viini ja leipä muistuttavat siis edelleen leipää ja viiniä, vaikka molemmat tosiasiallisesti sisältävät koko Kristuksen (eli sekä Kristuksen substanssin että aksidenssit). Tästä ajateltiin keskiajalla, että leivän ja viinin substanssi korvautui Kristuksen substanssilla. Mutta Kristuksen substanssi ei aristoteelisen muutosteorian valossa voinut vaikuttaa leivän ja viinin aksidenssien olemassa oloa. Tuomas Akvinolaisen mukaan Jumala vaikutti yliluonnollisesti leivän ja viinin aksidenssien eli ominaisuuksien olemassaolon ilman muotoa antavaa substanssia. Toisin sanoen leivän ja viinin substanssi katoaa ja lisäksi tulee koko Kristus, mutta mitään korvautumista ja vaihtumista ei tapahdu. Joidenkin keskiajan teologien mukaan leipä ei maistunut Kristuksen lihalta, koska Kristuksen aksidensseja oli niin vähän että ne peittivät alleen leivän aksidenssit. Kirkon viralliseksi opiksi tullessaan transsubstaatio-oppi supisti seurakunnan ehtoolliseen osallistumisen yhteen kertaan vuodessa ja samalla ehtoollisviini kiellettiin maallikoilta. Lapsille tämä merkitsi ehtoollisen nauttimisen loppumista. Jan Hus palautti 1400-luvulla lapsille oikeuden osallistua ehtoolliseen, mutta katolinen vastauskonpuhdistus tuhosi tämän kokeilun. Ortodoksisen kirkon mukaan tätä Rooman kirkon suhtautumista lapsiin ei voida mitenkään puolustaa: ”Kun opetuslapset erään kerran vastustivat lastentuomista Kristuksen luo, sanoi hän heille: antakaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä sen kaltaisten on jumalan valtakunta (Luuk. 18:16). Ja kun hän taivaaseen menemisensä jälkeen tuli ruumiillisille silmille näkymättömäksi, niin missä ja miten kristityt lapset voivat häntä lähestyä niin kuin ehtoollisen sakramentissa. Lausuessaan sakramentin asettamisessa maljasta: juokaa tästä kaikki, ja leivästä ottakaa ja syökää (ilman sanaa kaikki) Kristus osoitti, että hänen ruumiinsa syömisestä voidaan vapauttaa ne, jotka eivät kykene kovaa ruokaa nauttimaan, mutta Herran maljasta on kaikkien tultava osallisiksi siis myös lasten”.

Tuomas Akvinolaisen mukaan ehtoollisen sakramenttiin liittyy kahdensuuntaisia paineita. Toisaalta ehtoollinen on välttämätön hengelliselle elämälle, jota ilman sielun uskottiin kuihtuvan: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää” (Joh. 6:53). Toisaalta ehtoollisen nauttimisen suhteen tuli olla varovainen, sillä se koitui turmioksi väärällä tavalla nautittuna: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa”. (1 Kor. 11:28–29). Akvinolaisen mukaan oli tärkeintä mennä ehtoolliselle vapaana synnin tilasta ja osoittaa kunnioitusta sakramenttia kohtaan. Ripittäytymisen tuli siis Akvinolaisen mukaan edeltää ehtoolliselle menoa. Kun kuitenkin Jumala yksin tietää kunkin ihmisen sieluntilan, papin tulee ennemmin jakaa ehtoollinen kuin pidättäytyä sen jakamisesta vaikka epäilisikin, että ehtoollista pyytävällä on tunnustamattomia kuolemansyntejä tunnollaan. Akvinolainen erotti kolme ehtoollisen nauttimistapaa lihallinen, sakramentaalinen ja hengellinen. Ehtoollisen lihallisesti nauttija ei ole armon tilassa eikä ymmärrä ehtoollisen ja muun ravinnon välistä eroa. Kuten eläimet ja mieleltään sairaat ihmiset, joilla ei ole tarvittavaa ymmärryskykyä erottaa ehtoolista muusta syömisestä. Sakramentaalisesti ehtoollisen nauttija ei ole armontilassa mutta hän kuitenkin ymmärtää mikä ehtoollisen sakramentti on. Hän ei kuitenkaan saa ehtoollisesta hyötyä. Armontilassa oleva kristitty nauttii ehtoollisen sekä sakramentaalisesti että hengellisesti ja saa siitä myös sen hyödyn mitä varten Jumalan on sakramentin asettanut. Koska Kristus on nauttijasta riippumatta läsnä ehtoollisvälineissä niin kauan kuin nauttijan ruuansulatusjärjestelmä on vienyt tehtävänsä päätökseen. Ei ehtoolista tullut jakaa eläimille eikä niille hulluudentilassa oleville ihmisille, joilla ei ollut kykyä tutkistella itseään. Heillä ei ollut riittävää ymmärrystä ehtoollisen merkityksestä. Hulluudentilassa olevalle voitiin antaa ehtoollinen jos hänet tunnettiin ennen hulluuttaan hurskaana kristittynä. Pääsääntöisesti hulluuden tilassa olevat eivät Akvinolaisen mukaan tarvinneet ehtoollista. Etenkään syntymästä saakka hullut, koska he eivät syyllistyneet kuolemansynteihin. Jo Augustinus oli todennut, että mielenvikaiset ja vastasyntyneet tulevat jo kasteessa hengellisesti osallisiksi Kristuksen ruumista ja verestä. Vähäjärkiselle ehtoollinen voitiin kuitenkin jakaa sillä vähäinenkin ymmärrys riitti. Luther hylkäsi katolisen transsubstaatio-opin siis sen, että ”leipä ja viini luovuttavat tai menettävät luonnollisen olemuksensa, niin että jäljelle jää vain leivän muoto ja väri, mutta ei oikeata leipää.” Kuitenkin itse perusasiasta Kristuksen todellisesta läsnäolosta vallitsi katolisen kanssa yksimielisyys. Luterilainen ehtoollisoppi on siis huomattavasti paljon lähempänä roomalaiskatolista kuin reformoitua. Luterilaisuus ei ole mikään katolisen ja reformoidun kirkon välissä tasapainoileva kirkko. Ehtoollisen muuttumisihmeestä luterilainen kirkko ei opeta yhtään vähempää kuin roomalaiskatolinen kirkko. Molemmat opettavat, että leipä ja viini todella muuttuvat ruumiiksi ja vereksi. Ero on siinä, että konsekraation jälkeen katolisten mukaan leipä on ainoastaan näennäisesti leipä, kun luterilaisten mukaan leipä on konsekraation jälkeen yhä leipää ja samalla Kristuksen tosi ruumis. Anglikaaninen kirkko opettaa ehtoollisesta 39 uskon artiklassa kalvinistisesti: ”Kristuksen ruumis annetaan, otetaan ja syödään vain taivaallisella ja hengellisellä tavalla. Usko on se tapa, jolla Kristuksen ruumis vastaanotetaan ja syödään ehtoollisella.” (28 artikla). Kuitenkin vuonna 1981 julkaistussa ARCIC-prosessin asiakirjassa anglikaanisuuden opetuksesi vahvistuu Kristuksen tosi läsnäolo ehtoollisessa. Tämä näkyy myös Porvoon sopimuksen tekstissä. Anglikaaninen kirkko on siis protestanttisuuden ja katolisuuden välillä tasapainoileva kirkko, sillä Anglikaani kirkolla on ehtoollisyhteys sekä reformoitujen että Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen kanssa, joten Suomenkin evankelisluterilaisella kirkolla on välillisesti ehtoollisyhteys reformoitujen kanssa, mikä tosin ei ole tunnustuskirjojen opetuksen mukaista. Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa ehtoollisella opettavat siis vain ortodoksinen, katolinen ja luterilainen kirkko.

Sveitsin uskonpuhdistus eli reformoitu kirkko alkoi Ulrich Zwinglin (1484–1531) toiminnan myötä. Zwingli oli saanut humanistisen kasvatuksen. Toimiessaan saarnaajana Neitsyt Marialla pyhitetyssä Einsiedelnin pyhiinvaelluspaikassa 1516–1519 hänessä vahvistui kriittinen asenne Marian palvontaan sekä aneisiin ja kiirastuleen. Zwingli siirtyi Zürichin kaupunginsaarnaajaksi 1519, tällöin hän tutustui Lutherin kirjoituksiin. Zwinglin kehitys uskonpuhdistajaksi on kokonaan toisenlainen kuin Lutherin. Hän ei saavuttanut uskoaan siten, että olisi synninhädässä kokenut Raamatun sanoman Kristuksesta. Zwingli ei elänyt sellaisissa uskonnollisissa paradokseissa ja hengellisissä syvyyksissä kuin Luther. Evankeliumi oli hänelle opiskelua jonka pohjalta kävi ilmi kristittynä elämisen oikea tapa. Tämä näkyy selvästi hänen teologiassaan, jota perisynnin alaisen järjen on paljon helpompi hyväksyä ja käsittää kuin Lutherin teologiaa. Zwinglin uskonpuhdistus Zürichissä lähti liikkeelle Raamatun käskyjen ja kirkon säädöksien yhteentörmäyksellä. Paastonaikaan 9. maaliskuuta 1522 vain kivenheitonpäässä Zürichin kaupungin muureista, joukko miehiä leikkasi kaksi makkaraa pieniksi paloiksi ja söivät ne. Zwingli, joka toimi koko tempauksen teologisena neuvonantajana, ei itse syönyt makkaraa. Kaksi viikkoa myöhemmin Zwingli piti saarnan jossa julisti, ettei paastoa tarvinnut noudattaa. Saarna painettiin ja skandaali oli valmis. Lisäksi Zwingli ja useat muut papit halusivat muuttaa jalkavaimo suhteensa lailliseksi avioliitoksi. Zwingli oli mennyt salaiseen avioliittoon Raamattuun vedoten vuonna 1522. Näiden seurauksena kaupungissa järjestettiin 1523 väittely Raamatun opin selvittämiseksi. Zwingli kirjoitti väittelyyn 67 teesiä, joissa esitti näkemyksensä Raamatusta sanoutuen samalla irti katolilaisuudesta. Zwinglin uskonpuhdistuksessa kaikki kirkolliset määräykset oli tarkistettava Raamatun mittapuulla. Kaikki kuvat, alttarit, kulttiesineet, laulu ja urut poistettiin kirkoista. Jumalanpalveluksessa ei saanut olla mitään mitä ei ollut määrätty Uudessa testamentissa. Sen sisältönä oli rukous ja saarna ja ehtoollinen oli muistoateria. Zwinglin mukaan Kristuksen ruumis ei ole leivässä eikä hänen verensä viinissä. Ne ovat vain Kristuksen läsnäolon vertauskuvia, ne merkitsevät Kristusta. Jeesus asetti ehtoollisen edessä olevaa ristinkuolemaansa ennakoivaksi merkiksi. Sen viettäminen on tunnustautumisakti. Sen on määrä muistuttaa Kristuksen kuolemasta, se on muistoateria. Hän on näin ollen läsnä ainoastaan uskossa ja uskovalle, ei ruumiillisesti ja todellisesti kuten katolisessa messu-uhrissa. Zwingli lähetti oman ehtoolliskirjoituksena Lutherille 1527. Zwinglin mukaan Kristus on taivaassa Jumalan oikealla puolella, joten Kristus ei voi olla samanaikaisesti läsnä ehtoollisessa. Zwinglin käsityksiä vastaan Luther kirjoitti kirjan: Kristuksen sanoista tämä on minun ruumiini 1527. ”Koko kristinusko kaatuu, jos Kristuksen läsnäolo ehtoollisessa kielletään sillä perusteella että se on järjen vastaista. Järki ja usko eivät sovi yhteen”. Sveitsiläiset uskonpuhdistajat laativat Lutherin kirjoituksiin vastakirjoitukset ja Luther laati lopullisen ja perusteellisen kirjoituksen ehtoollisesta: Kristuksen ehtoollisesta suuritunnustus 1528, jossa hän kirjoittaa näiden jakeiden pohjalta: ”Ja heidän syödessään Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: ’Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini’. Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: ’Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi’”. (Matt. 26:26–28) seuraavasti: ”Jos Kristuksen ruumis voi istua pöydän ääressä ja kuitenkin olla leivässä, niin voi hän myös olla taivaassa tai missä tahansa hän tahtoo ja kuitenkin samanaikaisesti leivässä. Ei ole mitään eroa sillä, onko hän etäällä pöydästä vai lähellä sitä, tästä huolimatta hän on samanaikaisesti leivässä. Näistä sanonnoista zwingliläisten pitäisi tehdä seuraava johtopäätös: koska Raamattu sanoo, että Kristus istuu pöydän ääressä, sen tähden hän ei voi olla leivässä.” Zwingli oli kirjoituksissaan myöntänyt, että ensimmäisellä ehtoollisella Kristus oli antanut ruumiinsa syötäväksi, koska oli käyttänyt ehtoollisessa tekemisen sanoja. Uskonpuhdistusta tukeneita maallisia hallitsijoita huolettivat uskonpuhdistajien ehtoollisopissa ilmenevät erimielisyydet. Kiista heikensi mahdollisuuksia torjua katolisen kirkon ja keisarikunnan uhkaa. Vahvistaakseen protestanttien ryhmää Hessenin kreivi Philip järjesti Lutherin ja Zwinglin tapaamisen Marburgissa 1529. Zwingliläisten mukaan: ”Tämä on minun ruumiini” on samalla tavoin kielikuva kuin Kristus sanoo olevansa viinipuu. Lutherin mukaan Kristuksen yhdistyminen aineeseen ehtoollisessa rinnastuu Kristuksen inkarnaatioon sanan tullessa lihaksi eli ihmiseksi Kristuksessa. Lutherin tehtäväksi annettiin luonnostella uskonkohdat joihin toiset voisivat vastata. Luther laati Marburgin artiklat joissa on 15 kohtaa, jotka kattavat asiat aina luomisesta pelastukseen ja kolminaisuudesta sakramentteihin. Kaikki muut artiklat hyväksyttiin paitsi ehtoollista koskeva artikla. Nyt kuulemme tuon ehtoollisartiklan:

Marburgin artiklat 1529 Kristuksen veren ja ruumiin sakramentista Viidenneksitoista, me kaikki uskomme ja käsitämme meidän rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ehtoollisesta, että sitä tulee Kristuksen asetuksen mukaisesti käyttää molemmissa muodoissa. Samaten, ettei messun suorittaminen ole teko, jonka avulla voi hankkia armon jollekin toiselle, olipa tämä elävä tai kuollut. Ja myös, että alttarin sakramentti on Jeesuksen Kristuksen todellisen ruumiin ja veren sakramentti ja tämän ruumiin ja veren hengellinen nauttiminen on erityisen tarpeellista jokaiselle kristitylle. Niin kuin sakramentin nauttimisen, on Kaikkivaltias Jumala antanut ja säätänyt myös sanansa, jotta heikoissa omissatunnoissa siten herätettäisiin Pyhän Hengen kautta uskoa. Ja vaikkemme ole tällä hetkellä saavuttaneet yksimielisyyttä siitä, onko Kristuksen tosi ruumis ja veri ruumiillisesti läsnä leivässä ja viinissä, silti kummankin osapuolen pitää osoittaa kristillistä rakkautta toista osapuolta kohtaan, siinä määrin kuin omatunto sallii ja kummankin osapuolen tulee ahkerasti rukoilla Kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän Henkensä kautta vahvistaa meille todeksi oikean käsityksen. Aamen.

Uudestikastajaliike (jonka tämän päivän perillisiä ovat vapaakirkolliset), alkoi Zwinglin käynnistämien uudistusten myötä. Tämän johdosta lähes kaikki vapaakirkolliset uskovat, että ehtoollisessa leipä ja viini vain tarkoittavat tai merkitsevät Kristuksen ruumista ja verta. Tämän vuoksi myös baptisti seurakunnasta lähtöisin olevassa adventismissa, ja adventismista vaikutteita saaneessa Jehovan todistajissa, uskotaan näin. Jehovan todistajat ovat sumeilematta omassa Uuden maailman Raamatun käännöksessään kääntäneet Kristuksen sanat: "Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini" seuraavalla tavalla ”Ottakaa, syökää. Tämä tarkoittaa minun ruumistani.” (Matt. 26:26) Reformoitujen ja luterilaisten tien erkaantuminen ehtoolliskysymyksessä saattaa tuntua vähäpätöiseltä seikalta. Mutta kyseessä on aivan perustavanlaatuinen ero, joka tuli ilmi ehtoollisessa. Reformoidun kirkon mukaan ääretön ei voi mahtua äärelliseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ehtoollinen, kaste, synninpäästö ja Jumala sana ovat vain symboleja jotka viittaavat taivaassa olevaan Kristukseen. Heidelbergin katekismuksessa, joka on reformoidun kirkon merkittävin tunnustuskirja, lukee seuraavasti: (72) Kasteesta, onko tämä ulkonainen vesipesu sellaisenaan syntien pois peseminen? Ei, sillä vain Kristuksen veri ja Pyhä Henki puhdistavat meidät kaikesta synnistä. (78) Muuttuvatko leipä ja viini Kristuksen todelliseksi ruumiiksi ja vereksi. Eivät. Kuten kastevesi ei muutu Kristuksen vereksi eikä itsessään ole syntien pois peseminen ollen yksinomaan tämän jumalallinen merkki ja vakuutus, ei myöskään pyhä leipä itsessään muutu ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi, vaikka leipää sakramentin luonteen ja käytön mukaisesti kutsutaan Kristuksen ruumiiksi. (79) Miksi Kristus kuitenkin kutsuu leipää ruumiikseen ja maljaa verekseen? Kristus tahtoo vakuuttaa meille tämän näkyvän merkin ja pantin kautta, että me tulemme Pyhän Hengen kautta osallisiksi hänen todellisesta ruumiistaan ja verestään yhtä todellisesti kuin me otamme vastaan nämä pyhät merkit suullamme hänen muistokseen. Luther kirjoittaa huone postillassaan seuraavasti: ”Mikä tuntuukaan oudommalta ja järjelle mahdottomammalta, jos se nimittäin saa arvostella, kuin se seikka, että pyhässä ehtoollisessa nautitaan leivän mukana Kristuksen ruumis ja viinin kanssa Kristuksen veri syntien anteeksisaamiseksi? Mitä auttanee leipäpala ja viiniryyppy sielua? Näin järki ajattelee eikä se toisin voikaan ajatella. Mutta Jumala ei silti tahdo asetuksiansa muuttaa. Jos järki ei niitä tahdo uskoa ja hyväksyä, olkoon uskomatta.”

Reformoidun teologian ytimessä on jo aiemmin kolmannen artiklan yhteydessä käsitelty kristologinen harha. Heidän mukaansa Kristus ei ole inhimillisessä luonnossaan kaikkialla missä Kristus on jumalallisessa luonnossaan. Jumalan Poika ei kuitenkaan Raamatun mukaan ole väliaikaisesti kärsinyt lihassa jättääkseen sitten tuon lihan pois, vaan se oli kertakaikkinen tapahtuma, jonka johdosta siellä missä Jumalan Poika on, siellä on myös Hänen inhimillinen lihansa ja vain siellä on syntien anteeksiantamus. Sillä se on totta ja kannattaa aina muistaa, että saatana sietää, sitä että Kristuksesta sanotaan kaikkea mahdollista, kunhan vain siltä voima eli syntien anteeksiantamus jotenkin riistetään. Kuten huomaamme Heidelbergin katekismuksesta, jonka mukaan syntejä ei saa anteeksi kasteessa eikä ehtoollisessa. Kaste, ehtoollinen, synninpäästö ja Jumala sana ovat reformoidussa teologiassa vain symboleja, jotka viittaavat taivaassa olevaan Kristukseen. Sillä Zwinglin mukaan Kristus ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tästä Zwinglin ajatuksesta Luther sanoo Suuressa Ehtoollistunnustuksessaan seuraavasti: ”Zwingliläiset ajattelevat, että Kristuksella on taivaassa paikka, niin kuin haikaralla on pesä puussa”. Myös Zwinglin jälkeen reformoitua teologiaa systematisoineen Jean Calvinin (1509–1564) mukaan Kristus istuu paikallisesti Jumalan oikealla puolella, eikä ole kaikkialla. Calvinin mukaan Pyhä Henki yhdistää Jumalan oikealla puolella istuvan Kristuksen maanpäällä oleviin uskoviin ja vaikuttaa heidän keskuudessaan. Kristus on läsnä ehtoollisessa jumalallisen luontonsa, ei inhimillinen luontonsa mukaan, niin kuin jumalallinen luonto on läsnä kaikkialla. Ja kaikkialla läsnä oleva Kristuksen henki yhdistää meidän ruumiimme, joissa hän täällä maanpäällä asuu, Kristuksen ruumiiseen joka on taivaassa. Näin Calvin kierrellen ja kaarrellen kieltää sen mitä Lutherin Vähäkatekismuksessa opetetaan: ”Alttarin sakramentti on leipään ja viiniin sisältyvä Kristuksen todellinen ruumis ja veri, jonka hän on asettanut meille syötäväksi ja juotavaksi”. On tärkeä havaita tämä Augsburgin 10 artiklan ja 3 artiklan opetuksen yhdenmukaisuus. ”Jeesuksessa Kristuksessa ”molemmat luonnot jumalallinen ja inhimillinen samassa persoonassa erottamattomasti yhtyneinä ovat yksi ainoa Kristus ja tosi Jumala”. Vastaavasti tämä sama Kristus antaa ehtoollisen siunatussa leivässä ja viinissä todellisesti itsensä ja ruumiinsa, niille jotka ehtoollisen nauttivat. Ehtoollisen päätarkoitus on siis syntien anteeksiantamus. Kuten Luther Isokatekismuksessa sanoo: ”Tämä onkin ehtoollisen olennaisin kohta, josta opimme tietämään, mitä meidän on siitä etsittävä ja mitä olemme siitä saamassa. Tämä taas käy selvästi ja helppotajuisesti ilmi juuri niistä sanoista, joita äsken pohdimme: "Tämä on minun ruumiini ja vereni, teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi." Se voidaan lyhyesti lausua näin: menemme ehtoolliselle ottaaksemme siinä vastaan aarteen, jonka välityksellä ja jossa me saamme syntien anteeksiantamuksen.” Katolinen kirkko kiroaa tämän Lutherin korostuksen Trenton kirkolliskokouksessa seuraavasti. ”Jos joku sanoo, että pyhän eukaristian sakramentin korkein hedelmä on syntien anteeksiantaminen tai ettei tästä sakramentista aiheudu muita vaikutuksia: hän olkoon erotettu”.

Ehtoollinen Raamatussa. Ehtoollinen on toinen Uuden testamentin sakramentti. Sen asetussanat löydetään evankeliumeista (Matt. 26:26, Luuk. 22:19, Mark. 14:22) ja Korinttolaiskirjeestä (1 Kor. 11:20-29). Ehtoollisen esikuvia ovat Vanhassa testamentissa esimerkiksi pääsiäislammas (2 Moos. 12:13) ja manna: ”Mooses sanoi heille: ’Tämä on se leipä, jonka Herra on antanut teille syötäväksi.’” (2 Moos. 16:15). Aivan kuten Kristus sanoo itsestään: ”Minä olen elämän leipä” (Joh. 6:48). Ehtoollisen toimittajan tulee olla virkaan vihitty, sillä Kristus sanoi asettaessaan ehtoollisen opetuslapsillensa: ”Tehkää se minun muistokseni” (vrt. Luuk. 22:19, 1 Kor. 11:24–25, Matt. 28:1, 1 Kor. 4:1, 2 Kor. 5:19–20). Asetus sanoista käy ilmi, että ehtoollisen maallisia aineita ovat, leipä ja viini ja taivaallisia aineita Kristuksen todellinen ruumis ja veri. (Matt. 26:27, Mark. 14:22–24, 1 Kor. 11:24–29). Kuten Paavali kirjoittaa Korinttolaisille: ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?” (1 Kor. 10:15–17). Ehtoollisvieraat voivat olla sekä uskovia (1 Kor. 11:28, 2 Kor. 13:5), että epäuskoisia, kuten ensimmäisen ehtoollisen Juudas (Matt. 26:25). Raamatun mukaan ne, jotka eivät usko eivät saa ehtoollisesta mitään hyötyä (Joh. 1:12). Raamatusta käy ilmi, ettei ehtoollista saa viskellä väkijoukkoihin, vaan ehtoollinen tulee viettää kuten Kristus sen vietti opetuslastensa kanssa eikä koko kansanjoukon kanssa. Kristuksen ruumiin ja veren läsnä oleminen ehtoollisessa ei kuitenkaan riipu sen jakajan eikä sen nauttijan uskosta. (1 Kor. 11:27–29), koska kuten kuulimme: ”viini ja leipä ovat Kristuksen ruumiin ja veren osallisuus” (1 Kor. 10:15–17). Leipä ja viini eivät muutu sillä tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kuten katolisilla opetetaan, sillä evankeliumeissa ja Paavalin Korinttolaiskirjeessä kuvataan leipää ja viiniä ennen asetus sanoja leiväksi ja viiniksi ja asetussanojen jälkeen leiväksi ja viiniksi. (Matt. 26:26–29, Mark. 14:22–25, Luuk. 22:19, 1 Kor. 10:17, 11:23–28) Ehtoollisen hengellinen hedelmä, josta uskovat tulevat osalliseksi, on syntien anteeksi saaminen: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28, Mark. 14:24) ja yhdistyminen Kristuksen kanssa. ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä” (Joh. 6:56) ”Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.” (1 Kor. 10:16–17).

Tunnustuskirjojen opetus ehtoollisesta: (Isossa katekismuksessa) Luther sanoo: En mene ehtoolliselle omaan uskooni, vaan Kristuksen sanaan luottaen, sillä hän on käskenyt minun mennä syömään ja juomaan ruumiinsa ja verensä. Ehtoollinen ei nojaa ihmisen pyhyyteen, vaan Jumalan sanaan. Sillä asetussana, joka on tehty leivän ja viinin sakramentiksi, ei muutu ihmisen persoonan eikä epäuskon tähden vääräksi. (Vähäkatekismus) Todella kelvollinen ehtoollisen nauttija on se, joka uskoo nämä sanat: "teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi", sillä hän omistaa sen mitä ne sisältävät nimittäin "syntien anteeksiannon". Kelvoton on taas se, joka ei näitä sanoja usko, sillä sana "teidän edestänne" ei vaadi muuta kuin uskovaa sydäntä. (Schmalkaldenin opinkohdat) Niinpä skolastikkojen opetus sisältää pelkkää harhaa. He näet opettavat seuraavasti: Kun joku tahtoo mennä ehtoolliselle, hänellä ei välttämättä tarvitse olla hyvää aikomusta tehdä hyvää, vaan riittää, kun hänellä ei ole pahaa aikomusta tehdä pahaa; niin perin hyvä on ihmisluonto ja niin voimallinen ehtoollisen sakramentti. Mitä transsubstantiaation tulee, me emme piittaa hiukkaakaan sofistien saivarteluista. He opettavat, että leipä ja viini luovuttavat tai menettävät luonnollisen olemuksensa, niin että jäljelle jää vain leivän muoto ja väri, mutta ei oikeata leipää. Raamatun mukaista on sanoa, että leipä pysyy leipänä. (Yksimielisyyden ohje) Jotkut sakramentin halveksijat koettavat parhaansa mukaan käyttää kutakuinkin samoja sanontoja ja ilmauksia kuin Augsburgin tunnustus. He tunnustavat, että uskovat saavat pyhässä ehtoollisessa todella Kristuksen ruumiin. Mutta he tulkitsevat tämän yksinomaan hengellisesti: Kristuksen voima, vaikutus ja hyvät teot ovat uskon nautittavissa, koska kaikkialla läsnä oleva Kristuksen henki yhdistää meidän ruumiimme, joissa hän täällä maan päällä asuu, Kristuksen ruumiiseen, joka on taivaassa. He kiroavat jumalanpilkkana sen opin, jonka mukaan Kristuksen ruumis on myös maan päällä ehtoollisessa läsnä, tosin näkymättömänä ja käsittämättömällä tavalla, niin että myös kristittyä teeskentelevät ottavat hänet siunatussa leivässä suullansa vastaan. Kristuksen lihan syöminen voi siis tapahtua kahdella tavalla. Joh. 6:48–58 Kristus puhuu erityisesti hengellisestä syömisestä, kun me hengessä ja uskossa otamme hänet vastaan, sekä evankeliumia saarnattaessa ja tutkittaessa että ehtoollista nautittaessa. Eri asia on sakramentissa suulla tapahtuva Kristuksen ruumiin syöminen. Pyhässä ehtoollisessa kaikki saavat Kristuksen todellisen ja olemuksellisen ruumiin ja veren, kun syövät ja juovat siunatun leivän ja viinin. Kelvottomia ehtoollisvieraita ovat ne, jotka tulevat tälle sakramentille katumatta vilpittömästi, tuntematta todellista tuskaa synneistään, todella uskomatta ja aikomatta parantaa elämäänsä. Jumalan säätämän käytön ulkopuolella ei ole mitään sakramenttia olemassa. Kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ‘Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin." Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä siunattua leipää ei jaeta, oteta vastaan eikä nautita, vaan missä se suljetaan sakramenttilippaaseen. Meidän on noudatettava Kristuksen käskyä: "Tehkää tämä." Siihen kuuluu koko toimitus, koko sakramentin toimittaminen. Kristillisen seurakunnan kokouksessa otetaan esiin leipää ja viiniä, toimitetaan siunaaminen ja jakaminen; ehtoollinen otetaan vastaan, syödään ja juodaan; samalla julistetaan Herran kuolemaa. Tämä käsky on pidettävä siitä mitään poistamatta tai muuttamatta. Näin pyhä Paavali (1. Kor. 10:16) kuvaa meille leivänmurtamisen sekä jakamisen ja vastaanottamisen koko toimituksen.

Lopuksi, ehtoolliselle saavat tulla kaikki kastetut kristityt, jotka uskovat, että leivässä ja viinissä on Kristuksen tosi ruumis ja tosi veri ja jotka eivät elä katumattomina julkisynneissä. Ehtoolliselle ei siis tule päästää kastamattomia eikä toisuskoisia eikä julkisynneissä eläviä elleivät tee parannusta.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Se, ettei ehtoollinen nojaa ihmisen pyhyyteen mitenkään, vaan Kristuksen käskyyn, sillä hän on käskenyt meidän mennä syömään ja juomaan ruumiinsa ja verensä. Ehtoollinen ei kuitenkaan pelkkänä toimitettuna toimituksena ilman uskoa hyödytä mitään. Mutta joka uskoo nämä sanat: "teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi” saa ehtoollisessa syntien anteeksiantamuksen, koska siinä on Kristuksen tosi ruumis ja tosi veri, jotka konkreettisesti suulla syödään ja juodaan. Jos ehtoollisessa ei olisi Kristuksen tosi ruumista ja verta se ei myöskään vaikuttaisi syntien anteeksiantamusta. Meidän tulee siis totuttautua usein menemään ehtoolliselle, erittäinkin, jos synnit raskauttavat sydämiämme ja saattavat murheelliseksi. Älkäämme unohtako Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, vaan muistelkaamme hänen uhrikuolemaansa. Ei hän meiltä mitään muuta vaadikaan. Nostakaamme siis nytkin katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskon alkajaan ja päättäjään Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XI Rippi

Niihin asiakirjoihin, joita Melanchthon käytti apunaan luodessaan Augsburgin tunnustusta, kuului Marburgin artiklat, jonka synty historiaa olemme jo aiemmin käsitelleet. Nyt kuulemme Marburgin artiklan 11 ripistä. ”Yhdenneksitoista, että ripittäytymisen tai neuvon pyytämisen papilta tai lähimmäiseltä tulee todellakin olla vailla pakkoa ja vapaata. Silti se on todella hyödyllinen omilletunnoille, jotka ovat vaivattuja, kiusattuja tai kuormitettuja synneillä tai langenneet erehdykseen, varsikin synninpäästön tai lohdutuksen johdosta jonka antaa evankeliumi, joka on todellinen synninpäästö”.

Augsburgin tunnustus 11 Rippi Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä. Se on näet psalmin mukaan mahdotontakin: "Erhetykset (Ps. 19:13) kuka ymmärtää?"

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 11 Rippi Yhdennestätoista artiklasta hyväksytään ja pidetään katolisena ja uskonoppimme mukaisena se, että yksityinen rippi ja synninpäästö tulee säilyttää kirkossa, koska synninpäästöä tukee Kristuksen sana. Kristus sanoi apostoleilleen: "Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut" (Joh. 20:23). Heiltä tulee kuitenkin vaatia kahta asiaa. Ensimmäiseksi sitä, että he vaativat alamaisiaan noudattamaan jokavuotisen ripin käytäntöä, niin kuin se on määrätty kanonisen lain luvussa Kaikille molempien sukupuolten edustajille, katumuksista ja synninpäästöistä ja kuten sitä on tähän mennessä hartaasti ja arvokkaasti kautta koko kristikunnan noudatettu. Toiseksi heidän tulee saarnaajien välityksellä lakkaamatta kehottaa alamaisiaan, tarkan omantunnon tarkastelun jälkeen, syntiensä täydelliseen tunnustamiseen niiden syntien osalta, jotka tulevat tarkastelussa mieleen, vaikka kaikkia yksittäisiä syntejä ei olekaan mahdollista luetella. Niiden syntien osalta jotka ovat unohtuneet tai jotka jäävät huomiotta voidaan lausua yleinen synnintunnustus ja sanoa psalminkirjoittajan kanssa: "Puhdista minut, Herra, salaisista synneistäni" (Ps. 19:13 Vulg.).

Ensimmäisistä vuosisadoista lähtien kirkossa ymmärrettiin, että kristityt pysyvät syntisinä kasteen jälkeen ja että toimitukset, joilla saadaan syntien anteeksiantamus ja päästään sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa ovat välttämättömiä. Varhaisessa kirkossa alettiin vähitellen muotoilla kaavoja katumusta synnintunnustusta ja synninpäästöä varten. Kuolemansyntien julkiselle katumiselle oli oma kaavansa, jota kutsuttiin kanoniseksi katumukseksi. Varhaiskirkossa raskaisiin synteihin langenneet otettiin takaisin ehtoollisyhteyteen julkiripissä. Sittemmin julkirippi rappeutui ja siitä tuli keskiajalla enemmänkin kirkkokurin väline. Yksityisen ripin malli on peräsin kelttiläiseltä munkilta Columbus nuoremmalta 530–615 joka munkkisääntönsä välityksellä juurrutti yksityisripin frankkilaiseen kirkkoon. Jokaisesta rikkomuksesta tuli ripittäytyä apotille. Tämän käytännön tuli laajeta munkkien keskuudesta pakollisena kaikkia kristittyjä koskevaksi. Ja niinpä keskiajalla yksityinen rippi tulikin entistä yleisemmäksi julkisen rippikäytännön sijaan. Tuomas Akvinolainen piti epätäydellistä katumusta eli rangaistuksen pelosta nousevaa surua riittävänä valmistautumisena sakramentin vastaanottamiseen ja katsoi että tunnustuksen myötä epätäydellisestä katumuksesta tuli täydellistä katumusta eli synnintuntoa, jonka lähtökohtana on rakkaus Jumalaan. Neljännen lateraalikonsiilin 1215 jälkeen parannuksen sakramentista eli ripittäytymisestä tuli pakollinen vähintään kerran vuodessa suoritettava toimitus. Sitä pidettiin välttämättömänä pelastukseen ja se edellytti kaikki syntien luettelemista. Siinä missä kaste puhdistaa perisynnistä, katumuksen sakramentin eli ripin kautta saadaan anteeksi kasteen jälkeen tehdyt tekosynnyt. Rippi kehittyi keskiaikaan tullessa neliosaiseen muotoon. Ripin neljä osaa olivat. Katumus, tunnustus, syntien anteeksiannon julistus ja hyvitysteot. Ripin näkyvänä elementtinä toimi ripittäytyjän synnintunnuksessa käyttämät sanat. Tämän seurauksensa ripin sakramentti toimi vain, jos synninpäästön vastaanottaja kykeni katumaan ja tunnustamaan tekemänsä synnit. Papin sanat ”julistan sinulle synninpäästön” toivat näkymättömän elementin mukaan sakramenttiin. Rippiin liittyvät hyvitysteot tarkoittivat sitä, että tehty synti hyvitettiin tässä ajassa sekä kuoleman jälkeen kiirastulessa. Vaikka syntien ääneen sanominen oli ensisijainen tunnustamistapa, oli mykällä tai kieltä osaamattomalla mahdollisuus käyttää myös muita tapoja. Tunnustaminen voitiin suorittaa esimerkiksi kirjallisesti tai niin, että ripittäytyjä nyökkäämällä vahvisti synnit, jotka halusi tunnustaa. Eli jokainen, jos ymmärsi tehneensä syntiä ja katui sitä, sai tunnustaa syntinsä omien kykyjensä mukaisesti. Omalle rippi-isälle tunnustamista ei saanut tahallisesti vältellä. Muita kuin ääneen tunnustamistapoja sai käyttää vain jos ensisijainen tunnustamistapa ei ollut mahdollinen. Tärkeintä oli saada synnit tunnustettua. Rippi koski ainoastaan tehtyjä syntejä. Perisyntiä ei voinut katua ja siksi siitä pääsi vapaaksi kasteen sakramentilla. Vaikka kuolemansynnistä vapautumiseen tarvittiin ripinsakramenttia, Tuomas Akvinolaisen mukaan Jumalan tarjoama syntien anteeksiantamus ei välttämättä rajoittunut sakramentteihin. Poikkeustapauksissa myös sisäinen katuminen saattoi riittää, etenkin tilanteissa joissa pappi ei ehtinyt kuolevan luokse vastaanottamaan rippiä, tällöin synnit sai tunnustaa jollekin muulle kuin papille tai luotettiin siihen, että Jumala kuuli ne ääneen lausumattakin. Keskiajalla papin odotettiin antavan ripittäytyjälle ripin jälkeen katumusharjoituksia sekä neuvovan, miten syntiä vastaisuudessa voitiin välttää. Anekäytäntö kehittyi kun siirryttiin julkisesta sovittamisesta yksityisen ripin käytäntöön. Ane tarkoitti Jumalan edessä saatua vapautusta syntiä seuraavasta rangaistuksesta. Aluksi vapautus edellytti oikeaa asenoitumista ja tiettyjen ehtojen toteutumista, sittemmin (ahneuden kasvaessa) aneita saattoi ostaa katumusharjoitusten helpottamiseksi ja lyhentämään sekä omaa että kuolleiden sukulaisten kiirastulessa viettämää aikaa.

Rippi on siis Roomalaiskatolisessa kirkossa sakramentti, johon kuuluu synnintunnustus, katumus, synninpäästö ja papin määräämät katumus harjoitukset. Roomalaiskatolinen kirkko päätti Trenton kirkolliskokouksessa 1545–1563 seuraavalla tavalla: ”Koko kirkko on aina ymmärtänyt Herran asettaneen myös syntien täyden tunnustamisen (Jaak. 5:16, 1 Joh. 1:9, Luuk. 5:14, Luuk 17:14) ja myös että se Jumalan säädöksenä on välttämätön kaikille kasteen jälkeen langenneille. Sillä Herramme Jeesus Kristus juuri ennen taivaaseen astumistaan jätti tänne papit sijaisikseen ja kuin esimiehiksi ja tuomareiksi, joiden eteen on tuotava kaikki ne kuoleman synnit, joihin Kristukseen uskovat ovat langenneet, jotta papit avainvaltansa perusteella julistaisivat tuomion syntien anteeksiantamisesta tai pidättämisestä. On kuitenkin selvää, etteivät papit voi tätä tuomarintehtävää täyttää, jos he eivät tunne asiaa. Myöskään he eivät voi toteuttaa tasapuolisuutta rangaistuksia määrätessään, jos synneistä tunnustetaan vain niiden yleislaatu, mutta ei niiden tarkempaa lajia ja luonnetta. Niinpä katuvien tulee mainita kaikki kuoleman synnit, joista he huolellisen omantunnon tutkimisen kautta ovat tietoisia, myös kaikkein salaisimmat ja nekin jotka on tehty yhdeksättä ja kymmenettä käskyä vastaan, sillä usein juuri tällaiset synnit vahingoittavat ihmismieltä syvemmin ja ovat vaarallisempia kuin ne synnit, jotka näkyvät ulospäin. Sen sijaan lievät (eli veniaaliset) synnit, joiden takia meitä ei suljeta pois Jumalan armosta ja joihin me useasti lankeamme, on terveellistä tunnustaa, mutta ne voidaan ilman syyllisyyttä jättää mainitsemattakin ja ne voidaan sovittaa muulla tavoin. Koska kaikki myös ajatuksissa tehdyt kuolemasynnit tekevät ihmiset vihanlapsiksi ja Jumalan vihollisiksi on välttämätöntä pyytää niitä kaikkia anteeksi avoimesti ja nöyrästi. Kun uskovaiset pyrkivät tunnustamaan kaikki mieleensä nousevat synnit: he epäilyksettä kantavat kaikki syntinsä Jumalan laupeuden eteen anteeksi annettavaksi. Ne taasen jotka menettelevät toisin ja tietoisesti jättävät tunnustamatta joitakin syntejä, eivät tuo mitään syntejä Jumalan hyvyyden eteen, jotta hän papin kautta antaisi ne anteeksi. Jos sairas häpeää näyttää haavaansa lääkärille, lääketiede ei voi parantaa mitä se ei tunne. Edellä sanotusta seuraa lisäksi, että syntejä tunnustettaessa on myös mainittava sellaiset asianhaarat, jotka voivat muuttaa itse synnin laadun, sillä ilman niitä ei itse syntiä ole täysin ilmaistu eikä tuomari ole saanut siitä käsitystä. Hänen on kuitenkin voitava oikein arvioida synnin vakavuus ja se millainen rangaistus hänen on siitä katuvalle määrättävä. On Jumalatonta kutsua edellä määrätyllä tavalla tehtävää synnin tunnustusta omientuntojen kidutuspaikaksi. Sillä on selvä, ettei kirkossa vaadita katuvilta muuta kuin, että jokainen kunnollisesti ravisteltuaan itseään ja tutkittuaan omantuntonsa kaikki kätköt ja mutkat tunnustaa ne synnit, joilla hän muistaa loukanneensa Herransa ja Jumalaansa kuolemaa tuottavalla tavalla. Ne muut synnit, jotka huolellisesta tutkimisesta huolimatta eivät muistu mieleen, ymmärretään kaikki sisältyviksi siihen yleiseen tunnustuksen, jossa profeetan kanssa sanomme uskoen: ”Anna anteeksi minun salaiset syntini” (Ps. 19:13)

Ortodoksien mukaan suullinen syntien tunnustaminen kirkonpalvelijan edessä on aina pidetty välttämättömänä, minkä vuoksi se oli seurakunnassa käytännössä jo apostolien aikana. Seuraavassa kuulemme otteen Ortodoksisesta Jumaluusopista: ”Synninpäästön sakramentin näkyväiseen puoleen kuuluu syntien suullinen tunnustaminen papin edessä ja suullinen synneistä päästäminen minkä pappi lausuu synnintunnustuksen jälkeen. Ortodoksinen kirkko pitää suullista synnintunnustusta sakramentin oleellisena ja välttämättömänä osana. Tämä onkin käsitettävää, sillä katuva saa tai on saamatta syntinsä anteeksi kirkonpalvelijan kautta eikä Jumalan välittömästä ilmoituksesta. Ei olisi ollut syytä säätää näkyväistä valtaa syntien anteeksiantamista tai pidättämistä varten, jos syntien anteeksisaamiseen riittäisi niiden pelkkä sisäinen tunteminen. Kirkonpalvelijallakaan ei ole ehdotonta valtaa ja Jumalan käskyä päästää synneistä, vaan tapahtuu se sillä ehdolla että syntinen katuu syntejään ja tulee tämän katumisen tapahtua näkyväisesti. Toiselta puolen ei synninpäästön sakramentti ole ainoastaan hengellinen tuomio tai syntisen itse tuomitseminen, vaan ennen kaikkea ja etupäässä lääkitseminen. Miten kirkonpalvelija voi olla lääkitsijänä, kun hän ei tunne tautia? Niinpä syntisen jos hän vilpittömästi haluaa päästä terveeksi sielun taudistaan, tulee vilpittömästi kertoa syntinsä hengelliselle lääkärille eli papille. Apostolien teoissa kerrotaan, että monet Efeson asukkaista, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat (Paavalille) tekonsa. ”Monet uskoon tulleet kävivät avoimesti tunnustamassa, mitä kaikkea olivat tehneet” (Apt. 19:18). Apostoli Johannes sanoo: Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh. 1:9) Tuleeko synnintunnustuksen olla yleinen seurakunnan edessä vai yksityinen, siitä ei Jeesus Kristus eivätkä apostolit ole suoraa käskyä antaneet. Ortodoksisessa kirkossa sakramentin toimittaja, kun katsoo katujan mahdolliseksi saamaan synninpäästön, lukee ensin lyhyen rukouksen, jossa anoo sakramentilla kävijälle syntien anteeksiantamista sekä sovintoa seurakunnan kanssa ja sen jälkeen lausuu: ”Meidän Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus rakkautensa armosta ja laupeudesta antakoon anteeksi sinulle lapseni nimi kaikki syntisi ja minä kelvoton pappi hänen minulle antamalla vallalla annan anteeksi ja päästän sinut kaikista synneistäsi Isän Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Synninpäästön sakramentin armon vaikutus koskee ihmisen kaikkia syntejä, olivatpa ne kuinka raskaita tahansa. On totta että Kristus sanoi Pyhän Hengen herjaamisesta, ettei tätä syntiä anteeksi anneta ei tässä maailmassa eikä tulevassa, (Matt. 12:31-32) eikä Apostoli Johannes edes käske rukoilemaan sen synnin anteeksi antamisesta, joka on kuolemaksi (1 Joh. 5:16). Syynä tähän synnin anteeksiantamattomuuteen ei ole se, että tämä synti olisi Jumalan loppumatonta laupeutta suurempi, vaan tähän syntiin langenneiden ihmisten siveellinen tila. Se että he ovat siinä määrin paatuneet pahaan että parannuksen teko on heille aivan mahdoton, kuten langenneille hengille.”

Seuraavaksi kuulemme mitä Tunnustuskirjat opettavat ripistä. (Augsburgin tunnustus) Yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä. Rippiä ei siis ole poistettu seurakunnissamme. Herran ruumista ei ole tapana jakaa muille kuin niille, jotka on ensin kuulusteltu ja jotka ovat saaneet synninpäästön. (Augsburgin tunnustuksen puolustus) Kristus synnyttää uudesti juuri sanalla ja sakramenteilla, joita ovat kaste, ehtoollinen ja synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti. Psalmeissa mainitaan paikka paikoin syntien tunnustaminen, kuten: (Ps. 32:5) "Minä sanoin: ‘Minä tunnustan Herralle rikokseni’, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani."Juuri tällainen Jumalan edessä tapahtuva syntien tunnustaminen on katumusta. Kun näet rippi tehdään Jumalalle, se pakosta tapahtuu sydämessä, ei vain suulla, niin kuin näyttelijät lavalla tekevät. Sillä vaikka me hyväksymmekin ripin ja pidämme jonkinlaista kuulustelua hyödyllisenä, jotta ihmisiä voitaisiin paremmin opettaa, on kuitenkin tässä noudatettava kohtuutta, ettei omilletunnoille pantaisi kahleita.

Isokatekismus Näistä kolmesta pahasta olemme nyt päässeet: meitä ei enää aja ripittäytymään pakko eikä pelko eikä meiltä vaadita kaikkien syntien luettelemista. Ihmiset ovat ikävä kyllä oppineet nämä asiat liiankin hyvin, niin että he tekevät mitä tahtovat ja soveltavat vapauttansa siten, ettei heidän muka enää ikinä tule ripittäytyä. Se näet opitaan äkkiä, mikä tuntuu mukavalta. Evankeliumistakin omaksutaan ylen nopeasti kaikki, mikä meitä lempeästi hyväilee. Olen kuitenkin jo sanonut, ettei noita sikoja pitäisi päästää evankeliumin lähellekään eikä siitä saisi antaa heille yhtään murua. Sillä jos joku ei tahdo uskoa evankeliumia, ei elää sen mukaan eikä tehdä, mitä kristityn tulee, älköön hän myöskään pääskö nauttimaan mitään hyötyä evankeliumista. Puhumme siis lyhyesti ripistä. Nyt puheena olevan ripin lisäksi on olemassa kahdenlaista muuta rippiä, joita kuitenkin on parempi sanoa kaikkien kristittyjen yhteiseksi tunnustukseksi. Tarkoitan sitä, että tunnustus tehdään yksin Jumalan tai yksin lähimmäisen kuullen ja pyydetään syntiä anteeksi. Kuten teemme Isä meidän rukouksessa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa. Toinenkin ripin laji, se rippi jota itse kukin tekee lähimmäiselleen, on yhteydessä Isä meidän -rukoukseen, siten nimittäin, että meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa. Kaikkihan me olemme syyllisiä suhteessa toisiimme. Siksi meidän tulee ja me voimme tunnustaa syntimme julkisestikin, kaikkien kuullen, ketään arastelematta. Tämän yleisen synnintunnustuksen lisäksi on olemassa myös yksityinen. Jos on loukannut lähimmäistään, sitä on pyydettävä anteeksi. Näin ollen Isä meidän -rukouksessa on kaksi synninpäästöä: meille annetaan anteeksi kaikki mitä olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, kunhan me puolestamme annamme anteeksi lähimmäiselle ja teemme sovinnon hänen kanssaan. Tämän välttämättömän julkisen ja päivittäisen ripin lisäksi on olemassa se salainen rippi, joka suoritetaan vain yhden veljen läsnä ollessa. Kun sydämellämme on jotakin erityistä, joka meitä ahdistaa, joka kalvaa omaatuntoa eikä päästä meitä rauhaan, ja kun huomaamme olevamme uskossa liian heikot, silloin saamme valittaa tätä kaikkea jonkun veljen kuullen, sinä hetkenä ja niin usein kuin haluamme, saadaksemme neuvoa, lohdutusta ja rohkaisua. Tätä ripin lajia ei ole meille annettu käskynä, kuten nuo kaksi edellistä, vaan se on annettu vapaasti käytettäväksi, sen mukaan kuin itse kukin sitä hädässään tarvitsee. Tämä on peräisin siitä säätämyksestä, jolla Kristus itse pani päästösanan kristittyjen suuhun ja käski vapauttaa meidät synneistä. Ota siis huomioon, kuten usein olen sanonut, että ripissä on kaksi kohtaa. Toisessa toimimme me itse: minä valitan syntiäni ja anon lohtua ja virvoitusta sielulleni. Toisessa toimii Jumala: hän julistaa minut ihmisen suuhun panemallaan sanalla vapaaksi synneistäni - ja juuri tämä ripin tärkein ja jaloin osa tekee koko ripin suloiseksi ja lohdulliseksi. Jos sinä olet kristitty, et ole ollenkaan sen tarpeessa, että minä sinua pakotan tai paavi sinua komentelee. Itse sinä pakotat itsesi tulemaan ja pyydät minulta, että pääsisit aarteesta osalliseksi. Mutta jos sitä halveksit ja ylpeänä elät ripittäytymättä, me päättelemme siitä, ettet ole ensinkään kristitty eikä sinun kuulu myöskään päästä nauttimaan ehtoollisen sakramenttia. Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä.

Schmalkaldenin opinkohdat. Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 8:2), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä. Saattaa tosin ilmaantua lahkolaisia, jotka ovat sitä mieltä, että jos Hengen tai syntien anteeksiantamuksen saaneet, uskoon tulleet ihmiset sittemmin tekevät syntiä, he pysyvät yhtä kaikki uskossa eikä synnistä ole heille mitään vahinkoa. Tähän tapaan he rääkyvät: "Tee mitä lystäät. Kun uskot, se on poissa. Usko pyyhkii kaiken synnin pois!" Ja sitten he taas sanovat, että jos uskon ja Hengen saanut ihminen tekee syntiä, hänellä ei ole koskaan oikein ollutkaan uskoa ja Henkeä. Olen kohdannut useita tuommoisia sekopäitä ja pelkään, että samanlainen piru asustaa muutamissa yhä. Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1. Joh. 3:9,1. Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1. Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä." Kristuksen evankeliumissa säätämä synninpäästö eli avainten valta on siis apu ja lohdutus syntiä ja pahaa omaatuntoa vastaan. Sen vuoksi rippiä eli absoluutiota ei mitenkään saa päästää kirkosta häviämään. Se on tarpeen erityisesti arkojen omientuntojen tähden ja myös kypsymättömän nuorison tähden, jolta tulee kuulustella kristinoppia ja jolle tulee sitä opettaa.

