Päivän evankeliumista kuulette, rakkaani, sen tapauksen, että Jeesus-lapsi kuuden viikon ikäisenä vietiin temppeliin. Evankelista nimittää lain määräämää kuutta viikkoa puhdistuspäiviksi sentähden, että Mooses niitä siten nimittää.

Tämä ei kuitenkaan ollut mitään luonnon järjestystä, jonka tähden pakanat eivät sitä noudattaneetkaan. Jumala sääsi sen omalle kansallensa, käskiessään heidän noudattaa sitä lakia, että jokaisen äidin piti poikalapsen synnytettyänsä kuuden viikon kuluttua, mutta synnytettyään tyttölapsen vasta kahdentoista viikon perästä tulla temppeliin tuomaan puolestansa uhrin.

Samanlaisen säännön on paavikin määrännyt lapsensynnyttäjillemme: heidän pitää lapsivuoteelta noustuaan antaa ottaa itsensä kirkkoon ikään kuin olisivat saastaisia eivätkä muutoin saisi tulla kirkkoon ja muiden ihmisten pariin. Sehän on väärin, sillä se saastaisuus, jonka laki omisti lapsensynnyttäjille ei ole mikään luonnollinen, vaan lain määräämä saastaisuus, jota lain ulkopuolella ei ole olemassa ja jota siis ei saa kenellekään lukea eikä määrätä.

Vielä oli erityisesti säädetty, että esikoinen poikalapsi oli kuuden viikon ikäisenä asetettava Herran eteen ja annettava hänen omaksensa. Mooseksen laissa sanotaan näet: Pyhitä minulle jokainen esikoinen, jokainen, joka israelilaisten seassa sekä ihmisistä että karjasta avaa äidinkohdun; se on minun 2. Moos. 13:2. Sen johdosta pidettiin esikoispoikaa erityisessä kunniassa: hän oli ohi toisten veljesten perheessä herrana, kuninkaana, piispana, isäntänä ja pappina.

Mutta koska niinkin suuren kansan keskuudesta jokaisen esikoisen pyhäkköön Herran omaksi jääminen olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi, antoi Jumala vanhemmille vapauden lunastaa takaisin lapsensa puolella tai neljännestukaatilla ja vuoden vanhalla karitsalla tai parilla metsäkyyhkysellä sen mukaan, miten rikas tai köyhä kukin oli. Siten Maria ja Joosef saivat poikansa takaisin, vaikka hän kutsuttiin Jumalan Pojaksi.

Neitsyt Maria ei näy olleen varsin hyvissä varoissa, koska hän tuo pari metsäkyyhkystä uhriksi, niinkuin köyhäin ihmisten oli tapana. Tällä uhrilla lunastaessaan poikansa hän tunnustaa, että poika ei ollut hänen, vaan Jumalan Poika, vaikka onkin hänen oikea äitinsä, Jeesuslapsi kun oli esikoinen.

Herra Jumala määräsi juutalaisten esikoiset omiksensa muistoksi ja todistukseksi siitä, että tietäisivät itsellään olevan sellaisen Jumalan, joka oli pelastanut heidät Egyptistä ja yhtenä yönä surmannut kaikki esikoiset Egyptissä. Tämän pelastuksen muistoksi Jumala käski Israelin lasten uhrata ja asettaa Herran eteen pyhäkköön esikoiset, miehenpuolet sekä ihmisistä että karjasta. Tämä sääntö on nyt rauennut, eikä se sido meitä kristityitä enemmän kuin muutkaan lait ja säännöt, jotka annettiin yksinomaan juutalaisille.

Tästä ei siis meillä ole erityisesti muuta opittavaa; me toteamme vain, että Kristus nytkin antautuu lain alaiseksi, vaikka ei ollut siihen velvollinen. Jo uudenvuodenpäivänä kuulitte, rakkaani, Kristuksen ympärileikkauksesta puhuttaessa, mitä lohdutusta me siitä voimme ammentaa. Aiomme nyt tätä kuuliaisuutta katsella siltä puolelta, että, niinkuin ympärileikkaus on kehoituksena uskollemme, niin tämä tapaus kehoittaa meitä ulkonaisessa elämässämme hyviin tekoihin. Niin, tässä ylistetään Jeesus-lapsen ja hänen äitinsä kuuliaisuutta häpeäksemme, Jumala kun ei saa meitä tekemään puoltakaan siitä, mitä autuutemme menettämisen, iankaikkiseen kadotukseen ja helvetin tuleen joutumisen uhalla olemme velvolliset tekemään.

