Jokaisen kristityn tulee tietää, mikä on tämän päivän vieton oikea aihe, ettemme maailman tapaan pitäisi tyhmää iloa, aivan kuin Herra Jumala olisi antanut Pyhän Johanneksen syntyä vain syömisen, juomisen, tanssin ja muun sellaisen tähden. Tosin enkeli ilmoittaa vanhalle Sakariaalle, »monien iloitsevan hänen syntymisestään», mutta se ei ole sellaista iloa, jota me tavallisesti pidämme ilona saadessamme täyttää vatsamme ja ollessamme kelpo kesteissä, vaan se on hengellistä iloa. Sen johdosta Johannes ensimmäisenä saarnaajana sormellaan saa osoittaa siunattua vaimon siementä ja opettaa meille pelastusta syntien anteeksisaamisessa, että Jumala Kristuksen tähden on meille armollinen ja osoittaa meille kaikkea laupeutta. Se ei ole sellaista iloa, joka kestää vain päiväkauden jättäen jälkeensä päänkivistyksen, vaan se kestää iankaikkisesti ja tuottaa autuuden. Tämän ilon tähden on kristittyjen seassa vietetty tätä päivää, että hekin saisivat sitä maistaa ja kiittäisivät Jumalaa hänen hyvyydestään. Mekin siis tahdomme ottaa tutkistellaksemme tätä tapausta.

Ensiksi on huomattava, että Jumala tekee erittäin suuren ihmeen Johanneksen syntymisessä. Kuulemmehan, että hänen isänsä ja äitinsä olivat jo kauan eläneet avioliitossa, yhtään lasta saamatta, ja nyt vanhoina, kun heillä ei enää ollut toivoa, he saavat lapsen. Eikä Elisabet ollut vain iällinen, vaan häntä sanottiin, niinkuin enkeli neitsyt Marialle mainitsi, täysin hedelmättömäksi. Silloin Jumala tekee sen suuren ihmeteon, että antaa hänelle pojan, joka on tuleva niin suureksi, että itse Kristus hänestä sanoo: »Ei ole vaimoista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja.» Jokaisen kristityn tulee tietää ja tänään oppia, kuinka ihmeellisesti tämä lapsi syntyi, ja kuinka muitakin ihmeitä sen ohessa tapahtui: enkeli taivaasta toi ensimmäisen sanoman tästä pojasta, isä Sakarias tuli mykäksi siitä päivästä, kunnes lapsi oli kahden päivän ikäinen, ja äiti antoi hänelle nimen sanoen: Hänen nimensä on oleva Johannes»nimeä hän ei kuitenkaan ollut kuullut keneltäkään ihmiseltä; isä saa puhekykynsä takaisin ja pitää Pyhän Hengen vaikutuksesta pojasta ihanan puheen. Kaikesta tästä on meidän päättäminen, että Jumala aikoi lapsesta jotain erikoista; koko ystävä- ja sukulaispiirikin ihmetteli merkillistä tapahtumaa arvellen, että Jumala oli lapsen kautta toteuttava jotakin erikoista.

Mutta meidän huomiotamme herättää varsinkin eräs asia: me kuulemme Jumalan enkelin puhuneen lapsesta jo ennenkuin tämä oli siinnyt äitinsä kohdussa. Jumala ei ole kevytmielinen; ei hän lähetä enkeleitään turhien asiain tähden; se, että hän puhuu tai lähettää enkelinsä tietää tärkeitä tapahtumia. Ilmoitettuaan Sakariaalle, että tämä oli saava pojan, enkeli lausui vielä, mikä lapsesta oli tuleva, ja mitä erikoista hän oli toimittava maailmassa. Hän sanoi: »Hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi, ja monet iloitsevat hänen syntymisestään.» Toisin sanoen: hänen syntymisensä oli tuottava ihmisille erikoista hyötyä; mainitsihan enkeli kahdenlaisesta ilosta.

Ensinnäkin hänen vanhempansa iloitsivat. Heidän ilonsa oli luonnollinen sen tähden, että vanhuudessaan saivat lapsen. Erityisesti hedelmätön Elisabet lienee iloinnut, hän, joka niin kauan oli saanut kärsiä pilkkaa ja ylenkatsetta hedelmättömyytensä tähden; sen vuoksi hänen oli täytynyt karttaa muita vaimoja kuin huuhkaja muita lintuja. Ensinnäkin oli siis isällä ja äidillä ilo lapsesta.