Vähä katekismus Mitä rippi tarkoittaa? Vastaus: Rippi sisältää kaksi osaa: ensiksi tunnustetaan synnit, ja toiseksi otetaan ripittäjältä vastaan synninpäästö eli anteeksianto, ikään kuin sen lausuisi Jumala itse. Sitä ei saa lainkaan epäillä, vaan on uskottava lujasti, että synnit siten on annettu anteeksi taivaassa, Jumalan edessä. Millaisista synneistä sitten on ripittäydyttävä? Jumalalle on tunnustettava syyllisyys kaikkiin synteihin, myös niihin, joista emme tiedä. Niin teemme Isä meidän -rukouksessa. Ripittäjälle meidän taas on tunnustettava vain ne synnit, jotka tiedämme ja tunnemme sydämessämme. Mitä syntejä ne ovat? Tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla, olitpa sitten isä tai äiti, poika tai tytär, isäntä, emäntä tai palvelija: oletko niskoitellut, oletko ollut epäluotettava, laiska, vihainen, röyhkeä ja riitaisa, oletko sanoin tai teoin tuottanut jollekulle mielipahaa, oletko varastanut, oletko laiminlyönyt tai huonosti hoitanut asioita ja aiheuttanut vahinkoa? Neuvo minulle Lyhyt tapa ripittäytyä! Vastaus: Sano ripittäjälle: "Pyydän teitä, herra pastori, kuuntelemaan rippiäni ja julistamaan minulle anteeksiannon Jumalan tähden." "Minä kuuntelen." "Minä vaivainen syntinen tunnustan Jumalalle syyllistyneeni kaikkiin synteihin. Erityisesti tunnustan teille, että minä olen ollut epärehellinen. Olen kiroillut, näyttänyt huonoa esimerkkiä, sopimattomilla puheilla ja teoilla vahingoittanut naapuriani, levittänyt pahoja juoruja, myynyt liian kovaan hintaan ja antanut virheellistä ja vajaata tavaraa.” Mutta jos tunnollasi ei ole yhtään syntiä (mikä tuskin on mahdollista), älä myöskään sano mitään erityistä, vaan ota vastaan anteeksianto yleisen synnintunnustuksen jälkeen, jonka teet ripittäjän edessä Jumalalle. Ripittäjä jatkaa: "Uskotko myös, että minun anteeksiantoni on Jumalan anteeksianto?" "Uskon, herra pastori." Ripittäjä sanoo tämän jälkeen: "Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot. Herramme Jeesuksen Kristuksen käskystä annan sinulle syntisi anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Luterilainen reformaatio noudatti kirkon perinnettä opettamalla, että syntien jatkuva katuminen kasteen jälkeen ja synninpäästö ovat mahdollisia ja välttämättömiä. Yksityinen rippi tuli sen vuoksi säilyttää. Jo ensimmäisessä teesissään Luther julisti, että kristityn koko elämän on oltava parannusta. Nyt kuulemme lyhyitä otteita Luther laatimasta 95 teesin selityksestä. ”Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: ”Tehkää parannus” (Matt. 4:17) niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta. Tämän sanan ei voida käsittää tarkoittavan parannuksen sakramenttia, eli rippiä ja sovitusta, jonka papit virkansa mukaisesti suorittavat. Näin minä väitän myös ja todistan väitteeni. Ensiksi, koska parannuksen sakramentti on ajallinen, eikä sitä voida tehdä joka hetki, muutoin olisi jatkuvasti puhuttava papille eikä tehtävä mitään muuta, paitsi tunnustettava syntejä. Lisäksi kukaan ei tiedä varmasti sitä, ettei hän yhtä mittaa tee kuoleman syntiä, kaikista paheista kätketyimmän ylpeyden vuoksi. Yksityiskohtaisesta vaivalloisesta ja hyödyttömästä ripittäytymisen tavasta on seurauksena se, että sielut joutuvat pikemminkin epätoivoon ja perikatoon, tästä mitä meille on tähän asti opetettu, että lasketaan hiekan jyviä, toisin sanoen, jokainen yksittäinen synti pirstotaan osiin ja kootaan jälleen ja lisäksi punnitaan, jotta meistä tulisi katuvia. Mutta kun teemme näin, tapahtuu niin, että meissä herää joko himoja tai vihamielisyyttä menneiden muistojen vuoksi ja samalla kun me tunnustamme menneitä syntejä, me teemme syntiä uudelleen. Vaikka tapahtuisi kaikkein parhain katumus, on se ainoastaan väkinäistä ja näennäistä murhetta, joka syntyy keinotekoisesti ainoastaan rangaistusten pelosta. Näet tällä tavalla meitä opetetaan tuntemaan katumusta synneistä, toisin sanoen, yrittämään mahdotonta eli asiat menevät pahempaan päin. Koska todellisen katumuksen täytyy syntyä Jumalan hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Etenkin Kristuksen haavoista niin, että ihminen tuntee ensin oman kiittämättömyytensä Jumalallisen hyvyyden tähden ja tämä saa hänet vihaamaan itseään ja rakastamaan Jumalan hyvyyttä: Silloin tulevat kyyneleet valumaan ja hän tulee sydämestään saakka vihaamaan itseään, kuitenkaan joutumatta epätoivoon, tällöin hän vihaa syntiä, ei rangaistuksen tähden, vaan Jumalan hyvyyden tähden, kun hän on käsittänyt tämän, hän varjeltuu, eikä joudu epätoivoon ja lisäksi hän tulee vihamaan itseään kaikkein tulisimmin, vieläpä iloisella mielellä. Täten silloin kun hänellä on todellinen katumus yhden ainoan synnin tähden, hänellä tulee olemaan se samanaikaisesti kaikkien syntien tähden. Näin apostoli kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, “Etkö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen?” (Room. 2:4).” Luther hylkäsi katolisen parannuksen tekojärjestelmän, joka vaati uskonnollisia ja aineellisia hyvitystekoja ja samaten aneet, joilla näistä pääsi mammonalla eroon. Lutherin mukaan parannus ei perustunut ihmistoiminalle, eli katumukseen, synnintunnustukseen ja hyvitystekoihin. Parannus perustui julistettuun lupaukseen syntien anteeksiannosta, joka otettiin vastaan uskolla. Koska armon ja anteeksiantamuksen lupaus kuului kaste lupaukseen, Luther liitti parannuksen sakramentin kasteen sakramenttiin. Hän piti silti yksityistä rippiä ja synninpäästöä tärkeänä ja tarpeellisena. ”Jos joku lankeaa pois kasteen armosta, hänen on palattava siihen takaisin”. Kaste siis sisältää niin kutsutun parannuksen sakramentin. Kasteen armosta langenneen parannus on vain paluuta kasteeseen. Ja se miten tämä käytännössä tapahtuu. Juuri siihen liittyy rippi ja ripissä eritoten synninpäästö. Alussa kuulimme Marburgin artiklasta vuodelta 1529, että Luther ja Zwingli omine tahoineen olivat yhtä mieltä ripistä, sittemmin Zwingli surmattiin taistelukentälle 1531 vastapuolen katolisten toimesta. Zwinglin kuoleman jälkeen ilmestyi hänen ennen kuolemaansa kirjoittama kirja, jossa hän Lutherin mukaan ei ainoastaan ollut sakramentin vihollinen, vaan julistautui vieläpä täysiveriseksi pakanaksi. Ilmeistä oli, että Zwinglillä oli Marburgissa ollut monessa kohdin vilpillinen sydän. Zwingliläiset eli reformoidut halusivat poistaa yksityisen ripin kokonaan. Zwingli väitti Pyhästä Hengestä yleisesti, ettei hän tarvitse mitään kulkuneuvoja ja teki pilkkaa siitä, että Luther piti jopa ihmisten lausumaa synninpäästöä omientuntojen lohdutuksena. Zwingli kirjoittaa: "Hengeltä tulee meidän hengellemme varmuus siitä, että olemme Jumalan lapsia, eikä synninpäästön antajalta, joka sanan lausuu". Näin jälkikäteen on helppo havaita, että tämän 11 artiklan kärki kohdistuukin juuri reformoituja vastaan.”Ripistä opetetaan siten, että seurakunnissa on pidettävä voimassa yksityinen synneistä päästö”. Vaikkakin Augsburgin tunnustuksen kirjoitus hetkellä luterilaisten ja reformoitujen julkinen eroavaisuus paperilla koski ainoastaan ehtoollista, eikä rippiä. Rippi on siis se tapahtuma, jossa tuhlaajalapsi saa syntien anteeksiantamuksen ja virkoaa eloon. ”Jumala vaatii, että me uskomme synneistä päästön aivan niin kuin Jumalan ääni kajahtaisi, ja että iloiten on turvauduttava synneistä päästöön samalla tietäen juuri tällä uskolla saavamme syntien anteeksiantamuksen”. Yksityinen rippi ei kuitenkaan liity vain tuhlaajalapsen paluuseen. Meidän syntimme ei ole jokin taakse jäänyt asia vaan jokapäiväinen tosiasia. Luther opastaa Vähässä katekismuksessa ripittäytymään siten, että rippipeilinä on Jumalan kymmenen käskyä selityksineen: ”Tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla, olitpa sitten isä tai äiti, poika tai tytär, isäntä, emäntä tai palvelija: oletko niskoitellut, oletko ollut epäluotettava, laiska, vihainen, röyhkeä ja riitaisa, oletko sanoin tai teoin tuottanut jollekulle mielipahaa, oletko varastanut, oletko laiminlyönyt tai huonosti hoitanut asioita ja aiheuttanut vahinkoa?” Rippi ei siis ole mitään ripittäytyjän harjoittamaa terapiaa eikä ripin vastaanottaja ole mikään terapeutti, niin kuin nykyisin saatetaan ajatella. Yksityinen rippi tulee tarpeelliseksi kun annamme teoillemme niille kuuluvat nimet. Silloin verhomme putoavat ja valheemme näyttäytyvät sellaisena kuin ne ovatkin eli itsepetokselta. Aikamme sielunhoidon teoriat eivät perustu teologiaan eivätkä Jumalan sanaan vaan psykologisiin ja psykoanalyyttisiin teorioihin ja käytäntöihin, joita Amerikan liberaaliprotestanttiset tunnustuskunnat alkoivat soveltaa 1900 luvun alusta lähtien. Sittemmin tämä suuntaus laajeni Roomalaiskatoliseen kirkkoon ja sitä myöten lähes kaikkiin kristillisiin kirkkokuntiin. Tämän kääntöpuolena erityisesti uskonnolliset kysymykset ovat jääneet taka-alalle. Tämän päivän sielunhoidossa psykoanalyytikot ja erilaiset terapia suuntaukset ovat korvanneet opetuksen synnistä ja armosta. Sielunhoito on kadottanut kristillisen identiteetin ja siitä on tullut pikemminkin ihmisten tekemään työtä ja toimintaa kuin Jumalan armon julistusta. Rippi siinä olevan synninpäästön vuoksi on Jumalan antama armonväline. Sielunhoito pelkkänä keskusteluna ilman synninpäästöä ei ole mikään armonväline. Sielunhoito eli ihmisen kokemasta hädästä keskustelu sielunhoitajan kanssa on hyvä ja ihmisen sen hetkistä olotilaa helpottava asia, mutta valitettavaa on, että sielunhoito keskusteluineen on tänä päivänä monin paikoin korvannut ripin ja etenkin siinä tapahtuvan synninpäästön.

Vaikka Augsburgin tunnustuksessa lukee, ettei Herran ruumista ole tapana jakaa muille kuin niille, jotka on ensin kuulusteltu ja jotka ovat saaneet synninpäästön. Huonepostillassa Palmusunnuntain saarnassa Luther kirjoittaa omasta ehtoollisella käymisestään seuraavaa: ”Seitsemän vuotta sitten ajattelin, etten mene ehtoolliselle ennen kuin olen siihen täysin kelvollinen. Tämän ajatuksen olin saanut paavilaisuudesta. Mutta kun havaitessani perkeleen tahtovan minua estää ja lopulta kokonaan vieroittaa ehtoollisesta minä sanoin: olin kelvollinen tai kelvoton, minä ainakin tarvitsen sakramenttia, en voi olla ilman sen lohdutusta, en siis voi kauempaa viivytellä; ja niin minä menin ehtoolliselle, joskus ripittäytymättäkin. En silti hyljännyt rippiä enkä halveksinut synneistä päästöä, vaan menin joskus ripittäytymätönnä ehtoolliselle perkeleen kiusaksi, koska hän esti minua menemästä ehtoolliselle ennen kuin muka olin siihen täysin kelvollinen.”

Luther liitti uskon kuulustelun rippiin vaikka sanoikin, että sen tärkeimpänä tehtävänä on synninpäästö. Ajansaatossa ripin merkitys sielunhoitona väheni ja sille tuli osittain opettamisen funktio. Pedagogiset toimenpiteet kirkkokuri tunkeutuivat uudelleen ripittäytymiseen. Katekismuksen kuulustelu yksityinen ja julkinen rippi sidottiin historian aikana kirkkokurin toimenpiteisiin ja kirkolliseen järjestykseen. Gezelius kirjoitti hiippakuntansa papeille 1665 kiertokirjeen, jossa hän kehotti näitä pitämään kirjaa seurakuntalaistensa kristinopintaidosta. Tämä oli alkusysäys kirkolliselle väestökirjanpidolle Suomessa. Sittemmin rippikirjoihin merkittiin karkeita syntejä erilaisilla lyhenteillä, esimerkiksi qp tarkoitti salavuoteudesta rangaistu nainen, tämä qp merkintä seurasi sitten kyseistä henkilöä koko loppuelämän ajan. Pietismi arvosteli pakolliseksi muuttunutta yksityisrippiä hurskauden verholla, kutsuen sitä ”saatanan rapakoksi” ja esittäen koko rippiasian itsessään vääräksi ja vahingolliseksi asiaksi. Tätä mieltä oli esimerkiksi pietismin perustaja Philipp Jakob Spener. Siellä missä pietismismieliset saivat ylivallan he pyrkivät poistamaan rippituolin. Hallen pietismissä opetettiin, että ripin liittäminen pyhään ehtoolliseen ja kaikkiin ja jokaiseen henkilöön on väärinkäyttö, samoin syntien anteeksiantamuksen hakeminen ja muodollinen ilmoittaminen. Pietismin mukaan rippituoli oli ihmissäännös, joka on saatettu voimaan paavikunnassa, jonkin verran puhdistettu uskonpuhdistuksen aikaan. Ja he pitivät sitä Raamatun vastaisena aivan turmeltuneena tekona.

Yksityisripin tilalle on luterilaisissa kirkoissa tullut yhteinen synnintunnustus, eli seurakunnan yhdessä lausuma tunnustus, jota seuraa jumalanpalvelusta toimittavan papin lausuma synninpäästö. Vuoden 1933 kirkolliskokous päätti että rippi voidaan yhdistää jumalanpalvelukseen. Näin rippi ehtoolliselle valmistautumisena hävisi.

Salarippiin liittyvästä papin vaitiolo velvollisuudesta on merkintöjä jo 400-luvulta lähtien. Ensimmäinen koko katolista kirkkoa koskeva säädös salassapitovelvollisuudesta vahvistettiin 1215 neljännessä lateraalikonsiilissa. Rangaistus rikkomisesta oli virasta erottaminen ja lähettäminen loppuiäksi ankaraa sääntöä noudattavaan luostariin. Katolisen teologian mukaisesti rippi-isä ei ole kuullut hänelle uskottua asiaa ihmisenä, vaan Jumalan edustajana. Rippisalaisuus siirrettiin reformaation yhteydessä lähes sellaisenaan luterilaiseen kirkkoon. Suomen vuoden 1686 kirkkolaissa rippisalaisuuden rikkomisesta oli säädetty kuolemantuomio. Kuolemantuomio poistettiin laista 1889 ja korvattiin virasta erottamisella. Rippisalaisuutta ei Raamatusta suoraan löydy, mutta esimerkiksi rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön ” Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12) sekä 8 käskyn ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.” henkeen ei käy, että levittelemme toisten tekemiä syntejä. Kuten Luther 8 käskyn selityksessä sanoo: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.” Mutta etenkin nykyisin kun emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, on tilanteita jolloin rippisalaisuus, jota ei aukottomasti kaikkia tilanteita koskien voida Raamatulla perustella, joutuu koetukselle. Nykyisen kirkkolain mukaan: ”Papin tulee kehottaa ripittäytyjää itseään toimimaan, mikäli ripissä tai sielunhoidossa tulee ilmi "yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa". Rikoksen hankkeilla oloa koskevan edellytyksen osalta ilmoitusvelvollisuuden voidaan katsoa ulottuvan tapauksiin, joissa estetään rikollisen toiminnan jatkuminen. Papin on siis kehotettava henkilöä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.” Vaikka Jumala onkin ripissä tapahtuneessa synninpäästössä antanut kaikki synnit anteeksi, ei se tarkoita, sitä ettei rikokseen syyllistyneen tule, (mikäli hän elää niin pitkään) kärsiä myös maallisen tuomioistuimen edessä.

Luterilainen vanhurskauttamisoppi eli se, että ”Jumala antaa ihmiselle iankaikkisen elämän armosta Kristuksen tähden ilman tekoja.” pilkottaa myös tästä Augsburgin tunnustuksen artiklasta. Luther ja tunnustuskirjat opettavat, että ripissä tärkein asia on julistettu synninpäästö, eikä meidän tunnustuksemme. Luther opettaa Vähässä katekismuksessa: Mutta jos tunnollasi ei ole yhtään syntiä, älä myöskään sano mitään erityistä, vaan ota vastaan anteeksianto yleisen synnintunnustuksen jälkeen, jonka teet ripittäjän edessä Jumalalle. Katolinen ja Ortodoksinen kirkko käsittävät ripin vastaavasti oman vanhurskauttamisopin pohjalta. Ortodoksisen kirkon vanhurskauttamisopin mukaanhan uudesti syntyneen ihmisen päätehtävä on voittaa ja hävittää itsestään koko Aatamin perintö, eli muuttaa kasteessa veden ja Hengen kautta saatu vanhurskaus ihmishengen omin voimin tehdyksi vanhurskaudeksi. Ihminen ei kykene omin voimin suorittamaan tätä tehtävää, vaan tarvitsee armon apua ja myötävaikutusta. Samantapainen vanhurskauttamisoppi on myös katolisilla. Vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksi antaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen. Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille. Olisi suuri aukko molempien kirkkojen vanhurskauttamisopissa, jos he opettaisivat, että ripissä saisi ilman mitään omaa tekemistä kaikki synnit anteeksi.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen: Ripissä tärkein asia on julistettu synninpäästö, eikä meidän tunnustuksemme. Kristus synnyttää uudesti sanalla ja sakramenteilla, joita ovat kaste, ehtoollinen ja synninpäästö. Kristus ei siis uudestisynnytä meidän katumuksemme tai synnintunnustuksen perusteella. Taivasten valtakunta eli syntien anteeksiantamus tulee luoksemme Jumalan sanan, avainten ja sakramenttien kautta, sillä kaikki sakramentit ovat virranneet Kristuksen verestä, joka virtaa kasteeseen, ehtoollismaljaan ja synninpäästöön. Kristillisyys siis on varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa. Kääntäkäämme siis nytkin katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskon alkajaan ja päättäjään Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XII Parannus

Augsburgin tunnustus XII Parannus Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka väittävät, että kerran vanhurskautetut eivät voi menettää Pyhää Henkeä, samaten ne, jotka väittävät, että jotkut tässä elämässä saavuttavat sellaisen täydellisyyden, etteivät voi tehdä syntiä. Edelleen ne tuomitsevat novatianolaiset, jotka eivät tahtoneet antaa synninpäästöä kasteen jälkeen langenneille, kun nämä palasivat tehdäkseen parannuksen. Myös ne hylätään, jotka eivät opeta, että syntien anteeksiantamus saadaan uskon kautta, vaan velvoittavat meidät ansaitsemaan armon omilla hyvitysteoillamme.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 12 Parannus Kahdennessatoista artiklassa he tunnustavat, että voivat saada syntien anteeksisaamiseen milloin tahansa, kun he kääntyvät ja että kirkon tulee antaa palaaville synninpäästö. Tämä hyväksytään, koska he tuomitsevat aivan oikein novatianolaiset, jotka kieltävät mahdollisuuden toistaa parannus, mikä puolestaan on vastoin sitä profeetan sanaa, joka lupaa armon syntiselle milloin vain hän sitä huokaa (Hes 18:21); samoin se on vastoin armeliaan vapahtajamme Kristuksen vastausta pyhälle Pietarille, jonka mukaan meidän ei tule antaa anteeksi syntiä tekevälle veljelle vain seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa päivässä (Matt. 18:22 ). Tämän artiklan toinen osa hylätään täysin. Heidän mukaansa parannus sisältää vain kaksi asiaa, mikä on vastoin koko katolista kirkkoa, joka on apostolien ajoista lähtien pitänyt kiinni ja uskonut, että parannukseen kuuluu kolme asiaa: katumus, tunnustus ja hyvitys. Näin opettivat varhaiskirkon opettajat Origenes, Cyprianus, Krysostomos, Gregorius ja Augustinus pyhien kirjoitusten perusteella (kuten 2. Kun. 12:16, joka puhuu Daavidista; 2. Aik. 33:16 Manassesta, Ps. 32 ; Ps. 38 ; Ps. 51 ; Ps. 102 jne.). Tämän perusteella autuaana muistettava paavi Leo X tuomitsi tämän Lutherin opetuksen: ”Sille että parannuksessa on kolme osaa, tunnustus, katumus ja hyvitys, ei ole perusteita Raamatussa eikä pyhien kristillisten opettajien teoksissa.” Tätä osaa artiklasta ei voida hyväksyä, kuten ei sitäkään, jossa väitetään uskon olevan osa parannusta. Onhan ilmeistä että usko edeltää parannusta, sillä kukaan ei tee parannusta ellei hän usko. Sitäkään osaa artiklasta ei hyväksytä, jossa tuomitaan parannukseen liittyvät hyvitysteot. Tämä on vastoin evankeliumia, apostoleja, isiä, konsiileja ja koko katolista kirkkoa. Johannes Kastaja huutaa: ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” (Matt. 3:6). Pyhä Paavali neuvoo: ”Ennen te annoitte jäsenenne saastaisuuden palvelijoiksi. Antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen” (Room. 6:19). Sama Paavali on julistanut pakanoille ”että kaikkien tulee katua syntejään, kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy”(Ap. t. 26:20). Kristus itse on saarnannut ja opettanut: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Matt. 4:17). Tätä saarnaamisen ja opettamisen tapaa on Kristus käskenyt kahdentoista apostolinsa noudattaa (Luuk. 24:47) ja tätä käskyä pyhä Pietari noudatti uskollisesti ensimmäisessä saarnassaan Apostolien tekojen mukaan (Ap. t. 2:38). Myös pyhä Aurelius Augustinus kehottaa, että ”jokaisen tulisi olla oman elämänsä suhteen ankara, jotta itsensä tuomitessa välttäisi Jumalan tuomion” kuten myös Paavali sanoo (1. Kor. 11:31). Paavi Leo Suuri sanoo myös: ”Välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, on antanut kirkon johtajille sen vallan, että he voivat antaa katuvalle hyvitystöitä ja päästää heidät terveellisen katumuksenteon jälkeen puhdistuneina sakramentin yhteyteen sovituksen oven kautta.” Pyhä Ambrosius sanoo: ”Omantunnon taakan mukaan tulee antaa katumuksen suuruus.” Kaikkein pyhin Nikaian kirkolliskokous sääti myös monia erilaisia kaanoneita, joita kutsutaan katumuskaanoneiksi, katumustekojen määräämiseksi. Harhaoppinen Jovinianus ei kuitenkaan sallinut erilaisia katumuksenteon tapoja, koska hän piti kaikkia syntejä samanarvoisina. Siksi pidetään hyvänä, ettei hyvitystekoja poisteta ripin yhteydestä, sillä se olisi selvän evankeliumin sanan, kirkolliskokousten ja isien säädösten vastaista. Siksi ripillä käyneen ja papilta synninpäästön saaneen tulee suorittaa hyvitysteot toteuttaen siten pyhän Paavalin sanaa: ”Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää”(Tit. 2:14). Kristus on siis sovittanut meidät, jotta me seuraisimme häntä hyvissä teoissa ja veisimme loppuun annetut hyvitysteot.

"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi" (Mark. 1:15) Näin aloitti Johannes Kastaja saarnansa. Ja samalla tavalla aloitti saarnansa itse Jumalan Poika Jeesus Kristus sanomalla: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt.4:17) Miksi näin? Tähän löytyy syy meistä ihmisistä. Me olemme perisynnin tähden täysin umpisokeita, emmekä käsitä Jumalan vihan suuruutta synnin vuoksi ollenkaan. Emmekä edes näe olevamme sokeita, vaan luulemme luonnostamme olevamme hurskaita ja näkevämme oikein kirkkaasti, kuten Johanneksen evankeliumista käy ilmi. ”Ja Jeesus sanoi: ’Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi’”. (Joh. 9:39–41). Jumala haluaa, että hänen vihansa syntiä kohtaa opitaan seurakunnassa edes jossain määrin tuntemaan, sillä jos me tuntisimme Jumalan vihan koko terässään, me kuolisimme siihen paikkaan. Jumala ei tahdo sitä, että syntiä pidetään jonakin pikkuseikkana, jota voidaan tehdä milloin huvittaa. Herra ei tahdo että sydämemme ovat kovia kuin kivi. Tästä Paavali kirjoittaa: ”Sen minä siis sanon ja varoitan Herrassa: älkää enää vaeltako, niin kuin pakanat vaeltavat mielensä turhuudessa, nuo, jotka, pimentyneinä ymmärrykseltään ja vieraantuneina Jumalan elämästä heissä olevan tietämättömyyden tähden ja sydämensä paatumuksen tähden, ovat päästäneet tuntonsa turtumaan ja heittäytyneet irstauden valtaan, harjoittamaan kaikkinaista saastaisuutta, ahneudessa” (Ef. 4:17–19). Jumalan viha syntiä kohtaa on käsittämättömän suuri. Jonkinlaisen aavistuksen Jumalan vihasta syntiä kohtaan me saamme siinä, että Jumalan ainoan Pojan täytyi vuodattaa verensä ja tulla uhriksi, meidän syntiemme vuoksi. Jumala tahtoo, että me jossain määrin tuntisimme tämän vihan, ja että hänen tuomionsa ja suuttumuksensa liikuttaisi meitä. Sen, että Kristuksen viaton veri virtasi, meidän syntiemme vuoksi. Todellisessa parannuksessa tämä Jumalan sanomaton hyvyys saa aikaan vihan syntiä ja ihmistä itseään kohtaan ja rakkauden Jumalaa kohtaan. Tämä kaikki syntyy Kristuksen haavoista. ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:21) Mitäpä muuta ihmisen elämä ilman Kristusta on kuin syntiä ja epäuskoa synneistä suurinta! Parannuksen armon saaminen eli syntien anteeksisaaminen ei ole mikään irrallinen asia ihmisen elämässä, joka ei vaikuttaisi mihinkään muuhun.”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 4:17) tässä lauseessa tuo sana parannus on kreikaksi μετάνοια (metanoia), jossa μετά alkuliitteenä tarkoittaa keskellä, jälkeen, läpi ilmaisten yhteyttä ja muutosta ja sana νοῦς tarkoittaa ymmärrys, mieli. Eli kyseessä on mielenmuutos. Latinaksi se on Vulgataan käännetty ”poenitentiam agere” (tehkää parannus), mutta se kuulostaa enemmän tekemiseltä, kuin mielenlaadun muuttumiselta. Tämä mielenmuutos tapahtuu niin, että syntisen sydän kääntyy ja hän vihaa syntiään. Parannus ei Raamatun mukaan kuitenkaan ole vain yhden hetken tapahtuma, joka jää sitten historiaan, vaan tämä mielenmuutos tai itsensä vihaaminen eli synnin vihaaminen käsittää ihmisen koko elämän tämän jakeen mukaan: ”Joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään” (Joh. 12:25). Tämä mielenmuutos ei siis ole mitään väkinäistä puristamista. Jumala ei tahdo, että hänen käskyjään täytetään pakolla, sillä tekipä ihminen lakia peläten mitä tahansa, Jumala näkee silti, mitä ihminen mieluummin tekisi, jos se vain olisi sallittua. Jumalan käskyt tulevat silloin makeiksi, kun ymmärrämme, ettei niitä tule lukea pelkästään kirjoista vaan pikemminkin Kristuksen haavoista. ”Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu” (1 Kor. 5:7). Ihmisen omantunnon tulee nojata Jumalan sanaan eikä mihinkään muuhun mihin se luonnostansa nojaa. Ja kun se Jumalan sanaan nojaa ihminen näkee oman tilansa ja pakenee Kristuksen turviin. Ja mikäs tunto se on, joka ei sitä vaadi, kuin Jumalan sana vaatii?

Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Tämän artiklan piiriin eivät kuulu kaikki maailman ihmiset, ei vaan tämä artikla käsittelee tiettyä tarkoin rajattua ihmisjoukkoa. Nimittäin tässä artiklassa puhutaan langenneista uskonsa menettäneistä kastetuista kristityistä. Parannus ja kaste siis kuuluvat yhteen. Kyse on kasteen jälkeen langenneiden kristittyjen palaamisesta. Artiklassa tuomitaan Novatiuksen opetus, jonka mukaan kasteen jälkeen langenneita ei saa ottaa kirkkoon, koska kirkossa tulee olla vain puhtaita jäseniä. Luther korostaa Iso katekismuksessa parannuksen ja kasteen välistä yhteyttä nimittämällä ensin parannusta kolmanneksi sakramentiksi ja muutaman sanan jälkeen hän kutsuukin sitä jo kasteen sakramentiksi: ”Kasteen vaikutus ja merkitys sisältävät myös kolmannen sakramentin, josta on käytetty nimitystä parannus, mutta joka oikeastaan ei ole muuta kuin kaste. Mitä muuta näet parannus on kuin ankaraa hyökkäämistä vanhan ihmisen kimppuun ja astumista uuteen elämään? Eläessäsi parannuksessa sinä siis harjoitat kastetta, joka ei ainoastaan julista uutta elämää, vaan myös vaikuttaa sen. Kaste aloittaa sen ja edistää sitä. Kasteessa näet annetaan armo, henki ja voima, jotka nujertavat vanhaa ihmistä, niin että uusi pääsee nousemaan esiin ja vahvistumaan. Siksi kaste pysyy aina voimassa. Vaikka joku meistä luopuisikin siitä ja lankeaisi syntiin, meillä on kuitenkin aina avoin tie siihen takaisin, jotta vanha ihmisemme saataisiin jälleen nujerretuksi. Mutta vedellä meitä ei enää tarvitse valella. Sillä vaikka joku antaisi upottaa itsensä veteen sata kertaa, kaste on silti vain yksi. Kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti. Parannus ei siis ole mitään muuta kuin paluuta takaisin kasteeseen, jotta siinä ja alkanut uusi elämä, josta on luovuttu, parantuisi entiselleen ja menestyisi.” Parannus on siis langenneen kristityn palaamista takaisin kasteeseen ja sen jälkeen kasteen harjoittamista. Käytännössä tämä tarkoittaa tähän Augsburgin tunnustuksen 12 artiklaan sovellettuna sitä, että kasteen jälkeen uskosta langenneen ei tule ottaa uutta kastetta, vaan saada synninpäästö kuten 12 artiklan jatko kuuluukin.

Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tässä ilmaistaan selkeästi lain ja evankeliumin välinen suhde. Katumuksessa Jumala lain välityksellä ilmoittaa ihmiselle pyhän tahtonsa. Tällöin ihmiselle tulee synnintunto joka alkaa ahdistaa häntä. Kuten Paavali sanoo: ”Mutta en minä muutoin syntiä olisi tuntenut, ellei lain kautta” (Room. 7:7) Tämä katumus ei kuitenkaan herätä ihmisessä uskoa. Vaan kun kastettu uskosta osaton ihminen saa kuulla evankeliumin eli synninpäästön, hänessä herää usko siellä missä ja milloin Jumala niin hyväksi näkee. Meillä on Jumalan lupaus siitä, että ”särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää” (Ps. 51:19). Mutta ihmisen ei tule luottaa katumukseensa tai lukea syntien anteeksisaamista särkymisensä ja murtumisensa ansioksi, vaan kaikki on Kristuksen ansiota.

Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä. Parannuksen eli syntien anteeksi saamisen uskomisen jälkeen seuraa sitten elämänparannus. Eli parannuksen hedelmät. Hedelmät eivät siis ole ennen puuta eli ennen uskoa, ennen syntien anteeksisaamista, ennen parannusta, vaan puu eli Kristus itse tuottaa hedelmät. ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä. Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niin kuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat” (Joh. 15:4-5). On siis selvää että elämänparannuksen puuttuminen eli se, että juomari pysyy juomarina, varas varkaana, murhaaja murhaajana ja haureuden harjoittaja jatkaa haureuttaan eli julkisyntinen pysyy julkisynnissään, osoittaa sen, ettei asianomainen henkilö ole oikeassa uskossa. Kuten Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ”Aidossa kääntymyksessä tapahtuu välttämättä muutos; ymmärrys, tahto ja sydän herkistyvät toimimaan uudella tavalla. Sydän tuntee synnin, pelkää Jumalan vihaa, alkaa inhota syntiä, oppii tuntemaan ja ottaa vastaan lupauksen Jumalan armosta Kristuksessa. Siinä syntyy hyviä, hengellisiä ajatuksia sekä kristillistä päättäväisyyttä ja uutteruutta; se alkaa taistella lihaa vastaan - ja niin edelleen. Ellei mitään tästä tapahdu ja ilmaannu, ei kääntymys ole todellinen.” Millainen usko sitten on oikea? Luther sanoo: ”Usko, missä se on oikea, on sellainen, ettei se luota itseensä eikä omaan uskoonsa, vaan pitäytyy Kristukseen ja pakenee hänen vanhurskautensa alle; sitä hän pitää suojanansa ja tukenansa; aivan kuin kananpoikanenkaan ei luota itseensä, omaan elämäänsä ja juoksuunsa, vaan kätkeytyy kanan ruumiin ja siipien alle. Jos nimittäin ken aikoo kestää Jumalan tuomion edessä, ei riitä, että sanoo: ’Minä uskon, minulla on armo’, sillä kaikki se mikä on hänessä itsessänsä, on riittämätön häntä kyllin suojelemaan, vaan asettakoon tuomiota vastaan Kristuksen oman vanhurskauden ja antakoon sen olla tekemisissä Jumalan tuomion kanssa: se kyllä kestää kaikella kunnialla Jumalan edessä iankaikkisesti.” (Kirkkopostilla Tapaninpäivän Evankeliumi saarna)

Kun näkökulma vaihdetaan yksittäisestä ihmisestä koko kirkkoon, silloin parannus kuuluu ennen muuta sanan julistukseen. Kuten Yksimielisyyden Ohje sanoo: ”Jumala vaikuttaa, sanansa saarnaamisella ja kuulemisella. Hän murtaa sydämemme ja vetää ihmistä puoleensa. Lain saarnasta ihminen oppii tuntemaan syntinsä ja Jumalan vihan; hänen sydämensä kauhistuu, se tuntee vilpitöntä katumusta ja todellista tuskaa. Sitten ihminen kuulee pyhän evankeliumin, joka julistaa armollista syntien anteeksiantamusta Kristuksessa. Kun hän sitä tarkkaa, hänessä sytytetään uskon kipinä, hän ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden ja lohduttautuu evankeliumin lupauksella. Näin Pyhä Henki, joka kaiken tämän saa aikaan, annetaan ihmisen sydämeen.” Parannussaarnaa sisältää sekä lain että evankeliumin julistamisen. Jos lakia ei julisteta tai sitä julistetaan niin epämääräisesti, ettei se kukaan tule synnintuntoon, on seurauksena se että myös evankeliumi menettää vähitellen merkityksensä. Jos tilanne on päässyt näin pahaksi, niin voidaan kysyä synninpäästöstä, että mistä se on päästö? Ilman omantunnon peljästymistä, ilman synnintuntoa, synninpäästö latistuu, Jumalan hyväntahtoisuuden ilmaukseksi. ”Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä”. Tämä on kyllä totta, senhän tietää perkelekin. Mutta se tieto ei pelasta häntä, eikä ketään muutakaan. Tästä Luther kirjoittaa Kirkko postillassaan: ”Sillä autuaaksi tulemiseen ei riitä se, että uskot Jumalaan niin kuin uskovat juutalaiset ja monet muut, joille hän sitten tekeekin paljon hyvää ja antaa suuria ajallisia lahjoja. Ei vaan sinun pitää uskoman Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta! Älä lainkaan epäile, että hän on armollinen Jumalasi ja Isäsi ja että hän on kaikki syntisi antanut anteeksi ja tehnyt sinut autuaaksi kasteessa. Sinun tulee tämän lisäksi tietää se, ettei mitään tästä kaikesta tapahdu ilman pätevää perustusta, ilman että hänen vanhurskautensa hyvitetään. Sillä laupeudella ja armolla ei ole pienintäkään tilaisuutta vaikuttaa meihin eikä meissä, eikä auttaa meitä iankaikkisiin aarteisiin ja autuuteen, ellei vanhurskautta ensin mitä täydellisimmin ole tyydytetty, niin kuin Kristus sanoo Matteuksen Evankeliumin 5. luvussa (Matt. 5:18): ”Laista ei katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennen kuin kaikki on tapahtunut”. Puhuttaessa Jumalan armosta ja hyvyydestä on nimittäin ajateltava vain niitä, jotka täyttävät hänen käskynsä kokonaan täydellisesti. Tässä on tarpeen Kristus; hänen kauttansa sinulle tämä armo ja autuus annetaan, hän on se, joka sinun sijassasi ja sinun hyväksesi runsaasti on täyttänyt kaikki Jumalan käskyt: ”Kristus on annettu alttiiksi meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25) (Luther Kirkkopostilla Uudenvuodenpäivä Epistolasaarna).

Historian saatossa oppi parannuksesta kehittyi luterilaisessa kirkossa. Johannes Gerhardin (1582–1637) mukaan oikea parannus on: ”Sellainen Jumalan puoleen kääntyminen, jossa syntinen Pyhän Hengen armon ja sanan käytön vaikutuksesta joutuu sellaiseen sisälliseen liikkeeseen, että hän opittuaan laista tuntemaan syntinsä ja Jumalan vihan niitä vastaan vakavasti murehtii niitä ja ojentautuu jälleen evankeliumin synnyttämään uskoon Kristukseen, pitäen varmana, että hänelle Kristuksen tähden annetaan synnit anteeksi, jota uskoa seuraavat paremman elämän aikomus ja harrastus sekä hyvät työ ikään kuin Jumalalle mieluisina ja parannuksen arvoisina hedelminä.” Luterilainen teologi Johann Andreas Quenstedt (1617-1688) määritteli parannuksen seikkaperäisemmin tiettyyn järjestykseen, joka kehittyi historiassa edelleen ja josta 1720 luvun luterilaisessa dogmatiikassa alettiin käyttää nimitystä armonjärjestys. Quenstedtin mukaan kääntymisen vaikuttaa Pyhä Henki käyttäen välikappaleenaan Jumalan sanaa, joka sisältää jonkin opetuksen Kristuksesta, millä tavalla tahansa saatuna. Jumala ei vaikuta ilman sanaa. Kääntymiseen kuuluu surua tehdyistä synneistä, mikäli sitä uskon edellä kääntymisen armon kautta on henkilössä herätettävä. Jumalan armo on Quenstedtin mukaan sama, mutta siinä eri asteita. Se on joko 1) luokse tuleva, joka toimii ihmiseen nähden ulkoapäin tai 2) asuva, joka astuu itse ihmisen sydämeen ja muuttamalla sen hengellisesti ja asuu siinä. Luokse tuleva armo on useampi asteinen. Ensimmäinen aste on ennättävä armo, jossa Pyhä Henki esittää kääntymättömälle ihmiselle autuaaksi tekevän Kristuksen joko luetun tai kuullun sanan välityksellä ja poistaa kaikille luonnollisen kykenemättömyyden. Toinen aste on valmistava armo, jossa Pyhä Henki sanan kautta pidättää ja hillitsee uudestisyntymättömän ihmisen vastahakoisuuden hengellisiin asioihin, ettei se olisi vastaan ponnisteleva ja itsepäinen. Kolmas aste on herättävä armo, jossa Pyhä Henki sanan välityksellä synnyttää käännettävän ihmisen järjessä ulkonaisen ja kirjaimellisen tiedon uskottavista asioista ja historiallisen suostumuksen evankeliumiin ja lain välityksellä aiheuttaa ihmisen luonnollisessa pyrkimyksessä murtumisen ja särkymisen tehtyjen syntien tähden. Neljäs aste on vaikuttava armo, joka vaikuttaa suostumuksen, halun ja voiman uskoa, avaa sydämen ja pehmittää kallion. Viides aste on täyttävä armo. Siinä Pyhä Henki sanan välityksellä vaikuttaa aikaansaa ja johtaa päätökseen ihmisessä synnintunnon, sydämen särkymisen ja itse uskon toiminnan. Epäuskosta uskoon siirtyminen tapahtuu yliluonnollisesta jumalallisesta voimasta. Kääntymisessä Jumala Kristuksen ansioon perustuvasta armosta sanan julistuksen kautta siirtää hengellisesti kuolleen ihmisen synnintilasta uskon tilaan vähitellen, mitä tulee valmistaviin toimintoihin, mutta silmänräpäyksessä mitä tulee viimeiseen toimintaan yliluonnollisella jumalallisella voimalla. Vanhurskauttaminen on Pyhän kolminaisuuden ulkonainen, oikeudellinen armotoiminta, jossa hän ilmaiseksi, Kristuksen ansion tähden annettuaan synnit anteeksi, julistaa syntisen ihmisen vanhurskaaksi. Quenstedtin mukaan parannuksen vaikuttava syy on Pyhä Henki, joka vaikuttaa niin, että ihminen alkaa katua syntejään. Parannus on syntisen ihmisen toimi, jossa hän kääntymisen armossa saatujen yliluonnollisten voimien avulla vakavasti surren laissa tuntemaan oppimiaan syntejä omistaa Pyhän Hengen sanan kautta sytyttämällä oikealla uskolla Lunastajan Jeesuksen Kristuksen suorittaman sovituksen synneistään, jotta hän saatuaan armollisesti synnit anteeksi tulisi iankaikkisesti autuaaksi. Tästä Quenstedtin seikkaperäisestä määritelmästä on hyvä jäädä mieleen, se että Jumala poistaa vastahakoisuuden vaikuttaa suostumuksen, halun ja voiman uskoa ja tämän kaiken ihminen itse kokee. Tältä pohjalta on helppo ymmärtää, se että jotkut sanovat itse tehneensä uskon ratkaisun. Sillä perisynnin aiheuttaman sokeuden vuoksi ihminen ajattelee parannuksestaankin, että hän on sen itse tehnyt, koska hän sen itse kokee. Tätä vastaan Kristus sanoo: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Joh. 6:29) Ja vielä terävämmin: ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Katoliset vetosivat kumoamuksessaan Nikean kirkolliskokouksen sääntöihin. Vuoden 325 Nikean kirkolliskokous sääti 19 kaanonia eli sääntöä. Yhdestoista sääntö kuuluu käsittelemäämme aihepiiriin. Se kuuluu seuraavasti. ”Niihin nähden, jotka ilman pakkoa tai ilman omaisuuden takavarikoimista tai ilman uhkaavaa vaaraa tai ilman muuta senkaltaista syytä ovat luopuneet uskostaan, kuten on tapahtunut Liciniuksen vainon aikana, kokous katsoi hyväksi, vaikka he eivät ansaitsisikaan ihmisrakkautta, kuitenkin osoittaa heille lempeyttä. Ne heistä, jotka vilpittömästi katuvat, olkoot ensin kolme vuotta sanankuulijain joukossa, kuten uskovaiset, sitten seitsemän vuotta kumartavien joukossa ja vihdoin kaksi vuotta rukoilkoot yhdessä maallikkojen kanssa osallistumatta kuitenkaan pyhään Ehtoolliseen.” Sääntö siis käskee luopuneita katumaan yhteensä 12 vuotta. Tässä säännössä kirkolliskokous mainitsee kolme katumusastetta. Basileios suurella oli neljä katumusastetta, joista ensimmäistä ei käytetty niihin joista tässä 11 säännössä puhutaan. Basileios suuren katumusasteet olivat seuraavat. Ensimmäinen oli itku, jossa henkilöt seisoivat kirkon ulkoeteisessä ja kyynelsilmin pyysivät kirkkoon astuvia uskovaisia rukoilemaan heidän puolestaan. Toinen katumusaste oli kuunteleminen, jossa henkilöt seisoivat kirkon eteisessä aivan pääoven luona, jossa tavallisesti toimitettiin kaste. He olivat siinä opetettavien eli katekumeenien puolesta luettavaan rukoukseen saakka, minkä jälkeen heidän oli poistuttava kirkosta. Kolmas aste oli kumartaminen. Heidän oli lupa olla kirkon sisällä ja heidän oli oltava kokoajan polvillaan. He poistuivat kirkosta opetettavien eli katekumeeninen puolesta luettavan rukouksen jälkeen. Neljäs ja viimeinen aste oli yhdessä seisominen. He seisoivat kirkossa yhdessä uskovaisten kanssa ja poistuivat kirkosta yhdessä uskovien kanssa, mutta he eivät saaneet osallistua ehtoolliseen. Nikean kirkolliskokouksen säännön noudattaminen vaatii papilta tarkkaa tietoa uskosta luopuneen ja kirkkoon takaisin haluavan sieluntilasta, että se voi määrätä oikeanlaisen rangaistuksen eli myöhemmin käytetyn termin mukaan hyvitysteon. Katoliset kirjoittavat: ”Heidän mukaansa parannus sisältää vain kaksi asiaa, mikä on vastoin koko katolista kirkkoa, joka on apostolien ajoista lähtien pitänyt kiinni ja uskonut, että parannukseen kuuluu kolme asiaa: katumus, tunnustus ja hyvitys”. Ortodoksisen kirkon Konstantinopolin patriarkan Jeremias II:n vastauksessa tähän Augsburgin tunnustuksen artiklaan on samantyyppinen sisältö kuin katolisilla. Jeremias II hyväksyy, että katuvat on otettava kirkkoon ja annettava synninpäästö, mutta sitä Jeremias II ei hyväksy, että katujan ei artiklan mukaan tarvitse tehdä kanonisia hyvitystöitä. Hänen mukaansa kanoniset rangaistukset ovat ikään kuin lääkkeitä niille jotka ovat laiskoja tai itsepäisiä jne. sillä sen tähden Pyhät Isät ovat ne asettaneet, että ne auttavat katumisessa. Todellisuudessa, koska näitä kirkolliskokousten sääntöjä ei Raamatusta löydy, ne ovat ihmisten keksimiä ja niistä Kristus sanoo: ”Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä”. (Matt. 15:9) Tästäkin Augsburgin artiklasta pilkottaa vanhurskauttamisoppi, ihmiseltä ei vaadita hyvitystekoja. Katolisten katumisesta Luther kirjoittaa Avaimista teoksessaan seuraavaa: ”Roomalaiskatolisten oppi oli se, että ihmisen tuli ajatella ja muistella syntejänsä, jotta helvetin pelko saisi hänet katumuksen valtaan, ja hän näin ansaitsisi armon teoillaan jo ennen avaimia. Sen lisäksi he opettivat muistelemaan vain suomuksia, noita tavallisia ja törkeitä syntejä; mutta sellaisia voimakkaita, todella kauheita syntejä, perkeleenpäitä ja myrkyllisiä hengellisiä lohikäärmeenpyrstojä, kuten epäuskoa, napisemista Jumalaa vastaan, Jumalan vihaamista, epäilemistä, häpäisemistä, Jumalan halveksimista ja muita sen kaltaisia syntejä he eivät tunteneet, puhumattakaan että he olisivat opettaneet niitä katumaan. Mitä hyvää voisi olla tällaisessa katumuksessa?” Kuten Luther sanoo synneistä kaikkein kauheimpia, eivät ole niinkään näkyvät julkisynnit kuin pikemminkin epäusko ja epäileminen. Iso katekismuksen mukaan ”Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan. Sinun Jumalasi on oikeastaan se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot.” Tähän yhteyteen sopii hyvin tämä sanonta: ”raha rauhoittaa”, sillä Raamatun mukaan rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta. (1 Tim. 6:10)

Todellisen mielenmuutoksen eli parannuksen saaneen ihmisen elämäkin, muuttuu. Perisynnin vuoksi ihmiselle on luonnollista parannuksen armon saamisen jälkeen tarkkailla itseään ja sitä ettei ole joutunut esimerkiksi karkeisiin julkisynteihin. Ja pitää tätä merkkinä siitä, että on kristitty. Näin kristitty alkaa paatua. Hän alkaa kiinnittää huomionsa tekosynteihin. Hän alkaa pitää itseään Jumalalle kelpaavana pikemminkin julkisyntien välttämisensä tähden, kuin Kristuksen ansaitseman lunastuksen tähden. Siksi Raamatussa on todella kovasanaisia ilmaisuja tätä ihmisen luonnollista ajattelua vastaan. Kukapa kristitty ei seuraavaa Raamatun jaetta lukiessaan, alkaisi katsoa omia tekojaan ja näkisi ne pelkäksi synniksi: ”Mutta jo on myös kirves pantu puiden juurelle; sen tähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja tuleen heitetään.” (Matt. 3:10) Mikäpä minun hedelmistäni on sellainen, joka kestäisi Jumalan tuomioistuimen edessä? Vain Kristuksen haavoista löytyy lääke tunnolleni. Uudestisyntymisestä huolimatta ihmiseen jää se mistä Paavali puhuu kirjeissään: ”Sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. (Room. 7:22–23) Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte” (Gal.5:17). Ihmisen liha ei parannuksessa eikä kasteessa mihinkään muutu. Liha ei ala uskomaan. Parannuksen eli mielenmuutoksen jälkeen ihmisen perisynnin alainen liha vetää häntä synnin kautta takaisin paatumukseen ja epäuskoon. Jotta kastettu uskova kristitty voisi tehdä parannuksen, on hänen ensin täytynyt langeta uskosta ja joutua paatumukseen. Tämä ei ole ollenkaan harvinaista, siitä todistaa jo tämän Augsburgin tunnustuksen 12 artiklan olemassa olo. Paatumuksessa sydämeen kasaantuu likaa, joka on seurausta pitkällisestä tottumuksesta ja väärien ajatusten vaikutuksesta. Ihminen totuttautuu vähitellen syntiin ja alkaa toimia vastoin Jumalan sanaan sidottua omaatuntoaan sallimalla synnin hallita itseään ja näin hän saattaa Pyhän Hengen murheelliseksi ja kadottaa hänet. Hänelle tapahtuu se mistä Pietari kirjeessään kirjoittaa: ”Koira palaa oksennukselleen”, ja ”Pesty sika rypee rapakossa” (2 Piet. 2:22). Siinä piilee suuri vaara, että me unohdamme entisyyden ja vajoamme taas siihen. Sen tähden Kristuskin kehottaa Johanneksen evankeliumissa: ”Katso, sinä olet tullut terveeksi; älä enää syntiä tee, jotta ei sinulle jotakin pahempaa tapahtuisi” (Joh. 5:14). Synti mihin me aina kietoudumme ja joka meihin aina tarttuu, tekee hitaaksi. Paatumus saa vähitellen sydämen ja mielen kääntymään pois Kristuksesta. Silmä menettää näkönsä ja korva kuulonsa, koska emme mielellämme näe, kuule ja ajattele sellaisia asioita, joita sydämessämme halveksimme. Täysin paatunut sydän ei halua kuulla mitään itselleen epämieluista, esitetäänpä sitten totuus kuinka kirkkaasti ja selvästi tahansa. Paatunut kristitty ei tunne mitään hätää, eikä minkäänlaisia kiusauksia. Hänellä ei ole sanan nälkää, vaan hän on kylläinen. Tähän meidän lihamme ja toisten ihmisen perisynnin alainen liha ja Saatana meitä vetää. Paatunut ihminen ei etsi lainkaan Jumalaa, vaan tavoittelee pelkästään omia aarteitaan ja kunniaansa ja haluaa nauttia niistä kaikessa rauhassa. Kun sitten Jumala sanansa kautta tahtoo tätä rauhaa häiritä ja paatuneita viedä takaisin kotia, niin he yleensä ensin suuttuvat sanoen: ”Et sinä ole meidän oikea isämme, kun sinä tulet meitä piiskaamaan.” Meillä on hyvä olla. ”Ei oikea Jumala lapsiansa piinaa”. Vaikka meidän Vapahtajamme sanoo: “Kun Pyhä Henki tulee, niin hän nuhtelee maailmaa synnin tähden, vanhurskauden tähden ja tuomion tähden.” (Joh. 16:8) Joihinkin heistä sana osuu ja he saavat palaamisen armon. Kaikki kristityt ovat jonkin verran paatuneita, jos he eivät olisi, eivät he syntiinkään lankeaisi. Kun Jumala sanansa kautta häiritsee kristityn rauhaa, hän joutuu synnintuntoon ja pakenee Kristuksen haavoihin. Kuten Luther Galatalaiskirjeen selityksessä sanoo: ”Kun liha yllyttää kristityn tekemään syntiä, hän herää ja joutuu kiireesti anomaan syntejä anteeksi Kristuksen tähden. Niin se tilanne saa hänet turvautumaan uskonvanhurskauteen, jota hän ei muutoin tulisi pitäneeksi niin suuressa arvossa eikä ikävöisi niin hartaasti. Meidän on siis sangen hyödyllistä silloin tällöin havaita itsekkään luontomme pahuus, jotta sekin innostaisi ja herättelisi meitä uskomaan Kristukseen ja huutamaan häntä avuksemme. Tutkikoon jokainen tarkoin itseään ja ottakoon selville, mikä lihan intohimo häntä eniten kiusaa. Sen havaittuaan älköön jääkö huolettomana pitämään itseään hyvänä, vaan herätköön valveille ja ryhtyköön Hengen voimin taistelemaan himoa vastaan. Jos hän ei saakaan sitä kokonaan taltutetuksi, hänen ei pidä ainakaan tehdä mitä se tahtoo. Tämän sanon sitä varten, ettei kukaan luulisi saavansa lakata pitämästä syntiä suurena sen jälkeen kun on saanut uskon. Synti on yhtä todellinen, teitpä sen ennen kuin opit tuntemaan Kristuksen tai sen jälkeen. Jumala vihaa vieläkin syntiä, onpa jokainen synti kuolemansynti, jos sitä itseään katsotaan. Uskovalle synti tosin ei ole kuolemaksi, mutta näin on yksinomaan sovittajamme Kristuksen ansiosta, koska hän on sen kuolemallaan sovittanut. Uskovalle teko on anteeksiannettava synti, epäuskoiselle sama teko on kuolemansynti. Se ei siis johdu syntien erilaisuudesta, niin että uskova tekisi pienempiä ja uskomaton suurempia syntejä, vaan ero on yksinomaan henkilöiden välinen. Uskova näet tietää, että synti on annettu hänelle anteeksi Kristuksen tähden, joka on sovittanut sen kuolemallaan. Vaikka uskovalla on syntiä ja vaikka hän sitä tekeekin, hän pysyy kuitenkin hurskaana, kun taas epäuskoinen pysyy jumalattomana tehdessään syntiä. Siinä on tosihurskaiden viisaus ja lohtu, että vaikka heillä on ja he tekevät syntiä, he kumminkin tietävät: usko Kristukseen saa aikaan, ettei sitä merkitä heidän tililleen. Pyhät eivät siis ole sellaisia, jotka eivät ärsyynny mistään eivätkä koskaan tunne lihan himoa. He ovat niitä, joista Paavali sanoo: ”Liha haluaa toista kuin Henki.” Heillä on siis syntiä, ja he voivat langeta syntiin. Pyhät tunnustavat vääryytensä ja anovat anteeksi jumalatonta syntiään. Sen todistaa Ps. 32:5 ”Minä sanoin: 'Tunnustan syntini Herralle.' Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan. Rukoilkoot sinua kaikki pyhät.”

Ja lopuksi Yksimielisyyden ohjeen mukaan: ”Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi. Tässä ei puhuta mitään meidän tahdostamme, ei sanota, että oma tahto edes uudestisyntyneiden ihmisten elämässä itsestään vaikuttaisi jotakin, vaan kaikki luetaan meille lahjoitetun Pyhän Hengen ansioksi. Pyhä Henki puhdistaa ihmistä ja tekee hänestä päivä päivältä hurskaamman ja pyhemmän, mutta meidän omilla voimillamme ei ole siihen mitään osuutta. Pyhä Paavali kehottaa meitä nimenomaan ja vakavasti, että me työtovereina vaikuttaen ottaisimme vastaan Jumalan armon, niin ettei se jää turhaksi. Tätä ei voi ymmärtää muulla tavalla kuin siten, että kääntynyt ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisi pysyä Jumalalle kuuliaisena. Sitä vastoin ei jumalallista totuutta loukkaamatta mitenkään voida suostua sellaiseen tulkintaan, että kääntynyt ihminen toimisi Pyhän Hengen rinnalla, niin kuin hevospari vetää vaunuja.” Näin on siis meidän parannuksemme Jumalan teko ja parannuksen jälkeen uskossa pysyminen Jumalan teko.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Parannus on Jumalan teko, jossa synnintunnosta pelästynyt uskosta langennut ihminen saa uskon synninpäästön välityksellä ja palaa kasteeseen, jotta siinä ja alkanut uusi elämä, josta on luovuttu, parantuisi entiselleen ja menestyisi. Parannus ei kuitenkaan ole vain, jokin ohimenevä asia, joka ei sen jälkeen kristittyä ollenkaan koskettaisi. Ei vaan parannus jatkuu kuolemaan asti. Pyhä Henki puhdistaa ihmistä ja tekee hänestä päivä päivältä hurskaamman ja pyhemmän, mutta meidän omilla voimillamme ei ole siihen mitään osuutta. Parannus on synnin, joka aina meihin tarttuu poispanemista ja samalla katseen nostamista pois meistä itsestämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XIII Sakramenttien käyttö

Sakramenttien käyttämisestä seurakuntamme opettavat, etteivät sakramentit ole asetetut ainoastaan julkisen tunnustautumisen merkeiksi ihmisten kesken. Pikemminkin ne ovat merkkejä ja todistuksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Sen tähden sakramentteja tulee käyttää niin, että uskoen luotetaan niihin lupauksiin, jotka sakramenttien välityksellä tarjotaan ja osoitetaan meille.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 13. Sakramenttien käyttö Kolmastoista artikla ei ole loukkaava. Se hyväksytään, koska sen mukaan sakramentteja ei ole asetettu ainoastaan ihmisten välisiksi uskon tunnustamisen merkeiksi, vaan merkeiksi ja todisteeksi Jumalan tahdosta meitä kohtaan. Tulee kuitenkin vaatia, että he tunnustavat jokaisesta kirkon seitsemästä sakramentista erikseen sen, mitä he tässä tunnustavat sakramenteista yleisesti ja että he pitävät huolta siitä, että heidän alamaisensa pitävät niitä arvossa.

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa vastauksessaan tähän artiklaan. ”Teidän 13 artikla, jossa sanotaan, että jumalalliset sakramentit eivät ole asetettu ainoastaan, jotta ne olisivat jonkinlaisia symboleja tai merkkejä tai julkisia tunnustautumisia, jotka erottavat kristityt ulkopuolisista, vaan paljon enemmän, että ne ovat merkkejä ja todistuksia Jumalan hyvyydestä ja armosta meitä kohtaan. Me myös tunnustamme tämän ja meillä on sama käsitys niistä.”

Silloin tällöin saattaa joissakin kristillisissä piireissä kuulla, että ”Kristinusko ja sakramentti eivät liity toisiinsa mitenkään siksi, kun Raamatussa ei puhuta sakramentista mitään”. Läntinen kirkkoisä Tertullianus (155-230) käänsi Uudessa testamentissa esiintyvän kreikankielisen μυστηριον mysterion sanan latinan sanalla sacramentum. Jo hän käytti kasteesta ja ehtoollisesta sakramentti nimitystä. Tätä seuraten latinankielisessä Vulgatassa on kreikan sana mysterion, käännetty joko sanalla mysterii tai sanalla sacramentum. Esimerkiksi kohdassa ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä salaisuus (sacramentum) on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa”. (Ef. 5:31–32) Tämä Vulgatan käännös on aiheuttanut harhaa ja saanut katoliset pitämään avioliittoa sakramenttina. On totta etteivät, ne kohdat, joissa Uudessa Testamentissa käytetään kreikan sanaa mysterion, puhu mitään ehtoollisesta eivätkä kasteesta. Kreikkalaisissa mysteeriuskoinnoissa mysterion (verbistä μυω suljen silmät, puristan suun) merkitsi sellaista, minkä vain asiaan vihityt tiesivät ja mistä he eivät saaneet kertoa ulkopuolisille. Uudessa Testamentissa mysterion sanaa käytetään jumalallisesta totuudesta tai suunnitelmasta, joka on ennen ollut salassa, josta kukaan ihminen ei ole voinut omin neuvoin päästä selville, joka sen vuoksi on ilmoitettava. ”Sen salaisuuden, joka on ollut kätkettynä ikuisista ajoista ja polvesta polveen, mutta joka nyt on ilmoitettu hänen pyhillensä,” (Kol. 1:26). On kuitenkin hyvin kuvaavaa se, että ehtoollisesta ja kasteesta käytetään tätä sakramentti sanaa, koska ne ovat mysteerejä, joita liha ei voi käsittää, eikä niistä saada mitään tietoa, ellei sitä hänelle ilmoiteta, niin kuin Kristus ilmoittaa evankeliumissa. ”Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini. Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” (Matt. 26:26–28) Järjelle on käsittämätöntä se, että pyhässä ehtoollisessa nautitaan leivässä Kristuksen ruumis ja viinissä Kristuksen veri syntien anteeksisaamiseksi? Mitäpä auttanee leipäpala ja viiniryyppy sielua? Näin ihmisen lihallinen järki ajattelee eikä se toisin voikaan ajatella. Tämän vuoksi Jumala ilmoittaa sen niin suoraan sanassaan. Sakramentit ja ulkoinen Jumalan sana on asetettu siksi, että me ihmiset olemme luonnostamme syntisiä. Tämä syntisyytemme on niin suurta sokeutta, ettei meiltä ainoastaan puutu kykyä uskoa evankeliumia, vaan me luonnostamme taistelemme sitä vastaan. Ihminen on kääntymyksessä pahempi kuin puupölkky, sillä pölkky ei vastusta liikuttajaansa mutta ihminen vastustaa Jumalan sanaa ja tahtoa, kunnes Jumala herättää hänet synninkuolemasta. Paavali rinnastaa tämän herättämisen valkeuden luomiseen maailmassa. ”Sillä Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.” (2 Kor. 4:6) Luther sanoo Jumalan ihmisessä aikaansaamaa uskoa ”aivan yhtä suureksi teoksi kuin jos hän uudestaan loisi taivaan ja maan”. Tämän kuolemasta herättämisen välineeksi Jumala on säätänyt evankeliumin, joka on sakramenteissa liittynyt aineeseen.

