Päivän epistola kertoo jalon tapauksen; sentähden evankelista Luukas puhuukin siitä niin laveasti. Sen tarkoituksena on erityisesti näyttää ja opettaa meille ensiksikin, kuinka kristittyjen ja heidän kristillisen seurakunnan käy täällä maan päällä, kun heitä tunnustuksensa tähden vainotaan ja surmaan syöstään; toiseksi se osoittaa, mikä näissä vainoissa on heidän lohdutuksensa ja toivonsa, ja mikä osallisuus heillä on Kristukseen, johon he uskovat, jota he tunnustavat ja jonka tähden heidän täytyy kärsiä. Se, joka päivän epistolasta tämän oppii, saa tarkan ja perusteellisen tiedon Herramme Kristuksen valtakunnasta Oikein käsittääksemme tämän opin me tahdomme jakaa epistolan kolmeen osaan, niinkuin evankelista Luukaskin jakaa kertomuksensa; me puhumme siis ensiksi Stefanuksen virasta ja elämästä, toiseksi siitä vainosta, jonka alaiseksi hän joutui, ja siitä, kuinka hän puolustautui, ja kolmanneksi hänen lähdöstään eli kuolemastaan.

Stefanuksen virasta ja elämästä puhuessaan Luukas mainitsee kaksi kohtaa. Ensiksikin hän sanoo hänen olleen almujen jakajan, ja toiseksi, että hän oli täynnä uskoa ja voimaa ja teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansassa. Siitä syystä juutalaiset suuttuivat häneen; he ottivat hänet kiinni ja hankkivat vääriä todistajia häntä syyttämään. Kun evankeliumia ensin Jerusalemissa saarnattiin ja kun uskovien luku päivä päivältä lisääntyi, niin, Luukkaan sanojen mukaan Ap. t. 4:32, 34, uskovaisten suuressa joukossa oli sydän ja sielu yksi; eikä kenkään heistä sanonut omakseen mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä.Kaikki, joilla oli maatiloja tai taloja, möivät ne ja toivat myytyjen hinnan ja panivat apostolien jalkojen juureen, ja nämä taasen niistä jakoivat kullekin hänen tarpeensa mukaan.

Kun joukon paisuessa suuremmaksi apostoleille tuli liian paljon työtä, tapahtui sellaisia selkkauksia, että almujen jakamisessa jotkut jäivät aivan unhotuksiin. Muutoinkin apostolit saivat almujen jaosta niin paljon työtä, ettei heillä ollut tarpeeksi aikaa saarnaamiseen. Mutta koska saarnatoimi kuitenkin oli tärkeämpi, he hoitivat sitä virkaa, mutta valitsivat seitsemän jumalaapelkääväistä, rehellistä miestä tuota toista tointa hoitamaan ja pitämään huolta ruoan ja juoman hankkimisesta seurakunnalle. Näistä miehistä Stefanus oli etevin; hän otti tätä tointa hoitaakseen, että saarnavirka paremmin menestyisi ja kristityt saisivat huolellisempaa hoitoa.

Tästä esimerkistä kasteenuusijat ovat pitäneet kiivaasti kiinni, väittäen, ettei se ole mikään kristitty, joka jotakin omanansa pitää eikä anna kaikkea yhteisomaisuudeksi. Mutta ensiksikin itse Raamattu todistaa keitä vastaan, se kun ei tee tästä esimerkistä käskyä eikä vaadi ihmisiä sitä noudattamaan. Sanoihan juuri siihen aikaan, jolloin tämä tapa oli voimassa, apostoli Pietari Ananiaalle: Eikö se myömätönnä ollut sinun omasi ja myötynäkin sen hinta ollut käytettävänäsi? Tämähän selvästi todistaa, ettei ketään pakotettu sellaiseen myyntiin ja yhteisomaisuuteen menemiseen. Siltä taas, joka sen teki itsestään, vapaaehtoisesti, siinä tarkoituksessa, että hän silloin uhkaavissa vainojen vaaroissa, joita heillä oli joka päivä peljättävänä, siten voisi auttaa köyhiä, se ei ollut kielletty. Olihan se hyvä työ; se kävi silloin hyvinkin laatuun, kun opetuslasten joukko vielä oli verraten vähäinen, ja kaikki olivat Pyhän Hengen saaneet, niin ettei kenenkään tarvinnut peljätä petosta. Nyt olosuhteet ovat aivan toisenlaiset, jopa useimmilla on se mieli, että mieluummin ottavat elantonsa toisilta, kuin itse tekevät työtä ja käsillänsä jotain ansaitsevat. Nyt omaisuuden yhteys tuottaisi monenlaisia häiriöitä jumalattomien ja pahanelkisten ihmisten keskuudessa, joita muutenkaan ei tahdo saada taipumaan työntekoon ja estetyksi sopimattomasta kerjäämisestä.