Toinen ilo on kuitenkin vielä suurempi: muutkin kuin isä ja äiti saavat iloita lapsesta, eivätkä vain hänen syntymisestään, vaan hänen virastaankin, sillä hänellä oli oleva niin iloinen ja lohdullinen virka. Näinhän enkeli ennustaa: »Hän on oleva suuri Herran edessä». Hänen isänsä Sakarias selittää sen ihanasti, sanoen, »Sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään, antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa». On kuin hän sanoisi: Meillä on tähän asti ollut Mooses ja profeetat, mutta he ovat jättäneet meidät synnin ja huonon omantunnon valtaan; me emme ole voineet välttää kuolemaa, eikä meillä ole ollut neuvoa ja apua. Aivan samoin kävi meidän paavikunnassa: toinen riensi pyhän Jaakobin haudalle, toinen Roomaan; kuka ruoski itseään, kuka paastosi näännyksiin asti. Ja vaikka näitä kaikkia oli koetettu ja toteutettu, omatunto ei kuitenkaan saanut apua. Kurjat, murheelliset ihmisraukat eivät tietäneet, mitä tehdä, kun eivät saaneet mistään lohdutusta syntiä ja kuolemaa vastaan. Mutta nyt sanoo Sakarias tilan muuttuvan: Jumala on antanut meille lapsen, joka on osoittava tien syntien anteeksisaamiseen.

Siitä, enkeli sanoo, et ole sinä, Sakarias, yksin iloitseva, vaan myös muutkin, jotka eivät ole nähneet tätä ihmeellistä syntymistä: hekin siitä sydämestään iloitsevat, kiittävät ja ylistävät siitä Jumalaa, hän kun on antanut niin lohdullisen saarnaajan esiintyä, joka on sormellansa osoittava Jumalan Poikaa ja lupaava synnit anteeksi hänen kauttaan kaikille, jotka Vapahtajan ottavat vastaan ja häneen uskovat. Kuinka autuaat, hän tahtoo sanoa, ovatkaan ne korvat, jotka saavat kuulla tämän äänen: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.» Kuinka autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät sen sormen, joka on osoittava sitä uhria, joka uhrataan maailman syntien edestä. Näin Sakarias tahtoo puhuessaan syntien anteeksiantamuksesta sulostuttaa ja riemastuttaa ihmisten sydämiä, kun se aika on käsissä, jolloin saadaan tietää, kuinka voimme päästä vapaiksi synnistä ja tulla iankaikkisesti autuaiksi.

Se on todellakin jalo ja tärkeä asia, että Johannes ensimmäisenä lähtee ilmoittamaan tätä sanomaa maailmalle ja sanomaan: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.» Onhan jokaisen sydämessään tunnustaminen: Minäkin kuulun maailmaan. Jos Karitsa siis ottaa pois koko maailman synnit, niin hän ottaa pois minunkin syntini. Eihän siitä ketään pois suljeta. Tämä on oikea ilo ja hyvä sanoma: synti ei enää ole painamassa maailmaa, eikä se saa enää meitä peljättää, tuomita ja surmata, vaan se otetaan meiltä pois ja pannaan Jumalan Karitsan kannettavaksi. Sen sanoman Johannes ensimmäisenä ilmoittaa maailmalle, sormellaan osoittaen Kristusta ja neuvoen ja kehoittaen jokaista turvautumaan Kristukseen ja toivomaan häneltä tätä armoa.

Toisetkin profeetat ovat tosin ennustaneet Kristuksesta, kuinka hän oli tuleva pelastamaan maailman synnistä. Mutta ei Jesaja eikä Jeremia osanneet sanoa: Tuo se on, joka teidän tulee ottaa vastaan, hän on sen teollaan toteuttava. Johannes on ensimmäisenä näin lausunut osoittaessaan sormellansa häntä, jolta nimen omaan synnit ovat anteeksi saatavissa. Tämä siis on oikea Johannes Kastajan päivän vieton aihe. Sitä ei vietetä hänen ankaran elämänsä tähden eikä hänen ihmeellisen syntymänsä vuoksi, vaan hänen merkillisen sormensa, sanansa ja virkansa tähden. Sellaista saarnavirkaa ei ole koskaan ennen maailmassa kuultu kenelläkään olevan. Ei ainoallakaan ennen häntä ole ollut tehtävänä sormellaan osoittaa Jumalan Karitsaa. Ketä siis synti painaa, perkele ja kuolema peljättää, hän ottakoon vain vaarin tämän saarnaajan suusta ja sormesta, niin hän on saava oikean opastuksen ja ohjauksen: hän saa syntinsä anteeksi ja sovituksen Jumalan kanssa. Tämä on siis se ilo, joka Johanneksesta on oleva koko maailmalla, eikä vain Sakariaalla ja Elisabetilla.

Saadaksemme aihetta puhua tästä asiasta vähän enemmänkin me tahdomme ottaa katsellaksemme Sakariaan kiitosvirren, hänen, jonka evankelista todistaa olleen täytettynä Pyhällä Hengellä kun ennusti pojastaan ja siitä erikoisesta tehtävästä, jonka tämä oli maan päällä toimittava. Näin evankelista sanoo: »Sakarias, hänen isänsä, täytettiin Pyhällä Hengellä, ja hän ennusti sanoen: Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen ja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneestaniinkuin hän hamasta ikiajoista asti on puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta,pelastukseksi vihollisistamme ja kaikkien niiden kädestä, jotka meitä vihaavat.»