Tottelemattomuutemme ja pahuutemme ei ensinkään sopeudu tähän esikuvaan: Jeesus-lapsi, joka on lain ja kaikkien Herra, ja jonka palvelija Mooses oli, kuitenkin alentuu tekemään sitä, mihin Mooses, hänen palvelijansa, oli velvoittanut muita ihmislapsia, jotka olivat synnin saastuttamia. Samoin alentui neitsyt Mariakin, vaikka kyllä tiesi olevansa vielä neitsyt eikä siis ollut tämän säännön alainenMooseshan tarkoitti vaimoja, jotka tulevat luonnollisella tavalla raskaiksihän kuitenkin menee pyhäkköön tahtomatta käyttää vapauttansa, koska ;e olisi voinut olla pahennukseksi toisille, jotka eivät tietäneet, miten hänen laitansa oikeastaan oli, ja tekee siellä, mitä muutkin vaimot olivat velvolliset lain mukaan tekemään.

Näiden kummankin, nimittäin Jeesus-lapsen ja hänen äitinsä Marian esikuvan pitäisi todellakin saattaa meidät häpeästä punastumaan. Ne ovatkin kirjoitetut ja niistä saarnataan sitä varten, että me oppisimme häpeämään itseämme, kun me emme sen Herran tähden, jolta meillä on kaikki, tee, mitä olemme velvolliset tekemään, vaikka hän tekee meidän tähtemme, mitä hänen palvelijansa Mooses käski ja mitä hän ei oikeastaan itsensä tähden ollut velvollinen tekemään. Se, oka voi punastua, kaiketi häpeää itseään ja sanoo: En ole mahdollinen siihen, että aurinko paistaa minulle, kun Herrani ja Vapahtajani niin antautuu lain alaiseksi ja siten omalla esikuvallaan saattaa meidän ottelemattomuutemme mitä suurimman häpeän alaiseksi. Juuri niin syvästi alentumalla ja osoittamalla niin ylenpalttista kuuliaisuutta hän saattaa meidät häpeään ja tuomioon, me kun emme ole kuuliaisia sille Herralle, jolla on valta heittää meidät helvettiin tai korottaa meidät taivaaseen.

Kristuksen kuuliaisuus saattaa siis häpeään meidän tottelemattomuutemme; meidän pitäisi sydämestämme hävetä ja sanoa: Mitä minä, maan mato teen? Pitäisihän minunkin olla kuuliainen sille Herralle, seuraamalla hänen esikuvaansa, joka minun tähteni tuli ihmiseksi, salli laskea itsensä kehtoon ja kantaa itsensä Jerusalemiin ja oli kuuliainen palvelijallensa Moosekselle, jolle hän ei omasta puolestaan ollut velvollinen kuuliaisuutta osoittamaan. Hän on Herra, Mooses tuskin mahdollinen kantamaan hänen palvelijansa nimeä. Kuitenkin Herra tekee sellaista, mitä hän ei ole velvollinen tekemään, mutta minä en tee sitä, mitä olen velvollinen tekemään ja mitä minä kadotuksen uhalla olen velkapää tekemään. Tämä siis on ensimmäinen yksinkertainen lastenoppi: meidän pitäisi hävetä Herramme Kristuksen esikuvan johdosta, kun olemme niin pahoja ja tottelemattomia.

Toiseksi tekstimme osoittaa, kuinka suuren arvon ja kunnian Jumala antoi esikoispojalle, tahtoessaan nimittää hänet omaksi pojaksensa. Tämä oli suuri kunnia ja esikoisoikeus, jonka juutalaiset kyllä ovat osanneet itsellensä omistaa; he ajattelevat, ettei Jumala välitä nuoremmista veljistä, yksin he muka ovat hänen rakkaita lapsiansa. Moni esimerkki osoittaa, että ensiksi syntyneistä ilmeisesti on tullut pahimpia ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet mitä häpeällisimmin; ylpeys näet on saanut heissä vallan, ja~he ovat luulleet yksin olevansa Herralle Jumalalle pyhitettyjä ja sentähden ylenkatsoneet kaikkia muita.