Varhaiskirkossa tärkeimmät toimitukset olivat kaste, ehtoollinen ja rippi. Augustinus (354–430) oli läntisenkirkon teologeista ensimmäinen, jonka muotoilemaan sakramenttiteologiaan myöhemmät teologit nojautuivat vuosisatojen ajan. Augustinuksen mukaan: ”Kun sana liittyy aineeseen syntyy sakramentti, eli eräänlainen näkyvä sana”. Augustinuksen kuvaama aineeseen liittyvä sana on mittaamattomasti enemmän kuin vain tiedollinen sanoma Kristuksen sovitustyöstä. Aineeseen liittyvä sana eli kreikaksi Logos on meidän syntiemme tähden runneltu Jumalan toinen persoona Kristus itse. Keskiajalla Hugo Viktorialainen (k.1141) määritteli sakramentin näin: ”Sakramentti on ulkoisilla aisteilla havaittavissa oleva fyysinen tai materiaalinen elementti, joka kaltaisuudellaan edustaa, asettamisensa kautta merkitsee ja pyhityksen vuoksi sisältää jotain näkymätöntä tai hengellistä armoa”. Hugon laskelmien mukaan sakramentteja oli 32. Hugo Viktorialaisen määritelmän viimeisteli Petrus Lombardus (1100–1160), jonka mukaan sakramentti on Jumalan näkymättömän armon näkyvä merkki, joka vaikuttaa sen mitä se kuvastaa. ”Jotain asiaa voidaan kutsua sakramentiksi, jos se on merkki Jumalan armosta ja näkymättömän armon muoto, niin että siinä on armon kuva ja se annetaan armon seurauksena. Sakramentit on asetettu pyhittämään ja olemaan merkkeinä. Ne asiat, jotka on asetettu vain merkkeinä olemisen vuoksi, ovat vain merkkejä, eivät sakramentteja, kuten esimerkiksi vanhan lain vaatimat uhrit ja seremoniat, jotka eivät koskaan voineet tehdä niihin osallistuneita vanhurskaiksi.” Hän määritti sakramenttien luvuksi seitsemän ja esitti lisäksi intention näkemyksen, joka tarkoittaa pyrkimystä tehdä mitä kirkko tekee, eli kirkon määräämien oppien ja käytäntöjen noudattamista. Eli sakramentti on pätevä kun sakramenttia toimittavalla henkilöllä on oikea intentio eli tarkoitus tehdä mitä kirkko tekee. Tuomas Akvinolainen (1225–1274) kehitti sakramentaalisen leiman käsitteen, joka annetaan kasteessa, konfirmaatiossa ja pappisvihkimyksessä. Näitä sakramentteja ei voida toistaa ne painavat saajaansa lähtemättömän leiman. Akvinolainen tarkasteli sakramentteja eri näkökulmista ja järjesteli niitä sen mukaan erilaisiin järjestyksiin. Kristuksen kärsimyksen kautta tarkasteltuna kaste ja ehtoollinen olivat tärkeimmät sakramentit, koska ristillä Kristuksen kyljestä virtasi vesi ja veri. Yksilön hengellistä elämää tarkasteltaessa uskon elämää täydellistävät sakramentit, kaste, ehtoollinen ja konfirmaatio olivat ensisijaisia, toissijaiset rippi ja viimeinen voitelu poistivat esteet hengellisen elämän täydellistymisen tieltä. Avioliiton ja pappisvihkimyksen sakramentit olivat tässä järjestyksessä viimeisiä. Vaikuttavin sakramentti oli Akvinolaisen mukaan ehtoollinen, koska siinä Kristus on läsnä olemuksellisesti. Yksittäisen ihmisen näkökulmasta katsottuna välttämättömin sakramentti oli kaste ja rippi siinä tapauksessa että yksilö on syyllistynyt kuoleman syntiin. Seurakunnan näkökulmasta tarkasteltuna pappisvihkimys oli välttämättömin, koska ilman sitä ei yhtään sakramenttia voitaisi toimittaa. Muut sakramentit eivät olleet välttämättömiä, ilman niitäkin pääsi perille, vaikka matkan teko saattoi taittua huonommin. Keskiajalla ajateltiin, että sakramentin pätevyys ei riippunut toimittajan kelvollisuudesta, vaan hänelle pappivihkimyksessä annetusta vallasta toimittaa sakramentit. Toinen sakramenttien pätevyyden kriteeri oli niiden yhteys kirkkoon, koska kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, ei myöskään sakramenteilla, jotka toimitettiin ja vastaanotettiin uskonyhteisön ulkopuolella, katsottu olevan vaikutusta pelastukseen. Akvinolainen kannatti ex opere operato oppia, jonka mukaan sakramentin armovaikutus tulee tehdystä teosta. Ex opere operato juontaa juurensa Augustinuksen ja donatolaisten välisestä kiistasta, jossa oli kaksi eri tulkintaa siitä mihin sakramentin vaikutus perustuu. Nämä olivat Ex opere operantis (työntekijän työn perusteella) eli sakramentin vaikutus riippuu jakavan papin henkilökohtaisesta uskosta ja Ex opere operato (tehdyn työn perusteella) eli sakramentin vaikutus riippuu Kristuksen armosta, jota sakramentit edustavat ja välittävät. Keskiajalla paavi Innocentius III (1160–1216) puolusti ex opere operato oppia. ”Hyvä pappi ei saa aikaan sen enempää eikä syntinen pappi sen vähempää, sillä sen saa aikaan Luojan sana eikä papin ansio. Papin syntisyys ei siis kumoa sakramentin vaikutusta, aivan samoin kuin lääkärin sairaus ei tuhoa hänen lääkkeensä voimaa. Vaikka asian tekeminen voi olla epäpuhdasta, siitä huolimatta tehty asia on aina puhdas.” Sittemmin ex opere operato tulkittiin automaatiksi, joka oli Jumalan toiminnasta tai vastaanottajan uskosta riippumaton. Tätä käsitystä vastaan Tunnustuskirjoissa asetuttiin erittäin voimakkaasti. Katolinen kirkko vahvisti seitsemän sakramenttia Firenzen (1439) kirkolliskokouksissa. Myös ortodoksinen kirkko hyväksyi seitsemän sakramenttia 1200 luvulla.

Seuraavaksi kuulemme Roomalaiskatolisen kirkon näkemyksen sakramenteista. Suomeksi julkaistuissa katolisissa katekismuksissa vuosilta 1905 ja 1953 todetaan sakramenteista seuraavaa. ”Sakramentit erotetaan kuolleiden sakramentteihin ja elävien sakramentteihin sekä sellaisiin joita vain kerran ja sellaisiin joita useammin voidaan nauttia. Kuolleiden sakramentit ovat kaste ja parannus, koska niitä vastaanotettaessa ei vielä olla tai ei ainakaan tarvitse olla osallinen armon elämästä, loput sakramentit konfirmaatio, ehtoollinen, viimeinen voitelu, papiksi vihkiminen ja avioliitto ovat elävien sakramentteja, koska niiden vastaanottajalla jo täytyy olla yliluonnollinen elämä eli pyhittävä armo. Ainoastaan kerran voidaan vastaanottaa kaste, konfirmaatio ja papiksi vihkinen. Pyhät sakramentit on nautittava kelvollisella tavalla, eli tarpeellisen valmistuksen tapahduttua. Joka kelvottomasti nauttii pyhän sakramentin, tekee hyvin suurin synnin pyhänryöstön. Sakramenttien voima ei riipu jakajasta, vaan Kristuksesta joka on ne asettanut.” Trenton kirkolliskokouksessa tuomittiin seuraava sakramentteja koskeva näkemys. ”Jos joku sanoo, etteivät uuden lain sakramentit tuo armoa sen perusteella, että ne toimitetaan, vaan että pelkkä usko Jumalan lupaukseen riittää armon saamiseen. Hän olkoon erotettu.” Tämä anateema on kohtisuoraan Lutherin Kirkon Baabelin vankeudesta kirjassa esittämää näkemystä vastaan.”Sillä jos sakramentti suo minulle armon sen tähden, että otan sen vastaan, silloin saan todellakin armon oman tekoni perusteella enkä uskosta; en myöskään saa sakramentista lupausta, vaan ainoastaan Jumalan asettaman ja säätämän merkin. Huomaat siis selvästi, etteivät sakramenttien dogmaatikot ole ensinkään ymmärtäneet niitä, koska he eivät ole kiinnittäneet mitään huomiota uskoon eivätkä sakramenttien lupaukseen. He takertuvat pelkkään merkkiin ja sen käyttöön ja työntävät meidät uskosta tekoihin ja sanasta merkkiin. Mutta siten he eivät ainoastaan, niin kuin sanottu, ole vanginneet sakramenttia, vaan kerrassaan tuhonneet sen sisällön. Avatkaamme sen tähden silmämme ja oppikaamme kiinnittämään enemmän huomiota sanaan kuin merkkiin, enemmän uskoon kuin merkin käyttämiseen. Tiedämmehän, että jumalallinen lupaus aina vaatii uskoa ja että molemmat, lupaus ja usko, ovat toisilleen välttämättömiä, mutta yksinään tehottomia. Sillä ilman lupausta on uskominen mahdotonta eikä lupaus toteudu ilman uskoa. Mutta kun molemmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niin ne takaavat sakramenttien oikean ja mitä varmimman vaikutuksen. On siis turhaa ponnistelua ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin voimaa sivuuttamalla lupaus ja usko. Kristushan sanoo: ’Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.’ Täten hän osoittaa uskon olevan sakramentissa niin välttämätöntä, että se voi pelastaa ilman sakramenttejakin, ja sen tähden hän ei tahtonut lisätä: ’Joka ei usko eikä tule kastetuksi.’” Tässäkin artiklassa pilkottaa yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden vanhurskauttamisoppi. ”Jos sakramentti suo minulle armon sen tähden, että otan sen vastaan, silloin saan todellakin armon oman tekoni perusteella enkä uskosta”. Trenton kirkolliskokouksessa tuomittiin seuraava näkemys. ”Jos joku sanoo, että uuden lain sakramentit eivät sisällä sitä armoa jota ne merkkeinä ilmaisevat tai että ne eivät tuo armoa niille, jotka eivät niille aseta estettä hän olkoon erotettu.” Luther kuvaa Kirkon Baabelin vankeudesta kirjassa sitä mitä katolinen kirkko opetti hänen aikanaan siitä esteestä, joka estää sakramentin vaikutuksen. ”Katoliset ovat myöntäneet uuden liiton sakramentit sellaisiksi, että ne hyödyttävät niitäkin, jotka ovat kuolemansyntien vallassa, sekä etteivät ne vaadi uskoa eikä armoa, vaan riittää, ettei aseteta mitään estettä, se on: tahallista aietta tehdä uudelleen syntiä.” Tämän artiklan Augsburgin tunnustuksen puolustus kiinnittää huomion samaan asiaan. ”Tässä kohden me tuomitsemme skolastisten opettajien koko joukon, he kun selittävät, että sakramentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan, pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa. On kerta kaikkiaan juutalainen ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen jumalanpalvelustoimituksen voimasta ilman sydämen oikeaa mielentilaa, nimittäin uskoa.” Nykyinen katolisen kirkon opetus sakramenttien vaikuttavuudesta on seuraavanlainen: Uudessa Katolisen kirkon katekismuksessa sanotaan, että. ”Sakramentit vaikuttavat ex opere operato eli suoritetun toimituksen perusteella. Ne vaikuttavat Kristuksen pelastustyön perusteella. Siitä seuraa, että sakramentti ei toteudu sen ihmisen vanhurskauden kautta, joka sakramentin jakaa tai ottaa vastaan, vaan Jumalan voimasta. Aina kun sakramenttia vietetään kirkon aikomuksen (intentio) mukaisesti siinä ja sen kautta vaikuttaa Kristuksen ja hänen henkensä voima jakajan pyhyydestä riippumatta. Sen sijaan sakramenttien hedelmät riippuvat myös vastaanottajan sisäisestä asennoitumisesta.” Vatikaanin II kirkolliskokous opettaa, että ”Sakramentit eivät vain edellytä uskoa, vaan sekä sanoin että aineellisesti myös ravitsevat, vahvistavat ja ilmaisevat sitä. Ne välittävät armoa, mutta sen lisäksi niiden jakaminen tekee uskovat parhaiten kykeneviksi ottamaan tämän armon vastaan hedelmää tuottavasti.” Nämä uudet Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeiset muotoilut kuulostavat luterilaisemmilta kuin aikaisemmat, mutta Roomalaiskatolisen kirkon sakramenttikäsitystä tulee kuitenkin tarkastella ennen kaikkea, kirkon vanhurskauttamisopin kautta, että selviää mitä nuo Rooman kirkon lauseet käytännössä tarkoittavat. Uuden Katolisenkirkon katekismuksen mukaan: Armo on Jumalan antama apu, jotta elämämme vastaisi kutsumustamme olla Jumalan adoptiolapsia, sillä vanhurskauttaminen ei ole pelkkä syntien anteeksiantaminen; siihen kuuluu myös pyhittyminen ja ihmisen sisäinen uudistuminen. Trenton kirkolliskokouksessa tuomittiin seuraava näkemys. ”Jos joku sanoo, että vanhurskautetun ihmisen hyvät teot ovat sillä tavoin Jumalan lahjoja, että ne eivät samalla kertaa ole tämän vanhurskautetun hyviä ansioita, tai sanoo, ettei vanhurskautettu Jumalan armolle ja Jeesuksen Kristuksen ansioille rakentuvien hyvien tekojen kautta todellisesti ansaitse osalleen tulleen armon lisääntymistä. Hän olkoon erotettu.” Vanhurskauttamisopin näkökulmasta katsottuna Rooman kirkon sakramentit eivät olekaan välineitä, joita käyttäen Jumala tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksen uskossa omistettavaksi ja niitä tarjotessaan herättää ihmisessä uskon ja vahvistaa sitä mikäli se on jo olemassa, vaan ne ovat välineitä jotka kannustavat ihmistä sellaisiin hyveisiin tähtäävin ponnistuksiin ja tukevat häntä niissä, että ihminen viimein niiden ansiosta vähitellen yhä enemmän saa osakseen Jumalan armon. Koska ponnistukset jäävät kuitenkin vajavaisiksi, muodostuvat sakramentit keinoiksi pitää ihmisiä epävarmoina Jumalan armosta. Kuten Trenton kirkolliskokouksessa sanotaan: ”Jos joku sanoo, että jokaisen ihmisen kohdalla syntien anteeksisaamiseksi on välttämätöntä, että hän uskoo varmasti ja ilman minkäänlaista omasta heikkoudestaan ja valmistautumattomuudestaan aiheutuvaa epävarmuutta, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut. Hän olkoon erotettu.” Pelastavalla armolla Rooman kirkko ei pohjimmiltaan tarkoita syntien anteeksiantamuksen armoa, johon uskolla tartutaan ja jonka kautta ihminen pääsee varmuuteen, vaan sitä, että ihmiseen virtaa hyviä ominaisuuksia joihin ei kuitenkaan ole luottamista.

Seuraavaksi kuulemme sakramentteja koskevan katkelman Ortodoksisesta jumaluusopista. Perustettuaan seurakunnan näkyväiseksi aseeksi ihmisen pyhittämistä varten, Kristus antoi sille erikoiset näkyväiset välikappaleet, joiden kautta Jumalan armo jokaiselle uskovaiselle toimitetaan persoonallisesti ja välittömästi. Nämä on erikoisia pyhiä toimituksia, luvultaan seitsemän ja niitä nimitetään sakramenteiksi. Ortodoksinen kirkko ymmärtää sakramentilla sellaiset itsensä Kristuksen asettamat ja laillisen hierarkian toimittamat pyhät toimitukset, jotka näkyvässä merkissä sisältävät ja näkyväisen merkin alla välittävät Jumalan näkymättömän armon, minkä ohessa niin että jokaisessa sakramentissa uskovaiset saavat määrätyt armolahjat. Sakramenttien ominaisuus on siis siinä, että Jumalan armo niissä, on niin yhdistynyt näkyväiseen ulkonaiseen merkkiin, että armolahjat annetaan näkyvän muodon välityksellä eikä välittömästi Jumalalta merkinottamisen aikana tai sen jälkeen. Tällainen on meille täysin käsittämätöntä. Näiden pyhien toimitusten nimitys mysteerio eli salaisuus vastaa siis täydellisesti niiden käsittämätöntä ominaisuutta. Sakramentit eivät ole ihmisten vaan Jumalan asettamia. Johannes Krysostomoksen mukaan ”Jos sinä olisit ollut ruumiiton, niin Kristus antaisi sinulle armolahjat aineettomasti, mutta kun sinun sielusi on yhdistetty ruumiiseen, niin hän antaa sinulle hengellisen aineellisen kautta”. Jumalan säätämillä hengellis-aineellisilla armonvälikappaleilla on tärkeä merkitys myös ihmisen vakuuttamiseksi siitä, että hänelle armolahjat ehdottomasti annetaan. Jos olisi olemassa sellainen armon ja aineellisen merkin erotus sakramenteissa, että armo annettaisiin ainoastaan kelvollisille, toisten ottaessa vastaan ainoastaan näkyvän merkin siis pelkän leivän ja viinin tai pelkän vesipesun tai pelkän äänen synninpäästössä, ei yksikään ihminen voisi varmuudella sanoa, että hän on saanut armon. Ortodoksisen kirkon mukaan on olemassa seitsemän sakramenttia kaste, mirhalla voitelu, synninpäästö, ehtoollinen, pappeus, avioliitto, sairaanvoitelu. Kussakin sakramentissa annetaan määrättyjä armolahjoja. Ortodoksisen kirkon mukaan vaikka armo annetaan sakramenteissa kaikille, ei se kumminkaan vaikuta sakramentin vastaanottajaan pakottavasti. Sakramenteissa annettavan armon vaikutus pelastava tai tuomitseva riippuu sakramentin vastaanottajan sisäisestä mielentilasta. Joka syö ja juo kelvottomasti, syö ja juo tuomioksensa. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy Roomalaiskatolista opus operatum oppia, sikäli mikäli siihen sisältyy oppi sakramentin pelastavasta vaikutuksesta niihin, jotka nauttivat niitä kelvottomasti. Kirkon mukaan välttämätön ehto sakramentin pelastavalle vaikutukselle on usko sakramenttiin sekä vilpitön halu tulla siitä osalliseksi.

Sakramenttien käyttämisestä seurakuntamme opettavat, etteivät sakramentit ole asetetut ainoastaan julkisen tunnustautumisen merkeiksi ihmisten kesken. Tässä epäsuorasti torjutaan reformoitu sakramentti näkemys. Zwingli ei tunnustanut sakramenteille uskon herättämisen, eikä olemassa olevan uskon vahvistamisen merkitystä. Zwinglin mukaan uskoa vahvistavakin näkemys antaa sakramenteille liian paljon merkitystä uskon vahingoksi. Sillä jos sakramenteilla on heikon uskon täydentäjän merkitys. Niin ei voida sanoa, että ihmisen pelastaa ainoastaan usko, vaan myös usko ja sakramentit. Zwinglin mukaan sakramentit ovat vain sovittuja merkkejä ihmisten liitosta keskenään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vastaanottaessaan sakramentit ihminen antaa ulkonaisen todistuksen omasta vahvasta kristillisestä uskostaan ja samalla vakuuttaa kristilliselle kirkolliselle yhteisölleen, että hänessä on tämä usko. Tätä vastaan Tunnustuskirjat painottaa, että sakramentit ovat merkkejä joissa Jumala kohtaa meidät, eivätkä merkkejä joilla me merkitsemme itsemme.

Pikemminkin ne ovat merkkejä ja todistuksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Tästä Luther kirjoittaa Isokatekismuksessa. Asetussana, joka on tehty leivän ja viinin sakramentiksi, ei muutu ihmisen persoonan eikä epäuskon tähden vääräksi. Eihän Kristus sano: ”Jos uskotte tai olette kelvollisia, saatte minun ruumiini ja vereni”, vaan: ”Ottakaa, syökää ja juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni”, sekä: ”Tehkää se”, nimittäin se, minkä minä nyt teen, asetan, annan teille ja käsken ottaa vastaan. Tämä merkitsee: ”Riippumatta siitä, oletko kelvoton vai kelvollinen, saat tässä Kristuksen ruumiin ja veren. Sen vaikuttaa sana, joka tulee leipään ja viiniin.” Sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä - olkoonkin että on myös niitä, jotka eivät kaipaa armoa eivätkä synninpäästöä ja joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojansa. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on. Luther kirjoittaa Avaimista teoksessaan synninpäästöstä seuraavaa: ”Jos taas sanot, niin kuin hurmahenget ja sofistitkin tekevät: Kuulevathan monet avainten sitomisen ja päästämisen, mutta eivät siitä kuitenkaan välitä ja pysyvät sitomattomina ja päästämättöminä; sen vuoksi täytyy siinä olla jotakin muuta kuin Jumalan sana ja avaimet: Hengen, Hengen täytyy se tehdä. Mutta luuletko, ettei se ole sidottu, joka ei usko sideavainta? Hän tulee kyllä aikanaan kokemaan, ettei sideavain hänen epäuskonsa vuoksi ole ollut turha eikä ole erehtynyt. Samoin sekin, joka ei usko, että hän on päästetty ja hänen syntinsä on annettu anteeksi, epäilemättä saa kerran tietää, kuinka ehdottoman varmasti hänen syntinsä olivat anteeksiannetut, vaikka hän ei tahtonut sitä uskoa. Pyhä Paavali sanoo (Room. 3:3): Meidän epäuskomme ei ole tekevä tyhjäksi Jumalan uskollisuutta. Niinpä mekään emme nyt puhu siitä, kuka uskoo tai on uskomatta avaimia, sillä tiedämme varsin hyvin, että vain harvat uskovat, vaan me puhumme siitä, mitä avaimet tekevät ja antavat. Joka ei ota sitä vastaan, hänellä tosin ei ole mitään, mutta avain ei silti petä. Monet eivät usko evankeliumia, mutta ei evankeliumi silti erehdy eikä valehtele. Joku kuningas antaa sinulle linnan: ellet ota sitä vastaan, niin ei kuningas silti ole valehdellut eikä pettänyt, vaan sinä olet pettänyt itseäsi, ja syy on sinun, kuningas on sen varmastikin antanut.” Sakramentin ja synninpäästön voima ei ole jakajassa tai julistajassa eikä vastaanottajassa vaan Kristuksessa, mutta hyötyäkseen näistä toimituksista vastaanottajan täytyy ottaa ne uskolla vastaan. Tässä tulee Tunnustuskirjojen ja skolastisen teologian suurin ero esille. Tunnustuskirjat korostavat uskoa, sakramentit on otettava uskolla vastaan. Niiden tarkoitus on uskon herättäminen ja vahvistaminen syntien anteeksiantamuksella. Luther tähdentää, että uskolla tulee olla jokin kohde, mistä se voi pitää kiinni ja minkä varassa se voi seistä. Jumala on asettanut sanansa ulkonaisiin järjestyksiin ja hän vaikuttaa meissä kaiken näitä ulkonaisia välineitä käyttämällä. Näissä lainauksissa tulee ilmi kristinuskon ihmeellinen ihmisen lihalle käsittämätön puoli. Vaikka kristitty tuntisi, että hän ei ole uskovainen, vaan epäuskoinen katsellessaan syntejään tai omaa ajatusmaailmaansa. Kristus käskee kuitenkin, juuri häntä vastoin hänen oman lihansa tuntemuksia, ajatuksia, epäuskoa ja vastaan hangoittelua ehtoolliselle ja kuulemaan synninpäästön, sillä todellinen usko ei ole ihmisen omaa uskoa tai tuntemuksia vaan pelkkää Kristuksen ansiota. Tämän artiklan Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan, että ”Ainoat todelliset sakramentit ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö, eli parannuksen sakramentti. Nämä toimitukset perustuvat näet Jumalan käskyyn, ja niihin liittyy armon lupaus, joka on uudelle liitolle ominainen. Pitäähän meidän meitä kastettaessa, nauttiessamme Herran ruumista ja saadessamme synninpäästön olla sydämessämme varmat siitä, että Jumala todella Kristuksen tähden antaa meille anteeksi syntimme. Toisaalta Jumala sanan ja jumalanpalvelusmenojen kautta myös taivuttaa sydäntämme uskomaan ja saamaan uskon, niin kuin Paavali (Room. 10:17) sanoo: ”Usko tulee kuulemisesta.” Mutta samoin kuin sana tunkeutuu korviin kohdatakseen sydämen, samoin kohtaa itse toimitus silmät taivuttaakseen sydämen. Sanan ja toimituksen vaikutus on sama. Augustinus onkin sattuvasti sanonut sakramenttia näkyväksi sanaksi, koska silmät havaitsevat jumalanpalvelustoimituksen, joka on kuin sanan kuva ja ilmaisee samaa kuin sana. Kummankin vaikutus on siis sama.” Tässä hylätään molemmat seuraavat vinoumat joissa joko pidetään sanaa, vain sakramenttia ympäröivänä koristeena, tämä vaara on korkeakirkollisuudessa kuten esimerkiksi katolisuudessa, tai pidetään sakramenttia pelkästään sanaa juhlistavana kehyksenä, tämä vaara on matalakirkollisuudessa esimerkiksi herätysliikkeissä. Näitä vastaan puolustuksessa sanotaan, että ”kummankin vaikutus on siis sama.” Sakramentin korostaminen yli sanan vie ex opere operato oppiin, joka hivelee perisynnin alaista lihaa. Riittää kun minulle, vaan toimitetaan sakramentti, niin kaikki on kunnossa, elinpä sittemmin miten elin. Tämä ei ole mitenkään harvinainen ajatus isäinmaassamme. Julistetun sanan korostaminen sakramentin yli, vie pohjan Jumalan lupauksilta, joissa hän sanoo sitoneensa sanansa näkymättömän ilman liikkeen lisäksi näkyvään aineeseen, joista pelästyneet omattunnot saavat lohdutuksen ja levon. Tällöin on lisäksi suuri vaara että karismaattisen julistajan sana menee yli Jumalan sanan, historiassa löytyy useita esimerkkejä tästä. Luther kirjoittaa. ”Siksi meillä on varmuus siitä, että saarnatessamme evankeliumia on Jumala itse läsnä ja myös jokaisen löydettävissä. Juuri sanan lupaukseen sisältyy ruumiillinen merkki, jonka perusteella voin tuntea ja löytää Jumalan. Samoin on Jumala myös läsnä kasteessa ja ehtoollisessa, koska hän on itse tämän meille luvannut.” Sananjulistuksesta Luther kirjoittaa ”Kuulen tosin saarnattavan, mutta kuka oikeastaan puhuu? Kirkkoherrako? Ei, en kuulekaan papin puhuvan. Ääni on kyllä hänen, mutta siinä sanassa, jota hän saarnaa ja julistaa, puhuu suoraan minun Jumalani. Näin suuressa arvossa minun tulee siis pitää Jumalan sanaa voidakseni tulla oivalliseksi sanan kuulijaksi. Kristuksesta on saarnattava niin, että se saa sinut ja minut uskomaan ja vahvistaa uskoamme. Usko taas syntyy ja pysyy voimassa, kun minulle sanotaan, miksi Kristus on tullut, miten häntä on käytettävä ja nautittava ja mitä hän on minulle tuonut ja antanut. Vaikka näet se teko, joka on hankkinut meille syntien anteeksiantamuksen, on tehty jo ristillä, se ei voi saavuttaa meitä muutoin kuin sanan välityksellä. Mistä muualta me olisimme voineet saada tiedon tuosta tapahtumasta ja siitä, että se on lahja, joka kuuluu meille, ellei sitä olisi meille saarnattu, suullisesti julistettu?” Jumalan sanan mukainen sananjulistus ja sakramentit ovat Jumalan pelastavan toiminnan välineitä, joilla on yhtäläinen vaikutus. Ne välittävät yhdessä saman pelastuksen lahjan, mutta eri tavoilla. Erilaisuudessaan ne tuovat esiin Jumalan armon rikkauden, joka tarjotaan ihmiselle kaikkien aistien kautta. Sakramentit ovat Jumalan keino välittää evankeliumia luomakunnan elementtien avulla ja lähestyä ihmistä eri tavalla kuin ilman liikkeen eli puhutun sanan välityksellä. Näin siis Jumalan sananmukaista sananjulistusta ei tule pitää pelkästään valmistuksena sakramentin vastaanottamiseen, vaan myös se itse on uskoa herättävä väline.

Jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Sakramenteista ja uskosta on luterilaisen kirkon sisällä erilaisia käsityksiä eri kristillisillä liikkeillä. Pietismissä opetettiin, että armovälineiden sanan ja sakramenttien voima tulee tai vuotaa yhteydestä Kristuksen kuolemaan, eli jo saadusta hengellisestä elämästä ja siihen kuuluvasta niiden henkilöiden hurskaudesta, jotka sitä käyttävät. Pietismin mukaan ihmisellä tulee ennen sakramentin vastaanottamista olla usko, jota sakramentti sitten vahvistaa. Tämän opetuksen sisäistäneenä pelkästään Lutherin Vähän katekismuksen rippi, ehtoollis- ja kastekohtia kirjaimellisesti lukemalla tulee helposti mielikuva, että Luther opettaa samoin. ”1) Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat. 2) Nämä sanat yhdessä ruumiillisen syömisen ja juomisen kanssa ovat sakramentin keskeinen kohta. Se joka nämä sanat uskoo, omistaa syntien anteeksiannon. 3) Uskotko myös, että minun anteeksiantoni on Jumalan anteeksianto? Uskon, herra pastori.” Tähän näkemykseen, että uskon tulee ajallisesti olla ennen sakramentteja, nivoutuu myös kysymys vastasyntyneiden uskosta, jota on pietismistä vaikutteita saaneissa liikkeissä perusteltu kirkkoisä Irenaueuksen (130–202) kehittämällä rekapitulaatio opilla, jonka lähtökohtana ei ole synti ja syyllisyys, vaan ihmisen ja Jumalan ero syntiinlankeemuksessa ja heidän yhdistymisensä Kristuksessa. Kristus on toisena Aadamina jo inkarnaatiossaan yhdistänyt itseensä ihmiskunnan. ”Niin kuin siis yhden synnin kautta on kadotus tullut kaikkein ihmisten päälle, niin on myös yhden vanhurskauden kautta elämän vanhurskaus tullut kaikkein ihmisten päälle” (Room. 5:18). Tätä rekapitulaatiota voidaan tulkita kahdella tavalla, joko niin että Kristus uudisti ihmissuvun entisöimällä sen tai siten, että Kristus entisöi ihmiskunnan tarjoamalla mahdollisuuden uuteen, ei kuitenkaan varsinaisesti uudistamalla. Ensin mainittua tulkintaa soveltaen voidaan sanoa, että lapsi on jo syntyessään perisynnin tähden täysin syntinen, mutta Kristuksen lunastuksen tähden vanhurskas samalla tavalla kuin kastettu uskova aikuinen tai lapsi eli yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Joten kastamattomana kuollut lapsi pelastuu. Tämän näkemyksen seurauksena on se, että seurakunnan saarnaama sana tai sakramentit vaikuttavat kyllä lapseen, mutta samalla tavalla kuin kristittyyn ylipäätään. Tämän mukaan siis kaikkialle maailmaan syntyneet lapset syntyvät jo uskovina. Tällainen käsitys lapsen uskosta ei perustu sanan ja sakramentin vaikuttavuuteen. Raamatusta ei löydy sellaista tekstiä, että kaikki maailman lapset syntyvät uskovina, ei tosin löydy sellaistakaan, että kastamattomat vastasyntyneet tuomitaan kadotukseen. Jättäkäämme siis heidät Jumalan laupeuden varaan niin kuin Luther sanoo, älkäämme kirotko heitä niin kuin viisastelijat ovat tehneet. Pietismissä on tehty eräs perustavanlaatuinen virhepäätelmä, että uskon on välttämätöntä olla ennen sakramenttia. Lukekaammepa tarkasti: Jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Uskon ei siis ole välttämätöntä olla ennen sakramenttia, vaan sakramenttia jaetaan myös ja ennen kaikkea siksi, että usko heräisi, niissä jotka niitä käyttävät. Tämä saattaa kuulostaa pietistin korvissa katoliselta ex opere operato opilta. Tunnustuskirjat opettaa, että jokainen sakramentin nauttija ja synninpäästön kuulija saa oikean sakramentin ja oikean syntienanteeksi annon, sillä ihmisen usko tai epäusko ei tee Jumalan lupausta tyhjäksi. Kuten Luther sanoo: ”Sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa”. Mutta katolista ex opere operato tulkintaa vastaan Tunnustuskirjat korostaa sitä, että usko on se väline jolla syntien anteeksianto otetaan vastaan. Ilman uskoa sakramentti tai synninpäästö, joka sinällään on ihan pätevä, ei hyödytä mitään. Sakramenteista ehtoollinen on sellainen, joka pyritään jakamaan vain uskovien kesken. Kenenkään sydämeen ei voida nähdä mutta tällaisia ohjeita Tunnustuskirjat antaa. ”Herran ruumista ei ole tapana jakaa muille kuin niille, jotka on ensin kuulusteltu ja jotka ovat saaneet synninpäästön. (Augsburgin tunnustus) Uppiniskaisia julkisyntisiä ei päästetä ehtoolliselle eikä muuhun seurakuntayhteyteen, ennen kuin parantavat itsensä ja karttavat syntiä. (Schmalkaldenin opinkohdat)”. Ehtoollista ei myöskään saa antaa kastamattomille, eikä toisuskoisille. Luther sanoo omasta ehtoollisesta käymisestään: ”Menin joskus ripittäytymätönnä ehtoolliselle perkeleen kiusaksi, koska hän esti minua menemästä ehtoolliselle ennen kuin muka olin siihen täysin kelvollinen”(Huonepostilla Palmusunnuntai). Jos sakramentti ehtoollinen ja synninpäästö mukaan lukien vaatisi, että sitä ennen on oltava uskon, niin kuinka epäuskoiseksi itsensä lihansa puolesta tunteva kristitty ihminen uskaltaisi tulla sakramentin osallisuuteen tai kuulemaan synninpäästöä, ettei se vain tulisi hänelle tuomioksi. Ne ovat tuomioksi ainoastaan uppiniskaisille, katumattomille syntisille. Eli ihmisille joilla ei ole synnintuntoa. Joka tapauksessa ehtoollinen on, kuten käsittelemämme artikla sanoo kaikkia sakramentteja koskien uskoa herättävä ja vahvistava väline. Sen osallisuuteen Kristus käskee kaikkia syntinsä tuntevia ja raskautettuja. Usko voi luterilaisen opin mukaan olla ennen sakramenttia, syntyä sakramentin nauttimisen aikana tai sen jälkeen. Usko syntyy Tunnustuskirjojen mukaan aina ulkoisesta Jumalan sanasta, tulipa sana ihmiseen millä tavalla tahansa. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther kirjoittaa: ”Ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä. Aivan samoin on täysi-ikäisen täytynyt ensin kuulla, että ”se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu” (Mark. 16:16), vaikka he alkuun jäisivätkin epäuskoon ja vasta vuosikymmenen kuluttua saisivat Hengen ja kasteen.” Myös Augsburgin tunnustuksesta tulee ilmi, ettei usko ei välttämättä synny sakramentin nauttimisen aikana tai sen jälkeenkään, sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Yksimielisyyden Ohjeessa lukee seuraavasti: ”Sen tähden Jumala määrättömässä hyvyydessään ja laupeudessaan antaa julkisesti saarnata jumalallista, iankaikkista lakiaan ja ihmeellistä suunnitelmaansa pelastaa meidät, toisin sanoen pyhää evankeliumia, joka yksin tekee autuaaksi, se kun puhuu Jumalan iankaikkisesta Pojasta, meidän ainoasta vapahtajastamme ja pelastajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Näin Jumala kokoaa itselleen ihmiskunnasta iankaikkisen seurakunnan, näin hän synnyttää ihmisten sydämessä oikeaa parannusta eli synnintuntoa ja uskoa Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen. Jumala tahtoo käyttää yksinomaan näitä välineitä, nimittäin pyhää sanaansa, kun sitä kuullaan saarnattavan tai kun sitä luetaan, sekä sakramentteja, kun niitä hänen sanansa mukaan käytetään. Millään muulla keinolla Jumala ei kutsu ihmisiä iankaikkiseen pelastukseen, vedä heitä luokseen, käännytä, uudestisynnytä eikä pyhitä.” Schmalkaldenin opinkohdissa Luther kirjoittaa: ”Otamme nyt uudestaan puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa: "Missä kaksi on kokoontunut..." (Matt. 18:20).” Lyhyesti sanottuna: ”Kaikki sakramentit ovat virranneet Kristuksen verestä, joka virtaa kasteeseen, ehtoollismaljaan ja synninpäästöön.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Kun sana liittyy aineeseen syntyy sakramentti, eli eräänlainen näkyvä sana, joka on paljon enemmän kuin vain tiedollinen sanoma Kristuksen sovitustyöstä, sillä se on syntiemme tähden haavoitettu Kristus itse. Sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa, vaan Kristuksen sanan varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme syntisiä. Niinpä me emme tule sakramentille kelvollisuutemme varassa, sillä silloin emme voisi tulla ollenkaan, vaan Kristus käskee meitä tulemaan. Sakramenttien tarkoitus on uskon herättäminen ja vahvistaminen syntien anteeksiantamuksella. Nostakaamme mekin katseemme pois itsestämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XIV Kirkollinen järjestys

Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 14. Kirkollinen järjestys He tunnustavat neljännessätoista artiklassa, että kenenkään ei tulisi kirkossa palvella Jumalan sanaa tai sakramentteja ilman että hänet on asianmukaisesti kutsuttu. Tämä tulee ymmärtää niin, että asianmukaisesti kutsuttu on vain kirkkolain kirjaimen ja tähän asti koko kristikunnassa noudatettujen kirkollisten säädösten mukaisesti kutsuttu henkilö. Se joka on kutsuttu jerobealaisesti, tavallisen kansan valinnan perusteella tai on vääryydellä tai omavaltaisesti virkaan tunkeutunut, häntä ei ole kutsuttu oikein; näin ei Aaroniakaan kutsuttu. Ainoastaan näin ymmärrettynä artikla voidaan hyväksyä. Heitä tulisi kuitenkin kehottaa pysymään tässä tunnustuksessa ja olla hyväksymättä alueillaan ketään papiksi tai saarnaajaksi ilman että hengellinen esivalta on kutsunut hänet katolisen kirkon käytännön mukaisesti.

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa vastauksessaan tähän artiklaan: Neljästoista artikla julistaa, ettei evankeliumia tule julkisesti lukea ja julistaa ja sakramentteja jakaa kenenkään muun paitsi niiden, jotka on laillisesti määrätty tähän palvelu virkaan. Me sanomme, että tämä on oikein sanottu, sillä koko kirkko, kuten seurakunnalliset perinteet edellyttävät, sallii ainoastaan kanonisesti vahvistettujen, kutsuttujen ja vihittyjen henkilöiden, joissa ei ole pahaa harhaoppia saarnata ja johtaa liturgiaa. Sen tähden kirkko julistaa, että he erehtyvät, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi jumalallisten ja pyhien sakramenttien toimittamiseen, maallikkojen kautta, joita ovat asettaneet papit jotka joko itse mahdollisesti ovat tai eivät ole kanonisesti vihittyjä. Vihkimysten on tapahduttava kaanoneita noudattaen. Piispaa koskien Pyhien Apostolien ensimmäinen kaanoni sanoo: ”Piispan vihkikööt virkaan kaksi tai kolme piispaa” mutta ”Presbyterin, diakonin ja muut kleerikot vihkiköön virkaan yksi piispa” (Pyhien Apostolien toinen kaanoni). Apostolien Teot toteaa: ”Ja Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, jota kutsuttiin Nigeriksi, ja Lukius, kyreneläinen, ja Manaen, neljännysruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, ja Saulus. Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi: ’Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut’. Silloin he paastosivat ja rukoilivat ja panivat kätensä heidän päällensä ja laskivat heidät menemään.” (Apt. 13:1-3) Viisi ihmistä mainitaan, kolme vihittyä ja kaksi jotka asetetaan erilleen. Pyhien Apostolien 30 kaanoni sanoo: ”Jos joku piispa turvatuen maallisiin hallitusmiehiin on heidän välityksellään saanut kirkossa vallan, niin hänet erotettakoon virastaan ja pidettäköön sekä hänet että kaikki ne jotka ovat hänen kanssaan olleet yhteistoiminnassa kirkollisesta yhteydestä.” Vuoden 343 Laodikean synodin 13 kaanoni määrää. ”Ei pidä sallia, että kansa valitsee ne, jotka asetetaan pappeuteen.” Täten kaanoni osoittaa, että vanhoina aikoina seurakunta valitsi, ei ainoastaan piispat, vaan myös papit. Pyhien Apostolien kaanoni 46 määrää. ”Käskemme, että piispa tai presbyteeri joka on omaksunut harhaoppisten kasteen tai uhripalveluksen, erotettakoon virastaan, sillä miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?” (2 Kor. 6:15)

Meitä erottaa Jumalasta synti. Raamattu osoittaa, että ihminen on syntinen. Jos minä tai sinä emme tekisi syntiä tänään tai tulevaisuudessa ei Kristuksen olisi tarvinnut kuolla meidän tähtemme, emmekä me kuuluisi siihen maailmaan, josta sanotaan: ”Katso Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”. Tämä taas on mahdotonta. Kristinusko siis edellyttää syntisyyttä. Perisynnin alainen lihamme ottaa tällaiset lauseet helposti niin, ettei ole väliä sillä teemmekö syntiä vai emme. Meidän tulee aina katsoa Kristukseen, eikä omiin ajatuksiimme tai mielipiteisiimme. Kristuksen haavoista me voimme lukea syntimme seuraukset. Viaton veri ei virrannut sen tähden, että saamme elää hekumassa ja synnin orjana, vaan että pääsisimme vapaiksi synnin orjuudesta ja saisimme uuden elämän Kristuksessa. Me olemme syntisiä uskon saamisen jälkeenkin ja tämän perisynnin aiheuttaman sokeuden vuoksi arvioimme uskon asioitakin järkemme avulla. Järkemme valossa uskon asiat näyttävät järjettömiltä. Ja jos me järkeämme lähdemme seuraamaan, tulemme ateisteiksi, sillä ateismi vastaa meidän luontomme taipumuksia. Tästä Paavali kirjoittaa ja tästä johtuu saarnaviran välttämättömyys. Jumalalle on ollut mieleen tehdä saarnauttamansa hullutuksen kautta autuaiksi ne, jotka sen uskovat: ”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat” (1 Kor.1:21). Vaikka Raamatusta luemme, että kaikki uskovat kristityt ovat pappeja kuten Pietari kirjoittaa Ensimmäisessä kirjeessään: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa”. (1 Piet. 2:9–10) Ja Ilmestyskirjassa lukee ”Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti!” (Ilm. 1:5-6) Silti Raamatussa opetetaan myös, että kirkossa on olemassa erityinen opettamisen ja kaitsemisen virka, jota kristityllä ei ole yleisen kristityn kutsumuksen Jumalan lapseuden perusteella. ”Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä. Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia profeetoiksi, kolmansia opettajiksi, sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä. Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja? Eivät kaikki opettajia? Eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja?” (1 Kor. 12:27–29) ”Kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä?” (Room. 10:13–15) ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.” (Jaak. 3:1) Uuden Testamentin jälkeisistä apostolien asettamien kaitsijoiden laatimista kirjoituksista Apostoliset Isät voimme lukea seuraavaa: ”Jumala lähetti Kristuksen ja Kristus Apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä Hengessä koeteltuaan tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi. He sääsivät myöhemmin lisäksi, että jos nämä kuolisivat, toiset koetellut miehet ottaisivat heidän jälkeensä heidän palvelusvirkansa”. (Kleemensin kirje Korinttolaisille noin vuodelta 96 jKr) ”Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta. Sellaista ehtoollista pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta.” (Ignatioksen kirje Smyrnalaisille noin 110 jKr. [Tuolloin jokaisessa paikallisseurakunnassa oli kaitsija eli nykykielessä piispa.]). Vuoden 325 Nikean kirkolliskokouksen 18 sääntö kuuluu: ”Pyhän kokouksen tietoon on tullut, että muutamissa kaupungeissa diakonit antavat Herran ehtoolista presbyteereille, vaikkei mikään kirkollinen sääntö eikä perinne ole jättänyt sellaista tapaa, että ne joilla ei ole valtaa toimittaa pyhää Ehtoollista, antaisivat Kristuksen ruumiin niille, jotka sitä toimittavat. Kaikki tämä lopetettakoon. Jos joku diakoni ei tätä säädöstä tottele, erotettakoon hänet virastaan”. Augustinus oli ensimmäisiä, jotka pitivät pappisvihkimystä sakramenttina ja katsoivat sen jättävän kasteen tavoin pysyvän jäljen, jonka tähden sitä ei saanut toistaa. ”Sillä kasteen sakramentti on se mikä henkilöllä on, joka on kastettu ja kasteen antamisen sakramentti on se mikä hänellä on, joka on vihitty papiksi. Ja kuten kastettu henkilö, jos hän hylkää kirkon yhteyden, ei menetä kasteen sakramenttia, niin ei myös hän, joka on vihitty papiksi, jos hän hylkää kirkon yhteyden, menetä kasteen antamisen sakramenttia. Sillä kumpikaan sakramentti ei ole väärä. Jos sakramentti pakosta tulee pätemättömäksi jumalattomien tapauksessa, molempien täytyy tulla mitättömäksi. Jos se taas pysyy voimassa jumalattomissa, niin tämän täytyy olla näin molemmissa. Sillä kuten niitä jotka palaavat kirkkoon, jos heidät on kastettu ennen heidän eroamistaan, ei uudelleen kasteta, niin ei myös niitä palaavia henkilöitä, jotka on vihitty papiksi ennen heidän eroamistaan, varmastikaan uudestaan vihitä. Vaan he joko harjoittavat entistä palvelu virkaansa, jos kirkon etu sitä vaatii. Tai jos he eivät harjoita sitä joka tapauksessa he pitävät itsellään pappisvihkimyksen sakramentin ja näin on siitä hetkestä lähtien kun kädet on asetettu heidän päälleen, merkiksi heidän sovittamisestaan, heitä ei enää lueta maallikoiksi.” (Kasteesta, Donatolaisia vastaan) Vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksen kuudes kaanoni määrää: ”Älköön ketään vihittäkö kirkosta riippumattomaksi, ei presbyteriä, ei diakonia eikä ketään kirkollisiin säätyyn kuuluvaa, ellei vihittyä nimenomaan kuuluteta kaupungin tai kylän kirkossa. Riippumattomasti vihityistä pyhä kokous määräsi, että heidän vihkimyksenä on pätemätön ja etteivät he missään voi suorittaa palvelusta.” Eli vihittävä tuli vihkiä seurakunnan virkatehtävään. Kolmas Lateraali konsiili luopui tästä 1179. ”Jos piispa vihkii jonkun diakoniksi tai papiksi ilman määriteltyä ammattinimikettä, jonka perusteella hän voi saada elämän välttämättömyydet, piispan tulee antaa hänelle hänen tarvitsemansa, siihen asti kunnes hän määrää hänelle soveltuvan palkan papillisista palveluksista jossain seurakunnassa, paitsi jos vihitty henkilö on sellaisessa asemassa, että hän voi itse hankkia toimeentulonsa tai saa suvultaan perintöä (5 kaanoni)”. Eli Lateraali konsiilin mukaan vihkimys itsessään oli riittävä eikä pappeuteen välttämättä tarvittu seurakuntaa. Viides-Kuudennen Trullon 691–692 kirkolliskokouksen 64 sääntö kuuluu seuraavasti. ”Maallikon ei tule julkisesti esittää sanaa tai opettaa vaatien itselleen sen johdosta opettajan arvoa, vaan hänen tulee mukautua Herran perinteenä jättämään järjestykseen ja avata korvansa opettajan puheen armon saaneille sekä antaa näiden opettaa itselleen jumalallisia asioita.” Pappisvirasta tuli 500 luvulla sakraalinen ja liturginen virka, joka kytkeytyi ensisijaisesti ehtoolliseen. Sitä luonnehti sakramentaalinen voima, joka vaikutti ehtoollisaineiden muuttumisen. Julistus ja opetus jäivät sivummalle. Ehtoollista korostettiin Kristuksen ristinuhrin toistamisena ja papin valta korostui eukaristisen uhrin antajana. Keskiajalla ajateltiin, että sakramentin pätevyys riippui sen toimittajalle pappisvihkimyksessä annetusta vallasta toimittaa sakramentit. Papin arvovalta-asema vahvistettiin Firenzen kirkolliskokouksessa 1439 seuraavasti: ”Kuudes on pappisvihkimyksen sakramentti. Sen kohteena on ne joille pappisvihkimys annetaan. Pappeus annetaan seuraavasti, antamalla ehtoollismalja viinin kera ja ehtoollisleipälautanen leivän kera, diakonin virka antamalla evankeliumikirja, alidiakonin virka antamalla tyhjä ehtoollismalja ja tyhjä ehtoollisleipälautanen ja samalla tavalla muut vihkimykset antamalla asiat, jotka ovat liitoksissa heidän palvelu tehtäväänsä. Pappi saa voiman, jolla hän uhraa kirkossa elävien ja kuolleiden puolesta uhrin, Isän Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Varsinainen tämän sakramentin toimittaja on piispa. Sakramentti vaikuttaa armon lisääntymisen, jonka ansiosta henkilöstä tulee Kristuksen palvelijaksi soveltuva.” Pappeja alettiin pitää pelastuksen välittäjinä. Pappisvihkimyksessä saatu erityinen merkki nosti papit maallikkoja korkeampaan asemaan. Trenton kirkolliskokouksessa päätettiin, että ”Uhri ja pappeus ovat Jumalan säätämyksellä sillä tavalla liitetyt toisiinsa että molemmat esiintyvät kummassakin laissa. Kun siis Uudessa liitossa kirkko Herran asetuksesta on vastaanottanut Pyhän eukaristian näkyvän uhrin, tulee meidän myös tunnustaa, että kirkossa on uusi näkyvä ja ulkoinen pappeus, joksi vanha pappeus on muutettu (Hepr. 7:12). Vapahtajamme on tämän pappeuden asettanut ja apostolit ja heidän seuraajansa pappeudessa ovat saaneet vallan konsekroida, edes kantaa ja jakaa Kristuksen ruumiin ja veren sekä päästää ja sitoa synnit, sen Raamattu osoittaa ja sitä myös katolisen kirkon traditio on aina opettanut. Vihkimys on yksi kirkon seitsemästä sakramentista. Sanoohan Apostolikin ”Minä muistutan sinua virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päälle panemisen kautta. Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen” (2 Tim. 1:6-7). Jos joku sanoo, ettei pappisvihkimys ole Kristuksen asettama sakramentti. Tai että se on inhimillinen keksintö tai että se on vain jonkinlainen riitus Jumalan sanan ja sakramenttien palvelijoiden valitsemiseksi hän olkoon erotettu. Jos joku sanoo, ettei vihkimyksen kautta anneta Pyhää Henkeä. Tai ettei vihkimyksen kautta paineta sieluun karakteria tai sanoo, että papiksi vihitystä voi uudelleen tulla maallikko. Hän olkoon erotettu.”

Seuraavaksi kuulemme katkelman ortodoksisesta jumaluusopista: ”Sakramenttien laillisen toimittamisen valta ja oikeus sekä yleensä paimenvalta ei kuulu kaikille Jeesukseen Kristukseen uskoville ilman erotusta, vaan kirkonpaimenille: piispoille ja presbyteereille eli papeille. He eivät ole itse itselleen omaksuneet arvoa ja valtaa Pyhän Hengen armon johdattamiseen sakramenteissa, vaan ovat saaneet sen Herralta Jeesukselta ja Pyhältä Hengeltä erikoisen pyhän toimituksen kautta, jota sanotaan pappeuden sakramentiksi eli keirotoniaksi. Pappeuden sakramentti on sellainen pyhä toimitus, jossa piispan rukouksellisen kätten päälle panemisen kautta vihittyyn mieheen johdetaan jumalallinen armo, joka antaa hänelle jumalallisen valtuuden ja voiman sakramenttien toimittamiseen ja Kristuksen lauman kaitsemiseen. Uuden testamentin hierarkian merkitys edellyttää, että pappeuden sakramentti on Jumalan asettama. Hierarkia on asetettu seurakuntaan, että se olisi Pyhän Hengen toiminnan aseena sakramenteissa, opetuksessa ja seurakunnan hallinnossa ja että sen kautta armon virta apostolein perintönä, jotka saivat Pyhän Hengen Jeesukselta Kristukselta, katkeamatta kumpuaisi armon lähteestä (Joh. 4:14), Kristuksesta myöskin hänestä ajan ja matkan puolesta kaukana oleviin kansoihin. Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus sanoi opetuslapsilleen: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.’” (Joh. 20:21–23). Vapahtaja tämän teon kautta asetti opetuslapsensa hierarkkiseen palvelukseen ja antoi heille Pyhän Hengen, joka tiettyine lahjoineen asuu ainoastaan pappeudessa. Kristuksen viimeiset sanat ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20) osoittavat, ettei hänen vihkimisensä tullut ulottua ainoastaan apostoleihin, vaan myöskin heidän jälkeläisiinsä jotka apostolit vihkivät Kristuksen armolla ja vallalla toimiin hänen aseikseen. Vapahtajan puhaltamista on siis pidettävä pappeuden asettamisen sakramenttina. Apostolit aina käyttivät kätten päälle panemista pappeuden virkoihin asettamisessa. Käsien päälle panemiseen on välttämättömästi yhdistettävä Pyhän Hengen rukouksellinen kutsuminen vihittävään, mikä kutsuminen antaakin käsien päälle panemiselle sakramentin merkityksen. Rukoukseen ja kätten päälle panemiseen yhdistyy armon nimittäin pappeuden armon johdattaminen vihittävään, mikä on välttämätön hänen palvelustaan varten. Paavalin neuvo Efeson vanhimmille: ”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa” (Apt. 20:28) edellyttää, että Pyhän Hengen toimeen asettamat henkilöt saivat myöskin armolahjan, voidakseen kelvollisesti toimittaa palvelustaan. Timoteuskirjeissä Paavali sanoo: ”Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi.” (1 Tim. 4:14) ”Muistutan sinua virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päälle panemisen kautta.” (2 Tim. 1:6) Apostoli sanoo, että pappeuden armolahja, joka tämän sakramentin kautta johdatettaan asuu vihityn sielussa. Sitä ei siis voida uudistaa tai uuden kätten päälle panemisen kautta uudestaan johdattaa. Tämän vuoksi kirkko on aina tunnustanut pappeuden sakramentin niin kuin kasteen, sakramentiksi jota ei uudisteta. Kanonisten sääntöjen mukaan papillisen arvon voi kyllä täydellisesti menettää monenlaisten karkeiden kaanoneissa luetelluiden syntien johdosta kokonaan. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy Roomalaiskatolista pappeuden häipymätöntä luonnetta. Ortodoksinen kirkon mukaan toimitusmenetelmän puolesta sakramentti on todellinen, jos se on oikein toimitettu. Eli 1) sakramentin toimittaa henkilö, jolla on siihen laillinen oikeus ja valta. 2) Sakramentin toimittamiseen käytetään määrättyä ainetta. 3) Sakramentin toimitussanojen tarkka ja oikea käyttäminen. Jos yksikin näistä ehdoista rikotaan, ei suoritettu toimitus ole sakramentti vaan vain tavallinen meno. (Myös Katolisenkirkon opettaja Tuomas Akvinolainen pohti sitä, miten sakramentin asetussanoja lausuttaessa mahdollisesti tapahtuvat virheet vaikuttavat sakramentin pätevyyteen. Vahingossa sattunut lipsahdus joka ei juurikaan muuttanut sanotun merkitystä ei estänyt sakramentin vaikuttavuutta, mutta tahallinen virhe tai huomattava merkitysmuutos saattoi estää sakramentin vaikuttavuuden. Katolisen kirkon uudessa katekismuksessa on ortodoksien näkemyksen suuntaan viittaava lause laillisesti vihityn sakramenttien toimittajan sakramenteille antamasta pätevyydestä. ”Vihkimykseen perustuva virka eli palveluviran pappeus palvelee sitä pappeutta, joka annetaan kasteessa. Tämä virka takaa, että sakramenteissa Kristus todella toimii Pyhän Hengen kautta kirkon hyväksi” Luther kirjoittaa aiheesta: ”Meidän uskomme ja sakramentti eivät saa olla persoonan varassa, oli se sitten hurskas tai paha, vihitty tai vihkimätön, kutsutta tai sisään hiipinyt, (miehen hahmon omaksunut) Perkele tai hänen äitinsä. Ne ovat Kristuksen varassa, hänen sanansa varassa, hänen virkansa varassa, hänen käskynsä ja asetuksen varassa. Niin pitkälle kuin nämä ulottuvat ja näitä noudatetaan, siellä kaikki sujuu hyvin, olipa toimittaja henkilönä kuka tai millainen tahansa.” (Nurkkamessu ja pappisvihkimys 1533) Pyhien apostolien 49 sääntö kuuluu seuraavasti. ”Jollei joku piispa tai presbyteeri kasta Herran määräyksen mukaisesti Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, vaan kolmen Aluttoman tai kolmen Pojan tai kolmen Puolustajan nimeen, erotettakoon hänet virastaan”. Apostolien aikana oli erilaisia harhaoppisia lahkoja, joissa kastettiin, niin ettei käytetty Kristuksen antamia sanoja. Vaan kuten säännössä sanotaan, kastettiin kolmen Aluttoman tai kolmen Pojan tai Kolmen Puolustajan nimeen nojautuen harhakäsitykseen Pyhästä Kolminaisuudesta. Gnostikoilla, joita vastaan tämä sääntö on laadittu oli Irenauksen (130–202) mukaan seuraavanlainen kastekaava: ”Tuntemattoman kaikkivaltiaan Isän, kaiken totuuden äidin, hänen joka laskeutui Jeesukseen, ykseyden ja lunastuksen nimessä ja seurakunnan valtuuksilla.” Nämä kastekaavat muistuttavat hyvin paljon nykyisiä feministiteologian käsityksiä. Suomessa on joitakin lapsia kastettu Luojan Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen.