Tästä kuulette, kuinka iloinen vanha, hurskas Sakarias on pojastansa, ei vain hänen persoonansa tähden, vaan siitä syystä, että nyt oli alkava toteutua se, mitä Jumala jo ammoin oli luvannut profeettainsa kautta: hän näet oli antava Daavidille Pojan, joka oli auttava meitä kaikista vihollisista, nimittäin perkeleestä, synnistä ja kuolemasta, jotka tahtovat niellä ja kadottaa meidät. Nyt alkaa, hän sanoo, toteutua se, mitä profeetat ovat kirjoittaneet ja kerran tapahtuvaksi julistaneet. Nyt se aika on käsissä, Jumalalle olkoon iäinen kiitos! Se on ollut luvattuna, kaikki profeetat ovat siihen luottaneet, mutta he eivät ole voineet tuoda sitä ilmi eivätkä saarnata niin, kuin on saarnaava minun poikani, joka sormellaan on osoittava tätä autuutta ja ohjaava ihmisiä siihen.

Meidän on tottuminen Raamatun puhetapaan. Sakarias ei sano, että Jumala on meille antanut pelastuksen eli avun vihollisistamme, vaan lausuu: »pelastuksen sarven», toisin sanoen: armonvaltakunnan, johon tulee paeta kaikkien, jotka ovat synnin hädässä ja ahdistuksessa; silloin he saavat avun tässä valtakunnassa: synti ei voi heitä vahingoittaa eikä kuolema surmata, koska Daavidin Poika, joka on perustava iankaikkisen armonvaltakunnan, jo on siinnyt äitinsä kohdussa ja pian on syntyvä. Hän on asettuva meidän vihollisiamme, syntiä, perkelettä ja kuolemaa vastaan, hän on ne voittava ja meidät pelastava, niin etteivät ne ikinä voi tehdä meille mitään pahaa. Tämä armonvaltakunta on nyt tulossa, ja tämä lapsukainen, vähäinen Johannes, on tuova kansalle sen ensi sanoman. Hurskas Sakarias ei ilon vuoksi voi mielestään kylliksi puhua tästä armosta ja laupeudesta; sen tähden hän vielä lausuu:

»Tehdäkseen laupeuden isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa, sen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme; suodakseen meidän, vapahdettuina vihollistemme kädestä pelkäämättä palvella häntä pyhyydessä ja vanhurskaudessa hänen edessään kaikkina elinpäivinämme.»

Tämä ihana kohta ilmoittaa meille selvästi ja asiallisesti Herramme Kristuksen valtakunnan. Olette usein kuulleet, rakkaani, mika kauhea väärinkäsitys Kristuksen valtakunnasta vallitsi juutalaisten keskuudessa: he luulivat hänen perustavan ajallisen valtakunnan ja esiintyvän muiden kuningasten tapaan loistossa ja auttavan kansansa kunniaan ja mahtavuuteen. Mutta toisin Sakarias sanoo: tämä valtakunta on sellainen, jossa vanhurskaus vallitsee. Täten hän kumoaa koko Mooseksen lain. Siinä näet sanotaan, että Jumala on armollinen niille, jotka ovat hurskaita ja pitävät hänen käskynsä. Mutta missä laupeus vallitsee, siellä on niilläkin, jotka eivät ole lakia pitäneet, vaan ovat syntisiä, jotain toivomista: heidänkään ei tarvitse epätoivoon joutua.

Ja Sakarias selittää tämän laupeuden sellaiseksi, että se hyödyttää kuolleita isiä. Se ei siis voi olla vain ajallisia koskeva laupeus, johon kuolleilla ei enää saata olla osallisuutta. Mitäpä se olisi auttanut Aabrahamia, Jaakobia ja muita isiä, jos Kristus olisi perustanut maallisen valtakunnan ja antanut kansalleen paljon rahaa ja tavaraa? Mutta heilläkin on hyötyä siitä laupeudesta, että Jumala Kristuksen kautta antaa synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Sellaista laupeutta hekin tarvitsevat tullakseen autetuiksi iankaikkisesta kuolemasta. Mitäpä muutoin Aabrahamia ja muita isiä olisi auttanut lupaus Kristuksesta, jota he eivät eläessään saaneet nähdä, vaan johon he uskoivat?

Sentähden Sakarias lausuu: Jumala on tehnyt »pyhän liiton.» Se on syntien anteeksiantamuksen liitto Kristuksen kautta; Jumala on vannonut Aabrahamille valan, sen täyttääkseen ja pitääkseen. Mikä on tämä liitto ja vala? Ei mikään muu kuin se, että me Kristuksen, siunatun siemenen kautta tulemme vapahdetuiksi vihollistemme kädestä. Nämä eivät ole ajallisia vihollisia, vaikka Jumala kyllä niissäkin kristityitänsä auttaa ja suojelee. Tämä liitto ei kuitenkaan ole tehty ajallista apua varten. Se on tehty vastustamaan syntiä, iankaikkista kuolemaa ja koko perkeleen valtakuntaa. Tämän liiton, Sakarias sanoo, Jumala toteuttaa; ja minun poikani on tuova maailmaan ensimmäisen ilmoituksen sen toteuttamisesta.