Siitä syystä tämä järjestelmä joukon tullessa suuremmaksi vähitellen lakkasi Jerusalemissakin. Jos sitä näet edelleen, olisi jatkettu, talous ei olisi kannattanut. Ei sovi omaisuuden yhteys, jos on perheitä vaimoineen, lapsineen, vaan yksityisomaisuus, muutoin seuraa kaikenlaisia häiriöitä. Apostolit eivät missään muualla toteuttaneetkaan tällaista omaisuuden yhteyttä. Olihan Korintossakin kristityitä, mutta siellä näkyy kullakin heidän kokouksissaan olleen omat ruokavaransa, eikä Paavali sitä moiti, vaan siitä hän heitä nuhtelee, etteivät syöneet kotonansa, vaan saattoivat seuroissaan köyhät häpeämään. Ja minkätähden hänen olisi tarvinnut antaa rikkaille erityisiä varoituksia ja neuvoja mielellään auttamaan ja antamaan, jos tuollainen omaisuuden yhteys olisi ehdottomasti joka paikassa säädetty toimeenpantavaksi?

Kasteenuusijat siis erehtyivät suuresti vaatiessaan omaisuuden yhteyttä ja käskiessään jokaista sitä noudattamaan. Evankeliumi ei olekaan sellainen oppi, joka tekee muutoksia valtioelämään. Se antaa kaikkien elämänmuotojen säilyttää arvonsa opettaessaan, kuinka me saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän; se ei tahdo opillaan järkyttää perheen hallintaa eikä valtakuntaa. On päivän selvää, että ulkonainen järjestys täysin rikottaisiin, jos kaikki omaisuus tehtäisiin yhteiseksi. Kristityillä on toisenlainen yhteys, johon heidän on tyytyminen, enempiä vaatimatta. Siitä Johannes Kastaja puhuu sanoessaan: Jolla on kaksi ihokasta, antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän tehköön samoin, Luuk. 3:11, ja Kristus sanoo: Anna sille, joka sinulta anoo, Matt. 5:42. [Kristitty on siis velvollinen auttamaan, missä vain voi, kuitenkin muistaen Paavalin sääntöä 2. Kor. 8:13: Ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, toisin sanoen, kun todellinen hätä on käsissä, eikä laiskuus tai huolimaton taloudenhoito ole vallalla, ja sinä voit itsellesi vahinkoa tuottamatta hätää lieventää, olet sinä siihen velvollinen. Moni kyllä antaisi mielellään, mutta ei ole mitään antamista; toinen taas voisi kyliä itsensä elättää, mutta joko ei viitsi tehdä työtä taikka on liian tuhlaavainen. Sellaisia ihmisiä ei tarvitse auttaa, siitä he vain pahenevat ja tottuvat kerjuuseen.

Ei siis ole tarkoitus tehdä ensimmäisen seurakunnan esimerkistä sääntöä ja pakottaa kristityitä omaisuuden yhteyteen. Siihen asia jääköön. että kristityn tulee auttaa lähimmäistään, jos hän sen vahingotta voi tehdä. - Ei ole Herran Jumalan tahto, että sinä kerjäläistä auttamalla itse lapsinesi joudut kerjäläiseksi. On niin kuin Paavali sanoo: Ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus.

Siinä suhteessa tämä kertomus kuitenkin on hyvä ja hyödyllinen että apostolien esimerkistä opitaan millaisia ihmisiä on valittava siihen toimeen, johon pyhä Stefanus antautui. Apostolit sanoivat näet: Valitkaa seitsemän miestä, joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä. Hyvä todistus tietää tässä kunniallisuutta ja puhdasmaineisuutta entisessä elämässä, niin että ei olla maailman tavoin oltu ilkeän voiton pyytäjänä eikä myöskään ylellisyydessä rahaa ja tavaraa tuhlattu. Sellaiset ihmiset eivät ensinkään kelpaa hoitamaan vierasten ihmisten tavaraa ja toisia johtamaan. Ahneus viettelisi heidät haalimaan omaksensa kaiken, minkä he vain jollakin oikeuden varjolla voivat anastaa, jos he taas ovat tottuneet ylellisyyteen ja loistoon, niin kyllä pian saadaan havaita, kuinka käy, kun he saavat vierasta tavaraa hoitaakseen. On siis välttämätöntä ensin ottaa selvä henkilön maineesta, kuinka hän ennen on omia asioitansa hoitanut.

Siihen kuuluu vielä Pyhän Hengen lahjakin. Ellei näet ihminen ole oppinut alistumaan Jumalan sanan ohjattavaksi, niin raha voi tehdä hänestä heittiön, vaikka hän ennen olisikin elänyt hurskaasti ja kunniallisesti. Eipä Pyhän Hengen lahja ole muuta kuin totinen kristillisyys, että rakastat Jumalan sanaa, sitä mielelläsi kuulet, asetat elämäsi sen mukaan ja säilytät hyvän omantunnon. Se on Pyhän Hengen työ ja hedelmä, josta sitten kassaa toisia hedelmiä, niinkuin Gal. 5. luku osoittaa.