Jos tämä sääntö vielä olisi voimassa, niin kylläpä mekin osaisimme kopeilla tuosta kunniasta, niinkuin selvästi todetaan munkeista. Jos he voisivat kerskaten sanoa: Olen Jumalalle jo lapsena pyhitetty, sen todistaa Jumalan sana ja sääntö, niin etkö luulisi heidän siitä pöyhkeilevän, koska heidän tekee ylpeiksi jo kurja munkin viittakin?

Tällainen ylpeyden henki on saattanut monta esikoista lankeemukseen. Niin kävi esimerkiksi Luciferin, joka oli korkein enkeleistä. Kain oli myös esikoinen ja niin kalliina pidetty, että Eeva antoi hänelle nimen siinä luulossa, että hän oli se oikea käärmeen pään rikkipolkija, sanoessaan: Minä olen saanut pojan Herran avulla, I Moos. 4:1. Mutta samoin kuin enkeli Luciferistä tuli perkele, samoin Kainistakin tuli suuri konna ja veljenmurhaaja. Ismael niinikään oli Aabrahamin ensimmäinen poika, mutta Raamattu (1. Moos. 21) sanoo häntä pilkkaajaksi, joka halveksi nuorempaa veljeään Iisakia, pitäen itseään paljon parempana, ikään kuin hän olisi ollut oikea perillinen eikä lisak. Esikoiset ovat siis yleensä langenneet ylpeyteen, he kun ovat luulleet yksin olevansa Herran pyhiä ja halveksineet toisia. Jumalan onkin täytynyt kukistaa heidät.

Eesaukin ajatteli, että häneltä ei kukaan voi viedä esikoisuutta, mutta Herra Jumala johtaa asiat toisin. Kun tämä näet luuli esikoisena olevansa oikeutettu sortamaan ja halveksimaan veljeään, niin Jumala käänsi asiat niin, että hän jäi vaille esikoissiunausta, samoin kuin Kain ja Ismael.

Samoin on käynyt juutalaisillekin. He olivat oikeastaan esikoispoikana Jumalan valtakunnassa ja kristikunnassa, ja me pakanat olimme nuorempia veljiä. Mutta kun he tahtoivat siitä ylpeillä, niin Herra Jumala sanoi: ette enää saa olla siinä asemassa; minä en ole pyhittänyt teitä kansakseni sitä varten, että te siitä ylpeilisitte ja muita halveksisitte, teidän tulisi päinvastoin olla sitä kiitollisempia ja sitä mieluummin kuuliaisia minulle. Mutta koska ette ole tahtoneet näin tehdä, niin menkää tiehenne ja antakaa tilaa pakanoille; he saavat nyt etusijan, ja te jäätte jälkipäähän, ehkäpä joudutte aivan ulossuljetuiksikin.

Samoin kuningas Daavidin täytyi tehdä. Hän otti vanhemmilta pojiltansa esikoisoikeuden ja määräsi kuninkaaksi nuorimman poikansa Salomon, sillä niin oli Herran Jumalan tahto; muulla tavalla hän ei voinut ylpeyttä hillitä.

Ja niinpä kävi itse Daavidillekin. Kun Herra lähetti profeetta Samuelin voitelemaan yhden Iisain pojista kuninkaaksi Saulin sijaan, niin ensin tuli hänen eteensä perheen vanhin poika, joka näyttää olleen rohkea ja ylpeä mies; 1. Samuelin kirjan 17. luvusta näemme hänen sotaleirissä tylysti kohdelleen nuorempaa veljeänsä Daavidia, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Mutta Herra sanoi: En ole näitä valinnut, kunnes kaikki seitsemän Iisain poikaa olivat astuneet hänen ohitsensa. Profeetan täytyi silloin kysyä: Joko nyt ovat kaikki pojat täällä? Silloin vastasi isä Iisai: Vielä on nuorin jäljellä, hän kaitsee lampaita. Iisai ei näet voinut aavistaakaan, että Jumala tekisi nuorimmasta pojasta erinomaisen miehen. Mutta juuri häneen Jumala mielistyi. Vanhin, esikoinen, ei kelvannut Jumalalle, niinkuin hän sanoikin Samuelille: Ei ole, niinkuin ihminen näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen.