Tässä on erikoisesti huomattava, että hän sanoo sitä pyhäksi liitoksi eli testamentiksi. Hän katsahtaa takaisin Moosekseen, jonka kautta Jumala antaessaan lain Siinain vuorella myös teki liiton kansansa kanssa. Mutta se liitto oli sellainen, etteivät he voineet sitä pitää. Liha ja veri ovat näet siinä määrin synnin turmelemia, etteivät ne voi olla Jumalalle kuuliaisia; ihminen halajaa ja tekee aina jotain muuta kuin mitä Jumala sanansa kautta käskee. Vaikka tuo liitto ja laki olikin pyhä ja hyvä, niin ihmiset tekivät sen epäpyhäksi, he kun eivät voineet sitä pitää; heillä täytyi juuri sen vuoksi olla paha omatunto ja heidän täytyi jäädä synnin ja kuoleman valtaan. Sentähden Jumala isällisestä laupeudesta teki toisen liiton meidän kanssamme Poikansa Kristuksen veren kautta. Se on pyhä liitto, jonka kautta me tulemme vapaiksi synnistä ja pyhiksi. Tässä pyhässä liitossa on meille luvattu synnit anteeksi, ei härkäin tai vasikkain veren kautta, vaan Jumalan Pojan veren kautta. Siten tämä liitto toteutetaan, rakennetaan ja vahvistetaan, ja sen tähden me voimme siihen varmasti luottaa. Siitä on myös seuraava, Sakarias sanoo vielä, aivan uusi ja pyhä elämä.

Jotka omistavat tämän liiton, ne eivät näet enää eläessään palvele perkelettä, maailman tapaan, vaan Jumalaa ilman pelkoa, omatunto hyvänä ja iloisena. Kun ihmisen ei tarvitse peljätä syntiä, kuolemaa ja perkelettä, niin mitä hän enää murehtisi ja mitä pelkäisi? Tämä on ensimmäinen ja parhain jumalanpalvelus: pelkäämättä oikein turvataan Kristuksen kautta Jumalaan, että hän on Isämme, että hän suo meille hyvää, ei tahdo meitä tuomita, vaan tahtoo tehdä meidät Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden iankaikkisesti autuaiksi sekä varjella meitä iankaikkisesti synnistä, helvetistä ja perkeleestä. Tästä seuraa toinen jumalanpalveluksen muoto, joka ei, paavilaisten opetuksen mukaan ole erityisten vaateparsien, ruokien ja juomien valikoimista, valvomista jne. Näistä kohdin Jumala antaa ihmisten menetellä tarpeen ja tilaisuuden mukaan, vapaina kohtuudessa ja kiitollisina, »pyhyydessä ja vanhurskaudessa». Pyhyys tarkoittaa vain sitä, että olemme hurskaat ja pyhät ulkonaisessa elämässämme ja säilytämme hyvän omantunnon, ettemme noudata syntistä lihaamme, vaan hillitsemme sitä ja sydämestä antaudumme siihen kuuliaisuuteen, jota Jumala sanassaan vaatii ja Pyhä Henki uskovaisissa vaikuttaa. Eivätpä oma liha ja perkelekään, se häijy henki, ole kristityissä alallaan, vaan yllyttävät ja vaatimalla vaativat heitä lankeamaan syntiin. Silloin kristittyjen on, niinkuin Sakarias tässä sanoo, elvytettävä mieltänsä ajattelemalla kutsumustaan ja tehtäväänsä sekä palveltava Jumalaa pyhyydessä, karttaa syntiä ja elää hurskaasti. Silloin Pyhä Henki todella tulee heitä tukemaan ja auttaa heitä voittamaan oman lihan ja veren, vieläpä perkeleenkin. Siten kristittyjen tulee palvella Jumalaa, taivaallista Isää elinaikansa pyhyydessä.

Mutta me huomaamme juuri tässä palveluksessa niin usein horjahtavamme. Varsin helposti ihminen lankeaa milloin mihinkin syntiin. Liha on siksi voimakas ja häijy henki yritteliäs; ja Pyhän Hengen voima on meissä vielä ylen heikko, niin ettemme kykene täydellisesti pysymään pyhyydessä. Täällä maan päällä saamme ainoastaan Hengen esikoislahjan, niinkuin Paavali lausuu Room. 8:23, emme Hengen täydellisyyttä. Mitä siis kristityn on tehtävä, kun hän joko on langennut taikka ei tunne itseänsä täydelliseksi ja synnittömäksi? Siihen Sakarias vastaa vielä sanoen Jumalalla olevan yhden palveluksen, joka on »vanhurskaus». Tuntiessamme siis itsessämme syntiä, tulee meidän tunnustaa syntimme, luopua siitä ja uskoa Jumala vanhurskaaksi, joka Poikansa Kristuksen tähden antaa anteeksi kaiken vääryytemme. Se on Jumalan palvelemista vanhurskaudessa, ettemme epäile synnin tähden, vaan luovumme siitä ja uskomme ja toivomme varmasti saavamme Kristuksen kautta syntimme anteeksi. Tämä palvelus vanhurskaudessa auttaa palvelusta pyhyydessä tulemaan täydelliseksi, koska se, mikä vielä puuttuu pyhyydestä, tulee täytetyksi uskolla ja syntien anteeksiantamuksella.

