Runoja kokoelmasta
Tässä hetkessä varoittamatta.
(Otava, 2001)

TÄMÄ KESÄ

Niin on tämäkin kesä mennyt,
kadotettu,
       laulettu suohon kirjat
jotka lukemista varten
pinosin yöpöydälle kultaisen aamun
       sarastuksen viereen.
Mennyt on tämä kesä
      ja syksy
kuin olisi aina ollut
ei koskaan loppuisi:
minun varjoni
    läpi sataa.
Minä muistan,
          olen unohtanut.
Vuoden ajat leikkivät vatsassani
      minun on kuuma,
olen kylmä, olen upottanut
          ranteeni auringon silmiin,
olen varannut
         tulevaisuuden itselleni.
Olen matkalla takaisin
                sinne missä en ole käynyt.
Tämä kesä on käynyt vanhaksi, yskii.
               Minä olen vanha, minä
synnyin viisi minuuttia
sitten, minä kuolen, minä
        häikäistyn.
Putoavat lehdet
    ovat suruni väriset,
iloni, minun tunteeni liikkuvat
           minussa, minä
olen kuoleva, elävän väri: muutama sekunti,
minuutti, viisarin nakutus seinällä
      sinä ajattelet jo muuta,
et kestä;
sinun hahmosi
liikkuu, se lakkaa liikkumasta, vastaa
ei vastaa. On pois.
            Hyvästi.
Tämä kesä on vihdoin loppu,
alkaa toinen, parempi. Sataa
lunta perunamaalle,
                      omenat jäätyvät oksille:
suolta nousee halla.

*

Orava maalaa koivun valkoista
kangasta nopein,
itsevarmoin vedoin
nakertaa nimeään
sinisen taivaan reunaan,
on kiire, kiire upota
heinikkoon, tuntea
kostean mullan
sokeat kädet nikamissa,
reväyttää silmät
irtoavien lehtien kiduttavaan
tanssiin, pukeutua
lämpimästi,
iloisiin väreihin.

*

MATKALLA KOTIIN

Syksy on tullut, tuo
vuodenajoista vitsikkäin.
Haudoilta kannetaan
kukkia roskiin,
viimeiset mummot värisevät
penkeillä kuin
pikkulinnut:
vastahan tähän
pyrähdettiin.
Mutta aika ei lopu
vielä, täytyy kävellä
bussipysäkille
matkustaa keltaisiin
lehtiin paketoitujen
lähiöiden läpi,
pysähtyä
ostoskeskuksen
kultaisella portilla.
Siellä, kuin pienessä
hiprakassa, voi
vähän jo
naurahtaa:
jalkoja ei palella,
ei väsytä.
Katto on täynnä
valoa, lamppuja.

*

Runoilijat ovat pilviä,
heillä ei ole tulevaisuutta.

*

Ääretöntä avaruus maailman
kaikissa kirkonkylissä.

*
 
Pysähdymme kuselle
metsänreunaan,
värähdämme
avaruuden
kosketusta
selkäpiissä:
tähdet kuin tissit
vuotavat maitoa.

*

Huoneessa on kylmä yöllä, minulla villatakki yllä.
Poltan suitsuketta, sen hehkuva pää törröttää hampaideni välistä.
Kun on paikallaan, vain sormet liikkuvat, voi kuvitella
ettei vilua tunne: kuulee naapurien liikkeet, tuntee
heidän hengityksensä. Se alkaa rahista omissa keuhkoissa.
Tietää mitä he ajattelevat; eivät paljon, sopivasti.
Minulla on kalan silmät, kuin kameralla: näen
vastapäisen talon ikkunoista sisään, verhojen läpi.
Ihmisen alku on naisen jalkojen välissä, taivaalla.
Rääpäleet tippuvat tavaratalon käytäville,
rääkyvät kärryjen pohjalta. On hyvä ettei aikaa ole.
Että virta on roskia täynnä, muovinuken
silmät kaivettu kuopistaan. On hyvä että emme ehdi
kuolla: sammaleet, nurmikko, kiviset aidat
odottavat sanaa joka peittää valkoiseen
siemennesteeseen. Ei alkua saa tekemättömäksi.
Rakkauden limakalvot lepattavat muistojen tuulessa,
läiskivät naamaa kun kiipeää unohdukseen. Ja kivet
nauravat, maatuvat lehdet liukkaissa jaloissa,
katumuksen huulet jäätyvät vuoren halkeavaan peiliin.
Kuunnelkaa äänetöntä voihketta, iltapäivän
tuulipukupilvien laukkaavaa riemua. Laulan itselleni:
mene uneen, mene kallioon kuin sikeään humalaan.
Ehkä heräät, ehkä olet puu joka huojuu, ei kaadu.
Siihen on hyvä nojata, istua, antaa ajatusten lipua
joen tyynellä pinnalla, auringon tarttua.

*

Avaruusmies

Houston, sydämeen sattuu.
Houston, muistot ovat valkoisia
pilviä, kusevat auringon
neekerihuulille.
Houston, olen keskustellut
sieluni roskakorin kanssa,
olen tyhjentynyt.
Houston, vain ruumis tanssii.
Houston, ikkunassa on televisio,
maailman munasoluautomaatti,
kuva valon raiskatuilla reisillä.
Houston, kotiin on helvetisti matkaa.
Houston, on aika väläyttää katkennutta hymyä,
kaivaa salaisuuksien salkku
hampaiden välistä.
Houston, on aika levittää
paperit ihon harmaalle
kiitoradalle, leikata tuulen
roikkuvat hiukset.
Houston, olen syönyt nimeni.
Houston, oven takana on tyhjyys,
avaan sen.

© Markus Jääskeläinen, 2001