Mutta minkätähden Jumala ei noudata omaa järjestystään, vaan valitsee kuninkaaksi Daavidin, veljeksistä nuorimman, vaikka muutoin Jumalan sanan ja säädännön mukaan esikoisesta piti tulla kuningas? en h Sn tekee sentähden, ettei hän tahdo ketään erityisesti hemmotella; n ei ole antanut lakiansa, siunaustansa ja lahjojansa meille sitä varten, että me niistä ylpistyisimme ja pöyhkeiksi paisuisimme. Hän tahtoo nöyriä, eikä ylpeitä lapsia. Mutta sen, joka rupeaa ylpeilemään, hän helposti voi alentaa ja masentaa, vaikka olisi hänet ennen korottanutkin.

Kun siis Kain, Ismael, Eesau, Daavidin vanhin veli Eliab, jopa enkelitkin rupesivat ylpeilemään, pitäen niitä etuja, joita he armosta olivat saaneet, ehdottomana oikeutenaan, ja siitä syystä ylenkatsoivat muita, niin heidän täytyi esikoisoikeuksinensa vajota helvetin syvyyteen, niinkuin myöskin 113. psalmissa sanotaan: Kuka on niinkuin Herra, meidän Jumalamme, joka korkealla asuu ja katsoo syvälletaivaassa ja maassa? Hän, joka tomusta nostaa alhaisen, koroittaa loasta köyhän. Samoin neitsyt Maria sanoo kiitosvirressään: Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja koroittanut alhaiset, Luuk. 1:52.

Herramme Jumalan menettelytapa on siis se, että hän kukistaa ylpeät. Hän ei voi kärsiä ylpeyttä ja korskaa eikä hän myös anna lahjojansa meille sitä varten, että me ajattelisimme ne itse ansainneemme. Useinkin hän sentähden edistää köyhän miehen lapsen menestystä ja korottaa hänet, mutta sen sijaan kukistaa kuninkaan istuimeltaan kuolemaan ja perikatoon.

Juutalaisten keskuudessa pidettiin esikoisuutta suuressa kunniassa. Jumalan sanan ja säädännän mukaan esikoispojalle kuului sekä maallinen että hengellinen hallitus. Mutta kun he väärinkäyttivät tätä kunniaa ylpeilläkseen ja kerskatakseen itsestään, otti Jumala heiltä pois tämän oikeuden ja järjestyksen. Ruubenkin oli esikoinen, mutta Isänsä Jaakob jätti hänelle kirouksen: hänelle ei ollut jäävä kuninkaanvaltaa eikä pappeutta, joiden kummankin kuitenkin syntymäoikeuden mukaan alisi pitänyt kuulua hänelle. Arvellaan Aabrahaminkin olleen perheen nuorimman pojan, mutta Jumala antoi hänelle oikeuden, joka muutoin oli säädetty vain vanhimmalle pojalle, esikoiselle.

Monet esimerkit osoittavatkin, että perheen vanhin poika hyvin harvoin menestyy. Siihen vaikuttaa yksinomaan tämä ylpeä ajatus: minä olen vanhin poika, minä olen isäntä talossa. Minä olen Herralle Jumalalle pyhitetty ja hänen omansa, veljeni eivät ole mitään, Jumalakaan ei heistä välitä. Herra ei voi kärsiä moista ylpeyttä; sentähden hän onkin ylpeitä vastaan ja masentaa heidät maahan, mutta nöyrille antaa armon.

Älköön siis kukaan ylpeilkö Jumalan armosta ja lahjoista. Jos olet oppinut ihminen ja tiedät enemmän kuin muut, niin käytä näitä lahjojasi Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen hyödyksi! Mutta jos rupeat ylpeilemään, niin saatat osaksesi Jumalan vihan ja epäsuosion. Jos olet puhdas ja pyhä, kaunis, rikas, lyhyesti sanoen, olkoon sinulla mitä lahjoja hyvänsä, niin karta ylpeyttä! Jumala on jo ensimmäisten ja etevimpien kantaisien esimerkein osoittanut, ettei hän voi sietää korskaa ja ylpeyttä; kaikkien sellaisten onkin käynyt huonosti. Kristuksen yksin kävi hyvin, sillä hän oli synnitön.