Saattaapa kuitenkin niinkin tapahtua, ettei ihminen silti ole sovelias tällaiseen virkaan, vaikka hänellä onkin hyvä maine ja Pyhä Henki; sentähden apostolit lisäsivät sen ehdon, että almujen jakajien piti olla myöskin viisaita, toimeensa kykeneviä ja harjaantuneita. Toinen onkin taitavampi taloudenhoidossa kuin toinen. Toinen toimittaa asiat paremmin kuin toinen, ostaa tarpeensa sopivalla ajalla ja hyvällä kaupalla, kun toinen sen sijaan tekee ajattomia ja huonoja kauppoja. Tuollainen virka vaatii siis harjaantunutta miestä, että sitä toimitettaisiin oikeuden ja kohtuuden mukaisesti. Laiskat, hitaat huolimattomat ja taitamattomat ihmiset eivät siihen ensinkään kelpaa; yhdessä vuodessa he kuluttavat saman määrän, mikä toisen, säästäväisen, käsissä riittää pariksi, kolmeksi vuodeksi.

Löydettyään toimeen sopivat, rehelliset ja jumalaapelkäävät miehet seurakunta kokoontui ja asetti heidät apostolien eteen, jotka rukoilivat ja panivat kätensä heidän päällensä. Tämäkin on tärkeä kohta. Osoittaahan kokemus, ettei ihmisviisaus ja taito yksin riitä, Jumalan siunauksen täytyy olla mukana menestystä antamassa. Sitä on meidän rukouksella pyytäminen, muuten voi käydä niin, että taitavimmatkin menettelevät aivan taitamattomasti ja aiheuttavat suuriakin vahinkoja.

Kun siis apostolit pitävät näin tarkkaa huolta tästä virasta, niin hartaasti rukoilevat, valittujen päälle kätensä pannen, niin nämä seikat osoittavat, että seurakunnan varojen eli almujen hoito ei suinkaan ole mikään vähäpätöinen virka. Miksi heidän muuten olisi tarvinnut olla niin tarkkoja ja huolellisia tähän virkaan asettamisessa? Saarnavirka tosin on paljon korkeampi ja tärkeämpi, sillä sen kautta Jumala auttaa sielua synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta eikä vain ruumista ruoalla ja juomalla tätä ajallista elämää varten; mutta saarnaviran jälkeen ei ole seurakunnassa muuta niinkään tärkeää virkaa, kuin seurakunnan omaisuuden oikea ja kunnollinen hoitaminen, että köyhät kristityt, jotka eivät itse kykene elatustansa hankkimaan, saisivat apua eivätkä puutetta kärsisi.

Senpätähden perkele ankarasti vihaa tätä virkaa yllyttäen ihmisiä, olkoot he mitä säätyä tahansa, petollisesti hoitamaan seurakunnallista omaisuutta ja yhteisiä vaivaisrahoja. Suuret herrat rehentelevät seurakunnan omaisuudellavähempikin jo välttäisi; ja valitettavasti on päivän selvä asia, että paljon paremmin ja runsaammin pitäisi avustaa sanan ja seurakunnan palvelijoita sekä kouluja kuin nykyään tapahtuu. Esi-isämme lahjoittivat paljon enemmän näihin tarkoituksiin, ajatellen siten voimassa pitävänsä jumalanpalvelusta, vaikka heiltä puuttui tieto ja käsitys oikeasta jumalanpalveluksesta, joka tieto meillä on, ja kuitenkaan emme tahdo antaa toisten tekemien lahjoitusten olla tarkoitustansa varten, vaan mielimme käyttää niitä itse, omiin tarkoituksiimme ja omaksi hyödyksemme. Samoin on porvarien ja talonpoikien laita. Usein nähdään, miten he harjoittavat vilppiä suorittaessaan papistolle näiden saatavia; näiltä mielellään otettaisiin, jos voitaisiin. Sentähden kohtaakin heitä Jumalan viha (niinkuin profeetta Malakia sanoo) niin silminnähtävästi, että useat suuret herrat samoin kuin porvarit ja talonpojatkin maallista tavaraa saatuaankin joutuvat kerjäläisiksi. Tätä voisi vielä sietää, ellei sitä seuraisi sekin kurjuus, että koulut ja kirkot joutuvat rappiolle ja kansa parka jää kaiketta hoidotta ja opetuksetta.