Tämä on Kristuksen valtakunta, ja sen aarteen saa hänen kansansa, uskovaiset, siten että he syntien anteeksiantamuksen kautta tulevat vanhurskaiksi ja Pyhän Hengen kautta pyhiksi, niin ettei heidän tarvitse peljätä kuolemaa eikä perkelettä. Sen on Kristus toteuttava, Sakarias sanoo; ja minun poikani on ensimmäisenä sanansaattajana ilmoittava tämän asian maailmalle. Niinpä hän lausuu vielä:

»Ja sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi.»

Isä Sakarias ei puhu tässä sanaakaan siitä pyhästä ja ankarasta elämästä, jota hänen poikansa oli viettävä. Siitä hän oli kuullut jo enkelin mainitsevan, ettei hänen pitänyt juoman viiniä eikä väkeviä juomia. Nyt isä ylistää vain hänen saarnavirkaansa, sanoen: Sinut on kutsuttava profeetaksi, ei vain pelkästään toisten profeettain kaltaiseksi, vaan »Herran edellä kävijäksi». Herra itse on pian tuleva ja itse saarnaava. Mutta sitä ennen olet sinä esiintyvä, ilmoittaen: Tuo on se mies, jolta koko maailma saa avun. Joka hänet omistaa, hänelle Jumala on armollinen, hän saa olla rohkea ja pelkäämättä. Sitä yksikään muu profeetta ei ole voinut tehdä.

»Sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen tietään».

Ruhtinas ei matkusta ensimmäisenä; hän antaa huovinsa kulkea edellä, ja lähinnä hänen edellään kulkee hänen uskotuin palvelijansa. Tämän tullessa näkyviin väistyvät kaikki, tilaa antaen. Samoin minun poikani on myöskin käyvä Herran edellä, kehoittaen hänelle tilaa antamaan; elämän ruhtinas on tulossa heti perässä.Johannes saarnasi, että Kristus oli tulossa ja oli heti hänen perässään astuva saarnavirkaansa, että kaikki olisivat valmiit ottamaan hänet vastaan. Olkoon meille ilonaiheena tänään tämä: se, joka on peloissaan syntiensä tähden ja kauhistuu kuolemaa, saa katsoa Johanneksen sormen viittauksen mukaan ja kuulla hänen lausuvan: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin». Tätä viittausta ylistäkäämme tänään ja kiittäkäämme Jumalaa Johanneksen virasta ja hänen lohdullisista sanoistaan. Hän on kaikista profeetoista ja saarnaajista oivallisin!

Kun tarkemmin asiaa mietit, niin sanopa, emmekö me paavivallan aikana olleet suuria hölmöjä? Saarnastuoleissa kaikki ylistys ja ilo hämmennettiin selittämällä Johanneksen ankaraa elämää: hän ei juonut viiniä eikä väkeviä juomia, vaan söi heinäsirkkoja ja metsähunajaa ja kävi kamelinkarvaisessa puvussa. Mutta mitä tämä auttaa sinua ja minua? Mitä se meitä hyödyttää? Eihän se, joka katselee vain Johanneksen persoonaa, voi siitä mitään lohdutusta ammentaa. Jumala tosin määräsi pyhälle Johannekselle näin ankaran elämän, että ihmiset paremmin ottaisivat vaarin hänen sanastaan ja pikemmin uskoisivat sen tähden, että hän ei ollut mikään tavallinen mies, vaan evankeliumin kunniaksi ja edistämiseksi vietti muista eriävää elämää. Mutta se ei nyt auta meitä ensinkään eikä se meille tuota erikoista iloa. Mutta se ilahduttaa ja lohduttaa kaikkia uskovaisia sieluja, että Johannes tulee sormellaan osoittaen ilmoittamaan häntä, jossa on kaikki lohdutus ja ilo, nimittäin Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnit. Tätä karitsaa hän osoittaa sormellaan, ei hanhille, lehmille, kiville eikä puille, vaan meille ihmisille. jotka olemme viheliäisiä, murheellisia syntisiä, että me sen omistaisimme ja siihen luottaisimme, niinkuin nyt vielä seuraa:

»Antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa, meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta.»