Seuraavaksi kuulemme lainauksia Lutherin kirjoituksista. ”Pidämme lujasti kiinni siitä, ettei ole muuta Jumalan sanaa kuin se jota kaikkien kristittyjen käsketään julistaa, ettei ole mitään muuta kastetta kuin se jonka kaikki kristityt voivat antaa, ei muuta Herran muistoateriaa kuin se jonka jokainen kristitty voi toimittaa, siis se minkä Kristus on asettanut tehtäväksi ja ettei myöskään ole mitään muuta syntiä kuin minkä jokainen kristitty voi sitoa ja päästää samoin olemme sitä mieltä ettei ole mitään muuta uhria kuin jokaisen kristityn ruumis (Room. 12:1), ettei kukaan voi esirukoilla paitsi yksin kristitty. Eikä kenenkään muun kuin kristityn tule arvostella oppeja. Mutta nämä ovat juuri papillisia ja kuninkaallisia virkatehtäviä. Kaikki tämä osoittaa, ettei niitä jotka vastaavat sanasta ja sakramenteista tule kutsua papeiksi, vaan palvelijoiksi. ” (Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta 1523). ”Sillä ellei kaikilla ihmisillä olisi oikeutta saarnata, vaan sellainen oikeus olisi vain yhdellä, miksikä silloin olisi tarpeen käskeä, että kaikki tapahtuisi järjestyksessä? Juuri sen tähden, että kaikilla on oikeus saarnata, on järjestyksen pitäminen tarpeellinen.” (Luther Messun väärinkäyttämisestä 1522).”On olemassa virka joka hoitaa ja huolehtii opetuksesta julkisesti, siihen kuuluvat saarnaajat ja paimenet. Seurakunnassa eivät kaikki voi hoitaa virkaa. Samoin ei käy päinsä, että jokaisessa kodissa kastetaan ja jaetaan sakramentti. Siksi täytyy valita ja asettaa virkaan muutamia jotka kykenevät hoitamaan saarnavirkaa ja jakamaan sakramentit seurakunnan puolesta, jotta tiedettäisiin kuka on kastettu ja että kaikki sujuisi järjestyksessä”. (Luther Psalmin 110 luento 1539) ”Jos joukko maallikko kristittyjä joutuisi vangiksi ja vietäisiin erämaahan, jossa heillä ei olisi piispan vihkimää pappia, ja he siellä suostuisivat valitsemaan keskuudestaan yhden, jonka toimeksi uskoisivat kastamisen messun toimittamisen, synninpäästön julistamisen ja saarnaamisen, niin hän olisi todella pappi yhtä hyvin kuin jos kaikki piispat ja paavit olisivat hänet vihkineet. Siitähän johtuu, että hätätilassa kukin saa itse kastaa ja julistaa synninpäästön, mikä ei olisi mahdollista jos emme kaikki olisi pappeja. Siispä virkaan valittu ei ole tämän viran vuoksi pappi (kuten nuo kaikki muut ovat), vaan kaikkien noiden palvelija. Ja kun hän ei enää voi tai halua saarnata ja palvella, niin hän palaa takaisin yhteiseen joukkoon, uskoo viran jonkun toisen haltuun eikä poikkea mitenkään jokaisesta tavallisesta kristitystä. Katso näin täytyy palveluvirka erottaa kaikkien kastettujen kristittyjen pappissäädystä. Sillä sellainen virka ei ole mitään muuta kuin julkinen palvelu, jonka koko seurakunta, jotka kaikki ovat yhtälailla pappeja, uskoo jollekulle.” (Psalmin 110 luento 1539). Tunnustuskirjoissa Paavin valta ja johtoasema on seuraava vastaavanlainen kohta: ”Augustinus kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vasta kastettu antoi synninpäästön kastajalleen. Tähän kuuluvat ne Kristuksen sanat, jotka todistavat, että avaimet on annettu kirkolle, ei ainoastaan tietyille henkilöille: ’Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni’ (Matt. 18:20)”. Joten jos jokaisella uskovalla kristityllä ei olisi alkuperäistä oikeutta hoitaa armonvälineitä, ei hätä yksinään voisi antaa tätä oikeutta hänelle. Siispä jokaisella kristityllä itsellään on tämä oikeus, mutta tämän oikeuden harjoittaminen, on Herran itsensä rajoittama, kun hän sääsi julkisen saarnaviran. ”Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia profeetoiksi, kolmansia opettajiksi” (1 Kor. 11:28). Vaikka sanan ja sakramenttien jakamisen virka näyttää päällisin puolin ihmisjärjestelyltä, kuten mikä tahansa muukin maallinen virka, se ei kuitenkaan sitä ole. Ihmiset jotka ovat tässä virassa, eivät eroa mitenkään niistä jotka eivät ole. Mutta kirkollinen virka itse eroaa torimyyjän ja makkarakauppiaan virasta siinä, että se ei ole inhimillinen eikä kirkollinen järjestely, vaan on se taivaan ja maan luojan Jumalan itsensä asetus. Tätä virkaa ei siis ole asetettu pelkästään järjestyksen vuoksi. Vaan niin kuin Herra itse sanoo. ”Ja annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella.” (Jer. 3:15). Sanan ja sakramenttien jakamisen viran pystyttäminen on kirkolle käsketty asia, johon kirkko on aina säännönmukaisissa oloissa sidottu. Molemmat sekä Kristuksen Jumalisuus että Kirkollisen viran jumalallinen alkuperä käyvät hyvin ilmi seuraavasta jakeesta. ”Niin ottakaat siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät piispoiksi pannut, kaitsemaan Jumalan seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä ansainnut on.” (Apt. 20:28)

Tunnustuskirjat ja Luther kiinnittävät Raamatussa huomiota siihen mitä Jumala on käskenyt. Esimerkiksi Apostoleista: Oleellista on se mitä apostolit ovat opettaneet ei se mitä he ovat muussa elämässään tehneet. Kuten Paavali kirjoittaa: ”Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8) Tätä osaltaan on yksin Raamattu periaate. Jos tulisi kiinnittää huomiota siihen, mitä apostolien kerrotaan tehneen ja tätä pidettäisiin pelastukselle välttämättömänä. Tämä tarkoittaisi samaa myös apostolien asettamien kaitsijoiden toiminnasta ja kirjoituksista, samassa virassahan he olivat. Ja näin kirkon traditio kasvaisi vähitellen sukupolvi sukupolvelta ja kirkolliskokous kirkolliskokoukselta niin kuin se katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa on kasvanut ja tämän seurauksena pelastus Kristuksessa on alkanut hämärtyä. Sivumennen sanoen näin meidän tulee toimia myös Lutherin tekstien suhteen ja erottaa se mitä Lutherin kerrotaan elämässään tehneen siitä, mitä hän on Jumalan sanan mukaan opettanut. Tältä pohjalta Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan tämän artiklan kohdalla: ”Haluamme säilyttää kirkollisen hallinnon ja arvojärjestyksen, vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaansaannosta.” Tunnustuskirjoista käy ilmi, että virkaan vihkimys on kutsumuksen julkinen vahvistaminen: ”Ennen vanhaanhan kansa valitsi seurakunnan paimenensa ja piispansa, siten saapui joko saman tai naapuriseurakunnan piispa, joka kättenpäälle panemisella valitun vahvisti virkaan, virkaan vihkimykseen ei mitään muuta kuulunutkaan kuin tällainen hyväksyminen.”(Paavin valta ja johtoasema). Sen tähden ei ole käytettävä virkaan vihkimystä ilman että sitä ennen kutsumus on annettu ja otettu vastaan. Ketkä sitten ovat ne välittävät henkilöt, joita käyttäen Jumala asettaa saarnaajat. Paavi väittää, että ainoastaan hän apostolisen seuraannon takaajana voi vihkimiensä piispojen välityksellä tehdä jostakusta papin. Anglikaanit ovat sitä mieltä, että tämä tapahtuu sellaisten piispojen välityksellä, joilla on tämä aiemmin viidennen artiklan yhteydessä käsitelty apostolinen seuraanto. Jotkut luterilaiset ovat sitä mieltä, että seurakunnan palvelijoita saa aikaan saarnaajien sääty joka itse lisää joukkoaan. Myös maalliset ruhtinaat ovat aikojen kuluessa vaatineet itselleen oikeutta määrätä muille ihmisille saarnaajat heidän mieltään kuulematta. Kuitenkin Raamatun mukaan kuuluu oikeus ja valta asettaa virkaan saarnaajat uskoville eli kristityille eikä kenellekään muulle ihmisille maailmassa. Kuten Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”On välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja virkaan vihkiä seurakunnan palvelijoita.” (Paavin valta ja johtoasema) Seurakunnalla tarkoitetaan tässä paikallisseurakuntaa. Julkisten palvelijoiden valitseminen virkoihinsa seurakunnan vaalin kautta oli kirkossa käytännössä ensimmäisten vuosisatojen aikana, kuten Luther ja Konstantinopolin patriarkka Jeremias II:kin kirjoittaa. Jumalan säätämys siis on, että julkisten sananpalvelijoiden tulee saada kutsunsa välillisesti kristillisten seurakuntien kautta, sillä välillinen kutsu on yhtä paljon Jumalan antama kuin välitön kutsu, silloin kun Jumala kutsui profeetat ja apostolit. Ihmistä ei siis luterilaisessa kirkossa oteta vihkimyksellä hengelliseen säätyyn niin kuin Roomalaiskatolisessa kirkossa. ”Se, joka ei julista sanaa, vaikka kirkko on hänet siihen kutsunut, ei suinkaan ole mikään pappi ja ettei papiksi vihkimisen sakramentti ole mitään muuta kuin eräs muoto valita seurakunnalle saarnaaja.” (Luther Kirkon Baabelin vankeudesta 1520) Pappisvihkimys ei siis ole sakramentti. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa tosin kirjoitetaan 13 artiklan kohdalla ”Jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi. Perustuuhan sananpalveluksen virka Jumalan käskyyn ja suurenmoiset lupaukset koskevat sitä. Room. 1 sanotaan: ’Evankeliumi on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi.’ Jos pappeus käsitetään tällä tavoin, ei meillä ole mitään sitäkään vastaan, että kätten päälle panemista sanotaan sakramentiksi. Kirkko on näet saanut käskyn asettaa virkaan seurakunnanpalvelijoita, ja tämän asian tulisi olla meille mieluinen, kun tiedämme, että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä...” Artiklan loppu kertoo mistä näkökulmasta tämä on kirjoitettu: ”…Loppujen lopuksi, jos sakramenttien joukkoon pitäisi lukea kaikki se, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja mihin liittyy lupauksia, miksi emme lisäisi siihen vielä rukoustakin, jota jos mitä voitaisiin sanoa sakramentiksi... Lukumäärää tärkeämpää on ymmärtää, millä tavoin sakramentteja on käytettävä.” Pappisvihkimyksessä ei saada mitään katoamatonta leimaa, mutta Lutherin mukaan sananpalvelusvirassa oleva saa erityisiä lahjoja ja taitavuutta, että hän on kykenevä virkaan: ”Kristittyjen koko laumasta täytyy ottaa eräitä, joiden tulee johtaa muita; heille Jumala sitten antaa erityisiä lahjoja ja taitavuutta, että he ovat kykeneviä virkaan. Kuten Pyhä Paavali sanoo (Ef. 4:11–12): Muutamat hän antoi apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, että pyhät (eli ne jotka, jo sitä ennen ovat kristittyjä ja pappeja) olisivat valmiit viran eli palveluksen työhön, jonka kautta seurakunta rakentuu.” (Psalmin 110 luento 1539) Tästä myöhemmät puhdasoppisuuden ajan teologit käyttävät nimeä virka-armo. Tässä kohdin on Roomalaiskatolisilla ja luterilaisilla tietty ero. Luterilaiset painottavat virkaa, johon armo liittyy, katoliset taas henkilöä joka saa armon ja lähtemättömän leiman. Luther kuitenkin korostaa kuten olemme jo useissa luennoissa kuulleet, sitä etteivät sana ja sakramentit ole millään lailla riippuvaisia viranhaltijan vihkimyksessä tai sitä ennen tai sen jälkeen saaduista hengellisistä kyvyistä. ”Se on oikea iljetys kastettamme vastaan, että he (katoliset papit) kerskuvat, miten he pyhässä kirkossa ovat tehneet pappeudesta voiteluöljyllään ja vihkimyksellään paljon pyhemmän säädyn kuin mitä kaste antaa. Vihitty ja öljyllä voideltu pappi on näet muihin tavallisiin kastettuihin kristittyihin verrattuna kuin aamuntähti suitsevaan kynttiläsydämeen ja kasteen jossa meidät on pesty Kristuksen omalla verellä ja voideltu Hänen Pyhällä Hengellään iankaikkiseen elämään, täytyy tuohon eltaantuneeseen voitelu öljyyn verrattuna, joka on tullut ihmisten kautta ilman Jumalan sanaa ja käskyä, loistaa kuin lyhdyn lika aurinkoon verrattuna. Rakkaille, pyhille isille on kuitenkin suotava anteeksi, vaikka hekin ovat vihkineet ja ordinoineet käyttäen voiteluöljyä sekä kutsuneet vihkimiänsä papeiksi. He ovat tahtoneet tällaisen kutsun kaunistaa ja maalata seurakunnan eteen tuollaisella loistolla erotukseksi muista, joita ei ole kutsuttu; jotta jokainen varmistuisi ja tietäisi kenen henkilön tulee hoitaa tätä virkaa ja kenellä on käsky kastaa ja saarnata. Kukaan meistä ei synny kasteessa apostoliksi, saarnaajaksi, opettajaksi tai seurakunnan paimeneksi, vaan yksistään papeiksi me kaikki siinä synnymme; sen jälkeen tällaisista papeiksi syntyneistä asetetaan eräitä ehdolle sekä kutsutaan tai valitaan heitä sellaisiin virkoihin ja niin heidän sitten tulee hoitaa virkaa meidän kaikkien puolesta.” (Nurkkamessu ja pappisvihkimys 1533) Sanan ja sakramenttien jakamisen virka ei ole ihmisen, vaan Jumalan säätämys, sillä siellä missä on kirkko, siellä on aina käsky saarnata evankeliumia. Siksi seurakuntien on pidettävä kiinni oikeudestaan vaatia seurakunnan palvelijoita, valita ja vihkiä heidät virkaan. Saarnavirka on kirkon ulkonainen tunnusmerkki. Kuten Luther sanoo ”Kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, sillä on virkoja, jotka se täyttää. Määrätylle henkilölle on sellainen toimi uskottava, ja yksin hänen on sallittava saarnata, kastaa, antaa synninpäästöä ja jakaa sakramentteja; kaikkien muitten täytyy siihen tyytyä ja mukautua. Ja missä ikään tätä näet, siellä totisesti on Jumalan kansa, pyhä kristikansa olemassa. Pyhä Henki on tässä kohden erottanut vaimot, lapset ja oppimattomat ihmiset, ja valitsee ainoastaan kykeneviä mieshenkilöitä tähän virkaan.” (Kirkolliskokousta ja kirkosta 1539) Tässä kohdin on tärkeää huomata, että pappisvirka ei ole armonväline, joka voidaan rinnastaa sanan ja sakramenttien kanssa. Eli että ihminen ei voisi ilman virkaan vihityn papin palvelusta saada uskoa eikä saada syntejään anteeksi. Tunnustuskirjat opettavat, että ilman ulkonaista sanaa ei voi saada uskoa vastakohtana luuloteltuun sisäiseen sanaan. ”Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa. Myös ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä.” (Schmalkaldenin opinkohdat) Tämä kaikki minkä kuulimme saarnavirasta, on säännönmukaisissa oloissa näin. Muuta poikkeus tilanteessa eli hätätilassa kukin kristitty saa itse kastaa ja julistaa synninpäästön. Tämä on mahdollista sen vuoksi että kaikki kastetut kristityt ovat pappeja. Tulevaisuutta silmällä pitäen Luther sanoo: ”Voi käydä niin, että maailma muuttuu niin peräti epikurolaiseksi, ettei koko maailmassa enää ole ainoatakaan julkista saarnastuolia, vaan julkinen saarna on pelkkää epikurolaista iljetystä ja evankeliumi säilyy vain kodeissa perheenisien ylläpitämänä”. Julkinen sanan ja sakramenttien jakamisen virka ei siis ole ehdottomasti välttämätön, silloin kun sitä ei ylivoimaisen esteen vuoksi pystytä järjestämään, mutta sitä ei tule halveksia. Josta on kyse silloin kun seurakuntalaiset eivät tule sanankuuloon kun voivat lukea sanaa kotonaankin.

Saarnaviran halveksiminen onkin kristitylle järjetöntä, sillä kuten Luther kirjoittaa: ”Siitä meidän tulee olla varmat, että kaste ei ole meidän kasteemme, vaan Kristuksen. Saarnavirka ei ole meidän virkamme, vaan Kristuksen, ehtoollinen ei ole meidän, vaan Kristuksen, avaimet eli synninpäästäminen ja pidättäminen eivät ole meidän vaan Kristuksen. Virat ja sakramentit eivät ole meidän omaamme, vaan Kristuksen, sillä hän on sen kaiken säätänyt ja jättänyt kirkkoon käytettäväksi ja harjoitettavaksi maailman loppuun saakka, eikä hän valehtele meille tai petä meitä. Siksi emme me myöskään voi tehdä siitä mitään muuta, vaan meidän täytyy tehdä hänen käskynsä mukaan ja sitä noudattaa. Mutta jos muutamme sitä tai parantelemme sitä, niin se ei ole enää mitään, eikä Kristus enää ole siinä, ei myöskään hänen säätämyksensä. Uskomme ja sakramentti ei tule perustua henkilöön vaan Kristukseen. Jos meidän tulisi katsoa henkilöön niin mitä muuta on se saarna, kaste ja sakramentti, jonka Juudas ja kaikki hänen seuraajansa Kristuksen käskyn mukaan ovat tehneet ja ojentaneet ja vieläkin tekevät, kuin perkeleen saarna, kaste ja ehtoollinen eli perkeleen jäsenten kautta meille ojennettu ja annettu? Mutta koska virka, sana ja sakramentti on Kristuksen säätämys. Ei Juudaan eikä perkeleen, niin annamme Juudaan olla Juudas ja perkeleen perkele, otamme yhtäkaikki heidän kauttaan vastaan Kristuksen hyvät lahjat. Sillä kun Juudas meni perkeleen luo, ei hän vienyt apostolin virkaansa mukanaan, vaan jätti sen jälkeensä ja Mattias sai sen hänen sijastaan. Virat ja sakramentit pysyvät aina kirkossa, henkilöt vaihtuvat päivittäin. Jos Jumalan asetus pidetään sakramentti ja synninpäästö ovat vaikuttavia. Mutta missä Jumalan asetusta muutetaan, silloin on kyse tietenkin eri asiasta. Tämä on sama kuin kyntäisin vettä ja kylväisin siihen viljaa tai kalastaisin kaloja ilmasta tai nainen haluaa siittää lapsen kiven avulla tai mies puun avulla. Näistä asioista ei varmasti tule mitään, koska Jumala ei ole asettanut niin, eikä hän ole halunnut näitä sillä tavalla saatavan aikaan.” (Luther Kirje koskien kirjaa Nnurkkamessu ja pappisvihkimys 1534) ”Meidän toimintamme ei saa aikaan mitään, vaan ainoastaan Jumalan käsky ja asetus. Kun me kynnämme, kylvämme ja istutamme me teemme työtä jota meidän on Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (3:17) käsketty tehdä. Kuitenkaan meidän kyseinen työmme ei tuota yhtä pientä siementäkään, vaan sen tuottaa Jumalan käsky ja asetus. Hän sanoo Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ”Kasvakoon maa vihantaa, ruohoja, jotka tekevät siementä, ja hedelmäpuita, jotka lajiensa mukaan kantavat maan päällä hedelmää, jossa niiden siemen on” (1:11) Niin kuin Paavali sanoo Korinttolaiskirjeessään ” Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” (1 Kor. 3:7) Olipa nyt perkele tai ihminen, roisto tai hurskas joka, tekee sellaista työtä istuttaa, kylvää tai kastelee siitä huolimatta Jumalan käsky ja asetus ovat voimassa itsessään ja maa tuottaa hedelmän. Esimerkiksi mies ja nainen luonnollisella tavalla tulevat yhdeksi lihaksi kuten Jumala on käskenyt ja luonut meidät. Kuitenkaan tämän saman työn tuloksena ei koskaan tule hedelmää eli lasta, vaan se tulee Jumalan käskyn ja asetuksen tuloksena joka sanoo: ” Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää” (1 Moos. 1:28) Nyt vaikka Saatana tuo miehen ja naisen yhteen, kuten tapahtuu aviorikoksessa tai huoruudessa siitä huolimatta Jumalan asetus on voimassa ja hedelmä eli lapsi on tuloksena. Sama sääntö pätee myös sakramentteihin. Me yhdistämme veden ja sanan kuten hän on käskenyt meitä tekemään, ei meidän toimintamme, vaan Kristuksen käsky ja asetus tekevät siitä kasteen. Hänen käskynsä mukaan me yhdistämme leivän ja viinin Kristuksen sanaan. Kuitenkin, ei meidän tekomme vaan Kristuksen sana ja asetus vaikuttuvat muutoksen. Nyt jos esimerkiksi saatana tai hänen seuraajansa noudattaa Kristuksen asetusta ja toimii sen mukaan, se kuitenkin on oikea kaste ja sakramentti sillä Kristus ei valehtele tai petä kirkkoaan saatanan tai pahojen ihmisten vuoksi vaan kastaa henkilön ja antaa hänen todellisen ruumiinsa ja verensä huolimatta siitä kenen käsi se on tai minkälainen käsi se on jonka kautta hän sen tekee. Katoliset ovat sokeita. He katsovat ainoastaan heidän omaa persoonaansa ja työtään ikään kuin sakramentin täytyy tapahtua yksinkertaisesti siksi koska he ovat sellaisia henkilöitä ja tekevät sellaisia tekoja. He eivät tarkastele Kristuksen asetusta. Mutta meidän henkilömme tai työmme eivät voi lisätä sitä Kristuksen asetuksen täytyy tehdä se.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Jokaisella uskovalla kristityllä on alkuperäinen oikeus hoitaa armonvälineitä, tämä tulee ilmi esimerkiksi siinä että kristitty voi hädän hetkellä kastaa, mutta tämän oikeuden harjoittaminen, on Herran itsensä rajoittama, kun hän sääsi julkisen saarnaviran. Kristityn tulee olla kuuliainen saarnaviralle silloin kun se puhuu Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja Jumalan asetusten mukaan, sillä silloin puhujana ja toimijana ei ole ihminen vaan Kristus. Virat ja sakramentit eivät ole meidän omaamme, vaan Kristuksen, sillä hän on sen kaiken säätänyt ja jättänyt kirkkoon käytettäväksi maailman loppuun saakka. Sanan ja sakramenttien jakamisen virka ei siis ole ihmisen, vaan Jumalan säätämys: ”Ja annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä pitää ravitseman opilla ja viisaudella.” (Jer. 3:15). Tämän viran kautta Kristus palvelee seurakuntaa. Viran haltijalla on siis itse taivaan ja maan Luojan antama mandaatti eli toimeksianto julistaa sanaa ja jakaa sakramentteja seurakunnalleen. Tämän toimeksiannon hän saa välillisesti seurakunnan kutsussa ja kättenpäälle panemisella sekä rukouksella valittu vahvistetaan tähän virkaan. Vihitty henkilö ei itse ihmisenä eroa mitenkään niistä, jotka eivät ole tässä virassa, vaan on yhtä syntinen kuin muutkin seurakuntalaiset. Vihitty henkilö voi myös olla välillä uskosta osaton, silti hänen Jumalan asetuksen mukaan julistamansa sana ja jakamansa sakramentit ovat myös tänä aikana päteviä. Koska hän ei jaa omaa sanaansa, vaan Kristuksen sanaa. Sanan ja sakramenttien jakamisen viran pystyttäminen on kirkolle käsketty asia, johon kirkko on aina säännönmukaisissa oloissa sidottu. On välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeutensa kutsua, valita ja virkaan vihkiä seurakunnan palvelijoita. Sakramenttien ja sanan julistuksen tarkoitus on uskon herättäminen ja vahvistaminen syntien anteeksiantamuksella. Nostakaamme mekin katseemme pois itsestämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XV Kirkon säätämät tavat

Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Sellaisia ovat vakiintuneet pyhäpäivät, juhlat jne. Ihmisiä kuitenkin varoitetaan näissä asioissa rasittamasta omiatuntojaan käsityksellä, jonka mukaan sellainen kultti on välttämätön pelastuksen saavuttamiseksi. Samoin meidän keskuudessamme muistutetaan, että ihmisten perinnäissäännökset, jotka on säädetty siinä tarkoituksessa, että sovitettaisiin Jumala, ansaittaisiin armo ja suoritettaisiin hyvitys synneistä, ovat evankeliumin ja uskonopin vastaisia. Sen tähden luostarilupaukset sekä ruokia ja paastopäiviä ym. koskevat erikoissäännökset, jotka on asetettu armon saavuttamiseksi ja syntien sovittamiseksi, ovat hyödyttömiä ja evankeliumin vastaisia.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 15. Kirkon säätämät tavat Viidennessätoista artiklassa he tunnustavat, että kirkollisia tapoja voidaan noudattaa, mikäli ei tehdä syntiä ja että sellaiset tavat ovat hyödyllisiä rauhan ja järjestyksen säilymiseksi kirkossa. Tämä hyväksytään, ja heitä tulee kehottaa siihen, että ruhtinaat ja kaupungit valvovat sitä, että koko katolisen kirkon tapoja noudatetaan heidän hallitsemillaan alueilla, kuten myös niitä tapoja, joita kullakin alueella on noudatettu meidän päiviimme saakka. Mikäli jokin katolisen kirkon yhteisistä tavoista on lakkautettu, tulee heidän pitää huolta siitä, että se otetaan uudelleen käyttöön. Heidän tulee myös järjestää, määrätä ja velvoittaa alaisiaan siihen, että kaikki tehdään kirkossa yhteisten kristillisten käytäntöjen mukaisesti. Tähän artiklaan tehty lisäys tulee kuitenkin kokonaan poistaa, sillä on väärin sanoa, että Jumalan lepyttämiseksi ja syntien sovittamiseksi asetetut inhimilliset järjestykset ovat evankeliumin vastaisia. Tästä laajemmin luostarilupausten, ruokien erottelun ja muun sellaisen yhteydessä.

Kuulemme aluksi historiallisen katsauksen kirkon perinnäissäädöksiin. Apostolien opetus kirjoituksessa, joka ajoitetaan 70–100 vuosien välille, lukee. ”Älkää pitäkö paastoa samanaikaisesti ulkokultaisten kanssa, hehän paastoavat maanantaisin ja torstaisin. Te sen sijaan paastotkaa keskiviikkoisin ja perjantaisin.” Hermaan Paimen kirjassa, joka on kirjoitettu noin vuonna 100, lukee: ”Älä sinä päivänä, jona paastoat, maista mitään muuta kuin leipää ja vettä. Arvioi sitten kulut, mitä sinä päivänä tarvittaisiin ruokiin, joita aiot syödä, pane ne syrjään ja anna vähävaraiselle. Näin sinä nöyryytät itsesi, jotta se joka ottaa vastaan, sinun nöyryydestäsi tulisi kylläiseksi ja rukoilisi sinun puolestasi Herraa. Jos siis suoritat paastosi niin kuin käsken, on uhrisi oleva otollinen Jumalalle. Noudata tätä yhdessä lastesi ja perhekuntasi kanssa. Kun sitä noudatat, olet autuas.” Konstantinusta edeltäneen ajan ainoa kirkollinen juhla, oli pääsiäinen. Se käsitti alun perin aamu ehtoolliseen päättyvän pääsiäisvigilian. Mutta 300 luvulla pääsiäinen aloitettiin paastolla, jonka tuli kestää 40 päivää kuten Jeesuksen paasto erämaassa. Tänä aikana kristittyjen tuli katumuksella ja paastolla taistella syntiä vastaan ja vahvistua uskossa. Pyhien apostolien säännöissä, jotka mainitaan ensimmäisen kerran Nikean Ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 325, on pääsiäispaastoa koskeva seuraavanlainen sääntö: ”Jos joku piispa, presbyteri, diakoni, hypodiakoni, lukija tai laulaja ei paastoa pyhässä neljänkymmenen päivän paastossa pääsiäisen edellä eikä keskiviikkoisin ja perjantaisin, vaikka hänen ruumiillinen heikkoutensa ei ole siihen esteenä, erotettakoon hänet virastaan. Maallikko (siinä tapauksessa) pidätettäköön kirkollisesta yhteydestä.” (69 sääntö) Theodore Balsamon (k. 1195) selittäessään tätä sääntöä sanoo seuraavasti. ”Ennen kaikkea ymmärretään poikkeuksiksi sairaat, joille myönnettyä oikeutta nauttia ravinnokseen kalaa on pidettävä kohtuullisena helpotuksena. Mutta kenellekään ei voida edes kuolinvuoteellaan myöntää oikeutta nauttia lihaa keskiviikkona ja perjantaina lukuun ottamatta pääsiäispäiviä ja niitä päiviä jolloin kirkko sallii tämän.” Pyhien Apostolien sääntöjen mukaan on myös päiviä jolloin ei saa paastota. ”Jos jonkun kleerikon on havaittu paastoavan Herran päivänä tai sapattina (lukuun ottamatta vain yhtä suurta sapattia), erotettakoon hänet virastaan. Jos maallikko sen tekee, pidätettäköön kirkollisesta yhteydestä.” (64 sääntö) Kristityt viettivät sunnuntaita päivänä jolloin Kristus nousi kuolleista. Tämä päivä oli kristityille ilon ja veljellisen kanssakäymisen päivä, minkä vuoksi paastoaminen, syntien katumisen ja murheen ilmauksena ei sopinut tälle päivälle. Samaa on sanottava myös lauantaista, jota myös pidettiin ilonpäivänä ja se oli omistettu maailman luomiselle ja Jumalan levon päivän muistolle. Gnostilaiset taas paastosivat juuri lauantaina ja sunnuntaina. Tästä näemme, että ruokien erottelusta oli alle 300 vuodessa tullut lähes välttämätön keino pelastuksen saavuttamiseksi. Ruokien erottelua tullaan käsittelemään laveammin Augsburgin tunnustuksen 26 artiklan yhteydessä. Jossa sanotaan seuraavasti: ”Niin rahvaan kuin seurakuntien opettajienkin yleinen näkemys on ollut, että ruokien erottelu ja muut senkaltaiset ihmisten perinnäissäännöt ovat hyödyllisiä tekoja armon ansaitsemiseksi ja syntien sovittamiseksi. Tästä traditioita koskevasta käsityksestä on ollut kirkolle monia haitallisia seurauksia. Ensinnäkin hämärtyi oppi armosta ja uskonvanhurskaudesta. Toiseksi nämä perinnäissäännöt ovat hämärtäneet Jumalan käskyt, koska ne on nostettu korkealle niiden yläpuolelle. Kolmanneksi nämä ihmisten perinnäissäännöt ovat aiheuttaneet omilletunnoille suuria vaikeuksia, koska oli mahdotonta noudattaa kaikkia perinnäissääntöjä ja ihmiset silti katsoivat niiden noudattamisen olevan välttämätöntä Jumalan palvelemiseksi.”

Kun keisari Konstantinus Suuri lakkautti kristittyjen vainoamisen 313 ja kristinuskosta tuli Rooman ainoa sallittu uskonto 380 kirkolla oli paljon tehtävää. Sen tuli antaa uskonnollista kasvatusta niille suurille joukoille jotka tällöin liittyivät kirkkoon. Tässä työssä tärkein työkalu oli liturgia. Kiinteitä liturgioita, joita oli jo ennestään, alkoi syntyä runsaasti 300-luvulla. Liturgisen kirkkovuoden syntyminen kiinteine juhla-aikoineen loi pitkälle eriytyneen liturgian, koska jokainen juhlapäivä sai oman Raamatun tekstinsä. Siihenastisen jatkuvan raamatunluvun sijasta luotiin lektionaarioita, jotka ilmaisivat kulloisessakin jumalanpalveluksessa luettavan Raamatun kohdan. Tämä kirkkovuosi kalenteri on nykyisin käytössä useissa kristillisissä kirkkokunnissa. Augsburgin tunnustuksen 26 artiklassa sanotaan kirkkovuosi kalenterista seuraavaa. ”Meikäläiset noudattavat useita perinnäissääntöjä, kuten Raamatun lukukappaleiden järjestystä messussa, juhlapäivien viettoa jne; nämä tavat edistävät sitä, että seurakunnassa kaikki tapahtuu järjestyksessä. Samalla kuitenkin opetetaan ihmisille, että senkaltainen jumalanpalvelusmuoto ei vanhurskauta ihmistä Jumalan edessä ja ettei ole synti, jos sellaisesta luovutaan pahennusta aiheuttamatta.”

Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Tässä käsitellään pohjimmiltaan sitä mikä kirkossa on muuttuvaa ja mikä muuttumatonta. Silloin tällöin saattaa kuulla, että kirkossa on muuttumatonta vain evankeliumi koska se on jumalallista ja pysyvää. Kaikki muu on inhimillistä ajallista perinnettä ja muuttuvaa. Mitä tämä evankeliumi sitten sisältää ja mitä ei? Sitä ei tarkemmin eritellä. Ajatellaan vain perisynnin alaista lihaa miellyttävällä tavalla, että: ”Kukin evankeliumin ilmaisu on ollut oikea sen omassa historiallisessa kontekstissaan.” Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun konteksti vaihtuu, muuttuu se mikä ennen oli oikeaa virheelliseksi ja vastaavasti se mikä ennen oli virheellistä saattaa muuttua oikeaksi. Tämä näkyy hyvin tämän päivän eurooppalaisissa protestanttisissa kansankirkoissa. Se mikä on ollut syntiä jo Mooseksen kirjoista lähtien, on nyt Jumalan siunaus eikä sitä edes pappi saa enää sanoa synniksi. Pysyvää on vain evankeliumi, eli synneistä päästö, mutta se mistä synneistä se on päästö, se näyttää olevan muuttuvaa. Tämä jos mikä ihanasti kutkuttaa perisynnin alasta lihaamme. Ihminen saa lopultakin itse päättää mikä on syntiä ja mikä ei. Ihmisestä itsestään on tullut Jumala Jumalan paikalle. Ihminen itse päättää mikä taivaan ja maan luoneen Jumalan sanasta kuuluu muuttumattomaan eli uskon ja evankeliumin alueeseen ja mikä muuttuvaan eli rakkauden ja lain alueeseen. Tällaista ovat esittäneet ja yhä esittävät teologiaa vuosikausia yliopistossa lukeneet tutkineet ihmiset. Näitä vastaan tämä Augsburgin tunnustuksen artikla jyrähtää ukkosen lailla, mutta samalla niin että sen lapsikin ymmärtää. ”Sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä”. Ja Luther kirjoittaa Kirkko postillassaan: ”Vaikka ei olisi olemassa mitään muuta tuntomerkkiä josta tunnettaisiin yliopistot perkeleen kaikkein kauheimmiksi ja saastaisimmiksi haureuspaikoiksi, on totisesti enemmän kuin riittävä jo se että ne niin kerrassaan vailla häpyä ylistelevät ja kehuvat sivuvalona Aristotelesta ja harjoittautuvat hänessä enemmän kuin Kristuksessa, jopa eivät harjoittaudu Kristuksessa laisinkaan, vaan yksistään Aristoteleessa.” (1. Adventti Epistola saarna) Lutherin mainitseman Aristoteleen paikalle laitetaan tämän päivän teologiassa erilaisia filosofisia aatteita tai ajatusrakennelmia, jonka läpi koko Raamattua silmäillään ja niissä harjoittaudutaan. Ja samalla tehdään Jumalan sanasta tekijänsä näköinen tilkkutäkki. Sen tähden näin tapahtuu, koska Raamatun sana on tämän päivän ihmiselle niin kitkerää, ettei se sitä oksentamatta voi niellä. Ja niinhän se on uskovaisellekin. Se iskee luihin ja ytimiin lain vasaralla. Ei siinä jää muuta pakopaikkaa kuin joko sanan kieltäminen niissä paikoissa missä se sattuu tai Kristuksen haavoihin sellaisenaan syntisenä eli syntinsä tuntevana ja tunnustavana jättäytyminen. ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1 Joh. 9-10) Raamatun mukaan on olemassa Jumalan asettama laki, jota Kristus ei tullut kumoamaan, vaan täyttämään. ”Laista ei katoa pieninkään kirjain eikä pieninkään piirto ennen kuin taivas ja maa katoavat” (Matt. 5:18) On olemassa Jumalan asettamat välikappaleet eli armonvälineet sakramentit, jotka ovat virranneet Kristuksen verestä, joka virtaa kasteeseen, ehtoollismaljaan ja synninpäästöön. Näin siis muuttumatonta on Jumalan laki, Kristuksen sovitus työ ja sana ja sakramentit joiden kautta Kristuksen sovitusveri tulee meidän luoksemme aina syötäväksi ja juotavaksi asti. Ja Jumala on säätänyt, että seurakunnan on valittava keskuudestaan ihmiset joiden tehtävänä on hoitaa lain ja evankeliumin julistus ja sakramenttien jakaminen. Näiden asioiden on välttämättä säilyttävä kirkossa, mikäli kirkko mielii olla Kristuksen kirkko. Poikkeuksen muodostaa vain se jos julkista sanan ja sakramenttien jakamisen virkaa ei ylivoimaisen esteen vuoksi pystytä järjestämään. Luther kirjoittaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessä. ”Jos tahdomme, että meillä on Kirkko, emme saa sallia sitä tahrattavan eikä sekoitettavan millään saatanallisella opilla. Paavilaisilla on jumalattomia perinnäissääntöjä, jotka ovat ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja yksin tämän sanan tähden Jumala tahtoo jäädä meidän tykömme asumaan. On siis kartettava mainittuja perinnäissääntöjä, koska Beliar ja Kristus eivät voi olla yhden ja saman huoneen isäntiä eli perheenpäitä.” Näin on myös toisinpäin. Tänä päivänä eivät nuo ylimääräiset säännöt tunnu enää niinkään olevan ongelma, vaan se että Jumalan lakia on ryhdytty ohentelemaan ja tekemään siihen sinne tänne ihmisen mentäviä reikiä. Mutta kuten Luther sanoo: ” yksin tämän sanan tähden Jumala tahtoo jäädä meidän tykömme asumaan”. Ei minkään tietoisesti eri aatesuuntien mukaan ohennetun sanan vuoksi, vaan yksin Hänen oman muuttelemattoman ja ohentelemattoman sanansa vuoksi. Tämän päivän eurooppalaisissa protestanttisissa kansan kirkoissa virassa oleva pappi joutuu pakostakin puntaroimaan asioita palkkapussinsa kautta. Jos hän ei vihi syntiä tai rukoile syntisten puolesta niin, että nämä saisivat huoletta elää synnissään Jumalan siunaamina hän saattaa joutua työttömäksi kortistoon. Mutta jos hän noudattaa näissä asioissa kirkkonsa määräyksiä ja vihkii ja siunaa syntiä hän saa palkkansa synnin tekemisestä aivan samoin kuin bordellin pitäjä. Tällaisia käytännön seurauksia on siitä kun teologiassa on vuosikausia harjoittauduttu filosofisissa aatteissa ja ihmisen rakentamissa ajatusrakennelmissa eikä Kristuksessa. Ja nämä teologiset innovaatiot on sittemmin siirretty kirkkoihin.

Zwinglin aikaansaama reformoitu uskonpuhdistus suhtautui perinnäissäädöksiin aivan toisin kuin luterilainen uskonpuhdistus. Niinpä tässä artiklassa käydään rajaa myös reformoitua oppia vastaan. Kun sanotaan, että ”Kirkollisista tavoista seurakuntamme opettavat, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa.” Zwinglin uskonpuhdistuksessa kaikki kirkolliset määräykset oli tarkistettava Raamatun mittapuulla. Kaikki kuvat, alttarit ja kulttiesineet, samoin laulu ja urut poistettiin kirkoista. Jumalanpalveluksessa ei saanut olla mitään, mitä ei ollut määrätty Uudessa testamentissa. Sen sisältö rajoitettiin rukoukseen ja saarnaan. Ehtoollisesta tuli yhteyden ateria jossa pappi käytti tavallisia vaatteita ja jakoi leipää ja viiniä ehtoollisvieraille jotka istuivat kirkossa olevan pöydän ympärillä. Koko jumalanpalveluksen järjestely oli ilmausta radikaalista uskonpuhdistuksesta erotukseksi Lutherin periaatteesta, että katolisesta liturgiasta tuli poistaa ainoastaan epäevankeliset piirteet. Zwinglin jumalanpalvelus uudistus oli samalla tavalla lainomaista kuin katolisten jumalanpalvelusmenot. Kun katolisilla tradition mukanaan tuomat ihmissäännökset ja perinteet olivat välttämättömiä, niin reformoiduille oli välttämätöntä, ettei näitä ihmisperinteitä ja säännöksiä ollenkaan ollut. Luther taas suhtautui perinteisiin vapaammin, jos niiden harjoittaminen ei ollut syntiä, niiden muuttamista ei nähty aiheelliseksi. Kuten Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa tämän artiklan kohdalla sanotaan: ”Ei ole ilman pätevää syytä tehtävä mitään muutoksia voimassa oleviin menoihin, vaan yksimielisyyden ylläpitämiseksi on säilytettävä ne vanhat tavat, jotka syntiin syyllistymättä ja ilman suurta haittaa voidaan säilyttää. Ja juuri näillä valtiopäivillä me olemme kyllin selvästi osoittaneet, että me rakkauden tähden tulemme vastaan hangoittelematta mukautumaan muiden käytäntöön, ehdonvallan asioissa vaikka niihin liittyisi jonkin verran haittaakin.” Tässä kohdin tätä artiklaa pilkottaa luterilainen yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen ansion tähden vanhurskauttamisoppi. Se on siinä, että noudattipa ihminen perinnäissäädöksiä tai ei. Kumpikaan vaihtoehto ei auta pelastuksen asiassa yhtään mitään. Pikemminkin päinvastoin, jos ihminen uskoo pelastuvansa varmemmin kun ei noudata mitään perinnäissäädöksiä, silloin perinnäissäädösten noudattamattomuus on tullut Kristuksen paikalle. Samoin on myös toisin päin. Jos ihminen uskoo pelastuvansa varmemmin perinnäissäädöksiä noudattamalla, niin silloin perinnäissäädökset on tullut Kristuksen paikalle. Mekaaninen uskonnon harjoittaminen ja ihmisperinteistä kiinnipitäminen eivät ole kaukana kenestäkään meistä. Usein näistä ihmisperinteistä tulee kaikkein keskeisimpiä, luovuttamattomia asioita. Perisynnin tähden ihminen luonnostaan tuhlaa henkisen voimavaransa yhteen tai kahteen asiaan ja samalla unohtaa ja laiminlyö muita asioita, joihin pitäisi käyttää voimavaroja yhtä paljon, ellei enemmänkin. Ihmisessä on luonnostaan tarve olla Jumalalle mieleen tekojensa kautta ilman Kristusta. Mitä luterilainen uskonpuhdistus sitten poisti jumalanpalveluksesta. Ensimmäiseksi luterilainen uskonpuhdistus poisti jumalanpalveluksista kaksi kohtaa. Sijaisuhrina toimineen messun ja jumalanpalveluksen, joka toimitettiin ilman, että seurakunnalle julistettiin Jumalan sanaa. Messun väärinkäytöksiä tullaan käsittelemään laajemmin Augsburgin tunnustuksen 24 artiklassa jossa sanotaan: ”Lisäksi on levinnyt mielipide, joka on lisännyt yksityismessujen lukumäärää äärettömästi. Sen mukaan Kristus suoritti kärsimyksellään sovituksen vain perisynnistä ja asetti messun sovitusuhriksi ihmisten joka päivä tekemien syntien, niin kuolemansyntien kuin anteeksiannettavienkin syntien puolesta. Tästä muodostui yleinen käsitys, jonka mukaan messu on suoritus, joka tehtynä tekona pyyhkii pois elävien ja kuolleiden synnit.”Sijaisuhrina toimineen messun poistaminen tarkoittaa siis, ettei messu enää ollut suoritus, joka tehtynä tekona pyyhkii pois synnit. Sijaisuhrina toimineen messun tilalle tuli evankelinen kansankielinen messu jossa maalikoille alettiin jakamaan ehtoollista molemmissa muodoissa.

Samoin meidän keskuudessamme muistutetaan, että ihmisten perinnäissäännökset, jotka on säädetty siinä tarkoituksessa, että sovitettaisiin Jumala, ansaittaisiin armo ja suoritettaisiin hyvitys synneistä, ovat evankeliumin ja uskonopin vastaisia. Sen tähden luostarilupaukset sekä ruokia ja paastopäiviä ym. koskevat erikoissäännökset, jotka on asetettu armon saavuttamiseksi ja syntien sovittamiseksi, ovat hyödyttömiä ja evankeliumin vastaisia. Perisynti vie ihmistä alati Jumalan sanan valosta pois tavalla taikka toisella. Luther kirjoittaa ihmissäädöksistä Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Koska luostarilupaukset ovat jyrkästi ristiriidassa ensimmäisen pääopin kohdan kanssa, on niistä tehtävä tyystin loppu. Juuri semmoisiahan tarkoittaa Kristuksen sana (Matt. 24:5) eksyttäjistä, jotka sanovat: ’Minä ole Kristus’, sillä se joka lupautuu luostarielämään, luulee viettävänsä parempaa elämää kuin tavallinen kristitty ja tahtoo teoillaan auttaa taivaaseen sekä itsensä että muitakin. Näin kielletään Kristus. Ja paavilaiset sen kuin kerskuvat pyhän Tuomaansa perässä, että luostarilupaus on kasteen veroinen. Se on Jumalan pilkkaa. Epäkristillinen ja kirottu on paavilaisten väite, että ihmissäännöt edistävät syntien anteeksiantamista ja tuottavat autuuden. Näin sanoo Kristus: (Matt. 15:9) ’Turhaan he palvelevat minua opettamalla oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä.’ Samoin sanoo (Tit. 1:14) apostoli: ’He vääntävät totuuden kieroon.’ Ei ole oikein sekään, että he sanovat sellaisten säädösten rikkomista kuolemansynniksi.” Luther kirjoittaa ihmisten perinnäissäädöksistä Galatalaiskirjeen selityksessä: ”Munkkina koetin elää mahdollisimman tarkoin sääntömme määräysten mukaan. Minulla oli tapana päästyäni täydelliseen katumukseen ripittäytyä ja luetella kaikki syntini. Usein toistinkin rippini ja toimitin ahkerasti kaikki minulle määrätyt katumusharjoitukset. Silti omaatuntoani ei milloinkaan saatu tuntemaan turvallisuutta, vaan aina se jäi epäröimään: Et taaskaan tainnut oikein onnistua. Ei sinun mielesi ollut täysin murtunut. Sen ja sen jätit ripissä mainitsematta. Kuta pidempään yritin ihmisten perinnäissääntöjen mukaisesti lääkitä epävarmaa, horjuvaa ja ahdistunutta omaatuntoani, sitä epävarmemmaksi, horjuvammaksi ja hämmentyneemmäksi onnistuin sen päivä päivältä tekemään. Noudattamalla ihmisten perinnäissääntöjä rikoin niitä vastaan yhä enemmän ja tavoittelemalla munkistoni päämääränä olevaa vanhurskautta en milloinkaan sitä saavuttanut. Kun kerran Paavali opettaa, että omaatuntoa ei voi rauhoittaa tekemällä lain vaatimia tekoja, niin sitä vähemmän siinä auttavat ihmisten perinnäissäännöt silloin kun poissa ovat lupaus Kristuksesta ja evankeliumin julistus sen täyttymyksestä.” Roomalaiskatoliset evankeliset neuvot eli selibaatti, kuuliaisuus kirkollista esivaltaa kohtaan ja köyhyys omaisuudesta luopumisen merkityksessä ovat ihmiskeksintöä. Niiden tarkoitus on tukea sitä käsitystä, että ihminen voi tehdä enemmänkin kuin vain täyttää Jumalan lain. Hän voi saavuttaa näitä ihmisten keksimiä evankelisia neuvoja noudattamalla pelastuksensa Jumalan lakiakin varmemmin. Trenton kirkolliskokouksessa tuomittiin seuraava näkemys. ”Jos joku sanoo, että kastetut ovat vapaat kaikista kirkon joko kirjoitetuista tai perinnäisesti voimassa olevista käskyistä. Niin etteivät he ole velvoitetut niitä noudattamaan, paitsi jos he vapaasti haluavat niihin alistua: Hän olkoon erotettu.” Pelastavalla armolla Rooman kirkko ei pohjimmiltaan tarkoita syntien anteeksiantamuksen armoa, vaan sitä, että ihmiseen virtaa hyviä ominaisuuksia joihin ei kuitenkaan ole luottamista. Tätä asiaa havainnollistaa oppi kiirastulesta. Uudessa katolisessa katekismuksessa todetaan, että: ”Ne jotka kuolevat Jumalan armossa, mutta eivät ole täydellisesti puhdistuneet, joutuvat läpikäymään puhdistuksen kiirastulessa, ennen kuin pääsevät taivaan iloon.” Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kastetun tulee elää Jumalan tahdon ja kirkon säännösten mukaan ja katua syntejään, jotta hän saavuttaisi pelastuksen ja selviäisi mahdollisimman lyhyellä kiirastulivaiheella.

Roomalaiskatolisen kirkon oikeussäännöstö jakaantuu kahteen osaan: jumalalliseen ja inhimilliseen eli kanoniseen oikeuteen. Inhimillinen oikeus muodostuu kirkkoisien lausumista, kirkolliskokousten päätöksistä sekä paavien, piispojen ja partikulaarisynodien säädöksistä. Inhimillisen oikeuden tarkoitus on täydentää jumalallista oikeutta, mutta sitä pidetään Jumalan säätämyksenä ja sillä on jumalallinen alkuperä. Kanonisen oikeuden katsotaan olevan ihmisen apuna pelastuksessa. Luther oli sitä mieltä, ettei kanoninen laki voinut olla kirkollisen elämän perusta, vaan Raamattu. Kirkkolakia voidaan tarvittaessa muuttaa, mutta ei Jumalan sanan vastaiseksi. Luther muun muassa poltti julkisesti kanonisen oikeuden kokoelmia, jotka hänen mielestään korruptoivat kristillisen uskon. Seuraavaksi kuulemme katkelman ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leon artikkelista (Kanonit eivät ole tavanomaisessa mielessä lakeja, vaan kokoelma elämänohjeita). ”Kanonien lähtökohtana pidetään Uudessa Testamentissa olevia ’ohjeita’ (Gal. 6:16), ’mittapuita’ (2. Kor. 10:13) ja ’esimerkkejä’ (Fil. 3:16) kristillisestä elämäntavasta. Samoja elämänohjeita käsittelivät lähetyskirjeissään apostoleista seuraavan sukupolven kristilliset opettajat Kleemens Roomalainen, Ignatios Antiokialainen ja Polykarpos Smyrnalainen. 200–400 –luvuilla ohjeita kirkon jäsenille tulkitsivat suuret kirkkoisät kuten Athanasios Suuri, Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Teologi. Tuolloin vakiintui käyttöön myös termi ’kanoni’. Kanonien tulkitsijat eli kanonistit kuten esimerkiksi Teodoros Balsamon (k. 1195) ovat korostaneet sitä, että kanonit eivät ole lakikokoelma, vaan muodostavat historiallisen ja hengellisen siteen alkukirkon ja kirkkoisien ajan ajatteluun. Tämän päivän näkökulmasta eräät kanoneista näyttävät vanhentuneilta. Myös ortodoksisen kirkon piirissä osaan kanoneissa olevista määräyksistä sovelletaan niin kutsuttua ekonomia-ajattelua, jossa ei pyritä sivuuttamaan kanonin merkitystä, vaan tarjoamaan tulkintaan joustavuutta ja kohtuutta. Yksi kanonisen ekonomian esimerkkejä on kirkosta erottaminen. Se oli kirkon alkuvuosisatoina yleinen rangaistus, mutta ei enää juurikaan käytössä. Myös paastoamista koskevia kanoneja tulkitaan kulttuurista riippuen eri tavalla. Papistoon vihittävien eettisiä ja moraalisia vaatimuksia koskevia kanoneja pidetään ortodoksisessa kirkossa edelleen pätevinä.” Tämän päivän ortodoksisessa kirkossa kanonista oikeutta pyritään siis tulkitsemaan enemmän lain hengen kuin kirjaimen mukaisesti. Tämän vuoksi kirkossa on vähemmän tärkeissä asioissa noudatettu ”ekonomia”-periaatetta, jonka mukaan rikkeen rangaistusta ei välttämättä panna täytäntöön. Oikeus soveltaa ekonomia-periaatetta kuuluu piispainkokoukselle tai synodille, joka voi puolestaan delegoida oikeuden yksittäisille piispoille kanonisen oikeuden rajoissa. Ortodoksisessa kirkossa ekonomia on toinen kahdesta tavasta tarkastella ja tulkita kirkon kanoneja, toinen on akrivia eli kanonien tiukka noudattaminen. Piispallinen harkintakyky on oleellisen tärkeää kummassakin soveltamistavassa. Ekonomian periaatteiden mukaisesti piispa voi ottaa yksittäisessä kanonien tulkintaan liittyvässä asiassa ottaa huomioon asian taustat ja muut vaikuttimet ja joustaa säännöissä. Näin tehdessään hän katsoo, että tällä tavalla kyetään saavuttamaan jotain suurempaa, esimerkiksi pelastamaan ihmisen sielu. Kuten olemme kuulleet esimerkiksi, että väärään aikaan paastoamisesta tai oikeaan aikaan tapahtuvan paaston laiminlyönnistä menettää maallikkokin kanonien mukaan kirkollisen yhteyden ainakin määräajaksi. Jos tätä tulkitaan "ekonomisesti", ettei näin olekaan, niin mitä merkitystä kyseisellä kanonilla loppujen lopuksi on? Se muuttuu vain historialliseksi kummallisuudeksi. Ekonomisen ajattelun myötä kanonit eivät siis määrää mitään esimerkiksi sairaille tai heikkokuntoisille ,vaan yleiskunnoltaan terveille. Jos Jumalan laki olisi vastaava, niin yleiskunnoltaan heikot voisivat synnittä rikkoa 10 käskyä, kun taas terveet eivät. Onko tässä mitään järjen häivää? Tällaiseen pykälä viidakkoon ihmissäännökset johtavat. Kristityn katse kääntyy väistämättä Kristuksesta tekoihin ja kirkon ihmissääntöihin ja niiden noudattamiseen tai mahdolliseen sallittuun laiminlyömiseen ja pelastusvarmuus Kristuksessa haihtuu saman tien.