Tämä on perkeleen kavalaa työtä. Hän kyllä tietää, mihin tähtää. Olisi siis hyvin tarpeellista, että suurissa ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jopa jokaisessa kylässäkin olisi monta Stefanuksen kaltaista miestä, jotka tarmolla ryhtyisivät tähän toimeen ja oikein hoitaisivat seurakunnan omaisuutta, jotka eivät katsoisi omaa etuaan ja hyötyään, vaan niiden etua, joille varat oikeastaan kuuluvat. Näitä ovat ensiKsikin sananpalvelijat seurakunnassa, jotka virkansa tähden eivät voi omaa elinkeinoa harjoittaa, ja sitten ne köyhät kristityt, jotka eivät sairauden tai muun vastoinkäymisen tähden voi itse elatustansa hankkia, sekä kolmanneksi etevät nuorukaiset, jotka kykenevät opintoja harjoittamaan, mutta eivät tule omilla varoillaan aikaan.

Sepä juuri meillä onkin vikana: meiltä puuttuu soveliaita ihmisiä tähän virkaan, rehellisiä, jumalaapelkääväisiä ja sopivia henkilöitä; jos niitä olisi, toisin olisivat meillä asiat.

Tässä siis Stefanuksen elämäkerran ensimmäinen osa: hän antautui seurakunnan palvelukseen pitämään huolta siitä, että kristityillä olisi mitä syödä ja juoda, ja että apostolit voisivat sitten ahkerammin harjoittaa sanan viljelemistä ja rukousta. Tämän toimen tähden juutalaiset tosin olisivat antaneet hänen olla rauhassa; mutta Luukas kertoo hänestä vielä. että hän oli täynnä uskoa ja voimaa ja teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansassa.

Varmaa on, että Jumala silloin antoi sellaisten merkkien tapahtua kuten Markus evankeliuminsa viimeisessä luvussa mainitsee, siten sanaa vahvistaaksensa. Pyhän Stefanuksen teot ja merkit todistavat siis, ettei hän salannut uskoansa eikä ollut siitä vaiti, vaan tunnusti sitä vapaasti, saarnaten Herrasta Kristuksesta Jeesuksesta. Juuri tästä syystä juutalaiset häneen loukkaantuivatkin eivätkä voineet häntä sietää, vaan väkivalloin ottivat hänet kiinni ja raastoivat hänet oikeuteen.

Tämä on kirjoitettu esikuvaksemme, oppiaksemme, että kun tahdomme tunnustaa uskoamme sekä tunnustuksellamme Kristusta kunnioittaa julkisesti ihmisten edessä, perkele kyllä piankin villitsee joitakuita omiansa meitä kiusaamaan ja tuottamaan meille kaikkea pahaa. Varustaudu siis sellaisen vaaran varalle, muuta kun ei ole odottamistakaan, sillä meillä kristityillä ei ole uskostamme ja tunnustuksestamme sitä etua, että meistä sen nojalla tulisi korkeita ja rikkaita herroja, päinvastoin meidän täytyy ruumiin ja hengen puolesta joutua vaaranalaisiksi ja jo ennakolta tietää, ettei maailma suinkaan jätä meitä kiusaamatta. Sen Stefanuksenkin esimerkki osoittaa. Häneen koski kipeästi se, että libertiinit, kyreneläiset, aleksandrialaiset ynnä muut pilkkasivat Kristusta, kieltäen hänen olevan Jumalan Pojan; sen tähden hän rupesi heitä vastaan taistelemaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi puolustaa Kristuksen kunniaa, koskapa kerran oli kristitty. Ja sen hän teki niin voimallisesti, etteivät he kyenneet pitämään puoliaan sitä viisautta ja henkeä vastaan, jolla hän puhui.

Mutta mikä oli seurauksena? Nuo juutalaiset hankkivat salaa miehiä sanomaan: Olemme kuulleet hänen puhuvan herjausanoja Moosesta ja Jumalaa vastaan. Ja he yllyttivät kansan ja vanhimmat ja kirjanoppineet ja astuivat esiin, raastoivat hänet mukaansa ja veivät neuvostoon.Sen pyhä Stefanus sai palkaksi siitä, ettei voinut sietää Kristuksesta pahoin puhuttavan, vaan ajatteli, ettei hänen sovi olla Herransa kunniaa puolustamatta. Samoin tekevät meillekin, Jumalan kiitos, nykyaikana paavi ja hänen joukkonsa. Siitä meidän tulee kiittää .Jumalaa, sillä se ei ole mikään paha merkki.