Yleensä muut esikoiset käyttivät väärin etuoikeuttansa kukistuen ylpeytensä tähden, kunnes viimein raukesi koko juutalaisuus, ja pakanat, joita juutalaiset kauhistuivat ja inhosivat, tulivat heidän sijaansa. Niin kristillinen seurakunta on nyt Herramme Jumalan omaisuus, hänen esikoisensa, ei ulkonaisen vallan ja mahtavuuden puolesta, kuten paavi kerskaa, vaan Jumalan sanan ja pyhien sakramenttien tähden. Vaikka näet ulkonaisen syntymän puolesta onkin olemassa eroavuuksia, niin kasteen puolesta me kuitenkin olemme kaikki yhtäläisiä, sillä me olemme kaikki syntyneet kristillisestä seurakunnasta, hengellisesti pyhästä neitsyestä. Sillä on puhdas Jumalan saa ja pyhät sakramentit, joista se tavallaan tulee raskaaksi ja synnyttää alinomaan kristityitä. Nämä ovat nyt oikeita esikoisia ja Herran Jumalan omia, minä niinkuin sinäkin, ja sinä yhtä hyvin kuin minä. Mäin toteutuvat nyt vanhan liiton esikuvat.

Mutta jos Jumala olisi tehnyt meille jotakin erinomaista, olisi esimerkiksi kastattanut sinut ja minut erityisellä kasteella, olisi antanut ;sinulle ja minulle erityisen sanan ja omat sakramenttimme, me jo aikaa olisimme joutuneet ylpeyden tähden perKeleen omiksi. Mutta kun Jumala ei tee yhdellekään meistä mitään erikoista, vaan meidän kaikkien täytyy tunnustaa, että meillä kaikilla on sama kaste, sama äiti, kristillinen seurakunta, sama usko, sana ja sakramentit, niin kukaan ei pääse toinen toistaan halveksimaan, vaan sinun täytyy antaa minun olla esikoinen yhtä hyvin kuin itsekin olet, ja samoin tulee minunkin sinusta ajatella. Olemme siis kaikki yhdenvertaisia, toinen kuin toinenkin kuninkaita ja pappeja, kuitenkin vain hengellisesti. Ulkonaisessa elämässä taas täytyy olla eroavuuksia.

Mutta paavilla ei ole mitään oikeutta pitää itseään hengellisen hallituksen puolesta muita parempana; kun hän pitää, vihollinen perkele n häntä siihen käskenyt. Oikeitten kristittyjen kesken kukaan ei saa anastaa itselleen etevämmyyttä toisten rinnalla. Saarnaajia, seurakunnan paimenia ja muita seurakunnan palvelijoita täytyy olla, mutta virka ei heitä tee erityisesti Jumalan lapsiksi, vaan kaste, sana ja usko sanaan yksinomaan tekee meidät Jumalan lapsiksi ja esikoisiksi.

Oppikoon siis tästä jokainen, että nuo vanhan liiton esikuvat tarkoittavat sitä, että huomaisimme, miten Jumala ei voi kärsiä ylpeitä, vaan alentaa ja kukistaa kaikki ne, jotka tahtovat itseään korottaa, ellei ihminen itseään nöyryytä ja alenna. Sitä maailma ei ota uskoakseen, vaan vielä tänä päivänä väärinkäyttää pieniäkin Jumalan lahjoja ylpeyteen. Sentähden Jumala kukistaa sellaiset yhden toisen jälkeen, ja he lankeavat samoin kuin Lucifer enkeleinensä lankesi alas taivaasta.

Tämä on päivän evankeliumin edellinen osa, joka puhuu uhraamisesta temppelissä. Sitten evankelista vielä kertoo, mitä tapahtui temppelissä silloin, kun Jeesus-lapsi esikoisena siellä Herran eteen asetettiin ja hänet uhrilla lunastettiin. Siitä saamme puhua seuraavassa saarnassa. Nyt rukoilkaamme vain Jumalalta armoa, että hän varjelisi meitä kaikesta ylpeydestä ja herättäisi Pyhän Henkensä kautta meidän sydämemme oikeaan ja totiseen kuuliaisuuteen sekä armollisesti pitäisi meitä siinä loppuun asti. Amen.