Tämä on jalo, ihana, sisältörikas ja lohdullinen lause. Se sattuvasti osoittaa, mitä sisältää se uusi sanoma, jota Johanneksen oli maailmalle julistettava. Entiseltään oli juutalaisilla laki, sellainen oppi ja saarna, josta tiesivät, mitä heidän oli tekeminen täyttääksensä Jumalan tahdon. Sekin tosin on jalo, tärkeä tieto ja oivallinen oppi; mutta se käy meille sangen tukalaksi sentähden, että me emme voi sitä noudattaa. Koska me näet tiedämme, mitä Jumala käskyissään meidän tehtäväksemme säätää, mutta meidän on tunnustaminen, ettemme sitä täytä, niin tämä lain tunteminen ei vaikuta ihmisessä muuta kuin kammoa Jumalaa kohtaan ja hänen vihansa ja ansaitun rangaistuksensa pelkoa. Sentähden Paavali sanoo, että laki saa aikaan vihaa», laki kuolettaa ja tuomitsee meidät, se on ikäänkuin niskassamme oleva määrätty kuolemantuomio.

Sitävastoin Johannes on tuleva antamaan kansalleen toisen tiedon. Se ei ole tieto kuolemasta, synnistä ja Jumalan vihasta, vaan »pelastuksen tunteminen», toisin sanoen, sellainen saarna, josta saadaan oppia miten tullaan autuaiksi ja pelastetuiksi kuolemasta ja synnistä. Siitä asiasta maailma ei tiedä mitään. Paavikunnassa ihmiset olivat joutuneet siihen tilaan, että he tosin tunsivat tarvitsevansa apua synnistä ja kuolemasta, mutta ei kukaan tietänyt, mistä apu olisi ollut saatavissa. Sentähden kuka huusi avuksensa neitsyt Mariaa, kuka pyhää Annaa; toinen teki sitä, toinen tätä, mutta se oli kaikki aivan turhaa, jopa rangaistavaa, kauheaa epäjumalisuutta. Tässä tiedossa Johannes on oleva mestari: hän on antava kansalle pelastuksen tuntemisen, toisin sanoen, hän on tuova maailmaan sellaisen saarnan, josta opitaan, miten tullaan autuaiksi, päästään vapaiksi synnistä ja kuolemasta.

Mutta kuinka tämä tapahtuu? Mikä oppi se on? Se on sellainen oppi, Sakarias sanoo, josta ihmiset kuulevat, että heidän syntinsä annetaan anteeksi; jokainen, joka tahtoo tietää, miten hän tulisi autuaaksi, tietäköön sen voivan tapahtua ainoastaan armosta eikä mistään muusta syystä. Juutalaiset opettivat, niinkuin Profeetoista todetaan, että sen, joka tahtoi saada syntinsä anteeksi ja armoa Jumalalta, oli paljon uhrattava, tai, mikäli tahtoi panna parhaansa, täyttää Kymmenen käskyä. Samoin paavikin opettaa: on tehtävä hyviä tekoja, annettava almuja, paastottava, rukoiltava, kuultava messuja. Se muka on tie autuuteen. Ei niin, Johannes vastaa, eivät ne auta. Minäkin olen paastonnut ja viettänyt ankaraa elämää; jos yleensä teot auttavat, niin pitäisi niiden minua auttaa. Näköjään Johannes näet vietti pyhempää elämää kuin itse Kristus, joka nukkui tavallisella vuoteella, pysyi ihmisten parissa, nautti viiniä ja söi lihaa; Johannes taas tuli toimeen mitä vähimmällä: joi vettä ja söi metsähunajaa ja heinäsirkkoja erämaassa. Ja kuitenkin Johannes sanoo, ettei tämä ankara elämä mitään auta, sen kautta ei päästä taivaaseen. Mutta syntien anteeksiantamus sen tekee. Näin hän lausuu (Joh. 1:16): »Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet ja armoa armon lisäksi». Ja samoin: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin». Tämä on Johannes Kastajan saarna: hän aina johdattaa Kristuksen tykö, toivomaan ja saamaan ainoastaan Kristuksen kautta syntien anteeksiantamusta.

Tosin meidän tulee elää hurskaasti ja harjoittaa pyhää elämää. Mutta autuaaksi tuleminen tapahtuu yksinomaan syntien anteeksiantamuksen kautta, kun jokainen oppii tuntemaan Jumalan armolliseksi, joka tahtoo antaa synnit anteeksi, sekä sanomaan: Herra, älä vaadi minua tilille, en kuitenkaan voi kestää töitteni nojalla edessäsi. Tahtoisin tosin mielelläni välttää syntiä ja elää hurskaasti, mutta se ei minua auta. Se vain auttaa, että sinä olet käskenyt pyhän Johanneksen saarnata, että me tulemme autuaiksi saamalla syntimme anteeksi.