Tekstimme mainitsee erityisesti, että vääriä todistajia hankittiin oikeuteen. Niin aina käykin: totuudella ei voida kristittyjä kukistaa, sentähden täytyy ahdistaa heitä valheilla. Pyhää Stefanusta he syyttivät pilkkasanoista Moosesta ja Jumalaa vastaan. Mutta tätä ei mitenkään voitu näyttää toteen. Hänen vastauksensa kyllä osoitti, mitä hän ajatteli Mooseksesta ja mitä hän Jumalasta uskoi. Hän heittää siis syytöksen takaisin vastustajilleen, väittäen heidän ja heidän isiensä totelleen yhtä vähän Moosesta kuin Jumalaakin. Evankelistan kertomuksesta voi siis selvästi havaita, että juutalaiset kohtelivat Stefanusta samoin kuin paavilaiset nykyaikana meitä. Kun me saarnaamme, ettei Kristus ole asettanut pyhää ehtoollista, uuden liiton armoateriaa, sitä varten, että sitä (niinkuin paavilaiset tekevät) kohoteltaisiin, ympärikanneltaisiin, lippaisiin suljettaisiin ja siten sitä palveltaisiin, vaan että sitä syötäisiin ja juotaisiin sekä julistettaisiin Herran kuolemaa, toisin sanoen, että me itseämme lohduttaisimme hänen kuolemallaan ja sovituksellaan meidän syntiemme edestä, niin he huutavat, ettemme anna mitään arvoa sakramentille, vaan häpäisemme sen. Kun me saarnaamme, että syntiä poistamaan kelpaa vain rakkaan Herramme Kristuksen ainoa uhri, ja että teoilla ei voida poistaa vähintäkään syntiä, niin jo he taas huutavat, että me kiellämme hyvät teot ja annamme aihetta siihen, että ihmiset tekevät, miten heitä vain haluttaa. Sillä jos muka hyvillä töillä ei voida ansaita taivaan autuutta, ei pahoilla töilläkään voida helvettiä ansaita yms. Täten paavilaiset joutuvat vääriksi todistajiksi, he kun väittävät meistä tuollaisia julkisesti, aivan syyttömästi.

Samoin kävi pyhälle Stefanuksellekin. Hän julisti oppia syntien anteeksisaamisesta niinkuin mekin, Jumalan kiitos, julistamme, sanoen lain kautta olevan mahdotonta taivaaseen tulla, sillä sitä varten Jumala ei ollut sitä antanutkaan; sillä, joka tahtoo taivaaseen päästä, pitää olla parempi turva kuin Mooses ja kaikki pyhät työt. Tätä saarnaa he väittivät Mooseksen pilkkaamiseksi. Samoin hän todisti Kristuksen olevan Jumalan Pojan ja teki hänen nimeensä ihmeitä; sitä he sanoivat Jumalan pilkkaamiseksi. Mutta sitä he varsinkaan eivät voineet sietää, että hän antoi niin vähän arvoa temppelille ja vanhalle jumalanpalvelukselle ja lausui sen uhkauksen, että, elleivät käänny Mooseksesta Kristusta vastaanottamaan, koko temppeli oli jumalanpalveluksineen, menoineen päivineen häviävä. Sitä he pitivät pilkkapuheena, jopa kapinallisena saarnana, jonka tähden he niin tuimasti häntä ahdistivat.

Meidänkään ei siis sovi valittaa vaivojamme, vaikka meistä vääriä syytöksiä tehdään. Ei perkele muuta voikaan kuin valehdella sekä vääristää oikeaa ja rehellistä puhetta, sitä pahimpaan päin kääntäen. Sen taidon paavilaiset ovat häneltä oppineet; sentähden he pilkkaavatkin pyhää evankeliumia ja puhuvat pahinta oikeista saarnaajista. Siihen on totuttautuminen ja odottaminen, kunnes Jumala osoittaa, ovatko he oikeassa vai väärässä. Kuitenkin meidän tulee tyytyä siihen, että meillä, niinkuin Stefanuksella, on hyvän omantunnon todistus: me emme tahallisesti pilkkaa Jumalaa emmekä eksytä ihmisiä väärällä opetuksella.

Hyvän omantunnon ohessa meillä on vielä yksi lohdutus. Siihen tekstimme viittaa mainitessaan, että Stefanus kiinnittäessään katseensa taivaaseen näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella. Stefanuskin oli ihminen, jolla oli liha ja veri: ellei hänellä olisi ollut Pyhää Henkeä, hän olisi perin masentunut nähdessään vastustajinaan ylimmäiset papit, farisealaiset ja kansan syyttämässä ja tuomitsemassa hänen oppinsa Kristuksen harhaopiksi. Sellainen ahdistus ei ole voitettavissa ilman Pyhän Hengen apua. Mutta juuri silloin, kun juutalaiset kiivaimmin Stefanusta vastustivat ja tämä kohta oli saava kärsiä kuoleman tunnustuksensa ja oppinsa tähden, hän näki Kristuksen istuvan Jumalan oikealla puolella, hänet, jonka ylimmäiset papit, fariseukset ja kansa luulivat olevan alimmassa helvetissä.