Lopuksi kuulemme katkelman Lutherin kirjoituksesta: Ihmisoppien välttämisestä sekä selitys niihin raamatunlauseisiin, joita esitetään ihmisoppien puolustamiseksi 1525. ”Kristus sanoo ’Ei se, mikä suuhun menee sisään, saastuta ihmistä, vaan mikä suusta käy ulos, se saastuttaa ihmisen’. (Matt. 15:11) Tämä lause ja arvostelu on oikein käsitettävä, sillä se on voimallinen ja kumoaa perin pohjin kaikki opit ja tavat ruokien erottelemisesta, vapauttaen omattunnot kaikenlaisista ruoka ja juoma säädöksistä. Sen mukaan ihminen saa siis vapaasti kaikkina päivinä, olipa sitten sunnuntai tai perjantai, paasto-aika tai adventti, syödä maitoa, voita, munia, juustoa, lihaa, eikä kenenkään tarvitse maksaa voi-rahaa eikä lunastaa lupakirjeitä. Sillä jos se mikä suusta menee sisälle, ei saastuta ihmistä, miten paljoa vähemmin sitten saastuttaa se, mitä pannaan ruumiin päälle, olivatpa ne sitten kaapuja, nuttuja, paitoja, housuja, kenkiä, mantteleita, keltaista, sinistä, punasta, valkoista, kirjavaa, mitä vain kukin haluaa: ja samaa on sanottava erityisistä paikoistakin, kuten kirkoista, luostarikomeroista, asunnoista ja huoneista. Mutta mikä suusta käy ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä mikä suusta käy ulos, se tulee sydämestä. Ja sydämestä lähtee pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureuksia, varkauksia, vääriä todistuksia, rienauksia ym. Ja nämä ne ovat, jotka saastuttavat ihmisen. Kysymme siis: Koska vain se on syntiä ja epäpuhdasta, mikä käy suusta ulos, kuten Kristus niin kumoamattomasti on tästä sanonut, kuinka voivat silloin voi, maito, munat ja juusto tehdä saastaiseksi, vaikka ne eivät tulekaan suusta ja vielä vähemmin sydämestä, vaan ovat lehmien ja kanojen antimia? Onko kukaan nähnyt lihan, munkkikaapujen, luostarien, paitojen tulevan kenenkään suusta? Sen mukaan tehnevät lehmäparat syntiä, ne kun antavat maitoa ja voita ja kantavat vasikoita. Mutta jos on totta, ettei se saastuta meitä tai ole synniksi, jos jätämme täyttämättä ihmisten säädökset. Niin eipä toisaalta ole pyhitykseksi tai ansioksi sekään, että niitä noudattaa ja täyttää. Koska yksin se on puhdasta ja ansioksi, mikä on syntiä ja saastaista vastaan. Sen tähden ei koko munkkien elämässä ole mitään puhdasta tai ansiollista. Sitä Kristuskin tarkoittaa, kun hän sanoo: Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillänsä (Matt. 15:9). Miksi turhaan? Siitä syystä, ettei niiden laiminlyöminen ole mikään synti, eikä niiden pitäminen mikään ansio, vaan kaikki on vapaaehtoista. Sen tähden pettävät he itsensä pitäen ansiona sitä mikä ei ole mikään ansio, ja peläten synniksi sellaista, mikä ei ole syntiä. Paavali kirjoittaa Ensimmäisessä Timoteus kirjeessään: ’Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan. Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Kun tätä veljille opetat, niin olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka ravitset itseäsi uskon ja sen hyvän opin sanoilla, jota olet noudattanut.’ (1 Tim. 4:1-6) Eivätkö voi, munat, liha, maito ja kaikki ruuat, joita he välttävät paaston aikana ja veljeskunnissa, ole Jumalan luomia ja Jumalan hyvästä luomakunnasta? Epäilemättä on niin kuin Paavali sanoo, että he kieltävät ruokia, joita Jumala on luonut ja antanut uskovaisille käytettäväksi; ja lisäksi kieltävät he vielä aviosäädynkin. He ovat siis luopuneet uskosta! Sillä on mahdotonta, että he olisivat säädelleet sellaisia oppeja ja tehtäviä, jolleivät he luulisi sen kautta olevansa hurskaita ja tulevansa autuaiksi. Mutta sellainen harhaluulo jo varmasti todistaa, että he ovat ruvenneet kapinoimaan uskoa vastaan; koskapa, kuten usein on sanottu, yksin uskon tulee tehdä se, jota he töillänsä tavoittelevat. Ihmisopit johtuvat perkeleestä, kuten Jumala sanoo Paavalin suun kautta. Mitä vielä kauheampaa voisi sanoa ja kuulla ihmisopeista, kuin että ne ovat uskosta poikkeavia, harhaan vieviä, petollisia, perkeleellisiä, ulkokultaisia? Mikä olisikaan kylliksi sille, jolle eivät nämä sanat riitä? Mutta jos oppi ruuista on hyljättävä perkeleellisenä ja epäkristillisenä, niin on samaa sanottava myöskin opeista, jotka koskevat vaatteita, päälaen ajelemista paljaaksi, määräpaikkoja ja kaikkea ulkonaista vaellusta. Ihmisoppien ja elämän kaikkein surkein kohta on, etteivät ne mitenkään perustu Raamattuun. Eivätkä he itse voi tietää, tekevätkö hyvää vai pahaa; sillä koko heidän elämänsä perustuu sattumuksen varaan. Niin että jos kysyt, ovatko he varmoja siitä, että heidän menonsa on Jumalalle otollista. Niin vastaavat he, etteivät tiedä sitä, vaan että heidän täytyy luottaa sattumaan: Jos kelpaa, niin kelpaa. Ja meidän täytyy sanoa myös näin: koska heillä ei ole uskoa, joka yksin tekee meidät varmoiksi siitä, että koko meidän olemuksemme kelpaa Jumalalle. Ei ansion, vaan armon perustuksella, niin on koko heidän nöyryytensä, kuuliaisuutensa ja koko hengellisyytensä, silloinkin kun se on parasta, pelkkää epävarmuutta ja turhuutta.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen: Jumalan lakia ei saa ohentaa millään verukkeella. Jumalan laista ei saa tulla ihmisten perinnäissääntöjä, eikä ihmisten perinnäissäännöistä Jumalan lakia. Perinnäissäännöt eroavat Jumalan laista seuraavalla oleellisella tavalla. Perinnäissäännöt eivät korota Kristusta jalustalle, vaan ihmisen. Jumalan laki taas painaa ihmisen alas ja nostaa Kristuksen ylös. Ihmisten keksimien perinnäissääntöjen laiminlyöminen ei ole mikään synti, eikä niiden pitäminen mikään ansio. Kun taas Jumalan lain laiminlyöminen on synti ja Jumalan lakia me emme kykene pitämään. Ihmisopit ohjaavat meitä katsomaan itseemme, kun taas Jumalan laki ohjaa meitä katsomaan Kristukseen. Nostakaamme mekin siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme, uskon alkajaan ja päättäjään Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XVI Yhteiskunnallinen elämä

Augsburgin tunnustus XVI Yhteiskunnallinen elämä Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ne tuomitsevat myös ne, jotka opettavat, ettei kristillinen täydellisyys ole jumalanpelkoa ja uskoa, vaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien hylkäämistä; evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee (Ap. t. 5:29) totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5).

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 16 Yhteiskunnallinen elämä Kuudestoista artikla maallisesta esivallasta hyväksytään mielihyvin. Se ei ole sopusoinnussa ainoastaan siviililain kanssa, vaan myös kirkkolain, evankeliumin, Raamatun ja koko uskon säännön kanssa. Käskeehän apostoli Paavalikin: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa” (Room. 13:1-2). Ruhtinaat ansaitsevat kiitoksen siitä, että he tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät kaikki yhteiskunnalliset järjestykset ja kieltävät kristittyjä käyttämästä maallista esivaltaa ja muita yhteiskunnallisia virkoja, joita ilman mitään valtiota ei voi menestyksellä hallita.

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa vastauksessaan tähän artiklaan. Kuudestoista artikla sanoo, että kristittyjen ei ole kiellettyä hallita toisia, jakaa oikeutta lakien mukaan ja ottaa osaa muihin hallinnollisiin asioihin. Me sanomme tähän viitaten, että meidän tulee totella jokaista sääntöä ja jokaista virkavaltaa, ei ainoastaan hyvää, vaan myös epäoikeudenmukaista vallanpitäjää (1 Piet. 2:18) ja laiminlyömättä pitää asetukset joita he määräävät. Kaiken yli kuitenkin ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29). Toisesta paikasta me luemme: ”Joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion.” (Room. 13:2). Ja samalla tavalla, ne jotka ovat tottelemattomia niille, jotka Herra on lähettänyt, eivät loukkaa ainoastaan heitä, vaan myös Häntä joka heidät on lähettänyt. He tuottavat itsellensä pahemman tuomion kuin Sodoma ja Gomorra (Matt. 10:15). Sillä Raamattu sanoo ”Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut” (Matt. 10:40) ”Joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, se ottaa vastaan minut” (Joh. 13:20) ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua” (Luuk. 10:16) ”Ja missä teitä ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuulla, lähtekää pois siitä talosta tai siitä kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne.” (Matt. 10:14) Ja Apostoli Paavali sanoo: ”Sen tähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän Henkensä teihin.” (1 Tess. 4:8 ks. Tit. 3:1) Näin ollen on välttämätöntä, ettei ihmisen tule totella ainoastaan vallanpitäjää, vaan myös Jumalan Apostoleita ja opettajia ja pyhien kirjoitusten Henkeä kantavia Raamatun selittäjiä eikä kenenkään tule olla heitä vastaan, niiden uhkauksien tähden joita Jumala on ilmoittanut. Mutta me emme hyväksy teidän näkemyksiä, kun te tuomitsette ne jotka myyvät kaiken omaisuutensa ja hylkäävät maailman ja asiat jotka ovat maailmassa pelastuksensa vuoksi (1 Joh. 2:15). Ja me emme hyväksy sitä kun te käsitätte sanan evankeliumi niin, ettei itse evankeliumilla ole tekemistä noiden katoavien asioiden kanssa, vaan asioiden, jotka ovat ikuisia. Ja että se opettaa ainoastaan iankaikkista sydämen vanhurskautta. Me omalta osaltamme seuraamme Kristuksen kirkon opettajien tulkintoja ja lausumme sen, mitä sana evankeliumi täsmällisesti sanoo: ”Myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa ja tule ja seuraa minua” (Matt. 19:21) Me emme käsitä tätä vertauskuvallisesti tai kuvainnollisesti, vaan kirjaimellisesti ja käytännön tasolla. Sillä se, joka esitti kysymyksen, ajatteli että Jeesus neuvoisi häntä hänen kysymyksessään. Ja näyttäisi hänelle tien jota pitkin hän pääsisi ikuiseen elämään ja samalla kertaa säilyttäisi itsellään omaisuutensa. Mutta kun Herra sanoi, että omaisuuden pois antaminen tuottaa iankaikkisen, elämän kysymyksen esittäjä poistui kysymyksensä ja Jeesuksen vastauksen vuoksi vaikeroiden (Matt. 19:22). Pane merkille se, että kysymyksen esittäjä sanoi: ”Tätä kaikkea minä olen noudattanut nuoruudestani asti” (Luuk. 18:21). Tämän kuultuaan Herra asetti hänelle kaikkein korkeimman vaatimuksen, köyhyyden sanomalla: ”Myy kaikki, mitä sinulla on ” – sillä jos yksikin asia jää jäljelle, hän jää sen orjaksi – ”ja jakele köyhille ja tule ja seuraa minua” (Luuk. 18:22) Tämä tarkoittaa, olkaa minun opetuslapsia kaikessa ja seuratkaa minua aina. Älkää olko minun opetuslapsiani sellaisella tavalla, että tänään te ehkäpä täytätte kaikki käskyt, mutta huomenna ette. Maailmankaikkeuden kirkkain tähti Johannes Krysostomos, sanoi, että nuorukainen todellakin himoitsi ikuista elämää, ja ikävöi sitä, mutta häntä piti hallussaan vielä suurempi intohimo, ahneus. (Matt. 19:21) Hän joka haluaa olla täydellinen, ei erehdy, jos hän myy kaiken omaisuutensa iankaikkisen elämän vuoksi, vaan hän tulee elämään ikuisesti, kuten lupaus kuuluu. Emmekä me, eikä lait, eivätkä kaanonit julista, että piispoilla on lupa rankaista rikollisia lakien mukaan, teloittaa heitä, käydä sotia tai johtaa armeijaa.

Seuraavaksi kuulemme mitä esivallasta kirjoitetaan ortodoksisen kirkon kanoneissa: Pyhien apostolien säännöissä, joista on ensimmäinen maininta Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuodelta 325 mainitaan esivallasta seuraavasti. Kuudes sääntö: ”Piispa tai presbyteri tai diakoni älköön ottako itselleen maallisia tehtäviä. Muussa tapauksessa erotettakoon hänet virastaan.” ”Kärsi vaivaa niin kuin ainakin jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies. Ei kukaan, joka sodassa palvelee, sekaannu elatuksen toimiin, sillä hän tahtoo olla mieliksi sille, joka on hänet palkannut.” (2 Tim. 2:3-4) Ortodoksisen kirkon mukaan tämä tarkoittaa, ettei ainoakaan Kristuksen sotilas, jollainen pappi on, saa sekaantua mihinkään maallisiin toimin, jotka eivät sovellu hänen hengelliseen kutsumukseensa ja yleensä hänen hengelliseen palvelukseensa kirkossa. 30 sääntö. ”Jos joku piispa turvautuen maallisiin hallitusmiehiin on heidän välityksellään saanut kirkossa vallan, niin hänet erotettakoon virastaan ja pidätettäköön sekä hänet että kaikki ne, jotka ovat hänen kanssaan olleet yhteistoiminnassa kirkollisesta yhteydestä.” 84 sääntö. ”Jos joku oikeudettomasti häpäisee kuningasta tai hallitusmiestä, kärsiköön rangaistuksen, ja jos hän on kleerikko, erotettakoon hänet virastaan, jos maallikko, pidätettäköön hänet kirkollisesta yhteydestä”. Tämä sääntö samoin kuin apostolien lähetyskirjeet (1 Tim. 2:1-2, Piet. 2:17) tarkoittavat oman aikansa hallitsijoita, jotka eivät ainoastaan olleet pakanoita, vaan vieläpä kristittyjen vainoojia. Paikallinen Gangran synodi kokoontui noin vuonna 340. Sen 3 sääntö kuuluu seuraavasti. ”Sille joka Jumalan kunnioituksen varjolla opettaa orjaa ylenkatsomaan herraansa ja lähtemään pois palveluksesta niin, ettei tämä enää palvele omaa herraansa alttiisti ja kaikella kunnioituksella, hänelle anateema.”

Tämä Augsburgin tunnustuksen kuudestoista artikla on suunnattu uudestikastajia vastaan, jotka ovat laajin ja historiallisesti merkittävin radikaalireformaation liikkeistä, sillä tämän päivän vapaakirkollisen tradition juuret Suomessakin ulottuvat tähän Sveitsissä 1520 luvulla alkaneeseen kastajaliikkeeseen. Keisari Kaarle V (1519-1556) käskystä Johannes Eck (1486-1543) laati Augsburgin valtiopäiville 404 teesiä Lutheria ja luterilaisia uskonpuhdistajia vastaan. Johannes Eckin teesit ovat paljolti vaikuttaneet Augsburgin tunnustuksen sananmuotoon. Johannes Eck on käsitellyt teeseissään protestantteja yhdessä kasteenuusijoiden kanssa sekoittaen tekstejä oman mielensä mukaan ja syyttänyt molempia kansalaisvastuun välttelystä. Esimerkiksi teesi 386 kuuluu seuraavasti: ”Kristitty ei saa missään tarkoituksessa vannoa valaa (anabaptistit). Sillä on epäoikeudenmukaista ja Pyhien kirjoitusten vastaista asettaa vaatimuksia toisen uskolle. (Luther)”. Niinpä Melanchthon tekee selväksi luterilaisten näkemyksen esivallasta. Kristitty saa toimia esivallan virassa ja esivallan sitä vaatiessa vannoa valan. Toiseksi Melanchthon kiistää kaikki sellaiset kristillistä täydellisyyttä koskevat määritelmät, jotka vaativat hylkäämään perheen tai hyväksyttävän toiminnan maailmassa. Tässä pilkottaa tämän artiklan luterilainen yksin Kristuksen ansion tähden vanhurskauttamisoppi. Tätä eivät katoliset kumoamuksessaan ole havainneet. Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II on havainnut tämän. Melanchthon tarkoittaa tässä kasteenuusijoiden lisäksi munkkeja ja nunnia, sillä molemmat munkkilaisuus ja kastajaliike vaativat tosikristittyjä vetäytymään maailmasta. Melanchthon kirjoittaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa tämän artiklan kohdalla. ”Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. Tämän elämän kestäessä meidän on kuitenkin sallittua tässä maailmassa käyttää hyväksemme sitä laillista yhteiskuntajärjestystä, joka on voimassa sen kansan keskuudessa, jonka parissa me elämme, aivan samoin kuin meidän on lupa käyttää hyväksemme lääkintätaitoa, rakennustaitoa tai ruokaa, juomaa ja ilmaa.” Uudestikastajaliikkeen johtajat laativat Sveitsin Schleitheimissä uskontunnuksen 1527. Kuulemme nyt tuon tunnustuksen kuudennen artiklan Esivallan kantama miekka. ”Jumala on asettanut esivallan kantamaan miekkaa tässä maailmassa eli Kristuksen täydellisyyden ulkopuolella. Laissa miekka asetettiin pahojen rankaisemiseksi ja heidän kuolemakseen ja sama miekka on nyt asetettu maallisten vallanpitäjien käyttöön. Esivallan kantamaan miekkaan liittyen kysytään, tuleeko kristityn maallisissa kiistoissa ja riidoissa julistaa langettavia tuomiota niin kuin ei-uskovat tekevät toisiaan kohtaan? Tässä on yksimielinen vastauksemme: Kristus ei tahtonut, että veljien kesken käytiin oikeutta perintöoikeusasioissa, vaan oli pidättäydyttävä tekemästä niin. Siksi meidänkin kuuluisi toimia samalla tavalla. Esivallan kantamaan miekkaan liittyen kysytään, pitääkö jonkun asettua esivallan virkaan, jos hänet sellaiseen valitaan? Vastaus on seuraava: Kristuksen toivottiin olevan kuningas, mutta hän pakeni eikä katsonut sen kuuluvan hänen Isänsä suunnitelmaan. Siksi meidän tulee tehdä, kuten hän teki, jotta emme vaeltaisi pimeydessä. Sillä hän itse sanoo: ’Joka tahtoo kulkea minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua’. Hän itse myös kielsi miekan käytön sanomalla: ’Maailman ruhtinaat hallitsevat alamaisiaan sillä tavalla, mutta niin älköön olko teidän keskuudessanne’. Lopuksi tulee huomata, että kristitylle ei ole sopivaa toimia esivallan virassa seuraavista syistä: Maallinen hallitus toimii lihan mukaan, mutta kristityn tulee toimia Hengen mukaan. Ensiksi mainitun talot ja asumukset pysyvät tässä maailmassa, mutta jälkimmäisen asuinsijat ovat taivaassa. Maallisen hallituksen kansalaisuus on tämän maailman, mutta kristityn kansalaisuus on taivaan kansalaisuus. Ensiksi mainitun aseet heidän taisteluissaan ovat lihalliset ja he taistelevat verta ja lihaa vastaan, kun taas jälkimmäisen aseet ovat hengelliset, paholaisen linnoituksia vastaan. Maailma lapset ovat aseistetut raudalla ja teräksellä, mutta kristityt ovat aseistetut Jumalan asein, totuudella, vanhurskaudella, rauhalla, uskolla ja Jumalan sanalla.” Uudestikastajien mukaan yhteiskunnan lailliset järjestykset eivät ole Jumalan hyviä tekoja, koska uskonveljet eivät saa olla esivallanviroissa. Tässä on seuraavanlainen opillinen vinouma. Apostolisen uskontunnustuksen ensimmäinen uskonkappale luomisesta on joutunut toisen uskonkappaleen lunastuksen ja kolmannen uskonkappaleen pyhityksen varjoon. Tämän seurauksena yhteiskunnallisten asioiden hoitamisesta on tullut asia, josta uskovan tulee pysyä erillään. Kun taas Lutherilla ensimmäinen uskonkappale luominen on samalla tasolla toisen ja kolmannen uskonkappaleen kanssa. Tällöin kristitty saa luvan hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä, sillä Jumalan luomistyöhön kuuluu, että yhteiskunnan asioita hoidetaan laillisessa järjestyksessä. Luomisen pohjalta torjutaan pako hengellisiin harjoituksiin ulkopuolella yhteiskunnassa vallitsevan järjestyksen. Kuulemme katkelman Lutherin kirjoituksesta Maallisesta esivallasta 1523 ”Kaikki, jotka eivät ole kristittyjä, kuuluvat tämän maailman valtakuntaan ja lain alaisuuteen. Sillä koska vain harvat uskovat ja pienempi osa ihmiskuntaa elää kristillisellä tavalla ja on vastustamatta pahaa eikä itse tee pahaa, on Jumala muita varten perustanut Jumalan valtakunnan ja kristikunnan rinnalle toisen valtakunnan ja pannut sen lain miekan alaisuuteen. Jollei olisi näin - ottaen huomioon, että koko maailma on paha ja että tuhansien joukossa on tuskin ainoaakaan oikeaa kristittyä - tuhoaisi toinen toisensa. Kukaan ei voisi suojella vaimoaan ja lapsiaan, hankkia toimeentuloaan ja palvella Jumalaa, vaan maailma muuttuisi erämaaksi. Sen tähden Jumala on säätänyt nämä kaksi valtakuntaa, hengellisen, jossa Pyhän Hengen vaikutus luo kristittyjä ja vanhurskaita ihmisiä, ja maallisen, joka pakottaa epäkristilliset ja pahat ihmiset ulkonaisesti rauhallisiksi, halusivatpa he sitä tahi eivät. Kuvitelkaamme, että joku haluaisi hallita maailmaa evankeliumin mukaisesti ja poistaa kaiken maallisen lain ja miekan väittäen kaikkien ihmisten olevan kastettuja ja kristittyjä, joita kohtaan evankeliumi ei salli käyttää lakia ja miekkaa ja jotka eivät sitä tarvitsekaan. Tällaiselle ihmiselle olisi sanottava: Tosin on totta, että kristityt itsensä vuoksi eivät ole minkään oikeuden eikä miekan alaisia eivätkä tarvitse niitä. Mutta pidä huoli siitä, että luot ensin oikeita kristittyjä täynnä olevan maailman, ennen kuin rupeat hallitsemaan sitä kristillisesti ja evankeliumin mukaisesti. Mutta sitä et ole koskaan saava aikaan. Sillä maailma ja ihmisten enemmistö on ja pysyy epäkristillisenä, vaikka kaikki ovatkin kastettuja ja nimellisesti kristittyjä. Väärintekijöitä on aina paljon enemmän kuin vanhurskaita. Se, joka haluaa hallita evankeliumin avulla kokonaista maata tai maailmaa, muistuttaa paimenta, joka panee samaan talliin susia, leijonia ja lampaita, antaen niiden kulkea vapaasti toistensa joukossa ja sanoen: Kas niin, käykää laitumella ja olkaa vanhurskaita ja rauhallisia toisianne kohtaan. Tällöin lampaat kyllä pysyisivät rauhassa ja kulkisivat tyynesti laitumella antaen hallita itseään. Mutta ne eivät eläisi kauan, eikä ainoakaan noista muista eläimistä jäisi henkiin. Sen tähden nämä kaksi valtakuntaa on pidettävä tarkoin erossa toisistaan ja molemmat on pysytettävä voimassa, toinen tekemässä ihmisiä vanhurskaiksi, toinen taas luomassa ulkonaista rauhaa ja estämässä pahoja tekoja. Kumpikaan ei tässä maailmassa riitä ilman toista. Kukaan ei voi maallisen valtakunnan avulla tulla hurskaaksi Jumalan edessä ilman Kristuksen hengellistä valtakuntaa. ’Esivalta on Jumalan palvelija sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee.’ (Room. 13:4) Rakas ystävä, et kai ole kyllin ilkeä väittääksesi, ettei kristitty saa käyttää miekkaa, joka on Jumalan oma teko, säädös ja luomus. Silloinhan sinun myös pitää väittää, ettei kristityn sovi syödä, juoda eikä mennä avioliittoon, jotka myös ovat Jumalan säätämiä ja luomia tekoja. Mutta jos ne ovat Jumalan luomia ja hänen tekojaan, ovat ne hyviä ja niin hyviä, että jokainen voi tehdä niitä kristillisesti ja hurskaasti, kuten Paavali sanoo 1. Tim. 4:4: ’Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan.’ ’Kaikkeen’, minkä Jumala on luonut, on luettava ruoan, juoman, vaatteiden ja jalkineiden lisäksi myös esivalta ja alamaisuus, oikeusturva ja rangaistus. Koska Paavali sanoo esivaltaa Jumalan palvelijaksi, on sen käyttäminen sallittava kaikille ihmisille eikä vain pakanoille. Se, että ’esivalta on Jumalan palvelija’, tarkoittaa ainoastaan: Esivalta on olemukseltaan sellainen, että sen avulla voidaan palvella Jumalaa. Nyt olisi erittäin epäkristillistä väittää olevan olemassa sellaista Jumalan palvelemista, jota kristityn ei pidä tai jota hän ei saa tehdä. Sillä ne, jotka rankaisevat pahaa ja suojelevat hyvää, ovat Jumalan palvelijoita ja työntekijöitä.” Tämän pohjalta Luther kirjoittaa tuolloin aliarvostetusta pyövelin ammatista arvostavasti.”Pyöveli on ylen tarpeellinen mies. Hän on kuin poikaansa kurittava isä. Isä ojentaa poikaansa, ettei tämä enää sortuisi rikokseen. Samalla hän varoittaa muita lapsia, etteivät käyttäytyisi kuin pahanilkinen poika. Näin toimii myös pyöveli. Kun hän lyö pään irti yhdeltä, kauhistuvat tästä muut niin, että pysyvät lain kaidalla tiellä. Tämä jos mikä on suurta armeliaisuutta ja puhdasta myötätuntoa. Pyöveli on tasa-arvoinen tuomarin kanssa. Molempien toimet ovat peräisin Jumalalta.”

Seuraavaksi kuulemme katkelman Lutherin kirjasta Voivatko sotilaatkin kuulua autuaalliseen säätyyn (1526) ”Tällä kertaa en puhu siitä vanhurskaudesta, joka tekee ihmisen hyväksi Jumalan edessä. Sillä sen tekee yksinomaan usko Jeesukseen Kristukseen, joka annetaan ja lahjoitetaan meille ilman mitään tekojamme ja ansioitamme sulasta Jumalan armosta. Puhun tässä ainoastaan ulkonaisesta oikeamielisyydestä, joka kuuluu ulkonaisiin toimiin ja tekoihin ja vaikuttaa niissä. Käsittelen tässä sitä kysymystä, voiko kristillinen usko, joka vanhurskauttaa meidät Jumalan edessä, sietää sitä, että samalla olen sotilas, käyn sotaa, surmaan ja pistän kuoliaaksi, ryöstän ja poltan, niin kuin viholliselle sota-aikana tehdään sodan lakien mukaisesti. Ovatko sellaiset teot syntiä ja vääryyttä, jonka vuoksi täytyy Jumalan edessä kärsiä omantunnon vaivoja, ja eikö kristityn sovi suorittaa mitään näistä teoista, vai saako hän ainoastaan rakastaa ja tehdä hyvää surmaamatta ja loukkaamatta ketään? Tätä minä sanon viraksi ja toimeksi, joka, vaikka se olisikin kaunis, oikea ja Jumalan säätämä, voi kuitenkin muuttua pahaksi ja vääräksi, jos sen haltija on epäoikeudenmukainen ja paha. Sotilasammattia ei pidä arvostella sen mukaisesti, miten se murhaa, polttaa, iskee ja vangitsee. Niin menettelevät vain yksinkertaiset ja lapselliset, jotka eivät katsele lääkäriä kauemmin kuin juuri hänen katkaistessaan käden tai sahatessaan poikki jalan, eivätkä näe ja huomaa, että kysymyksessä on koko ruumiin pelastaminen. Kun sotamiehet tulivat Johanneksen luokse (Luuk. 3:13) kysymään, mitä heidän olisi tehtävä, ei hän tuominnut heidän ammattiaan eikä käskenyt heitä luopumaan siitä, vaan päinvastoin hän antoi sille vahvistuksensa ja sanoi: ’Tyytykää palkkaanne älkääkä tehkö kenellekään väkivaltaa ja vääryyttä.’ Siten hän antoi tunnustuksen sotilasammatille sellaisenaan, mutta torjui ja kielsi samalla sen väärinkäyttämisen. Sillä väärinkäytös ei koske itse ammattia. Myös kaikki Vanhan testamentin vanhat sotakuvaukset osoittavat samaa; sellaisia on Aabrahamista, Mooseksesta, Joosuasta, tuomareista, Samuelista, Daavidista ja kaikista Israelin kansan kuninkaista. Mutta jos sodan käyminen ja sotilaan ammatti sellaisenaan olisi väärää eikä Jumalan mielen mukaista, täytyisi meidän tuomita Aabraham, Mooses, Joosua, Daavid ja kaikki muut pyhät isät, kuninkaat ja ruhtinaat. Hehän palvelivat Jumalaa myös sillä tavoin, ja tämän toimintansa vuoksi heitä suuresti ylistetään Raamatussa. Harkitsepa itse: jos myöntyisimme tässä kohdin ja sanoisimme sodan käymisen sellaisenaan olevan väärää, niin täytyisi meidän väistyä ja myöntää olevamme väärässä kaikissa muissakin kohdissa. Sillä jos miekan käyttäminen taistelussa olisi väärin, olisi myöskin väärin rangaista sillä pahantekijöitä ja säilyttää rauhaa; lyhyesti, sen kaiken toiminnan täytyisi olla väärää. Ja mitäpä muuta oikea sodan käyminen olisi kuin pahantekijöiden rankaisemista ja rauhan suojelemista? Kun rangaistaan varasta, murhaajaa tai avionrikkojaa, on se yksityiseen pahantekijään kohdistuva rangaistus, mutta oikeutetussa sodassa rangaistaan yhdellä kertaa kokonaista rikollislaumaa, joka tekee suuruntensa mukaista vahinkoa. Jos nyt joku miekan teko on hyvä ja oikea, ovat ne kaikki oikeita ja hyviä. Eihän se toki ole mikään ketunhäntä, vaan miekka ja nimeltään Jumalan viha, Room. 13:4. Mitä sitten, jos valtiaasi ei olisi oikeutettu käymään sotaa? Jos tiedät varmasti hänen olevan väärässä, on sinun toteltava ja pelättävä Jumalaa enemmän kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29) ja kieltäydyttävä taistelemasta ja tottelemasta. Muutoin ei omatuntosi voi olla rauhallinen Jumalan edessä. Sanot: Niin, mutta hallitsijani pakottaa minut, hän riistää henkeni, ei anna minulle rahojani, palkkaani ja palkkiotani. Sinun täytyy antautua siihen vaaraan ja luopua Jumalan tähden siitä, minkä menetät. Hänhän voi antaa kaiken sinulle takaisin satakertaisesti, niin kuin hän lupaa evankeliumissa (Matt. 19:29): ’Jokainen, joka on luopunut minun takiani talosta, vaimosta tai omaisuudesta, on saava monin verroin takaisin.’ Sellaiseen vaaraanhan täytyy olla varustautunut kaikissa muissakin toimissa, joissa esivalta pakottaa tekemään vääryyttä. Mutta koska Jumala vaatii tähtensä jättämään isän ja äidinkin, niin silloin täytyy hänen vuoksensa jättää hallitsijakin. Ja jos ruhtinas tai hallitsija ei tahdo sietää evankeliumia, on mentävä toiseen ruhtinaskuntaan, jossa sitä saarnataan, kuten Kristus sanoo (Matt. 10:23): ’Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen.’”

Esivalta Raamatussa. Esivallan sääty on Jumalan asettama (Room. 13:1-6) sen tulee harjoittaa itseänsä Jumalan sanassa ja sen jälkeen tehdä (5 Moos. 17:18-20) ” Tulkaa siis järkiinne, kuninkaat, maan tuomarit, ottakaa nuhteesta vaari.” (Ps. 2:10) ” Älkää tehkö vääryyttä tuomitessanne; älä ole puolueellinen köyhän hyväksi äläkä pidä ylhäisen puolta, vaan tuomitse lähimmäisesi oikein” (3 Moos. 19:15) Esivallan säädyn tulee muistaa hyviä ja rangaista pahoja: ”Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee.” (Room. 13:3-4) ”Kuninkaan sydän on Herran kädessä, niin kuin vesiojat, ja hän taittaa sen kuhunka tahtoo.” (Sananl. 21:1) Raamattu todistaa monin paikoin, että kuninkaat ja hallitsijat, eivät useinkaan noudata hyviä neuvoja. Niinpä Raamatussa sananjulistajat ovat rohkeasti nuhdelleet hallitsijoiden vikoja. ”Sinun päämiehesi ovat niskureita ja varkaiden tovereita; kaikki he lahjuksia rakastavat ja palkkoja tavoittelevat; eivät he hanki orvolle oikeutta, lesken asia ei pääse heidän eteensä.” (Jes. 1:23) ”Päämies vaatii, tuomari maksusta tuomitsee, ja mahtava puhuu julki sielunsa himon; senkaltaista he punovat.” (Miik. 7:3) Johannes menetti päänsä sanoessaan Herodekselle: Ettei hänen ole lupa pitää veljensä vaimoa. (Matt. 14:3-4) Naatan nuhteli kuningas Daavidia Uurian tapattamisesta ja Uurian vaimon ottamisesta (2 Sam. 12:1-14) Niinpä Raamatussa sanotaankin enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. (Apt. 5:29) Vaikka hallitsijat ovat mitä ovat Raamattu kieltää esivallan solvaamisen: ”Älä ajatuksissasikaan kiroile kuningasta” (Saarn. 10:20) Hallitsijoiden puolesta tulee rukoilla. ”Niin minä siis neuvon, että ennen kaikkia pidettäisiin rukoukset, anomiset, toivotukset ja kiitokset kaikkein ihmisten edestä: Kuningasten ja kaiken esivallan edestä, että me rauhassa ja levossa eläisimme, kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa; Sillä se on hyvä ja otollinen Jumalan meidän Vapahtajamme edessä,” (1 Tim. 2:1-3).

Millainen yhteiskunta oli se jonka keskellä Kristus, apostolit ja alkukirkko elivät? Ympärillä oli useita uskontoja. Uskonnon harjoittamisen oikeus Rooman valtakunnan alueella perustui kuulumiseen määrättyyn kansakuntaan. Lisäksi velvollisuutena oli keisarin palvonta. Se ei vaatinut persoonallista tunnustusta vaan pelkästään osallistumista uskonnollisiin uhri toimituksiin. Rooman valtio suvaitsi eri uskontoja sillä ehdolla, että ne eivät syrjäyttäneet keisarin palvontaa. Määrätyille uskonnoille saatettiin antaa erikoisoikeuksia kuten juutalaisille, joilla oli oikeus synagooga seurakuntien perustamiseen ja vapautus keisarikultista, jota korvasivat Jerusalemin temppelissä suoritetut päivittäiset uhrit ja esirukoukset keisarin puolesta. Tässä ympäristössä Kristus sanoi: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” (Mark. 12:17) Kristus tunnusti valtion. Kuuliaisuus esivaltaa ja maan lakeja kohtaan kuuluu Jumalan säädöksiin. Kristuksen sana vuorisaarnassa ”Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin; ”(Matt. 5:39) Nämä ja muut vastaavat eivät koske esivallan virkatehtäviä. Koska hän toisaalla esimerkiksi ylistää Herodes Antipaan palveluksessa olleen sadanpäämiehen uskoa, eikä tee mitään huomautusta tämän virasta (Matt. 8:5-13). Kaiken kaikkiaan Uudessa testamentissa ilmenee erittäin myötämielinen suhtautuminen sotilashenkilöihin. Maailma ei siis ole pahan hallussa vaikka Luukkaan evankeliumista voisi äkkiseltään niin päätellä ”Perkele vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle yhdessä tuokiossa kaikki maailman valtakunnat ja sanoi hänelle: ’Sinulle minä annan kaiken tämän valtapiirin ja sen loiston, sillä minun haltuuni se on annettu, ja minä annan sen, kenelle tahdon.’” (Luuk. 4:5-6) Tässä tulee kiinnittää huomio sanojaan, josta Kristus sanoo ” Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa”(Joh. 8:44). Seuraavaksi käsittelemme vannomista. ”Älkää ensinkään vannoko, älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, Älkääkä maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa astinlauta, älkää myöskään Jerusalemin kautta, sillä se on suuren Kuninkaan kaupunki; Äläkä vanno pääsi kautta, sillä et sinä voi yhtäkään hiusta tehdä valkeaksi etkä mustaksi; vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.” (Matt. 5:34-37) Tästä tulee ensi vaikutelma ettei mitään saa vannoa. Raamatussa on kuitenkin sanottu seuraavasti: ”Pelkää Herraa, sinun Jumalaasi, ja palvele häntä ja vanno hänen nimeensä.” (5. Moos. 6:13) Luther selittää tätä seuraavasti: ”Tässä täytyy tehdä erotus, jotta teksti oikein ymmärrettäisiin. Kristus puhuu tässä ainoastaan yksityisille kristityille, mitenkä heidän omassa olossaan tulee elää. Ei tule vannoa niin kevytmielisesti, kuin nyt on tavallista, että miltei joka sanassa Jumalan nimeä käytetään. Kaikki tämä on kerrassaan kiellettävä. Tässä ei Kristus kiellä eikä käske esivallalle mitään, vaan antaa sen hallituksen mennä, niin kuin sen tulee ja täytyy mennä, mutta sinua Hän kieltää omasta tahdostasi, oikustasi ja tottumuksestasi vannomasta, mutta ei sillä kuitenkaan estä sinua esivaltaa tottelemasta, jos hallitsijasi tahtoo käyttää sinua siihen. Sinulla on siis yksi syy, jonka nojalla on oikein vannoa, se välttämättömyys näet, kun täytyy kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan tehdä vala totuuden vahvistamiseksi tahi ratkaista asioita rauhan ja yksimielisyyden turvaamiseksi. Lisäksi nähdessäni jonkun olevan hengellisessä hädässä ja vaarassa, heikkona uskossa tahi omassatunnossaan epätoivoisena tai hämmentyneessä mielentilassa, tulee minun sekä lohduttaa että vielä sen lisäksi vannoa, vahvistaa hänen omaatuntoansa ja sanoa: Niin totta kuin Jumala elää ja Kristus on kuollut, on tämä totuutta ja Jumalan sanaa.” (Vuorisaarnan selitys 1530-32)

Uudesta testamentista näemme, ettei apostoli Paavali kuten ei Kristuskaan millään lailla kapinoinut ulkonaisen yhteiskunnallisen maailman muuttamiseksi. Tuolloin oli orjia ja isäntiä. Kristus ei tullut muuttamaan tätä maallista järjestystä. Kristus toi Jumalan valtakunnan, sen sanan joka saarnaa syntien anteeksiantamusta tähän maailman omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ja apostoli Paavali julisti ristiinnaulittua Kristusta syntisten vapahtajaa niin orjille kuin isännille. Kristitylle isännälle Filemonille Paavali palautti kristityksi kääntyneen karanneen orjan. Paavali opetti kristityille isännille, että heidän tuli kohdella orjia hyvin ja orjille, että heidän tuli olla kuuliaisia isännille. ”Palveliat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne, pelvolla ja vapistuksella, teidän sydämenne yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle, Ja te isännät, tehkäät myös niin heitä kohtaan, ja pankaat pois uhkaukset, tietäen, että teidän Herranne on myös taivaissa, jonka edessä ei ole ihmisen muodon katsomusta.”(Ef. 6:5-6) Nämä ovat suoranaisia ukkosen purkauksia tänä päivänä kristikuntaan laajalle levinnyttä marxilaisuudesta vaikutteita saanutta vapautuksen teologiaa vastaan. Karl Marx kritisoi muun muassa kristinuskon tätä puolta, jossa isännät saavat pysyä isäntinä ja orjat orjina ja kaiken legitimoi Marxin mukaan uskonto, joka ylläpitää tätä luokka järjestystä. Marx ei ole käsittänyt ettei kirkollisen vallan tehtävänä ole ympäröivän yhteiskunnan järjestyksen muuttaminen, vaan evankeliumin julistaminen Kristuksessa olipa kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksti mikä hyvänsä. Kristinusko ei ole kapina uskonto. Vapautuksen teologia on hyvä nimi kuvaamaan kaikkia 1900-2000 luvulla syntyneitä poliittisia ja yhteiskunnallisia vivahteita sisältäviä teologioita. Mustien teologiaa, feministiteologiaa jne. lukematon määrä, eri ihmisryhmien asioita ajavia teologioita. Näissä on se vaarallinen piirre, että pohjimmiltaan nämä eivät ole teologioita, vaan aatteita. Sillä ne eivät ollenkaan keskity syntiin ja armoon, vaan sosiaalisiin kysymyksiin sortajiin ja sorrettuihin. Teologia sanan kautta ne ovat päässeet mestaroimaan Raamattua. Näissä ”sorrettu” tai ”köyhä” on ihmisryhmä, jota toinen ihmisryhmä käyttää hyväkseen tai jollain tavoin alistaa tai rajoittaa. Nämä teologiat näyttävät päällisin puolin perustelevan käsityksiään Raamatulla, mutta käytännössä ne vetoavat perisynnin alaisen ihmisen lihallisiin inhimillisiin tunteisiin inhimillistämällä Jumalan. Nämä teologiat käyttävät härskisti kristillistä rakkautta oman ideologiansa pönkittämiseen. Kristityn odotetaan laupiaan samarialais vertauskuvan mukaan asettuvan sorretun eli niiden puolelle, muussa tapauksessa kristitty on sortaja. Nämä teologiat näkevät, että samalla tavalla kuin niiden omat teologiat, kaikki teologia nousee omalta historialliselta taustaltaan. Tämän pohjalta ne päättelevät, että Raamattukin on kirjoittamisaikansa historialliselta taustalta nouseva dokumentti. Niinpä siihen on jäänyt sen ajan eri ihmisryhmiä sortavia rakenteita. Näiden teologioiden eli aatteiden tehtävänä on purkaa näitä rakenteita. Ne pyrkivät Jumalan sanan ja Jumalan ”inhimillistämisen” eli ”tämän puoleistamiseen”. Niiden mukaan: ”Ihmistieteen tulokset voivat puhdistaa kristillistä teologiaa ja auttaa tulkitsemaan jumalallista ilmoitusta uudella tavalla.” Hedelmistään puu tunnetaan. Osittain näiden teologioiden vaikutuksesta suurin osa kristillisistä kirkoista on rappeutunut ja rappeutumassa kaiken hyväksyviksi laitoksiksi joissa synnistä ei saa saarnata, koska kukaan ei saa loukkaantua tai pahoittaa mieltään. Samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltäminen kirkossa käsitetään näiden teologioiden eli aatteiden vaikutuksesta heidän alistamisenaan. Näistä asioista näemme, että näiden aatteiden takana on se sama vanha käärme, joka kyseenalaisti Jumalan sanan jo paratiisissa.

Noin vuodesta 80 jKr kristityt tulivat toistuvasti tuomituiksi uskonsa perusteella. Tuomarit vaativat tietoa oliko syytetty kristitty vai ei sekä uhraamista keisarille. Uhraamisesta kieltäytyminen ilmaisi valtiolle vihamielistä mielialaa, jonka rangaistuksena oli kuolema. Se oli majesteetti rikos. Kristityt olivat jatkuvan uhan alla vajaat 300 vuotta, kunnes Keisari Galerius antoi kristinuskon sallivan julistuksen 311. Koko tänä vainon aikana kristityt rukoilivat heitä vainoavan esivallan puolesta, kuten Paavali oli kehottanut (1 Tim. 2:1-2). Tuohon aikaan armeijan palkkalistoilla olevilla kristityillä sotilailla oli vaikeutena uskonnolliset pakanalliset palvonta menot, joihin heidän oli pakko virkansa puolesta osallistua ja virkatehtävätkin saattoivat olla kiperiä. Legendan mukaan keisari Maximianus teloitutti pohjoisafrikkalaisen kristityn legioonankomentaja Mauritiuksen ja koko hänen joukko-osastonsa 200-luvun loppupuolella, koska nämä kieltäytyivät noudattamasta keisarin käskyjä. Eri versioiden mukaan Mauritius, joko kieltäytyi surmaamasta kristittyjä uskonveljiään tai uhraamasta pakanajumalille. Tästä muistona meillä suomessa on 22. syyskuuta Maurin nimipäivä. Näin Mauritius toimi (Apt. 5:29) mukaan enemmän tulee totella Jumalaa kuin esivaltaa. Jos olisikin niin, että esivaltaa tulisi totella kaikessa mitä se käskee. Se tarkoittaisi pohjimmiltaan sitä että pienijoukko ihmisiä (esivallan edustajat) säätäisivät sen mikä on syntiä ja mikä ei. Raamattu olisi tällöin vain historiallinen kuriositeetti. Kirkkoisä Irenaeus (130-202) käsitteli kysymystä valtion synnystä. Irenaeuksen mukaan. ”Koska ihminen Jumalasta luopuessaan siihen määrään raaistui, että hän piti veriheimolaistaankin vihollisenaan ja eli pelotta sekä kaikessa levottomuudessa, ihmismurhassa että himossa. Jumala asetti hänen yläpuolellensa inhimillisen pelon (sillä he eivät tunnustaneet Jumalan pelkoa), että he alistettuina ihmisten vallan alle ja heidän lakinsa sitomina, saavuttaisivat jonkin määrän vanhurskautta ja hillitsisivät toinen toistaan pelätessään julkisesti esiin asetettua miekkaa. Niin kuin apostoli sanoo: ’Sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi joka pahaa tekee’. Tämän tähden viranomaiset kun heillä on lait vanhurskauden verhona eivät joudu syytösten alaisiksi mistään teoista, joita he ovat oikeudenmukaisesti ja lainmukaisesti tehneet, eivätkä saa niistä rangaistuksia. Mutta mitä hyvänsä tekevätkin epäoikeudenmukaisesti, väärin vanhurskaan kaatamiseksi ja tyrannien tavoin, he myöskin niissä teoissaan tulevat tuhoutumaan Jumalan vanhurskaan tuomion edessä. Kansojen (pakanoiden) hyödyksi on Jumala asettanut maallisen hallituksen, (ei paholainen, joka ei koskaan ole levossa eikä tahdo että kansatkaan eläisivät rauhassa) ”.

Miten laajalle maallinen esivalta ulottuu: ”Maallisen vallan lait eivät ulotu kauemmaksi kuin ruumiiseen ja omaisuuteen ja ulkonaiseen, maanpäälliseen todellisuuteen. Sielua hallitsee näet Jumala itse yksin eikä hän voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita sitä. Jos maallinen valta julkeaa laatia lakeja sielulle, se tunkeutuu Jumalan valtapiiriin ja kykenee ainoastaan viettelemään ja turmelemaan sieluja.” (Luther Maallisesta esivallasta 1523). Miten kristityn ruhtinaan tulee toimia. ”Ruhtinas ei saa ajatella: ’Maa ja kansa ovat minun, ja minä teen niinkuin minua miellyttää’, vaan: ’Minä olen maan ja kansan oma, ja haluan toimia niiden hyväksi ja hyödyksi. En tahdo pyrkiä kohoamaan korkealle ja hallitsemaan, vaan suojelemaan ja puolustamaan heitä rauhan vallitessa.’ Hänen tulee loihtia silmiensä eteen Kristuksen kuva ja sanoa: ’Katso, Kristus, ylimmäinen ruhtinas, tuli ja palveli minua eikä pyrkinyt vallitsemaan minua eikä saamaan minulta tavaraa eikä kunniaa. Hän katsoi vain minun hätääni ja teki kaikkensa, jotta minä saisin vallita häntä, saisin hänestä ja hänen kauttaan omaisuutta ja kunniaa. Tahdon menetellä samoin; en tavoittele alamaisteni kustannuksella omaa hyötyäni, vaan ainoastaan heidän hyötyään; haluan palvella heitä asemani avulla, suojella, tutkia ja puolustaa heitä ja hallita heidän hyväkseen enkä omaksi hyödykseni.’ Toiseksi hänen on alamaisilleen osoitettava rakkautta ja palveltava heitä kristillisesti. Kolmanneksi hänen on suhteessaan neuvonantajiinsa ja ylimyksiinsä pidettävä järkensä vapaana, eikä hän saa antaa minkään kahlehtia ymmärrystään. Neljänneksi hänen on kohdeltava pahantekijöitä harkitun vakavasti ja ankarasti. Silloin hänen säätynsä menettelee ulkonaisesti ja sisällisesti oikein ja miellyttää Jumalaa ja ihmisiä. Mutta hänen täytyy valmistautua saamaan sen tähden osakseen paljon kateutta ja harmia. Sangen pian sellainen ruhtinas saa ristin kannettavakseen.” (Luther Maallisesta esivallasta 1523). Kirkollisen vallan ja maallisen vallan rajapintaa käsitellään laveammin Augsburgin tunnustuksen 28 artiklassa, jossa sanotaan: ”Esivalta ei varjele sieluja vaan ruumiita ja maallisia asioita laittomuuden estämiseksi ja se harjoittaa pakkoa miekalla ja ruumiillisilla rangaistuksilla. Evankeliumi taas varjelee sieluja jumalattomilta mielipiteiltä, Perkeleeltä ja iankaikkiselta kuolemalta. Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa. Kirkollisella vallalla on oma valtuutuksensa, nimittäin opettaa evankeliumia ja toimittaa sakramentit. Se ei saa sekaantua sille vieraisiin tehtäviin, ei vaihtaa maallisia hallituksia, ei kumota esivallan säätämiä lakeja, ei kieltää lain määräämää kuuliaisuutta, ei asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Sillä Kristus sanoo: ’Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta’, (Joh. 18:36) tai: ’Kuka on asettanut minut teille tuomariksi tai jakomieheksi?’ (Luuk. 12:14) Myös Paavali sanoo: ’Meillä on yhdyskuntamme taivaissa’ (Fil. 3:20), ja edelleen: ’Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan järjen päätelmät’ jne. (2 Kor. 10:4) Tällä tavalla meikäläiset erottavat kummankin vallan tehtävät ja kehottavat kunnioittamaan molempia ja tunnustamaan, että molemmat ovat Jumalan lahja ja hyvä teko.” Tunnustuskirjoja kiinnostaa vain yksi kysymys kuinka kristityt jotka muodostavat kirkon eli Kristuksen uskovien yhteisön elävät myös maailmassa kunnes Jumalan valtakunta tulee täyteydessään. Tunnustuskirjojen viesti ei ole että Jumala hyväksyy jokaisen hallituksen, vaan että kristillinen elämä evankeliumin alla ei ylipäätään pyri maallisten hallitusten kukistamiseen. Sen sijaan kristityt on kutsuttu olemaan kuuliaisia hallitukselle kaikessa mitä voidaan tehdä ilman syntiä.

Lopuksi kuulemme katkelman Isosta katekismuksesta: ”Vanhemmillemme ja koko esivallalle on annettu käsky tehdä meille kaikenlaista hyvää. Siten me emme ota hyvää vastaan heiltä, vaan heidän kauttaan Jumalalta. Luodut ovat nimittäin vain käsi, kanava ja väline, joiden kautta Jumala antaa kaiken. Meidän tulee suostua ottamaan Jumalan lahjat vastaan siihen tarkoitukseen luoduilta välikappaleilta eikä ylimielisesti etsiä muita kuin Jumalan määräämiä tapoja ja teitä. Se nimittäin merkitsisi kaiken etsimistä omasta itsestään eikä sen vastaanottamista Jumalalta. Jumala antaa ja säilyttää meille ravinnon, kodin ja konnun, suojan ja turvallisuuden hallitsijoiden välityksellä.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Esivalta on Jumalan käsi, jonka kautta hän jakaa meille kaikkea hyvää. Kristityn tulee totella esivaltaansa, joka on Jumalan palvelija ja koska se on Jumalan palvelija kristitty voi toimia esivallan virassa palvellen Jumalaa. Siitä huolimatta, että esivalta on Jumalan palvelija, niin esivallan viranhaltija voi hairahtua kuten kuka tahansa muukin ihminen ja pakottaa alamaisensa tekemään syntiä. Tällöin on toteltava enemmän Jumalaa, jonka palvelija esivalta on eikä hairahtunutta viranhaltijaa. Ihmisten lait ohjaavat meitä katsomaan itseemme, kun taas Jumalan laki ohjaa meitä katsomaan Kristukseen. Nostakaamme siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme kohti Kristusta valtakuntamme päämiestä uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XVII Kristuksen tuomiolle tulo

Augsburgin tunnustus XVII Kristuksen tuomiolle tulo Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa. Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 17. Kristuksen tuomiolle tuleminen Seitsemännentoista artiklan tunnustus hyväksytään, sillä Apostolisen uskontunnustuksen ja Raamatun perusteella koko katolinen kirkko tietää, että Kristus tulee viimeisenä päivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Siksi he tuomitsevat oikein uudestikastajat, jotka ajattelevat, että jumalattomien ja paholaisen rangaistuksella tulee olemaan loppu ja jotka kuvittelevat kuten juutalaiset, että tähän maailmaan perustetaan ennen kuolleiden ylösnousemusta vanhurskaiden valtakunta, jossa jumalattomat on alistettu.