Mutta ota tarkoin huomioon seuraava seikka. Jos maailma tulee autuaaksi syntien anteeksiantamuksella, niin johtuu siitä, että maailma on täysin syntinen. Mikäli näet ei ole syntiä, sikäli ei tarvita syntien anteeksiantamusta. Ja toisaalta: mikäli syntien anteeksiantamusta tarvitaan, niinkuin Sakarias sanoo sen välttämättömäksi pelastuksen tuntoon tulemiseksi, sikäli varmaan on syntiä olemassa. Tästä siis selvästi seuraa, että kaikki ihmiset ovat syntisiä ja itsessään kadotettuja. Jos mielivät tulla autuaiksi, on ainoa keino se, että saavat syntinsä anteeksi. Mutta se tapahtuu, niinkuin Johannes opettaa, vain Jumalan Pojan kautta, joka on se Jumalan Karitsa, joka kantaa ja ottaa pois kaikki meidän syntimme. Häneltä on apu saatava. Jos synnit jäävät olemaan päällämme, meidän itsemme kannettavina, niin olemme iankaikkisesti hukassa.

Tämä on Johanneksen saarna; siitä opitaan, kuinka voidaan tulla autuaaksi: ainoastaan saamalla synnit anteeksi. Sitä ei paavi ja hänen joukkonsa tahdo sietää. Messuissaan he kyllä veisaavat Sakariaan kiitosvirttä joka päivä, mutta eivät ymmärrä sen sisältöä; he vastustavat ja vainoavat sitä ja pitävät suurimpana harhaoppina sitä opetustamme, että ainoastaan syntien anteeksiantamuksen varassa tullaan autuaaksi, mutta ei hyvien tekojen varassa.

Mutta mistä oikeastaan syntien anteeksiantamus johtuu? Kuka sen antaa? Siihen Sakarias vastaa sangen kauniisti: Jumalan sydämellinen laupeus sen tekee. Siinähän mielestäni selvästi syntien anteeksiantamuksen asiasta erotetaan kaikki oma ansio ja hyvät teot, ettei kukaan voisi sanoa sitä meidän ansaitsemaksemme tai että neitsyt Maria, apostoli Pietari ja Paavali muka saivat syntinsä anteeksi heidän pyhyytensä ja hurskautensa johdosta. Ei niin, Sakarias sanoo: syntien anteeksiantamus johtuu ainoastaan Jumalan laupeudesta: hän on lähettänyt ja laupeudestaan lahjoittanut meille ainoan Poikansa sovittamaan velkaamme ja tekemään meidät autuaiksi. Mutta sehän ei ole meidän ansiotamme eikä hyvää tekoamme; omasta sydämellisestä laupeudestaan hän meitä rakasti, vaikka emme syntiemme tähden olisi ansainneet muuta kuin helvetin tulen. Mutta tästä on meidät pelastanut Jumalan pohjaton laupeus, »jonka kautta meidän tykömme tulee koitto korkeudesta».

Sakarias antaa tälle saarnalle rakkaasta Herrastamme Kristuksesta erityisen nimen sanoessaan sitä koitoksi korkeudesta: se on yli kaikkien luotujen, se tulee Isältä, kuin valo auringosta. Samoin Kristus puhuu itsestään (Joh. 3:13): »Ei kukaan muu ole noussut ylös taivaaseen, kuin se, joka taivaasta tuli alas». Hänen olemisensa ei näet alkanut vasta täällä maan päällä, hänen sikiämisestään ja syntymästään, vaan hän tuli taivaan korkeudesta tänne maan päälle. Hän on meitä etsinyt, sanoo Sakarias; hän on tullut maan päälle meidän luoksemme, hän on tuonut meille vaivaisille syntisille, jotka muuten olisimme joutuneet iankaikkiseen kadotukseen, syntien anteeksiantamuksen. Se on sulaa armoa ja laupeutta.

Emme siis voi kerskata sanalla tai teolla siinä ensinkään auttaneemme, ei kukaan siitä edes mitään tietänyt. Johannes ensimmäisenä osoitti häntä sormellaan ja johdattaa meitä hänen tykönsä; muutoin olisimme juutalaisten tapaan pitäneet Kristusta pelkkänä muiden kaltaisena ihmisenä. Hän ei näet viettänyt mitään erityistä munkinelämää ja oli sitäpaitsi köyhä ja alhainen. Kuka olisi siis pitänyt häntä koittona korkeudesta ja Jumalan Karitsana, jos Johannes ei olisi osoittanut häntä ja meille ilmoittanut? Kukaan ei siis voi tässä mistään kerskata; kaikki on sulaa armoa ja Jumalan sydämellistä laupeutta.

»Loistaakseen meille, jotka istumme pimeässä ja kuolon varjossa ja ohjatakseen jalkamme rauhan tielle.»