Näyn Stefanus sai nähdä ruumiillisilla silmillään. Meidän silmämme eivät saa sellaista nähdä, mutta sanassa me, Jumalan kiitos, saamme nähdä aivan samaa. Sentähden me pidämmekin kiinni tästä opista ja annamme paavilaisten riehua, huutaa, valehdella, kiusata ja vainota meitä mielensä mukaansiitä me vähät huolimme. Kristus lupaa, että hänen Henkensä on oleva meidän kanssamme lohduttamassa ja vahvistamassa, että meillä hänessä on täysi ilo ja lohdutus ja sen ohessa asiamme tulee niin julkiseksi, että kaikkien täytyy havaita Jumalan Hengen eikä meidän yksin puhuvan (Mark. 13). Niinpä kuulemme tässä Stefanuksenkin oivallisesti puolustavan itseänsä juutalaisten vääriä syytöksiä vastaan, osoittamalla, ettei Jerusalemin temppeli ollut Jumalan huone siinä mielessä, että hän muka olisi vain siihen sidottu, ja ettei se voisi juutalaisten syntien tähden tulla hävitetyksi. Hän todistaa, että Jumala on ollut kansansa tykönä, vaikka ei temppeliä vielä ollutkaan; sen rakensi vasta Daavidin poika Salomo. Ja kun tämä temppeli jo oli aikaa ollut valmiina ja täydessä loistossaan kuningas Hiskian aikana, sanoo Jumala profeetta Jesajan suun kautta: Taivas on minun istuimeni ja maa jalkaini astinlauta. Minkä huoneen te siis tahdotte minulle rakentaa?

Mutta kun juutalaiset niin jäykästi pysyivät mielipiteissään, että Jumala sittenkin oli sidottu tähän huoneeseen, niin Stefanus nuhtelee heitä siitä suoraan, sanoen heitä niskureiksi ja ympärileikkaamattomiksi sydämeltä ja korvilta, Pyhän Hengen ainaisiksi vastustajiksi, vieläpä pyhien profeettojen vainoojiksi ja surmaajiksi, he kun eivät ikinä olleet Jumalan käskyjä pitäneet. Ei Stefanus olisi kauan tähän suuntaan jaksanut puhua, ellei Pyhä Henki olisi ollut hänessä vaikuttamassa. Kokemuskin osoittaa, että monikin ollen sellaisesta asemassa, kuin pyhä Stefanus silloin oli, ajattelee, mitä puhuu, ja koettaa sovittaa sanansa ihmisten mieliksi heidän vihaansa lauhduttaakseen. Mutta Stefanus puhui vastustajillensa niin, että se vihmoi heidän sydäntänsä ja he kiristivät hänelle hampaitansa. Se oli Pyhän Hengen vaikutusta Stefanuksessa, se saattoi hänet kokonaan unohtamaan itsensä, henkensä ja elämänsä ja ajattelemaan vain Herran Kristuksen kunnian kirkastamista sekä syntisille heidän syntiensä näyttämistä.

Mitä etua Kristus antaakaan tämän pyhän miehen nauttia tästä uskollisesta palveluksesta? Siihen tekstin kolmas osa vastaa. Näyttää ensimmältä siltä, kuin Stefanusta olisi palkittu samoin kuin sananlaskun mukaan pyöveli palvelijansa palkitsee. Luukkaan kertomuksessa luemme näet edelleen seuraavaa: He huusivat kovalla äänellä, tukkivat korvansa ja karkasivat kaikki yhdessä hänen päällensä ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja kivittivät.

Siinä sinä siis makaat, rakas Stefanus! Näin maailma palkitsee kaikkia rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen uskollisia palvelijoita. Maailman mielestä tämä kohtalo näyttää kamalalta. Eipä edes murhamiestä, varasta eikä huorintekijää kohdella niin tylysti, ainakin osoitetaan heitä kohtaan suurempaa säälivyyttä. Mutta kun Stefanus tunnustaa Kristusta ja mielellään tahtoisi saada muutkin samaan uskoon, hän saa kärsiä häpeällisen kuoleman. Jokainen näet pitää häntä kansan villitsijänä ja Jumalan pilkkaajana, joka tahtoo kukistaa Mooseksen lain, jumalanpalveluksen ja kaiken oikean järjestyksen. Tämä on oikean pyhän kuolema, maailman silmissä tosin häpeällinen kuolema, mutta Jumalan edessä jalo ja kallis kuolema, kuten psalmi 116:15 todistaa. Samoin kuoli ensin Herramme ja päämiehemme, Kristus Jeesus, Jumalan Poika, itsekin, yhtä häpeällisesti, viettelijänä ja kapinoitsijana ristillä kahden ryövärin keskellä.

Vielä oppikaamme Stefanuksen esimerkistä ja kuulkaamme häneltä itseltään, joka joutui näin häpeälliseen kuolemaan, mitä hän tästä ajatteli. Luukas kertoo asiasta näin: Hän rukoili ja sanoi: Herra Jeesus, ota minun henkeni!