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa tämän artiklan johdosta seuraavasti. Mitä tulee seitsemänteentoista artiklaan, että Kristus tulee aikojen lopussa ja tuomitsee elävät ja kuolleet ja että hän antaa hurskaille iankaikkisen elämän ja loppumattoman autuuden, kun taas jumalattomat tulevat saamaan iankaikkisen rangaistuksen. Me myös avoimesti sanomme näin ja pidämme tämän totena. Mutta ne puhuvat järjettömiä jotka sanovat, että siunaukset tai rangaistukset tulevat loppumaan, tai jotka esittävät juutalaisia käsityksiä, tai paremminkin sanottuna taruja sanomalla, että pyhät ja hurskaat tulevat hallitsemaan maailmaa ennen kuolleiden ylösnousemusta. Tästä syystä me kartamme heitä ja tuomitsemme heidät valheellisten tarujen sepittäjiksi ja vahingollisten kuvitelmien keksijöiksi. (Ilm. 20:4-6)

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan. Raamattu opettaa, että Kristus on tulevaisuudessa tuleva kaikille ihmisille yhtaikaa nähtävällä tavalla toimittamaan tuomion (Matt. 25:31) ja viemään Kirkkonsa iankaikkiseen kirkkauteen (Hepr. 9:26 - 27). Tämä Kristuksen tulemus tulee olemaan yllättävä ja se tapahtuu hetkessä. ”Sillä niin kuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus.” (Matt. 24:27) Tästä Kristuksen tulemuksesta on lujasti pidettävä kiinni kristittyjen lihallisen uneliaisuuden torjumiseksi. Sen ajankohta on kuitenkin salattu. ”Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes Poika, ei kukaan muu kuin Isä.” (Mark. 13:32) Silti ihmiset esittävät siitä laskelmia. Raamattu kuitenkin ilmaisee suuren määrän Kristuksen tulemuksen merkkejä, joita ovat sodat, kulkutaudit, kirkkoon kohdistuva viha, maanjäristykset, tulvat ja erityisesti kristillisen kirkon sisällä väärät opettajat, luopuminen evankeliumista, Antikristuksen esiintyminen. Luther sanoo: ”Taivas ja maa natisevat liitoksissaan kuin vanha rakennus, joka jo on luhistumaisillaan; ne ovat jo aivan kuin aavistaisivat, että maailman loppu pian on käsillä ja se päivä ovella”. Se, etteivät ihmiset käsitä niitä tällaisiksi merkeiksi, johtuu perisynnistä, jonka vallassa sydämemme ovat. Perisynnin vuoksi ihminen pitää sitä, mikä on poikkeuksellista ja luonnotonta asiaankuuluvana ja luonnollisena. Kaikkien näiden synkkien merkkien joukossa on yksi valonpilkahdus. ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” (Matt. 24:14) Evankeliumin ääni ei siis pääse katoamaan maailmasta, vaikkei sitä moni uskosikaan. Miten pitkälti nämä merkit sitten ovat käyneet toteen? Lutherin mukaan ”enin osa noista merkeistä on jo tullut eikä paljoa muita ole odotettavissa”. Merkit ovat kuitenkin sellaisia, ettei niistä voi arvioida Kristuksen toisen tulemuksen ajankohtaa. Sen tähden Kristus sanoo: ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee”. (Matt. 24:42). Ihmiselämäkin on säädetty siten, että jokainen voi odottaa elämänsä päättymistä milloin tahansa. Kleemesin toisessa kirjeessä kirjoitetaan osuvasti. ”Niin kauan kuin olemme maan päällä, tehkäämme kääntymys. Me näet olemme savi taitajan käsissä. Jos savenvalaja on astiaa tekemässä ja se hänen käsissään vääntyy tai hajoaa, hän valaa sen uudestaan, mutta jos hän on ehtinyt panna sen uuniin, ei hän sitä enää voi korjata”. Samasta aiheesta kirjoittaa myös kirkkoisä Cyprianus (200-258) ”Katso, ne asiat tapahtuvat, jotka on Jumalan sanoilla etukäteen ilmoitettu. Silti kukaan ei ota nykyisistä tapahtumista opikseen, niin että huolehtisi tulevaisuudesta. Jopa keskellä onnettomuuksia, ihmisillä on aikaa pahuuteen. Enää ei ole edes mitään synnin tekemisen häpeää vaan syntiä tehdään ikään kuin oltaisiin hyväksyttävämpiä juuri syntien ansiosta. Niin kauan kuin ihminen on vielä tässä maailmassa, mikään katumus ei ole liian myöhäinen. Niin kauan kuin meillä on tämä muiden ihmisten kanssa yhteinen ruumis, myös meidän ruumiillinen tilamme on väistämättä yhteinen, eikä ihmisten välillä voida tehdä eroa ennen kuin on poistuttu tästä maailmasta. Sillä välin meitä kaikkia, pidetään samassa talossa, ja joudumme yhtäläisesti kokemaan kaiken, mikä taloa kohtaa, kunnes meidät ajallisen elämän päätyttyä erotetaan toiset ikuisen kuoleman ja toiset kuolemattomuuden asuinsijoihin.” Raamatun mukaan viimeisten aikojen ihmiset ovat samanlaisia kuin Nooan aikana. ”Sillä niin kuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva.” (Matt. 24:38-39) Ja Pietari kirjoittaa: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niin kuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2 Piet. 3:9) Mitä sitten viimeisellä tuomiolla tapahtuu? Tuomiopäivänä tuomiolla ovat langenneet enkelit: ”Sillä ei Jumala säästänyt enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin, ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäviksi.” (2 Piet. 2:4) Ja ihmiset. ”Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. ” (Matt. 25:32) Tuomion aiheena ovat kaikki sanat ja kaikki ajatukset ja kaikki teot olivatpa ne hyviä tai pahoja. ”Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä. (Matt. 12:36) Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa. (Saarn. 12:14) Eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hepr. 4:13) Silloin jokaiselle annetaan hänen tekojensa mukaan (Room. 2:6). Tällaisella tuomiolla ei mikään ihmisestä lähtevä teko tai usko kestä. Sen tähden Kristus sanookin: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. (Joh. 6:29) Ja Johanneksen evankeliumissa on lohdulliset sanat. ”Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan”. (Joh. 3:18) ”Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda.” (Matt. 25:34,41) Kristus ei lainatussa kohdassa sano, että helvetin tuli on valmistettu ihmisille, sillä vaikka he ovatkin kaikki syntisiä ja syypäitä iankaikkiseen kuolemaan, on Jumala halunnut pelastaa heidät tästä vaivasta siten, että hän on antanut Poikansa meidän puolestamme kuolemaan. Luther kirjoittaa: ”Kuinka monet tuhannet huokaavatkaan helvetissä, vaikka he eivät ole kasanneet päälleen edes tuhannetta osaa meidän synneistämme! Heitä rangaistaan nyt ikuisesti ehkä yhden syntiinlankeemuksen takia, sillä ei pidä pettää itseään Jumala tuomitsee henkilöön katsomatta.” (En minä kuole vaan elän). Kuten Lutherin lainauksesta tulee ilmi, ihminen ei ilman Kristusta voi välttää tuomiota. Kun tuomio on näin jyrkkä ja lihalle epämieluinen. Ihmiset ovat kehitelleet perisynnin alaisen ihmismielen mukaisia käsityksiä viimeiseen tuomioon liittyen. Tämä artikla on suunnattu näitä käsityksiä vastaan.

Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa. Tässä on kyse apokatastasis opin kieltämisestä. Apokatastasis sana esiintyy Apostolien teoissa ”Jonka tosin tulee omistaa taivas, niihin aikoihin asti kuin ne kaikki jälleen asetetaan (αποκαταστασεως), mitkä Jumala on puhunut kaikkein pyhäin prophetainsa suun kautta, hamasta maailman alusta.” (Apt. 3:21). Tuottelias kirkkoisä Origenes (185-254) muotoili tämän opin. Origenesta arvioitaessa on huomattava, että hänen teoksensa ovat keskenään ristiriitaisia. Eräissä teoksissaan hän kumoaa toisessa teoksessaan esittämän väärän opin oikeaoppisella opetuksella. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin hänen vääriin tulkintoihinsa, sillä säilyneissä kirjoituksissaan hän kannattaa apokatastasis oppia, joka muodostui hyvin tärkeäksi opiksi origenistiksessa liikkeessä. Apokatastasis opin mukaan kaikkien sielut tulevat ajan mittaan täydellisesti puhdistumaan synnistä ja siten saavuttavat tilan, jossa ne palautetaan ennalleen alkuperäiseen paratiisilliseen tilaansa, joka tunnetaan nimellä apokatastaasi ”kaiken ennalleen saattaminen”. Tähän sisältyy myös näkemys että Saatanakin tulee puhdistetuksi ja lopulta pelastuu. Helvetti on siis vain väliaikainen puhdistava väliaste ennen varsinaista lopullista ennalleen saattamista. Tätä oppia ei varhaisessa kirkossa hyväksytty, vaan se kiellettiin. Apokatastasis oppi hylättiin lopullisesti, vuonna 553 Konstantinopolissa kokoontuneessa viidennessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jossa Origenes kannattajineen tuomittiin harhaoppisiksi. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisen ajankohtana tämän tuomitseminen oli jälleen ajankohtaista, sillä monissa uudestikastaja ryhmittymissä kannatettiin tätä oppia. Mikä onkin luonnollista, sillä uudestikastajien lähtökohdathan ovat reformoidussa teologiassa. Reformoitujen Kristus käsityksellä sillä, että Kristus lihaksi tullessaan jäi myös lihan ulkopuolelle (extra Calvinisticum), on muitakin seurauksia kuin harhainen sakramentti oppi. Kun luterilaisuudessa Kristus sitoutuu sanaan ja sakramentteihin. Reformoitujen lihan ulkopuolinen (eli sanan ja sakramenttien ulkopuolinen) Kristus mahdollistaa Jumalan pelastavan toiminnan myös sanan ja sakramenttien ohitse. Tätä sovelletaankin usein pelastukseen kirkon ulkopuolella, erityisesti juutalaisuuden piirissä toteutuvana. Lisäksi tämä sanan ja sakramenttien ulkopuolinen Kristus voidaan tulkita myös apokatastasis-merkityksessä: koska Kristuksen herruus ulottuu kaikkialle eikä Kristus rajaa itseään eksklusiivisesti vain sanaan ja sakramentteihin, on mahdollista että kaikki pelastuvat. Tämä tulee ilmi Ulrich Zwinglin (1484-1531) viimeisessä teoksessa jossa Zwingli kirjoittaa seuraavasti. ”Uskon siis, että uskovien sielut lentävät taivaaseen heti, kun he lähtevät ruumiista ja tulevat Jumalan luo ja iloitsevat ikuisesti. Siellä tapaat seuraavia Abel, Eenok, Nooa, Aabraham, Pietari, Paavali, Herakles, Theseus, Sokrates, Aristeides, Antigonos, Numa, Camillus, Cato ja Scipio. Ei ole ollut olemassa ainoatakaan hyvää ihmistä eikä tule olemaan yhtään pyhää sydäntä tai uskollista sielua aina maailman alusta sen loppuun asti, jota et näe taivaassa Jumalan kanssa.” Tämä ei jäänyt Lutherilta huomaamatta. Lyhyessä ehtoollistunnustuksessaan 1544 hän kirjoittaa: ”Zwinglin kuoleman jälkeen ilmestyi kirja, jonka hän on kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa. Sen nimi on ’Kristillisen uskon selitys kristilliselle kuninkaalle jne.’. Tämän kirjan myötä hän ei ainoastaan pysy pyhän sakramentin vihollisena, vaan hänestä on tullut täysiverinen pakana. Kertokoon minulle, se teistä, joka haluaa olla kristitty, mihin tarvitaan kastetta, sakramenttia, Kristusta, evankeliumia tai profeettoja ja Raamattua, jos sellaiset jumalattomat pakanat, kuten Sokrates, Aristides, Numa ja epikurolainen Scipio, ovat pelastettuja ja pyhitettyjä yhdessä patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kanssa taivaassa. Vaikka he eivät ole tienneet mitään Jumalasta, Raamatusta, evankeliumista, Kristuksesta, kasteesta, sakramentista tai kristillisestä uskosta?” Apokatastasis oppi rauhoittaa kummasti lihallisen ihmisen mielen, sillä synnin hädälle eikä parannukselle ole tarvetta, koska kuolipa ihminen millaisessa tilassa tahansa uskovana tai ei, niin lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Apokatastasis opilla on nykyään kannattajia enenevissä määrin. Tämän päivän ihmisten mielestä oikeudenmukaisuus johon liittyy kosto, on epäkristillinen ajatus. Eikä nykypäivän ihminen ole keksinyt tuomittujen ikuiselle kärsimyksellekään mitään tarkoitusta. Nämä ja muut vastaavat ajatukset eivät ole peräisin Jumalan sanasta, vaan perisynnin alaisesta lihasta ja ne pyrkivät paaduttamaan omantunnon. Näitä vastaan on hyvä kuulla mitä Kristus sanoo: ”Jos sinun silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvettiin, jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu.” (Mark. 9:47-48).

Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu. Tässä on kyse kiliasmin tuomitsemisesta. Kiliastit uskovat oppiin Kristuksen tuhatvuotisesta maanpäällisestä valtakunnasta. Tämä näkemys perustuu Johanneksen ilmestyskirjan 20 lukuun. ”Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään. Ja hän otti kiinni lohikäärmeen, sen vanhan käärmeen, joka on perkele ja saatana, ja sitoi hänet tuhanneksi vuodeksi ja heitti hänet syvyyteen ja sulki ja lukitsi sen sinetillä hänen jälkeensä, ettei hän enää kansoja villitsisi, siihen asti kuin ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet; sen jälkeen hänet pitää päästettämän irti vähäksi aikaa. Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta. Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.” (Ilm. 20:1-6). Kiliasteihin kuuluivat kirkkoisistä muun muassa Justinos Marttyyri (100-162), Irenaeus (130-202), Tertullianus (155-230), Origenes (185-254).Vaikka näinkin tunnetut kirkkoisät olivat kiliasmin kannalla, silti suurin osa kirkkoisistä ei mainitse kiliasmia teoksissaan. Seuraavaksi kuulemme katkelman Justinos Marttyyrin kirjoituksesta Dialogin Tryfonin kanssa. ”Sano minulle, uskotteko että Jerusalem rakennetaan uudestaan? Olen jo tunnustanut sinulle, että minulla ja monella muulla on tämä näkemys, ja tiedämme varmasti niin tapahtuvan. Kuten olen sanonut sinulle, kristittyjen joukossa on toisaalta myös monia puhtaan ja hurskaan suunnan edustajia, jotka eivät ajattele näin. Mutta minä ja muut oikeauskoiset kristityt tiedämme, että tulee tuhannen vuoden aika jälleen rakennetussa, kaunistetussa ja laajennetussa Jerusalemissa, kuten profeetat Hesekiel, Jesaja (Jes. 65:17-25) ja muut vahvistavat. Meidän joukostamme muuan mies Johannes yksi Kristuksen apostoleista on ennustanut hänelle tulleessa ilmestyksessä, että meidän Kristukseemme uskovat viettävät tuhat vuotta Jerusalemissa ja sen jälkeen koittaa yleinen ikuinen ja kaikkia samalla kertaa koskeva ylösnousemus ja tuomio.” Katkelmassa Justinos todistaa, että oli sekä niitä, jotka uskoivat, että niitä jotka eivät uskoneet kiliasmiin. Tämä oppi oli hyvin suosittu monien harhaoppisten piirissä. Erityisen tärkeä se oli montanolaisuudessa. Varhaisen kirkon piirissä ei mielellään ryhdytty selittämään ilmestyskirjaa sen vuoksi, etteivät epämääräiset, inhimilliset tulkinnat sekoittaisi sen salattua merkitystä. Aleksandriassa Egyptissä vaikuttanut marttyyri piispa Dionysios Aleksandrialainen (200 luvulla) kirjoitti suhtautumisestaan Ilmestyskirjaan seuraavasti: ”Minä en tohtisi hylätä kirjaa, koska useat veljet lueskelevat sitä. Arvelen että käsitys siitä on minun käsityskykyni yläpuolella, ja luulen että yksityiskohtien selitys on salattu ja ihmeellinen. Sillä vaikka en ymmärräkään, niin luulen, että sanoihin on pantu syvempi ajatus. En mittaa enkä arvostele ymmärrykselläni, myönnän uskolle enemmän ja olen sitä mieltä, että se on liian korkeaa minun käsitettäväkseni. En hylkää mitä en ole ymmärtänyt, ihailen enemmänkin siksi, etten ole käsittänyt”. Varhainen kiliasmi syntyi Raamatun antamien tietojen väärästä ja liian kirjaimellisesta tulkinnasta, johon vaikutti myös tuon ajan maailman tilanne ja kristittyjen asema siinä. Juutalaiset olivat voimakkaan Messias odotuksen vallassa. He toivoivat hänestä kansansa voiman ja kunnian palauttajaa, maallista valtiasta. Samanlaiset näkymät siirtyivät juutalaiskristittyjen kautta kirkkoon. Kristuksen toinen tuleminen ja hänen valtakuntansa käsitettiin kiliastisessa mielessä. Tätä edistivät kristittyjen epävarma yhteiskunnallinen asema ja vaino, mikä ilmeni voimakkaana Kristuksen tulemisen odottamisena. Tämä puolestaan laantui kirkon aseman vakiintuessa, jolloin myös kirjaimelliset kiliastiset odotukset loppuivat. Uskonpuhdistuksen aikaisten hurmahenkien piirissä kiliasmi esiintyi siinä muodossa, että Kristus ennen tuomiolle tuloaan ottaa uskovaisten kautta vallan maailmassa ja sitoo saatanan ulkonaisella pakolla, eli maallisella miekalla valmistaen näin maailmaa lopullista tuomiota varten. Niinpä kasteenuusijat pyrkivätkin perustamaan profeetaallis-maallisia jumalanvaltakuntia. Osa uudestikastajista perusti väkivalloin saksan Münsteriin Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan 1534. He pitivät kaupunkia hallussa 16 kuukautta. Kaupunkilaiset pakko kastettiin, heidän omaisuus takavarikoitiin, raha kiellettiin ja kaikki muut kirjat paitsi raamattu poltettiin. Sittemmin kaupungin valtaajat surmattiin ja laitettiin kolmeen häkkiin Münsterin kirkon toriin roikkumaan, missä yhä tänään roikkuu kolme häkkiä muistona tuosta tapahtumasta. Luterilainen puhdasoppisuuden ajan teologi Valentin Ernst Löscher (1673-1749) kirjoittaa aikansa pietistisestä kiliasmista seuraavaa. ”Tunnustuskirjoissa ei tuomita niitä, jotka toivovat vain, että Kaikkein korkein antaisi uskovilleen vielä ennen viimeistä päivää muutamia onnellisia päiviä tai että hän lahjoittaisi suuren juutalaisten ja pakanoiden kääntymyksen. Niitäkään ei tuomita, jotka eivät tee muuta kuin ovat sillä kannalla, että Ilmestyskirjan 20 luku ja eräät muut ennustukset, jotka käsittelevät kirkon kukoistamista, eivät ole vielä täyttyneet. Mutta Augsburgin tunnustuksen 17 artiklassa tuomitaan varsinainen kiliasmi eli harha, jonka mukaan uskotaan, että tässä maailmassa tulee olemaan tuhatvuotinen kirkkauden valtakunta, jossa pyhillä on yleinen herruus, ja että ristinvaltakunta lakkaa ja kaikki pahat kukistetaan ennen viimeistä päivää. Tällä opetuksella on erittäin vahingollisia piirteitä, sillä kiliastien mukaan armonvaltakunta ja siihen kuuluvat armonvälineet lakkaavat tässä maailmassa. ’Tuhatvuotisessa valtakunnassa ei sakramentaalinen kaste ole enää tarpeen eikä Jeesuksen ruumiin ja veren sakramentaalista nauttimista enää tarvita eikä harjoiteta.’ Kiliasmin mukaan Kristus tulee näkyväisellä tavalla vielä toisen kerran ja oleskelee ihmisten keskuudessa tuon tuhatvuotisen valtakunnan ajan. Tämä on vastoin selviä Raamatun todistuksia. ’Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.’ (Matt. 25:31-32) Pietismin isäksi sanottu Philipp Jakob Spener (1635-1705) väittää, että on odotettavissa maanpäällinen valtakunta, joka ei ole yli 1700 vuotta kestänyt armon valtakunta ja että kaikki epäoikeudenmukaisuus loppuu. Kiliastit nimittäin opettavat sellaista valtakuntaa, jonka on määrä tulla kaikkien nykyisten valtakuntien tilalle, joiden täten täytyy hävitä. Spenerin mukaan kiliasmi, jota ei johdeta münsterinläisten tai juutalaisten tavalla tai joka ei johda kapinaan ei ole tunnustuskirjojen vastainen.” (Löscher Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa)

Seuraavaksi käsittelemme tämän päivän kiliasmia. Useat Suomen kristilliset liikkeet luterilaisen kirkon sisälläkin ovat saaneet paljon vaikutteita evankelikalismiksi nimetyltä liikehdinnältä, joka ei muodosta omaa kirkkokuntaansa, vaan vaikuttaa liikkeenä eri kirkkokuntien sisällä. Evankelikalismi alkoi muotoutua 1700-luvulla, kun John Wesley (1703-1791) ja Jonathan Edwards (1703-1758) saivat toiminnallaan aikaan laajoja herätyksiä. Liike korostaa Raamatun merkitystä ja kannattaa kirjaimellista Raamatuntukintaa, jota sovelletaan etenkin Raamatun lopunajan tapahtumien tulkintaan, joiden uskotaan toteutuvan maailmanhistoriassa kirjaimellisesti. Plymouthin veljien johtohahmo John Darby (1800-1882) kehitti dispensationalismiksi kutsututun järjestelmän, jolla on evankelikaalisen liikkeen piirissä laaja kannatus. Darby teki teologiassaan eron kirkon ja Israelin välille ja väitti Jumalalla olevan kaksi erillistä kansaa ja ohjelmaa, joita hän toteuttaa historiassa. Johdonmukaisena kehittämälleen teologialle hän erotti Raamatussa Israelille suunnatut kohdat kirkolle suunnatuista kohdista. Dispensationalismin mukaan Vanhan testamentin Israelin kansan messiaanista kuningaskuntaa koskevat ennustukset eivät toteutuneet Kristuksessa, vaan ne toteutuvat tulevaisuudessa. Heidän mukaansa on olemassa yksi Jumalan kansa, jolla on kaksi erillistä vakiintunutta organisaatiota maanpäällä eli kristillinen kirkko ja Israel. Tästä poikii oletus, että nykyinen Israelin valtio on liitoksissa siihen miten Jumala saa aikaan viimeiset tapahtumat. Tällä on poliittisia seurauksia. Dispensationalistit asettuvat usein tukemaan Israelin kansaa, koska Jumala on antanut Aabrahamille lupauksen: ”Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.”(1 Moos. 12:3). He käsittävät, että tässä puhutaan yhä tänä päivänä Aabrahamin lihallisista jälkeläisistä, eikä niinkään Kristukseen uskovasta seurakunnasta. Vaikka Paavali sanoo: ”Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi.” (Room. 4:14) Ja Kristus sanoo: ”Tehkäät siis soveliaat parannuksen hedelmät ja älkäät ruvetko sanomaan itsellänne: Abraham on meidän isämme; sillä minä sanon teille, että Jumala taitaa näistä kivistä herättää Abrahamille lapset.” (Luuk. 3:8) Niinpä johdonmukaisena omalle kannalleen he usein kritiikittömästi tukevat Israelia, koska ajattelevat, että ”asettumalla nykyisessä Lähi-idän konfliktissa palestiinalaisten puolelle, ihminen asettuu Jumalaa vastaan ja tulee tuomituksi.” Monet aatteen kannattajat ovat pitäneet Israelin valtion perustamista 1948 profetian täyttymyksenä. Ja 1967 Israelin vallatessa Jerusalemin vanhan kaupungin toteutui heidän mukaansa Kristuksen lausuma profetia: Jerusalem ”on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät.” (Luuk. 21:24) Heitä ei näytä häiritsevän se, että Paavali on ollut täysin tietämätön, siitä että Jumalalla on kaksi erillistä organisaatiota juutalaiset ja kristillinen kirkko. ”Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan” (Fil. 3:3) Tämä dispensationalismin harha, ei ole tuottanut hyvää hedelmää. Oleellinen harha tässä on se, että vanhurskauttamisoppi yksin Kristuksen ansion tähden hylätään, kun ajatellaan, että Jumalalla on kaksi erillistä ohjelmaa toinen Kristukseen uskoville ja toinen juutalaisille.

Seuraavaksi kuulemme lainauksen luterilaisen dogmatiikan kirjoittajalta Franz Pieperiltä (1852-1931). ”Koko tuhatvuotisopilla ei ole mitään pohjaa Raamatussa, koska ne raamatunkohdat, joihin sen tueksi viitataan, Raamatussa itsessään selitetään uuden liiton Kirkon hengellistä ihanuutta koskeviksi, jonka alkuna on Kristuksen tulemus lihaan ja evankeliumin saarna maailmassa.’Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla. Ja minä hävitän vaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista. Sodan jousi hävitetään, ja hän julistaa rauhan kansoille. Ja hänen hallituksensa ulottuu merestä mereen, Eufrat-virrasta hamaan maan ääriin.’ (Sak. 9:9-10) Toisin sanoen se, mitä tämä ja muut Vanhan Testamentin kohdat sanovat tulevasta maailmanrauhasta, toteutuu täydellisesti, ei vasta tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa, vaan siinä, että Jumala saarnauttamalla evankeliumia maailmassa saa aikaan rauhan lapsia. Uskossa evankeliumiin on kristillisellä kirkolla maan päällä pysyvä rauha, jota parempaa ei maan päällä tai tämän maailman vaiheissa voi tulla. Kiliastien tulkinta, joka tarkoittaa maallista tai ulkonaista rauhaa, on nimenomaan kielletty. ’Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.’ (Matt. 10:34). Eikä Ilmestyskirjan 20. lukua voida esittää maanpäällisen tuhatvuotisopin tueksi, koska siinä mainittu ’hallitseminen Kristuksen kanssa’ tapahtuu taivaassa. ’Ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta.’ (Ilm. 20:4) Kun tässä sanotaan uskovien saavan hallita Kristuksen kanssa taivaassa, ei sen pitäisi meitä oudoksuttaa. Onhan Kristus tehnyt uskovat sekä papeiksi että myös kuninkaiksi ’Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa;’ (1. Piet. 2:9). Ja Paavali kirjoittaa ’Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan jopa enkeleitäkin?’ (1. Kor. 6:3). Tässä on meille tarjolla suuri lohdutus, niin ettei meidän tarvitse pelätä, sillä uskoessamme Kristukseen saamme olla kokonaan vapaat tuomiosta. Ne raamatunkohdat, joihin kiliasmi vetoaa, tulevat Raamatun itsensä antaman selityksen mukaan täydeksi todellisuudeksi sen kautta, mitä uuden liiton Kirkolla jo on uskon kautta evankeliumiin ja mitä se taivaassa odottaa. Mitä Ilmestyskirjan 20 luvun mainittuun Saatanan sitomiseen tulee, ei Raamattu jätä meitä epävarmuuteen tämänkään sanonnan oikeasta käsittämisestä. Raamatun mukaan koko ihmiskunta on Perkeleen valtaan alistettu syntivelan tähden, johon maailma on syypää. Kristuksen sovituskuolema on vienyt pohjan tältä herruudelta (Joh. 12:31; 16:11). Yksityisten ihmisten kohdalta on Perkeleen valta lopussa ja Perkele siis heidän kohdaltaan sidottu siitä hetkestä, jolloin he kääntyvät uskon kautta Kristuksen antamaan syntien anteeksiantamukseen. Ei ole olemassa mitään muuta keinoa ihmiskunnan vapauttamiseksi Perkeleen vallasta kuin evankeliumin saarna ja usko evankeliumiin. Jos olemme varmat tästä, on meidän pakko Lutherin tavoin katsoa noiden tuhannen vuoden alkaneen silloin, kuin evankeliumin saarna lähti liikkeelle ihmiskunnan keskuuteen.” Samaa mitä Franz Pieper lainatussa kohdassa sanoo todistaa koko Uusi testamentti. ”Vaan tämä on se, mikä ennen sanottu on Joelin prophetan kautta: Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle” (Apt. 2:15-17) Tämän Pietarin saarnan mukaan viimeiset päivät olivat jo silloin alkaneet kun Pietari saarnasi. Kristushan oli jo tuolloin tullut lihaan kuollut ja ylösnoussut ja tuonut Jumalan valtakunnan sen sanan joka saarnaa syntien anteeksiantamusta ihmisten keskelle. Samaa todistaa Heprealaiskirje ”Jumala puhui muinen usein ja monella muotoa isille prophetain kautta; näinä viimeisinä päivinä on hän meille puhunut Poikansa kautta” (Hepr. 1:1) Ja useita muita Uudesta testamentin kohtia (Hepr. 9:26, 1 Kor. 10:11, 1 Piet. 1:20, 1 Joh. 2:18). Viimeisiä päiviä ei siis tule siirtää hamaan tulevaisuuteen, vaan ne ovat juuri nyt käsillä. Niinpä Kristuksen mainitsemat viimeistenaikojen merkitkin (Matt.24) ovat käyneet toteen yhä lisääntyvässä määrin siitä hetkestä lähtien kun ne ensikertaa lausuttiin. Viimeiset ajat alkoivat siis kun Kristus tuli lihaksi. Eivät ne ala vasta satojen tai tuhansien vuosien kuluttua. Niinpä ”tuhat vuotta” (Ilm. 20) ynnä ”vähä aika” muodostavat koko uuden liiton ajan, koska tuhatta vuotta seuraavan vähän ajan jälkeen välittömästi seuraa tuomio. ”Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin. Mutta taivaasta iskee tuli, ja se tuhoaa ne kaikki.” (Ilm. 20:7-9) Milloin tuo ”vähä aika”, jolloin Saatana on taas oleva valloillaan, alkaa tai on alkanut, on yhtä mahdotonta arvioida kuin viimeisen tuomion alkamisen päivä. Sen tunnusmerkiksi sanotaan kuitenkin hyökkäys ”pyhien leiriä ja sitä rakastettua kaupunkia vastaan” siis kristillistä kirkkoa vastaan. Tässä hyökätään sitä oppia vastaan, jonka varassa kristillinen kirkko seisoo, että meillä on Kristuksen sovitustyön ansiosta syntien anteeksiantamus. Tätähän tänä päivänä epäsuorasti kirkoissa tapahtuu. Kun syntiä ei enää saa saarnastuolista sanoa synniksi, vaan jossain tapauksissa jopa siunaukseksi Kristuksen sovitustyö menee hukkaan. Koska se on sovitus juuri synnistä, eikä mistään muusta. Jumala vihaa syntiä niin paljon, että Hänen ainoan Poikansa täytyi vuodattaa verensä ja tulla uhriksi, meidän syntiemme vuoksi.

Kiliasmiin liittyy vielä käsitys, että on odotettavissa juutalaisten yleinen kääntyminen. Jo 1600 luvulla pietismin isä Philipp Jakob Spener teki luterilaisten keskuudessa suosituksi näkemyksen, että Paavali opettaa Roomalaiskirjeen 11 luvussa juutalaisten tulevaa joukko kääntymystä. ”Sillä minä en tahdo, veljet ettette olisi oman viisautenne varassa pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva’” (Room. 11:25-26) Jos tämä jae otettaisiin kirjaimellisesti, niin silloinhan jokainen Aabrahamin jälkeläinen olipa kuollut tai elävä olisi pelastuva. Todellisuudessa tässä puhutaan koko hengellisestä Israelista, eli Israelista valittujen koko lukumäärästä. Nimittäin sanat "kaikki Israel" ovat rinnastetut sanoihin ”pakanain täysi luku". Samalla tavalla kuten pakanain täysi luku ei tarkoita kaikkia lihanpuolesta pakanoita, vaan pakanoista valittujen kokonaismäärää. Samalla tavalla tarkoittaa myös "kaikki Israel" Israelista valittujen kokonaismäärää. Jos se ei tarkoittaisi sitä, niin mitä Kristus sitten tarkoittaisi sanoessaan: ”Kuin Ihmisen Poika on tuleva, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8). Jos hän kiliastien mukaan löytää tuolloin uskovien kristittyjen lisäksi koko monimiljoonaisen Israelin kansan? Juutalaisia tulee siis kääntymään niin kauan kuin pakanoita kääntyy. Sen että pakanoiden aikaa kestää maailman loppuun asti, sanoo Kristus aivan selvästi ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” (Matt. 24:14). Ne jotka ovat valitut juutalaisista ja pakanoista, tulevat siis tämän kohdan mukaan uuden liiton armonajassa pelastumaan evankeliumin saarnan kautta uskossa Kristukseen. Enempää ei kyseinen kohta ilmaise.

Olemme nyt kuulleet ihmisen perisynnin alaisen lihan kehittelemistä käsityksistä, jotka koskevat viimeistä tuomiota. Apokatastasis oppi kaiken ennalleen saattamisesta tekee koko viimeisen tuomion tarpeettomaksi. Ja tulevaisuudessa tulevaa tuhatvuotista maanpäällistä valtakuntaa opettava kiliasmi taas nostaa lihallisia maanpäällisiä profetioita ja ennustuksia yli sakramenttien ja kiinnittää huomionsa utopistisiin näkyihin. Ja kaataa joissain tapauksissa koko vanhurskauttamisopin. Nämä molemmat käsitykset sumentavat viimeisen tuomion terävyyden. Niinpä ne ovatkin peräisin siltä vanhalta käärmeeltä saatanalta, joka tahtoo että kristityt paaduttaisivat omantuntonsa eivätkä valvoisi, vaan askartelisivat olemattomien näkyjen parissa kiliastien tavoin tai elelisivät apokatastasis opin mukaisesti suruttomina. Yksityisessä kristityssä viimeisen tuomion ja oman kuoleman ajattelu voi sen sijaan aikaansaada toisenlaisia piirteitä. Ihminen luonnostaan pelkää helvettiä ja sen tähden pyrkii välttämään sitä tekemällä sitä mikä oikein on. Tällöin hän joutuu ojasta allikkoon. Hänen jumalakseen tulee rangaistus jota hän pelkää ja koettaa tyynnytellä. Hänelle tulee orjan mieli ja hän kulkee orjan tietä. Uskosta tulee väkinäistä punnertamista ja varmuuden tilalle astuu epävarmuus. Omassa voimassaan toimiva ihminen ei voi koskaan olla varma tekeekö hän asiat oikein ja oikeassa mielentilassa, sillä hän tietää, että Jumala on tuomitseva ajatuksetkin. Ja niinpä orjan mieltä herättämään on hyvä sanontakin, joka helvettiä pelkää se sinne joutuu. Ja sama voi käydä myös toisin päin. Ihmisen epäjumalaksi tuleekin taivaan ihanuus, johon hän pyrkii. Tässä tapauksessa ihminen tekee hyviä tekoja joiden ansiosta hän kuvittelee, että taivaan portti hänelle varmasti aukeaa. Tällöin hänelle tulee palkkalaisen mieli ja hän kulkee palkkalaisen tietä. Molemmat orja ja palkkalainen pyrkivät teoillaan ja tekemättä jättämisillään käymään kauppaa Jumalan kanssa. Molemmissa katse käännetään omaan itseen ja omiin tekoihin. Kun Jumala rangaistuksilla ja kertomalla etukäteen mitä viimeisellä tuomiolla tapahtuu, pyrkii käännättämään ihmisen katseen kokonaan pois omasta itsestä ja omista voimista ja suuntaamaan sen kokonaan Kristuksen haavoihin. Vain Kristuksen haavoissa ihminen näkee oman kiittämättömyytensä hedelmät ja niiden rangaistuksen kokonaisvaltaisuuden sekä samanaikaisesti Jumalan sanoinkuvaamattoman hyvyyden. Kristuksen haavoissa on ihmisen hyvä olla ja hän alkaa vähitellen iloisin uusin mielin tekemään samoja tekoja kuin aiemmin palkkalaisena tai orjana, mutta erotuksena on, se ettei hän tällöin käy teoilla kauppaa Jumalan kanssa, sillä hänen turvansa ei ole hänessä itsessään eikä hänen teoissaan eikä hänen uskossaan, eikä hänen tuntemuksissaan vaan se on kokonaan Kristuksessa. ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” (Joh. 3:36)

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan. Ei ole mitään lieventäviä tai valmentavia välivaiheita. Sen tähden Kristus käskee valvomaan.”Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee” (Matt. 24:42) Mitä muuta valvominen on kuin synnin pois panemista, joka aina meihin tarttuu ja hitaaksi tekee. Sillä emmehän me voi valvoa omissa voimissamme, vaan Kristuksen haavoissa. Nostakaamme siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XVIII Vapaa ratkaisuvalta

Augsburgin tunnustus XVIII Vapaa ratkaisuvalta Vapaasta ratkaisuvallasta seurakuntamme opettavat, että inhimillisellä tahdolla on tietty vapaus pitää yllä yhteiskunnallista vanhurskautta ja tehdä valintoja järjelle alistetuissa asioissa. Ilman Pyhän Hengen apua se ei kuitenkaan kykene saamaan aikaan Jumalan vanhurskautta eli hengellistä (1 Kor. 2:14) vanhurskautta, sillä sielullinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Tämä vanhurskaus syntyy sydämissä, kun Pyhä Henki otetaan vastaan sanan välityksellä. Tämän Augustinus sanoo samalla tavoin Hypognosticon-teoksensa 13 kolmannessa kirjassa: ”Me tunnustamme että kaikilla ihmisillä on vapaa ratkaisuvalta, johon kuuluu järjellinen arvostelukyky, vaikkakaan sen varassa ei ilman Jumalan apua kyetä alkamaan eikä varmasti päättämään mitään, millä on merkitystä jumalasuhteessa, vaan se on voimassa ainoastaan tämän elämän toimissa, niin hyvissä kuin pahoissakin. Hyviksi sanon tällöin tekoja, jotka ovat lähtöisin luonnollisesta hyvästä, kuten työn tekeminen pellolla, halu syödä ja juoda, halu saada ystäviä, halu pukeutua, halu rakentaa talo, halu ottaa vaimo, harjoittaa karjanhoitoa, opetella kaikenlaisia hyviä taitoja tai haluta mitä hyvänsä sellaista, mikä on hyvää maallisen elämän kannalta. Kaikki nämä ovat olemassa ja ovat saaneet alkunsa hänestä ja hänen kauttansa. Pahoilla teoilla tarkoitan halua palvella epäjumalaa, murhata jne.”

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 18. Vapaa ratkaisuvalta Kahdeksannessatoista artiklassa he tunnustavat, että vapaa tahto kykenee saamaan aikaan yhteiskunnallista vanhurskautta, mutta se ei kykene ilman Pyhää Henkeä saamaan aikaan Jumalan vanhurskautta. Tältä osin tunnustus hyväksytään. Katoliset seuraavat tässä kysymyksessä keskitietä. He eivät anna liian suurta merkitystä vapaalle ratkaisuvallalle kuten pelagiolaiset, eivätkä riistä siltä kaikkea vapautta kuten manikeolaiset. Molemmat ryhmät erehtyvät. Kuten Augustinus sanoo: ”Me uskomme varmasti ja opetamme ilman epäilyksiä, että ihmisillä on vapaa ratkaisuvalta”. Olisi epäinhimillinen virhe kieltää, että ihmisessä on vapaa tahto, jonka kukin voi päivittäin omakohtaisesti kokea ja jonka olemassaolo myönnetään monessa raamatunkohdassa. Pyhä Paavali sanoo: ”...vaan hallitsee tahtonsa” (1. Kor. 7:37). Samoin Viisas puhuu vanhurskaasta: ”Joka voisi langeta, mutta ei lankea, voisi tehdä pahaa, mutta ei tee” (Viis. 31:10). Jumala sanoi myös Kainille: ”Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa” (1. Moos. 4:7). Jumala sanoo profeetta Jesajan kautta: ”Jos te taivutatte mielenne kuulemaan minua, te saatte syödä maan hyvyyttä, mutta jos kovetatte mielenne ja torjutte minut, miekka syö teidät” (Jes. 1:19-20). Jeremia sanoo vielä lyhyemmin: ”Olet puhunut, tehnyt pahaa ja kyennyt siihen” (Jer. 3:5 Vulg.). Tämän lisäksi Hesekiel sanoo: ”Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki. Miksi te kuolisitte, israelilaiset? En minä tahdo kenenkään kuolemaa – näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää!” (Hes 18:31-32). Paavali sanoo myös: ”Profeetat pystyvät hallitsemaan henkilahjojaan” (1 Kor. 14: 32). Samoin hän sanoo: ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta” (2. Kor. 9:7). Lopuksi vielä kohta, jolla Kristus kumosi manikeolaiset yhdellä lauseella sanoessaan: ”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte” (Mark. 14:7). Hän sanoi myös Jerusalemille: ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla” (Matt. 23:37).

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa tämän artiklan johdosta seuraavasti. Olette oikeassa siinä, ettei kukaan voi pelastua ilman Jumalan apua. Me myös käsitämme niin, että ennen kaikkea muuta me tarvitsemme jumalallista apua ja armoa Herran sanan mukaan: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5). Tästä huolimatta me kuuntelemme myös pyhien opettajien ja Herran jumalallisten sanojen selittäjien lausumia sanoja. Nämä miehet eivät ole puhuneet heidän omasta aikomuksestaan, vaan he ovat olleet vaikutetut Pyhän Hengen kautta ja he ovat ohjanneet ja opettaneet meitä kirkkaalla valolla. Pyhä Krysostomos sanoo: ”että armo, vaikka se onkin armoa pelastaa ne jotka sitä haluavat”. Hänen tulkitessaan Heprealaiskirjettä hän sanoo seuraavasti: ”Jonka takia meidän tulee aina olla valppaita, ettemme milloinkaan nukahda. ’Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.’ (Ps. 121:4) Ja edelleen ’Ei hän salli jalkasi horjua’ (Ps.121:3). Hän ei sano ’jalkasi ei horju’ vaan ainoastaan: ’Ei hän salli jalkasi horjua’. Niin muodoin se siis riippuu meistä eikä kenestäkään toisesta, että sallimme sen tapahtuvan. Sillä jos me pysymme lujina ja horjumattomina, me emme tule kompuroimaan (1 Kor. 15:58). Miten silloin on? Eikö mikään riipu Jumalasta? Todellakin kaikki riippuu Jumalasta (Room. 9:16), mutta ei niin että meidän vapaan tahtomme yli kävellään. Jos sanotaan, että kaikki riippuu Jumalasta, niin miksi Jumala syyttää meitä? (Room. 11:32) Tämän vuoksi minä sanon ’ettei meidän vapaan tahtomme yli kävellä’. Se siis riippuu sekä meistä että Hänestä. Sillä meidän täytyy ensin valita hyvä ja sen jälkeen Hän johtaa meitä Hänen osansa. Hän ei aavista meidän valintaamme, jottei meidän vapaa tahtomme häviäisi. Kun olemme tehneet valintamme, sen jälkeen Hän johtaa meitä voimakkaasti tukien. Kuten Paavali sanoo: ’Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.’ (Room. 9:16). Ennen kaikkea Paavali ei esitä tätä omana mielipiteenään, vaan tekee johtopäätöksen lauseyhteydestä ja siitä mikä sitä edeltää. Sillä kun hän sanoo ’On kirjoitettu minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan’ (2 Moos. 33:19, Room. 9:15-19) hän kirjoittaa: ’Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee’ (Room. 9:16)’ Sinä kaiketi sanot minulle. Miksi Jumala sitten moittii ihmisiä?’ (Room. 9:19) Toiseksi myös tämä on sanottava. Paavali sanoo, että kaikki on Hänen, jolla on suurempi osa. Sillä me valitsemme ja toivomme, mutta Jumala täyttää ja saattaa loppuun. Paavali käyttää ihmisten tapaa puhua sanomalla, koska siis suurempi osa on Hänen, kaikki on Hänen. Me myös teemme samoin. Esimerkiksi kun me näemme hyvin rakennetun talon. Me sanomme, kaiken on tehnyt arkkitehti. Silti se kaikki ei varmastikaan ole ollut yksin hänen tekoaan, vaan työntekijöiden ja mestarin, joka hankki materiaalit ja monien muiden, mutta siitä huolimatta koska arkkitehti on ollut osallisena suurimmassa osassa, me sanomme että kaikki on hänen tekoaan. Näin on myös tässä tapauksessa! Edelleen, esimerkiksi kun puhumme suuresta väkijoukosta. Me sanomme, että kaikki olivat siellä. Mutta kun siellä oli ainoastaan muutamia. Me sanomme, ettei siellä ollut ketään. Näin puhuu myös Paavali: ’Se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee’ (Room. 9:16) Tässä kohdassa Paavali esittää kaksi suurta totuutta. Ensimmäinen, että meistä ei tulisi ylimielisiä. Vaikka sinä juokset, vaikka sinä olisit oikein tosissaan, älä ajattele että suoritus on sinun. Sillä jos et saa voimaa ylhäältä kaikki on turhaa. Toinen: Se, että sinä tulet saavuttamaan sen, mitä kiihkeästi tavoittelet, on ilmeistä, niin kauan kuin sinä juokset ja niin kauan kun sinä pidät lujasti kiinni toiveestasi. Sillä Paavali ei väitä tässä, että me juoksemme turhaan. Vaan jos me ajattelemme, että kaikki riippuu meistä, emmekä lue suurinta osaa Jumalalle kuuluvaksi, me juoksemme turhaan. Sillä Jumala ei tahdo, että kaikki riippuu hänestä, ettei hän näyttäisi kruunaavan meitä perusteetta. Eikä hän tahdo, että kaikki riippuu kokonaan meistä, ettemme me lankeaisi ylimielisyytteen. Sillä jos meillä on korkea käsitys itsestämme, silloin kun vähäisin osa riippuu meistä. Mitä tapahtuisikaan jos me todella olisimme kaiken herroja? Tämän vuoksi Jumala on tehnyt suuremman osan, jotta sulkisi meidän ylimielisyytemme. Mutta jälleen joku sanonee: ’Miksi tämä?’ ’Mitä hyötyä tästä on?’ Jos me saavutamme edes jonkin pienen onnistumisen. Me korotamme itsemme ajatuksissamme aina taivaaseen asti.” [Lopuksi Jeremias II tekee johtopäätöksen:] Meidän tulee siis pitää muinaiset tavat ja olla kuuliaisia Raamatun tulkitsijoille. Paavali puhui Pyhässä Hengessä. Niin teki myös Pietari ja loput hierarkkisessa järjestyksessä, Basileios Suuri, Gregorios Nazianzilainen, Johannes Krysostomos ja muut opettajien kuorosta. He ilmestyivät ikään kuin valon lähteiksi maailmaan, jotka selvästi ilmoittivat elämän sanan meille, julistamalla meidän Jumalamme asioita ja kaikkein parhaiten selvittivät nämä asiat.

Raamattu opettaa vapaasta ratkaisuvallasta hengellisissä asioissa seuraavasti: Raamatun mukaan Jumalan armovalinta on tapahtunut jo iankaikkisuudessa ”Niin kuin hän meitä on sen kautta valinnut, ennen kuin maailman perustus laskettu oli, että me olisimme pyhät ja laittamattomat rakkaudessa hänen edessänsä” (Ef. 1:4) ”Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikealla puolellansa ovat: tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta”. (Matt. 25:34, 2 Tess. 2:13, 2 Tim. 1:9) Armovalinnan sisäinen syy on kolmiyhteisen Jumalan vapaa tahto. ”Ja ennen kuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennen kuin olivat tehneet mitään, hyvää tai pahaa, niin että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden sanottiin hänelle: ’Vanhempi on palveleva nuorempaa’, niin kuin kirjoitettu on: ’Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin’. Mitä siis sanomme? Ei kaiketi Jumalassa ole vääryyttä? Pois se! Sillä Moosekselle hän sanoo: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:11-16) Armovalinnan ulkoinen syy Jeesus Kristus ja hänen kallis ansionsa joka uskolla vastaan otetaan.”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta iankaikkisen elämän saaman.” (Joh. 3:16) Jumala ei siis katso ollenkaan ihmisen avuja ja hyviä töitä, vaan ainoastaan Jeesusta Kristusta: ”Joka meitä on autuaaksi tehnyt ja pyhällä kutsumisella kutsunut, ei meidän töidemme perästä, vaan aivoituksensa ja armonsa jälkeen, joka meille Kristuksessa Jeesuksessa ennen iankaikkisia aikoja annettu on” (2 Tim. 1:9). Itse usko ei ole Jumalan armovalinnan syy, vaan usko on ainoastaan Jumalan asettama välikappale jolla uskovaiset ottavat vastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänen ansionsa. ”Mutta niille, jotka hänen ottivat vastaan, antoi hän voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimensä päälle” (Joh. 1:12). Raamatusta ilmenee, ettei Jumala ole langenneesta sukukunnasta kaikkia valinnut: ”Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Sillä monta ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” (Matt. 20:16) ” Niinpä niin, oi ihminen, mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltä valmistanut kirkkauteen?” (Room. 9:20-24) Raamatun mukaan Jumalan armon valitsemus on muuttumaton. ”Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valehtelisi, eikä ihmislapsi, että hän katuisi. Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?” (4 Moos. 23:19) Valitut saattavat joutua joksikin aikaa syntien kautta kadottamaan uskon ja lankeamaan armosta. Raamattu tarjoaa tällaisista tapauksista useita esimerkkejä. Tunnetuimpia tapauksia ovat Daavid ja Batseba (Sam. 11:4-5, 15 12:7-9), Aaron ja kultainen vasikka (2 Moos. 32:4-5) ja Pietari, joka sadatellen kielsi tunteneensa Jeesuksen (Matt. 26:69-75) Psalmissa 37 on heille lohdullinen kirjoitus: ”Jos hän lankeaa, niin ei häntä hyljätä; sillä Herra tukee hänen kätensä.” (Ps. 37:24) Kristus sanoo: ”Väärät Kristukset ja väärät profeetat nousevat, ja tekevät suuria ihmeitä ja merkkejä: niin että myös, jos taitaisi tapahtua, valitutkin eksytettäisiin.” (Matt. 24:24) Raamatun mukaan valitut eivät voi lopullisesti kadottaa autuutta Kristuksessa: ”Sillä ne, jotka hän on edeltä tuntenut, hän on myös edeltä määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltä määrännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.” (Room. 8:29-30) Valitut eivät saa olla lihallisesti suruttomat. ”Sillä jos te lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman; mutta jos te lihan työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää.” (Room. 8:13) ”Ja älkäät Jumalan Pyhää Henkeä murheelliseksi saattako, jossa te lunastuksen päivään asti kiinnitetyt olette.” (Ef. 4:31)

Tämä oppi iankaikkisesta Jumalan armovalinnasta on kauhistus luonnolliselle ihmiselle. Sillä ihminen luonnostaan ajattelee lankeemuksen jälkeenkin itsestään löytyvän jotain hyvää, edes pienen hetkellisen oikean suuntaisen ajatuksen vilahduksen, jonka perusteella Jumala on hänelle armollinen. Niinpä tätä oppia voi hyvin luonnehtia viimeiseksi naulaksi luonnollisen ihmisen hauta-arkkuun. Sillä se murskaa luonnollisen ihmisen koko uskonnon. Kun hiukankin omaan kykyynsä luottavalle ihmiselle tämä oppi on kauhistus, niin Jumalan lain repimälle kokonaan omasta itsestään epätoivoon joutuneelle Jumalan edessä täysin alastomalle ihmiselle tämä oppi on kaikkein lohdullisin. Kuten Yksimielisyyden Ohjeesta kuulemme: ”Tämä oppi antaa ihanan ja erinomaisen lohdutuksen: Jumala on pitänyt jokaisen kristityn kääntymystä, vanhurskautta ja pelastusta erittäin tärkeänä asiana ja on siitä uskollisesti huolehtinut. Onhan hän ennen maailman perustamista suunnitellut ja ’oman aivoituksensa mukaan’ päättänyt, kuinka tekee minut pelastuksesta osalliseksi ja siinä säilyttää. Hän on tahtonut niin huolellisesti varmistaa pelastumiseni, koska meidän lihamme heikkous ja pahuus voisi helposti riistää pelastuksen käsistämme, Perkeleen ja maailman kavaluus voisi sen meiltä ryöstää. Siksi hän on iankaikkisella, pettämättömällä ja kumoamattomalla aivoituksellaan säätänyt ja uskonut sen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kaikkivoipiin käsiin, joista kukaan ei voi meitä temmata pois (Joh. 10:28).”