Sakarias päättää kiitosvirtensä ja riemulaulunsa. Hän ei puhu vain omasta kansastaan, juutalaisista, vaan pakanoistakin, sanoessaan, että koko maailma on pimeässä ja kuoleman varjossa. Vaikka kauankin eläisimme, kerran tulee varmaan viimeinen hetkemme, jolloin silmämme sulkeutuvat. Kaikki ovat siis kuoleman alaisia, kaikkien täytyy kuolla, ei yksikään ihminen ole siitä eristetty eikä vapautettu. Niille, jotka maan alle menevät ja kuoleman varjossa istuvat, Sakarias sanoo, on Jumala sytyttänyt valkeuden, joka on valaiseva kuolleita heidän mennessään maan alle ja siellä, kuolemassakin. Kun he uskoivat Jumalan Karitsaan ja olivat kastetut, niin heillä on valkeus, elämän valkeus, joka valaisee heitä kuolemassa ja vahvistaa heitä; perkele ei voi heitä vahingoittaa.

Tämä on meidän ilomme. Se ei ole tyhmää maallista iloa, tansseineen ja hyppyineen, syöminkeineen ja juominkeineen, sellaista, jota saadaan paljolla rahalla ja tavaralla. Nyt on suurempi ja syvällisempi asia kysymyksessä: kuinka tulemme eläviksi silloinkin, kun kuolleina olemme nurmen alla ja mätänemme, kuinka tulemme hurskaiksi ollessamme synnissä, kuinka pääsemme helvetistä taivaaseen, kadotuksesta autuuteen. Meidänkin täytyy kerran joutua manalaan, nähdä ja kuulla perkelettä, ja se tapahtuu yleensä viimeisellä hetkellämme, kuoleman kanssa kamppaillessamme. Silloin jokainen kristitty saa oikein tuntea synnin ja kuoleman valtaa. Ei ole silloin muuta apua ja neuvoa kuin ottaa vaarin Johanneksen sormen viittauksesta ja katsoa Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin, häntä, joka lohduttaen sanoo: »Joka uskoo minuun, hän ei ikinä kuole; hän elää, vaikka olisi kuollut.»

Näin suurista asioista synnin ja iankaikkisen kuoleman alta pääsemisestä, vanhurskaudesta ja iankaikkisesta elämästä johtuu tämä ilo, jolla me vietämme Johannes Kastajan päivää, kiittäen Jumalaa, kun hän on antanut meille sellaisen profeetan, antanut meidän nähdä hänen sormensa ja kuulla hänen saarnansa. Perkeleellä ja paavilla on toisenlaiset sormet. He viittaavat munkkisääntöihin ja ihmiskäskyihin; mutta näiden mukana on helvetin tuli. Jos ne auttavat, ne olisivat auttaneet Johannestakin, ja hän olisi niihin luottanut. Mutta hän ei puhu mitään hyvistä teoistaan ja ankarasta elämästään, vaan sanoo Kristukselle »Minä tarvitsen saada sinulta kasteen.» Hän ei etsi eikä pyydä mitään muuta kuin armoa Jumalalta Kristuksen tähden. Samoin neitsyt Maria ja kaikki pyhät tulivat autuaiksi armosta eivätkä ansiosta.

Tämä siis on Johanneksen saarna »pelastuksen tuntemisesta syntien anteeksisaamisessa». Se on sellaista tietoa ja viisautta, joka jokaisen kristityn tulee tietää: syntien anteeksiantamus on ainoa autuuden tie. Tämän saarnan Johannes ensimmäisenä toi maailmaan, Kristusta sormellaan osoittaen. Sentähden hän myös on ansainnut rakkautemme: me iloitsemme hänestä, niinkuin hänen nimensäkin osoittaa. Johannes näet tietää armoitettua, suloista, lempeää ja ystävällistä miestä, josta kaikki pitävät. Tällainen nimi on Johanneksella virkansa tähden, ei elämänsä ja oman persoonansa vuoksi, sillä siinä tapauksessa hänen nimensä olisi ollut »Ankarainen» tai »Kovanen». Mutta hänen elämänsä ei meitä auta. Ei se tuota meille iloa; hänen oppinsa tuo meille lohdutuksen ja ilon, kun me hänen kauttansa pääsemme näkemään ja tuntemaan Vapahtajamme ja siten tulemme autuaiksi.

Nuoriso varokoon siis tarkoin viettämästä tätä päivää tanssien, syöden ja juoden, vaan siinä tarkoituksessa, että, niinkuin Johannes opettaa, tulisimme autuaiksi, niin että jokainen kiittäisi ja ylistäisi Jumalaa, joka antoi meille rakkaan Johanneksen ja hänen kauttaan ilmoitti sen iloisen sanan ja autuaallisen viittauksen, että me tiedämme, mistä voimme löytää autuuden ja iankaikkisen elämän. Juhlan tarkoituksena on siis ylistää Jumalan laupeutta eikä Johanneksen persoonaa, niin että Jumala saisi meiltä kiitoksen siitä, että hän antoi meille Poikansa ja niin lohdullisen saarnan, ettei meidän tarvitse peljätä syntiä eikä kuolemaa, vaan saamme iankaikkisesti luottaa Jumalan hyvyyteen ja armoon. Sen suokoon Jumala meille kaikille! Amen.