Mitä miesparka ajatteleekaan? Siinä hän on polvillaan maassa; todistajat, jotka olivat todistaneet häntä vastaan ja joiden asia niinmuodoin on ensiksi heittää häntä kivillä, valmistautuvat toimeen, riisuen yltään päällysviittansa, nyt kun piti hänet todenteolla kivillä muserrettaman ja peitettämän. Silloin tämä hurskas mies kokonaan unhottaa itsensä, henkensä ja elämänsä, ei puhu siitä sanaakaan. Hän ikäänkuin ajattelee: Ruumis ei parempaa ansaitsekaan, se kuuluu tänne maahan, sillä siinä ei ole muuta kuin syntiä ja pahuutta; vähät siis siitä, vaikka se häpeällä hukkuukin. Vain siinä tapauksessa se tulee kalliiksi ja kunnialliseksi, että se kuolee Herran Kristuksen tähden; minä en siis tahdo sitä sen enempää surra. Mutta sitä minä rukoilun, että sinä, Herra Jeesus Kristus, ottaisit henkeni.Stefanus on siis varma siitä, että kun henki vain saa avun Kristukselta, joka yksin voi auttaa, ei ruumiin puolesta ole hätääkään, se kyllä aikanansa tulee jäljessä. Tässä siis selvästi osoitetaan, että Stefanus uskoi tämän elämän perästä seuraavan iankaikkisen elämän. Miksi hän muutoin olisi Kristuksen haltuun henkensä uskonut? Osoittaapa hänen uskonsa vielä senkin, ettei Mooses eikä laki, eivätkä muut ihmiset teoillansa eikä hän itse omilla teoillaan voi auttaa henkeänsä, vaan Kristus, Jumalan Poika, yksin voi sen tehdä. Sentähden hän luottaa häneen rukoillen, että hän sen tekisi. Tämä on Kristuksen oikeaa tuntemista ja oikeaa uskoa häneen, ja sitä varmasti seuraa vapaa, kevyt ja hyvä mieli suurimmissakin vaaroissa ja hirmuisimmassa hädässä.

Tätä taitoa meidän tulee aivan ahkerasti opetella voidaksemme kuoleman keskellä lausua samat sanat kuin pyhä Stefanuskin. Sillä vaikka Jumalan Poika, rakas Herramme Kristus, tosin kaikissa vaaroissa on omiensa apuna, suojeluksena ja vapahtajana pahan vihollisen ja maailman vainosta, jotka koettavat turmella meitä sekä ruumiin että hengen puolesta, hänen erityisenä virkanansa on kuitenkin olla läsnä auttamassa meitä voimallisella avullansa kuoleman hetkellä, kun teemme täältä lähtöä, ja kun synti, perkele ja kuolema meitä hätyyttävät. Minkätähden hän on kuollut? Eiköhän maailman syntien tähden? Minkätähden hän on meille kasteen asettanut? Eiköhän sitä varten, että tulisimme Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kuoleman kautta pääsisimme vapaiksi synnistä ja kuolemasta. Ja juuri sentähden hän on myöskin seurakunnalle antanut avainten vallan antaa anteeksi ja pidättää syntiä. Ja samasta syystä hän on asettanut pyhän ehtoollisen sakramentin. Nämä eivät ole säädetyt tätä ajallista elämää varten. Maallisten suhteen kristittyjen täytyy päinvastoin olla tappiolla, ja jumalattomat näyttävät olevan voitolla, heille kun usein käy heidän oman mielensä mukaan. Sen kristityt kärsivätkin kernaasti tietäen, että he vasta tulevassa elämässä saavat nauttia sitä aarretta ja autuutta, jonka he omistavat.

Tämä tieto saattoi Stefanuksen unohtamaan itsensä siinä määrin, että antoi vihollisten suhtautua itseensä mielensä mukaan; ei hän sanallakaan kohtaloansa valittanut. Sitä hän vain rukoilee, että Kristus ottaisi hänen henkensä; silloin hän on tyytyväinen. Hän näet hyvin tietää, että kun Kristus kerran korjaa hengen, joka autuuteen luotu 011, ruumiskaan ei jää siitä osattomaksi. Sitä mekin ahkerasti opettelemme rukoilemaan; silloin rukoilemme sitä, mitä kaikki pyhät ovat kaikkina aikoina rukoilleet; ja mitä Kristus mielellänsä meille antaa. Juuri se onkin hänen työtään, se onkin käärmeen pään rikkipolkemista ja kuoleman voittamista. Samoin katuvainen ryövärikin rukoili ristillä: Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi! Hänkään ei enää toivonut itselleen ajallista apua; ruumiille sai käydä sen mukaan kuin se oli ansainnutkin, siitä hän ei huolinut, mutta sitä hän vain pyysi, että Herra auttaisi hänet toiseen, iankaikkiseen elämään.