Seuraavaksi käsittelemme vapaan ja sidotun tahdon historiaa. Perehdymme aluksi Augustinuksen ajan pelagiolaiskiistaan. Pelagiolaiset olivat brittiläisen hereetikon Pelagiuksen (k. 418) seuraajia. Pelagius oli ankaruudestaan tunnettu kurinalainen munkki, joka Roomassa ollessaan tyrmistyi täysin kaupungin alhaisesta moraalista. Hänen mielestään evankeliumin ohjeet oli siellä unohdettu ja antauduttu suruttomaan elämään. Augustinuksen Tunnustuksia kirjasta Pelagius löysi kohdan, joka hänen tulkinnan mukaan vähätteli moraalista vastuuta ja ikään kuin julisti halpaa armoa: ”Minun ainoa toivoni on yksistään Sinun ylen suuressa laupeudessasi. Anna mitä käsket ja käske mitä tahdot. Sinä vaadit itse hillintää, kukaan ei voi olla itsensä hillitsevä muuten kuin että Jumala sen suo”. Noin 410 Pelagius alkoi korostaa vapaan tahdon voimaa ja sanoi ettei armolle ja Pyhän Hengen avulle ollut tarvetta, vaan ihminen voi omilla luonnollisilla voimillaan täyttää kaikki Jumalan käskyt. Pelagius tutustui Roomassa Celestiukseen, joka jakoi hänen näkemyksensä ja kehitti niitä eri suuntaankin. Celestiuksen suuntaa kutsutaan Celestiolaisuudeksi. Molemmat kielsivät armon merkityksen ihmisen pelastumisessa. Kun Augustinus alkoi vastustaa pelagiolaisuutta. Pelagius alkoi puhua eri tavalla ja peitetysti. Pelagius sanoi esimerkiksi, että ”Jumala tietää edeltä, kuka on puhdas ja pyhä vapaan tahdon valinnan perusteella ja sen vuoksi hän on valinnut heidät ennen maailmanluomista tämän ennakkotiedon pohjalta, jonka perusteella hän tiesi millaisia he tulevat olemaan”. Pelagius tarkoitti, että valinta tapahtuu Jumalan ennakkotiedon pohjalta sen hyvän alkusysäyksen ansiosta jossa me itse käytämme omia voimiamme että me saisimme uskon ja armon Jumalalta. Näihin ja vastaaviin Augustinus vastasi Raamattua siteeraamalla ja selittämällä. Esimerkiksi lainaamalla Roomalaiskirjettä: ”’Kuka on ensin antanut Jumalalle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki’ (Room. 11:35–36) Augustinus kysyy: ”Keneltä silloin uskon alku on peräisin, ellei häneltä?” Vaikka Pelagius usein muutteli sanojaan hän aina palasi kiertotietä pitkin näkemyksensä ytimeen. Lopulta hän alkoi puhua niin viekkaasti, että Augustinus sanoi: ”Me epäröimättä hyväksyisimme nämä näkemykset, jos niitä eivät puhuisi ne joiden tapa tulkita asioita on meidän tiedossamme”. Pelagiolaiskiistan aikana monet kirkossa, joita pidettiin suuressa arvossa, olivat sitä mieltä että Augustinus oli vienyt asian liian pitkälle. Heidän mukaansa paljon täytyy lukea Jumalan armolle kuuluvaksi, mutta jotain täytyi myöntää myös vapaalle tahdolle. Varhaisten kirkkoisien tätä aihetta sivuavat kirjoitukset ovat jossain määrin pelagiolaisia. Justinos Marttyyri (100-162) kirjoittaa: ”Hyvät teot eivät olisi ylistettäviä eivätkä paha teot tuomittavia, ellei meillä olisi voimaa valita niiden välillä” (Apol. 2.6) Irenaeus (130-202) sanoo: ”Kaikilla ihmisillä on luontainen kyky pitää ja tehdä hyvää ja kyky menettää eikä tehdä hyvää”. (Contra Haereses MPG 7.1100) Ja Tertullianus (155-230) ”Lakia ei ole asetettu hänelle jolla ei ole voimaa olla kuuliainen laille” (Contra Marc.) Augustinuksen oli siis paljon helpompi kumota Pelagiuksen opetus Raamatulla, kuin varhaisilla kirkkoisillä, sillä Augustinuksen takana oli Raamattu ja Pelagiuksen takana oli useita varhaisia ja silloisia kirkkoisiä, joita pidettiin tuolloin suuressa kunniassa. Kuten alussa kuulimme esimerkiksi Jeremias II:n lainaamaa Krysostomosta. Jeremias II:n ei tosin lainannut Krysostomoksen Ensimmäisen Adventin homiliaa, jossa hän korjaa näkemystään seuraavasti: ”Ennen lankeemusta meillä oli vapaa tahto, joka todella toimi, mutta ei sen jälkeen. Sillä sen jälkeen kun synti tuli, me emme voi omilla voimillamme karata perkeleen kädestä, vaan me ohjaudumme kuin laiva jonka peräsin on rikki, sinne minne tuuli sen kuljettaa. Samalla tavalla saatana ajaa meitä synnistä syntiin, eikä kenenkään ole mahdollista tehdä muuta kuin sitä mitä perkele haluaa. Jollei Jumala voimakkaalla armon kädellään vapauttaisi meitä, me jäisimme syntiemme kahleisiin kuolemaamme asti.” Augustinus kirjoitti useita kirjoituksia pelagiolaisuutta vastaan. Elämänsä viimeisinä vuosina hän kirjoitti kaksi aihettamme käsittelevää teosta. Pyhien armovalinta (De Praedestinatione Sanctorum 428-29) ja Kestävyyden lahja (De Dono Perseverantiae 428-29). Pyhien armovalinnassa hän osoittaa, ettei ihminen voi omien voimiensa kautta saada uskoa. Augustinus kirjoittaa: ”Vaikka kyky uskoa on ihmisen luonnossa. Kuten apostoli sanoo ” Ja mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut?” (1 Kor. 4:7). Silti Raamattu todistaa, että ihmisen luonnossa ei ole voimaa saada uskoa? ”Sillä ei usko ole joka miehen” (2 Tess. 3:2) Näin ollen kyky uskoa kuuluu ihmisen luontoon. Mutta uskon saaminen on armon ansiota. Siksi ihmistä ei erota toisesta ihmisestä meille kaikille yhteinen ihmisluonto liha, joka antaa meille kyvyn uskoa, vaan ainoastaan usko itsessään erottaa uskovan epäuskoisesta. Jos joku rohkenee sanoa, annoin uskon itselleni, enkä niin ollen saanut sitä. Hän sotii ilmeistä totuutta vastaan, koska Herra saa aikaan valittujen tahdon uskoa. [Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.] (Matt. 15:13)” Augustinus vastustaa kirjassa seuraavaa oppia: Jossa uskon lisääminen nähdään Jumalan lahjaksi, mutta uskon alku, jonka avulla ihminen ensin uskoo Kristukseen, on ihmisen aikaansaama eikä Jumalan lahja. Näkemyksen mukaan Jumala vaatii tätä, niin että kun tämä ihmisen akti edeltää, niin kaikki muut lahjat seuraavat perästä tämän ansion perusteella. Ja Kestävyyden lahja kirjassa hän osoittaa, ettei Jumalan antaman uskon pysyminen ihmisessä ole ihmisen omien voimien ansiota. Augustinus kirjoittaa kestävyyden lahjassa: ”Kristuksessa olemme saaneet paljon, me olemme ennalta määrätyt Hänen tarkoituksensa mukaan, joka tekee kaiken. Tämä asia on siis Jumalan kädessä, eikä meidän, että me emme luovu Jumalasta. Se riippuu hänen kädestä joka sanoo: ’Minä annan pelkoni heidän sydämiinsä, niin etteivät he minusta luovu.’”(Jer 32:40) Raamattuun pitäytynyt Augustinus osoitti selkeästi, että pelagiolaisuus oli harhaoppi. Ja Efesossa pidetyssä kolmannessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa 431 tuomittiin nestorioilaisten ohella myös celestiolaiset (eli myös pelagiolaiset). ”Jos jotkut kleerikoista luopuvat ja rohkenevat joko yksityisesti tai julkisesti kannattaa Nestoriosta tai Celestiusta, on pyhä kokous katsonut oikeaksi, että nämäkin ovat erotetut virastaan.” (4 sääntö). Kun Augustinus voitti pelagiolais kiistan. Pelagiolaisuus painui luostareihin. Keskiajalla elänyt Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153) hävitti pelagiolaisuutta luostareista. Bernhard kirjoitti vuonna 1127: ”Mitä vapaa tahto saa aikaan? Vastaan lyhyesti. Se on pelastettu. Jumala on sen pelastuksen aikaansaaja. Vapaa tahto on ainoastaan vastaanottaja.” (De Grati et libero Arbitrio) Clairvauxlaisen aikalainen Petrus Lombardus (1100-1160) laati teoksen sentenssit, jossa hän pyrki saattamaan kirkkoisien opetukset keskenään sopusointuun. Lombarduksen Sentensseissä lukee seuraavasti: ”Ihminen ei ilman uskoa ja ennen armoa voi olla tekemättä sekä syntiä joka on kuolemaksi, että vähäpätöistä syntiä.” Näihin Lombarduksen sentensseihin alettiin 1200 luvulla laatia yliopistoissa selityksiä. Selittäjät yliopiston professorit olivat luostari munkkeja. He poikkesivat Lombarduksesta ja kirjoittivat: ”Ihminen voi ilman Jumalan armoa valinnan vapaudellaan välttää kaikki kuoleman synnit.” He määrittivät käsitteen ansio sellaiseksi teoksi joka syntyy ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan armon yhteistoiminnasta. Ja he lisäsivät, että jos vapaalla tahdolla ei ole voimaa luonnollisten kykyjensä kautta hengellisissä asioissa, niin silloin kaikkien ansioiden lähde on tuhottu. Tämä muistuttaa hyvin paljon katolisen kirkon uuden katekismuksen opetusta. Jossa lukee, että: ”Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille.” Martti Luther kirjoitti vuonna 1520. ”Vapaa ratkaisu on syntiinlankeemuksen jälkeen vain pelkkä nimitys; tehdessään voitavansa se tekee kuolemansynnin. Eiväthän näet pelagiolaiset opettaneet ja tehneet muunlaisia tekoja, joiden tähden he olettivat armon annettavaksi, kuin mitä te [katoliset] opetatte ja teette. Kummallakin taholla ovat samat vapaan ratkaisun teot, te olette vain antaneet niille toiset nimitykset. Kun näet ei voitu kieltää, että meidän pitää tulla autuaiksi Jumalan armon kautta, niin jumalattomuus turvautui toiseen tiehen totuutta väistääkseen ja kaavaili näin: joskaan meidän tehtävänämme ei ole itse tehdä itseämme autuaiksi, meidän tehtävänämme kuitenkin on valmistautuminen siihen, että tulemme autuaiksi hänen armostaan. Mitä se vaikuttaa asiaan, vaikka et sanokaan niin kuin pelagiolaiset, että me tulemme autuaiksi ilman armoa, kun heti kohta sijoitat Jumalan armon ihmisten ratkaisuun?” (Tunnustus kaikkien niiden kohtien johdosta, jotka Leo X:nnen uusimalla pannajulistuksella ovat tuomitut.1520) Osittain tämän Lutherin kirjoituksen johdosta Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti Lutheria vastaan kirjan Tutkielma vapaasta ratkaisuvallasta 1523. Ja Luther vastasi tähän kirjaan teoksella Sidottu ratkaisuvalta 1525, josta nyt kuulemme lyhennelmän:

Viidennessä Mooseksen kirjassa lukee: ”Minä olen pannut eteesi elämän tien ja kuoleman tien; valitse se, mikä hyvä on" (5. Moos. 30:15 - 19). Erasmus kirjoittaa tämän pohjalta: ”Olisipa omituista, jos sanottaisiin sille, joka seisoskelee tienhaarassa: ’Tässä näet kaksi tietä, käy kumpaa tahdot‘, vaikka vain toinen on käytettävissä” Luther vastaa tähän: ”Siis heti kun Mooses sanoo: ’Valitse’, toteutuu valitseminen. Ja Henki ei ole tarpeen! Tämä on lihanomaisen järjen perusteluja: se luulee, että käsky, jota on mahdoton noudattaa, tekee sen pilkanalaiseksi. Me taas sanomme, että järkeä sillä varoitetaan, että se huomaisi kykenemättömyytensä. Laki osoittaa, että tuo toinen, hyvään johtava, on mahdoton, ellei Jumala anna Henkeänsä, ja että se toinen on lavea ja vaivaton. Lain sanoja siis ei lausuta toteamaan tahdon kykyä, vaan valaisemaan sokeaa järkeä, että se huomaisi oman tahtonsa kyvyn mitättömiksi. Paavali sanoo, että lain kautta tulee synnin tunto (Room. 3:20), mutta hän ei sano, että sen kautta tulee synnin hävittäminen tai välttäminen. Lain koko tarkoitus ja voima keskittyy siihen, että se antaa vain synnin tunnon, jopa ainoastaan ilmoittaa synnin, mutta ei osoita johonkin kykyyn tai anna sellaista. Eihän tämä tunteminen ole mikään kyky eikä se anna kykyä, vaan se opettaa ja osoittaa, ettei siinä ole mitään kykyä ja että sen heikkous on suuri. Mitähän synnintunto voi muuta olla kuin heikkoutemme ja pahuutemme tuntemusta? Eihän Paavali sano: Lain kautta tulee kyvyn tai hyvän tuntemus, vaan että kaikki se, minkä laki saa aikaan— Paavalin todistuksen mukaan — on sitä, että se tekee synnin tunnetuksi. Laki muistuttaa ihmistä ja opettaa häntä, mitä hänen pitää tehdä eikä mitä hän voi tehdä, toisin sanoen, että hän oppisi tuntemaan synnin eikä että hän uskoisi itsellään olevan jonkin kyvyn. Hyvä Erasmus, joka kerta siis kun sinä näytät minulle lain sanoja, minä näytän sinulle tuon Paavalin sanan: ’Lain kautta tulee synnin tunto’, ei tahdon kyky. Kokonaan toinen kysymys on se, minkä tähden eräät joutuvat lain vaikutuksen alaisiksi, mutta toiset eivät: nuo ottavat omakseen tarjotun armon, nämä taas sitä halveksivat. [Raamatussa] ei puhuta siitä salatusta ja pelottavasta Jumalan tahdosta, hänen, joka neuvonsa mukaan määrää, ketkä ja minkälaiset ihmiset hän tahtoo olemaan alttiita julistetulle ja tarjotulle armolle ja siihen osallisia. Tätä tahtoa ei sovi tutkistella, sitä on vain kunnioittaen palvottava Jumalan majesteetin mitä syvimmin kunnioitettavana salaisuutena. Paljon hän myös tahtoo sellaista, jota hän sanallaan ei ilmaise tahtovansa. Niinpä hän ei tahdo syntisen kuolemaa, nimittäin sanassaan, mutta hän tahtoo sitä tuossa tutkimattomassa tahdossaan. Mutta meidän on katsottava sanaan ja jätettävä sikseen tuo tutkimaton tahto, sillä meitä on ohjattava sanalla eikä tuolla tutkimattomalla tahdolla. Toisella tavalla on siis puhuttava Jumalasta ja siitä Jumalan tahdosta, joka on meille julistettu, ilmoitettu, tarjottu ja jota on kunnioitettu, ja taas toisella tavalla siitä Jumalasta, jota ei ole julistettu, ei ilmoitettu, ei tarjottu eikä kunnioitettu. Mikäli siis Jumala salautuu ja halajaa pysyä meiltä tuntemattomissa, sikäli meillä ei ole tekemistä hänen kanssaan. Tässä näet pätee tuo sana: Se, mikä on meidän yläpuolellamme, ei koske meitä. Ja ettei kukaan arvelisi tätä erotusta minun tekemäkseni, niin minä ilmoitan seuraavani Paavalia, joka tessalonikalaisille kuvailee vastakristusta sellaiseksi, joka korottaa itsensä kaiken sen yli, jota julistetaan ja kunnioitetaan jumalana (2. Tess. 2:4), näin selvästi ilmaisten, että joku voi korottautua Jumalan yläpuolelle, mikäli häntä julistetaan ja kunnioitetaan, toisin sanoen, sanan ja Jumalan palvelemisen yläpuolelle, minkä välityksellä Jumala on tunnettu ja asettuu suhteeseen meihin. Sen Jumalan yläpuolelle taas, jota ei palvella ja jota ei julisteta, sellaisen, kuin hän on omassa olemuksessaan ja majesteettisuudessaan, kukaan ei voi korottautua, vaan kaikki ovat hänen väkevän kätensä alaisia. Ellei Jumala erehdy edeltä tietämyksessään, täytyy juuri sen edeltä tiedetyn tapahtua. Kuinka muutoin kukaan voisi uskoa hänen lupauksiaan, kuka pelkäisi hänen uhkauksiaan, ellei ehdottomasti tule se, minkä hän lupaa tai mitä hän uhkaa? Tai kuinka hän voi luvata tai uhata, jos hänen edeltä tietämyksensä pettää tai voi estyä meidän muuttelevaisuutemme tähden? Mutta olettakaamme, että se Erasmuksen Tutkielman mielipide pitäisi paikkansa, että kaikki taipumus ei olisikaan lihaa, toisin sanoen jumalatonta, vaan että se sillä kohdalla, mitä sanotaan hengeksi, olisi jaloa ja tervettä. Huomaapa, kuinka paljon järjettömyyttä tästä olisi seurauksena, ei tosin inhimillisen järjen mielestä, vaan koko kristillisessä uskossa ja uskon tärkeimmissä kohdissa! Jos nimittäin se, mikä on jalointa ihmisessä, ei ole jumalatonta eikä kadotukseen tuomittua, vaan sellaista olisi ainoastaan liha, toisin sanoen karkeammat ja huonommat taipumukset, niin minkälaisen lunastajan me Kristuksesta tekisimme? Tekisimmekö hänen verensä arvon niin vähäiseksi, että hän on lunastanut vain sen, mikä ihmisessä on vähäarvoisinta, mutta että se, mikä ihmisessä on jalointa, on itsessään elinkelpoista eikä tarvitse Kristusta! Ja onko meidän sitten saarnattava Kristusta, ei koko ihmisen, vaan hänen vähäarvoisimman osansa, nimittäin lihan lunastajana, ja ihmistä itseään paremman osansa puolesta omana lunastajanaan? Eikä saatanan valtakuntakaan ole enää mitään, hän kun hallitsee ainoastaan ihmisen vähäarvoisempaa osaa, mutta parempi osa on ihmisen hallinnassa. Tämän ihmisen jalointa osaa koskevan opin ansiosta ihminen näin joutuu korotetuksi sekä Kristuksen että perkeleen yläpuolelle, toisin sanoen, hänestä tulee jumalien jumala ja herrojen herra. Kristus puhuu Johanneksen evankeliumissa seuraavasti: ’Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään ulos niin kuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat’(Joh. 15:6). Tässä selvästi ilmaistaan, että Kristuksen ulkopuolella oleva ihminen heitetään ulos ja kuivettuu. Mutta mitä muuta voi ulos heittäminen ja kuivettuminen merkitä kuin sitä, että hänet jätetään perkeleen alaisuuteen ja hän tulee jatkuvasti häijymmäksi? Häijymmäksi tuleminen taas ei merkitse sitä, että voidaan jotakin ja pyritään johonkin. Kuivuva oksa, kuta enemmän se kuivuu, valmistuu valmistumistaan tulen varalle. Ellei Kristus itse olisi näin laajasti soveltanut tätä vertausta, ei kukaan uskaltaisi sitä niin laajentaen soveltaa. Kaikki se, mikä ei ole Henkeä, on lihaa, olkoon kuinka loistavaa, pyhää ja erinomaista tahansa, jopa kaikkein ihanimpia jumalallisen lain vaatimusten mukaisia tekoja, millä kyvyillä tahansa esiin puserrettuja. Sillä Kristuksen Henki on välttämätön, sen puuttuessa kaikki on vain tuomittavaa. Mutta vailla Henkeä on juuri tässä tutkittavanamme oleva vapaan ratkaisun kyky, toisin sanoen, parhain ihmisessä. Onhan lain tekoihin perustautuminen juuri sellaista, jonka erinomaisempaa ei ihmisestä voida sanoa. Eihän apostoli Paavali sano: ’Ne, jotka lain vastakohdaksi perustautuvat syntiin ja jumalattomuuteen, [ovat kirouksen alaisia]’, vaan: ’Ne, jotka perustautuvat lain tekoihin, [ovat kirouksen alaisia]’(Gal. 3:10), toisin sanoen, parhaat ja lakia harrastavat, ne, jotka vapaan ratkaisunsa lisäksi saavat tukea lailta, toisin sanoen, ovat sen opettamina ja kannustamina. Jos siis vapaa ratkaisu lain tukemana ja täysin voimin lain piirissä ahertaen ei ole miksikään hyödyksi eikä vanhurskauta, vaan jätetään jumalattomuuden ja lihan haltuun, niin mitä on ajateltava sen kyvystä, kun se on sinällänsä, ilman lakia? ’Lain kautta’, sanoo apostoli, ’tulee synnin tunto’ (Room. 3:20). Vapaa ratkaisuvalta näet on sinällänsä siinä määrin sokea, ettei se edes tunne syntiä, vaan tarvitsee opettajaksi lain. Mutta mihinkäpä ryhtyisi synnin poispanemiseksi se, joka ei syntiä tunne? Siihen tietenkin, että se ei pidä syntiä syntinä ja pitää ei-syntiä syntinä! Tällä sanalla Paavali siis tukkii vapaalta ratkaisulta suun opettamalla, että lain kautta näytetään synti sille, joka on synnistään tietämätön, — ei puhettakaan siitä, että se myöntäisi sille mitään voimaa siihen pyrkimiseksi, mikä hyvä on. Tässä myös ratkeaa se Tutkielman tekemä, monen monituista kertaa koko kirjassa toistettu kysymys: ’Jos kerran me emme mihinkään kykene, niin mitä virkaa on kaikilla näillä laeilla, näillä käskyillä, näillä uhkauksilla ja näin monilla lupauksilla?’ Tässä Paavali vastaa: ’Lain kautta tulee synnin tunto’. Hän vastaa kysymykseen aivan toisin kuin ihminen eli vapaa ratkaisuvalta ajattelee. Hän sanoo, että lain avulla ei vapaa ratkaisuvalta tule todistetuksi eikä se myötävaikuta, kun on kysymys vanhurskautuksesta, koska lain kautta ei tule vanhurskautta, vaan synnin tunto. Juuri se on lain työn tulosta, lain tehtävä ja virka: se on tietämättömien ja sokeiden valona, mutta sellaisena valona, joka näyttää sairauden, synnin, pahan, kuoleman, helvetin ja Jumalan vihan, mutta joka ei auta eikä tee vapaaksi näistä, se tyytyy vain näyttämiseen. Silloin ihminen opittuaan tuntemaan synnin sairauden tulee murheelliseksi, masentuu, jopa joutuu epätoivoon. Laki ei anna apua, vielä paljon vähemmän ihminen kykenee itse auttamaan itseään. Tarvitaan toinen apu lääkkeen osoittamiseksi; se on evankeliumin ääni, joka näyttää Kristuksen vapauttajana kaikesta tästä. Häntä ei näytä järki ja vapaa ratkaisuvalta; ja miten se näyttäisi, kun se itsekin on pimeys, joka tarvitsee lain valoa sen sairauden näyttäjäksi, jota se omalta valoltaan ei saa nähdyksi, vaan luulee sitä terveydeksi! Asiaa ei ole ymmärrettävä niin, että syntejä ei esiintyisi ja että ne eivät olisi ylen runsaat ilman lakiakin, mutta niin, että niitä ei opittu tuntemaan rikkomuksiksi ja niin suuriksi synneiksi, vaan että useimpia ja suurimpia niistä pidettiin vanhurskautena. Mutta ellei syntejä tunneta, ei ole tilaa lääkkeelle eikä toivolle sen tähden, että ei siedetä parantajan kättä, kun omasta mielestä ollaan terveitä eikä olla parantajan tarpeessa. Siksipä laki onkin välttämätön: se tekee synnin tunnetuksi, että ylpeä ja omasta mielestään viisas ihminen opittuaan tuntemaan sen kataluuden ja suuruuden nöyrtyisi hartaasti huokaamaan hänelle Kristuksessa tarjottua armoa.”

Seuraavaksi kuulemme reformoidun teologian näkemyksiä armonvalinnasta. Kun Luther opetti, ettei ihminen voi tietää mitään Jumalan salatusta (ei ilmoitetusta) tahdosta: ”Mikäli siis Jumala salautuu ja halajaa pysyä meiltä tuntemattomissa, sikäli meillä ei ole tekemistä hänen kanssaan.” Niin kalvinistit tekivät ihmisjärjen mukaisia loogisia päätelmiä Jumalan salatusta tahdosta. Jean Calvin kirjoittaa.”Jumala tiesi ennakolta mitä tuhoa ihminen tulee saamaan aikaan ennen kuin hän loi ihmisen. Hän tiesi sen ennakolta koska hän määräsi niin tapahtuvan.” (Institutio kirja 3 luku 23 kpl 7.) Jean Calvin ja hänen seuraajansa opettavat absoluuttista (välitöntä) tiettyjen ihmisten armonvalintaa ja kadotustuomiota. Calvin kirjoittaa pääteoksessaan Institutio Christianae Religionis: ”Jos me emme voi tarjota syytä siihen miksi Jumala pitää Hänen kansaansa Hänen armonsa arvoisena sen seikan lisäksi että se miellyttää häntä, silloin meillä ei myöskään ole mitään muuta syytä kuin hänen tahtonsa tuomita kadotukseen toiset. Siis kun Jumalan sanotaan paaduttavan tai koristavan armollaan kenet hän haluaa, ihmisiä täten varoitetaan etsimästä syytä hänen tahtonsa ulkopuolelta” (Kirja 3, Luku 22,11). Theodore Beza (1519–1605) joka seurasi Calvinia reformoidun kirkon hengellisenä johtajana, kirjoittaa Roomalaiskirjeen 9 luvun pohjalta. ”Jumala vihaa kadotukseen tuomittuja jo ennen kuin he ovat syntyneet. Ja on määrännyt heidät tuhoon, ilman että hän on ottanut huomioon heidän kelvottomuuttaan”. Beza kirjoittaa teoksissaan. ”Sinä esität että Jumalaa on miellyttänyt määrätä joitakin, ei ainoataan kadotukseen vaan vieläpä aiheuttaa heidän kadotuksena: Me tunnustamme, että tämä on totta”. (Opera Vol 1, 417) Stephanus Szegedinus (1515–1572) kirjoittaa Loci Communues teoksessaan: ”Jumala ei ota huomioon syntejä hänen absoluuttisessa päätöksessään. Sen tähden synnit eivät ole syy kenenkään tuhoon”. Luterilainen teologi Johann Gerhard (1582-1637) esittää kalvinistien predestinaatio näkemyksen teoksessaan Loci Theologici seuraavasti: ”Reformoidut väittävät että iankaikkisuudessa Jumala päätti tuomita jotkut ja pelastaa toiset ja tämä on Jumalan ensimmäinen määräys. Jotta tämä määräys tulisi pantua toteen, Jumala sääti, että ensimmäiset ihmiset lankeavat syntiin, ja heidän lankeemuksensa kietoo heidät itsensä ja heidän jälkeläisensä iankaikkiseen tuhoon. Tämä on Jumalan toinen säädös. Tästä tuomitusta ihmismassasta Jumala valitsi joitakin, jotka miellyttivät häntä ja asetti heille Kristuksen välittäjäksi. Tämä on Jumalan kolmas säädös. Lopuksi Jumala absoluuttisessa vihassaan, koska se miellytti häntä, erotti muut ihmiset pelastuksesta ja pelastuksen välineistä ja päinvastoin määräsi heidät ennalta synteihin ja heidän kadotuksena syille ja tämä on Jumalan neljäs säädös.” Reformoitujen mukaan Raamatun kohdat, jotka ilmaisevat että Jumala ei tahdo syntiä, ilmoittavat Jumalan ilmoitetun tahdon, mutta ei hänen salaista tahtoansa. Johan Gerhard kirjoittaa Loci Theologici kirjassa: ”Ensiksikin tällä tavalla he asettavat Jumalan tahdot keskenään ristiriitaan. Toiseksi tämä tahtojen erotus ei ole teologinen, koska teologian lähteen tulla olla Jumalan sanassa. Niinpä heidän tulee todistaa tuo Jumalan salainen tahto ilmoitetusta Jumalan sanasta.” Ja Jumalan sanasta me luemme: ”Niin sano heille: niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis tiestänsä ja eläis. Palatkaat, palatkaat teidän pahoista teistänne! ja miksi teidän pitäis kuoleman, te Israelin huone? (Hes. 33:11)” Kalvinistien vastalause tähän. Kokemus osoittaa, että Jumala ei kosketa kaikkien sydämiä käännyttääkseen heitä. Gerhard kirjoittaa. ”Päinvastoin hän todella haluaa kaikkien kääntymistä, sillä sen tähden hän on antanut sanansa heille. Eikä hän halua toimia ilman välineitä, vaan hän haluaa kääntää kaikki ihmiset ja poistaa kovasydämisyyden heistä sanansa ja Pyhän Hengen kautta. Ne jotka hylkäävät tämän Jumalan sanan (Apt. 13:46), jotka vastustavat Pyhää Henkeä (Apt. 7:51) nämä, minä sanon, menettävät itseltään kääntymyksen lahjan omaksi vahingokseen (Apt. 13:46). Raamattu osoittaa, että syy ihmisen tuhoutumiseen on hänessä itsessään. Sen tähden sitä ei saa lukea absoluuttisen tuomion syyksi. Luukaan evankeliumi (14:24) kertoo meille, kutsutut, jätettiin ulkopuolelle, koska he kieltäytyivät tulemasta. Roomalaiskirje kertoo, että Juutalaiset leikattiin pois oliivipuusta heidän epäuskonsa tähden. (Room. 11:20) Toisesta Tessalonikalaiskirjeestä luemme: ”Sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. Sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” Gerhard kirjoittaa Loci Theologici teoksessaan: ”Kristuksen ansio on valintamme peruste, kuitenkin koska Kristuksen ansio ei hyödytä ketään ilman uskoa, usko täytyy myös lukea mukaan armonvalintaan. Me vakuutamme, että Jumala ei ole nähnyt mitään hyvää ihmisessä valitakseen hänet. Hän ei ole ottanut huomioon hyviä tekoja, eikä vapaata tahtoa, eikä edes itse uskoa, niin että nämä olisivat liikuttaneet häntä, tai että hän näiden tähden olisi jonkun valinnut. Me väitämme, että Jumala on katsonut ainoastaan Kristuksen ansiota ja tehnyt valintapäätöksensä puhtaasta armosta. Silti koska Kristuksen ansio luetaan ihmisten hyväksi ainoastaan uskon kautta, me opetamme että valinta tapahtuu Kristuksen ansion tähden, joka meidän täytyy uskon välityksellä omistaa. Sen tähden me sanomme, että kaikki ne ja ainoastaan ne ovat Jumalan iankaikkisuudessa pelastukseen valittuja, jotka Jumala on edeltä nähnyt todella uskovan Kristukseen Pyhän Hengen vaikutuksesta evankeliumin saarnaamisen kautta ja jotka pysyvät tässä uskossa elämänsä loppuun asti. Kristuksen ulkopuolella ei ole ketään valittua. ’Ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle’ (Hepr. 11:6)” Jumalan armonvalinta ei siis ole välitön (absoluuttinen) ilman sanaa ja sakramentteja tapahtuva, vaan se tapahtuu tietyssä järjestyksessä. Ne jotka uskovat Kristukseen evankeliumin saarnaamisen ja armonvälineiden kautta ja pysyvät tässä uskossa loppuun asti näiden samojen armonvälineiden välityksellä ovat valittuja. Johann Gerhard ilmaisee Loci Theologici kirjassa näkemyksensä armonvalinnasta seuraavasti: ”Koska ne asiat jotka Jumala tekee ajassa tuovat julkiseksi ne asiat jotka hän on päättänyt tehdä ajassa, me päättelemme että hänen iankaikkinen ihmisten pelastusta koskeva päätöksensä on tehty samalla tavalla, että Jumala vanhurskauttaa ja pelastaa heidät ajassa ja tätä me kutsumme valinnaksi. Samalla tavalla päättelemme että Jumala on päättänyt iankaikkisuudessa, että jotkut jätetään taivaallisen valtakunnan ulkopuolelle samasta syystä josta heidät jätetään ulkopuolelle ajassa ja tätä me kutsumme tuomioksi. ”Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä” (Joh. 6:40) Tämä varmasti on ollut Jumalan tahto iankaikkisuudessa. Toisaalta ”Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu” (Joh. 3:18) Tämä myös on ollut Jumalan tahto iankaikkisuudessa. Yhteenvetona asetus ja sen täytäntöönpano vastaavat tarkasti toisiaan. Tästä selviää, ettei meidän tule pitää Hänen valinnan päätöstään tai tuomiotaan absoluuttisena välittömänä. Pikemminkin valinnan päätös on tehty Kristuksessa joka on uskon kautta omistettava. Sen tähden Jumalan valittuja ovat kaikki ne ja vain ne, jotka hän on edeltä nähnyt loppuun asti uskovan Kristukseen Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan sanan saarnaamisen kautta. Toisaalta on selvää, että hän on päättänyt tuomita ne jotka pysyvät loppuun asti epäuskossa ja katumattomuudessa. Niinpä Jumalan tuomitsemia ovat kaikki ne ja vain ne jotka hän on edeltä iankaikkisuudessa nähnyt pysyvän paatumuksessaan ja epäuskossaan omaksi vahingokseen heidän elämänsä loppuun asti.” Sittemmin 1600-1700 luvulla monet luterilaiset teologit alkoivat opettaa virheellisesti, että Jumalan valinta perustuu ennakolta nähtyyn uskoon ja tämä usko on Jumalan armonvalinnan syy. Mutta kuten kuulimme Johann Gerhardilta: ”Hän ei ole ottanut huomioon hyviä tekoja, eikä vapaata tahtoa, eikä edes itse uskoa, niin että nämä olisivat liikuttaneet häntä. Me väitämme, että Jumala on katsonut ainoastaan Kristuksen ansiota ja tehnyt valintapäätöksensä puhtaasta armosta.”

Yksimielisyydenohje Ensiksikin on huomattava, että Jumalan ennalta tietämys ei ole sama asia kuin Jumalan lasten armonvalinta autuuteen. Jumalan edeltä tietämys tarkoittaa sitä, että Jumala näkee ja tietää kaiken ennen kuin se tapahtuu. On kirjoitettu: ”Sinun silmäsi näkivät minut idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut” (Ps. 139:16). Jumalan iankaikkinen valinta tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Jumalan ennalta tietämys ei ole pahan alku eikä syy, sillä pahaa Jumala ei luo eikä vaikuta, ei auta eikä edistä. Paha on Perkeleen ja ihmisen ilkeän, vääristyneen tahdon tuotetta. Jumala iankaikkisessa valinnassaan taas ei ainoastaan edeltä näe ja tiedä valittujen autuutta. Vaan se on myös Jumalan armollisen tahdon ja mielisuosion ansiosta Kristuksessa se peruste, joka autuudestamme ja kaikesta mikä on yhteydessä sen kanssa, huolehtii sen vaikuttaa sitä auttaa ja edistää. Juuri sille onkin meidän autuutemme niin lujaan perustettu, etteivät helvetin portit sitä voita. On kirjoitettu: ”Kaikki ne uskoivat, jotka oli säädetty iankaikkiseen elämään” (Matt. 16:18; Joh. 10:28; Ap.t. 13:48). Tätä armonvalintaa ei pidä tarkastella Jumalan salaisen tutkimattoman neuvon kannalta ikään kuin siihen ei muuta kuuluisikaan kuin, että Jumala on toimittanut kaitselmuksen ja määrännyt toiset kestäviksi ja pelastukseen, toiset luopioiksi ja kadotukseen. Tuontapaisista pohdinnoista saavat monet turmiollisia ajatuksia, jotka aiheuttavat heissä katumattomuutta tai epätoivoa. Heissä herää hankalaa tuumailua: ”Jos minut on määrätty pelastumaan, en kärsi mitään vahinkoa, vaikka parannusta tekemättä jatkan kaikenlaisen häpeällisen synnin harjoittamista ja vaikken piittaa sanasta, sakramenteista, parannuksesta, uskosta, rukouksesta enkä hurskaudesta. Pakkohan minun on pelastua, sillä kaiken täytyy käydä niin kuin Jumala on edeltä nähnyt. Jos taas en kuulu valittuihin, ei siitä ole mitään hyötyä, vaikka kuinka otan vaarin sanasta, teen parannuksen ja elän uskossa. Eihän minusta ole estämään tai muuttamaan sen toteutumista, minkä Jumala on edeltä nähnyt.” Hurskaat taas ajattelevat sydämessään: ”Jospa sinua ei olekaan iankaikkisuudessa määrätty autuuteen? Turhaa on silloin kaikki.” Näiden petollisten ajatusten torjumiseksi meidän on asetuttava sanan selvälle perustukselle. Eihän mitään Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyttä kirjoitusta ole tarkoitettu aikaansaamaan itsevarmuutta ja katumattomuutta, vaan Raamattu on annettu nuhteeksi, kuritukseksi ja ojennukseksi (2 Tim. 3:16). Ei yhtään Jumalan sanaa ole annettu ajamaan meitä epätoivoon, vaan kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen on määrä antaa toivoa (Room. 15:4). Ei siis myöskään oppia iankaikkisesta ennalta tietämisestä mitenkään voida ymmärtää eikä käyttää oikein, jos sillä tuotetaan tai tuetaan katumattomuutta tai epätoivoa. Raamattukin esittää tätä oppia ainoastaan siinä mielessä, että meitä ohjataan Jumalan sanaan (Ef. 1:11 ss.; 1 Kor. 1:26 ss.), kehotetaan parannukseen (2 Kor. 3) ja neuvotaan hurskauteen (Ef. 1; Joh. 15). Tällä opilla vahvistetaan uskoamme ja osoitetaan meille, että pelastuksemme on varma (Ef. 1; Joh. 10; 2 Tess. 2). Tässä herää kysymys. Miten sen voi saada selville ketkä ovat valittuja? Se ilmoitetaan Raamatussa: ”Ne, jotka Jumala on ennalta tuntenut, valinnut ja määrännyt, ne hän on myös kutsunut”. (Room. 8:30) Mutta Jumala ei kutsu välittömästi, vaan sanallaan, onhan hän käskenyt saarnata kääntymystä ja syntien anteeksiantoa. Tätä sananjulistuksen välittämää Jumalan kutsua emme saa pitää tuulenpieksentänä, vaan meidän on tiedettävä, että Jumala ilmoittaa tahtonsa siten. Niissä, jotka hän sillä tavalla kutsuu, hän tahtoo vaikuttaa sanalla sen, että he valaistuvat, kääntyvät ja pelastuvat. Juuri sananjulistus, joka meitä kutsuu, on se "Hengen virka", joka antaa Hengen eli jonka välityksellä Henki annetaan (2 Kor. 3:8). Se on "Jumalan voima pelastukseksi" (Room. 1:16). Koska Pyhä Henki tahtoo voimallisesti vaikuttaa sekä antaa voimaa ja kykyä nimenomaan sanan avulla, Jumala tahtoo, että me otamme sanan vastaan, uskomme sen ja noudatamme sitä. Meidän on määrä yksin Jumalan sanasta, jolla hän lähestyy ja kutsuu meitä, oppia ja päätellä, mikä hänen meitä koskeva tahtonsa on ja mitä hän meille lupaa, lujalla uskolla, ilman epäilyksiä vastaan otettavaksi. Siitähän meitä joka päivä muistutetaan, ja siihen meitä kehotetaan. Juuri siitä syystä Kristus on yleisen evankeliuminjulistuksen sinetiksi liittänyt mukaan sakramentit, vahvistamaan evankeliumin lupaukset jokaiselle uskovalle erikseen. Onhan Jumala päättänyt ja säätänyt, että Pyhä Henki on sanalla kutsuva, valaiseva ja käännyttävä ne, jotka on valittu; hän on myös vanhurskauttava ja pelastava kaikki ne, jotka oikealla uskolla ottavat Kristuksen vastaan. Samoin Jumala on päättänyt paaduttaa, hylätä ja tuomita kadotukseen ne, jotka sanalla kutsuttuina työntävät sanan luotaan ja pysyvästi vastustavat Pyhää Henkeä, kun hän tahtoo sanalla väkevästi vaikuttaa heissä. Tätä siis merkitsee se, että monet on kutsuttu mutta vain harvat valittu. Sanan halveksimisen syynä ei ole Jumalan ennaltamääräämys vaan ihmisen vääristynyt tahto, joka torjuu tai väärentää Pyhän Hengen työvälineen, kun Jumala sen hänelle kutsuessaan ojentaa. Monet ottavat sanan ilolla vastaan, mutta luopuvat sittemmin (Luuk. 8:13). Syynä ei ole se, että Jumala ei haluaisi suoda kestävyyden armolahjaa niille, joissa hän on "aloittanut hyvän työn". Syynä on se, että he ehdoin tahdoin luopuvat pyhästä käskystä, saavat Pyhän Hengen surulliseksi ja katkeraksi, sotkeutuvat uudelleen maailman saastaan ja kaunistavat jälleen sydämeensä majan Perkelettä varten. "Sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset." (Luuk. 11:24-26). Näin pitkälle Jumalan sana paljastaa meille ennalta tietämyksen salaisuutta.

Voiko kukaan tämän elämän aikana olla varma siitä, että kuuluu valittujen joukkoon? Katoliset vastaavat Trenton kirkolliskokouksessa, että ”Kenenkään ei pidä tässä elämässä pitää varmana kuulumistaan predestinoitujen joukkoon, ikään kuin olisi totta, että vanhurskautettu ei voi enää tehdä syntiä tai jos hän syntiä tekee, hänen pitää olla varma siitä, että tulee sitä katumaan. Sillä kukaan ei voi muuten kuin erityisen ilmoituksen kautta tietää, ketkä Jumala on itselleen valinnut”. Tällainen opetus vie lopulta epäilysten aaltoihin. On kyllä totta että Herran pelko pikemminkin kuin lihallinen varmuus kuuluu uskoon. ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu.” (1 Kor. 10:12) Mistä luotettavasta lähteestä sitten voi tietää, että kuuluu valittujen joukkoon? ”Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä” (1 Joh. 5:10) Entä silloin kun usko on heikko ja kysyt tunteeltasi, että uskotko ja se vastaa, että olet epäuskoinen ja kadotuksen ansainnut. Halu kyllä olisi uskoa, mutta tunne sanoo, ettet usko. Mihin voit vedota? Etsitkö Kristusta sisältäsi? Sieltä kun ei löydy kun epäuskoa ja epäilyksiä. Silloin tulee katsoa Kristuksen ansiota, joka annetaan meille Sanassa ja sakramenteissa (kasteessa, ehtoollisessa ja synninpäästössä) eikä luottaa tunteeseen joka näitäkin kuullessa ja nauttiessa saattaa sanoa, ettet nauti niitä oikein etkä siis oikeasti usko. Tulee uskoa vastoin omia tuntemuksia ja ajatuksia Jumalan armonvälineissä julistama sana, sinä saat kaikki syntisi anteeksi mene rauhaan. Tätä pohjimmiltaan tarkoittaa itsensä uskominen syntisenä vanhurskaaksi ja pahana pyhäksi. Sillä todellinen usko ei ole peräisin lihasta, koska liha ei voi milloinkaan uskoa, vaan se on peräisin Jumalasta. Sen tähden, että se on Jumala, joka saa valituissa aikaan uskon sanan ja sakramenttien kautta ja Hän myös säilyttää heidät uskossa näiden samojen välineiden kautta. Reformoitujen oppi tällä kohdalla vie epätoivoon. Sillä heidän mukaansa Kristus kärsi synnin täyden rangaistuksen vain valittujen puolesta. He perustelevat väitettään sillä ihmisjärjen mukaisella ajatuksella, että ”Jumala ei tee turhaa työtä”. Lisäksi heidän oppinsa mukaan Kristus ei ole ruumiillisesti (syntejä anteeksiantavalla tavalla) läsnä armonvälineissä (synninpäästö, kaste ja ehtoollinen), koska on taivaassa Isän oikealla puolella. Lisäksi reformoitujen mukaan epäuskoiset siis syövät esimerkiksi ehtoollisella vain leivän ja viinin, kun taas luterilaisten mukaan uskovat ja ei-uskovat syövät Kristuksen totisen ruumiin ja veren. Tällaisen opetuksen vuoksi reformoitujen täytyy vakuuttua siitä että ovat uskovia ja valittuja inhimillisen kokemuksen ja järjen loogisten päätelmien kautta, eikä Jumalan säätämien armonvälineiden (kasteen, ehtoollisen ja synninpäästön) kautta, joista Luther sanoo seuraavasti: ”Paavilaisten keskuudessa on säilynyt tämä sanonta, että sakramentit ovat saaneet syntynsä Kristuksen kyljestä. Onhan niiden vaikutus peräisin Kristuksen haavoista ja verestä. Siitä syystä tämä sanonta on hyvä ja hurskas. Samoin evankeliumi, jonka kuulemme, on juuri Kristuksen verta. Ne jotka kuulevat evankeliumin sanan Kristuksesta, tulevat Jumalan Pojan verellä vihmotuiksi. Se on kokonaan Kristuksen punaista verta. Tästä käsitämme, että kaikki on aikaansaatu Kristuksen veren voimasta, joka meillä on Pyhän Hengen kautta Jumalan sanassa, kasteessa, Herran ehtoollisessa, synninpäästössä ja lohdutuksessa, samoin kaikessa, mikä kuuluu syntien anteeksiantamukseen ja iankaikkiseen elämään. Kaikki se on Jumalan Pojan siunattua verta. (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys)

Seuraavaksi kuulemme katkelman luterilaisen teologin Martin Chemnitzin (1522-1586) teoksesta Logi Theologi. ”Tahdon vapaus voidaan jakaa neljään kategoriaan. Ensimmäinen on tahdon luonnollinen tila ennen lankeemusta. Toinen on turmeltuneen luontomme tahto ennen uudestisyntymistä. Kolmas on Jumalan Pojan ja Pyhän Hengen uudistama vapautettu tahto, jossa Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa (2 Kor. 12:9). Neljäs on tahdon tila taivaan kunniassa, jossa liha ei enää taistele henkeä vastaan, vaan me olemme kuin enkelit taivaassa. (Matt. 22:30). Ensimmäinen ja neljäs kategoria ovat selkeitä eikä niistä ole ollut kiistaa. Toinen kategoria eli tahdon tila lankeemuksen jälkeen on jo edellä käsitelty, ettei se kykene saamaan aikaan mitään millä on merkitystä Jumala suhteessa. Mutta kun kysytään onko mitään tahdon vapautta tahdossa joka on jo vapautettu. Silloin Raamattu vastaa: ”Missä Herran Henki on, siinä on vapaus.” (2 Kor. 3:17) ” Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:36) ”Synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!” (Room. 6:18) On siis ilmeistä että tässä tilassa tahto ei ole joutilaana. Tätä opetusta uuden luomuksen tahdosta täytyy huolellisesti teroittaa. Jotta oppisimme tunnistamaan 1) kuinka suuri siunaus on uudestisyntyminen, 2) jotta kukaan ei menettäisi Jumalan armoa (Hepr. 12:15), 3) jotta me emme tekisi Pyhää Henkeä murheelliseksi. Paavali kehottaakin Korinttolaisia tähän tapaan. ”Kehotamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi.” (2 Kor. 6:7). Toinen seikka on, että uudestisyntyminen ei ole sellainen muutos, että ihminen on sen jälkeen heti täydellinen. Pikemminkin se on alku, joka erilaisissa vaiheissa ja suuressa heikkoudessa saatetaan päätökseen [ei tosin tämän elämän aikana], sillä välittömästi kun ihminen on saanut uskon, alkaa taistelu lihan ja Hengen välillä ja on ilmiselvää, että tämä taistelu ei tapahdu vailla minkäänlaista vaikutusta meidän tahtoomme. On oikein sanoa, että hyvän teon saa aikaan kolme aiheuttajaa 1) Jumalan sana, 2) Pyhä Henki 3) ihmisen tahto, jos tämä oikein käsitetään. Sillä ihmisen tahto vaikuttaa asiaan, mutta ei siinä mielessä, että se omilla voimillaan avustaisi hengellisiä tekoja. Tämä oli Pelagiuksen käsitys. Vaan ihmisen tahto mukaan luetaan, 1) koska se voi vastustaa Pyhää Henkeä (Apt. 7:51) ja se voi tuhota Jumalan työn (Room. 4:20). Saulilla on Jumalan sana ja Jumalan Pyhä Henki ohjasi häntä, eli kaksi hyvän teon aikaansaajaa oli läsnä, mutta koska Saul omasta tahdostaan asettui vastustamaan ja toimi päinvastoin Pyhä Henki lähti hänestä. (1 Sam. 16:14). Niin kuin Kristus sanoo: ”kuinka usein minä tahdoin koota sinun lapses, mutta ette tahtoneet.” (Matt. 23:37) 2) Ihmisen tahto luetaan mukaan näihin kolmeen, koska Pyhä Henki johtaa Jumalan lapsia, mutta ei sillä tavalla kuin niitä, jotka eivät käsitä tai ovat haluttomia uskomaan. Näin johdettuna Bileam siunasi (4 Moos. 23:8), aasi puhui (4 Moos. 22:28) ja Kaifas ennusti (Joh. 11:51). Ei vaan armo tekee haluttomista ihmisistä halukkaita, koska se saa heidät tahtomaan. ”Minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin” (Room. 7:22), joka tahtoo, että minä teen hyvää. Täten ihmisen tahto vaikuttaa hyvässä teossa, mutta ei vankina tai kuolleena seikkana, jollainen se itse luontonsa puolesta on, kuten sitä on kuvattu Efesolaiskirjeessä (Ef. 2:1) vaan sillä tavalla että se on vapautettu ja herätetty henkiin Pyhän Hengen kautta. Augustinus on oikeassa kirjoittaessaan (De gratia et libero arbitrio) kirjassa: ’Se on varmaa, että tahtoamme tarvitaan, jotta voimme tehdä hyvää, mutta tämä tahto ei ole meidän omissa voimissamme, vaan se on Jumala joka saa meidät tahtomaan.’ Pyhä Henki herättää tahtoa ja pitää sen hereillä Jumalan sanan välityksellä.” Yksimielisyyden Ohje: ”Tätä ei voi ymmärtää muulla tavalla kuin siten, että kääntynyt ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisi pysyä Jumalalle kuuliaisena. Sitä vastoin ei jumalallista totuutta loukkaamatta mitenkään voida suostua sellaiseen tulkintaan, että kääntynyt ihminen toimisi Pyhän Hengen rinnalla, niin kuin hevospari vetää vaunuja.” Tässä on suuri ero Roomalaiskatolisella ja luterilaisella käsityksellä kun Roomalaiskatolisen kirkon uuden katekismuksen mukaan: ”Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille.” Joka tarkoittaa sitä, että ihmisen luonnollinen tahto toimii yhteistyössä Jumalan armon kanssa. Niin luterilaisten mukaan ihmisen luonnollinen lihallinen tahto voi vain vastustaa armon vaikutuksia. Yksimielisyyden Ohje: ”Jos siis luonnollinen eli lihallinen vapaa tahto vielä uudestisyntymän jälkeen pyhässä Paavalissa ja muissa uudestisyntyneissä sotii Jumalan lakia vastaan, sitä uppiniskaisempi ja vihamielisempi se pakostakin on Jumalan lakia ja tahtoa kohtaan ennen uudestisyntymää.”. Niin kuin Paavali sanoo ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei” (Room. 7:18) Kun kristitty tämän elävästi tajuaa, niin se ei vie häntä ylpeyteen omasta uskostaan. Vaan päinvastoin se vie hänet näkemään itsensä entistä syntisempänä ja janomaan yhä enemmän sitä välinettä, jonka kautta Jumala on luvannut täyttää meissä alkamansa hyvän työn, nimittäin Jumalan sanaa. Jos taas olisi toisin, että vanhurskauttamisessa ja vanhurskaana pysymisessä olisi luonnollisen ihmisen omallakin tahdolla (ei siis Pyhän Hengen ohjaamalla taholla) jokin osuutensa. Niin tästä olisi seurauksena se, että ihminen näkisi itsensä päivä päivältä vähemmän syntisenä ja armoa tarvitsevana ja nousisi itse huomaamattaan vähitellen jalustalle Kristuksen tippuessa sieltä alas. Kristitytkin ovat lihansa puolesta tähän petolliseen ajatussuuntaan voimakkaasti kallellaan. Siksi tätä vastaan onkin voimakkaasti taisteltava, kun on vaara torkahtaa ja alkaa ajattelemaan, että sen ja sen synnin välttämisen vuoksi Jumala on minulle armollinen eikä Kristuksen vuoksi.

Lopuksi vielä katkelma Lutherin Rukouskirjasesta: ”Vaikka olenkin syntinen ja paha, niin tiedän kuitenkin, ettei Herrani Kristus sen takia ole syntinen eikä paha, vaan hän on ainiaan vanhurskas ja armollinen. Kuta syntisempi ja pahempi olen, sitä enemmän tahdon hänen puoleensa huutaa ja parkua enkä kenenkään muun puoleen kääntyä; minulla ei ole nyt aikaa väitellä siitä, olenko valittu vai en. Mutta sen minä tunnen, että tarvitsen apua. Sen tähden tulen sitä kaikessa nöyryydessä etsimään. Mistäpä sitä muutoin ottaisin tai etsisin, ellen sinulta taivaassa, sinun Poikasi ja minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.”

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Ihminen ei voi itse päättää tai tehdä sellaista ratkaisua, että nyt minä alan uskomaan Kristukseen. Se on Jumala, joka saa ihmisen, joka luonnostaan vastustaa Jumalan sanaa halukkaaksi kuulemaan Jumalan sanaa omalle kohdalleen. Ja se on yksin Jumala joka uudesti synnyttää ihmisen Jumalan sanan välityksellä. ”Koska maailma viisaudessaan ei oppinut tuntemaan Jumalaa hänen viisaudessaan, on Jumala nähnyt hyväksi saarnauttaa evankeliumia, jota maailma pitää hulluutena, ja siten pelastaa ne, jotka uskovat”. (Ef. 4:17) Kääntymyksen jälkeen ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen olisi heti synnin vanki. Ihmisen tahto ei siis toimi Pyhän Hengen rinnalla, niin kuin hevospari vetää vaunuja, sillä ihmisen luonnollinen tahto sotii kristityssä uudestisyntymän jälkeenkin Jumalan lakia vastaan. ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;” (Room. 7:18) Kun kristitty tämän elävästi tajuaa, niin se ei vie häntä ylpeyteen omasta uskostaan. Vaan päinvastoin se vie hänet näkemään itsensä entistä syntisempänä ja janomaan yhä enemmän sitä välinettä, jonka kautta Jumala on luvannut täyttää meissä alkamansa hyvän työn, nimittäin Jumalan sanaa. Sillä Pyhällä sanallaan eikä millään muulla välineellä, kun sitä joko kuullaan saarnattavan tai luetaan ja kun sakramentteja hänen sanansa mukaisesti viljellään, Jumala tahtoo ihmiset kutsua iankaikkiseen autuuteen, vetää tykönsä, kääntää, uudesti synnyttää ja pyhittää. Ja mitä muuta tämä pyhittyminen on kuin synnin pois panemista, joka aina meihin tarttuu ja hitaaksi tekee. Sillä emmehän me voi pyhittyä omissa voimissamme, vaan Kristuksen haavoissa. Nostakaamme siis katseemme pois itsestämme ja synneistämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Augsburgin tunnustus XIX Synnin alkusyy

Augsburgin tunnustus XIX Synnin alkusyy Synnin alkusyystä seurakuntamme opettavat, että vaikka Jumala luo ja pitää yllä luonnon, niin synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto, joka silloin, kun Jumala vetää pois apunsa, kääntyy pois Jumalasta, niin kuin Kristus sanoo: ”Kun Perkele puhuu valhetta, (Joh. 8:44) niin hän puhuu omaansa” (Joh. 8).

Augsburgin tunnustuksen kumoamus 19 Synnin alkusyy Yhdeksästoista artikla hyväksytään myös. Jumala, korkein hyvä, ei ole pahan alkusyy, vaan synnin syy on vajavainen järjellinen tahto. Siksi kenenkään ei tule syyttää synneistään ja pahuudestaan Jumalaa, vaan itseään, kuten Jeremia sanoo:”Oma pahuutesi on syynä kuritukseesi, luopumus tuo sinulle rangaistuksen” (Jer. 2:19). Myös Hoosea sanoo: ”Omaa tuhoasi sinä valmistat, Israel, kun nouset minua, auttajaasi, vastaan!” (Hoos. 13:9). Daavid käsitti myös Hengessä Jumalan olevan sellainen, ”joka ei tahdo pahaa” (Ps. 5:4).

Ortodoksisen kirkon patriarkka Jeremias II kirjoittaa tämän artiklan johdosta seuraavasti: Yhdeksästoista artikla esittää, että synnin syy on meissä ja meidän tahtomme ja valintamme ovat pahat ja että Jumala ei ehdottomasti ole pahan alkusyy. Tämä on oikein ja totta. Todellakin Krysostomos (347-407) tulkitessaan Timoteuskirjettä sanoo: ”Tiedä, että Jumala toimittaa kaikki asiat ja ylläpitää kaiken. Joitakin asioita Hän tekee, toisia Hän sallii. Hän ei tahdo, että mitään pahaa tapahtuisi. Ja kaikki hyvä meissä on Hänen vaikutustaan, koska häneltä mikään ei ole salassa. Toisaalta kaikki paha on peräisin meidän tahdosta… Vanhurskaita vaivataan, jotta heidät voitaisiin kruunata. Syntisiä vaivataan, jotta he kärsisivät rangaistuksen heidän synneistään (Ilm. 2:10). Tosin eivät kaikki syntiset kärsi rangaistusta täällä, etteivät monet epäilisi ylösnousemusta. Eikä kaikkia vanhurskaita vaivata, niin ettemme ajattelisi että paha hyväksyttyä. Jos me otamme huomioon nämä asiat, meitä ei mikään voi saattaa pelon valtaan. Jos me alituisesti kuuntelemme Raamattua, saamme selville ne ajatukset, jotka voivat tehdä meistä viisaita pelastuksen suhteen.” Krysostomos jatkaa: ”Meistä riippuu se, että hyödymmekö vai kärsimmekö koettelemuksista. Se ei riipu koettelemuksen luonteesta, vaan meidän oman mielemme luonteenlaadusta. (2 Tim. 3:15). Jobia koeteltiin ja kuitenkin hän kärsi kiitollisena ja hänet vanhurskautettiin. Mutta toinen, jota koetellaan paljon vähemmän, kärsii sitä kärsimättömästi. On vihainen ja suuttunut Jumalalle. Hänet asetetaan syytteeseen ja tuomitaan. Sen tähden hengen voima on välttämätöntä ja mikään ei tunnu meistä tuskalliselta. Mutta jos meidän henkemme on heikko, niin kaikki on tuskallista. Ehkäpä joku haluaa kuulla, millä tavalla paha toimii, kun hän löytää mielen, joka ei ole Jumalan innoittama, tai kun hän löytää sielun joka ei ole harkitsevainen. Todellakin, kun joku ei pidä mielessään Jumalan käskyjä eikä pidä hänen määräyksiään, silloin paholainen ottaa hänet vangiksi ja hän kuolee. Sillä jos Aatami olisi ottanut huomioon käskyn joka sanoo. ’Syö vapaasti paratiisin puista’, jos hän olisi pitänyt lain joka sanoo, ’mutta hyvän ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman’. Hän ei olisi kärsinyt niistä asioista joista kärsi.”

Sen tähden ei ole oikein syyttää Jumalaa, sillä epäusko ei saa sijaa kutsujan tähden, vaan niiden tähden, jotka kääntyvät pois. Joku sanonee, että vastahakoinen tulisi pakottaa takaisin. Ei missään nimessä. Sillä hän ei käytä voimaa, eikä hän pakota. Sillä kuka kutsuu ihmisiä, jotka ovat vastahakoisia kunniaan ja kruunuihin ja kesteihin ja juhliin ja tuo heidät sidottuina? Ei kukaan. Sillä tämä olisi irvikuva. Jumala lähettää vastahakoiset helvettiin. Mutta valtakuntaansa hän kutsuu halukkaat. Ja miksi kaikkia ei ole valittu? Heidän oman heikkoutensa tähden. Mutta miksi hän ei murskaa sairautta? Eikö hän tehnyt luomakuntaa, joka opettaa hänen hyväntahtoisuuttaan ja mahtiansa? Eikö hän lähettänyt profeettoja? Eikö hän kutsu kaikkia? Eikö hän tehnyt ihmeitä? Eikö hän uhkaa helvetillä? Eikö hän ole luvannut valtakuntaa? Eikö hän kohota auringon joka päivä?

Joku sanoo: Olisin mieluummin hyvä pakotettuna ja ehdottomasti riistettynä kaikista palkinnoista kuin syytetty ja rangaistu oman pahan tahtoni vuoksi. Ei ole olemassa ajankohtaa milloin voimankäyttö on hyvää. Jos toisaalta olet tietämätön siitä mitä sinun tulee tehdä, sano niin ja me sanomme mitä tarvitsee sanoa. Jos toisaalta tiedät mikä on kiellettyä, miksi et karta pahaa? ”En pysty tekemään niin”, joku sanoo. Mutta toiset jotka ovat voittaneet suurempia vaikeuksia nuhtelevat sinua ja jättävät sinut täysin sanattomaksi. Joku voi sanoa, että kenties et ole harjoittanut hillintää, vaikka sinulla on vaimo. Toisaalta toinen säilyttää puhtauden vieläpä ilman vaimoa. Mitä puolustuksia sinulla sitten on siihen, että et noudata käyttäytymisnormia? Mutta joku sanoo, minun luontoni ei ole senkaltainen. Silloin se on niin, koska sinä et halua olla senkaltainen, ei koska et kykene olemaan senkaltainen. Minä vakuutan, että jokainen on kykenevä hyveeseen. Sillä se mitä henkilö ei kykene tekemään, sitä hän ei kykene tekemään pakotettunakaan. Mutta jos henkilö kykenee, kun hänet pakotetaan tekemään sitä mitä hän ei tee, silloin se on hänen oma valintansa, että hän ei tee niin. Sillä esimerkiksi lentäminen ylöspäin ja itsensä nostaminen ylös taivasta kohti ovat täysin mahdottomia sille jolla on raskas keho. Mitä tapahtuisi jos kuningas käskisi, että tämä tulee tehdä ja uhkaisi kuolemalla, sanoen: ”Minä käsken että ihmiset, jotka eivät yritä lentää tulee mestata tai polttaa tai heidän tulee kärsiä muita samankaltaisia rangaistuksia”. Voisiko silloin joku sattumalta kyetä lentämään? Ei todellakaan, sillä luonto ei salli sitä. Mutta jos kuningas antaisi käskyn, joka käskee itsehillintään, eivätkö monet tottelisi tätä käskyä? Ei, sanot, koska on niitä jotka rikkovat sääntöjä. Mutta jos minun joko täytyy tehdä niin kuin käsketään, tai olla suu kiinni vankilassa. Pitäisin huolta siitä, että en joutuisi kärsimään tätä epämiellyttävää kokemusta. Se ei johdu luonnosta, että henkilö on hyvä, eikä se johdu luonnosta että toinen on paha. Sillä jos se olisi niin, kukaan ei pystyisi muuttumaan, kuten olemme selvästi nähneet.