Jos näin Stefanus (niinkuin todeksi uskomme ja tiedämme) rukoili; oikein ja hänen rukouksensa myös kuultiin, kuinka luulemme niille käyneen, jotka eivät olleet samassa uskossa kuin hän, vaan vainosivat häntä ja surmasivatkin hänet juuri hänen uskonsa tähden? Se on meidän helppo arvata. Jos näet Kristus voi ja tahtoo hengen auttaa iankaikkiseen elämään, täytyy kai sekä ruumiin että sielun yhdessä hukkua, jos Kristusta ei tahdota ottaa vastaan. Tämän pyhä marttyyri Stefanuskin tietää. Kun hän ei näet epäile, ettei Kristus kuulisi hänen rukoustansa ja ottaisi vastaan hänen henkeänsä, rupeaa hän vielä rukoilemaan noiden ihmiskurjien puolesta, jotka häntä kivittivät ja olivat todistaneet väärin häntä vastaan; hän sanoo: Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä. Tässä juuri nuo kaksi asiaa esiintyvät yhdessä, joiden yhdessä pitää ollakin, nimittäin oikea usko ja oikea rakkaus. Kristityn tulee muistaa lähimmäistään, ei vain ajallista apua, vaan varsinkin hengellistä apua tarjoamalla, sillä sielun asia on aina tärkeämpi. Sentähden käykin tämän pyhän miehen mieli suruiseksi nähdessään perkeleen siinä määrin orjuuttaneen ja sokaisseen vainoojansa, että he aivan halpana pitävät oman autuutensakin, jonka tähden heidän olisi pitänyt antaa alttiiksi vaikka ruumiinsa ja henkensä.

Oppikaamme mekin pyhän Stefanuksen esikuvasta olemaan maailman tavoin vihastumatta, kun ihmiset meitä pahoin kohtelevat. Se tosin kovin koskee, mutta parasta on sinun Stefanuksen tavalla ajatella: eivät he kuitenkaan voi vahingoittaa minua muun kuin omaisuuden ja pahimmassa tapauksessa ruumiin puolesta. Sitävastoin on varmaa, että he tehdessään minulle vahinkoa ruumiin ja omaisuuden puolesta vielä enemmän vahingoittavat omaa sieluansa. Mitä on siis paras tehdä näille kurjille ihmisparoille? Vihastuako heihin ja kostaa paha pahalla? Sinä et voi heille enää tehdä yhtä suurta vahinkoa, sillä he ovat jo itsellensä tehneet tuhat kertaa suuremman vahingon, ja sitäpaitsi sinä sellaisella kärsimättömyydellä ja kostonpyynnöllä vain turmelisit asiasi Herran Jumalan edessä; Jumala on sen sijaan puoltava sinun ja ylenmääräisesti korvaava ja palkitseva vahinkosi, jos tyytyen kärsit. Parhain keino siis on Stefanuksen tavoin antaa vihan ja kostonhimon raueta ja sen sijaan muistaa sitä suurta vahinkoa, jonka nuo ihmisparat ovat sielulleen tuottaneet, ja rukoilla Jumalaa heidänkin puolestansa, että hän antaisi anteeksi heidän syntinsä, ottaisi heidät armoihinsa ja laupeudessaan pelastaisi heidät siitä kuolemasta ja kadotuksesta, johon perkele heidät on syössyt.

Tämän opetuksen ohessa me löydämme tekstistämme vielä senkin lohdutuksen, ettei meidän tarvitse epäillä Jumalan kuulevan rukousta syntisten puolesta. Eihän Stefanus olisi ollenkaan näin rukoillut, jos tällainen rukous olisi ollut vastoin Herran Kristuksen mieltä. Mutta kun hän rohkenee rukoilla tuollaistenkin suurten syntisten puolesta, jotka eivät tahdo kuulla eikä tietää mitään Jumalan Pojasta, vieläpä vainoavat ja surmaavat hänen pyhiänsä, niin se osoittaa meille, ettei suurimmankaan syntisen tarvitse vaipua epätoivoon, vaan hän saa toivoa Kristuksen kautta armoa ja syntiensä anteeksisaamista. Luukas mainitseekin erityisesti, että Paavali mielistyi Stefanuksen kuolemaan ja otti vartioidakseen todistajien päällysvaatteita sillä aikaa, kun he Stefanuksen kivittivät. Mutta arvattavasti tapahtui hänellekin armo juuri tämän esirukouksen kautta se armo, että niinkuin Paavali itse sanoo (1. Tim. 1:16) Jeesus minussa ennen muita osoittaisi koko pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen itsellensä iankaikkiseksi elämäksi.

Näin olette siis, rakkaani, kuulleet kertomuksen pyhästä Stefanuksesta, mikä hänen virkansa oli, miten hän tunnusti Kristusta ja miten hänen täytyi viimein antaa henkensä tunnustuksensa tähden, ja kuinka Kristus lohdutti häntä Hengellänsä, täyttäen hänet siinä määrin iankaikkisen elämän toivolla, että hän mielellään uhraa ajallisen elämänsä Kristuksen tähden. Rakas Herramme, taivaan Jumala, samoin Kristuksen tähden valistakoon meidänkin sydämemme ja saattakoon meidät autuaiksi. Amen.