Augsburgin valtiopäivillä 1530 Johan Eck (1486-1543) esitteli kokoamansa 404 teesiä harhaoppeja vastaan. Teesissä 86 hän sanoo lainaavansa Melanchthonia seuraavasti: ”Tämä käsitys on varma, että Jumala tekee kaiken sekä hyvän että pahan ei ainoastaan sallivasti vaan varsinaisesti, kuten Daavidin aviorikoksen, jne. Niinpä Juudaksen petos yhtä paljon kuin Paavalin kutsuminen ovat hänen varsinaista tekoaan (Melanchthon), eli Jumala vaikuttaa synnin.” Koska Eckin mukaan Melanchthon oli väittänyt Jumalan olevan sekä pahan että hyvän syyn, Melanchthon kirjoitti käsittelemämme artiklan ensimmäistä kertaa Augburgissa. Artikla sanoo Augustinuksen mukaisesti, että ihmistahto on vastuussa omista synneistään. Tahto on vastuullinen, koska jos Jumalan armo vetäytyisi pois, niin ihmiset lankeisivat uudelleen oman vapaan tahtonsa seurauksena. Artiklassa ei sanota, että Jumala olisi epäluotettava ja voisi vetää apunsa pois milloin tahansa, vaan että ilman Jumalan jatkuvaa tukea ihminen valitsee pahan.

Raamatun ensimmäinen sana ”alussa” ilmaisee, että on olemassa alku, jolloin kaikki, mitä Jumalaa lukuun ottamatta on, saa alkunsa. Paavalin sanoin: ”Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa.” (Kol.1:16-17) Samalla kun kaikki, mitä Jumalan lisäksi olevaista on, saivat alkunsa, alkoivat myös aika ja paikka. Jumala on alun perin luonut aivan kaiken enkelit mukaan lukien hyviksi, eikä pahaan taipuviksi: ”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää.” (1. Moos. 1:31). Se, että on olemassa hyviä ja pahoja enkeleitä. Johtuu siitä, että osa enkeleistä ei pysynyt alkuperäisessä tilassaan, vaan luopui Jumalasta tullen näin syntisiksi: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole.” (Joh. 8:44). Totuudessa hän ei pysy (εστηκεν) on kreikan kielessä perfekti, joka tarkoittaa toimintaa, joka on alkanut menneessä ajassa ja jatkuu nykyaikaan asti. Eli Saatana ei pysynyt totuudessa eikä nytkään ole siinä. Raamattu ei kerro minkä synnin langenneet enkelit tekivät, mutta jakeen ”Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.” (1 Tim. 3:6) pohjalta on päätelty että se olisi ollut ylpeys. Eikä lankeemuksen ajankohdastakaan ole tarkkaa tietoa, se on joka tapauksessa tapahtunut ennen ihmisten lankeamista, sillä ihmiset lankesivat Perkeleen viettelyksestä. Miksi Jumala ei ole suonut langenneille enkeleille vapahtajaa, tähän Raamattu ei anna vastausta. Tähän on ajateltu eräs todennäköinen peruste, että Perkele lankesi omasta vapaasta tahdostaan kenenkään viettelemättä, mutta ihminen lankesi viettelyksestä. Näinkin ajatellessa ei kuitenkaan pidä unohtaa sitä, että Jumala on ottanut ihmiset huostaansa vapaasta armahtavaisuudesta. Heti lankeamisen jälkeen Saatana joukkoineen karkotettiin alkuperäisestä omasta asumuksestaan, (Juud. 6) heitettiin taivaasta Vapahtajan sanoin: ”Minä näin saatanan lankeavan taivaasta niin kuin salaman” (Luuk. 10:18) Ilmestyskirja kuvaa tapahtumaa seuraavasti: ”Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat, mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää ollut sijaa taivaassa. Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssansa.” (Ilm. 12:7-9) Tämän tapauksen kuuluminen menneisyyteen näkyy siinä, että tapaus sovitetaan Vapahtajan äsken mainittuihin sanoihin ja Juudaan huomautukseen (Juud. 6). Luotuaan ihmisen omaksi kuvakseen Jumala antoi hänelle yhden käskyn: ”Hyvän ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman”. (1 Moos 2:17) Tämä Jumalan antama käsky oli siitä erilainen, ettei sen sisällys 10 käskyn tavoin ollut heidän sydämessään. Se oli suurin palvelus, mitä Jumala oli Aadamille ja Eevalle säätänyt. Tämä käsky oli kaiken lisäksi kevyt, olihan Jumala antanut ihmiselle koko paratiisin ja rajannut pois vain yhden puun. Näin käskyn mahdollinen rikkomuskaan ei voinut johtua mistään todellisesta tarpeesta, vaan silkasta halveksumisesta. Ja kun laki annettiin Aatamille puutarhassa tuo paikka tuli Saatanalle tantereeksi mitellä ihmistä vastaan. Ensimmäisessä konfliktissa Saatanan kanssa Eeva on melko uskollinen Jumalan sanalle, mutta lauseen lopussa hän antoi Saatanalle pikkusormen. Käärme sanoi vaimolle: ”Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?” Niin vaimo vastasi käärmeelle: ”Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'”. Tästä sielunvihollinen kuulee, että Jumalan sana ei ole kirkkaasti Eevan mielessä. Sillä Eeva lisää Jumalan käskyyn ”Älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi”. Jumalan käsky muuttuu erilaiseksi, sitä ei vain saa syödä, mutta siihen ei saa edes koskea. Näin on sittemmin kirkkohistoriassa usein käynyt, Jumalan käskyjä on rigoristisesti tiukenneltu. Lisäksi tässä Eevan vastauksessa on oleelliset sanat ”ettette kuolisi” joka ei ole niin jyrkkä ilmaus kuin ”kuolemalla kuoleman” siinä on hiukan epäröimistä. Tämän vastauksen perusteella Saatana tulee yhä rohkeammaksi ja muuntaa hienosävyisesti tuon Eevan epävarman ”ettette kuolisi” päinvastaiseksi. ”Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan”. (1 Moos. 3:4-5) Näin sielunvihollinen syytti Jumalaa pahantahoisuudesta, kielsi Jumalan sanan ja teeskenteli tahtovansa ihmisen parasta. Ikään kuin Jumala olisikin koetellut Aatamia ja Eevaa, niin että heidän tuleekin rohjeta rikkoa hänen käskynsä, jotta he voisivat tulla jumalan kaltaisiksi. Eikä Eeva ei edes esittänyt vastakysymyksiä käärmeelle. Sellaisia kuin, ”Jos en tiedä hyvän ja pahan eroa, mistä tiedän onko sinun neuvosi hyvä vai paha? Mutta siitä, että Jumalani on antanut minulle tämän käskyn ’älä syö siitä puusta’, siitä tiedän, että neuvosi on paha.” Vaan ei. Eeva ei kiinnittänyt tarkkaavaisuuttaan Jumalan sanaan vaan puuhun. Näin käy tämän päivän kristityillekin, kun he lankeavat syntiin, eivät he esitä vastakysymyksiä synnillisille ajatuksilleen ja motiiveilleen. Ei, vaan synti alkaa houkuttaa, kun siihen kiinnittää tarkkaavaisuuden, silloin tarkkaavaisuus Jumalan sanasta siirtyy syntiin, joka tämän johdosta alkaakin näyttää, joltakin paremmalta ihanammalta ja mukavammalta ja täysin toisenlaiselta, kuin Jumalan sana sanoo. Näin kävi Eevalle: ”Vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi.” (1 Moos. 3:6) Tässä on oleellista havaita se, että ensimmäinen synti, mihin ihminen lankesi, oli epäusko. Tämä synti tapahtui ennen kuin Eeva ajautui ylpeyden vietäväksi. Tämä on selvää. Sillä niin kauan kuin ihminen pysyy Jumalan sanassa ja luottaa Jumalaan hän ei voi tulla ylpeäksi Jumalaa vastaan, sillä kuuliaisuus Jumalan sanaa kohtaan ja uppiniskainen ylpeys ovat täysin vastakkaisia toisilleen. Sillä syntiinlankeemuksen jälkeisen parannuksen pohja ja perusta on usko. ”Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa” (Hepr. 11:6) Samalla tavalla jumalattomuuden pohja ja perusta on epäusko ”joka ei usko, se on jo tuomittu” (Joh. 3:18).

Syntiinlankeemuksen seuraus: Psalmissa 148 sanotaan ”ylistäkää Herraa taivaat, enkelit aurinko, kuu tähdet ja vedet taivasten päällä. Sillä hän käski, ja ne tulivat luoduiksi. Hän antoi niille lain, josta ne eivät poikkea.” (Ps. 148:3-6) Mutta Jesajan kirjassa sanotaan ihmisestä ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä” (Jes 1:3). Perisynnin johdosta ihminen ei halua nähdä tätä tilaansa. Se tuli ilmi jo alussa kun Jumala antoi askeltensa äänen kaikua edellään, niin Aatami ja Eeva piiloutuvat ja kun he pakosta joutuvat vastaamaan teoistaan. He osasivat heti paikalla sellaisia retorisia taitoja joiden oppimiseen luulisi menevän useitakin vuosia. Aadamilla ja Eevalla oli heti taito kieltää, taito puolustaa ja taito vierittää syyllisyys toisen niskoille. Aadam sanoo: ”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin”. Eeva sanoo: ”Käärme petti minut, ja minä söin”. Näin syyllisyys liukuu hienovaraisesti ja huomaamatta pois itsestä jonkun toisen harteille. Eivätkä Aadamin ja Eevan jälkeläiset ole tyytyneet tähän, sillä he eivät ole pelänneet syyttää edes itse Jumalaa omista synneistään. Kuten Siirakin kirjasta käy ilmi: ”Älä sano: ’Se on Herran syy, että minä olen hänestä luopunut’, sillä mitä hän vihaa, sitä älä sinä tee. Älä sano: ’Hän itse on minut eksyttänyt’ sillä syntistä miestä hän ei tarvitse.” (Siir. 15:11-12) Ihminen on historiassa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla siirtänyt syyllisyyden pois itsestään, kuten seuraavassa kuulemme. Markiolaisuuden perustaja Markion (85-160) keksi kaksi Jumalaa josta kaikki luotu on peräisin. Kaikki hyvä luonnossa on peräisin hyvältä Jumalalta ja kaikki paha ja synti on pahan luomaa. Synti ei Markionin mukaan herännyt ensimmäisen ihmisen vapaasta tahdosta, vaan oli jo alussa kiinnitetty ihmisen luontoon, ei hänen vapaaseen tahtoon. Niinpä Markionin mukaan ihminen tekee syntiä luontonsa ja tilansa vuoksi, koska paha Jumala pakottaa hänet tekemään syntiä vastoin hänen tahtoaan. Tertullianuksen aikalainen Hermogenes taas kehitteli seuraavan ajatuksen. Materia on ollut olemassa iankaikkisesti ja osa tuosta materiasta on hyvää ja osa pahaa. Ja niin kuin käsityöläinen valmistaessaan kupin eri materiaaleista kullasta ja savesta, tekee toisesta kunniallisen ja toisesta kunniattoman. Hän ei tee näin pahan tahtonsa vuoksi, vaan materian vuoksi, jota hän käyttää. Tästä syystä jotkut ihmiset on luotu hyviksi ja jotkut pahoiksi. Ei luojan hyvyyden tai pahuuden vuoksi vaan käytetyn materian vuoksi. Manikealaisuudessa nämä ajatukset kehittyivät edelleen. Heidän mukaansa kaikki olevainen oli hyvän ja pahan Jumalan, valon ja pimeyden välistä taistelua. Ihminen oli hyvän ja pahan taistelukenttä. Hyvän Jumalan luoma alunperin puhdas sielu oli joutunut aineellisen ruumiin (materian) ja pahan Jumalan hallitsemaksi, jonka vuoksi se teki syntiä. Augustinus, joka oli manikealainen ennen kääntymistään kristityksi kirjoittaa seuraavasti: ”Olin näet vielä sitä mieltä, että me emme itse tee syntiä, vaan syntiä tekee jokin meissä oleva vieras luonto. Ja minun ylpeyttäni tyydytti se, että sain olla ilman syyllisyyttä ja että jotakin pahaa tehtyäni ei tarvinnut tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää, että Sinä parantaisit minun sieluni, koska se oli rikkonut Sinua vastaan. Minä niin mielelläni selitin sieluni syyttömäksi ja syytin jotakin vierasta ja outoa olennossani, sellaista, mikä ei kuulunut minuun.” (Tunnustukset 5 kirja 10 luku) Augustinuksen aikalainen Pelagius ajatteli, että synnin syynä on nurinkurinen kasvatus ja huonojen esimerkkien vaikutus ihmiseen. Eli Aatami turmeli synneillänsä vain omanluontonsa, mutta tämä turmelus ei ulotu hänen jälkeläisiinsä. Aatamin vaikutus jälkeläisiinsä rajoittui pahaan esimerkkiin. Nämä ajatukset eivät ole outoja nykyisinkään. Kun hylätään ihmisessä oleva synnynnäinen taipumus syntiin ja vakuutetaan että siveellinen paha on seurausta väärästä kasvatuksesta, huonojen esimerkkien jäljittelemisestä, yhteiskunnassa vallitsevien väärien aatteiden vaikutusta, väärän tai vanhentuneen tiedon vaikutusta, ajan hengestä epätyydyttävistä yhteiskunnallisista olosuhteista ynnä muista vastaavista syistä. Tämän ajatuksen mukaan ihmiset jäljittelevät syntistä ympäristöään eivätkä sen vuoksi tunne totista hyvää. Kokemus ja Raamattu kumoavat nämä optimistiset vakuutukset synnin alkuperästä. Apostoli Paavali vakuuttaa: ”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni” (Room. 7:21) Tämä synnynnäinen taipumus syntiin ilmenee jo ennen mitään kasvatusta, ennen syntisen ympäristön vaikutusta ennen huonoja esimerkkejä. Ennen ulkonaista vaikutusta osoittavat lapset mustasukaisuutta ja kateutta ikäisiään kohtaan sekä vihaa ja koston halua heitä loukkaavia kohtaan ja lisäksi heissä on halu tehdä vastoin käskyjä ja kieltoja. Ulkonaiset olot voivat tosin vahvistaa tai heikentää näitä taipumuksia, mutta ne eivät poista näitä taipumuksia, eivätkä ne luo uusia taipumuksia niiden tilalle. Augustinuksen kuoleman jälkeen kehkeytyi lahko, jota kutsuttiin Predestinoiduiksi. Lahko tulkitsi Augustinuksen kirjoituksia seuraavasti. ”Koska pelastukseen predestinoiminen tarkoittaa, että Jumala on ennalta määrätessään hurskaiden hyvät teot valmistanut, tahtonut, tehnyt auttanut ja saanut aikaan hyvät teot valituissa. Niin silloin jumalattomat on predestinoitu perikatoon. Se tarkoittaa, että Jumala tahtoo heidän tekevän pahaa ja valmistaa ja auttaa ja saa aikaan heidän pahat tekonsa, koska hän on niin ennalta määrännyt.” Nykyisen Tunisian alueella elänyt Ruspen piispa Fulgentius (462-527), jota pidetään Pohjois-Afrikan suurimpana teologina Augustinuksen jälkeen vastasi näihin tulkintoihin seuraavasti: ”Jumalattomia ei ole ennalta määrätty, pahaan, eikä syntiin, eikä syyllisyyteen, vaan rangaistukseen. Jumala tietää ennalta jumalattomien pahat aikeet ja teot, mutta hän ei ennalta määrää niitä, vaan hän on ennalta määrännyt, että rangaistus näistä synneistä tulee tapahtumaan vanhurskauden tuomiolla. Jumala on hylännyt ihmisen tahdon, joka luopuu hänestä, sellaisella tavalla, että jopa tällöinkään Jumalan hyvä toiminta ei lakkaa. Sillä vaikka hän ei ole alkuunpanija, hän kuitenkin hillitsee pahoja tahtoja, eikä Hän lakkaa tuottamasta hyvää jumalattomien pahoista teoista.” (MPL 65.172-174) Raamatussa on useita kohtia, joista voi saada sellaisen esiymmärryksen, että Jumala aiheuttaa pahan. On kuitenkin tehtävä ero kahden pahan, rangaistuksen pahan ja vian eli syyllisyyden pahan välillä. Syntiinlankeemuksesta luemme, että se paha mitä kutsutaan rangaistuksen pahaksi, tulee Jumalalta. Naisen tulee kivulla synnyttää lapsia, miehen tehdä otsa hiessä töitä, käärmeen käydä vatsallaan ja tomua syödä, ihmisen tulee lopulta kuolla ja jumalattomat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Ja maakin on kirottu Aatamin synnin tähden. Vanhassa Testamentissa on paljon kohtia, jotka puhuvat siitä, että Jumala rankaisee täällä maanpäälläkin tunnettavalla tavalla synnistä. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Sodoman ja Gomorran tuho ja vedenpaisumus, joka tuhosi koko muinaisen maailman. Kaikissa näissä on kyse siitä, että Jumala rankaisee synnistä, kuten Kuningasten kirjassa lukee ”Siksi, että he hylkäsivät Herran, Jumalansa, joka oli vienyt heidän isänsä pois Egyptin maasta, ja liittyivät muihin jumaliin ja kumarsivat niitä ja palvelivat niitä; sen tähden Herra on antanut kaiken tämän pahan kohdata heitä” (1 Kun. 9:9). Mutta Jumala ei rankaise ihmistä mielellään, kuten on kirjoitettu ”hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään” (1 Moos. 6:6) Jumala murehtii, koska hänen vanhurskaudessaan täytyy tuomita ihminen hänen jumalattomuutensa vuoksi. Näillä rangaistuksilla Jumala kutsuu ihmisiä parannukseen. Meitä jokaista kohtaava kuoleman rangaistus saa jokaisen ihmisen ajattelemaan, että mitä minulle kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuoleman rangaistuksen perimmäinen tarkoitus on ohjata katse Kristukseen synnin ja kuoleman voittajaan! Mutta sitä vastoin vian eli syyllisyyden pahasta Raamattu opettaa, ettei Jumala aiheuta sitä, kuten Job sanoo: ”Sen tähden kuulkaa minua, te ymmärtäväiset miehet: Pois se! Ei Jumalassa ole jumalattomuutta eikä Kaikkivaltiaassa vääryyttä.” (Job 34:10) Raamattu opettaa Jumalan ennalta tietävän kaiken ja että tämä Jumalan ennalta tietämys ei ole epävarma eikä erehtyvä eikä muuttelevainen. Kuten Psalmissa sanotaan: ”Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät” (Ps. 139:2) Ja kuten Johanneksen evankeliumista tulee ilmi: ”’Teissä on muutamia, jotka eivät usko.’ Sillä Jeesus tiesi alusta asti, ketkä ne olivat, jotka eivät uskoneet, ja kuka se oli, joka oli kavaltava hänet.” (Joh. 6:64) Äkkiseltään näiden pohjalta näyttäisi siltä, että pahatkin asiat ovat Jumalan ennakolta tahtomaa. Mutta se, että Jumala tietää ennakolta asiat, ei tarkoita, sitä että Jumala tahtoo niin tapahtuvan. Augustinus selkeyttää tätä asiaa seuraavasti. ”Niin kuin meidän muistimme tietää menneet asiat, vaikka se ei tahdo, eikä hyväksy, eikä edistä niitä, niin samoin Jumala ennalta tietämyksessään näkee kaikki asiat, jotka tulevat tapahtumaan.” Toisessa Mooseksen kirjassa Jumala sanoo Faaraosta, että ”minä paadutan hänen sydämensä” (2 Moos. 4:21). Raamatun tulkinnassa on aina otettava huomioon, että jos jokin Raamatun kohta on vastoin tulkintaa, joko tulkinta on väärä tai kyseisestä Raamatun kohdasta saatu esiymmärrys on väärä. Raamattu ei ole ristiriitainen itsensä kanssa. Raamatussa sanotaan suoraan ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ’Jumala minua kiusaa’, koska Jumala ei ketään kiusaa.” (Jaak. 1:3) Ja suurin todiste sitä vastaan, että Jumala ei aiheuta pahaa on Jumalan Poika. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16). Martin Chemnitzin (1522–1586) mukaan Faaraon sydämen paaduttaminen tarkoittaa, että Jumala jätti Faaraon sydämen sen paatuneeseen tilaan, joka sillä luonnostaan oli maailmassa ja tuloksena oli että Faarao toimi kovan sydämensä mukaisesti. Augustinuksen mukaan ”Jumalan sanotaan paaduttavan sydämen kun hän ei pehmennä sitä” Jumala itse sanoo tämän Psalmissa 81 selkeästi: ”Kuule, kansani, minä varoitan sinua; Israel, jospa sinä minua kuulisit! Älköön sinulla olko muukalaista jumalaa, äläkä kumarra vierasta jumalaa. Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel noudattanut minun mieltäni. Niin minä annoin heidän mennä pois sydämensä paatumuksessa, he saivat vaeltaa omien neuvojensa mukaan.” (Ps. 81:8-12) Samalla tavalla Paavali puhuu Roomalaiskirjeessä ”Jumala on heidät, heidän sydämensä himoissa, hyljännyt saastaisuuteen, häpäisemään itse omat ruumiinsa, koska heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta. Niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia.” (Room. 1:24-28) Samoin Efesolaiskirjeessä ”Jotka ovat vieraantuneet siitä elämästä, joka Jumalasta on. Jotka, sitten kuin he olivat paatuneet, antoivat itsensä haureuteen ja tekivät kaikkinaista saastaisuutta ylönpalttisessa himossa.” (Ef. 4:18-19) Tämä himo, josta näissä puhutaan ei ole Isästä vaan maailmasta, kuten Johannes sanoo: ”Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta.” (1 Joh. 2:16). Martin Chemnitz kirjoittaa tästä: ”Mutta kun Jumala Pyhän Henkensä kautta ei enää hallitse ihmistä silloin, mielen turhuus, pimentynyt ymmärrys, sydämen paatumus jotka ovat ihmisessä syntyperäisiä harjaantuvat täyteen herruuteen, kun Pyhä Henki ei enää vastusta niitä.” Tämä on kauhea sielun tila. Josta Jumala kutsuu ihmisiä parannukseen.”Vai halveksitko hänen hyvyytensä ja kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä runsautta, etkä tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen? (Room. 2:4)” ”Ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää”. (Hes. 33:5)

Meidän tulee panna merkille mitä tarkoittaa se, että Jumala ei ole synnin aiheuttaja. Se tarkoittaa, että hän ei tahdo, eikä hyväksy syntiä eikä hän pakota meidän tahtoamme tekemään syntiä. Tässä kohden tulee tehdä erotus Jumalan yleisen kaikkia koskevan teon ja erityisen teon välillä. Apostolien teoissa lukee Jumalan kaikkia koskevasta teosta: ”hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken”. (Apt. 7:25) Hän ylläpitää ja varjelee kaikkea mikä elää. Jos hän lakkaa ylläpitämästä luomakuntaa, siinä silmänräpäyksessä koko luomakunta romahtaa. Jumala elättää, suojaa ja auttaa jokaista yksittäistä eliötä niin että ne voivat toimia oman luontonsa mukaan. Luther kirjoittaa tästä Isokatekismuksessa: ”Ajattele peltolakeuksia ja koko maata, joka luo ja suo meille jokapäiväisen leivän ja kaikenlaisen ravinnon. Sillä jos Jumala ei antaisi ravinnon kasvaa, jos hän ei siunaisi eikä varjelisi sitä maan päällä, meillä ei olisi milloinkaan leivän leipää uunista otettavaksi eikä pöytään pantavaksi.” Jumalan erityinen teko kohdistuu uskoviin, joissa hän Pyhän Henkensä kautta saa aikaan hurskautta. Tämä Jumalan teko ei koske kaikkia, sillä Jumala varjelee kaikkia jumalattomiakin, mutta tämän lisäksi hän toimii erityisellä tavalla uskovissaan, niin että he käsittävät, aikovat, tahtovat ja suorittavat sitä mikä on hyvää. Uutta kuuliaisuutta kutsutaan Pyhän Hengen hedelmäksi, ei sen vuoksi että Jumala pitää yllä uskovia kuten kaikkia muitakin, vaan sen vuoksi että Pyhä Henki vaikuttaa uskovien tahtoon ja tekemiseen erilaisella ja erityisellä tavalla. Jumalattomien tapauksessa Jumala ei heidän luontonsa ja henkisten kykyjensä ylläpitämisen lisäksi tee mitään muuta. Eli Jumala pitää yllä kyvyn, niin että ihminen pysyy elossa ja voi valita, mutta hän ei saa aikaan sitä, että ihminen valitsee pahaa, kuten Jesaja kirjoittaa: ”Te teitte sitä, mikä on pahaa minun silmissäni, ja valitsitte sen, mikä ei ole minulle otollista.” (Jes. 65:12) Jean Calvin (1509-1564) ei tee tätä erotusta, vaan esittää, että Jumala ei ainoastaan ole luonut ja ylläpidä luotuja, niin että he voivat toimia järkensä mukaan. Vaan myös että jumalattomat ihmiset eivät aio, tahdo ja etsi mitään muuta kuin sitä mikä Jumala on heissä vaikuttanut. Joten jumalattomien tapauksessa Jumala ei ainoastaan pidä heitä yllä, niin että he voivat valita, haluta ja toimia tahtonsa mukaan, vaan hän myös määrää mitä he valitsevat tahtovat ja tekevät. Tämän johdosta Calvin päättelee että ”Mitä tahansa tekoja ihmiset tekevät väärin ja epäoikeudenmukaisesti. Ne ovat oikeita ja vanhurskaita Jumalan tekoja.” Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala saa ihmiset tekemään pahaa ja kun Jumala ei tee syntiä nämä ihmisten synnilliset teot ovat oikeita ja vanhurskaita Jumalan tekoja, joista teon tekijät tosin saavat palkakseen iankaikkisen tulen. Tämä Calvinin opetus tuo selkeästi ilmi sen, mitä järjettömyyksiä siitä seuraa, jos opetetaan, että Jumala on synnin syy. Reformoidussa kirkossa 1618-19 pidetty Dordrechtin synodi on hylännyt Jean Calvinin ja Ulrich Zwinglin (1484-1531) opettaman äärimmäisen kannan, että itse syntiinlankeemuskin sisältyi Jumalan ennakkomääräykseen. Dordrechtin synodissa sanotaan seuraavasti. ”Ihmiset luotiin alun perin Jumalan kuvaksi ja heidän mielensä varustettiin todellisella ja terveellä tiedolla Luojasta ja hengellisistä asioista, tahto ja sydän olivat vanhurskaita ja kaikki tunteet puhtaita; todellakin koko ihminen oli pyhä. Kuitenkin kapinoimalla Jumalaa vastaan Saatanan yllytyksestä ja omasta vapaasta tahdostaan, he riistivät itseltään nämä erinomaiset lahjat. Ja tuottivat päinvastoin päällensä sokeuden, kauhean pimeyden, turhanpäiväisyyden ja mielensä harkintakyvyn vääristymisen; sydämensä ja tahtonsa kieroutumisen, uhmakkuuden ja kovuuden; ja loppuhuipentumana kaikkien heidän tunteidensa saastaisuuden.” (3.1) Näin Dordrechtin synodin hyväksyneet reformoidut kirkot opettavat että ennalta määräys koskee lankeemuksen jälkeisiä oloja. Niistä, jotka eivät ole valittuja synodissa sanotaan seuraavasti: ”Jumala on vapaan ja oikeudenmukaisen nuhteettoman ja muuttumattoman hyvän tahtonsa perusteella tehnyt seuraavan määräyksen, jättää heidät siihen surkeuteen, johon he heidän omasta syystään ovat joutuneet, eikä myöntää heille pelastavaa uskoa ja armoa kääntymykseen, vaan lopuksi tuomita ja iankaikkisesti rangaista niitä, jotka ovat jääneet oman onnensa nojaan ja Jumalan tuomion alle, ei heidän epäuskonsa, vaan myös kaikkien muiden syntiensä vuoksi, osoittaakseen hänen vanhurskauttaan. Ja tämä kadotustuomio on määräys, joka ei tee Jumalasta synnin aiheuttajaa (herjaava ajatuskin!), vaan päinvastoin pelottavan, moitteettoman, oikeudenmukaisen tuomarin ja kostajan.” (1.15)

Ihmiset ovat filosofisesti mietiskelleet pahuuden olemassa oloa tuhansia vuosia. Kreikkalainen Epikuros (341-270 eKr) oli tietävästi ensimmäinen, joka teki siitä ongelman. Tätä ongelmaa valistuksen aikalainen David Hume (1711–1776) terävöitti seuraavasti: ”Tahtooko jumaluus estää pahan muttei pysty? Silloin hän on voimaton. Pystyykö hän, muttei tahdo? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä pystyvä että tahtova? Mistä sitten tulee paha?” (Hume: Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta Osa 10). Tässä mietinnässä, (joka kuulostaa lihallisiin korviin miellyttävältä, koska ihminen ei luonnostaan ole taipuvainen uskoon vaan ateismiin), on taustalla oletus, että ihminen ymmärtää Jumalan. Ihminen tietää oikean ja todellisen hyvän sekä todellisen pahan. Ihminen ja hänen tietämyksensä on kaiken mitta ja määrä. Tässä on perisynnin turmelema ihminen, joka ei itse tiedä mikä on oikeasti todellista hyvää ja pahaa eli syntiä, jollei Jumala sitä olisi laissaan ilmoittanut ja senkin jälkeen vain sameasti käsittää hyvän ja pahan eli synnin, on nostanut itsensä suuremmaksi kuin Jumala ja sanellut omalle luojalleen vaihtoehdot seurauksineen. Ihmisen tulee pysyä omalla paikallaan syntisenä, jotta voisi edes hatarasti kuulla Jumalan vastauksen hänelle. ”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Mark. 2:17) Sillä Kristuksen uhrikuolema lauhdutti Jumalan vihan syntiä kohtaan. Ja häneen uskomalla me saame syntien anteeksiantamuksen, sillä Jumala ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen. (2 Piet.3:9) ”Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5:4-5). ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33). Tämä Jumalan vastaus pahuuteen on lihalliselle ihmisjärjelle täysin käsittämätön. Jumala ei poistakkaan pahaa, vaan lähettää ainoan Poikansa yhden kolminaisuuden persoonista maailmaan ja alistuu itse pahan tappamaksi ja tämän Pojan uhrikuoleman ja ylösnousemuksen kautta voittaa pahan. Ja tämän voiton eli pantin ihminen saa itsellensä uskon kautta omistaa. Epikuros ja hänen seuraajansa ajattelevat sitä mikä on ihmisten. Eikä se ole kaukana Kristuksen seuraajistakaan kuten Pietarin käytös aikanaan osoitti, kun Kristus sanoi, että hänen tulee kärsiä, kuolla ja kolmantena päivänä ylösnouseman: Pietari nuhteli häntä sanoen: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.” Ja Kristus vastasi: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”. (Matt. 16:23)

Se seikka ettei pahaa voida selittää ulkonaisista syistä johtuvaksi osoittaa, että paha on ihmisen sisäpuolella eikä ulkopuolella. Siitä missä puolessa ihmistä synninlähde sijaitsee, on lausuttu eri mielipiteitä. Eräs selitys on että ihmisen syntisyyden syynä on järjen ja tahdon vaillinaisuus. Järki antaa väärän arvostelun hyvästä ja tahto valitsee synnin. Jos paha johdetaan luotujen olentojen epätäydellisyydestä, niin silloin pahan olemassa olo pannaan Jumalan syyksi, joka on luonut epätäydelliset olennot. Tätä vastaan on sekin että myös Pyhä enkelit ovat rajoitettuja ja silti synnittömiä. Vaillinaisuus on luodun luonnon olemuksen määrittely, jota vastoin syntisyys kuuluu sen tilaan. Jotkut johtavat synnin lihallisuuden eli aistillisuuden voitosta hengen yli. Hengen ja aistillisuuden vaatimusten törmätessä vastakkain henki alistuu heikkoutensa vuoksi lihan vaatimukselle, josta sitten synti syntyy. Jos tämä tunnustetaan Jumalan luoman ihmisen alkuperäisen rakenteen luonnolliseksi seuraukseksi, niin silloin synti olisi välttämätöntä ja Jumala syypää syntiin. Myös kokemus kumoaa tähän. On paljon syntejä joilla ei ole mitään tekemistä lihallisen aistillisuuden kanssa kuten, ylpeys, kunnianhimo, kateus ja aistillisuuden täysin hylkäävät ahneus ja itaruus. Jotkut ajattelevat, että paha välttämätön askel hyvän kehityksessä. Eli paha on sellainen ilmiö, jota ilman ihmisen elämää ei voida ajatella. Tässä näkemyksessä ajatellaan Platonin filosofian mukaisesti, että paha ei ole mitään reaalista, vaan vain hyvän puutetta, kuten pimeys on valon puutetta. Pahan nähdään olevan välttämätön siirtymishetki hyvään ja hyvän liikuttaja ja herättäjä. Ilman pahaa ei olisi myöskään hyvää maailmassa. Mutta Raamatun mukaan synti ei ole, eikä koskaan voi olla ihmisen kehityksen välttämätön aste. ”Jumalattoman tie on Herralle kauhistus” (Snl. 15:9) Synti ei ole vain lain vaillinainen täyttäminen, vaan laittomuus: ”Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus.” (1 Joh. 3:4) Jo syntiinlankeemuksesta näemme, että paha on voima joka ei luo hyvää, vaan hävittää sen. Synnin ja syntisyyden alkuperää koskevat epätyydyttävät selitykset ja se, että Jumala lukee synnin ihmisen syyksi antavat viitettä siihen suuntaan, että synnin aiheuttajana on ihmisen vapaus. Tästä aiheesta Platon kehitti mielikuvituksellisen käsityksen, että ihmissielut käyttivät vapauttaan väärin ennen sielujen yhtymistä ruumiisiin, minkä vuoksi ne lähetetäänkin ruumiisiin. Sinänsä tämä käsitys, että synnin aiheuttajaksi sanotaan ihmisen vapaus. On jossain määrin yhteneväinen käsittelemämme artiklan kanssa, joka tosin näyttää enemmänkin puhuvan syntiinlankeemuksen jälkeisestä ajasta ja sen aiheuttamasta kieroutuneesta vapaudesta sanoen: ”Synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto, joka silloin, kun Jumala vetää pois apunsa, kääntyy pois Jumalasta”. Raamatusta saamme kaikista syvimmän kuvauksen pahan olemuksesta. Se tunnustaa pahan olemassaolon, kaikessa voimassaan, sellaisessa voimassa, että synnin sovittamiseksi oli Jumalan Pojan lihaksi tuleminen, kuolema ja ylösnousemus välttämätöntä. Luodessaan maailman Jumala loi kaiken hyväksi ja tähän hyvään kuuluivat myös ihmisen vietit näläntunteesta, (kuten Mooseksen kirjassa kerrotaan Aadam ja Eeva söivät) aina sukupuoliviettiin asti. Syntiinlankeemuksessa nämä kieroutuivat kapinaksi Jumalaa vastaan eli epäuskoksi ja rakkaudettomuudeksi lähimmäisiä kohtaan. ”Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti; ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot. Ja he kuulivat, kuinka Herra Jumala käyskenteli paratiisissa illan viileydessä. Ja mies vaimoineen lymysi Herran Jumalan kasvojen edestä paratiisin puiden sekaan.” (1 Moos. 3:7-8) Mutta eivät ne silti itsessään ole pahoja asioita, ei ruumis eikä järki. Kristinuskoon vaikuttaneesta uusplatonismista on peräisin käsitys, että mitä henkisempi asia on, sitä vähemmän syntinen se on. Raamattu opettaa päinvastoin. Ruumis toteuttaa sitä, mitä sielu on täynnä eli joko syntiä tai vanhurskautta ja uskovan elämässä käytännössä aina kumpaakin, koska ihminen on uudestisyntyneenäkin sekä vanhurskas että syntinen, mistä syntyy se alituinen sota, johon meidät on kutsuttu, jota Luther nimittää kasteen harjoitukseksi. Kristus sanoo: ”Ettekö käsitä, että kaikki, mikä käy suusta sisään, menee vatsaan ja ulostuu? Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat; mutta pesemättömin käsin syöminen ei saastuta ihmistä.” (Matt. 15:17-20) Näin se paikka, missä kaikki sisäiset ja ulkonaiset syntiset teot saavat syntynsä, on Raamatun selvän opetuksen mukaan ihmisen sydän. ”Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne” (Matt. 6:21). Ihmisen ei siis tule etsiä syytä syntiinsä itsensä ulkopuolelta Saatanasta (joka tosin valehdellen viettelee, mutta ihminen kuitenkin valitsee suostuuko viettelykseen vai ei), toisista ihmisistä (jotka tosin saatavat monin tavoin pakottaa, vietellä tai provosoida, mutta ihminen valitsee itse provosoituuko hän vai ei), eikä ihmisen tule projisoida syytä syntiinsä, biologiaansa tai fysiologiaansa olen tämän ruumiini vanki, sain sellaiset geenit, en minä muuten olisi tällainen tai olen nyt sen ikäinen ja tähän ikään kuuluvat tuollaiset taipumukset. Eikä ihmisen tule projisoida syyllisyyttä johonkin ruumiin osaansa ”minä kyllä olen hyvä ja rauhaa rakastava ihminen, mutta tuo minun nyrkkini ihan omia aikojaan löi naapurilta hampaat suusta ja on siitä vastuussa, mutta en suinkaan minä” tai kuten esimerkiksi Origenes, joka kuohitsi itsensä. Tällaisen toiminnan Nikean kirkolliskokous 325 tuomitsi ensimmäisessä kaanonissaan: ”Niistä jotka itse kuohituttavat itsensä, jos hän on pappi hänet pidätettäköön virasta.” Psalmissa 51 sanotaan, että ”minä olen synnissä syntynyt, äitini minut synnissä hedelmöitti”. Luther selittää tätä: ”Hän ei puhu synnistä avioliitossa tai vanhempiensa synnistä, niin että hän syyttäisi vanhempiaan synnistä, vaan hän sanoo itsestään: ’Minä olen siinnyt synneissä.’ Hän ei sano: ’Minun äitini teki syntiä, kun hän tuli raskaaksi.’ Hän ei sano myöskään: ’Minä tein syntiä, kun sikisin’. Hän puhuu sen sijaan nimenomaan hedelmöittymättömästä siemenestä ja julistaa, että se on täynnä syntiä ja kadotettu massa. Näin jakeen oikea ja aito merkitys on: ’Minä olen syntinen – en siksi, että olen tehnyt aviorikoksen, enkä siksi, että annoin Uurian surman suuhun – vaan minä tein aviorikoksen ja surmasin siksi, että minä olen syntynyt syntisenä ja olen vieläpä siinnyt ja muotoutunut kohdussa syntisenä.’” (Luther Armahda minua Jumala Psalmin 51 selitys) Tarkoittaako Luther sanoessaan ihmisen siementä kadotetuksi massaksi, sitä että Jumala luodessaan ihmisen on synnin luoja ja ylläpitäjä? Ei! Yksimielisyyden ohje selventää tätä asiaa: ”Perisynti ei ole mitään itsessään olevaa, nimittäin turmeltuneen ihmisen sisällä tai ulkopuolella, ei myöskään turmeltuneen ihmisen oma olemus, ruumis, sielu eikä ihminen itsekään. Perisyntiä ja sen turmelemaa ihmisluontoa ei voi eikä saa sillä tavoin erottaa toisistaan, että luonto olisi Jumalan silmissä puhdas, hyvä, pyhä ja turmeltumaton ja yksin siinä asuva perisynti paha... Laki syyttää tästä turmeluksesta koko turmeltunutta ihmisluontoa ja tuomitsee sen, mikäli ei syntiä anneta anteeksi Kristuksen tähden. Laki ei kuitenkaan syytä ja tuomitse luontoamme siitä, että Jumala on meidät ihmiset luonut, vaan siitä, että olemme syntisiä ja pahoja… Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan, toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä ’hänessä me elämme, liikumme ja olemme’ (Ap.t. 17:18). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alun perin Saatanan aikaansaannosta, hän kun on turmellut Jumalan luomuksen Aadamissa synnillä sillä tavoin, että turmelus periytyy meihin asti… Jos ei olisi mitään eroa toisaalta turmeltuneen ihmisen luonnon ja olemuksen, toisaalta perisynnin välillä, pitäisi jompikumpi seuraavista väitteistä paikkansa: - Kristus ei ole omaksunut luontoamme, koska kerran hän ei ole omaksunut syntiämme. - Koska Kristus on omaksunut luontomme, hän on omaksunut syntimmekin. Kumpikin väite on ristiriidassa Raamatun kanssa. Koska Jumalan Poika on omaksunut ihmisluontomme mutta ei perisyntiä, käy selväksi, että ihmisluonto ei lankeemuksen jälkeenkään ole samaa kuin perisynti, vaan niiden välillä on tehtävä ero.” Kyse ei siis ole siitä elottomasta materiasta, josta ihminen on luotu. Niin kuin 200 luvulla elänyt Hermogenes ajatteli, että Jumala luo syntisestä materiasta ihmisen ja ihminen on sen tähden syntinen, sillä eihän elottomassa materiassa itsessään voi olla epäuskoa, joka on synnin juuri, vaan kyse on siitä mikä tekee ihmisestä persoonan. Se on miehen siemen, jonka yhtymisestä munasoluun alkaa ihmisen persoonallinen oleminen. Kristus sikisi Pyhästä Hengestä, sen tähden hän oli alusta alkaen synnitön, mutta jokainen luonnollisella tavalla siinnyt on sikiämisestään asti syntinen. Me ihmiset ymmärrämme helposti järjellämme Saatanan ja Adamin ja Eevan syyllisyyden. Mutta miten Adamin lihallisten jälkeläisten syyllisyys on selitettävissä? Adamin jälkeläisissä syntisyys on luonnon perinnöllinen syntyperäinen ominaisuus, joka taipuu ja viehättyy persoonallisiin synteihin, mutta Adamissa päinvastoin synnin persoonallinen puoli (eli synnin tekeminen) aiheutti luonnon syntisyyden. Kuten Paavali opettaa Roomalaiskirjeessä: ”Niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi.” (Room. 5:12-21) Perisynti ei siis ole perintö josta ihminen voisi etäytyä ikään kuin se olisi irrotettavissa hänen tekosynneistään. Saksalaisen teologin Horst Georg Pöhlmannin (1933-2022) mukaan: ”Jos perisynti historiallistetaan [vastuu siirretään Adamin harteille], kausaalistetaan [eli perisynnin aiheuttaa syyn ja seurauksen yhteys], biologistetaan [synti on minun biologiassani] silloin se ei ole ihmiselle syyksi vaan päästää hänet syystä.” Jos synti paikallistetaan ihmisen perintötekijöihin, esimerkiksi joihinkin tiettyihin synti geeneihin. Ja näitä kyetään nykyisin geenimanipulaatiolla, jonkin verran muuttamaan. Niin Kristuksen olikin turha kuolla meidän syntiemme puolesta kun geenimanipulaatio hoitaa sen puolen. Tätä syyllisyyden vierittämistä geenien niskoille käytetään melko yleisesti tänä päivänä. Ihmiset, jotka haluavat käydä kristitystä ja samalla harjoittaa syntistä taipumustaan, sanovat että: ”Jos Jumala ei ole luonut tätä minun taipumustani niin kuka sitten? Ei kait ole olemassa toista Jumalaa? Minä uskon vain yhteen Jumalaan.” Tässä on pohjalla ajatus, että koska Jumala on luonut ihmisen taipumuksineen ja ihminen ei voi mitään taipumukselleen. Niin sen johdosta tuo taipumus ei ole syntiä, vaan Jumalan luoma siunaus. Tässä hienosti ohitetaan syntiinlankeemus ja sen aiheuttama taipumuksien vääristyminen. Ja samalla ohitetaan huomaamatta Kristus, sillä sen tähdenhän Kristus tuli lihaksi, kärsi, kuoli ja nousi kuolleista, koska me emme voi syntisille taipumuksillemme ja pahaan taipuvalle tahdollemme yhtään mitään. Tänä päivänä kuulee silloin tällöin tällaisenkin väitteen: ”Taipumus ei ole syntiä, mutta sen harjoittaminen on”. Tämä, että taipumus ei ole syntiä sanotaan lähes aina silloin kun tuon kyseisen taipumuksen harjoitus on syntiä. Onko ihmisessä siis perisynnin näkökulmasta jotain, joka ei ole syntiä ja se on tuo syntiseen tekoon johtava taipumus? Ja kaikki muut asiat ihmisessä ovat syntiä. Tähän yhteyteen sopii hyvin lainaus Lutherin sidotusta ratkaisuvallasta: ”Olettakaamme, että kaikki taipumus ei olisikaan lihaa, toisin sanoen jumalatonta, vaan että se sillä kohdalla, mitä sanotaan hengeksi, olisi jaloa ja tervettä. Huomaapa, kuinka paljon järjettömyyttä tästä olisi seurauksena, ei tosin inhimillisen järjen mielestä, vaan koko kristillisessä uskossa ja uskon tärkeimmissä kohdissa! Jos nimittäin se, mikä on jalointa ihmisessä, ei ole jumalatonta eikä kadotukseen tuomittua, vaan sellaista olisi ainoastaan liha, toisin sanoen karkeammat ja huonommat taipumukset, niin minkälaisen lunastajan me Kristuksesta tekisimme? Tekisimmekö hänen verensä arvon niin vähäiseksi, että hän on lunastanut vain sen, mikä ihmisessä on vähäarvoisinta, mutta että se, mikä ihmisessä on jalointa, on itsessään elinkelpoista eikä tarvitse Kristusta!” Niinpä perisyntikäsitteen mukaan ihminen ei vain tee syntiä vaan hän on siinä, niin kauas kuin hän voi ajatella elämäänsä taakse päin. Ihminen on paha kun hän ei usko Jumalaan eikä hänen uskonsa kanna hedelmää, kun hän ei rakasta Jumalaa, eikä lähimmäistään. Epäusko on varsinainen alkusynti ja kaiken synnin juuri ja mehu. Nykyajan ihmiselle synti ei enää ole uskonnollinen käsite. Koska hän on kadottanut Jumalan näköpiiristään, hänelle ei ole enää olemassa syntiä Jumalaa vastaan, vaan vain synti kanssa ihmisiä vastaan. Mutta kun synti Jumalaa vastaan on poistettu, on myös synti lähimmäistä vastaan muuttunut. Nykyaikana ajatellaan, että ihmisen vietit eivät ole varsinaisesti pahoja, esim. aggressio on ihmisen perusvietti eikä siis varsinaisesti paha (synti viidettä käskyä vastaan). Kateudestakin voidaan puhua, että se on sosiaalisena kontrollina tarpeellinen ja oikea käyttäytymismotiivi (synti 9 ja 10 käskyä vastaan). Myöskin opetetaan, että sukupuolivietin tulee antaa suuntautua melko vapaasti eikä sitä tule juurikaan hillitä tai tukahduttaa, koska sellaisesta toiminnasta nähdään olevan haittaa ihmiselle (synti 6 käskyä vastaan). Ylimalkaan valistuksesta lähtien ihmistä ei enää tee pahaksi epäusko, vaan se mikä on vastoin hänen luontoaan, mikä vieraannuttaa hänet itsestään. Hyvää on se mikä vastaa langennutta luontoa. Nykyisin näyttää siltä että hyvästä tulee paha ja pahasta hyvä. Se mitä ennen tunnustettiin papille ripissä syntinä, sen pappi tänä päivänä julkisesti seurakunnan edessä siunaa Jumalan siunauksella. Mikä siis enää nykyajan ihmisestä tekee pahan, ellei tätä ole rakkaudettomuus, ellei aggressio, ellei aviorikos ja kaikenlainen sukupuolielämän rietastelu, ellei kateus, ellei epäusko? Ensimmäinen käsky on, kuten Luther sanoo Isokatekismuksessa käskyjen seppeleen vanne. Seppele hajoaa ilman vannettaan ja synti lakkaa olemasta synti, ellei sitä perimmältään käsitetä epäuskoksi ja vihollisuudeksi Jumalaa vastaan. Molemmat synti Jumalaa ja synti ihmistä vastaan ovat yksi ja sama synti.

Seuraavaksi kuulemme nykytieteen näkemyksen pahan kehittymisestä: Nykykäsityksen mukaan ihminen on kehittynyt apinasta. Luonnossa selviytyminen vaatii aggressiota, joka korostuu sosiaalista elämää viettävillä eläimillä, joilla on reviiri. Esimerkiksi simpanssit ovat äärimmäisen väkivaltaisia, jopa oman lauman jäseniä kohtaan. Näille monimutkaisissa sosiaalisissa verkostoissa eläville ihmisapinoille evoluutio on kehittänyt samanaikaisesti aggression kanssa moraalitunnon, etteivät eläimet tapa toisiaan sukupuuttoon. Moraalinen tutka ei ole kehittynyt lajeille jotka elää yksinään. Eli nykykäsityksen mukaan pahuus itsessään johtuu selviytymisestä luonnossa ja sosiaaliset suhteet ja sosiaalinen kanssakäyminen on johtanut moraalisen tunnon, jossa asiat luokitellaan hyviksi ja pahoiksi evolutionistiseen kehittymiseen, koska siitä on ollut hyötyä lajille. Näin ajattelevalle ei ole olemassa mitään persoonallista pahaa tai hyvää, vaan se mikä on hyvää tai pahaa (syntiä) on pohjimmiltaan sosiaalisen kanssakäymisen tuotosta. Se mitä asioita pidämme hyvinä ja pahoina vaihtelee, evoluution synnyttämän joustavan mekanismin ansiosta. Jos meillä olisi vain yksi tarkkaan rajattu tutka päässä, joka lajittelisi asiat aina samalla tavalla joustamattomasti hyviin ja pahoihin, se olisi joustamaton muuttuvissa olosuhteissa. Tällainen maailmankuva vastaa meidän perisynnin turmelemaa lihaamme, sillä se vapauttaa meidät syyllisyydestä Jumalan edessä. Kun se hävittää samalla kertaa sekä Jumalan että paholaisen ja synnin. Kukaan ihmisen ulkopuolinen voima ei syytä ihmistä mistään. Kristitty saattaa tosin ajatella, että nykytiede evoluutioteoria mukaan lukien kuvaa millä tavalla Jumala on luonut maailman ottamatta kantaa luojaan. Tällöin tulee ongelmaksi syntiinlankeemus, milloin se on tapahtunut vai onko sitä tapahtunut, jos ihminen on tullut apinasta. Jos syntiinlankeemusta ei ole tapahtunut, niin mitä varten Kristus tuli maailmaan lunastamaan syntiset? Tästä ettei syntiinlankeemusta olisikaan tapahtunut, on myös seurauksena seuraavaa: ”Jos eläinkunta osoittautuu väkivaltaiseksi, eläinkunnan luojan, mikäli sellaiseen enää uskotaan, täytyy olla väkivallan kannattaja. Tämän logiikan mukaan Jumala voitaisiin asettaa vastuuseen pahasta. Ihminen itse ei ole vastuussa, koska hän on vain Jumalan luomien suurien luonnon lakien pieni pelinappula. Näin ihmisestä tuleekin uhri ja Jumalasta syyllinen. Jumalalla ei ole oikeutta syyttää eikä tuomita ihmisiä koska he vain toteuttavat Hänen luomaansa luotuisuuttaan.”

Käsittelemässämme artiklassa Melanchthon sanoo, että synnin alkusyy on ihmisen tahdossa. Hän ei tarkoita tällä sitä etteikö ihmisen luontokin olisi syntinen, kuten perisynti artiklasta käy ilmi. ”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä ja tämä alkusairaus perisynti on todella synti”. Vaan tässä artiklassa näkökulma on synnin syyssä ja syyllisyydessä. Jos tahto olisi vapaa syyllisyydestä, niin syyllisyys lankeaisi vain luonnolle sen taipumuksille ja perintötekijöille. Tällöin ihminen voisi mielikuvissaan syyttää synnistä omalle tahdolleen vierasta luontoa, eikä hänen tarvitsi syntiä tehtyään tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää Jumalalta anteeksiantoa. Tahdolla on tässä artiklassa samankaltaisia merkitysvivahteita kuin Kristuksen käyttämällä sanalla sydän, ”sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat ja aviorikokset” (Matt. 15:19). Eikä Melanchthon tarkoita sanoessaan synnin syyksi jumalattomien tahtoa, sitä etteikö kristityssä olisi pahaa tahtoa. Lihansa puolesta ihminen olipa uskova tai ei, on syntinen, sillä liha ei tee parannusta eikä se voikaan. Mutta Jumalan lahjoittaman uskon puolesta kristitty taas on jumalinen ja vanhurskas ei itsensä vuoksi vaan sen tähden että hän uskon kautta omistaa Kristuksen ansion. Nyt kun on tullut selväksi, että me olemme syyllisiä syntiimme ja epäuskoomme. Emmekä voi puolustella syntiämme mitenkään. Niin perisynnin lihallinen mieli saattaa herättää kristityssäkin ajatuksen, että ei kaiketi sillä ole väliä vaikka vähän syntiä teenkin tai jonkin verran elän synnissä. Saanhan sen aina anteeksi myöhemmin. Tämä on erittäin vaarallinen ajatus ja paljon turmiollisempaa ja kiinni tarttuvampaa kuin mikään muu synti tai karkeakaan julkisynti. Tämä ehdoin tahdoin synnin tekemisen motiivi pitää Kristuksen veren, jolla meidät on lunastettu synnistä kuolemasta ja perkeleestä niin vähäarvoisena, että oman pahan aikomuksen himot ja mielihalut tallaavat sen mennen tullen jalkoihinsa. Tällainen ihminen voi hyvällä omallatunnolla elää synnissä ja uskoa. Tämä on kuitenkin itsensä pettämistä, sillä ei ole mahdollista, että sydämessä asuu samalla kertaa sekä oikea usko että paha aikomus jatkaa synnin harjoittamista eli synnissä elämistä. Tällaiseen suuntaan kristitynkin liha häntä vetää. Tätä kutsutaan paatumukseksi, kun Pyhä Henki on tullut murheelliseksi (Ef. 4:30) jonka seurauksena Jumala on viimein vetänyt apunsa pois. Ja niin ihmisen syntyperäinen paatumus on päässyt harjaantumaan täyteen herruuteen. Tätä meille jokaiselle teroittaa tämä: ”Synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto, joka silloin, kun Jumala vetää pois apunsa, kääntyy pois Jumalasta”.

Mitä tästä tulisi jäädä mieleen? Jumala on luonut kaiken alun perin hyväksi, mutta syntiinlankeemuksessa Adam omalla persoonallisella synnillään turmeli myös oman luontonsa tahtonsa ja sielunsa. Tämän johdosta Adamista luonnollisella tavalla syntyneet jälkeläiset perivät saman syntisen luonnon. Ja niin Jumalan alun perin luomat hyvät taipumukset, ovat lankeemuksen takia kallistuneet syntiin päin ja sen vuoksi näitä syntisiä taipumuksia, joille ihminen itse ei voi mitään, ei saa sanoa siunauksiksi vaan synniksi. Jos näin ei olisi, niin mitä varten Kristus tuli tänne maanpäälle lunastamaan syntiset? Jos kerran ihminen voisi lunastaa itse itsensä tai taipumukset eivät olisikaan syntiä. Laki ei siis syytä luontoamme siitä, että Jumala on sen luonut, vaan siitä, että se on lankeemuksen johdosta taipunut syntiin ja syntinen. Ihmisen tahtokaan ei ole vapaa syyllisyydestä. Jos tahto olisi vapaa syyllisyydestä, niin silloin ihminen voisi mielikuvissaan syyttää synnistä omalle tahdolleen vierasta luontoa, eikä hänen tarvitsi syntiä tehtyään tunnustaa, että minä sen tein ja pyytää Jumalalta anteeksiantoa. Tämä luonnon ja tahdon syntinen taipumus on niin voimakasta, että uudestisyntymän jälkeenkin ihminen tekee hyvää juuri niin paljon ja niin kauan kuin Pyhä Henki häntä hallitsee, ohjaa ja johdattaa. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, tahto kääntyisi heti pois Jumalasta. Uskovassa kristityssäkään ihmisen luonto ei tee parannusta, vaan sotii Jumalan lakia vastaan. ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei” (Room. 7:18) Tämä on se alituinen sota, johon meidät on kutsuttu ja jota Luther nimittää kasteen harjoitukseksi. Kristityn elämä on jatkuvaa parannusta. Kaikkea sitä, mikä kuuluu vanhaan ihmiseen, täytyy jatkuvasti perata pois, ja tilalle on saatava sitä, mikä kuuluu uuteen ihmiseen. Sen vuoksi harjoittakaamme kastettamme ja pankaamme pois synti, joka meihin aina tarttuu ja hitaaksi tekee. Ja nostakaamme katseemme pois itsestämme ja synneistämme kohti Kristusta uskomme alkajaa, päättäjää ja voimassa pitäjää. Sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.

Lähteet

Olen käyttänyt seuraavia kirjoja luentoja valmistellessa lähteenä. Lista on tehty jälkijättöisesti, joten joitakin kirjoja saattaa olla unohtunut. Tummennetut kirjat ovat päälähteitä. Laittelen linkkejä teoksiin, mikäli löydän niitä netistä.

Aiheeseen liittyviä Luterilaisia nettisivustoja